Dumari ja Spuget & Blosarit (FIN), Bob Dylan (US), Suzanne Vega (US), Bettye LaVette (US) @ Pori Jazz, 17.7.2014

21 heinäkuun, 2014 by keikkakeppi

Vuoden 2014 Pori Jazzin tarjonta osoittautui ennalta jälleen kerran laadukkaaksi. Ei ihan yhtä huikea kuin vuotta aiemmin, mutta tasavahva linja on pitänyt jo 49 vuotta. Ensi vuonna Pori Jazz, yksi Suomen tärkeimmistä musiikkitapahtumista, viettää puolivuosisatajuhlia. Silloin jos koskaan on varmasti tiedossa kovia nimiä, mutta mikä olisi jotain sellaista, mitä ei Suomessa koskaan aikaisemmin olisi nähty tai edes vuosikymmeniin. Joko saisimme vihdoin nähdä Porissa mystisen Tom Waitsin tai takuuvarmasti massoja liikuttavan ja Suomen aina karttaneen Coldplayn? Takuuvarma 50-vuotisjuhlien jyristäjä ja Porin ensikertalainen olisi tietenkin Bruce Springsteen & E Street Band, mutta onhan Pomoa tässä jo viime vuosina nähty runsaasti. Mikäli David Bowie vielä lähtee kiertämään, hän olisi varmasti ikämiesluokan kiinnostavimpia kavereita. Spekulointi voi alkakoon, mutta korjataanpa ensiksi tämän vuoden sato.

Olen käynyt Porin Jazzeilla yli 20 vuotta ja tästä vuodesta tuli ensimmäinen vuosi, kun ei alueelle saanut enää viedä omia alkoholillisia piknik-juomia. Hassuahan se, jos tämä vuosi jää juomista mieleen, mutta viltti, viinit ja retkieväät ovat aina olleet osa jazzien meininkiä. Ruokakorit olivat edelleen sallittua, mutta nyt viinit ja kuoharit piti jonottaa ja ostaa ravintolahintaan. Torstaina viinit pääsivät välillä loppumaankin. Halvin valkoviinipullo irtosi 20 eurolla, jota pidin varsin kohtuullisena hinnoitteluna, mutta kuinka laadukkaan viinin olisitkaan vienyt samalla rahalla omakustanteisesti. Kirjurinluoto täyttyi torstaina 20 000 jazz-vieraasta ja järjestäjät ovat varmasti uuteen järjestelyyn ja myyntiin tyytyväisiä, vaikka asiakkaat kaipasivat vanhaa vapaata keski-ikäisten hippimeininkiä, johon ei holhouskulttuuri ja kontrolli koske. Kaikki nämä vuodet Pori Jazz, kuten myös Puisto Blues, ovat olleet häiriöttömiä tapahtumia siitä huolimatta että omat juomat on saanut viedä mukana. Toivottavasti valtakunnan poliittinen kerma joka kokoontuu Poriin fiksuille Suomi-Areenoille, laittaisi asiat taas entiselleen, vaikka narinaa kuuluu tietysti muilta festivaaleilta.

Bettye LaVette @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Torstain ensimmäinen näkemäni artisti oli detroitilainen Bettye LaVette, joka on tahkonut uraansa jo vuodesta 1962, julkaistuaan vasta 16-vuotiaana My Man (He’s Loving Man) sinkun. Ura ei lähtenyt purjeliitoon, vaan huiteli aina vuoteen 2005 asti vaihtelevaa matalentoa, jolloin vasta cover-albmi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. Bettye ehti työskentelmään urallaan James Brownin kanssa ja levyttämään kotikaupunkinsa tunnetuimmalle levymerkille Motownille, mutta ei mitään sellaista ikivihreää, josta ympäri maailmaa tiedettäisiin. Bettye LaVette on soulin suuria tuntemattomia. Edelleen 68-vuotias LaVette tulkinta riipaisee, ja hänen lohduton äänensä ei näytä häivähdystäkään taantumisesta. Bettye LaVetten keikan kuuntelin etäältä rinteestä ja lavan edustan intiimiä tunnelmaa en kaukana sosiaalisessa seurassa tavoittanut. Nina Simonen ja Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Don’t Let Me Be Misunderstood on henkilökohtaisia ikisuosikkeja ja eikä Bettye LaVatte myöskään pettänyt. Samoin The Whon Love Reign O’er Me biisistä kuultiin väkevä tulkinta. Bettye LaVette oli niin takuuhyvä kuin ennakolta odotin. Bändi soitti hyvin, vaikka puhaltimet olisivat tehneet sielukkaaseen vetoon aimo lisän. Vielä kun LaVetten näkisi joskus tunnelmallisessa klubiympäristössä.

Suzanne Vega @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Suzanne Vega tuli nähtyä toistamiseen vain kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Edellinen hieno duo-keikka kitaristi Gerry Leonardin kanssa The Circuksessa toimi mainiosti eikä Porin Jazzin esityksessä ollut mitään vikaa. Samaa viivalla heilui tasomittari. Gerry Leonard oli jälleen mukana, mutta isolle lavalle ei oltu tuotu muuta ylimääräistä kuin rumpali, joka muistutti etäälle kovasti Max Weinbergia. Bassoa soitanta hiukan kaipasi ja ehkä koskettimilla olisi saatu Vegan keikkaan lisäarvoa, jota hänen folk-pohjaisessa materiaalissa ei usein kuulla. Nyt ei olisi ollut pahitteeksi kuulla hieman toisenlaisia versioita Vegan hienoista lauluista. Settilista noudatti aika tarkkaan samaa kuin Helsingissä viime syksynä. Luka, Tom’s Diner ja Marlene on the Wall tyydyttivät Kirjuriluodon ison yleisön hitinnälän, mutta myös uudemmat kappaleet kuten Vegan pukeutumista kommentoiva I Never Wear White näyttivät toimivan helteisessä kesäsäässä hyvin. Eikä Suzanne jättänyt laittamatta myöskään tunnusmerkiksi äitynyttä silinterihattua päähänsä keikan aikana. Suzanne Vega istui Pori Jazzeille oikein hyvin. Itsellä odotukset olivat jo seuraavassa maestrossa ja vasta häntä siirryin katsomaan niin läheltä kuin mahdollista.

Bob Dylan onkin sitten oma lukunsa. Kiistatta yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä artisteista millä mittapuulla tahansa mitattuna. Olen nähnyt hänet ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja silloin muistan hänet mielenkiintoisena live-artistina. Sitten myöhempi 2000-luvun veto oli sellaista puuroa, josta ei jäänyt mitään käteen, ei elämystä, ei hädin tuskin tunnistettavia biisejä. Aiemmista kokemuksista johtuen nytkään odotukset eivät olleet korkealla, mutta Porin esityksen nähtyä nousi päällimmäiseksi kysymys: Miksi Dylan keikkailee? Taloudellisesti siihen ei varmasti ole tarvetta ja jos musiikin esittämisen palo vie miestä, niin se ei ainakaan välity yleisölle. Bob Dylanin bändi soitti ilmavasti ja soundit olivat Dylanin bändin edelliseen vetoon nähden hyvät. Dylanin karrelle palanut äänikin sylki laulunsanoja paikoin tunnistettavasti. Mutta miksi hän ei anna itsensä näkyä screeneillä? Miksei häntä saa kuvata? Miksei hän ota mitään kontaktia yleisöönsä? Miksei häntä saa fanittaa? Okei, vaikka kuinka haluaisi olla yksityinen henkilö tai tinkimätön taiteilija, niin miksi ihmeessä yli viisikymmentä vuotta viihdetaiteen huipulla esiintyvä artisti lähes halveksuu yleisöä. Varsinkin jos puhutaan Porin Jazzeista ja isosta massasta, joka haluaa tulla kuulemaan tuttuja säveliä. Kuinka Kirjurinluoto olisikaan raikunut, jos Dylan olisi vetäissyt Knockin on Heaven’s Door tai minkä muun tahansa ukkopirun tunnetuista hiteistä.

Bob Dylan @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Dylan päättikin keskittyä tuoreimpaan materiaaliin kuitenkin unohtaen esimerkiksi uusimman ja kovin kelvollisen Tempest –levyn kokonaan. Sen sijaan Dylan luukutti Love and Theft albumilta peräti kolme kappaletta ja Modern Times albumilta kaksi kappaletta. Varhaistuotannosta kuultiin Hard Rain’s A-Gonna Fall ja She Belongs to Me. Kyllä nämä Dylan-faneille kelpaavat, mutta jazzeilla näitä on vain rajallinen määrä. Keikan parhaimiksi anniksi osoittautuivat keikan aloittanut Things Have Changed, jonka Dylan sävelsi mainioon elokuvaan Wonder Boys ja keikan startteri The Girl From The North Country, jonka äijä duetoi aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Klassikkoalbumilta Highway 61 Revisited kuultiin sentään oiva mammutti Desolation Row ja encorena illan ainoaksi hitiksi luokiteltava Along The Watchtower. Ne kelpasivat kyllä ja varmasti Dylan-friikit olivat illan annista ylipäätään innoissaan, mutta massoja ei Dylan todellakaan settilistallaan nuollut.

