Avainsana-arkisto: konsertti

Counting Crows (US) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 1.11.2022

by

Kulttuuritalon akustiikkaa on aina parjattu, mutta pitää muistaa, että Alvar Aallon alkuperäinen suunnitelma ei kohdistunut sähköisille soittimille. Sen mitä konserttisali menettää äänen soinnissa, voittaa se esteettisyydessään ja toimivuudessaan. Kultsan lavaa reunustavat seinät tekevät aina vaikutuksen, kun artistien hahmot heijastuvat jättimäisinä varjoina. Enkä muista koskaan kärvistelleeni pitkissä jonoissa, vaikka yleisöä olisi tuvan täydeltä. Tällä kertaa kehumani seinämät oli peitetty mustalla molton-kankaalla, joka vei hohtoa salin visuaalisuudelta, mutta paransi soundeja. Lieneekö tilapäinen viritys tehty bändin toiveesta vaiko pysyvämpi ratkaisu.

Counting Crows on taivaltanut kunnioitettavasti kolme vuosikymmentä. San Franciscon seudulta ponnistanut yhtye löi läpi 1990-luvulla Mr. Jones -hitillään. Miljoonia albumeita myynyt yhtye nousi vaihtoehtoisen indierokin kärkinimeksi kavuten Billboard-listoille ja saaden suitsutusta live-esityksistään. Yhtyeen musiikki oli aikuisystävällistä rokkia, jonka fanien levylatasilla soi myös R.E.M. Tarttuvien kappaleiden lisäksi yhtyeen maine kulminoitui karismaattiseen keulahahmoon. Laulaja ja pääasiallinen biisintekijä Adam Duritz nosti bändin keskivertoa suuremmaksi juuri intohimoisella ja paneutuneella tulkinnallaan. Muut jäsenet jäivät taustahahmoiksi, mutta ilman heitä ei Duritzin laulukaan olisi toiminut.

Counting Crows on ollut allekirjoittaneen toiveissa nähdä livenä pitkään, mutta eipä ole yhtye tullut Suomeen aiemmin, eivätkä ole ulkomaan reissut osuneet samoille leveyspiireille. Yhtyeen piti vierailla kultsalla helmikuussa, mutta pandemia pukkasi keikan marraskuun alkuun. Helsingin konsertti päätti Euroopan kiertueen. Adam Duritz kertoi välispiikissään, että tällä kiertueella he halusivat kiertää uusia paikkoja, vaikka fiksuinta olisikin olisi ollut keskittää keikat tiettyihin kaupunkeihin.

Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Sullivan Street. Hieno laulu lähti liikkeelle aavistuksen laiskana sovituksena ja epäilytti, että onko konkareiden keikkakunto valahtanut maitohapoille. Adam Duritzin laulu oli miksattu pintaan ja ääni kulki entiseen tapaan. Hard Candy antoi vauhtia ja pian sitä olikin lumoutunut keikkatunnelmaan. T. Rex -paitaan pukeutunut Duritz esiintyi odotusten tasolla, mutta kyllä muutkin muusikot ottivat huomionsa: kitaristi-multi-instrumentalisti David Immerglück kosiskeli yleisöä kitaristikliseillään ja pari kertaa kosketinsoitinten takaa eteen singahti Charlie Gillingham valokeilaan haitaria soittamaan. Toinen perustajajäsen David Bryson pysyi kitaroineen taustalla. Adam Duritz oli maineensa veroinen, vaikka paikoin hän vetäytyi pianon viereen huilaamaan, mikä sekin saattoi olla osa näytelmää. Hän omaa intensiivisen katseen, eläytyy käsillään ja hakkaa rintaansa. Joitakin saattaa ärsyttää teatraalisuus, mutta koin, että Duritz oli yksi karismaattisimmista esiintyjistä mitä olen hetkeen nähnyt.

Counting Crows kiersi tuoreen Butter Miracle EP-levyn tiimoilta. Puolikkaan levyn lisänimi Suite One viitannee toisenkin puoliskon ilmestyvän joko erillisenä EP:nä tai osana uutta pitkäsoittoa. Uudet kappaleet toimivat mainiosti. Angel of 14th Street on gospelrokkia parhaimmillaan ja Bobby and the Rat-Kings voisi olla luontevasti Bruce Springsteenin ohjelmistossa. Parituntiseen iltaan mahtui monta ilon hetkeä ja kokeilevin esitys oli Goodnight Elizabeth / Pale Blue Eyes kappaleiden yhdistelmä, missä Recovering the Satellites -albumilta löytyvän kappaleen sisällä soitettiin Velvet Underground -klassikkoa. Hard Candy -albumilta tuttu Ryan Adamsin kanssa kynäilty Butterfly in Reverse soi komeana americanana. Edellisen pitkäsoiton Somewhere Under Wonderland (2014) kappaleet Cover Up the Sun ja God of Ocean Tides olisi voitu korvata muilla lauluilla, vaikka bändi saikin papukaijan merkin monipuolisuudestaan soittaessaan kappaleita laajasti uran varrelta ja muutamia yllätyksiäkin kuten versiointi Jackson C. Frankin Blues Runs the Game oli varsin onnistunut. Silti yhtye on parhaimmillaan omissa biiseissään. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin saksofonisoolo syntetisaattorilla tuntui halvalta ratkaisulta.

Lavalla nähtiin rutinoitunut bändi, jolla oli pitkä rundi takana. Pientä väsymystä oli havaittavissa, mutta ammattireiskat pitivät keikan hienosti kasassa. Encorena kuultiin kiertueen linjan mukaisesti kolme kappaletta. Jälkilöylyt aloittanut Round Here nosti tunnelman kattoon. Counting Crows lupaili tulevansa uudestaan ja ehkä siihen voisi uskoa, sillä konkariyhtyeen pitää miellyttää olemassa olevia faneja, sillä uusia tuskin enää tarttuu haaviin. Adam Duritz valitteli pitemmän puheenvuoronsa aikana, että pandemian ajan keikkatauko sai hänet unohtamaan laulujensa sanat. Miten ihmeessä hän saisi taas kaikki sanat päähänsä. Kiertueen tueksi hän oli virittänyt lavalle lunttilappuja unohdusten varalle, mutta totesi ne hyödyttömiksi, jopa silloin hän törmäsi laulun sanoituslehtiötä kannattaneeseen telineeseen. Yleisö hörähti, kun Adam totesi: ”Fucking useless”.

Settilista: 

Sullivan Street, Hard Candy, Mr. Jones. Colorblind, Butterfly in Reverse, Cover Up the Sun, Omaha, High Life, Miami, Blues Run the Game, God of Ocean Tides, Goodnight Elisabeth / Pale Blue Eyes, The Tall Grass, Elevator Boots, Angel of 14th Street, Bobby and the Rat-Kings, Rain King, A Long December

Encore

Round Here, Hanginaround, Holiday in Spain

Josh Rouse (US) @ Tavastia, Helsinki, 26.10.2022

by

Muutama kuukausi ennen pandemiaa näin Lissabonin Super Bock Em Stock -festivaalilla Josh Rousen bändikeikan, joka oli varsin onnistunut performanssi innostuneen yleisön edessä. Sen verran konsertista tykästyin, että pandemian aikaan seurasin Rouselta myös striimauskeikan. Vanha suosikkini ei ollut laimentunut lainkaan, vaan todisti elinvoimansa lauluntekijänä. Kulkutauti jylläsi vielä pahana, kun Rouse ilmoitti saapuvansa ensi kertaa Suomeen viime maaliskuun alussa. Alkukevään keikka jouduttiin siirtämään vielä tähän syksyyn.

