Pelle Miljoona Oy @ Hotelli Waltikka, Valkeakoski, 15.12.2018

Kuvahaun tulos haulle pelle miljoona oy waltikka

Mallasveden rannalla sijaitseva Hotelli Waltikka on kuin ajan patinoima risteilyaluksen yökerho, missä peilikatto tekee tilasta avaramman tuntuisen. Valotaulussa hohtava ”Naistenhaku” muistuttaa maailmasta, missä miehet ovat olleet vallankahvassa. Illan keikan aikana naistenhaku kyltti loisti alusta loppuun. Nyt on matriarkaattien aika, kuten totesi Pelle Miljoona avauspuheenvuorossaan.

Pelle Miljoona Oy on ensisijaisesti yhtye, vaikka keulilla heiluu Pelle Miljoona, hippipunkin suuri filosofi. Pelle Miljoona teki 1970-80 –lukujen taitteessa useilla kokoonpanoilla liudan klassisia albumeita, mutta valtakunnallinen suursuosio lankesi 1980 julkaistulla Moottoritie on kuuma -albumilla. Vanhojen legendojen paluukeikkoja on aika ajoin, kun juhlitaan vuosikymmenien takaista historiaa. Pelle Miljoona Oy:n keikka oli siitä ainutlaatuinen, että joka ainoa alkuperäisjäsen on hengissä ja Valkeakosken keikan perusteella vielä varsin mojovassa iskussa.

Keikka lähti liikkeelle sata lasissa, kun klassikko Juokse villi lapsi vangitsi pirkanmaalaiset laulamaan mukana. Vokaaliosuudet aloitti vapauden valistaja Pelle, kun taas valtakunnan solidaarisin punkrokkari Tumppi Varonen soitti rumpuja. Illan mittaan kaverit vaihtoivat tonttejaan muutamaan otteeseen. Tumppi on laulajana taipuisampi, mutta rajallisemman äänialan omaava Pelle säkenöi karismaa ja asennetta yhtä kovaa kuin vuonna 1980. Yhtyeen tärkein biisintekijä Ari Taskinen istui matalalla profiililla koko keikan koskettimien takana. Bändin energisin oli Sam Yaffa, joka liidasi taustalaulut, mutta tuntui, että oli koko touhun kivijalka. Kitaran varressa Andy McCoy osoitti olevansa edelleen sankari. Pienen hiljaiselon jälkeen mies vaikuttaa olevan taas kelpo vireessä niin Pelle Miljoona Oy:n riveissä kuin tuoreen soolomateriaalinsa parissa. Keikalla Andy lauloi yhden biisin, käännösversion Blue Öyster Cultin klassikosta Don’t Fear the Reaper, joka oli kääntynyt Kuin Romeo ja Juliaksi ja menetti sitä myöten arvoaan.

Illan settilista koostui omista levytyksistä, mutta myös Pelle Miljoonan muiden yhtyeiden kappaleista ja parista coverista. Pelle Miljoona Oy julkaisi kaikkien yllätykseksi syksyllä viiden biisin EP:n, josta kaikki kuultiin illan aikana. Uusista biiseistä Tumpin biisi Olen unessa näyttäytyi varsin tarttuvana lauluna ja Hei hei hei sopi illan settiin kuin olisi ollut aina mukana. Klassikkobiiseistä  parhaiten futasivat ne, joissa taustalaululla on keskeinen osa kuten Koska sydän sanoi niinMulla menee lujaa ja Vapaus on suuri vankila. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että niihin oli yleisön helpoin yhtyä mukaan. Notkea nostalgia nosti tunnelman Waltikan peilikattoon.

Vanhojen jermujen keikoissa on se ilo, että taidot ovat juurtuneet maaperään sen verran tukevasti, että ikihongat humisevat kuin nuoret pajukot. Taito ei ole karissut eikä Pelle Miljoona Oy:n osalta myöskään meininki. Lisäksi näissä vuosikymmenten uraa juhlistavissa kiertueissa on läsnä suuren kunnioituksen ilmapiiri, mutta aina myös haikeuden, sillä tämä saattaa olla se viimeinen. 