Dylanista jäi olosuhteisiin nähden kuitenkin pettynyt fiilis. Ja se vaan taitaa olla yleisin fiilis, mitä Dylan itsestään jättää. Siksi taidankin paneutua jatkossa vain niihin loistaviin biiseihin ja albumeihin, joita mies on tuutannut vuosien saatossa ulos. Enkä epäile, etteikö jotain yllättävää uutta vielä mies tuottaisi. Mielenkiinto Dylaniin ei katoa, mutta keikoille häntä ei tarvitse lähteä katsomaan, kunnes taas törmään ilmoitukseen, että käppänä on tulossa kaupunkiin – silloin voi fiilis olla taas toinen.

Illan päätteeksi siirryin vielä viereiselle Nurmilavalle katsomaan Tuomari Nurmion vetoa tittelillä Dumari ja Spuget & Blosarit. Keikka oli nimensä mukaisesti stadin slangipainotteinen keikka mutta piristävästi puhaltimilla lisävarusteltuna. Dumari jota voisi helposti kutsua Suomen Dylaniksi vetikin hienon keikan, jonka aikana yleisöä kohdeltiin juuri siten miten vastuuntuntoiselta taiteilijalta voi kuvitella odottavansa. Pikku Julmuri, Mammona, Lasten mehuhetki, Tonnin Stiflat takasivat juurevan tunnelman. Tuomari Nurmio ei pettänyt taaskaan ja poikkeuksellisen tuhti bändikeikka oli oiva päätös torstain Pori Jazzin illalle. Kirjurinluoto sammui aina vaan viihdyttävään Dumari tulee, Dumari tappaa – rappaukseen. Urheiluruudussa illan ottelutuloksen voisi näyttää klassista The Housemartins levyä mukaillen: Dylan 0 – Dumari 4.

Stevie Wonder (US) @ Helsinki Classic Festival, Kaisaniemen puisto, Helsinki 9.7.2014

12 heinäkuun, 2014 by keikkakeppi

Kaisaniemessä kesäisin vaihtelevalla päivämäärällä järjestettävä yhden päivän festivaali alkaa olla perinne. Kaksi vuotta sitten tapahtuma starttasi Stingin voimin ja viime vuonna päänimeksi oli valjastettu Neil Young & Crazy Horse. Tänä vuonna keikkaa myytiin Stevie Wonderin vetovoimalla ja sen verran imua sillä oli meikäläisenkin suuntaan, että piti järjestää lomamatkan paluupäivä niin, että ehtii konserttiin. Se kannatti. 64-vuotias soulmaestro oli hyvässä vedossa.

Heinäkuisesta keskiviikosta sattui tulemaan korkeatasoinen päivä. Samana iltana esiintyi The Circuksessa americanan ykkösnimi The Jayhawks, jonka olisin ehdottomasti mennyt katsomaan ellei Wonderin soittoaika olisi venynyt heidän keikkansa päälle. Lähetin jopa toiveen The Circukseen, että showtimea laadittaessa olisi huomioitu Classic Festival. Ei huomioitu. Asetin Stevie Wonderin kuitenkin edelle, koska mies oli vielä näkemättä. Helsinki Classicin muu anti oli myös tasokasta. Nicole Willis & Soul Investigators, Ricky-Tick Big Band ja Cody ChesnuTT. Tällä kertaa lämppärit jäivät kuitenkin väliin, ehdin vain kuuntelemaan Codya aidan takaa jahdatessa lippuja. Cody on tämän hetken neo-soulin ykkösnimi ja olen nähnyt hänet kahteen kertaan aiemmin, joten nyt riitti mainiosti, että kuulin hänen esitystään etäältä. Ja tosiaan Kaisaniemen puiston liepeille oli kerääntynyt runsaasti ihmisiä nauttimaan kesäillasta ja hyvin kuuluvasta konsertista.

Lähdin Helsinki Classiciin riskillä, sillä lippua en ostanut ennalta. Ajattelin, jotta jos ulkomaan matka jostain syystä venähtää ja enkä ehdikään ajoissa kotimaahan, harmittaa lähes 90 euron lipun käyttämättä jättäminen turkasen paljon. Jätin lipunhankinnan portille, mistä epäilin saavani normaalihintaa halvemmalla tiketit ja pienen odotuksen jälkeen näin kävikin. Seurassani oli kaksi muuta henkilöä ja lopulta saimme kolme lippua satasella. Eli näimme Wonderin ihmehintaan.

Classic Festivaali on järjestelyiltään aika pitkälti samassa jamassa kuin viime kerralla, kun kävin tsekkaamassa Stingin keikan. Joustamattomuutta ja ylihinnoittelua on edelleen. Sisään pääsee vain kerran, turha mennä lisäämään rahaa parkkiautomaattiin tai käymään himassa. Ja jos viettäisit koko päivän ensimmäisestä esiintyjästä aina illan pääaktiin asti, kävisi riennot kovin kalliiksi. Olutlinja on muuttunut siten, että neljän desin muovituopit ovat vaihtuneet 0,33l tölkkeihin. 6€ pikkutölkistä on kohtuuttoman kova. Tämän päälle ei kerätty panttia, mutta sinne maahan ne tölkit jäivät 9000 hengen jalkoihin tallautumaan. Sen sijaan 20 cl viinilasin sai 7 eurolla, mikä oli kyllä taas erinomaisen kohtuullinen hinta, vaikkakin vain pahvitötsäviinistä. Ruokapuoleen oli satsattu ja tarjolla oli useita mielenkiintoisia katukeittiövaihtoehtoja. Vessoja oli aivan liian vähän, varsinkin kun ajatellaan hameväkeä. Ihmettelin ehkä eniten, että missä olivat screenit? Olisi ollut ilo katsella 50 metrin etäisyydsestä välillä lähikuvia taitavista soittajista. Harmi, ettei tullut kiikarit mukaan.

Keikka alkoi vartin myöhässä ilmoitetusta ajankohdasta, samalla aloin luopua mahdollisuudesta nähdä The Jaywaks. Stevie Wonder aloitti keikan tarttuvalla lainabiisillä: Marvin Gayen How Sweet It Is (To Be Loved By You). Varsin aktiivisen oloinen yleisö lähti heti mukaan meininkiin. Heti perään kuultu reggae Master Blaster (Jammin’) ei laskenut letkeää tunnelmaa, vaikka biisi tuokin aina vahvasti mieleen Bob Marleyn Jammin’ biisin, joka on selvästi ollut Wonderille esikuva tai matkimisen kohde. Higher Ground laittoi funkimman vaihteen silmään ja cover-versio Beatles-klassikosta Day Tripper oli viihdyttävä. Välillä Stevie Wonder vaipui siirappisiin tunnelmiin ja sitä sortuikin helposti näpräämään kännykkäänsä, mutta kun varhaisen kauden soul-klassikko Signed, Sealed, Delivered (I’m Yours) pärähti soimaan, imu oli taas vääjäämätön.

Konsertti oli rakennettu hyvin monipuoliseksi, tunnelmat vaihtelivat suloisista soulballadeista tanakoihin funkpoljentoihin. Hittiä pukkasi hengästyttävästi toisen perään ja etenkin kasarihitti Part-Time Lover sai yleisön keikkumaan. Aikanaan Paul McCartneyn kanssa duetoitu Ebony and Ivory oli nostalgista kuulla, vaikkakin McCartneyta tuurasi taustalaulaja.

Keikan lopussa Stevie Wonder laittoi yleisön laulamaan ja kun puhutaan suomalaisesta yleisöstä, niin se harvemmin onnistuu. Nyt Wonder sai yleisöstä sanojensa mukaisesti rakennettua kuoron, jonka simppelit alkulallatukset tuntuivat aluksi kömpelöiltä ja noloilta. Sitten vaan toiston kautta laulatus alkoi toimia ja raikui Kaisaniemessä vaikuttavasti. Wonder on myös taitava kuoronjohtaja.