Edellisestä Tavastian keikasta oli vierähtänyt parisen vuotta, joten tuntui mukavalta palata takaisin eniten vierailemaani konserttisaliin. Tavastia on niitä paikkoja, joiden toivoisi pysyvän yhtä muuttumattomana ja kotoisana hamaan tappiin. Tavastia vetää noin 700 henkilöä, mutta on parhaimmillaan asiakkaan näkökulmasta, kun siellä on väljempää. Keikkajärjestäjä ja artisti ovat varmasti toista mieltä. Rousea oli kerääntynyt kuuntelemaan reilu sata, maksimissaan parisen sataa henkeä. Amerikan vieraalle toivoisi yleisöä, mutta esitys pysyi omalla mukavuusalueella varsinkin, kun genre oli americanalla maustettua folkpoppia. 

Kolmen vuoden takaiselta Portugalin keikalta löytyy raporttia, joten Josh Rousen esittelyyn en käytä enempää palstatilaa. https://keikkakeppi.com/2019/11/27/josh-rouse-us-teatro-tivoli-bbva-lissabon-23-11-2019/ Sen verran Rousen elämä on muuttunut, että Nebraskasta kotoisin oleva muusikko on palannut kotikonnuilleen asuttuaan pitkään Espanjassa. Muusikolla on syytä kiertää leipänsä eteen ja pääsääntöisesti Rouse tekee soolokeikkoja. Lissabonin bändiveto oli siis harvinaisempi tapaus, mutta erinomaiselle esiintyjälle ei ole väliä soittaako yhdessä vai yksin. Josh Rouse julkaisi kesällä tuoreen pitkäsoiton Going Places. Rouse vitsailikin, että haastavaa luoda settilista, kun plakkarissa on jo 14 albumillista musiikkia. Rouse soitti ensi kertaa Suomessa ja kertoi soittavansa runsaasti myös varhaisempaa tuotantoa, joka kattaa eniten täälläkin radiosoittoa saaneita pikkuhittejä. 

Josh Rousen setti lähti käyntiin yhdellä suosikilla It’s the Nighttime. Rouse kertoi saapuneensa edellisenä päivänä Nebraskasta ja kärsivänsä hieman jetlagista, mutta alun tutut sävelet virkisti uneliaan artistin nopeasti. Rouse soitti vanhoja kappaleita ja uutukaisia lähes vuoropareittain. Melodiset laulut soivat akustisen kitaran ja huuliharpun säestyksellä letkeästi. Uudet kappaleet pitivät balanssin. Going Places -albumi on varsin onnistunut kokonaisuus, vaikkakaan selkeää hittiä sieltä ei erotu. Rouse pyysi yleisöä kuvittelemaan City Dog -kappaleen taustoja laulamaan The Jayhawks -yhtyeen keulahahmon Gary Lourisin, joka vierailee albumilla. Yleisössä tämä uutinen herätti ihastusta, sillä tuvassa oli enemmänkin vaihtoehtoisen indie-jenkkirokin ystäviä.

Josh Rouse soitti sympaattisen keikan, joka pysyi kasassa koko puolentoista tunnin ajan. Se on pitkä aika olla yksin lavalla yleisön edessä, jota tauottaa vain muutamat vesihuikat. Josh Rousen setti soljui eheästi musisoinnin ja jutustelun ohessa. Encoreen mahtui pari toivekappalettakin. Ilta oli kaikkinensa onnistunut ja iloinen, vaikka illan sykähdyttävimmäksi lauluksi nousikin Sad Eyes. Josh Rouse kiertää yksin ja mukavaa, että hän aloitti kiertueensa täältä peräpohjolasta. Yhden miehen organisaation harteille kuului myös oheistuotemyynti. Keikan jälkeen Josh kauppasi säkistään t-paidat, vinyylit ja cd:t. Kauppa kävi mukavasti, mutta parasta oli päästä juttelemaan arvostamansa artistin kanssa, jolla jalat pysyvät tukevasti maassa.

Settilista:

It’s the Nighttime, Winter in the Hamptons, Stick Around, 1972, Hollow Moon, City Dog, Crystal Falls, Quiet Town, Sunshine (Come on Lady), Love in the Modern Times, It’s Good to Have You, I Will Live on Islands, Salton Sea, Sad Eyes, Waiting on the Blue, Fight Attendant, My Love Has Gone, Love Vibration 

encore:

Some Days I’m Golden All Night, Feeling No Pain, Come Back (Light Therapy)

The Cure (UK), The Twilight Sad (UK) @ Helsingin jäähalli, 8.10.2022

by

Goottirokin pioneeri ja kestosuosikki The Cure on siitä mielenkiintoinen bändi, että sen kuuntelijakunta on demografisesti rikas. Helsinki Areenalta venäjäpakotteiden vuoksi pienempään jäähalliin siirretty ei myynyt loppuun, mutta käytävillä liikkui ikähaitariltaan ehkä laajin yleisö mitä olen hetkeen nähnyt. Harmaita hapsia, mutta myös uuden sukupolven goottilapsia. 1970-luvun lopulla perustettu The Cure kerää edelleen uutta yleisöä, vaikka tuoretta musiikkia on saatu odottaa pitkään. Yhtyeellä on hyvällä tavalla kultivoitunut kulttimaine.

Popin ja rockin historia lähenee jo seitsemääkymmentä. Se on pitkä aika, mutta silti vielä lyhyt ajanjakso musiikin historiassa. Jos muistelee 1980-lukua, jolloin oma musiikkimakuni hahmottui. Kuuntelin 1960- ja 1970-lukujen bändejä, vain yhden tai kahden vuosikymmenen takaa, mutta silti niitä piti muinaisina mammutteina. Ilahduttavaa havaita, että nykynuoret innostuvat bändistä, jolla on juuret yli neljän vuosikymmenen takana.

Skotlantilainen The Twilight Sad on luonteva lämppäri The Curelle. Yhtye soittaa post-uutta aaltoa tummalla, mutta kuitenkin melodisella otteella, joka sopii aisapariksi. Eikä ihme, sillä The Twilight Sad sattui lämmittelemään myös The Curen edellistä itsenäistä Helsingin areenakeikkaa. https://keikkakeppi.com/2016/10/08/the-cure-hartwall-areena-helsinki-7-10-2016/ Vuonna 2019 The Cure soitti toki myös Flow’ssa.

The Twilight Sad heitti kahdeksan kappaleen setin, jossa James Grahamin skottimurre puski korvatulppienkin läpi, jotka oli välttämätöntä hankkia soitannan äänekkyyden vuoksi. The Twilight Sad soitti kiinnostavaa musiikkia, että edellisen keikan skippaus harmitti. Yhtye kulkee Joy Divisionin vanavedessä kuten niin moni muukin brittibändi, mutta tekee kuitenkin homman tyylikkäästi. Hienoja kappaleita ja tuhti soundi. Setistä erottui muun muassa rullaava I/m Not Here (Missing Face).

The Cure on tunnettu pitkistä konserteista. Vuoden 2016 keikka huiteli kolmessa tunnissa, mutta sen verran vuodet ovat vieneet mehuja, että Lost World kiertueen konsertit ovat kestäneet parisen tuntia, mikä on optimaalinen maksimikesto mille tahansa kulttuuritapahtumalle. The Curen setin profiili kulki tasaista reittiä ja kahden encoren jälkimmäinen osuus nosti vasta sykettä, kun kaikki hitit juostiin loppukirissä pois.