Settilista

Juokse Villi Lapsi

Koska sydän sanoi niin

Anna soihtusi palaa

Diggaan Rock’n’Rollista

Gabriel

Kovat Kundit

Älä äiti itke

Valkokangasrakkautta

Lanka palaa

Meille kävi näin

Olen unessa

Kuin Romeo & Julia

Mulla mene lujaa

Hei hei hei

Tänä yönä vien sut pois

Vapaus on suuri vankila

Olen kaunis

Moottoritie on kuuma

Encore

Ei tämä lama päähän käy

Tahdon rakastella sinua

Hyvää yötä maailma

Wand (US) @ Bitterzoet, Amsterdam, 20.11.2018

Amsterdam on livemusiikin ykköskaupunkeja, ainakin siinä mielessä, että keikat myydään loppuun nopeasti. En nyt tarkoita, että ravaisin Amsterdamissa alvariinsa, mutta ne kerrat, kun olen cityn keikkaskeneä tutkinut, olen ollut myöhässä. Tavoitteeni oli nähdä tämän hetken popfunkin nousukas Parcels Paradisossa, mutta liput oli kaupattu vikkelään loppuun. Niin kuin ne kaikki muutkin kiinnostavat live-vaihtoehdot. Ilman elävää musiikkia en kuitenkaan jäänyt, koska onnistuin saamaan tiketin Bitterzoet –klubille, missä esiintyi ennalta vieras Wand.

Pienen perehtymisen jälkeen Los Angelesista ponnistava Wand teki vaikutuksen. Asiaa helpotti se, että yhtyeen nokkamies Cory Hanson on soittanut myös arvostamani Ty Segallin bändissä. Wand on suht tuore tulokas, mutta muutamassa vuodessa julkaissut jo neljä albumia ja tuore EP Perfume oli kiertueen liikkeelle pannut voima. Viisihenkisen yhtyeen genreä on vaikea luokitella, mutta psykedelialla maistetusta rokista on kyse. Wand soittaa niin progea kuin vivahteikasta garagerockia ja taipuen välillä popimmaksi. Bändi soittaa hyvin ja biisit ovat kiehtovia.

Bitterzoet on pienehkö klubi, joka oli sopivasti täynnä. Narikkaa ei ollut, vaan talvitakit sai tunkea alakerran lukittaviin lokerikkoihin. Amsterdamissa oli varsin kolea keli vuodenaikaan nähden. Sali on kuin pieni kappeli, jonka seiniä reunustaa kirkoista tutut lasimaalaukset, sillä erotuksella, että kuvasto oli pakanallista ja pakarallista. Yhden baarin klubi oli kaikin puolin kompakti, jossa mukillisen olutta sai kolmella eurolla. Vaikka hollantilaiset ovat maailman pisintä sakkia, niin klubin takaosa oli korkeammalla, josta näki lavalle erinomaisesti. Intiimi klubi tuntui kuitenkin isommalta, siihen osasyy oli tietysti myös Wand, joka äityi soittamaan kuin isompikin orkesteri.

Keikan alkupuolen kultakimpale oli edellisen Plum (2017) albumin Bee Karma. Hieno kappale, joka tavoitti hienosti Kalifornian 1960-luvun melodista psykedeliaa. Wand ei pyri laajentamaan tajuntaa musiikillaan liikaa, vaan biiseissä on koukkuja, jotka nappaavat ja ohjaavat sivupoluille, mutta eksyttämättä liian progressiivisiksi. Keikan settilista oli hyvin suunniteltu. Itensiteetti oli nousujohteinen ja huipentui omien biisien kautta pariin Neil Young -coveriin. Down by the River startattiin, mutta jätettiin kesken kuin pieleen mennyt. Omiin korviin se vaikutti varsin komealta yritykseltä. Yhden oman biisin jälkeen keikka päättyi hienoon versioon Cinnamon Girlistä.