Stevie Wonder päätti keikan suurimpiin hitteihinsä I Just Called to Say I Love You ja Superstition, johon liittyi seuraksi Cody ChesnuTT. Encore kuului koko parin tunnin ja 19 biisin pakettiin ja kukapa sitä olisi odottanutkaan sokealta mieheltä käyntiä lavan taakse. Tosin Keith Richards kertoo hauskasti elämäkerrassaan, kuinka Stevie Wonderilla oli tapana opetella esimerkiksi reitti hotellin respasta hissille askel askeleelta niin tarkasti, että näytti ulkopuoliselle siltä, että hän ei olisikaan sokea. Wonderilla on pilke silmäkulmassa, vaikka musiikkinsa hän suhtautuu vakavasti.

The Horde (CN) @ Temple Bar, Peking 5.7.2014

11 heinäkuun, 2014 by keikkakeppi

Väittävät Pekingin olevan myös rockin pääkaupunki Kiinassa. Jos kulkee Shichahain hutong-alueella, niin vieri vieressä olevat rantabaarit tarjoavat jokainen jotain elävää musiikkia. Kymmenittäin bändejä ja trubaduureja. Jokainen heistä on lahjakas, sillä miljoonakaupungissa kilpailu on kova ja vain hyvät pääsevät näinkin pitkälle. He soittavat illasta toiseen samoja biisejä lähinnä kiinalaista poppista ja länsimaisia covereita. Harva pääsee levyttämään, harva nousee koskaan hutongin tähteä suuremmaksi. Silti heistä paljastuu usko ja into työhönsä. Varmasti parempi laulaa kapakassa iltaisin kuin ajaa riksataksia aamusta yöhön.

Mutta on Pekingissä klubitarjontaakin ja eksyy sinne länsimaalaisia bändejä myös ajoittain. Tutkaillessani Pekingin lauantai-illan ohjelmistoa en kuitenkaan löytänyt oikein mitään kiinnostavaa. Varmasti siellä oli tarjontaa, mutta kun klubien nettisaitit ovat pääosin kiinaksi, niin ei ole helppo innostua bändistä pelkästään kuvan perusteella. Sekin tekee nettietsinnän vaikeammaksi, kun google on blogattu Kiinassa sensuurin vuoksi. Muut hakulaitteet eivät ole yhtä päteviä. Heinäkuun alun lauantai-illassa kuvittelisi oleva paljon keikkoja, mutta lienevätkö pekingiläiset karanneet omiin ruisrockeihinsa maakuntakaupunkeihin. Niukasta tarjonnasta kiinnostavammaksi ja etäisyydeltään parhaimmaksi karsiutui The Horde –niminen bändi Sanghaista. Netti väitti orkesterin olevan eeppinen folk-bändi.

Pekingissä kaduilla suunnistaminen ei ole yhtä loogista kuin Manhattanilla, mutta lopulta löysin parin kyselyn jälkeen Temple Barin, joka sijaitsi sisäpihan takana olevan rakennuksen yläkerrassa osoitteessa 206 Gulou Dong Dajie, Dongcheng. Ei siis promenadilla vaan hieman syrjässä, kuten rehellisen rock-klubin pitääkin. Temple Bar teki miljöönä heti vaikutuksen. Kapakka ei ollut iso, vetää reilu sata päätä sisuksiinsa. Sisustus on simppeli: sohvia, pöytäryhmiä ja baarijakkaroita. Lava nurkassa ei kovin suuri, mutta näkyvyys on joka puolelta hyvä. Baaritiskiltä saa useampaakin olutta ja erilaista drinksua. Tupakointiakaan ei ole vielä kielletty, joten tunnelma vei monen vuoden taakse, jos vertaa samaan kokemukseen koti-Suomessa.

The Horde aloitti myöhässä, mikä ei haitannut lainkaan, koska saavuin paikalle myös vartin yli ilmoitetun esiintymisajan, joka oli 22.00. The Horde astui lavalle ja yksikään heistä ei näyttänyt perus-sanghailaiselta, vaan länsimaalaisilta. Bändin tauolla juttelin huuliharpisti George the Goliathin kanssa ja selvisikin, että he ovat maahan muuttaneita Briteistä, Jenkeistä ja Australiasta. Musiikki ei ole jätkille leipäduuni, vaan vakavasti otettava harrastus, johon kukin heistä voisi heittäytyä täysipäiväisesti, mikäli elanto musiikista irtoisi. Bändi on tehnyt yhden EP:n tittelillä Consider Yourself Conquered  (2013) ja pitkäsoitto omista biiseistä on suunnitteilla. Kundit esiintyvät taiteilijanimillä kuten päävokalisti Ho-Tom the Conqueror tai mandolinisti Fierce Franco.

Keikka alkoi Mungo Jerryn In the Summertime –klassikolla ja hyvin homma käynnistyikin. Sitten kaksiosainen setti olikin pääosin omaa folk-henkistä tuotantoa tai materiaalia, josta en entuudestaan tuntenut. Omista kappaleista Shakespeare’s Coat ja The North olivat kiinnostavimmat styget. Kundit viljelivät myös huumoria kappaleissa kuten Ikea Love Song tai Spring Roll. Neljän kundin bändi oli vahvistunut kosketinsoittajalla, joka toi meininkiin selkärankaa, sillä muuten touhu oli akustista. Kitara, mandoliini, huuliharppu ja pahvilaatikkoa paukuttanut lyömäsoittaja olisi ilman vierailijaa jäänyt vähän raakileeksi. Paikoin näytti siltä, että vierailija sai vakijäseniltä tiukkaakin ohjeistusta ja kuittia tai sitten sekin oli vain kundien keskinäistä huumoria.

Ilmaiskeikka oli vetänyt kohtalaisen hyvin väkeä baariin. Puolet kiinalaisia ja toinen puoli valkoihoista jamppaa, joista muutama naispuoleinen heilui fanipohjalta bändin edustalla. Muuten jengi istui paikoillaan ja siemaili olutta. Bändin lauluosuudet jaettiin aika kristillisesti. Ho-Tom lauloi ansaitusti eniten, mutta hyvin tulkinnut Fierce Franco ja pitkän huiskea George the Goliath, joka oli parempi huuliharpistina, lauloivat myös muutaman kappaleen mieheen. Keikka täytti muutaman viikon mittaiseksi kasvaneen live-musiikin tauon hyvin, mutta tuskin The Horden jätkät koskaan päivätöistään pääsevät irti. Ihan maailmanvalloittaja-ainesta heissä ei kuitenkaan ollut.

Television (US), Mirel Wagner (Fin) @ The Circus, Helsinki 10.6.2014

12 kesäkuun, 2014 by keikkakeppi

Television on musiikkimaailman outolintu, jonka luokittelu on aina vaikeaa. Bändi tekee runollista post-punkia, mutta lähempänä lienee luonnehdinta progressiivinen kitarapoprock. Vuonna 1973 New Yorkissa perustettu Television on julkaissut vain kolme albumia, joista ensimmäinen ja legendaarisin Marquee Moon (1976) on liikkeellepaneva voima tälläkin kertaa. Kyseinen albumi on kiistaton klassikkoalbumi, joka löytää jokaisesta sukupolvesta aina uusia faneja. Television on 1970-luvun New York scenen tärkeimpiä artisteja Ramonesin, Patti Smithin ja Blondien ohella, jotka hengasivat legendaarisella CBGB-klubilla. Nyt Television kiertää Eurooppaa soittaen Marquee Moonin kokonaisuudessaan.

Televisionin musiikin voima on kahden kitaran dialogissa. Perustajajäsen ja bändin keulahahmo Tom Verlaine hoitaa vuoroin soolo- ja vuoroin rytmikitaraa. Alkuperäinen vastapari Richard Lloyd joutui jättämään bändin 2007. Sen jälkeen Verlainea kanssa on soittanut kitaraa kokenut kettu Jimmy Rip. Floyd oli tehnyt Verlainen kanssa sopimuksen, jonka mukaan bändi ei voi esiintyä Television -nimellä, ellei nelihenkisen bändin jäsenistä vähintään kaksi ole mukana. Rummuissa onkin säilynyt alusta asti Billy Ficca ja pahojen kielten mukaan vain siksi, että kiintiö täyttyy. Ficca on punk-rumpali, jonka työskentelyä tarkkailin pitkään, mutta hyvin hän hommansa hoiti, vaikka tietty luontevuus ja rentous hänen soitostaan uupui. Bassoa soittaa Fred Smith, joka liittyi aikojen alussa Blondiesta Televisionin riveihin, mutta hänkin oli jo mukana Marquee Moonilla.