Keikka oli kaikin puolin onnistunut ja harvemmin kuultujen kappaleiden At Night tai M seassa kuultiin pari julkaisematonta kappaletta, jotka kertovat yhtyeen elinvoimaisuudesta omalla mukavuusalueellaan. Keikan aloittanut Alone ja varsinaisen setin päättänyt Endsong ovat maistiaisia joskus lähitulevaisuudessa julkaistavalta Songs of A Lost World -albumilta. Tuota albumia on odotettu ja näyttää siltä, että odotus palkitaan. Mikäli päätös encoren hittejä olisi ripoteltu sinne tänne matkan varrelle sekaan, olisi konsertti lähennellyt nappisuoritusta. 

Yhtyeen kokoonpano on pysynyt samana viime näkemästä. Robert Smith on yhtyeen visionääri, jonka persoonallinen lauluääni on tunnistettava. Simon Gallup poukkoilee ja roikottaa bassoa polvissa tuttuun tapaan. Roger O’Donnel soittaa koskettimia ja kitarassa Reeves Gabrels poimii riffit tutusti. Rumpalin duunia pääsi seuraamaan screeniltä kun kamera näytti Jason Cooperin työskentelyä myös yleisön suuntaan. Paluumuuttajana uudella kiertueella soittaa koskettimia myös Perry Bamonte, joka palasi 17 vuoden tauon jälkeen yhtyeen riveihin. The Curen kulkema matka on pitkä, jota harvan kunto kestää. Yhtyeellä on vahva visio ja motivaatio viedä juttuaan eteenpäin jonnekin mutkan takaiseen hämärään.

Helsingin parjattu jäähallikin tuntui tällä kertaa kaikin tavoin toimivalta venuelta. Soundit kuulostivat hyvältä ja permannolta välittyi jopa areenakeikaksi mukavan kotoisa kokemus. The Cure projisoi visuaalisesti pitkälti samoja kuvituksia ja efektejä kuin aiemminkin, mutta eipä se musiikkikaan ole muuttunut. The Cure johdatti tutun jännään siimekseen, minne haluaa eksyä toistekin.

Settilista:

Alone, Pictures of You, Kyoto Song, A Night Like This, Charlotte Sometimes, Lovesong, If Only Tonight We Could Sleep, Cold, Burn, Fascination Street, The Hungry Ghost, Push, Want, Shake Dog Shake, From the Edge of the Deep Green Sea, Endsong

Encore: At Night, M, Play For Today, A Forest

2. encore: Lullaby, The Walk, Friday I’m In Love, In Between Days, Close to Me, Just Like Heaven, Boys Don’t Cry

Coldplay (UK), London Grammar (UK) @ Stade de France, Paris, 19.7.2022

by

Elämme ristiriitaisia aikoja. Maailmanlaajuisesti stadioneita täyttäviä AOR-yhtyeitä ei synny enää samaan tapaan kuin ennen. Musiikkiteollisuus on ollut jo pitkään murroksessa ja muuttunut digitaaliaikana sirpaleisemmaksi. Onko Coldplay viimeinen dinosaurusluokan orkesteri, joka sekin on tosin kertonut rajoittavansa kiertueita ilmastonmuutoksen vuoksi ja ilmoittanut lopettavansa musiikin tekemisen kolmen seuraavan albumin jälkeen. Toisaalta tapahtumien suosio jatkaa kasvua ja kotimaassakin olympiastadion on täyttynyt tänä vuonna useammin kuin koskaan. Kynnys astua stadionluokkaan on laskenut, mutta samalla artistit eivät välttämättä vedä yleisöä kuin kansallisesti.

Coldplay on ollut pakko-nähdä-listalla vuosikausia jo siitäkin syystä, että yhtye ei ole koskaan esiintynyt Suomessa. Viime vuosituhannen alussa julkaistut yhtyeen ensimmäiset neljä klassikkoalbumia ovat olleet kovassa kulutuksessa. Viime vuosien Coldplay on muuttunut tanssittavammaksi ja sitä myöten fanipohja on laajentunut. Onnelliset tähdet tuikkivat universumissa kohdalleni lopulta tänä vuonna, kun sain lahjaksi matkan Pariisiin ja pääsylipun Coldplayn konserttiin.

Stade de France on Ranskan suurin stadion, joka vetää konsertteihin parhaimmillaan 90.000 katsojaa. Massiivisten lavarakennelmien vuoksi Coldplayn spektaakkeliin myytiin reilu 70.000 lippua per konsertti, mutta kun keikkoja on peräti neljä samalla viikolla, niin yhtyeen näki Pariisissa peräti 260.000 katsojaa. Yhtyeen ideologia oli parkkeerata sirkus yhteen paikkaan pidemmäksi aikaa, jotta hiilijalanjälki olisi mahdollisimman pieni. Konserteissa pyritään hyödyntämään uusiutuvia energialähteitä, kierrättämään ja tekemään kaikki valinnat mahdollisimman ekologisesti. Coldplayn hallintokoneisto on laskenut tarkkaan kannattaako Muhammedin mennä vuoren luo vai toisin päin. Oletettavasti melkoisen runsas joukko on lentänyt kauempaa konserttien perässä Pariisiin. Coldplayn seuraava etappi on Bryssel ja sitten Lontoo. Kummassakin paikassa kuullaan useita keikkoja.

Konserttipäivään osui myös jännitettä nostava elementti, sillä poikkeuksellinen helleaalto velloi Euroopan yllä. Pariisiin ennustettiin konserttipäivälle 39 asteen painostavaa kuumuutta. Coldplay kantoi vastuutaan ja ohjeisti ennen keikkaa jakamassaan tiedotteessaan ihmisiä välttämään saapumista liian aikaisin ja pukeutumaan viilentäviin vaatteisiin. Kentälle oli varattu vesipisteitä ja ensiapuhenkilökuntaa hätätilanteiden varalle. Sääennuste piti kutinsa. Aurinko alkoi laskea vasta lähempänä iltakymmentä, jolloin lämpötila putosi 35 asteen alapuolelle. Hikistä puuhaa yleisölle, mutta nostan hattua koko tapahtumaorganisaatiolle. Tirehtööri Chris Martin ei säästellyt kaloreita ravatessaan ympäri stadionia parin tunnin ajan. Erityismaininnan ansaitsee myös basisti Guy Berryman, joka soitti keikan alusta loppuun riisumatta pilottitakkiaan.

Ennen Coldplayta päälavalle nousi London Grammar, joka oli mainio valinta lämmittelijäksi. Hannah Reidin, Dan Rothmanin ja Dot Majorin muodostama englantilaistrio soitti juuri oikean mittaisen keikan tarjoten kymmenen kappaleen satsin kattauksen uraltaan. Yhtye oli itselleni vain nimenä tuttu, vaikka heillä on katalogissaan kolme menestynyttä albumia ja saaneet huomiota musiikkialan medioissa. London Grammar oli virkistävä ilmestys illansuun kuumuudessa. Yhtyeen voimavara on Hannah Reidin lauluäänessä, joka venyy, kestää ja taipuu.