Cory Hanson on erinomainen lead-kitaristi, joka hoitaa myös päävokaalit. Välipuheita ei turinoitu, kunnes kiitokset vasta lopussa. Kosketinsoittaja Sofia Arrequin lauloi taustat, Lee Landey soitti bassoa ja rumpali Evan Burrows piti homman paketissa. Toisena kitaristina toimi Robert Cody. Yhtyeen Euroopan rundi alkoi Englannista ja ulottuu Keski-Eurooppaan. Pohjoismaissa Wandia ei nähdä, mutta toivottavasti joskus myöhemmin. Wand on todellakin maaginen sauva, josta sinkoilee jännittäviä biisejä kuten Melting Rope ja The Gift. Niistä moni biisitaikuri olisi ylpeä.

Wigwam @ Tampere-talo, Tampere, 29.9.2018

Kuvahaun tulos haulle wigwam 50 vuotiskiertue tampereWigwam pystytettiin 1960-luvun lopulla ja harva teltta on lepattanut tuulessa 50 vuotta. Ei tämäkään teltta ole selvinnyt tukipuita vaihtamatta ja nuotion äärellä on polteltu rauhanpiippuja usean intiaanin voimin. Yhtyeen puolivuosisataista taivalta juhlitaan syyskiertueella, jonka kolmas konsertti pidettiin Tampere-talossa.

Entisistä pääpoppamiehistä yhtyeeseen oli saatu alkuperäisjäsen Jim Pembroke, joka on vastaava brittiläinen lahja suomalaiselle musiikille kuin Neil Hardwick televisiolle ja teatterille. Wigwamin riveissä soittaa kiertueella myös muita keskeisiä alkuaikojen vaikuttajia kuten kosketinsoittaja Jukka Gustavson, kitaristi Pekka Rechardt, kosketinsoittaja Esa Kotilainen. Rumpuja soitti Jan Noponen ja basson varressa Pave Maijanen, jolla ei ole yhteyttä muusikkona Wigwamiin, mutta sen sijaan hänen on tuottanut yhtyeen tunnetuimman albumin Nuclear Nightclub (1975). Lavalla nähtiin lisäksi vierailijoina Mikko Rintanen ja Pedro Hietanen.

Wigwam ei keikkaile usein varsinkaan näin ainutlaatuisessa ja alkuperäisessä kokoonpanossa. Yleisö lähti liikkeelle aktiivisesti ja kaikki konsertit myytiin nopeasti loppuun. Ei ollut tyhjiä paikkoja Tampere-talossakaan. Iso sali on jylhä ja vetää täytenä yli 1800 henkeä. Jouduin katsomaan historiallista keikkaa takaparvekkeelta, mikä ei tarjonnut ihan parasta elämystä. Näkyvyys oli ihan hyvä, mutta etäisyydestä johtuen lavan yksityiskohdat jäivät havaitsematta, eikä soundikaan ollut ihan paras mahdollinen takalinjoille. Tampere-talo toimi muuten mainiosti, mutta näin ison talon osalta ihmettelin, että miksi parvekekerroksessa on vain yhden hengen vessa. Senioriosaston progebändin yleisö on luonnollisesti varttunutta, miesvaltaista ja eturauhasvaivaista.