Televisionia ennen soitti espoolainen Mirel Wagner, joka esitti akustisella kitarallaan sävykästä folkbluesia. Wagnerin minimalistinen tulkinta on poikkeuksellisen syvällistä. En ole perehtynyt Wagnerin kaksi vuotta sitten julkaisemaan debyyttialbumiin, vaikka hänestä olenkin lehdistä lukenut. Wagner soitti persoonalliseen lakoniseen tyyliin mainion leirinuotiotunnelmia nuolevan keikan. Valitettavasti The Circus on aivan väärä paikka intiimille keikalle. Wagnerin lauluista mieleen jäi No Death viiltävän kauniina lauluna. Mirel Wagner on kiinnitetty viime talvena maineikkaalle SubPop -levy-yhtiölle ja hänestä jos kenestä voimme odottaa sitä seuraavaa vientiartistia.

Television on kulttibändi, joka ei pidä meteliä, ei häikäise, mutta vangitsee kuin hypnoosi. Bändi nousi lavalle minuutilleen klo 22. Television soitti staattisissa värivaloissa, joista erotti juuri soittajien karaktäärit, mutta ei paljon muuta. Fred Smithin ylle osui välillä kirkkaampi valokeila, mutta muista ei irronnut mitään, mitä olisi kannattanut tallentaa kameraan mikseripöydän takaa. Soitto sujui mainiosti ja päähuomio oli Tom Verlainen ja Jimmy Ripin vuorottelevassa kitarapuhelussa. Ripin rouheampi ote istuu mainiosti Verlainen ajelehtivampaan tyyliin, jossa on rautalankavivahteita. Verlainen lauluääni on persoonallinen ja kuulosti alkuperäisellä Marquee Moonilla kuin murrosikäisen Patti Smithin veljeltä. Nyt 37 vuotta myöhemmin soundi on edelleen persoonallinen, mutta kypsyneempi ja vahvempi. Mestariteos kahlattiin kokonaan läpi, joista tietysti Venus, nimibiisi, See No Evil ja Prove It säväyttivät, mutta yhtään heikkoa lenkkiä ei albumilla ole. Television soitti myös muuta materiaalia kuten kakkosalbumilta Adventure (1978) kuultiin mainio Glory. Miesten soitto oli varmaa, mutta jokaisen biisin välissä viritettiin kitaroita ja se rikkoi keikan dynaamisuutta, mutta mitäpä Verlaine ei tekisi täydellisyyden eteen. Hän ei myöskään pudottele välispiikkejä paria laiskaa thank you -lohkaisua ja yhtyeen jäsenten hutaistuja esittelyä lukuun ottamatta.

Televisionin The Circuksen keikka oli harvinainen herkku. Pakollinen rockdiggarin bongauskohde. Etenkin kun kyseessä oli bändin ensimmäinen vierailu Suomessa. Tosin Jimmy Ripin antamasta radiohaastattelusta paljastui, että Verlaine ja hän ovat olleet Helsingissä vuonna 1984 Tom Verlainen soolokiertueen puitteissa. Bändi on äänittänyt uutta materiaalia 22 vuoden tauon jälkeen, joten jos materiaali saa vielä Verlainelta lyriikat ja albumi näkee toivotun päivänvalon, niin en epäile, etteikö he vielä saapuisi uudestaan Suomeen. Television keikka veti väkeä hyvin, ei liian täyteen kuten joskus The Circuksella on tapana, mutta tällä kertaa 34,50 euron kohtuuhintaisia lippuja oli ostanut pääosin miehet. Niinhän sitä joku väitti, että Television on miesten Patti Smith. Ei tuo ole kaukaa haettu, sillä he ovat kuin sisaruksia.

Peter Gabriel (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 20.5.2014

23 toukokuun, 2014 by keikkakeppi

Peter Gabriel kävi Suomessa edellisen kerran vuonna 1987. Listojen kärkikahinoissa menestynyt albumi So (1986) laittoi jälleen Gabrielin kiertämään maailmaa. Buumi teema-albumikonserteista on kestänyt jo joitakin vuosia ja samasta syystä Gabriel kokosi aikalaisbändin kasaan ja lähti kiertämään soittaen hittialbuminsa läpikotaisin. Gabrielin luovuus on tyrehtynyt viime vuosina, mutta taidot ovat edelleen tallella. Lämmityskiertue saapui myös Suomeen ja meikäläiselläkin oli mahdollisuus päästä niihin tunnelmiin, jotka missasin silloin muinoin, vaikka Gabrielia jo jonkin verran olin seurannut. So -albumista on jäänyt hyvin pitkälle mieleen sen etevät musiikkivideot. Elettiin videoiden kulta-aikaa ja kovana visualistina tunnettu Peter Gabriel teki aikansa komeimmat pätkät biiseistään. Megahitti Sledgehammer ja Kate Bushin kanssa duetoitu Don’t Give Up ovat piirtyneet muistikalvoon pysyvästi. Koko albumi on aikansa mestariteos, ja näin vuosikymmenien päästä katsottuna se toimii edelleen.

Peter Gabriel astui lavalle ilmoitetun aloitusajan mukaisesti minuutilleen klo 20.40, istui koskettimien ääreen ja alkoi jutustella kuin pienen baarin nurkassa yleisölle. Hän esitteli konsertin konseptin, joka on kuin kolmen ruokalalajin illallinen. Ensiksi tarjotaan akustinen alkupala, sitten sähköinen pääruoka uran muista merkkikappaleista ja jälkiruokana So-albumi kokonaisuudessaan. Kaiken päälle vielä jälkijälkiruokana saatiin encore. Kaikkiaan kahden tunnin setti sisälsi 22 biisiä. Keikka alkoi välittömän kotoisissa tunnelmissa Gabrielin lämminhenkisen juontamisen vuoksi. Mies oli opetellut muutaman lauseen vaikeaa suomen kieltäkin. Peter esitteli kärkeen bändin jäsenet ja aloitti keikan riisutulla Daddy Long Legs -biisillä vakuuttavasti. Heti perään vakuuttava Come Talk to Me, joka on miehen Us -albumilta (1992). Akustisen osuuden lopetti alkuperäisasultaan salamoivan sähäkkä Shock the Monkey. Ensimmäiset kappaleet soitettiin areenan alastomassa loisteputkivalaistuksessa.

Pääaterian kunniaksi sali pimeni ja huikeat vaaleat valot loivat apokalyptisen tunnelman, kun lavan ottivat haltuun uhmakkaat valokraanat, jotka tuijottivat yleisöä kuin vierailijat ulkoavaruudesta. Gabriel viihtyi koskettimien ääressä, mutta liikkui myös lavalla, joskaan ei niin ketterästi kuin vielä edellisellä So-kiertueellaan. Gabriel (s.1950) on vanhentunut arvokkaasti. Hän ei taistele monen kollegansa tavoin ikuisen nuoruuden puolesta, vaan näyttää samalta kuin kuka tahansa isoisä. Muistan kun näin miehen TV:n välityksellä konsertoimassa Bruce Springsteenin, Stingin, Tracy Chapmanin ja Youssou N’Dourin kanssa Human Rights Now! –kiertueella vuonna 1988. Hän vaikutti jo silloin lihaskimppu Brucen rinnalla löysältä virkamieheltä. Onneksi musiikkia ei tehdä ulkomuodolla. Peter Gabriel on sisältömies. Hän taitaa sanoitukset, visuaalisuuden ja omaa yhden persoonallisimmasta lauluäänistä. Vuonna 2014 Gabriel laulaa edelleen erinomaisesti.

Sähköisen osuuden aloitti Family Snapshot, joka on miehen kolmannelta sooloalbumilta (Melt). Gabriel erosi yhdestä progressiivisen rockin kunnioitetuimmista bändistä Genesis vuonna 1975, minkä hän oli perustanut jo nuorena kloppina vuonna 1967. Kuten kaikki tiedämme, Genesis pärjäsi omillaan Phil Collinsin hypättyä rumpalin pallilta vokalistin hommin, mutta komeasti alkoi myös Gabrielin sooloura. Debyyttisingle Solsbury Hill nousi listoille ja tottakai se kuului myös areenalla pääruokaan. Illan komeimpia vetoja olivat myöskin Us-albumin antia oleva Digging in the Dirt ja No Self Control, joka aiemmin mainitulta Melt -albumilta. Näiden biisien aikana valot ja lavaenergia olivat komeimmillaan.

Jälkiruokana tarjottu So -albumi soitettiin miltei oikeassa järjestyksessä. Vaaleat valot vaihtuivat värillisiin ja taustakankaalle projisoitiin komeita abstrakteja kuvakollaaseja. Eikä konseptin dramaturgia repsahtanut, vaikka keikan puolessa välissä kuultiin jo isoimmat hitit Red Rain, Sledgehammer ja Don’t Give Up. Ainoastaan B-puolen startteri In Your Eyes nostettiin varsinaisen setin päätösbiisiksi ja sekös rytmimagneettina sai yleisön heilumaan ja yhteislaulamaan. So-albumin jälkipainoksilla ilmestynyt bonusbiisi This Is the Picture (Excellent Birds) soitettiin myös. So-albumi osuuden järisyttävin veto oli Mercy Street, jonka Gabriel esitti antaumuksella.