London Grammar

Stade de France korvensi yleisöään kuin leivänpaahdin, mutta auringon säteiden laskeuduttua kolossaalisten seinien taakse, alkoi grillivastusten kuumuus helpottaa. Sain seurata konserttia hyviltä istumapaikoilta Gold Area-katsomosta. Hyvästä paikasta huolimatta esiintyvät artistit erottuivat lilliputteina. Konsertin edetessä kuumuus tuuperrutti muutamia yleisöstä ja ylhäältä katsomosta erotti ensiapujoukkoja pelastustöissä. Coldplay keskeytti kerran esityksen ja muistutti pitämään nesteytyksen kunnossa ja vaikka poistumaan välillä jäähdyttelemään stadionin suojiin. Toisen kerran keikka keskeytyi kun Chris Martinin silmään lensi roska, mutta tauko kesti vain hetken ja kesken jäänyt kappale soitettiin uudestaan.  

Sisään tullessa yleisölle jaettiin valkoiset rannekkeet, joille kehkeytyi lopulta merkittävä rooli konsertin visuaalisessa vaikuttavuudessa. Katsomossa odotus alkoi villiintyä jo varttia ennen oletettua showtimea. Aallot velloivat yleisömeressä ja tyyntyivät vasta kun John Williamsin ET:n lentoteema alkoi soida taustanauhalta ja johdatti soittajat lavalle. Kiertue tottelee tuoreimman albumin Music of the Spheres -nimeä. Coldplay on aina kurottanut häpeilemättömästi sfääreihin. Yhtye aloitti indiebändinä 1990-luvun lopulla, mutta heti alkuun se näyttäytyi salonkikelpoisena, jos vertaa muihin aikalaisbändeihin. Muiden tavoitellessa katu-uskottavuutta, soitti Coldplay isoin soundein.

Ensimmäisenä kuultiin uusimman levyn avainbiisi Higher Power, joka singlenä jää yhtyeen repertuaarissa keskinkertaiseksi, mutta livenä kappale onnistui starttaamaan mainiosti. Rannekkeiden funktio selvisi myös, kun ne alkoivat välkkyä valolähteinä eri väreissä läpi konsertin. Esimerkiksi kun kuultiin Yellow, hohkasi koko areena keltaisena rannekevalojen ansiosta. Kun laulettiin Human Heartia, muodostui yleisöön kaksi sydäntä. Koko konsertin ajan yleisö sykki osana visuaalisuutta ja se teki kokemuksesta ainutkertaisen. En muista aiemmin nähneeni vastaavanlaista.

Konsertti oli jaettu blokkeihin, joissa yhtye esiintyi kolmella eri lavalla. A-lavalta siirryttäessä piskuiselle C-lavalle, sai yhtye kulkea toista sataa metriä kentän toiseen laitaan. Chris Martinille pisteet, että takaisin juostessaan soitti samalla akustista kitaraa. Pyrotekniikkaa ei myöskään säästelty alussa. Lähinnä pohdin miten voi vielä parantaa keikan lopussa, mutta huipennuksena ilotulitteet räiskyivät näyttävästi lavan yllä. 

Yhtyeen kaksikymmenvuotisen uran aikana yleisöpohja on kasvanut ja osalle tietyt levytykset voivat tuntua vieraammilta. Itse kuulun konkariosastoon, missä intoillaan alkupään hittikappaleista kuten Yellow, Politik, In My Place, Clocks, kun taas nuorempaa osastoa tanssittaa kappaleet kuten Hymn for the Weekend, Paradise ja My Universe. Muutamaan heikompaan kappaleeseen saatiin puhallettiin puhtia visuaalisuuden avulla. Illan urotyönä Martin lauloi Magic -kappaleen ranskaksi.

Coldplay nojaa pitkälti Chris Martinin karisman varaan, mutta aika harvoin yhtyeessä useampi liidaa. Kovin moni ei taas nousisi keulahahmoksi ilman toimivaa bändiä. Lavalla Martin kerää huomion innostuneella olemuksellaan ja leveällä hymyllään, kun muut hoitavat hommansa kivikasvoisina. Studiossa kaikilla jäsenillä (kitaristi Jon Buckland, basisti Guy Berryman, rumpali Will Champion) on merkittävä rooli biisien säveltämisessä.

Coldplay on tunnettu albumeilla vierailevista maailman tähdistä kuten Beyoncé, Rihanna tai Selena Gomez. Konsertissa lavalle vierailijana piipahti London Grammarin Hannah Reid, mutta hän ei jäänyt ainoaksi, sillä yhtyeen luovuutta edusti lavalle ilmestynyt käsinukke. Ei mikä tahansa nukke, vaan Coldplayn sivutuotteena luoman The Weirdos -ryhmän hahmo, jonka nukettajana ja äänenä toimi Angel Moon.

Coldplay tarjosi spektaakkelin. Tästä isompaa elävän musiikin tapahtumaa on vaikea kuvitella. Kaksi tuntia riitti helteessä erinomaisesti ja vaikka lukuisia hittejä jäi kuulematta, tuntui kokonaisuuus sopivalta annokselta. Visuaalisuutta pystyy jatkossakin kehittämään led-valoin ja hologrammein, mutta kenen musiikki kantaa suuremman tapahtuman soundtrackina kuin Coldplayn? Chris Martin on sanonut itsekin, että heidän musiikkinsa käsittelee aina jotain suurempaa ja käsittämätöntä.

Coldplayn konsertti oli pitkään toivelistallani. Elämyksellisyyden lisäksi konsertti muistutti, että mikä tahansa on mahdollista, kun jaksaa pitää kipinää yllä. Kaikista näkemistäni stadionkonserteista Coldplay tarjosi kollektiivisimman kokemuksen, joka mahtipontisuudestaan ja pateettisuudestaan huolimatta välittyi aitona. Paluumatkalla metroon ranskalaiset lauloivat Viva la Vidaa kuin marseljeesiä.

Coldplay setlist: Higher Power, Adventure of a Lifetime, Paradise, Charlie Brown, The Scientist, Viva la Vida, Hymn for the Weekend, Let Somedy go (with Hannah Reid), Bani Adam, Politik, In My Place, Yellow, Sunrise, Human Heart, People of the Pride, Clocks, Infinity Sign, Something Just Like This, Midnight, My Universe, A Sky Full of Stars, Sparks, Magic (Magique), Humankind, Fix You, Biutiful

London Grammar setlist: Californian Soil, Missing, Hey Now, Lord It’s a Feeling, How Does It Feel, Hell to the Liars, Wasting My Young Years, Strong, Lose Your Head

The Jezabels (AUS) @ Enmore Theatre, Sydney, 18.6.2022

by

Australista on tullut kautta aikain paljon makeita bändejä ja erityisesti sellaisia, jotka eivät ole iskeneet valtavirtaan, mutta kiehtoneet kansainvälisiä indiepiirejä. Englanninkielisen musiikin on luonnollisesti helpompi matkustaa ja monelle australialainen musiikki onkin saattanut olla vain brittiläistä tai jenkkikamaa. Omaa suhdettani australialaiseen musaan on vahvistunut sellaiset yhtyeet kuten The Triffids, The Church, Nick Cave & The Bad Seeds, Hunters & Collectors, Hoodoo Gurus, Cut Copy tai nykyaktiiveista vaikkapa Courtney Bartnett ja Rolling Blackouts Coastal Fever. Näiden lisäksi syntyy joka vuosi uusia artisteja tai sitten vain löytää vanhempia helmiä.

