Wigwam @ Tampere-talo, Tampere, 29.9.2018

Kuvahaun tulos haulle wigwam 50 vuotiskiertue tampereWigwam pystytettiin 1960-luvun lopulla ja harva teltta on lepattanut tuulessa 50 vuotta. Ei tämäkään teltta ole selvinnyt tukipuita vaihtamatta ja nuotion äärellä on polteltu rauhanpiippuja usean intiaanin voimin. Yhtyeen puolivuosisataista taivalta juhlitaan syyskiertueella, jonka kolmas konsertti pidettiin Tampere-talossa.

Entisistä pääpoppamiehistä yhtyeeseen oli saatu alkuperäisjäsen Jim Pembroke, joka on vastaava brittiläinen lahja suomalaiselle musiikille kuin Neil Hardwick televisiolle ja teatterille. Wigwamin riveissä soittaa kiertueella myös muita keskeisiä alkuaikojen vaikuttajia kuten kosketinsoittaja Jukka Gustavson, kitaristi Pekka Rechardt, kosketinsoittaja Esa Kotilainen. Rumpuja soitti Jan Noponen ja basson varressa Pave Maijanen, jolla ei ole yhteyttä muusikkona Wigwamiin, mutta sen sijaan hänen on tuottanut yhtyeen tunnetuimman albumin Nuclear Nightclub (1975). Lavalla nähtiin lisäksi vierailijoina Mikko Rintanen ja Pedro Hietanen.

Wigwam ei keikkaile usein varsinkaan näin ainutlaatuisessa ja alkuperäisessä kokoonpanossa. Yleisö lähti liikkeelle aktiivisesti ja kaikki konsertit myytiin nopeasti loppuun. Ei ollut tyhjiä paikkoja Tampere-talossakaan. Iso sali on jylhä ja vetää täytenä yli 1800 henkeä. Jouduin katsomaan historiallista keikkaa takaparvekkeelta, mikä ei tarjonnut ihan parasta elämystä. Näkyvyys oli ihan hyvä, mutta etäisyydestä johtuen lavan yksityiskohdat jäivät havaitsematta, eikä soundikaan ollut ihan paras mahdollinen takalinjoille. Tampere-talo toimi muuten mainiosti, mutta näin ison talon osalta ihmettelin, että miksi parvekekerroksessa on vain yhden hengen vessa. Senioriosaston progebändin yleisö on luonnollisesti varttunutta, miesvaltaista ja eturauhasvaivaista.

IMG_5950Konsertti oli muhkea kokonaisuus, siitäkin huolimatta, että jouduin jättämään väliin viimeiset kappaleet, kun piti kiirehtiä junaan. Keikka jätti kylläisen olon, vaikka huipennus ja encoret jäivät kuulematta. Yhtye oli poistanut karstat Kulttuuritalon keikoilla ja konkarit soittivat erinomaisesti. Illan seremoniamestarin roolia kantoi Jukka Gustavson, joka kertoi laulujen taustoista, ei syntytarinoita, mutta tekijät. Hän vastasi päävokaaleista yllättävän moneen kappaleeseen, sellaiseenkin mitkä oletin Jim Pembroken laulavan. 72-vuotiaan Pembroken ääni on edelleen vaikuttava, mutta ei kestä samaa rasitusta kuin nuorempana. Takarivistä oli vaikea erottaa kuka lauloi. Muutenkin olisi ollut mukava seurata instrumenttien taidokasta käsittelyä lähempää. Nyt konsertin merkitys oli enemmän siinä, että sai nähdä vanhat legendaariset jermut livenä ja siten ison siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.

Wigwam tarjosi lämminhenkisen konsertin. He eivät kahlanneet kronologisesti diskografiaa, vaan Gustavsonin mukaan valitsivat ohjelmistoon uran parhaita kappaleita. Siksi yllättikin tuoreemman materiaalin runsaus. Yhtyeen klassisimmat albumit ovat 1970-luvulta, mutta lähes kolmasosa settilistasta koostui 1990- ja 2000 -lukujen tuoreimmista kappaleista. Ei siinä mitään, hyvin ne istuivat klassikoiden sekaan. Illan hienoimpia hetkiä tarjosikin Absalom, jonka sanoitusta Gustavson kuvaili shakespearemaiseksi. Iltaan osui jokunen heikompi hetki, jotka menivät enemmänkin akustiikan tai miksauksen piikkiin. Erityisesti kaunis Lost without A Trace kärsi laulun osalta.

Esikoisalbumi Hard’n Horny albumi loisti poissaolollaan, eikä siltä kuultu edes yhtyeen tunnetuinta Luulosairas -kappaletta. Moni muukin kaivattu kappale jäi kuulematta katalogista, mutta siitä huolimatta setti oli täyteläinen läpileikkaus yhtyeen urasta, joka ei ole pala menneisyyttä, vaan vahva todiste, että senioriosaston sotakirveitä ei ole haudattu ja heidän musiikkinsa toimii yhä. Vaikka tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, niin silti konsertti vahvisti, että Wigwamin kappaleet ovat kuolemattomia. Kunpa joskus syntyisi jotain vastaavaa tämän päivän artisteilta.