Kyllä Gabrielin kelpaa kiertää, sillä miehellä on maailman luokan orkesteri. Miehen taustabändi koostuu parhaista ja pitkälti samoista hemmoista, jotka soittivat studiossa jo So-albumin aikaan. Bassossa legendaarinen King Crimsonistakin tuttu Tony Levin, joka taitaa myös mielenkiintoisen Chapman Stick -kielisoittimen. Tälläkin kertaa Levin tarttui harvinaiseen soittimeen. Kitarassa David Rhodes oli yhtä vakuuttava kuin albumiraidoilla. Rumpujen takana vaikka kuinka monen mestarin kanssa soittanut Manu Katché, joka sai esittelyissä illan venytetyimmät aplodit. Koskettimissa ja välillä akustisessa kitarassa taituroinut David Sancious muistetaan alkuperäisenä Bruce Springsteenin E Street-miehenä. Sancious vieraili Suomessa myös Stingin kanssa pari vuotta sitten. Taustalla lauloivat hunajaiset äänet omaava ruotsalaisduo Jennie Abrahamson ja Linnea Olsson. Abrahamson tuurasi myös Don’t Give Upissa Kate Bushia ja koskettavasti hommasta suoriutuikin.

Encoren starttasi ärhäkästi jyräävä The Tower That Ate People, joka on vuonna 2000 julkaistulta OVO -teema-albumilta. Päätösbiisi Biko on kaikkien stadionrallatusten isä ja konkreettisin esimerkki Gabrielin poliittisesta aktiivisuudesta. Gabriel on aina ollut huolissaan, miehellä on ollut sanottavaa ja hän ei ole pelännyt kommentoida. Keikan huipentuma sai väen kävelemään ulos areenasta ajatuksissaan lause: ”Loppu riippuu sinusta”. Mielessä velloi huoli maailmanmenosta, mutta sydämessä erinomaisen onnistunut musiikillinen elämys. Monta sankaria on tullut nähtyä areenalla, mutta Gabriel nousi vahvalla esityksellään kärkipaikalle, ainakin toistaiseksi.

Robbie Williams (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 19.5.2014

22 toukokuun, 2014 by keikkakeppi

Robbie Williamsista on kasvanut isäntämies, jos hän vielä 20 vuotta sitten oli poikabändi Take Thatin keskeinen vaikuttaja ja tässä välissä seilannut pophulttion ja viihdetaiteilijan välimaastossa. Allekirjoittaneelle Robbie on ollut hahmo lehtien otsikoissa, hänen musiikkiinsa en ole perehtynyt mitä nyt muutamaa radiohittiä en ole voinut olla ohittamatta. Odotukset illasta olivat siis olemattomat, mutta mielenkiintoa riitti, sillä Britannian wanna-be-estradikuningas oli myynyt kaksi iltaa peräkkäin areenan täyteen. Miehellä riittää siis ystäviä Suomessa. Enemmistä faneista on naispuoleista väkeä ja sen kuuli haltioituneista huudoista heti kun Robbie asteli yleisön eteen.

Ensimmäinen kerta, kun sain kutsun aitioon. Enpä olisi itse lippua tapahtumaan ostanutkaan, joten otin tilaisuuden vastaan ilolla. Aitio sijaitsi samalla tasalla kuin lava ja keskellä takakaarretta. Etäiset näkymät olivat hyvät, mutta saundit eivät areenan toiselle laidalle kuuluneet kummoisesti. Tämä hieman harmillista, sillä bändi oli Swing Both Ways -albumin varaan rakennetun kiertueen hengen mukaisesti iso. Lähinnä torvet pärisivät päällimmäisinä ja Robbien ääni jäi vaisuksi ei pelkästään akustiikan, vaan myös vertailun vuoksi. Jos mies laulaa Dean Martinin, Frank Sinatran ja muiden viihdegurujen tunnetuksi tekemiä klassikkobiisejä, niin välimatkaa on vielä rutkasti. Toki Robbiella on aikaa vielä kypsytellä ääntään ja tulkintatapaansa, sillä mies on vasta 40-vuotias. Williams on kuitenkin karismaattinen ja välispiikkeineen varma viihdyttäjä. Swing-kiertue myy hyvin, mutta kyllä artisti on vahvimmillaan laulajana pop-biiseissään kuten jättihitti Angelsissa, joka kuultiin vasta keikan lopussa. Sitä ennen saatiin kuulla väkisin yhteen hitsattu potpuri muista pophiteistä. Muuten anti oli swingaavaa nostalgiaa alusta alkaen. Keikan päätti tuore biisi Sensational.

Avauskappale Shine My Shoes aloitti setin raikkaasti ja jäikin illan yhtenä parhaimpana vetona mieleen. Se onkin tuoretta tavaraa, jossa Robbie on ollut mukana sanoittamassa. Puttin’ On the Ritz, joka on yksi musiikkihistorian tarttuvimpia, mutta myös kuluneimpia klassikoita, iski yleisöön kuin häkä. Cab Callowayn ikivihreä Minnie the Moocher jatkoi samaa rataa. Yhtä kovaa menneiden estradiviihteen riemullista settiä kuultiin aina New York, New Yorkiin saakka, joka tuntui laimealta yliukko Sinatran versioon verrattuna. Siitäkin olen kuullut paremman tulkinnan jossain karaokebaarissa. Biisilista oli takuuvarmaa, mutta yllätyselementit puuttuivat. Kaikkiaan kaksituntiseen iltaan mahtui 22 kappaletta sekä liuta potpureihin kyhättyjä biisejä. Konsertti oli kaksiosainen. Finlandia-talon ja Kulttuuritalon iltoihin väliaika on itsestäänselvyys, mutta en muista milloin areaanalla olisi ollut tätä ennen intermission. Lienee osa Williamsin kiertueen ohjelmaa, mutta hallin käytävien kioskimyynti ei pane moista vastaan. Parasta ja yllättävintä keikassa oli sen visuaalinen lumoavuus. Lavasteet ja huikeat projisoinnit tekivät Williamsin lavakarisman ohella esityksestä todellisen showbusineksen huipputuotteen. Vaihtuvat teemat, tanssijat ja pukuloisto pitivät mielenkiinnon hereillä, mutta näitäkin ihmeitä olisi mukavampi ollut seurata pienemmässä kabareemiljöössä.

Ilta areenassa oli viihdyttävä, mutta musiikillisesti lievä pettymys. Olisin mieluummin seurannut Robbie Williamsin puhtaan pop-keikan. Yleensä keikoilta lähtiessä toivoo, että musiikillinen elämys olisi se elementti, joka jäisi takataskuun eikä tiketti, mutta eipä silti valittamista tästä kokemuksesta, jos seura aitiossa tarjoiluineen on mieleen painuvaa. Robbie Williams ei ole tulkitsijana ylivertainen, mutta esiintyjänä hän on jopa stand-up -koomikon taitoihin vahvalla itseironialla ulottuva ammattilainen. Koko keikka tuntui kovin käsikirjoitetulta ja aitoa Robbieta ei tavoitettu kuin hetkessä, kun hän puhui vastasyntyneen lapsensa ikävästä. Taitaa Robbie olla rauhoittunut niistä uutisista mitä olen hänestä vain vuosien saatossa lukenut. Williams on kansainvälisen poptaivaan laskeva tähti, mutta kaari on kovin loiva, jos katsoo suomalaisen yleisön vastaanottoa.

Manic Street Preachers (UK), Public Service Broadcasting (UK) @ The Circus, Helsinki, 7.5.2014

9 toukokuun, 2014 by keikkakeppi

Nykyään keikkojen aloitusajat vaihtelevat kovasti ja aika harvoin tietoa löytää helposti, varsinkaan järjestäjän nettisivuilta. Kun haeskelin Manic Streets Preachersin keikan aloitusaikaa, huomasin lopulta Live Nationin sivuilta, että iltamat starttaa klo 20.00 lontoolainen elektroduo nimeltä Public Service Broadcasting. Pikakuuntelu Spotifyssa kannusti olemaan mestoilla kerrankin ajoissa. Aloitusbiisi soi jo eetterissä sisään astuessa. Ensivaikutelma oli karmaiseva, kun narikkaan kuului vain epämääräistä särökitaraa ja rumpujen mäiskettä. Volyymit tuntuivat olevan tapissa ja soundit seinillä. Onneksi miksaus alkoi tasoittua pian ja loppua kohden duo tarjosi erinomaisen visuaalismusikaalisen kokemuksen.