The Jezabels oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus, mitä nyt ehdin perehtyä yhtyeen tuotantoon hankittuani lipun konserttiin. Neljä Sydneyn yliopistossa opiskellutta kaverusta löivät hynttyyt yhteen vuonna 2007 ja alkoivat määrätietoisesti tehdä töitä kohti läpimurtoa. Yhtye julkaisi muutaman huomiota herättäneen singlen ja EP:n ennen kuin ensimmäinen koko pitkä albumi Prisoner näki päivänvalon 2011. Esikoisalbumista tulikin kyseisen vuoden palkituimpia ja pidetyimpiä albumeja Australiassa. Yhtye julkaisi kolme menestynyttä albumia kunnes vuoteen 2016 saakka, jonka jälkeen on pysytellyt pääsääntöisesti tauolla. The Jezabels palasi tänä keväänä juhlistamaan esikoisalbumin 10-vuotisjuhlaa kiertämällä Australian isoimpia kaupunkeja. 

Art deco -tyyliä edustava Enmore Theatre on reilut sata vuotta sitten rakennettu teatteri Sydneyn Newtownissa. Permanto ja parveke vetävät 1600 katsojaa. Ostamassa lipussani oli määritelty istumapaikka, mutta kun saavuin teatterille vain hetkeä ennen keikan alkua, ei kukaan istunut permannolla paikoillaan, vaan odottivat seisten hurmioituneena kaupungin oman bändin kotiinpaluuta. Päätin katsoa miksauspöydän takaa keikan alkupuoliskon, kunnes kapusin ylös parvelle istumapaikalle. Enmore on siitä mainio keikkapaikka, että permanto on laskeva ja jokainen näkee alas lavalle hyvin, vaikka edessä seisoisi pitempikin kaveri. Tila oli myös akustisesti varsin toimiva.

The Jezabels on neljän soittajan kokoonpano, jonka keulahahmo on Hayley Mary, jonka vahva lauluääni onkin yhtyeen kantava voimavara. Muut yhtyeen jäsenet ovat kosketinsoittaja Heather Shannon, rumpali Nik Kaloper ja kitaristi Sam Lockwood. Lisäksi live-keikoilla matkaa mukana vieraileva basisti. Yhtyeen soundi on mahtipontinen, paikoin melodramaattinen, mutta yhtyeen musiikki on kuitenkin helposti lähestyttävää. Kappaleissa on miellyttäviä melodiakulkuja, jotka paranevat mitä enemmän lauluja kuuntelee.

Keikka alkoi arvoituksellisesti. Prisoner -albumin nimikkokappaleen yhtye soitti läpikuultavan verhon takaa ikään kuin introna. Varsinainen keikka käynnistyi, kun verho laskeutui ja albumin isoin hitti Endless Summer pelmahti Enmoren ilmatilaan. Lauantai-illan vauhdittama yleisö oli heti lämpimänä. Koko esikoisalbumi kuultiin kronologisessa järjestyksessä ja parhaat hetket tarjosivat Try Colour, Rosebud ja varsinaisen osuuden päättänyt Catch Me. 

Hayley Mary on karismaattinen esiintyjä, joka liikehdinnällään käyttää koko ison lavan hyödykseen. Karisma välittyi myös yleisöön, joka oli täysillä mukana keikan alusta loppuun. Hänen lauluäänestään voi löytää vivahteita jopa Kate Bushilta ollen kuitenkin ihan omansa. Muu bändi soitti vähäeleisesti ja pitkälti savuharson hämyssä. Encoressa kuultiin vielä viisi kappaletta, jotka olivat kokoelma yhtyeen tunnetuimpia kappaleita uran alkupuolelta. Mace Spray aloitti tyrmäävästi ja hullaantunut yleisö liekehti Easy to Love -hitin aikana.

The Jezabels heitti tyylipuhtaan paluukeikan, joka voi tarkoittaa yhtyeen laajempaakin aktivoitumista tulevaisuudessa. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Synthia (2016) on isoin onnistuminen ja sille toivoisi jatkoa. Hayley Maryn sooloura ei ole kuitenkaan päässyt vielä ihan samalle asteikoille yhtyeen tuotannon kanssa. The Jezabels on noteerattu myös Briteissä ja heittänyt joitain konsertteja olemassa olonsa aikana myös Yhdysvalloissa, mutta on vielä selkeästi australialaisten oma indiesuosikki.

Settilista: Prisoner, Endless Summer, Long Highway, Trycolour, Rosebud, City Girl, Nobody Nowhere, Horsehead, Austerlitz, Deep Wide Ocean, Piece of Mind, Reprise, Catch Me encore Mace Spray, A Little Piece, Easy to Love, Hurt Me, Dark Storm

Spiritualized (UK), Party Dozen (AUS) @ Big Top, Luna Park, Sydney @ 16.6.2022

by

Vivid on valotaiteen juhla vähän samaan tapaan kuin Lux Helsingissä, mutta mittakaava on giganttinen. Konsertti järjestettiin osana valotapahtumaa Luna Parkin huvipuistossa heti Sydneyn ytimen pohjoispuolella. Sinne piti matkata ikonista Harbour Bridgeä pitkin, mutta samalla sai ihailla valolla maalattuja pilvenpiirtäjiä ja Sydneyn oopperataloa. Itse värikäs huvipuistokin oli näyttävämpi valoloistossaan. 

Big Top on konserttisali vähän samaan tapaan kuin Peacock Linnanmäellä, mutta sillä erotuksella, että se vetää 2950 katsojaa. Samaisella venuella on esiintynyt suuria nimiä ympäri maailmaa. Nyt vuorossa oli Spiritualized, joka on tunnettu space-rockistaan ja eritoten klassikkoalbumistaan Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space (1997). Vividin valotapahtuman näkökulmasta valinta oli oivallinen ja itse konserttikin tarjosi komeammat ja monipuolisemmat valaistukset kuin klubikeikat yleensä.

Illan aloitti lämmittelijän roolissa erikoiskaksikko Party Dozen, jonka muodostivat saksofonisti Kirsty Tickle ja rumpali John Boulet. Joskin aika kakofoninen heidän keikkansa, mutta kerrankin jotain aivan muuta. Yhtyeen soundi on industriaalisen psykedeelistä rämistelyä ilman tarttuvia melodioita tai perinteisiä rakenteita. Ajoittain Kirsty lauloi omaperäisesti huutamalla saksofonin torviosaan, josta laulu kuului kuin kaukaisesta megafonista. Biisit olivat ihan kappaleen mittaisia ja pieninä annoksina ihan mielenkiintoinen musikaalinen kokemus.

Sen sijaan Spiritualizedin keikkaa ei ollut mutkaton. Ehkä suurin ongelma oli biisien lopettaminen. Puhutaan nyt vaikka kliimaksista. En ole yhtyettä nähnyt aiemmin enkä tiedä onko space-rockin määre mukainen tapa lopettaa biisit ehtymättömään junnaukseen, jota tuki lähes strobomainen valojen välke. Jos eka biisi loppuu kuin viimeinen biisi ja aika moni muukin kappale ennen keikan kruunaavaa laulua, alkaa itse musiikkiin valitettavasti väsyä. Lähtökohta keikalle ei ollut paras mahdollinen, sillä podin jetlagia ja vire ei ollut paras mahdollinen. Erityisesti olin kiinnostunut kuulemaan Spirtualizedin tuoretta albumia Everything Was Beautiful, jota olin muutamaan kertaan ehtinyt kuulemaan.