IMG_5950Konsertti oli muhkea kokonaisuus, siitäkin huolimatta, että jouduin jättämään väliin viimeiset kappaleet, kun piti kiirehtiä junaan. Keikka jätti kylläisen olon, vaikka huipennus ja encoret jäivät kuulematta. Yhtye oli poistanut karstat Kulttuuritalon keikoilla ja konkarit soittivat erinomaisesti. Illan seremoniamestarin roolia kantoi Jukka Gustavson, joka kertoi laulujen taustoista, ei syntytarinoita, mutta tekijät. Hän vastasi päävokaaleista yllättävän moneen kappaleeseen, sellaiseenkin mitkä oletin Jim Pembroken laulavan. 72-vuotiaan Pembroken ääni on edelleen vaikuttava, mutta ei kestä samaa rasitusta kuin nuorempana. Takarivistä oli vaikea erottaa kuka lauloi. Muutenkin olisi ollut mukava seurata instrumenttien taidokasta käsittelyä lähempää. Nyt konsertin merkitys oli enemmän siinä, että sai nähdä vanhat legendaariset jermut livenä ja siten ison siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.

Wigwam tarjosi lämminhenkisen konsertin. He eivät kahlanneet kronologisesti diskografiaa, vaan Gustavsonin mukaan valitsivat ohjelmistoon uran parhaita kappaleita. Siksi yllättikin tuoreemman materiaalin runsaus. Yhtyeen klassisimmat albumit ovat 1970-luvulta, mutta lähes kolmasosa settilistasta koostui 1990- ja 2000 -lukujen tuoreimmista kappaleista. Ei siinä mitään, hyvin ne istuivat klassikoiden sekaan. Illan hienoimpia hetkiä tarjosikin Absalom, jonka sanoitusta Gustavson kuvaili shakespearemaiseksi. Iltaan osui jokunen heikompi hetki, jotka menivät enemmänkin akustiikan tai miksauksen piikkiin. Erityisesti kaunis Lost without A Trace kärsi laulun osalta.

Esikoisalbumi Hard’n Horny albumi loisti poissaolollaan, eikä siltä kuultu edes yhtyeen tunnetuinta Luulosairas -kappaletta. Moni muukin kaivattu kappale jäi kuulematta katalogista, mutta siitä huolimatta setti oli täyteläinen läpileikkaus yhtyeen urasta, joka ei ole pala menneisyyttä, vaan vahva todiste, että senioriosaston sotakirveitä ei ole haudattu ja heidän musiikkinsa toimii yhä. Vaikka tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, niin silti konsertti vahvisti, että Wigwamin kappaleet ovat kuolemattomia. Kunpa joskus syntyisi jotain vastaavaa tämän päivän artisteilta.

IMG_5953

Settilista:

Freddie Are You Ready

Lucky Golden Stripes and Starpose

Sandpainting

Bow Lane

Save My Money & Name

Simple Human Kindness

No New Games

Lost Without A Trace

Kabul Grill

Heaven in a Modern World

Eddie and the Boys

Just My Situation

Marvelry Skimmer

A Better Hold (And A Little View)

Nuclear Nightclub

Cheap Evening Return

Absalom

Colossus

Bitesize

Losing Hold

Maestro Mercy

Do or Die

 

Encore

(oletetut)

Bless Your Lucky Stars

Grass for Blades

 

Cheek (Fin) @ Lahden Mäkimonttu, 25.8.2018

En kuvitellut kirjoittavani koskaan Cheekistä, josta on juttuja enemmän kuin tasavallan presidentistä. Aloittaessani tämän blogin kirjoittamisen vuonna 2012 en uskonut saavuttavani näin pian 200 artikkelin rajaa. Vielä vähemmän uskoin perehtyväni Cheekiin. Ihka ensimmäisen juttuni kirjoitin Thåströmin keikalta, sadas meni Kauko Röyhkä & Bootseille. Tässä sitä ollaan: kahdessadas juhla-artikkeli menee yllättäen suomiräpin yksinvaltiaalle Chekkoselle, joka kumoaa valtansa omasta tahdostaan.