IMG_5953

Settilista:

Freddie Are You Ready

Lucky Golden Stripes and Starpose

Sandpainting

Bow Lane

Save My Money & Name

Simple Human Kindness

No New Games

Lost Without A Trace

Kabul Grill

Heaven in a Modern World

Eddie and the Boys

Just My Situation

Marvelry Skimmer

A Better Hold (And A Little View)

Nuclear Nightclub

Cheap Evening Return

Absalom

Colossus

Bitesize

Losing Hold

Maestro Mercy

Do or Die

 

Encore

(oletetut)

Bless Your Lucky Stars

Grass for Blades

 

Cheek (Fin) @ Lahden Mäkimonttu, 25.8.2018

En kuvitellut kirjoittavani koskaan Cheekistä, josta on juttuja enemmän kuin tasavallan presidentistä. Aloittaessani tämän blogin kirjoittamisen vuonna 2012 en uskonut saavuttavani näin pian 200 artikkelin rajaa. Vielä vähemmän uskoin perehtyväni Cheekiin. Ihka ensimmäisen juttuni kirjoitin Thåströmin keikalta, sadas meni Kauko Röyhkä & Bootseille. Tässä sitä ollaan: kahdessadas juhla-artikkeli menee yllättäen suomiräpin yksinvaltiaalle Chekkoselle, joka kumoaa valtansa omasta tahdostaan.

IMG_5801Kun tarjolla oli pikkubussillinen hyvää seuraa ja mahdollisuus murtaa ennakkoluuloja, en kieltäytynyt tarjouksesta nähdä Cheekin vihonviimeinen keikka. Lauantai huipensi Cheekendin tai Cheekonlopun tai mihin kaikkeen hänen posketonta nimeä onkaan väännetty. Menomatkalla totesin tietäväni neljä Cheekin kappaletta, vaikka valmistauduin konserttiin katsomalla JP Siilin ohjaaman Veljeni Vartija-elokuvan ja tuoreen Aki Linnanahteen Kuka muu muka?-dokumentin. Kumpikaan teos ei antanut täydellistä vastausta kysymykseen mikä tekee Cheekistä niin vetovoimaisen.

Piti nähdä keikka omin silmin, hypätä syvään päähän ja selvittää opinko uimaan tähden kanssa. Cheekillä on yhtä paljon ihailijoita kuin vihailijoita, ja itse kuulun niihin, joita artisti ei kiinnosta. Olen elänyt ennakkoluulojeni varassa, enkä ole antanut edes mahdollisuutta tutustua artistiin tai Jare Henrik Tiihoseen pop-tähden takana. Suurin syy on se, että Cheekin edustama musiikki ei osu meikäläiseen, vaikka mottoni on aina ollut, että laadukas musiikki käy oli genre mitä tahansa.

IMG_5803Spektaakkelin paikaksi valittu Lahden mäkimonttu teki tapahtumasta mielenkiintoisen. Cheekin telemark-alastuloa katsoi kahtena peräkkäisenä iltana peräti kuusikymmentä tuhatta jaripuikkosta paikan päällä ja suorana TV-vastaanottimien ääressä enemmän kuin mäkihyppyä. Ihmismassa amfiteatterin muotoisessa montussa oli näyttävä, mutta pyrotekniikkaa ja visualisointeja annosteltiin liikaa. Konsertti oli pompöösi, jossa ei ollut oikein draaman kaarta. Alusta alkaen paahdettiin kaasu pohjassa niin hyvässä ja pahassa. Sama kuin katsoisi toimintaelokuvaa, joka olisi tauotonta toimintaa. Kyllä Cheek jaksaa. Keikka kesti kaksi ja puoli tuntia, jonka aikana mies juoksi enemmän kuin aktiiviliikkuja, ja jos katsoo hänen sykemittariansa, niin varmasti anaerobisella tasolla. Bändi osaa hommansa. Eturivin vieraat juhlistavat luonnollisesti viimeistä valssia. Kaikki on tyylillä ja huolella hoidettu ilotulituksia myöten. Kuka muu muka olisi tarjonnut vastaavat puitteet, ei edes moni ulkomaan tähtivieras.

IMG_5802Silti lähden kotiin samassa mielentilassa. Mietin miksi tämä ei mene ihoni alle ja miksi tämä koskettaa niin monia muita. Vieressäni yhteislauluun osallistuivat niin miehet kuin naiset. He eivät olleet niitä joita olen nähnyt Hämeenlinnan suurissa raskaan rokin tapahtumissa, he eivät olleet niitä joita olen kohdannut Flow-festivaaleilla tai Pori Jazzeilla. Keitä he ovat? He ovat sitä tavallista ABC-kansaa, joita meistä on eniten ja jotka tarvitsevat esikuvia yhtä lailla kuten minäkin. Mutta erilaisia. He liikuttuvat Vain elämää -ohjelman ääressä ja haluavat tuttua ja turvallista. Millainen tämä maailma olisikaan, jos kaikki pitäisivät samoista asioista.