Keikka sinänsä oli monelta osin onnistunut. Valot pitivät vaihtelullaan mielenkiintoa yllä, jos ei sitä migreenin rajoille ajanutta biisien lopetusvälkettä lasketa. Yhdeksänhenkinen yhtye soitti hienosti ja soundi oli muhkea, johon sielua ja syvyyttä toivat kolme taustalaulajaa. Bändin keulahahmo Jason Pierce, joka tunnetaan myös nimellä J. Spaceman, ei satsannut esiintymiseen kummemmin. Saattaa olla hänelle tyypillistä, mutta J. Spaceman istui sivuttain yleisöön päin koko keikan. Katselin suurimman osan keikasta hänen selkäänsä. Ei mitään kontaktia, ei välispiikkejä, Pierce keskittyi vain musiikkiin laulamalla ja soittamalla kitaraa. Kappaleiden välissä hän käänsi edessään olevan lehtiön sivuja. Kauaksi en erottanut, että lukiko biisien sanoja vai nuotteja. Yhtyeen asemointi lavalla oli sinänsä tyylikäs, kun muut muusikot olivat sijoittuneet kaareen niin, että lavan keskikohta jäi tyhjäksi. 

Keikan parasta antia olivat uuden levyn kappaleet, vaikka erikoista, että ainoatakaan singlejulkaisua ei kuultu. Etenkin harmitti, että Mainline Song/The Lockdown Song loisti poissaolollaan. Onneksi The Best Thing You Never Had (The D Song) jyräsi illan hienoimmaksi esitykseksi. Muut kappaleet olivat laaja kattaus uran varrelta aina debyyttialbumin spirituaalisesta Shine A Light -laulusta alkaen. Jason Pierce ei ole erityisen hyvä laulaja ja siksi bändin isolla soundilla ja taustalaulajilla on merkittävä roolinsa. Myös Kirsty Tickle nousi pari kertaa lavalle tuoden lisää voimaa. Laskeskelin, että yhden biisin keskimääräinen kesto lähenteli kymmentä minuuttia. Se on tällaiselle vähän kärsimättömälle kaverille liikaa. Siksipä keikka ei transformoinut avaruuden aurinkokuntiin saakka, vaan jäi tällä kertaa pyörimään maata kiertävälle radalle. 

Settilista: Hey Jane, She Kissed Me (It Felt Like a Hit), Shine A Light, I’m Coming Home Again, A Perfect Miracle, I’m Your Man, Here It Comes (The Road) Let’s Go, Best Thing You Never Had (The D Song) Let It Bleed (For Iggy), The A Song (Laid in Your Arms), Damaged, Soul on Fire, Come Together, Sail On Through encore So Long You Pretty Thing

Knipi @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 23.4.2022

by

Kun soitin reilu viikko sitten Knipin uunituoretta Valoilmiöitä -albumia tyttärelleni, vastaanotto ei ollut kovin innostunut. Kärkeen kuului kysymys kuka Knipi? Muutaman biisin kuunneltuaan hän totesi musan kuulostavan tasapaksulta. Sukupolven välinen kuilu on aina syvä, mutta toisaalta moni Knipin säveltämä kappale on miellyttänyt tytärtäni aiemmin. Ehkäpä pienemmissä erissä.

Knipi on tuttu Egotripin riveistä ja olen useasti bongannut hänet konserttilavoilla, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänet soolokeikalla. Knipi ei noussut lavalle yksin akustisen kitaran kanssa, vaan kyse oli sähköisestä vedosta iskukykyisen bändin kanssa. Basisti Anssi Maasalo on Knipin taistelutoveri myös Egotripin riveissä, mutta yhtyeen muillakin muusikoilla on laajalti historiaa eri kokoonpanoista. Lavalla nähtiin Heikki Kytölä rummuissa, Jaakko Murros kitarassa ja Jussi Liimatainen kosketinsoittimissa.

Egotrippi on saavuttanut institutionaalisen aseman suomalaisen pop-musiikin kentällä ja uusiutumista ei ole ollut nähtävillä sen enempää kuin Eppu Normaalilla. Soolourille on ollut jopa toivetta, josko hihasta löytyisi uusia ässiä. Egotripin toisen keulahahmon Mikki Kausteen sooloura jäi lähtökuoppiinsa, joten nyt oli Knipin vuoro koettaa kepillä jäätä.

Olen Knipin kanssa samaa sukupolvea ja seurannut hänen uraansa Egotripistä tämän hetkiseen aktiiviseen soolouraan, joka on ehtinyt jo kakkosalbumiin saakka. Knipin biisintekotaito on yhä iskussa ja kappaleet kulkevat Egotripin hengessä valtateiden reunoja nuollen. Mihinkäs seepra raidoistaan pääsee. Ensimmäisen albumin Katkoviivoja oli vuoden tarttuvimpia kotimaisia säveliä ja luonteva jatke Matkustaja ja Asfaltin pinta -klassikoille. Uudella albumilla ei pysähdytä tien varteen, vaan ominaista on eteenpäin kulkeminen, vaikka asioita katsotaankin koko ajan melankolisten lasien läpi. Tuottaja Jukka Immonen on tuonut biiseihin freesejä jippoja, mutta luottaen Knipin vahvuuksiin. 

Puolentoista tunnin keikka alkoi tuntua hieman tasapaksulta omiinkin korviin. Knipi laulaa hyvin, mutta kuulas soundi alkaa tuntua toisteiselta, kun biisejä soitetaan liikaa. Silloin kun Knipiä säesti vain koskettimet tai akustinen kitara, pääsi hänen äänensä esiin uudella tavalla ja toi vaihtelua keikan dramaturgiaan. Settilistaan oli mahdutettu lähes kokonaan molemmat sooloalbumit ja se oli vähän liikaa. Sekä uuden että vanhan albumin biiseistä puolen tusinaa ovat jatkossakin liveklassikoita, ja kun näiden päälle soittaa pakolliset Egotrippihitit, on siinä riittävä setti täydellekin salille. Yllättäviä covereita ei kuultu, vaikka niitäkin Knipi ehti treenata MusaCornerissaan pandemian aikana.

Uusista kappaleista Halkeama ja Valoilmiöitä nousivat suosikeiksini, mutta Louhisali alkoi hytkyä innostuneimmin 00840 -kertsin aikana. Silloin levisi Knipinkin kasvoille hymy. Knipille on paikkansa niin soolona kuin Egotripin voimahahmona ja hänen kappaleilleensa on varmasti tilaa muidenkin artistien levyillä. Tärkeintä, että Knipi pysyy musiikin kentällä väsymättömänä matkustajana.

Samaa matkakestävyyttä toivon itseltäni, sillä sattumoisin tämä artikkeli osuu juhlablogiksi. Päivälleen kymmenen vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen raporttini tällä foorumilla. Keikkaintoni ei ole vuosikymmenen aikana laantunut, vaikka aikaa on muista syistä aina vaan vähemmän ja välillä rajoitukset ovat estäneet elävän musiikin nauttimisen kokonaan. Rakkauteni musiikkiin on ehtymätön, elävänä se on kukkeimmillaan. Muistakaa se.

