Creek Road Eleven @ Kulttuuritehdas Vernissa, Vantaa, 25.9.2020

Vantaanjoen rannalla Tikkurilassa seisoo Kulttuuritehdas Vernissa. Aikanaan nuorten valtaama talo on toiminut monipuolisena kulttuuripyhättönä vuodesta 1990 lähtien. Vantaan elävän musiikinyhdistys pitää tehtaalla myös klubi-iltojaan. Vaikka suurin osa pääkaupunkiseudun konserttisaleista on tullut koluttua, niin astuin vasta ensimmäistä kertaa kulttuuritehtaalle.

Vernissan jokiranta oli kuvainnollisesti oikea paikka juhlistaa levynjulkaisua. Illan agendalla oli Creek Road Elevenin uunituore kakkosalbumi Creek Running Again. Viihtyisään klubiin oli saapunut muutamia kymmeniä ihmisiä, mikä on vallitseviin olosuhteisiin nähden sopiva määrä. Yleisö istui väljästi sijoitetuissa pöytäryhmissä, vaikka Creek Road Elevenin juureva musiikki on tehty seisten kuultavaksi. Miksauspöydässä ei aristeltu volyyminapin kanssa ja keikka soi kovaa. Oli siinä puolensakin, näin Creek Road Eleven kuulosti isolta rokkibändiltä.

Edellisestä näkemästäni Creek Road Elevenin keikasta oli vierähtänyt neljä ja puoli vuotta. Ajassa matka ei ole pitkä, mutta bändi on ottanut ison harppauksen erityisesti live-esiintyjänä. Ensimmäinen The Long Harvest -albumi (2017) oli laadukas kiekko, mutta aktiivinen treenaaminen ja säännöllinen keikkailu on kasvattanut bändistä Suomen mittakaavassa genren kärkinimiä. Myös huomio Pohjois-Amerikan ja Australian radiokanavilla on kohottanut yhtyeen itsetuntoa.  

Creek Road Eleven soittaa geneeristä southern rockia, missä on seassa kantrimausteita. Bändin biisikatras on melodista ja soitto on joka osa-alueella tasokasta. Bändin pääasiallinen biisinikkari Toni Ruuska on ensinnäkin lajityypin uskottava tulkitsija, jonka ääni kantaa, mutta samalla hän käsittelee kitaraa väkevästi. Ruuska jututtaa yleisöä biisien välissä myös luontevasti. Osin myös lauluja kirjoittava Jyrki Levä on ässä kitaristiksi ja moni biisi nousee siivilleen ilmavien soolojen aikana. Levä laulaa stemmoja ja juuri yhteislaulu Ruuskan kanssa on bändin bravuuri ja sitä kannattaa jatkossakin vaalia. Kosketinsoittaja Petri Frestadius kuorruttaa bändin soundi kermavaahdolla laulaen myös harmonioita. Korea kakku ei pystyisi kasassa ilman jämäkkää rytmiryhmää. Rummuissa Jani Miinala pitää paketin kasassa ja basisti Pete Christiansson taitaa homman yhtä vähäeleisesti kuin Bill Wyman.

Keikka alkoi uuden albumin mainiolla startterilla It’s Shining Now ja läpi kahlattiin uusi albumi kokonaan, kuten levynjulkaisuun kuuluu. Varsinaiseen settin mahtui yksi kappale debyyttialbumilta, jonka kunniaa kantoi bensiininkatkuinen Long Straight Highway. Tuoreen albumin joka kappaleessa on ideaa, vaikka mikään niistä ei sinänsä keksi vankkureita uudestaan. Sanoitusten osalta ollaan simppelisti peruspreerialla, mutta eipä sitä tässä lajityypissä odotakaan mitään sanataidetta. Pääasia, että homma luontuu mutkattomasti. Keikan puolivaiheessa kuultu Night Train nousi jo sinkkujulkaisuna esiin ja biisissä on kestosuosikin ainesta. Any Chosen Way paljastui tasapainoisimmaksi uudesta materiaalista. Varsinaisen setin ja albumin päättänyt Morning Sun kasvoi niin eeppisiin mittoihin, että puron solina alkoi muuttua kosken pauhuksi. Komea huipennus keikalle.

Bändi taputettiin takaisin lavalle ja yleisö palkittiin vielä kolmella kappaleella, joista Bad Monday ja Sunny Day edustivat debyyttialbumin satoa. Illan ainoan coverin tulkitsi Jyrki Levä, kun kantrilegenda George Jonesin ja monen muunkin levyttämä Revenooer Man pisti hymyn huuliin. Viihdyttävä ilta ja kuten sanotaan, kannatti lähteä kauempaakin. Kiinnostavaa seurata miten kakkosalbumi otetaan vastaan maailmalla.

Risto (soolo) @ G Livelab, Helsinki, 10.7.2020

Risto Ylihärsilä asteli lavalle aikataulussa ja hämmensi yleisöä toteamalla kuinka vitutti lähteä keikalle. Mustiin vaatteisiin pukeutunut Risto laski pari kaljapulloa lattialle ja kertoi siksi vetäneensä suojakännit. Tämä oli ensimmäinen keikka Ristolle koronatauon jälkeen ja samoin myös itselleni yleisön joukoussa neljään kuukauteen. Risto kertoi, ettei ollut tauon aikana koskenut instrumentteihinsa miltei ollenkaan. Lähtötilanne oli siis varsin sarkastinen, mutta ei Risto yleisöä halveksinut, vaan sätti itseään. Risto aloitti ekan biisin kahdesti, kun särö oli jäänyt päälle, mutta siitä se ulappa aukesi eikä suojakännistä ollut muuta kuin hyötyä. Risto vei mukaansa vajaan parin tunnin häröilevälle risteilylle, jossa kuultiin lähes kaksikymmentä kappaletta. 