IMG_5801Kun tarjolla oli pikkubussillinen hyvää seuraa ja mahdollisuus murtaa ennakkoluuloja, en kieltäytynyt tarjouksesta nähdä Cheekin vihonviimeinen keikka. Lauantai huipensi Cheekendin tai Cheekonlopun tai mihin kaikkeen hänen posketonta nimeä onkaan väännetty. Menomatkalla totesin tietäväni neljä Cheekin kappaletta, vaikka valmistauduin konserttiin katsomalla JP Siilin ohjaaman Veljeni Vartija-elokuvan ja tuoreen Aki Linnanahteen Kuka muu muka?-dokumentin. Kumpikaan teos ei antanut täydellistä vastausta kysymykseen mikä tekee Cheekistä niin vetovoimaisen.

Piti nähdä keikka omin silmin, hypätä syvään päähän ja selvittää opinko uimaan tähden kanssa. Cheekillä on yhtä paljon ihailijoita kuin vihailijoita, ja itse kuulun niihin, joita artisti ei kiinnosta. Olen elänyt ennakkoluulojeni varassa, enkä ole antanut edes mahdollisuutta tutustua artistiin tai Jare Henrik Tiihoseen pop-tähden takana. Suurin syy on se, että Cheekin edustama musiikki ei osu meikäläiseen, vaikka mottoni on aina ollut, että laadukas musiikki käy oli genre mitä tahansa.

IMG_5803Spektaakkelin paikaksi valittu Lahden mäkimonttu teki tapahtumasta mielenkiintoisen. Cheekin telemark-alastuloa katsoi kahtena peräkkäisenä iltana peräti kuusikymmentä tuhatta jaripuikkosta paikan päällä ja suorana TV-vastaanottimien ääressä enemmän kuin mäkihyppyä. Ihmismassa amfiteatterin muotoisessa montussa oli näyttävä, mutta pyrotekniikkaa ja visualisointeja annosteltiin liikaa. Konsertti oli pompöösi, jossa ei ollut oikein draaman kaarta. Alusta alkaen paahdettiin kaasu pohjassa niin hyvässä ja pahassa. Sama kuin katsoisi toimintaelokuvaa, joka olisi tauotonta toimintaa. Kyllä Cheek jaksaa. Keikka kesti kaksi ja puoli tuntia, jonka aikana mies juoksi enemmän kuin aktiiviliikkuja, ja jos katsoo hänen sykemittariansa, niin varmasti anaerobisella tasolla. Bändi osaa hommansa. Eturivin vieraat juhlistavat luonnollisesti viimeistä valssia. Kaikki on tyylillä ja huolella hoidettu ilotulituksia myöten. Kuka muu muka olisi tarjonnut vastaavat puitteet, ei edes moni ulkomaan tähtivieras.

IMG_5802Silti lähden kotiin samassa mielentilassa. Mietin miksi tämä ei mene ihoni alle ja miksi tämä koskettaa niin monia muita. Vieressäni yhteislauluun osallistuivat niin miehet kuin naiset. He eivät olleet niitä joita olen nähnyt Hämeenlinnan suurissa raskaan rokin tapahtumissa, he eivät olleet niitä joita olen kohdannut Flow-festivaaleilla tai Pori Jazzeilla. Keitä he ovat? He ovat sitä tavallista ABC-kansaa, joita meistä on eniten ja jotka tarvitsevat esikuvia yhtä lailla kuten minäkin. Mutta erilaisia. He liikuttuvat Vain elämää -ohjelman ääressä ja haluavat tuttua ja turvallista. Millainen tämä maailma olisikaan, jos kaikki pitäisivät samoista asioista.

