Kun soitin reilu viikko sitten Knipin uunituoretta Valoilmiöitä -albumia tyttärelleni, vastaanotto ei ollut kovin innostunut. Kärkeen kuului kysymys kuka Knipi? Muutaman biisin kuunneltuaan hän totesi musan kuulostavan tasapaksulta. Sukupolven välinen kuilu on aina syvä, mutta toisaalta moni Knipin säveltämä kappale on miellyttänyt tytärtäni aiemmin. Ehkäpä pienemmissä erissä.

Knipi on tuttu Egotripin riveistä ja olen useasti bongannut hänet konserttilavoilla, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänet soolokeikalla. Knipi ei noussut lavalle yksin akustisen kitaran kanssa, vaan kyse oli sähköisestä vedosta iskukykyisen bändin kanssa. Basisti Anssi Maasalo on Knipin taistelutoveri myös Egotripin riveissä, mutta yhtyeen muillakin muusikoilla on laajalti historiaa eri kokoonpanoista. Lavalla nähtiin Heikki Kytölä rummuissa, Jaakko Murros kitarassa ja Jussi Liimatainen kosketinsoittimissa.

Egotrippi on saavuttanut institutionaalisen aseman suomalaisen pop-musiikin kentällä ja uusiutumista ei ole ollut nähtävillä sen enempää kuin Eppu Normaalilla. Soolourille on ollut jopa toivetta, josko hihasta löytyisi uusia ässiä. Egotripin toisen keulahahmon Mikki Kausteen sooloura jäi lähtökuoppiinsa, joten nyt oli Knipin vuoro koettaa kepillä jäätä.

Olen Knipin kanssa samaa sukupolvea ja seurannut hänen uraansa Egotripistä tämän hetkiseen aktiiviseen soolouraan, joka on ehtinyt jo kakkosalbumiin saakka. Knipin biisintekotaito on yhä iskussa ja kappaleet kulkevat Egotripin hengessä valtateiden reunoja nuollen. Mihinkäs seepra raidoistaan pääsee. Ensimmäisen albumin Katkoviivoja oli vuoden tarttuvimpia kotimaisia säveliä ja luonteva jatke Matkustaja ja Asfaltin pinta -klassikoille. Uudella albumilla ei pysähdytä tien varteen, vaan ominaista on eteenpäin kulkeminen, vaikka asioita katsotaankin koko ajan melankolisten lasien läpi. Tuottaja Jukka Immonen on tuonut biiseihin freesejä jippoja, mutta luottaen Knipin vahvuuksiin. 

Puolentoista tunnin keikka alkoi tuntua hieman tasapaksulta omiinkin korviin. Knipi laulaa hyvin, mutta kuulas soundi alkaa tuntua toisteiselta, kun biisejä soitetaan liikaa. Silloin kun Knipiä säesti vain koskettimet tai akustinen kitara, pääsi hänen äänensä esiin uudella tavalla ja toi vaihtelua keikan dramaturgiaan. Settilistaan oli mahdutettu lähes kokonaan molemmat sooloalbumit ja se oli vähän liikaa. Sekä uuden että vanhan albumin biiseistä puolen tusinaa ovat jatkossakin liveklassikoita, ja kun näiden päälle soittaa pakolliset Egotrippihitit, on siinä riittävä setti täydellekin salille. Yllättäviä covereita ei kuultu, vaikka niitäkin Knipi ehti treenata MusaCornerissaan pandemian aikana.

Uusista kappaleista Halkeama ja Valoilmiöitä nousivat suosikeiksini, mutta Louhisali alkoi hytkyä innostuneimmin 00840 -kertsin aikana. Silloin levisi Knipinkin kasvoille hymy. Knipille on paikkansa niin soolona kuin Egotripin voimahahmona ja hänen kappaleilleensa on varmasti tilaa muidenkin artistien levyillä. Tärkeintä, että Knipi pysyy musiikin kentällä väsymättömänä matkustajana.

Samaa matkakestävyyttä toivon itseltäni, sillä sattumoisin tämä artikkeli osuu juhlablogiksi. Päivälleen kymmenen vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen raporttini tällä foorumilla. Keikkaintoni ei ole vuosikymmenen aikana laantunut, vaikka aikaa on muista syistä aina vaan vähemmän ja välillä rajoitukset ovat estäneet elävän musiikin nauttimisen kokonaan. Rakkauteni musiikkiin on ehtymätön, elävänä se on kukkeimmillaan. Muistakaa se.

Settilista:

Tien varteen, Huomasin vain sinut, Korttitalo, Uuden vuoden juhlat, Seinäruusu ja kynnysmatto, Sotku, Laivat, Valoilmiöitä, Melankolia, 1986, Musta aukko, Halkeama, Hölösuu, Sä pelastat mut, Menneestä ajasta, Värejä, Katkovivoja, 00840, Maailman toimivin kaupunki, Nämä ajat eivät ole meitä varten Encore Se on menoa nyt, Asfaltin pinta, Mestaripiirros, Huhtikuu