G Livelab on akustisesti kaupungin parhaita, koska se on suunniteltu elävää musiikkia varten. Ristokin kuulosti selväpiirteisemmeltä kuin mitä häntä olen vuosien aikana päässyt kuulemaan. Risto aloitti kappaleella Unessa mies, valveilla nainen, joka oli karmean suloinen johdatus hienoon konserttikokemukseen. Esiintymättömyydestä johtuva jähmeys karisi nopeasti ja Risto alkoi itsekin viihtyä täyden salin edessä. Hän lauloi hyvin ja sai syntikat lentoon, saattaen välillä miltei haltioituneeseen tunnelmaan. Yleisön seasta huudettu kannustava kommentti – Risto, sä olet punkkari! kääntyi artistin suussa  – Ai, runkkari? …kieltämättä.

Esikoisalbumilta Risto (2004) kuultiin avauskappaleen lisäksi Levy-yhtiön jätkät, jossa artisti ahdistuu sopimuksen allekirjoittamisen paineissa. Kappale on ironiaa, mutta samalla kannusti ostamaan vinyylejä keikan jälkeen baarin puolelta. Keikan varsinaisen osuuden päättänyt Annukan kaa istui setin romanttisena kappaleena heinäkuiseen valoisaan iltaan lempeästi samalla, kun ikkunan takaa kolisteli raitiovaunu menemään.

Keikan grooveinta antia tarjosivat Aurinko aurinko plaa plaa plaa -albumin (2006) kappaleet Minä oon nähnyt Jumalan kasvot ja Rakkauden Rock, joista tulee aina mahtavat fiilikset. Sen sijaan perusgroove Discopallo toimisi paremmin koko bändin versiona. Sähköhäiriöön (2009) ei ole niin huono albumi kuin on annettu ymmärtää. Elävä todiste oli iskevä tulkinta biisistä Elävä ihmisjumala. Myös Ilta-aurinko hymyilee kappale vei mukanaan houreiselle tripille, kun taas Hiljaa, hiljaa nosti oudosti mielikuvan Risto Ylihärsilästä esiintymässä Agentsin keulilla.

G Livelabin tarjoaa laadukkaan musaklubiympäristön, mutta siellä saa myös maksaa reilusti enemmän pääsylipusta kuin muualla. 24€ lippu on kuitenkin näin liveköyhänä vuonna pikkuraha elävän musiikin harvinaisesta ilosta. Nyt sormet ristiin, ettei toista aaltoa tule ja liveklubit saadaan normaalin toimintaan. G Livelabilla on etulyöntiasema, koska se on lähtökohtaisesti pienen yleisön klubi, missä max 180 henkeä istuu pöytien ääressä etäällä toisistaan.  Pitkään saadaan mennä kotimaisella kattauksella ennen kuin ulkomaan ihmeet matkaavat maahamme entiseen tapaan, mutta mikä sen mukavampaa kun meillä on ainutlaatuisia Riston kaltaisia persoonallisia artisteja.

Settilista: Unessa mies, valveilla nainen; Tiedän millainen on ihminen, Mikä estää olemasta ihan kaikki?, Elävä ihmisjumala, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot, Levy-yhtiön jätkät, Hiljaa, hiljaa; Muistatko, kun tanssittiin; Ilta-aurinko hymyilee, Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento, Rakkauden rock, Annukan kaa, Encore, Nina, olen palasina, Turvaluola, 20 sekuntia puhdasta onnea, Putoan kaivossa, Discopallo

Settilista: Unessa mies, valveilla nainen; Tiedän millainen on ihminen, Mikä estää olemasta ihan kaikki?, Elävä ihmisjumala, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot, Levy-yhtiön jätkät, Hiljaa, hiljaa; Muistatko, kun tanssittiin; Ilta-aurinko hymyilee, Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento, Rakkauden rock, Annukan kaa, Encore, Nina, olen palasina, Turvaluola, 20 sekuntia puhdasta onnea, Putoan kaivossa, Discopallo

Juliet Jonesin Sydän @ Sellosali, Espoo, 6.2.2020

Juliet Jonesin Sydän teki onnistuneen paluun keikkalavoille viisi vuotta sitten. Soittamisen ilo ajoi kundit lavalle, joka näkyi vahvasti niillä parilla keikalla, jotka satuin näkemään. Silloin ratsastettiin nostalgian varassa, sillä taustatukea antoi vain single-kokoelmalevy. Lähes 20 kymmenen vuoden paussi ei ollut himmentänyt Juliet Jonesin Sydämen hohtoa. Paluun jälkeen yhtye on soitellut epäsäännöllisesti, mutta nyt oli aika myös uudelle materiaalille. Sellosalissa juhlistettiin vastavalmistunutta albumia Kansas, joka on ensimmäinen sitten vuoden 1996. Albumi ja sen ympärille pystytetty kiertue on omistettu vajaa vuosi sitten poisnukkuneen Juliet Jonesin Sydämen ulkojäsenen Seppo Kansanojan muistolle.

Vuoden 2015 paluussa ei ollut mukana enää alkuperäisjäsen ja pääasiallinen biisintekijä Eero Hyyppä. Hänet korvasi koskettimissa Pekka Gröhn, joka on tuttu muusikko myös J. Karjalaisen rinnalta. Toinen keskeinen säveltäjä on ollut Sami Pirkola ja Hyypän jälkeen hänelle kaatui vastuu laulujen luomisesta. Kun tieto tulevasta pitkäsoitosta julkaistiin, alkoi kuitenkin epäilyttää, että olisiko parempi pysyä nostalgian varassa. Parin sinkun jälkeen huoli oli poissa, sillä uudet kappaleet kuulostivat mainioilta. 