Cheekin pöyhkeä olemus ärsyttää monia. Kun olen kuunnellut hänen haastattelujaan, paljastuu kulissien takaa älykäs, mutta hauraan hahmon ritari. On varma, että tuon haarniskan kantaminen on ollut raskasta ja siksi hänen on laskettava kilpi ja miekka lopullisesti. Jare haluaa olla Jare. Eniten olen vierastanut kuitenkin Cheekin musiikkia. Se mikä osuu toisiin, ei puhuttele minua. En löydä emotionaalista kulmaa Cheekiin lauluihin, vaikka sanat ja tarinat kumpuavat hänen omasta elämästään. Multiriimit toimivat paikoin hyvin ja ihailen räppäreiden kykyä muistaa noin paljon sanoja. Cheekin Lahti on kuitenkin etäällä minun Lahdestani.

img_5805.jpgKonserttiin mennessä en pitänyt yhdestäkään kappaleesta, mutta sen verran annan siimaa takaisin, että lähtiessäni yksi biisi jäi mieleen: Jippikayjei, hyväntuulinen poppisräppi, jonka radiossa soidessa en välttämättä vaihda kanavaa. Jare Henrik Tiihonen on vielä nuori, joten tuskin hän musiikkia jättää lopullisesti. Hän voi vielä yllättää ja tulla takaisin vaikka folk-artistina. Se vasta olisi elämää. Cheek teki urallaan kuitenkin uroteon suomenkieliselle räpille, siitä tuli koko kansan iskelmää. Hän ei tehnyt sitä yksin, mutta antoi sille ensimmäisenä kasvot televisiossa. Suhtautuminen Cheekin ei kotiin palatessani ollut muuttunut suuremmin, mutta ymmärrykseni vähän.

 

 

Nits (NL) @ Savoy, Helsinki, 9.5.2018

Amsterdamista lähtöisin oleva Nits on yli nelikymppisenä edelleen iskukykyinen yhtye. Nits kiertää viime vuonna julkaistun Angst -albumin kunniaksi Manner-Euroopassa ja Suomessa. Vaikka yhtye laulaa englanniksi, se ei ole lyönyt koskaan läpi anglosaksisissa maissa eikä isommin Pohjoismaissa. Ainoastaan Suomessa heillä on vankka suosio ja tälläkin kertaa he soittavat Helsingin lisäksi konsertit Tampereella ja Turussa. 

IMG_4527Savoyssa Nits esitti tuoreen albumin kokonaisuudessaan, mikä kertoo bändin luottavan uuteen materiaalinsa. He eivät jumita paikallaan soittaen vanhoja varmoja kappaleita, vaan kunnianhimoisesti treenaavat uudet kappaleet live-kuntoon. Angst on todellakin mainio albumi. Nits soitti kaksiosaisessa konsertissaan myös tutumpia säveliä vuosien varrelta. Ensimmäinen setti kesti tunnin ja 30 minuutin väliajan jälkeen saatiin kuulla vielä toinen tunti. Konserttilippu permannolle miksauspöydän taakse maksoi 42€, mikä ei ollut kuin viisi euroa enemmän kuin kuusi vuotta sitten

Nitsin kokoonpano on pysynyt pitkään samana. Alkuperäinen biisintekijä Henk Hofsteden lisäksi yhtyeessä soittavat rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips. Edellisellä näkemälläni Nits -keikalla sairastunutta Stipsiä tuurasi Laetitia Van Krieken, mutta nyt Stips oli hoiti tonttinsa taatun tyylikkäästi. Nits vierailee Suomessa muutaman vuoden välein ja ensimmäinen kerran he kävivät täällä jo vuonna 1982. Itse olen ehtinyt näkemään heidät kolme kertaa ja koskaan en ole pettynyt, en tälläkään kertaa. 

https://keikkakeppi.com/2012/05/19/nits-savoy-helsinki-18-5-2012/

IMG_4517

Nitsille leimallista on live-esitysten huoliteltu rakenne, johon kuuluun aina hiottu visualisointi. Senpä vuoksi yleisön edessä improvisointi ei kuulu yhtyeen pirtaan, vaikka yleisön laulattamista Hofstede jälleen pienimuotoisesti yritti. Musiikillisesti Nits toimii pätevästi triona, mutta yhtyeen matkassa kulkevat uskollisesti myös veljekset Paul ja Tom Telman. He ovat ikään kuin yhtyeen viralliset ulkojäsenet, jotka pitävät huolta miltä Nits kuulostaa ja näyttää. Tällä kertaa visuaalisuus kasvoi alun pelkistetystä ilmeestä lopun runsaaseen lavan täyttäneeseen eheään kokonaisuuteen. Erityispiirteenä mainittakoon rekvisiitan lisääminen osana esitystä, kun loppupuolella rakennusmies ripusti tikapuilla katosta roikkumaan yhtyeen jatkaessa musisointia. 