Public Service Broadcasting @ The Circus, Helsinki

Bändin tuotanto nojaa vanhoihin brittiläisiin valistuselokuviin, joita keikan aikana projisoitiin kankaalle. He ovat säveltäneet ikään kuin soundtrackin vanhoihin 1940 ja 1950 -lukujen filmipätkiin tai toisaalta voidaan ajatella, että filkat ovat aines heidän musiikkiinsa, sillä Public Service Broadcasting käyttää myös vanhojen elokuvien ääniraitoja ja kertojaääntä keskeisinä elementteinä musiikissaan. PSB:n säveltämä musiikki on melodista elektropoppia, jota taiteilijanimien taakse kätkeytyneet kitaran, mandoliinin ja syntsat hoitava J. Willgoose ja rumpali Wrigglesworth soittavat ilmavasti. Harvemmin elektromusiikki toimii livenä pelkkänä auditiivisena kokemuksena, mutta nykyään lähes poikkeuksetta syntetisaattorivetoiset bändit tarjoavat jotain elämyksellistä visuaalista kuten Kraftwerk 3D-show’llaan.

Sen verran innostuin bändistä, että pari biisiä pääsi heti juoksumusalistalle. Rennon letkeää, mutta maisemia maalailevaa materiaalia tarjoaa esimerkiksi bändin komein tekele Everest, jonka video kuvaa ensimmäisiä yrityksiä kavuta korkeimman vuoren huipulle. Yhtyeen toinen tarttuva menopala on Spitfire, joka taas kertoo brittien toisen maailmansodan ilmojen hävittäjä-ässästä. Filmit ovat vaikuttavia, tietenkin nostalgisia, mutta ajan myötä niitä katsoo huvittunein silmin. Keskiviikon iltamat alkoivat siis virkistävästi ja 40 minuuttia on tismalleen oikea aika lämppärille ennen pääaktia.

Pääesiintyjä Manic Street Preachers oli merkitty alkavaksi 21.15. Intro alkoi soida minuutilleen ja viisihenkinen kiertuekokoonpano rynni lavalle. Heti kärkeen Motorcycles Emptiness ja meininki tavoitteli spiraalin muotoisissa kattostrusseja. Tupa oli täynnä. Ylibuukattu. Uskallan väittää, että nyt oli päästetty joko vippiläisiä liikaa tai lipunmyynnissä oli ahnehdittu. Muuten kova keikka sai ilkeän sivumaun, kun liikkuminen keikan aikana väentungoksessa baaritiskille tai saniteettitiloihin oli tuskaista. Samaa ongelmaa ei tietenkään ollut lämppärin aikana ja siksi sitä on mukavampi muistella lämmöllä jälkeenpäin.

Manic Street Preachers on ollut bändi jota olen seurannut satunnaisesti. 1990 -luvulla breikanneista brittibändeistä se on kiinnostavimpia ja niitä harvoja, joka ei ole hyytynyt, vaan jatkaa elinvoimaisena ja tuotteliaana edelleen. En kuitenkaan ole nähnyt bändin ainuttakaan Suomen keikkaa aiemmin. Eka kerta jännittää aina, mutta kun bändin repertuaarista löytyy liuta hittibiisejä, niin silloin ennakko-odotukset täyttyvät helpommin. Mikä parasta bändin jätkät olivat vedossa. Lähtökohta Helsingin keikalle oli hyvä, sillä ilta oli myyty kiertueen konserteista ensimmäisenä loppuun ja sen myös aisti yhtyeen esiintymisestä.

Manics perustettiin Walesin Blackwoodissa 1986, mutta ensimmäinen pitkäsoitto Generation Terrorists näki päivänvalonsa vasta 1992. Sen jälkeen yhtye onkin julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja. Tulevana kesänä julkaistaan 12. albumi Futurology, jolta keikalla tarjottiin kolme makupalaa. Läpimurto tapahtui Everthing Must Go (1996) aikaan ja viimeistään This Is My Truth Tell Me Yours (1998) -albumilla. Tuoreimman albumin sinkkujulkaisu Walk Me to the Bridge tuo taas mieleen bändiä loputtomasti varjostavan tragedian. Manicsien alkuaikojen rytmikitaristi ja pääasiallinen sanoittaja Richey Edwards katosi 1995. Hänen autonsa löydettiin sillan vierestä, jolta moni oli hypännyt viimeistä kertaa. Vasta 2008 hänet julistettiin oletettavasti kuolleeksi.

Manicsien nokkamies on James Dean Bradfield, jonka syvältä kumpuava laulu
on bändin erityisiä tuntomerkkejä. Siinä on jotain samaa voimaa kuin edesmenneen The Arkin Ola Salon tavassa laulaa täysin palkein. Enemmänkin virkamiestä muistuttava Bradfield liidaa myös kitaran. Bassoa soittaa rock-katu-uskottavampi Nick Wire, joka hoitaa myös kantaaottavat sanoitukset. Ei tosin yhtä kärkkäitä ja poliittisia kuin kadonneen Edwardsin kynästä lähteneet laulut. Rumpuja on hakannut alkuajoista lähtien Sean Moore. Kiertuetukea antavat Wayne Murray rytmikitarallaan ja Nick Nasmyth koskettimillaan.

Manic Street Preachers @ The Circus, Helsinki

Jos keikan aloitusbiisi oli onnistunut, heti perään kuullut You Stole the Sun From My Heart ja (It’s Not War) Just the End of Love pitivät tunnelman korkealla. Tulevalta Futurologylta kuultu Europa Geht Durch Mich ja nimibiisi lupaavat elektronisempaa suuntaa päinvastoin kuin edellisen Rewind the Film (2013) -albumin nimibiisi, joka taas edusti herkempää ja akustisempaa Manicsien tuotantoa. Bändin esikuva on ollut julkisesti The Clash ja punkimmalla otteella ura alkoikin. Esikoisalbumilta kuultiin Stay Beautiful, You Love Us ja ensimmäisenä encorena kuultu väkevä Motown Junk, vaikka bändi ei tapojensa mukaan koskaan poistu lavalta. Varsinaisen setin päätösbiisinä kuultu iskelmällinen Show Me The Wonder voisi soida käännöksenä iskelmäradiossa, ja ilmankos keikalla oli paljon varttuneempaa väkeä, sitä jota näkee enemmän Katri-Helenan konsertissa. Keikan päätti bändin suurimman stadionpotentiaalin omaava If You Tolerate This Your Children Will Be Next, jonka sanoma on aina ajankohtainen tässä jästipäisessä maailmassa. Keikka sisälsi kaikkiaan 22 biisiä ja kestoa oli napakka tunti 35 minuuttia. Se on hyvä kesto keikalle ja siihen pääsee näinkin isolla laulumäärällä, kun biisejä ei venytetä turhiin jamisessioihin. Toki yleisöä laulatettiin jo heti ekasta biisistä alkaen, mutta maltillisesti.

Ensimmäinen Manics -kokemus oli siis komea lukuun ottamatta tupaten täyden salin ahtauden aiheuttamaa ahdistusta. Tavastialla en ole samaan väentuuppailuun joutunut, vaikka ovella olisi sold out -kyltti. Keikan sai nähdä 48,50 eurolla, mikä on kova hinta, mutta klubitunnelmissa areenalle kelpaavasta bändistä just ja just siedettävä. Kiitos kaverille, joka kärkkyi liput, sillä ne myytiin nopeasti loppuun.

Angélique Kidjo (BJ) @ April Jazz, Espoo 27.4.2014

29 huhtikuun, 2014 by keikkakeppi

Tätä nykyä afropopin ykkösmimmi on Angelique Kidjo. Hänen harteilleen on laskettu äiti Afrikan viittaa, mutta myös maanosansa ykkösdiivan manttelia, eikä ihme, sillä Kidjo pitää iloisesti meteliä niin muusikkona kuin Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä. Kidjo on ollut allekirjoittaneellekin tuttu nimenä ja satunnaisradiosoittoina kuten Agolo -hittinsä vuoksi, mutta koskaan en ole Kidjon tuotantoon perehtynyt, saati konserteissa käynyt.

Espoon Tapiolassa järjestettävä April Jazz on ollut vuosia toivelistalla. Joka kevät olen tutkaillut festarin korkeatasoista jazzin ja rytmimusiikin ohjelmatarjontaa, mutta kertaakaan en ole päässyt paikan päälle. On syytä ihmetellä, sillä lähempää ei festivaalia enää voi löytää. Meikäläisellä on April Jazz Areenalle matkaa muutama kiven viskaus. Tänäkin vuonna ohiheitto oli lähellä, sillä visiitti osui arpomisen jälkeen vasta päätöskonserttiin.