Espoon Sellosali on vakiintunut kelvollisena konserttipaikkana, joka tarjoaa monimuotoista ohjelmistoa junaradan varressa. Lähes kaikki siellä näkemäni keikat on soitettu täysille saleille. Juliet Jonesin Sydämen keikkaa olisi kuitenkin pitänyt päästä kuuntelemaan pystyasennossa, vaikka työpäivän jälkeen mieluusti lojuukin tuolissa. Todennäköisesti bändikin olisi soittanut mieluummin klubi-yleisölle, sillä vuorovaikutus aplodeja antavalle yleisön välille ei syntynyt yhtä luonteavasti.  

Jos soittaminen on kuin ajaisi polkupyörällä, niin taidot eivät siinä olleet ruostuneet, mutta esiintymiseen liittyvä jännitys ei näemmä vähene konkareillakaan. Alkuun Jonesit olivat aika puissa, mutta kyllä se jäykkyys notkistui ennen pitkää. Keikka alkoi Kansas-albumin ensimmäisellä single-julkaisulla Hullua. Biisi kulki nätisti, mutta soundit kuulostivat kakkosriville melko heikoilta. Eikä tilanne parantunut missään vaiheessa keikan aikana, vaikka bändin läsnäolo ja hienot biisit sinänsä auttoivat unohtamaan tekniset puitteet. Kitarariffejä pystyi kuulemaan turhankin yksityiskohtaisesti, mutta taustalauluissa olisi saanut olla volyymia kuten myös Gröhnin koskettimissa.

Toisena kappaleena kuultiin harvinaisempi herkku Juliet Jones, joka starttasi Kari ”Kidi” Heiskarin jänteikkäällä bassokuviolla liikkeelle. Kari Hyvärisen sielukkaan raastava lauluääni on edelleen ylivoimainen suomirokin rintamalla, joka pääsi oikeuksiinsa Seppo Kansanojan kynäilemässä klassikossa Rakkauslaulu. Sami Pirkola otti lauluvuoron vetäessään tuoreen pop-helmen Hiekkaan. Sami osaa edelleen luoda tarttuvia säveliä, mutta keski-iän ehtoopuolella ei tahdo olla enää samanlaista sanottavaa kuin nuoruuden vinosti tarkastelevassa uteliaisuudessa. Nyt sanoitukset heijastelevat ajan valumista hukkaan: Tänään on eilinen huomenna taas. Pirkolan uudet biisit ovat tarttuvia kuten Rolling Stones ja Hienoa osoittavat. Kidin laulama Runotyttö on kuin Baddingille räätälöity hempeily. Mielellään olisi kuunnellut uuden albumin kokonaisuudessaan.

Settilista rakentui pääosin vanhoihin iskusävelmiin ja lauluvuoroja jaettiin kaikille. Myös Jussi ”Paroni” Parkkonen sai osansa. Hän tulkitsi Kantrin asianmukaisella apatialla, mutta saaden yleisön mukaansa. Loppua kohden vauhti kiihtyi ja yleisöä viihdytti eniten Samin laulama timanttikaksikko Huonoa musiikkia ja Jänis. Koko repertuaarin jäntevin esitys oli Kummajainen. Myös Työläiset raikasi uskottavalla uholla. Sen sijaan Helppo Elämä ja Albania tuntuivat pakollisilta numeroilta, vaikka dramaturgisesti ovat juuri oikeat loppukirikappaleet.

Encoressa saatiin kuulla vielä Parkkosen tulkitsema J. Karjalais-cover Hippa ja huurteisten yhteislaulujen ykkönen Suudelma. Juliet Jonesin Sydämen esiintyminen oli alkuun huteraa, mutta se tekeekin yhtyeestä juuri niin sympaattisen. Pekka Gröhn esiteltiin keikan aikana viisi kertaa, ehkä tarkoituksella, mikä osoittaa hänen arvonsa, mutta myös sen, että välispiikitkin voisi käsikirjoittaa. Nimittäin anekdootteja riittäisi tällä remmillä varmasti kerrottavaksi. Toisaalta improvisoidut puheenvuorot synnyttävät luontevasti välitöntä huumoria, joka on aina ollut keskeinen osa yhtyeen imagoa. Juliet Jonesin Sydän oli jälleen kerran lämpöä täynnä.

Settilista

Hullua

Juliet Jones 

Rakkauslaulu

Hiekkaan

Mannerheimintie

Paratiisiin

Rolling Stones

Runotyttö

Kantri

Hienolta

Aamuyöllä

Kummajainen

Työläiset

Huonoa musiikkia

Jänis

Helppo elämä

Albania

Encore

Hippa

Suudelma

Tuomo Rannankari & Hiekkakakkuorkesteri @ Sellosali, Espoo, 25.1.2020

Kuva

Jyväskyläläinen Tuomo Rannankarion televisiosta tuttu. Hän on yksi Pikku Kakkosen vakijuontajista ja tärkeä palanen suositussa Seikkailukone -ohjelmassa. Rannankari on myös Seminaarimäen mieslaulajien perustajäseniä sekä tehnyt luokanopettajan töitä. Ennen kaikkea hän on lauluntekijä. Rannankari on julkaissut lapsille suunnattua musiikkia kolmen pitkäsoiton verran, joista tuoreinta juhlistettiin Espoon Sellosalissa kahdella loppuunmyydyllä konsertilla. 

Lastenmusiikilla menee yleisestikin hyvin. Tällä hetkellä on moni pitkän linjan tekijä iskussa, mutta myös liuta uusia artisteja tekee mielenkiintoista musiikkia. Vaikka Tuomo Rannankari on kokenut muusikko, voidaan hänet sijoittaa vielä uudempien tulokkaiden laariin. Viime vuoden lopulla ilmestynyt Leikki on lasten työtä -albumi sai ansaitusti Emma-ehdokkuuden vuoden parhaaksi lastenlevyksi.