IMG_4533Keikka ei pettänyt. Uusista biiseistä Flowershop Forget-Me-Not ja Cow with Spleen nousevat helposti keikkasuosikeiksi tulevaisuudessakin. Vanhoista biiseistä J.O.S Days soitettiin hieman liian suoraviivaisesti, josta sen sävykkyys hieman kärsi. Tähän lienee syy, että olen tykästynyt liikaa alkuperäiseen albumiversioon. Henk Hofstede on mainio viihdyttäjä. Sivistynyt mies on mainio tarinankertoja, jonka jutustelun lomassa on helppo asettua sodanjälkeisen Amsterdamin kaduille. Pockets of Rain kappaleen taustalla nähtiin arkistomateriaalia meteorologi Kari Nyströmin sääennustuksista. Nits osaa lokalisoinnin, mutta ihmekös, sillä Suomeen inspiroi heitä erityisesti. Yellow Socks & Angst – kappaleessa tehdään matkaa laivalla Tukholmasta Turkuun. Suussa maistuu salmiakki ja lopussa ääniraidalla risteilyaluksen kapteeni Nordström kuuluttaa selvällä suomen kielellä matkustajat tervetulleeksi maihin.

IMG_4534

Settilista:

Oom-Pah-Pah

Les Nuits

Flowershop Forget-Me-Not

J.O.S Days

Sopa Bubble Box

Nescio

Yellow Socks & Angst

Radio Orange

Lits-Jumeaux

Along A German River

2 setti:

Breitner on A Kreidler

Cow with Spleen

Sketches of Spain

Two Sisters

Cars & Cars

No Man’s Land

A Touch of Henry Moore

Pockets of Rain

Port of Amsterdam

Encore

Zündapp nach Oberheim

Giant Normal Dwarf

In the Dutch Mountains

IMG_4531

Vundabar (US), Ursus Factory (FIN) @ Loppen, Copenhagen, 27.4.2018

Loppen

Kööpenhaminan reissuun osui kiinnostava jenkkibändi Vundabar. Edellisestä vierailustani Loppenilla oli vierähtänyt vajaa pari vuotta: https://keikkakeppi.com/2016/05/28/steve-gunn-us-loppen-copenhagen-denmark-22-5-2016/ Arvelin tunnelmallisen klubin imaisevan paikan helpostikin täyteen, varsinkin kun esiintyjä on saanut hiljattain Pitchforkissa hyvät arviot ja myynyt rapakon takana keikat loppuun. Lipusta pulitin maltilliset 75 kruunua, joka ei ole paha hinta, jos siihen sisäältyy bonuksena yksi olut, ja mikä vielä mukavampaa, toinenkin kova bändi.

Olen nähnyt ulkomailla vain kerran kotimaisen artistin ja silloin Michael Monroe kiipeili pitkin Whisky a go go -klubia Suomen lippu korkealla. Loppenin lauteita lämmitteli Ursus Factory ja jälleen sai olla ylpeä maanmiehistä. Yhtye on kitaristi-laulaja Jussi Pelkosen ja rumpali Aleksi Ripatin muodostama duo, jonka kaverukset perustivat katusoittorundilla. Nimen he nappasivat hylätyltä puolalaiselta traktoritehtaalta. 

IMG_4455-1.jpgUrsus Factorylla on ollut jo Suomessa muutaman vuoden kovan livebändin maine. Ensimmäinen pitkäsoitto julkaistiin viime vuonna ja sitä ennen yhtyeen tuotanto oli parin EP:n varassa. Keikkaa yhtye on tahkonnut paljon ja katusoittohistoria on loksauttanut kaverusten soiton kohdilleen. Ursus factory soittaa vinksahtelevan grooven omaavaa garagerockia, jossa on mukana kaikki kliseet, mutta virkistävästi. On sitä ennenkin nähty kukkoilua, kuten Ripatti kaivellessaan pallejaan tai Pelkosen revitellessään kitaraansa kuin Prince.

Keikka alkoi sähäkästi kun kundit juoksivat lavalle olut läiskyen ja täräytti ilmaan kappaleen Virhe. Paikalle oli kerääntynyt perjantai-illasta huolimatta yleisöä niukasti, joitakin kymmeniä. Väkevä startti lopahti tekniseen viritykseen, jonka aikana rumpali rupatteli yleisön kanssa kertoen hauskoja Matt Damon -vitsejään. Ursus Factory soittaa nimestään huolimatta suomirokkia, joskin viljelee englannin kielisiä fraaseja sanoituksissaan. Loppenissa yhtye käänsi lennosta kappaleita englanniksi, mikä oli toisaalta turhaa, mutta toisaalta ne taipuivat improvisoidussa ja humoristisessa ilmapiirissä mainiosti kuten kappaleessa Oot pomo – You’re the Boss. Yhtye ehti räimeeltään myös herkistyä, kun lähtivät kotopuoleen Kallioon Itkemään. Loppuun on helppo todeta, että suomalaisella rokilla menee hyvin myös Juutinrauman tuolla puolen.IMG_4459-1.jpg

Illan pääesiintyjä Vundabar on kotoisin Bostonista, alun perin duo, joka toisin kuin lämmittelijänsä, on varustettu basistilla. Bändin johtohahmo Brandon Hagen ja rumpali Drew McDonald ovat lapsuuden naapureita ja soittaneet kimpassa pitkään. Kiertueella mukana kulkee basisti Grayson Kirtland. Vähän yli kaksikymppiset nuoret miehet elävät luovinta aikaansa ja kolmen albumin jälkeen näyttää, että homma ei jää tähän. Onhan heillä aikaa, sillä luovuus alkaa väljähtymään vasta kolmekymppisenä. Tuore Smell Smoke on erittäin tasokas levy ja ennakkokuuntelun perusteella odotukset keikasta olivat melkoisen korkealla.