Cheekin pöyhkeä olemus ärsyttää monia. Kun olen kuunnellut hänen haastattelujaan, paljastuu kulissien takaa älykäs, mutta hauraan hahmon ritari. On varma, että tuon haarniskan kantaminen on ollut raskasta ja siksi hänen on laskettava kilpi ja miekka lopullisesti. Jare haluaa olla Jare. Eniten olen vierastanut kuitenkin Cheekin musiikkia. Se mikä osuu toisiin, ei puhuttele minua. En löydä emotionaalista kulmaa Cheekiin lauluihin, vaikka sanat ja tarinat kumpuavat hänen omasta elämästään. Multiriimit toimivat paikoin hyvin ja ihailen räppäreiden kykyä muistaa noin paljon sanoja. Cheekin Lahti on kuitenkin etäällä minun Lahdestani.

img_5805.jpgKonserttiin mennessä en pitänyt yhdestäkään kappaleesta, mutta sen verran annan siimaa takaisin, että lähtiessäni yksi biisi jäi mieleen: Jippikayjei, hyväntuulinen poppisräppi, jonka radiossa soidessa en välttämättä vaihda kanavaa. Jare Henrik Tiihonen on vielä nuori, joten tuskin hän musiikkia jättää lopullisesti. Hän voi vielä yllättää ja tulla takaisin vaikka folk-artistina. Se vasta olisi elämää. Cheek teki urallaan kuitenkin uroteon suomenkieliselle räpille, siitä tuli koko kansan iskelmää. Hän ei tehnyt sitä yksin, mutta antoi sille ensimmäisenä kasvot televisiossa. Suhtautuminen Cheekin ei kotiin palatessani ollut muuttunut suuremmin, mutta ymmärrykseni vähän.

 

 

Nits (NL) @ Savoy, Helsinki, 9.5.2018

Amsterdamista lähtöisin oleva Nits on yli nelikymppisenä edelleen iskukykyinen yhtye. Nits kiertää viime vuonna julkaistun Angst -albumin kunniaksi Manner-Euroopassa ja Suomessa. Vaikka yhtye laulaa englanniksi, se ei ole lyönyt koskaan läpi anglosaksisissa maissa eikä isommin Pohjoismaissa. Ainoastaan Suomessa heillä on vankka suosio ja tälläkin kertaa he soittavat Helsingin lisäksi konsertit Tampereella ja Turussa. 

IMG_4527Savoyssa Nits esitti tuoreen albumin kokonaisuudessaan, mikä kertoo bändin luottavan uuteen materiaalinsa. He eivät jumita paikallaan soittaen vanhoja varmoja kappaleita, vaan kunnianhimoisesti treenaavat uudet kappaleet live-kuntoon. Angst on todellakin mainio albumi. Nits soitti kaksiosaisessa konsertissaan myös tutumpia säveliä vuosien varrelta. Ensimmäinen setti kesti tunnin ja 30 minuutin väliajan jälkeen saatiin kuulla vielä toinen tunti. Konserttilippu permannolle miksauspöydän taakse maksoi 42€, mikä ei ollut kuin viisi euroa enemmän kuin kuusi vuotta sitten

Nitsin kokoonpano on pysynyt pitkään samana. Alkuperäinen biisintekijä Henk Hofsteden lisäksi yhtyeessä soittavat rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips. Edellisellä näkemälläni Nits -keikalla sairastunutta Stipsiä tuurasi Laetitia Van Krieken, mutta nyt Stips oli hoiti tonttinsa taatun tyylikkäästi. Nits vierailee Suomessa muutaman vuoden välein ja ensimmäinen kerran he kävivät täällä jo vuonna 1982. Itse olen ehtinyt näkemään heidät kolme kertaa ja koskaan en ole pettynyt, en tälläkään kertaa. 

https://keikkakeppi.com/2012/05/19/nits-savoy-helsinki-18-5-2012/

IMG_4517

Nitsille leimallista on live-esitysten huoliteltu rakenne, johon kuuluun aina hiottu visualisointi. Senpä vuoksi yleisön edessä improvisointi ei kuulu yhtyeen pirtaan, vaikka yleisön laulattamista Hofstede jälleen pienimuotoisesti yritti. Musiikillisesti Nits toimii pätevästi triona, mutta yhtyeen matkassa kulkevat uskollisesti myös veljekset Paul ja Tom Telman. He ovat ikään kuin yhtyeen viralliset ulkojäsenet, jotka pitävät huolta miltä Nits kuulostaa ja näyttää. Tällä kertaa visuaalisuus kasvoi alun pelkistetystä ilmeestä lopun runsaaseen lavan täyttäneeseen eheään kokonaisuuteen. Erityispiirteenä mainittakoon rekvisiitan lisääminen osana esitystä, kun loppupuolella rakennusmies ripusti tikapuilla katosta roikkumaan yhtyeen jatkaessa musisointia. 