Tuomo Rannanakari tekee paljon myös trubaduurikeikkaa, mutta Sellosalin lavalle nousi hänen taustayhtyeensä Hiekkakakkuorkesteri. Kuuden hengen pumppu tarjosi musiikilisesti monipuolisen keikan, jolta taittui niin irkkufolk, rokki kuin letkeämmät reggaerytmit. Tuomon vuorovaikutteiset välispiikit rytmittivät mukavasti keikkaa. Taustamuusikoista useampi oli multi-instrumentalisti ja perinteisten kitaran, basson ja rumpujen lisäksi lavalla kuultiin erilaisia puhaltimia kuten tinapilliä, mutta myös haitaria ja viulua. Rannankari soitti laulun ohessa akustista kitaraa ja vastasi tietenkin muuveista, joita yleisön oli helppo apinoida.

Keikka alkoi uuden albumin nimikappaleella, joka tavoittaa iloisen irlantilaisen fiiliksen tinapillin saattelemana. Soitto kulki positiivisesti läpi keikan, vaikka draaman lakien mukaan käytiin pari kertaa myös alavireisemmissä tunnelmissa. Toisena kuultu Jälkeen Pikku Kakkosen oli kappale, johon onnistui samaistua niin lasten kuin aikuisenkin. Pikku Kakkonen on ohjannut arki-iltojen aikatauluja yli neljä vuosikymmentä ja tunnelmiin oli helppo heittäytyä, ja etenkin hetkiin, kun koko jengi kokoontui pihalle leikkimään tv-ohjelman jälkeen.

Muissa lauluissa käsiteltiin iätöntä leikkimistä, taikuutta, kesän antimia, kiusaamista ja ympäristökysymyksiä, aidon tuntuisesti ja ennen kaikkea optmistisesti. Keikan suurin hitti Seikkailukoneen tunnuskappale Seikkailulaulu esitettiin odotetusti keikan kiihdyttäessä loppusuoralle. Laulu on Rannankarin vanhempi sävellys, mutta uudelle levylle ensimmäistä kertaa taltoituna. Kappale todisti Hiekkiksen versiona olevansa yhtä lailla ehtymätön klassikko, vaikka Rannankari ei tavoita TV-versiosta tutun Reppu-Hepun räppisosuuden karismaa. Yhteislaulu raikasi yhtyeen myös nimikkokappaleen aikana sen verran innokkaasti, että keikasta taisi tulla hyvä kakku. Viimeisenä yhtye soitti laulun Sininen pallo, joka löytyy Tuomon edelliseltä albumilta Makeaa mahan täydeltä (2017). Se kannustaa pitämään huolta yhteisestä suuresta leikkipaikastamme.

Tuomo Rannankari ja Hiekkakakkuorkesteri tarjosi tavattoman hyvätapaisen keikan. Se oli kaikin puolin onnistunut paketti, jossa ei heikkoja lenkkejä ollut. Sympaattinen Rannankari on riittävän valovoimainen Sellosalin lavalle. Lauluissa on runsaasti polveilevia ideoita, sanoitukset eivät ole liian naiiveja eivätkä seiso yhden hokeman varassa. Laulut voisivat soida yhtä lailla radiossa keskitempoisten aikuisrokkipoppirallien seassa, sillä ne on soitettu samalla pieteetillä kuin ne olisi tehty aikuisille. Lapsetkin ansaitsevat laadukasta musiikkia. 

Kolmas Nainen @ Tavastia, Helsinki, 15.12.2019

Kuvahaun tulos haulle kolmas nainen tavastia

Pauli Hanhiemen Perunateatterin näin pari kertaa 1990-luvun lopulla Tavastialla, mutta Kolmas nainen näyttäytyi meikäläiselle vasta ensimmäistä kertaa. Koko kansan suosion saavuttaneet vuodet osuivat 1990-luvun alkuun, mutta kuluttivat niin paljon, että bändi hajosi vuonna 1994. Takaisin raiteille palattiin vuonna 2009, jonka jälkeen on julkaistu kolme albumia.  Poikavuosia yhtye kerrytti kuitenkin jo vuodesta 1982 häviten niukasti Peer Güntille Rockin SM-finaalin 1984. Seurasin pitkään yhtyettä sivusta, koska muutamat kappaleet ärsyttivät enemmän kuin ne jotka kiehtoivat. Ymmärsin vasta menestyksen vuosina, kuinka laadukkaasta yhtyeestä onkaan kyse. Sittemmin seurasin Pauli Hanhiniemen sooloprojekteja ja Sakari Pesolan yhtyettä Luunelonen tarkemmin myös livenä.

Tänä syksynä Kolmas nainen julkaisi uuden albumin Linjassa, joka on osoittautunut yhtyeen yhdeksi tasokkaimmista kokonaisuuksista. En hetkeen ole kuunnellut kotimaista albumia, jonka kuutta ensimmäistä biisiä voi kutsua singleiksi. Selvää tyytyväisyyttä oli havaittavissa myös Hanhiniemessä, joka viittasi keikan aikana kappaleen Voiko siihen kuolla olevan teos biisien joukossa. Mahtuu albumille pari tyhjänpäiväisempää kappaletta, mutta silti kokonaisuus on poikkeuksellisen elinvoimainen näyte veteraaneilta. Onneksi yhtye soitti juuri nuo kyseiset kuusi kappaletta keikan aikana.

Kolmas nainen päätti syksyn kiertueen Tavastian tuplakeikkaan. Lauantain konsertti myytiin hetkessä loppuun, joten itsekin sain liput sunnuntaille. Kiertue ei selkeästi ole mennyt hukkaan, sillä, sillä viimeinenkin keikka kulki alusta loppuun iloluontoisesti. Illan aikana kuultiin parisenkymmentä laulua, joista liuta uudelta albumilta, mutta mukana tietenkin suuret hitit sekä muutama yllättävämpi valinta kuten homman käynnistänyt Syksy rannalla. Onneksi niistä muutamasta rasittavasta rallista vältyttiin. 