IMG_4462.jpg

Vundabar on kitaravetoinen hybridi, jossa pop, garage, punk nyökkäävät toisilleen nätisti. Biisit eivät ole suoraviivaisia, vaan taiderokin tapaan saattavat nyrjähtää suuntaan jos toiseen. Alle tunnin keikka sisälsi kymmenkunta biisiä. Keikan alkuun yhtye latasi uuden albumin parhaat kappaleet Acetone ja Tonight I’m Wearing Silk, jotka molemmat voisivat olla The Strokesin klassikoita. Edellisen Gawk (2015) -albumin Chop ja Oulala ovat laatustygejä, mutta loppua kohden keikka uuvahti dramaturgisesti. Big Funny toimi vielä kohtalaisesti ja sekoiluksi yltyvä $$$ tarjosi särmää jamittelua, mutta kokonaiskuva keikasta ei tavoittanut odotuksia. Yhtye esitteli itsensä amerikkalaiseksi pohjasakaksi, mutta siitä se on kaukana. Pikemminkin jätkien asenteessa oli epävarmuudesta kumpuavaa lievää pöyhkeyttä. Bändi tarjoaa kuluvan vuoden toistaiseksi kiinnostavinta uutta musiikkia ja onneksi se on vielä myös tulevaisuuden lupaus. Monta hyvää biisiä jäi keikalla soittamatta ja pitkä rundi on saattanut tylsyttää nuorista miehistä parhaan terän. Vai oliko syy avonaisesta ikkunasta leijuneissa Christianian tuoksuissa, jotka eivät tulleet Wunderbaumista.IMG_0118

Ritchie Blackmore’s Rainbow (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 13.4.2018

Kuvahaun tulos haulle ritchie blackmore's rainbow helsinki

Varhaisiin musiikillisiin kokemuksiini lapsuudessani liittyy vahvasti Ritchie Blackmore ja Rainbow. Kun TV-ohjelmassa Toivotaan, toivotaan esitettiin kappale I Surrender, uskon monen muunkin jannun tajunnan räjähtäneen samanaikaisesti. Lyömätön kappale oli ukkosenjohdatin Rainbow’n varhaisempaan tuotantoon, mutta eritoten Deep Purplen klassisiin albumeihin. Hard rock tai paremminkin varhainen heavymusiikki fantasiapohjaisilla sanoituksilla valloitti pikkupoikien mielenmaisemat helposti.  Ritchie Blackmoren sorminäppärät kitarasoolot tekivät saman vaikutuksen kuin Taru Sormusten herra kirjallisuudessa.

Rainbow kävi suosion vuosinaan Suomessa muutaman kerran, mutta kun ikäni puolesta olisi ollut mahdollista nähdä yhtye, ei sitä enää ollut tai en pitänyt kiinnostavana. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin oli kiehtovaa palata 1980-luvun tunnelmiin, vaikkakin pienin odotuksin. Aika moni muu oli ajatellut tehdä samoin, sillä Ritchie Blackmore’s Rainbow möi Hartwall Areenan loppuun. Yleisö oli miesvaltaista ja varttunutta, joiden seassa tunsin itseni jälleen junioriksi.

IMG_4383.jpgRitchie Blackmorella on hankalan miehen maine. Se liittynee enemmän hänen taiteelliseen kunnianhimoon ja haluun sanoa viimeinen sana, mutta monet tarinat antavat kuvan oikukkaasta mestarista. Etenkin Deep Purple koostui vahvoista persoonista, joista varsinkaan Ian Gillan ja Blackmore eivät syöneet spagettia samalta lautaselta. Deep Purplesta erottuaan Blackmore sai Rainbow’n johdossa olla herra despootti ja pitää mieleistään rekrytointia jatkuvasti käynnissä.

Blackmore vietti syntymäpäivänsä aattoa perjantaina. Ikääntyminen ei näytä hidastavan 73-vuotiasta kitaristilegendaa. Hän haluaa kaatua saappaat jalassa. Blackmore on ollut aktiivinen aina. Viimeiset vuodet ovat kuluneet Blackmore’s Night-projektin kanssa, missä hän on keskittynyt keskiaikaisiin tunnelmiin vaimonsa Candice Nightin kanssa.  Pari vuotta sitten hän päätti palata sinne, missä suuren yleisön mielestä on omimmillaan eli hard rockin pariin. Kiertueelle Rainbow on hyvä otsake, mutta yhtä hyvin se voisi olla Ritchie Blackmore’s Deep Purple, sillä settilista koostui molempien yhtyeiden kappaleista.