Settilista:

Tien varteen, Huomasin vain sinut, Korttitalo, Uuden vuoden juhlat, Seinäruusu ja kynnysmatto, Sotku, Laivat, Valoilmiöitä, Melankolia, 1986, Musta aukko, Halkeama, Hölösuu, Sä pelastat mut, Menneestä ajasta, Värejä, Katkovivoja, 00840, Maailman toimivin kaupunki, Nämä ajat eivät ole meitä varten Encore Se on menoa nyt, Asfaltin pinta, Mestaripiirros, Huhtikuu

Vesterinen yhtyeineen @ Korjaamo, Helsinki, 19.11.2020

by

Kovan keikkamaineen hankkinut Vesterinen yhtyeineen innosti viime keväänä hankkimaan liput Korjaamon keikalle. Lopulta konsertti toteutui Covid-19 pandemian aiheuttamien lykkäysten vuoksi vasta marraskuussa kahdeksi erilliseksi keikaksi jaettuna. Valitsin näistä ensimmäisen vedon, joka alkoi jo iltakuudelta. Tapahtuma järjestettiin koronarajoituksia noudattaen ja suurin osa yleisöstä käytti maskeja. Lanteita keikuttavaa musiikkia pitäisi kuunnella seisten, mutta ymmärrettävästi turvavälejä on helpompi hallinnoida kun yleisö istuu tuoleilla.

Vesterinen yhtyeineen on noussut viimeisen vuosikymmenen aikana esiintymislavojen suosikiksi ja suoltanut tasaiseen tahtiin pitkäsoittoja, joilta on poimittu useita radiohittejä. Iskelmällistä suomipoprokkia soittavan yhtyeen voi sijoittaa samalle kartalle Juha Tapion, Tuure Kilpeläisen tai miksei Kolmannen naisen kanssa, mutta kymmenhenkisenä orkesterina se erottuu joukosta. Yhtyeen ilme on huolitellun esteettinen levyn kansia ja pukeutumista myöten. Runsaan keikkailun ansioista bändin soitto rullaa ja rokkaa saumattomasti. Vesterisen bändillä on runsaasti tarttuvia sävellyksiä, joissa lauletaan asioista, joilla ei loukata ketään, mutta joihin on helppo samastua ja joista voi kerätä voimia oman elämänsä ylä- ja alamäkiin. Sellaista sen iskelmän pitääkin olla.

Korjaamon lavalle astui yhtye, joka tuotti mukavista ennakko-odotuksista huolimatta lievän pettymyksen. Perusasiat ovat kunnossa, mutta esiintymisestä välittyi pakotetun viihdyttämisen tarve. Siitä jäi puuttumaan aitoutta, mitä live-musiikista eniten kaipaa. Yhtyettä lämmitteli alkuun akrobaatti, joka korosti tulevaa käsikirjoitettua performanssia.

Yhtyeen keulilla Tero Vesterinen omaa tunnistettavan lauluäänen, josta voi poimia tuttuja sävyjä useilta muilta kotimaisilta laulajilta. Vesterisen sinänsä valloittavaksi tavaramerkiksi noussut virnistyksensä vaikutti paikoin teennäiseltä. Bändin kemia toimi muuten hyvin ja taustalaulajakertut Heini Ikonen ja Jepa Lambert toivat rempseyttä yhtyeen esiintymiseen ikään kuin tribuuttina Topi Sorsakoski & Agents -yhtyeelle. Vesterisestä ja ”kertuista” kuten Tero itse taustalaulajiaan nimitti, välittyi ilo ja onni soittaa yleisön edessä, mutta lavan eteen show vaikutti koreografioineen väkinäiseltä. Muu bändi keskittyi soittamiseen ja se riitti. Mutta heti kuin Vesterinen asettui mikrofonin ääreen laulamaan yrittämättä turhia, hänestä välittyi vilpitöntä karismaa.

Vesterinen yhtyeineen kiertää edelleen viime vuotisen Faaraoiden aika -levyn tiimoilta ja kannattaa kiertää, sillä levy on viihdyttävä. Kiertue on venynyt poikkeusvuoden takia, mutta settilistaan mahtui myös uunituore sinkku Rodeo, joka lokeroi yhtyettä iskelmäpoppiin tukevammin. Kymmenhenkinen orkesteri osallistuu myös kollektiivisesti musiikin säveltämiseen ja sanoittamiseen. Se tuo rikkautta musiikkiin joka taipuu stadionrokiksi asti. Eritoten tuplakanttorien Iikka Kotajan ja Janne Riionheimon soittamat koskettimet sekä Leo Kylätaskun puhaltimet kruunaavat yhtyeen soundin. 

Settilista koostui pääosin tuoreimman pitkäsoiton biiseistä, joista hitit Faarao ja Tummilla teillä toimivat parhaiten myös lavalla. Sekaan mahtui vanhempia suosikkeja kuten Kukaan ei koskaan tai Valot eteiseen. Varsinainen keikka huipentui Onnelliseen mieheen, jonka esittelyn kuten monen muunkin spiikkasi Tero Vesterinen miellyttävästi radiojuontajaäänellään. Ylimääräisenä kappaleena kuultiin Turisti -kappale, joka muistutti meitä kaiken rajallisuudesta ja vastuustamme pitää planeetastamme huolta. Kappaleen eteen Vesterinen piti kauniin messupuheen, joka tuntui aidolta, ei teeskennellyltä eikä opetetulta. Viesti oli väkevä ja toivottavasti osui keikkalopetuksen myötä yleisössä jokaisen sydämeen.

Creek Road Eleven @ Kulttuuritehdas Vernissa, Vantaa, 25.9.2020

by

Vantaanjoen rannalla Tikkurilassa seisoo Kulttuuritehdas Vernissa. Aikanaan nuorten valtaama talo on toiminut monipuolisena kulttuuripyhättönä vuodesta 1990 lähtien. Vantaan elävän musiikinyhdistys pitää tehtaalla myös klubi-iltojaan. Vaikka suurin osa pääkaupunkiseudun konserttisaleista on tullut koluttua, niin astuin vasta ensimmäistä kertaa kulttuuritehtaalle.

Vernissan jokiranta oli kuvainnollisesti oikea paikka juhlistaa levynjulkaisua. Illan agendalla oli Creek Road Elevenin uunituore kakkosalbumi Creek Running Again. Viihtyisään klubiin oli saapunut muutamia kymmeniä ihmisiä, mikä on vallitseviin olosuhteisiin nähden sopiva määrä. Yleisö istui väljästi sijoitetuissa pöytäryhmissä, vaikka Creek Road Elevenin juureva musiikki on tehty seisten kuultavaksi. Miksauspöydässä ei aristeltu volyyminapin kanssa ja keikka soi kovaa. Oli siinä puolensakin, näin Creek Road Eleven kuulosti isolta rokkibändiltä.

Edellisestä näkemästäni Creek Road Elevenin keikasta oli vierähtänyt neljä ja puoli vuotta. Ajassa matka ei ole pitkä, mutta bändi on ottanut ison harppauksen erityisesti live-esiintyjänä. Ensimmäinen The Long Harvest -albumi (2017) oli laadukas kiekko, mutta aktiivinen treenaaminen ja säännöllinen keikkailu on kasvattanut bändistä Suomen mittakaavassa genren kärkinimiä. Myös huomio Pohjois-Amerikan ja Australian radiokanavilla on kohottanut yhtyeen itsetuntoa.  