Kolmas nainen on nykyään kuusi henkinen retkue. Alkuperäinen kitaristi Timo Löyvä lyöttäytyi remmiin paluun yhteydessä, vaikka oli lähtenyt yhtyeestä jo ennen suurta kansansuosiota. Kolmen kitaristin vyörytys soi niin hyvin kuin vain etelä-pohjanmaalainen southern rock parhaimmallaan voi. Sakari Pesola liidaa, mutta Timo Kivikangas ja Löyvä riffittelevät rinnalla mallikkaasti. Basisti Raimo Valkama ja rumpali Pasi Kallioniemi ovat yhä pettämätön kaksikko. Vaikea kuvitella, että näillä jätkillä on ollut joskus vaikeuksia oppia soittamaan instrumenttejaan, vaikka kaikkihan aina on hetken aloittelijoita. Pauli Hanhiniemi pääsee helpommalla, koska omin sanoin vain laulaa ja tanssahtelee keskellä, mutta ei pidä unohtaa, että Lautalla biisi lähtee käyntiin Hanhiniemen ”Lasse Pihlajamaa” harmonikalla ja huuliharppukin saa kyytiä biisissä Maailma on tyly. Paulin laulu kulkee puhtaasti ilman väkinäisyyttä. Hänen ruutupaitainen jokamies olemuksensa uhkuu varmuutta ja juttu luistaa luontevasti. Pauli äityi välispiikeissään poliittiseksi Posti-skandaalin jälkimainingeissa kummastellen Teuvo Hakkaraisen äänestäjiä ja muutenkin hallituksen käänteitä. Hieno heitto oli kommentti, että Tästä asti aikaa biisi yhdistää maailmaa, sillä siitä tykkäävät niin kommunistit, kansallissosialistit kuin kansallinen kokoomus. Niin totta.

Hanhiniemi on aina pukannut priimoja sanoituksia, mutta ei ole vikaa myöskään pääosin Pesolan ja Kivikankaan tarttuvissa sävellyksissä. Etenkin uusissa lauluissa on kestävien klassikkojen aineksia onnistuneiden sovitusten vuoksi. Hanhiniemi havainnoi tarkasti inhimillisiä arjen hetkiä, joista punoo tarinallisia kuvaelmia, joihin on helppo samaistua. Sinkkubiisi Suolaisemmat veet heruttaa lohtua niille, jolle ei ole jaettu tasan onnen lahjoja, mutta empatian taitoa niille, joille taas virtaavat makeammat vedet. Kolmas nainen soitti pöyhkeilemättömän keikan, joka huipensi kovatasoisen keikkavuoden kuin peijaiset hirvestyskauden. 

Settilista:

Syksy rannalla, Pelastautukoon ken voi, Iso tyttö & pikkutyttö, Voiko siihen kuolla, Linjassa, Ote talonkirjasta, Äiti pojastaan pappia toivoi, Onks meillä minkäänlaista mitään?, Tästä asti aikaa, Me ollaan ne, Maailma on tyly, Jerusalemin suutari, Pyörteeseen, Suolaisemmat veet, Oi Suomen nuoria!, Lautalla, Ooh Sammy, Hyvää ja kaunista Encore Kuinka siihen satuitkaan, Elämän tarkoitus, Talot ja tienhaarat

Vampire Weekend (US) @ Coliseu dos Recreios, Lissabon, 26.11.2019

Reilu kymmenen vuotta sitten Brooklynista nousi useita indebändejä laajempaan suosioon. Niistä yksi yhä vahvimmin porskuttava bändi Nationalin ohella on Vampire Weekend. Yhtye teki suuren vaikutuksen esikoisalbumillaan vuonna 2008. Se oli paras debyytti hetkeen, joka samalla uudisti indie-kenttää yhdistämällä intellektuellipoppiin afrovaikutteita. Vampire Weekend on pitänyt tasonsa korkealla myös seuraavalla kolmella levyllään, joista tuorein Father of the Bride julkaistiin viime keväänä. Sen kunniaksi yhtye on kiertänyt ympäriinsä ja päätti Euroopan osuuden Portugaliin. Vaikka viime aikaisissa Lissabonin artikkeleissa on viitattu Super Bock Em Stock -festivaaliin, niin tämä keikka oli täysin itsenäinen tapahtuma.

Ezra Koenigin johtama orkesteri on musiikin riemuvoitto. Alkuperäisestä nelikosta ovat kyydissä mukana basisti Chris Balo ja rumpali Chris Tomson. Multi-instrumentalisti Rostam Batmanglij jättäytyi bändistä muutama vuosi sitten. Yhtyeen livekokoonpano on muhkeampi, sillä lavalla nähdään myös toinen lyömäsoittaja Garret Ray, kosketinsoittaja Will Cansoneri, kitaristi Brian Robert Jones sekä koskettimien ja kitaran kera taustoja laulava Greta Morgan. Koenig on päälaulaja ja soittaa myös kitaraa. Vaikka hän on keulahahmo, osoittautui keikka kuitenkin musiikillisen kollektiivin täysosumaksi. Kiertueväsymyksestä ei ollut tietoakaan toisin kuin useamman keikan nähneenä matkalaisena, vaan soitto oli ilmavaa. Vampire Weekend veivasi reilun kahden tunnin setissä liki 30 kappaletta. Biisirepertuaari on bändillä jo sen verran mittava, että joitakin suosikkeja jäi silti puuttumaan.