IMG_4379Uuden kokoonpanon keulilla lauloi chileläinen Ronnie Romero, joka on saman ikäinen kuin albumi Difficult to Cure (1981). Romero on mukautuva laulaja ja taivuttelee mikkiständiä esikuviensa mukaisesti. Erityisesti häneltä luonnistui Ronnie James Dio laulamat hitit kuten Stargazer. Ruotsalainen kosketinsoittaja Jens Johansson on tuttu Stratovarius-kokoonpanosta ja hän keräsi yleisöpisteet soittamalla hetken Jean Sibeliuksen Finlandiaa. Basson varressa Bob Nouveau nousi esiin laulaessaan syntymäpäiväonnittelut Blackmorelle. Ritchie ei ollut innoissaan huomiosta, joka muistutti ikävästi, ettei hänen saagansa ole loputon. Yhdysvaltalainen Nouveau ja maanmies rumpali David Keith ovat nousseet Blackmoren luottosoittajaksi, sillä heillä on jo useamman vuoden historia Blackmore’s Nightissa. Kokoonpanolla oli homma koko ajan vähän hakusessa, sillä kun kukaan ei oikein tiennyt mitä maestro Blackmore seuraavaksi aikoi.

Miksi keikka alkoi vasta iltayhdeksältä? Takarajaksi määritetty klo 23 osoittautui kohtalokkaaksi, sillä ylimääräiset numerot jäivät soittamatta. Moskovassa ja Pietarissa oli kuultu 2-4 encorea. Ei keikka tyngäksi jäänyt, mutta perehtyneellä yleisöllä oli oletus, että Smoke on the Water kuultaisiin illan huipennukseksi. Pitkään jatkunut epäluuloinen taputus päätyi pettyneeseen mölinään ja ulos valumiseen.

IMG_4388.jpgSilti Blackmore tarjosi yhtyeineen konsertissa lähes kaikki keskeiset kappaleet, vaikka muutama tärkeä Rainbow -biisi jäi puuttumaan. Keikan nytkäytti liikkeelle Spotlight Kid, jolla Rainbow on startannut kauan. Kakkosena soitettiin Russ Ballardin säveltämä klassikko I Surrender. Siinä se lapsuuden hittikappale sitten meni ja  vei mukanaan suuremmat odotusarvot, sillä se toinenkin Ballardin hitti Since You Been Gone soitettiin neljäntenä. Dramaturgisesti settilista olisi voinut olla harkitumpi ja perinteikkäämpi, missä hitit kuullaan vasta keikan loppusuoralla. Illan parhaaksi vedoksi nousi kuitenkin Man on the Silver Mountain. Keikan puolivälissä homma meni läskiksi. Yhtyeen pitämä tauko katkaisi keikan jäntevyyden. Breikin jälkeen Child in Time sai vielä Areenan kohteliaasti hymisemään, mutta muuten edettiin ilman kompassia.

Keikan videoprojisoinnit olivat köykäisiä. Esimerkiksi varsinaisen setin viimeisenä kuullun Burnin taustalla paloivat tylsät tulenlieskat ja tuliräjähdykset. Istuin korkealla kolmannella tasolla ja etäisyyttä lavalle oli sen verran, että screenille olisi kaivannut videokuvaa soittajista. Jäi arvailujen varaan kuinka arvaamaton Blackmore johti yhtyettään. Näytti siltä, että Romeron piti kysyä lupa jokaiseen välispiikkiin Parasta antia taustakankaalla esittivät klassiset levynkannet kuten Rising, Down to Earth ja Straight Between the Eyes. Niissä on sitä nostalgista voimaa, joka iskee edelleen nuoren sällin otsaluuhun kuin valokeila.

IMG_4374

Settilista:

Spotlight Kid

I Surrender

Mistreated

Since You Been Gone

Man on the Silver Mountain

Perfect Strangeres

Sixteent Century Greensleeves

Soldier of Fortune

Difficult to Cure

All Night Long

Child In Time

Stargazer

Long Live Rock ’n’ Roll

Burn

IMG_4391

 

Depeche Mode (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 18.2.2018

Kuvahaun tulos haulle depeche mode helsinkiNew York Times julkaisi mielenkiintoisen artikkelin, jossa oli tutkittu miten teininä löydettyä musiikkia rakastaa koko elämän. https://www.nytimes.com/2018/02/10/opinion/sunday/favorite-songs.html?smid=fb-share Depeche Mode on minulle sellainen. Olin artikkelin mukaisesti varhaisteini, kun koulukaveri tutustutti minut Depeche Moden maailmaan. Erityisesti kappaleet Everything Counts ja Shake the Disease -tekivät tuolloin vaikutuksen.