Angélique Kidjo on alun perin kotoisin Länsi-Afrikasta Beninistä ja hänen koko nimensä on sellainen nimikaunotar, josta Gösta Sundqvist olisi voinut tehdä kevyesti biisin. Koko litanja kulkee näin: Angélique Kpasseloko Hinto Hounsinou Kandjo Manta Zogbin Kidjo. Artisti on asunut jo vuosikymmeniä Ranskassa ja nyttemmin New Yorkissa. Poikkeuksellisen äänen omaava Kidjo aloitti uransa Pariisissa taustalaulajana, mutta pian tie vei sooloartistiksi.

Heti ensikokemuksesta voin todeta, että Angélique Kidjo on yltiöreipas ja rutinoitunut viihdyttäjä, joka pistää itsensä likoon niin laulunsa kuin lavaliikehdintänsä osalta. Kidjon hame pyörii, kädet hakkaavat rumpua ja tästä kokonaispyörteestä innostuu jopa normaalisti kankea suomalainen yleisökin eläytymään vapautuneesti. Diivan piirteitä en tahdo Kidjon olemuksesta löytää sitten millään.

Kidjo kiertää pätevän nelihenkisen orkesterin kanssa. Basisti Ben Zwein ja rumpali Daniel H Freedman luovat rytmiryhmällään vankan afrofunkpop-pohjan, minkä päälle kitaristi Dominic Jamesin on helppo istuttaa eloisat melodiat. Dominic James osaa myös vuorovaikutuksen Angélique Kidjon kanssa. Heidän välillään on leikkimielistä jännitettä ja kiusoittelua. Lavan takalinjoilla ja afrikkalaisia perkussioita lyövä Magatte Sow vie esityksen viimeistään beniniläisiin maisemiin.

Angélique Kidjo julkaisi tammikuussa tuoreen albumin nimeltä Eve, jonka materiaalista settilista pitkälti koostui. Awalole tarjosi melodisimmat hetket, jonka taustoja orkesterin kundit lauloivat komeasti. Herkimpiä hetkiä tarjosi Cauri, joka sammuttaisi tuutulauluna monen uneliaan ajovalot. Kidjo laulaa sujuvasti usealla kielellä. Angéliquelta taittuu fon, ranska, youruba ja tietenkin englanti, jolla hän lauloi mm. uutuuslevyn nimikappaleen Eve.

Keikan loppupuolella yhteislauluna hoilattu gospeltunnelmia tavoitellut hitti Afrika sai teltan seinät pullistumaan. Kidjo kiersi yleisön seassa ja jakoi kahdenkeskisiä tanssihetkiä tai siltä se etäältä näytti. Angélique Kidjo on yllättävän pienikokoinen nainen ja lavaltakaan häntä ei tahtonut pitkä mies kunnolla nähdä, ja varsinkaan yleisön seasta tanssimasta. Sitten Kidjo houkutteli ujot suomalaiset lavalle, ja niin kuin aina, lapset ovat rohkeimpia ja nytkin lavan etureunan täytti reippaat juniorit. Eräältä pikkupojalta Kidjo nappasi hatun päästä ja sovitti omaan nuppiinsa. Hyvin se Angéliquen päähän istui mutta osoittautui kuumaksi. Kidjo kertoikin vitsikkäästi, miksi pitää lyhyitä hiuksia. Pitkät hiukset ovat kuumat ja niissä on Kidjon mukaan järjetön huolenpito shampoopesuineen ja kuivatuksineen. Kidjo aloitti lavalla loputtoman tanssii yleisön kanssa –show’n, missä kukin lavalle noussut sai vuorollaan vetää soolonumerot. Siinä vaiheessa olin seurannut jo puolitoista tuntia konserttia ja kiintiö alkoi täyttyä. Jos olisin tanssiorientoitunut heiluja, niin lavalle mars, mutta kun tulin katsomaan Kidjoa, enkä yleisön vaihtelevia tanssinumeroita, päätin poistua takavasempaan. Keikka jäi kesken, mutta toivottavasti en musiikillisesti missasin mitään erityistä. Tästäkin annista jäi tyydytetty olo.

Angélique Kidjo on syntynyt laulamaan, mutta myös puhumaan. Hänen esityksestään sai maksaa 39€, mikä ei järisyttävän paha hinta ole, mutta jos mainoksessa ilmoitetaan, että liput
33,50 € alkaen, niin silloin 39€ tuntuu kiskurihinnalta. Harvemmin näille keikoille eläkeläiset, varusmiehet ja lapset ensimmäisinä rynnivät, vaikka pitäisi. Nimittäin Kidjo puhuu paljon biisiensä väleissä, ja asiaa, yleensä naisten ihmisoikeuksista. Hän ei saarnaa, eikä julista, mutta välittää karismaattisesti viestiä, että meidän on herättävä toimimaan kuten tällä kertaa lapsi- ja teiniavioliittojen puolesta, joita Beninissä edelleen valitettavasti esiintyy ja sulkee monien nuorten naisten potentiaalin tulevaisuudessa. Näistä asioista on hyvä kiertää valistamassa, mutta voi kun sanoma kantautuisi niidenkin korviin, jotka eivät Kidjoa käy kuuntelemassa.

Lee Ranaldo & The Dust (US) @ Tavastia, Helsinki 9.4.2014

11 huhtikuun, 2014 by keikkakeppi

Poikkeuksellisen antelias Sonic Youth-liitännäiskevät meillä täällä. Ensin Sonic Youthin no wave -hengenheimolainen Lydia Lunch vieraili Korjaamolla maaliskuussa, jonka Retrovirus taustabändissä paukutti Sonic Youthin alkuperäinen rumpali Bob Bert. Vain kuukausi perään Lee Ranaldo & The Dust saapuu Tavastian näyttämölle. Lee Ranaldo on Sonic Youthin tunnusomaisen mölykitaravuoropuhelun toinen osapuoli, ja jos minulta kysytään, tärkeämpi, vaikka Thurston Moore on myös jäljittelemätön velho. Moore vieraili muuten Chelsea Light Moving orkesterinsa kanssa viime kesänä Helsingissä. Vielä sellainen lisädetalji, että The Dustin rumpalina toimii Steve Shelley, Sonic Youthin pitkäaikaisin ja erittäin arvostettu kannuttaja. Näin newyorkilaisen vaihtoehtoisen rockin keulakuvan rippeet kieppuu Suomessa aika isolla prosentilla. Se kyllä kelpaa, sillä Sonic Youth on tauolla toistaiseksi tai todennäköisemmin ikuisesti.

Lee Ranaldo & The Dust @ Tavastia

Sonic Youthin tauko ei haittaa, vaikka kyseinen bändi patsastelee edelleen näkemättömien bändien listalla kärkisijoilla. Liennytystä tarjoaa Lee Ranaldon erinomainen soolotuotanto. Herran kaksi viimeisintä albumia ovat saaneet arvostelijoilta myönteisen vastaanoton. Sekä Lee Ranaldon omissa nimissään tehty Between the Times & Tides (2012) että Lee Ranaldo & The Dust -orkesterin otsakkeella väsätty Last Night On Earth (2013) ovat eittämättä parin viime vuoden komeimpia rock-albumijulkaisuja. Onhan Lee Ranaldo tehnyt soolotuotantoa jo Sonic Youthin rinnalla, mutta vaikeata avantgardea, joka on jäänyt etäiseksi poprockin ystäviltä. Kaksi viimeistä albumia nojaavat melodiseen ja psykedeeliseen kitaraindierockiin, joka kulkee jossain Neil Youngin ja Evan Dandon välimaastossa.

Lee Ranaldo on jäänyt Sonic Youthissa Thurston Mooren ja Kim Gordonin varjoon, mutta osallistunut aktiivisesti biisien tekoon ja laulanutkin jokusen niistä. Nyt mies on elementissään The Dustin keulilla. Lee Ranaldo on ehkä maailman miellyttävin muusikko. Harva jamppa alustaa jokaisen biisin yleisölle, kertoo anekdootteja laulujen syntyhetkistä. Lee Ranaldo viihtyy lavalla ja se välittyy yleisölle. The Dustin peruskiertueella kulkevat rumpali Shelleyn lisäksi basisti Tim Luntzel ja kitaristi Alan Licht. Tosin Tavastian keikan kärkeen Lee Ranaldo joutui ilmoittamaan, että Shelley on terveydellisistä syistä joutunut palaamaan New Yorkiin. Häntä tuurasi tanskalaisen Sort Sol -yhtyeen riveissä soittava Tomas Ortved. Uutinen oli tietenkin pettymys, mutta onneksi Ortvedin soitto kulki sen verran hyvin, että asia unohtui pian. Hänellä oli ennen Helsinkiä takana neljä keikkaa, joten rutiinia oli havaittavissa. Silti jaksan edelleenkin leikitellä ajatuksella, miltä soitto olisi kuulostanut mestari Shelleyn tahdittamana.