Vampire Weekend veti areenan täyteen, vaikka edellisen kerran bändi oli soittanut Lissabonissa hiljattain viime kesänä. Saavat olla onnekkaita, sillä Suomessa bändiä ei ole nähty kymmeneen vuoteen. Permannolta ja hieman takavasemmalta katsottuna keikka kuulosti hyvältä. Lähemmäksi ei tungoksessa ollut mahdollista päästä. Yleisö oli messissä heti ensi-iskusta. Flower Moons starttasi keikan kuin vaanien, mutta jo neljäntenä kuultu upea Unbelievers sai permannon tömisemään. One (Blake’s Got A New Face) kutsui yhteislauluun taka-aitioita myöten. Suvantohetkiä kuultiin myös, mutta ne osuivat parin uuden albumin biisin aikaan, mutta toisaalta tuoreimmat hitit This Life ja Harmony Hall saivat suurimmat aplodit. Vampire Weekend tanssitti ja laulatti mielin määrin. Tosin dynamiikka lopun encoressa vähän laski, kun yleisö sai toivoa biisejä. Seitsemän ylimääräistä kappaletta oli vähän liikaa.

Vampire Weekend heitti kamarikelpoisen keikan, mutta isossa salongissa. Coliseu dos Recreios on siitä hyvä, että permanto on laskeva, joten taaempaa näkee myös hyvin. Viiden tuhannen hengen kekkerit ovat iso tapahtuma ja ainoa miinus on talossa poistuminen. Kapeat käytävät ja harvat uloskäynnit tekevät ulostautumisen tuskaisen hitaaksi, jotta siinä ehtii miettiä mitä tapahtuisi, jos syntyisi pakokauhu. Välttääkseen paniikin tunteen, kannattaa lähteä etujoukoissa. Astuessani ulos viimeisen biisin Walcottin tunnistettava pianosoundi alkoi nakuttaa riffiään. Matkalla musiikki vaimeni nopeasti korvissani, mutta mielessä melodia yltyi soiden vielä parin päivän päästä himassani. 

Settilista:

Flower Moon, Holiday, Bambina, Unbelievers, Everlasting Arms, One (Blake’s Got a New Face), Sympathy, Oxford comma, Jonathan Low, Unbearably White, Step, Sunflower, This Life, Married in a Gold Rush, Harmony Hall, Diane Young, Cousins, A-Punk, 2021, Giving Up the Gun, Jerusalem-New York-Berlin, encore Mansard Roof, Boston (Ladies of Cambridge), My Mistake, The Kids Don’t Stand a Chance, Worship You, Ya Hey, Walcott

Viagra Boys (Swe) @ SBSR Radio Room, Lissabon, 23.11.2019

Viagra Boys ponnistaa Tukholmasta, mutta on kerännyt laajempaa kansainvälistä huomiota, sillä syksyn mittaan bändi on kiertänyt Eurooppaa ja jatkaen matkaa vielä Australiaan saakka. Suomessa poppoo on soittanut joitakin klubi- ja festivaalikeikkoja. Viagra Boys on ollut kasassa vuodesta 2015 lähtien ja julkaissut yhden pitkäsoiton Street Worms (2018), joka on saanut kriitikoilta mainion vastaanoton. Lisäksi plakkarissa on muutama sinkku. Lajityyppiä on vaikea määritellä, mutta post-punkiksi sitä monipuolisuutensa vuoksi on helpoin kutsua.

Yhtyeen nimi on ristiriitainen, sillä touhu itsessään näyttää machoilulta, mutta biisien sanoma onkin päinvastaista, kun sanoituksissa pilkataan satiirisesti maskuliinista perusjantteria. Viagra Boysin jätkät eivät ole eilisen teeren poikia, sillä jokaisella heillä on taustaa erilaisissa saman lajityypin kokoonpanoissa. Bändin tunnusmerkki on ilman paitaa seilaava laulaja Sebastian Murphy, jonka ylävartalo on läpeensä tatuoitu. Hän onkin tehnyt tatuointeja päivätyökseen. Murphyn maneerinen lavakarisma on ajoittain vetelää, mutta välillä tosi punk. Muu bändi on tiukasti soittava nippu mitä tahansa naapurin poikia, joilta taittuu genre kuin genre. 

Viagra Boysin keikka oli osa Super Bock em Stock -festivaalia ja keikkaympäristönä toimi ulkoilmalava rautatieaseman katoksen alla. Venuen nimi SBSR Radio Room tuli sponsorilta. Lava kylpi savussa ja näytti vaikuttavalta asuinrakennusten välissä korkealla mäen päällä kuten kukkuloiden kaupungissa kuuluukin. Lissabonissa tuskin on samoja meluhaittasääntöjä kuin meillä Suomessa yöaikaan.  

Viagra Boysin setti rakentui suurelta osin Street Wormsin biisien varaan. Bändin musiikin vetovoima on tiukassa pulssissa, joka sykkii basistin ja rumpalin intensiivisestä yhteistyöstä. Sen päälle kitara, syntetisaattori ja rytmikkäästi hyödynnetty saksofoni, niin kattaus on varsin omintakeinen. Bändin isoin hitti Sports sai portugalilaiset laulamaan kertosäkeen mukana käsivarret tanassa. Just Like You ja varhaisempi sinkkujulkaisu Recearch Chemicals olivat illan parhaat tsyget. Muut biisit tuppasivat puuroutumaan ja venyivät turhan pitkien jamisessioiden myötä vanutteluksi. Vielä kun biisit olisivat sävykkäämpiä ja monipuolisempia, niin Viagra Boys olisi rujossa ja teatraalisessa esiintymisessään kelpo ryhmä.

Huomio kiinnittyy lavalla sekoilevan Sebastian Murphyn varaan, joka saattoi tovin istua ja poltella tupakkaa kaikessa rauhassa tai lyyhistyä lattialle pitkäksi aikaa makoilemaan. Homma näytti väliltä siltä, että Murphy oli ottanut puolen yön keikalle liikaa pohjia. Toisaalta niinä hetkinä, kun en uskonut Sebastianin jaksavan nousta enää eturintamaan, kaveri tempaisi itsensä monitorien päälle ja jatkoi laulamista sielunsa kyllyydestä samalla ruiskuttaen bisseä suustaan yleisön päälle. Sebastian Murphy sai aikaan rujon performanssin, jossa muoto on toistaiseksi vielä sisältöä vahvempi.