IMG_0104Depeche Mode on Lontoon itäpuolella Essexin Basildonissa perustettu elektronisen popmusiikin menestyneimpiä yhtyeitä. 1980-luvun alusta bändi on julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja, joista tuorein Spirit ilmestyi viime vuonna. Yhtye kiertää maailman konserttilavoja nyt Global Spirit -otsakkeen nimissä. Alkuun bändi oli pienemmän yleisön suosikki. Popimpi ilme sai pian industriaalisempia sävyjä, mutta muuttui samalla melodisemmaksi. Suurempaan suosioon yhtye kapusi 1980-luvun loppupuolella. Hittilevy Violator (1990) varmisti maailmanlaajuisen menestyksen. Depeche Mode on ollut minulle hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta loistavien sinkkujen bändi. Kokoelmat: Singles 1981-85 ja Singles 1986-1998 todistavat Depeche Modean nerokkuuden. Yhtye on tänä päivänäkin suuri, mutta isoja hittejä ei ole tullut aikoihin, joten kolmatta sinkkukokoelmaa tuskin on odotettavissa.

IMG_0113Depeche Mode on pysynyt brändinsä osalta aina lestissään. Siihen vaikuttaa ensisijaisesti yhtyeen laadukas musiikki, mutta toisaalta tapa näkyä mediassa. Depeche Mode ei höpise turhia. Sen visuaalinen ilme on levynkansissa, musiikkivideoissa ja valokuvissa aina huoliteltua. Tyylikkyyden takuumiehenä on varsin usein Anton Corbjin. Hän on arvostettu visualisti (valokuvaaja, musiikkivideo-ohjaaja ja elokuvaohjaaja), jonka muita asiakkaita on mm. U2. Corbjinin ensimmäinen yhteistyön tulos oli Black Celebration (1986) -albumille tehty A Question of Time -video.IMG_4140.jpgDepeche Mode on vahva livebändi, vaikka edustaa genreä, jonka esiintymisistä jää yleensä mieleen vahva visuaalisuus. Eritoten Dave Gahan on karismaattisista laulajista aliarvostetuin. Hän ottaa yleisön haltuun heti ensimmäisestä virnistyksestä ja vakuuttaa bravuurillaan väkkärämäisellä pyörimisellä olevansa yhtä häikäisevä kuin Chuck Berry ankkakävelyssään. Andy Fletcher on majesteetillinen hahmo kosketinsoittimiensa takana. Bändin musiikilliset aivot kuuluvat kitaristi/kosketinsoittaja Martin Gorelle. Vakituisen kiertuekokoonpanoon kuuluu lisäksi riehakas rumpali Christian Eigner sekä kosketinsoittaja/basisti Peter Gordeno, jotka auttavat pitämään soundin rouheana.

Esityksen taustalla nähtiin vuoroin turhankin simppeleitä grafiikoita, vahvoja lyhytelokuvan omaisia tarinoita ja live-kameraa. Anton Corbjinin ohjaamat Cover Me ja Walking in My Shoes -kappaleiden taustavideot olivat komeita, mutta mieluummin olisin tihrustanut Martin Goren kajaalisilmiä ja Gahanin energistä liikehdintää. Videoita seuratessa musiikki jää helposti varjoon.

img_4146.jpgDepeche Mode soitti odotetun keikan. Yhtye on veivannut samaa tarkoin treenattua settiä kaupungista toiseen. Vanhojen hittien seassa kuultiin uusia biisejä vain kolme, joista Going Backwards on paras. Ultra (1997) -albumilta soitettiin peräti viisi kappaletta, joista pari lauloi tuttuun tapaan Martin Gore. Encoren alussa kuultiin yllättävin valinta, kun Martin esitti kappaleen I Want You Now. Riisutussa versiossa hänen äänensä pääsi parhaiten esille. Varsinaisessa setissä kuultiin alkupään tuotannosta vain yksi kappale: Everything Counts. Se oli keikan kohokohta. Se oli sitä eilen ja on oleva aina, jos NY Timesin artikkeliin on uskominen.

IMG_0103

Settilista:

Going Backwards

It’s No Good

Barrel of A Gun

A Pain That I’m Used To

Useless

Precious

World in My Eyes

Cover Me

Insight

Home

In Your Room

Where’s the Revolution

Everything Counts

Stripped

Enjoy the Silence

Never Let Me Down Again

Encore

I Want You Now

Walking in My Shoes

A Question of Time

Personal Jesus

IMG_4103

Kraftwerk (Ger) @ Finlandia-talo, Helsinki, 15.2.2018

Kuvahaun tulos haulle kraftwerk helsinkiLänsimaisen populaarikulttuurin historiassa Kraftwerk on yhtä merkittävä kuin Elvis Presley tai The Beatles. Kraftwerk ei ole suosiossa mitattuna lähellekään samaa kaliiberia, mutta yhtä tärkeä edelläkävijä ja suunnannäyttäjä. Saksan Düsseldorfissa lähes viisikymmentä vuotta sitten perustettu yhtye loi sähkökäyttöisillä laitteilla tuotetulla musiikilla pohjan modernille elektroniselle popille mitä kuulemme päivittäin.