Creek Road Eleven soittaa geneeristä southern rockia, missä on seassa kantrimausteita. Bändin biisikatras on melodista ja soitto on joka osa-alueella tasokasta. Bändin pääasiallinen biisinikkari Toni Ruuska on ensinnäkin lajityypin uskottava tulkitsija, jonka ääni kantaa, mutta samalla hän käsittelee kitaraa väkevästi. Ruuska jututtaa yleisöä biisien välissä myös luontevasti. Osin myös lauluja kirjoittava Jyrki Levä on ässä kitaristiksi ja moni biisi nousee siivilleen ilmavien soolojen aikana. Levä laulaa stemmoja ja juuri yhteislaulu Ruuskan kanssa on bändin bravuuri ja sitä kannattaa jatkossakin vaalia. Kosketinsoittaja Petri Frestadius kuorruttaa bändin soundi kermavaahdolla laulaen myös harmonioita. Korea kakku ei pystyisi kasassa ilman jämäkkää rytmiryhmää. Rummuissa Jani Miinala pitää paketin kasassa ja basisti Pete Christiansson taitaa homman yhtä vähäeleisesti kuin Bill Wyman.

Keikka alkoi uuden albumin mainiolla startterilla It’s Shining Now ja läpi kahlattiin uusi albumi kokonaan, kuten levynjulkaisuun kuuluu. Varsinaiseen settin mahtui yksi kappale debyyttialbumilta, jonka kunniaa kantoi bensiininkatkuinen Long Straight Highway. Tuoreen albumin joka kappaleessa on ideaa, vaikka mikään niistä ei sinänsä keksi vankkureita uudestaan. Sanoitusten osalta ollaan simppelisti peruspreerialla, mutta eipä sitä tässä lajityypissä odotakaan mitään sanataidetta. Pääasia, että homma luontuu mutkattomasti. Keikan puolivaiheessa kuultu Night Train nousi jo sinkkujulkaisuna esiin ja biisissä on kestosuosikin ainesta. Any Chosen Way paljastui tasapainoisimmaksi uudesta materiaalista. Varsinaisen setin ja albumin päättänyt Morning Sun kasvoi niin eeppisiin mittoihin, että puron solina alkoi muuttua kosken pauhuksi. Komea huipennus keikalle.

Bändi taputettiin takaisin lavalle ja yleisö palkittiin vielä kolmella kappaleella, joista Bad Monday ja Sunny Day edustivat debyyttialbumin satoa. Illan ainoan coverin tulkitsi Jyrki Levä, kun kantrilegenda George Jonesin ja monen muunkin levyttämä Revenooer Man pisti hymyn huuliin. Viihdyttävä ilta ja kuten sanotaan, kannatti lähteä kauempaakin. Kiinnostavaa seurata miten kakkosalbumi otetaan vastaan maailmalla.

Risto (soolo) @ G Livelab, Helsinki, 10.7.2020

by

Risto Ylihärsilä asteli lavalle aikataulussa ja hämmensi yleisöä toteamalla kuinka vitutti lähteä keikalle. Mustiin vaatteisiin pukeutunut Risto laski pari kaljapulloa lattialle ja kertoi siksi vetäneensä suojakännit. Tämä oli ensimmäinen keikka Ristolle koronatauon jälkeen ja samoin myös itselleni yleisön joukoussa neljään kuukauteen. Risto kertoi, ettei ollut tauon aikana koskenut instrumentteihinsa miltei ollenkaan. Lähtötilanne oli siis varsin sarkastinen, mutta ei Risto yleisöä halveksinut, vaan sätti itseään. Risto aloitti ekan biisin kahdesti, kun särö oli jäänyt päälle, mutta siitä se ulappa aukesi eikä suojakännistä ollut muuta kuin hyötyä. Risto vei mukaansa vajaan parin tunnin häröilevälle risteilylle, jossa kuultiin lähes kaksikymmentä kappaletta. 

G Livelab on akustisesti kaupungin parhaita, koska se on suunniteltu elävää musiikkia varten. Ristokin kuulosti selväpiirteisemmeltä kuin mitä häntä olen vuosien aikana päässyt kuulemaan. Risto aloitti kappaleella Unessa mies, valveilla nainen, joka oli karmean suloinen johdatus hienoon konserttikokemukseen. Esiintymättömyydestä johtuva jähmeys karisi nopeasti ja Risto alkoi itsekin viihtyä täyden salin edessä. Hän lauloi hyvin ja sai syntikat lentoon, saattaen välillä miltei haltioituneeseen tunnelmaan. Yleisön seasta huudettu kannustava kommentti – Risto, sä olet punkkari! kääntyi artistin suussa  – Ai, runkkari? …kieltämättä.

Esikoisalbumilta Risto (2004) kuultiin avauskappaleen lisäksi Levy-yhtiön jätkät, jossa artisti ahdistuu sopimuksen allekirjoittamisen paineissa. Kappale on ironiaa, mutta samalla kannusti ostamaan vinyylejä keikan jälkeen baarin puolelta. Keikan varsinaisen osuuden päättänyt Annukan kaa istui setin romanttisena kappaleena heinäkuiseen valoisaan iltaan lempeästi samalla, kun ikkunan takaa kolisteli raitiovaunu menemään.

Keikan grooveinta antia tarjosivat Aurinko aurinko plaa plaa plaa -albumin (2006) kappaleet Minä oon nähnyt Jumalan kasvot ja Rakkauden Rock, joista tulee aina mahtavat fiilikset. Sen sijaan perusgroove Discopallo toimisi paremmin koko bändin versiona. Sähköhäiriöön (2009) ei ole niin huono albumi kuin on annettu ymmärtää. Elävä todiste oli iskevä tulkinta biisistä Elävä ihmisjumala. Myös Ilta-aurinko hymyilee kappale vei mukanaan houreiselle tripille, kun taas Hiljaa, hiljaa nosti oudosti mielikuvan Risto Ylihärsilästä esiintymässä Agentsin keulilla.

G Livelabin tarjoaa laadukkaan musaklubiympäristön, mutta siellä saa myös maksaa reilusti enemmän pääsylipusta kuin muualla. 24€ lippu on kuitenkin näin liveköyhänä vuonna pikkuraha elävän musiikin harvinaisesta ilosta. Nyt sormet ristiin, ettei toista aaltoa tule ja liveklubit saadaan normaalin toimintaan. G Livelabilla on etulyöntiasema, koska se on lähtökohtaisesti pienen yleisön klubi, missä max 180 henkeä istuu pöytien ääressä etäällä toisistaan.  Pitkään saadaan mennä kotimaisella kattauksella ennen kuin ulkomaan ihmeet matkaavat maahamme entiseen tapaan, mutta mikä sen mukavampaa kun meillä on ainutlaatuisia Riston kaltaisia persoonallisia artisteja.

Settilista: Unessa mies, valveilla nainen; Tiedän millainen on ihminen, Mikä estää olemasta ihan kaikki?, Elävä ihmisjumala, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot, Levy-yhtiön jätkät, Hiljaa, hiljaa; Muistatko, kun tanssittiin; Ilta-aurinko hymyilee, Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento, Rakkauden rock, Annukan kaa, Encore, Nina, olen palasina, Turvaluola, 20 sekuntia puhdasta onnea, Putoan kaivossa, Discopallo

Settilista: Unessa mies, valveilla nainen; Tiedän millainen on ihminen, Mikä estää olemasta ihan kaikki?, Elävä ihmisjumala, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot, Levy-yhtiön jätkät, Hiljaa, hiljaa; Muistatko, kun tanssittiin; Ilta-aurinko hymyilee, Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento, Rakkauden rock, Annukan kaa, Encore, Nina, olen palasina, Turvaluola, 20 sekuntia puhdasta onnea, Putoan kaivossa, Discopallo