Orville Peck (CAN) @ Casa do Alontejo / EDP Room, Lissabon, 23.11.2019

Yksi indiekentän puhutuimpia artisteja on tällä hetkellä Orville Peck. Hän on luonut konseptin, jossa henkilöllisyys pysyy salassa. Orville Peck pukeutuu kuin rodeotähti, mutta hänen kasvonsa kätkeytyvät hapsumaskin taakse. Peck laulaa syvällä kantrilaulajan äänellä, joka parhaimmillaan nousee korkeaksi kuin Roy Orbisonilla, kuten hienossa Dead of Night -kappaleessa. Maskin taakse kätkeytyminen kiehtoo ja tekee artistista jännittävämmän. Lisäksi Orville Peck panostaa visuaalisuuteen, joka tavoittelee samankaltaista unenomaisen mystistä tunnelmaa kuin Chris Isaak aikoinaan Wicked Game -kappaleessa, joka assosioi Orville Peckin musiikin vahvasti David Lynchin filmikuvastoon. 

Orville Peck on pseudonyymi, mutta salaperäisen taiteilijanimen takaa löytyy mitä varmemmin Daniel Pitout, kanadalainen muusikko, joka on soittanut rumpuja mm. punkbändissä Nu Sensae. Tietoa ei ole vahvistettu artistin toimesta, mutta valokuvien pohjalta on todistettu, että Orville Peckillä on tismalleen samat tatuoinnit kuin Pitoutilla. Myyttisyys on siis hieman laimentunut tunnistamisen myötä, mutta koska Pitout ei ole entuudestaan iso nimi, on Orville Peck kuitenkin kiinnostava uusi tuttavuus. Todennäköisesti ilman naamioitumista vanhaa punkkaria ei olisi otettu kantrilaulajana yhtä vakavasti.

Orville Peck soitti 1600-luvun lopulla rakennetussa Casa do Alontejon EDP-salissa. Ympäristö oli ainutlaatuisen pramea. Tilan pinnat ovat saaneet arabivaikutteita ja katse harhaili yhtä tiuhaan seinillä kuin lavalla. 1900-luvulla paikka toimi Lissabonin ensimmäisenä Casinona, mutta nyt siis satunnaisena konsertti- ja juhlapaikkana. Orville Peckin ympärillä kävi kuhina ja ihmisiä riitti jonoksi asti niin, etteivät kaikki halukkaat edes mahtuneet sisään.

Peckin taustalla esiintyi nelihenkinen bändi, jonka kaikki soittajat olivat sonnustautunut teeman mukaisesti cowboy-asuihin stetsoneita myöten. Peck julkaisi kuluneena vuonna debyyttialbumin Pony, joten settilista käsitti ensimmäisen levyn materiaalia tosin parilla coverilla vahvistettuna. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Big Sky, joka käynnistyi sävykkäästi. Toisena kuultu Winds Change vähän laahasi ja kolmas Queen of the Rodeo tavoitti tarkoituksensa. Singlenä julkastu Turn to Hate soi isosti. Orville Peck kuulosti kaiken kaikkiaan muhkeammalta kuin mitä levykuuntelun perusteella olisi voinut odottaa. Orville Peck ratsastaa parhaiten iltahämärässä, pienillä lavoilla punaisten lyhtyjen alla. Päivänvalossa tämä tuskin toimisi yhtä maagisesti.

Orville Peck voi olla toisille vitsi, jossa musiikki jää puitteiden varjoon, mutta toisille hän avaa uusia ovia coolin countryrockin pariin. Toisaalta hahmon takaa on mahdollista esiintyä rehellisemmin kuin ilman roolia, jolloin performanssi voi tuntua teeskentelyltä varsinkin punkkarilta. Joka tapauksessa Orville Peck näyttää tekevän juttuaan vilpittömästi. Ounastelen kuitenkin, että Orville Peck jää jännittäväksi konseptiksi, joka viehättää vain hetken – paitsi jos sävelkynästä syntyy entistä parempia säveliä. Poni on valjastettu, mutta viilettääkö ori laajemmille preerioille onkin sitten toinen tarina.

Nilüfer Yanya (UK) @ Cinema São Jorge, Sala Manoel de Oliveira, Lissabon, 22.11.2019

Kuluvan vuoden uusia löytöjä on ollut Nilüfer Yanya, jonka riemastuttava kappale In Your Head on soinut allekirjoittaneen vuoden kiinnostavimpien kappaleiden listalla useasti. 25-vuotias Lontoosta ponnistava Nilüfer Yanya julkaisi esikoisalbuminsa Miss Universe maaliskuussa ja se sai kriitikoilta erinomaisen vastaanoton.

Nilüfer esiintyi osana Super Bock em Stock -tapahtumaa. Normaalisti niputtaisin festaribändejä saman otsakkeen alle, mutta kun tapana on ollut nimetä tekstit ajan ja paikan mukaan, ja koska tällä festivaalilla eivät artistit esiinny samassa paikassa, niin saakoon Nilüfer Yanya oman artikkelinsa.

Cinema São Jorge on kaksi salia kattava kulttuuripyhättö, joka nimestään huolimatta tarjoaa muutakin kulttuuria kuin elokuvia. Suurempi sali on nimeltään Sala Manoel de Oliveira, ja se tarjoaa yli kahdeksansataa istumapaikkaa. Ihan korea konserttisali, mutta ei kuitenkaan paras mahdollinen Nilüfer Yanyan kaltaiselle kompaktille bändille. Yanyan setti olisi toiminut parhaiten liikkuvassa nivelbussissa, joka edusti festivaalin kekseliäimpiä keikkapaikkoja. Olisin nytkähdellyt bussin kyydissä mieluummin kuin nuokkunut konserttisalissa. Väsymystä ei voi laittaa musiikin piikkiin, sillä keikka alkoi vasta puolelta öin. Vastaanottokykyni ei ollut virkeimillään siihen aikaan, sillä takana oli matkustamista ja aikaeroa. Uskallan väittää, että Nilüfer Yanya ei jää yhden levyn ihmeeksi ja mitä luultavimmin hänet voi nähdä myöhemminkin ja toivottavasti intiimimmässä klubissa. 