IMG_4023Kraftwerkin alkuvuosien kokeellinen elektroninen musiikki ei löytänyt yleisöä, mutta klassisten albumien Autobahn (1974), Radioactivity (1975), Trans-Europe Express (1977) ja The Man-Machine (1978) populaarimpi ote avasivat ovet suuremmalle yleisölle. Alkuperäisestä kokoonpanosta on yhtyeessä mukana edelleen Ralf Hüttner, joka on yhtyeen keulahahmo ja biisintekijä. Hän laulaa myös minimalistiset sanoitukset. Toinen alkuperäinen nokkamies Florian Schneider hyppäsi kelkasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Kraftwerk jatkaa edelleen nelimiehisenä, joka on oleellinen osa yhtyeen ilmettä. Muut konevelhot ovat Friz Hilpert, Henning Schmitz, jotka hekin ovat olleet mukana lähes kolmekymmentä vuotta sekä vuonna 2012 linjastolle astunut Falk Grieffenhagen.

img_00961.jpgKraftwerk on vieraillut useasti Suomessa, mutta pari edellistä keikkaa ovat olleet Flow-festivaalilla. Nyt Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo tuntui tismalleen oikealta paikalta tuplakonsertille, sillä onhan Finlandia-talo aikalaisena vain vuoden Kraftwerkia nuorempi. Kraftwerk veti kaksi parituntista settiä vain reilun tunnin breikillä, joista itse olin todistamassa ensimmäistä vetoa. Kova suoritus vanhoilta herroilta, vaikka patsasmainen esiintyminen ei ole verrattavissa monen yhtyeen fyysiseen live-esitykseen. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä.

IMG_4026Kraftwerkin 3D-kiertue starttasi helmikuun alussa Dresdenissä ja jatkoi Venäjän kautta Helsinkiin. Konsertti oli musiikin osalta nippu yhtyeen tunnetuimpia kappaleita tuoreina miksauksina. 3D-pahvilasit päässä katsottuna keikka oli audiovisuaalisesti huikea kokemus, vaikka projisoitu kuvasto visualisoi kappaleet pelkistetysti yksi yhteen teeman mukaan.  Moderni teknologiayhteiskunta on aina ollut se perusaineisto, jota Kraftwerk insinöörin tarkasti ihannoi ja toisaalta kritisoi.

IMG_4024

Kraftwerkin vaikutus musiikin eri tyylilajeihin on vertaansa vailla. Ilman heitä ei olisi 1980-luvun syntpop-yhtyeitä kuten Depeche Mode. Ilman Kraftwerkia ei olisi teknomusiikkia, jossa elektroninen musiikki yhdistyi funkin poljentoon. Eikä 2000-luvun Daft Punkin robottipoppia olisi syntynyt ilman Kraftwerkin olemassaoloa. Yhtye on myös melodisten elektroriffien isä. Tuskin Gösta Sundqvist olisi keksinyt koko kansan rakastamaa hoilauslaulua Pohjois-Karjala kuuntelematta Kraftwerkia.

IMG_4032Konsertti alkoi klo 19. Settilista oli tismalleen sama kuin aikaisemmin kiertueella. Tarkkaan visuaalisuuteen nojaava esitys ei anna tilaa improvisaatiolle. Yhtye soitti kappaleita kattavasti, mutta moni kuultiin potpurin muodossa, joka on tuttua The Mix ­-ja 3D The Catalogue -kokoelmilta. Ensimmäinen biisi yhdisteli pedagogisesti Numbers ja Computer World -kappaleita. Sen jälkeen huomasi osaavansa laskea saksaksi kymmeneen. Kolmantena kuultu Computer Love on parhaita esimerkkejä yksinkertaisen tarttuvasta riffistä, joka on massalle tutumpi Coldplayn Talk –kappaleen modifikaatiosta.

IMG_0094The Model oli ensimmäinen kappale, jossa taustavisuaalisuus rakentui vanhoihin arkistomateriaaleihin mallimaailmasta. Tällöin kolmiulotteisuuden funktio ei ollut niin merkittävä. Samaan tapaan arkistomateriaaliin tukeutui Tour de France -osuus. Viimeisen kappaleen jälkeen Kraftwerk nousi vielä vartiksi lauteille ja esitti kärkeen ehkä sen tunnetuimman kappaleensa The Robots. Ylimääräinen osuus päättyi osuvasti Music Non Stopin ehtymättömyyteen. Yhtä loputonta on Kraftwerkin resonoiva taival tässä kosmoksessa. Aika voi jättää Kraftwerkin, mutta sen luoma musiikki ei jää koskaan ajasta.

img_0091.jpg

Settilista:

Numbers / Computer World

It’s More Fun to Compute / Home Computer

Computer Love

The Man Machine

Spacelab

The Model

Neon Lights

Autobahn

Airwaves

Geiger Counter / Radioactivity

Electric Café

Tour de France / Prologue / Etape 1 / Chrono / Etape 2

Trans-Europe Express / Metal on Metal / Abzug

Encore

The Robots

Aérodynamik

Planet of Visions

Boing Boon Tschak / Techno Pop / Music Non Stop

img_0088.jpg