Lee Ranaldo & The Dust soitti kiertueelleen uskollisen setin. Biisilista koostui kahdelta viimeisimmältä albumilta, minkä lisäksi he ovat soittaneet mielenkiintoisia covereita pitkin kiertuetta kuten Neil Youngin Revolution Blues ja Modern Loversin She Cracked. Tavastialla kuultiin maukas version brittiläisen postpunkpioneeri Wiren Mannequin -iskusävelestä heti ensimmäisenä encorena. Keikka starttasi tuoreimman albumin ensimmäisellä biisillä Lecce, Leaving, josta alkoikin pettämätön putki. Alussa volyymi oli miksattu yllättävän alhaiseksi ja fiilis oli kuin olisi kuunnellut bändiä olohuoneessa naapureita häiritsemätttä. Äänenvoimakkuus saavutti viimeistään neljäntenä kuullun Off the Wall -riemubiisin aikana oikean tason. Illan kohohohta oli toiseksi viimeisenä vedetty The Rising Tide, joka on yksinkertaisesti modernin ajan klassikko. Toisena encorena soitettu Blacktout kasvoi melkoisen psykedeelisen kitara-iloittelun myötä myös versioksi, joka on albumiversiota parempi.

Keikan jälkeen Lee Ranaldo kiirehti baarin puolelle levymyyntipisteeseen jakamaan nimikirjoituksia, missä vinyylikiekot myytiin välittömästi loppuun. Jäin myös nuolemaan näppejäni, sillä Ranaldon nimmarilla varustettu platta olisi ollut mukavaa kotiin vietävää. Hetken äimäiltyäni käteeni lyötiin settilista, johon Lee Ranaldo rustasi vielä allekirjoituksensa. Jälkikäteen ajateltuna ainutkertaisempi matkamuisto kuin vinyyli. Niitä ei Helsingissä muiden käsiin ojenneltu. Lee Ranaldon musiikillinen esitys oli kaiken kaikkiaan hallittu kokemus. Odotetuin keikka pitkään aikaan. Bändi soitti tiukasti yhteen, vaikka rumpali olikin tuuraaja. Lippu kustansi 27€ mikä on nykyhinnoitteluun nähden varsin kohtuullinen sisäänpääsymaksu. Valitettavasti Tavastia ei ollut myynyt salia täyteen, mutta toisaalta väljemmässä väessä bändin kuuntelu oli miellyttävämpää.

Niin kuin taitelijat yleensä, myös Lee Ranaldo löytää luovuutensa sykähdyttävistä havainnoista ja kokemuksista. Tuoreimman Last Night On Earth albumin apokalyptinen tunnelma syntyi miehen värjötellessä Sandy-myrskyn jälkeen sähköttömässä Lower Manhattanin asunnossaan. Kun luonto pakottaa taiteilijan perusasioiden äärelle ja selviytymään ilman nykyajan mukavuuksia, askeettisuuden ja yksinkertaisuuden lähteistä saattaa kehkeytyä moniuloitteisen rikkaita ja kauniita biisejä.

Lydia Lunch Retrovirus (US) @ Korjaamo, Helsinki 7.3.2014

12 maaliskuun, 2014 by keikkakeppi

Joskus paras keikkatietolähde löytyy kotinurkista. Enkä kehu itseäni. Nimittäin jos samassa taloudessa etsii toinen silmäpari myös elävän musiikin tarjontaa, voi joskus osua eteen sellaista mitä ei itse löytäisi. Näin kävi perjantai-iltana, kun kuumotti päästä liikekannalle. Asiaan löytyi lievitystä, kun selvisi, että puolelta öin Korjaamolla soittaa post punkin provokaattoriksi mainittu ja eritoten no wave scenen pioneeri Lydia Lunch Retrovirus orkesterinsa kanssa. Ei siinä muuta kuin taksiin, tosin vasta kaksikymmentä vaille kaksitoista ja menoksi. Tasan puolilta öin jätin takkini narikkaan ja samalla alkoi kuulua ensimmäiset murinat salin puolelta.

Lydia Lunch Retrovirus @ Korjaamo

Illan pääesiintyjä Lydia Lunch on uusi tuttavuus, vaikka millamagiamaiseen persoonallisuuteen olisi helposti voinut kiinnittää huomiota aikaisemminkin. Lydia Lunch on 1970-luvun lopulta asti esiintynyt niin musiikin kuin elokuvien parissa. Kirjailijina ja runoilijana hän on ollut myös aktiivinen. Viime kesänä Lydia Lunch vetäisi kokeellisen keikan Kuudes aisti -festivaaleilla, mutta se meni meikäläiseltä ohi. Korjaamolla ennakkoilmoituksen mukaan Lydia Lunch soittaisi läpi no wave ja punk-vuosien materiaalia.

New Yorkilainen Lydia Lunch sai taiteilijanimensä legendan mukaan pölliessään sapuskaa punklegenda Dead Boysien nälkäisille kundeille. Sillä nimellä on menty lähes neljäkymmentä vuotta, vaikka Lydialla on ollut useita bändejä tunnetuimpana Teenage Jesus and the Jerks. Nyttemmin New York on taakse jäänyttä elämää ja Lunchin tukikohta on ollut Barcelona jo vajaat kymmenen vuotta. Siksipä hänen on helppo kiertää Euroopassa. Lydia Lunch ei ole koskaan noussut post punkin eturiviin, mutta sinnikkäällä työskentelyllä on pysynyt elinvoimaisena kaikki nämä vuodet. Lunch teki taannoin yhteistyötä Nick Caven, Sonic Youthin ja Michael Giran kanssa, mutta samoille suosion sijaluvuille ei ole astunut koskaan. Enkä usko, että haluaisikaan. Lydia Lunch on kujakatti, joka kusee juuri siihen hiekkalaatikkon mihin huvittaa.

Illan artisti oli koonnut ympärilleen mielenkiintoisen ja nimekkään orkesterin. Kitaran varressa reuhtoi Weasel Walter, joka on mm. The Flying Luttenbachers -instrumentaalipunkjazzorkesterin perustajajäsen. Rumpuja soitti kokenein ottein Bob Bert, jonka ansioluettelossa seisovat vaatimattomasti Sonic Youth ja Pussy Galore. Bassoa sormeili New Yorkin metelirockin ja jazz-piirien perustyöläinen Tim Dahl, joka on työskennellyt mm. muusikko-tuottaja Jim O’Rourken kanssa.

Lydia Lunch Retrovirus soitti lähestulkoon saman setin kuin Moskovassa viikkoa aiemmin. Race Mixing aloitti keikan tunnustelevasti, Love Split with Blood jatkoi jo ärhäkämmin. Kolmantena kuultiin Mechanical Flattery, joka on aneeminen tunnelmapala klassikkosooloalbumilta Queen of Siam (1980). Settiin mahtui myös 8-Eye Spy -bändin riveissä väsätty Ran Away Dark. Samalta Lydia Lunchilta biisit kuulostivat, vaikka olivat kuinka eri projekteista lähtöisin. Keikan ehdoton helmi oli Burning Skulls, joka on Lunchin sooloalbumilta Shotgun Wedding (1991). Black Juju nousi loppupuolen jamittelujen ja etenkin Weasel Walterin kitaroinnin myötä kiinnekohdaksi. Lydia Lunch laulaa aika yksioikoisesti, mutta post punkin masentuneeseen julistamiseen hänen tupakan kärhentämä äänensä sopii mainiosti. Lydia Lunch, pian 55 vuotta, kauluspaidan napit pitkälle avattuna vaikuttaa fyysiseltä olemukseltaan silmäpusseistaan huolimatta suhteellisen reippaalta, vaikka parhaat vuodet ovat väistämättä takana. Taitaa moni tupakkaa väkevämpi artikkeli keventää taiteilijana olemisen raskautta edelleen.

Lydia Lunch Retroviruksen keikka kannatti tsekata. Ei näitä kokemuksia tarjota jatkuvalla syötöllä. Setti sisälsi kymmenkunta biisiä, johon aikaa vierähti hitusen yli tunnin. Encorena kuultiin bändin jätkien jamittelua vajaan minuutin verran. Lydia ei vaivautunut enää lavalle ja taustasoittajatkin lopettivat soittonsa kuin seinään. Se oli siinä. Lipusta pulitettu 18€ oli erittäin kohtuullinen kulu post punkin historian oppitunnista. Näiltä luennoilta ei kannata lintsata.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: Keikka