Nilüfer Yanya yhtyeineen soitti napakan kymmenen kappaleen setin, joista avausbiisinä kuultiin The Florist, joka soundasi heti raikkaasti. Ylipäätään Nilüfer laulaa ilmeikkäästi ja rentoa poweria löytyy myös sähkökitaran käsittelystä. Nilüfer Yanyan musiikki on vänkä yhdistelmä indierokkia ja soulia, mutta paikoin myös jatsahtavaa loungepoppia kuten Paradise -kappaleessa. Baby Luv ja Baby Blu kaksikko toimi myös sävykkäästi. Toiseksi viimeisenä kuultiin viimein In Your Head, joka palkitsi keikan oletusten mukaisesti.

Michael Kiwanuka (UK) @ Coliseu dos Recreios, Lissabon, 22.11.2019

Lissabonissa järjestettävä Super Bock em Stock on perinteikkään Super Bock Super Rock –kesäfestivaalin kaksipäiväinen sisartapahtuma, joka tuo valoa ja eloa vuoden pimeimpään aikaan. Jopa eteläisessä Portugalissa aurinko laskee marraskuun lopulla viiden jälkeen. Eikä jäänyt epäselväksi, että pääsponsorina toimii Unicer -panimon tunnetuin tuotemerkki Super Bock, mutta ilman sponsoreita ei tämäkään tapahtuma mahdollistaisi näin paljoa kansainvälisesti kiinnostavia nimiä sekä paikallisia artisteja. Keikkoja järjestettiin kaupungin parhaimmissa konserttisaleissa, mutta myös erikoisemmissa paikoissa kuten nivelbussissa tai rautatieaseman katoksen alla. Kahden päivän lippu maksoi huokeat 45€ ja sisäänpääsy eri konserttipaikkoihin sujui ranneketta vilauttamalla. Suosituimpia artisteja kannatti mennä väijymään ajoissa, sillä joka saliin eivät kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään.

HBO:n Big Little Lies draamasarjan tunnuskappaleella Cold Little Heart maailmanmaineeseen ponnahtanut Michael Kiwanuka oli selkeästi festivaalin isoin nimi. Kiwanuka on Britannian amerikkalaisin artisti, jos puhutaan klassisesta soulista tyyliin Bill Whithers ja Otis Redding. Kiwanuka esiintyi yhtyeineen kaupungin hienoimmassa konserttisalissa. Coliseus dos Recreios on yksi juhlavimmista paikoista, missä olen elävää musiikkia saanut kuulla. Vuonna 1890 valmistunut sali ei ole akustisesti paras mahdollinen tämän päivän sähköiselle musiikille varsinkaan aitioista tsekattuna, mutta etupermannolta Kiwanuka kuulosti kivalta. 

Michael Kiwanuka julkaisi vastikään nimeänsä kantavan albumin ja vielä versaalikirjaimilla kirjoitettuna KIWANUKA. Ei jää epäselväksi kenestä on kyse. Joko hän korostaa omaa egoansa tai vääntää rautalangasta jengiä muistamaan hänen erikoisen nimensä. Albumi on jatkoa hänen menestykseen saattaneelta kakkosalevylle Love & Hate (2016), joten odotukset olivat kovat. Uudelta albumilta löytyy sama vanhan liiton soul-tunnelma, mutta ilman yhtä ilmeisiä hittejä. KIWANUKA on itse asiassa tasaisempi ja useampaa kuuntelua kestävä teos. Harmi vaan, että reilun tunnin settiin ei mahtunut kuin kaksi uutta kappaletta. Michael Kiwanukalla on murea ääni, mutta hänen kappaleidensa viehätys perustuu kuitenkin dialogiin joka syntyy taustalaulajiensa Emily Holliganin ja Simone Daley Richardsin välillä. 

Keikka alkoi minuutilleen klo 22 ja alkutahdit antoi mukavasti rullaava One More Time. Bändi soitti moitteettomasti yhteen läpi keikan. Toisena kappaleena kuultu You Ain’t the Problem todisti, että todellinen voimavara Kiwanukan musiikissa löytyy taustalaulajista. Erityisesti Rule the World kappaleessa Emily Holligan lauloi itselleen illan huikeimmat suosionosoitukset. Lopussa kansa sai mitä tahtoi, kun jättisuosikit Cold Little Heart ja Love & Hate esitettiin varmalla rutiinilla. Portugalilaisyleisö eli mukana voimakkaasti alusta loppuun, mutta kahden viimeisen kappaleen aikana meno tavoitteli hurmoksellisena kohti Coliseus dos Recreios ylvästä kattoa. Ei jäänyt paljon puuttumaan, että jumalallinen valo olisi läpäissyt katon kuin Rooman Pantheonissa.

Michael Kiwanuka on vahva artisti, mutta ei esittänyt kappaleitaan livenä niin karismaattisesti kuin olisin tallenteelta kuuntelun perusteella odottanut. Laulamisen ohessa hän soitti erittäin vakuuttavasti sekä sähköistä että akustista kitaraa. Kiwanuka osoitti olevansa kokonaisvaltainen muusikko eikä vain soul-laulaja. Tämä petaa tukevampaa pohjaa tulevaisuudelle, sillä retrosoulin tähtiä nousee aika ajoin, mutta harva heistä kiinnittyy pysyvästi taivaankanteen. Kiwanukassa on siihen kuitenkin ainesta.

Settilista:

One More Night, You Ain’t the Problem, Place I Belong, Black Man in White World, Rule the World, Hero, Tell Me a Tale, Home Again, The Final Frame, Cold Little Heart, Love & Hate