IMG_4533Keikka ei pettänyt. Uusista biiseistä Flowershop Forget-Me-Not ja Cow with Spleen nousevat helposti keikkasuosikeiksi tulevaisuudessakin. Vanhoista biiseistä J.O.S Days soitettiin hieman liian suoraviivaisesti, josta sen sävykkyys hieman kärsi. Tähän lienee syy, että olen tykästynyt liikaa alkuperäiseen albumiversioon. Henk Hofstede on mainio viihdyttäjä. Sivistynyt mies on mainio tarinankertoja, jonka jutustelun lomassa on helppo asettua sodanjälkeisen Amsterdamin kaduille. Pockets of Rain kappaleen taustalla nähtiin arkistomateriaalia meteorologi Kari Nyströmin sääennustuksista. Nits osaa lokalisoinnin, mutta ihmekös, sillä Suomeen inspiroi heitä erityisesti. Yellow Socks & Angst – kappaleessa tehdään matkaa laivalla Tukholmasta Turkuun. Suussa maistuu salmiakki ja lopussa ääniraidalla risteilyaluksen kapteeni Nordström kuuluttaa selvällä suomen kielellä matkustajat tervetulleeksi maihin.

IMG_4534

Settilista:

Oom-Pah-Pah

Les Nuits

Flowershop Forget-Me-Not

J.O.S Days

Sopa Bubble Box

Nescio

Yellow Socks & Angst

Radio Orange

Lits-Jumeaux

Along A German River

2 setti:

Breitner on A Kreidler

Cow with Spleen

Sketches of Spain

Two Sisters

Cars & Cars

No Man’s Land

A Touch of Henry Moore

Pockets of Rain

Port of Amsterdam

Encore

Zündapp nach Oberheim

Giant Normal Dwarf

In the Dutch Mountains

IMG_4531

Vundabar (US), Ursus Factory (FIN) @ Loppen, Copenhagen, 27.4.2018

Loppen

Kööpenhaminan reissuun osui kiinnostava jenkkibändi Vundabar. Edellisestä vierailustani Loppenilla oli vierähtänyt vajaa pari vuotta: https://keikkakeppi.com/2016/05/28/steve-gunn-us-loppen-copenhagen-denmark-22-5-2016/ Arvelin tunnelmallisen klubin imaisevan paikan helpostikin täyteen, varsinkin kun esiintyjä on saanut hiljattain Pitchforkissa hyvät arviot ja myynyt rapakon takana keikat loppuun. Lipusta pulitin maltilliset 75 kruunua, joka ei ole paha hinta, jos siihen sisäältyy bonuksena yksi olut, ja mikä vielä mukavampaa, toinenkin kova bändi.

Olen nähnyt ulkomailla vain kerran kotimaisen artistin ja silloin Michael Monroe kiipeili pitkin Whisky a go go -klubia Suomen lippu korkealla. Loppenin lauteita lämmitteli Ursus Factory ja jälleen sai olla ylpeä maanmiehistä. Yhtye on kitaristi-laulaja Jussi Pelkosen ja rumpali Aleksi Ripatin muodostama duo, jonka kaverukset perustivat katusoittorundilla. Nimen he nappasivat hylätyltä puolalaiselta traktoritehtaalta. 

IMG_4455-1.jpgUrsus Factorylla on ollut jo Suomessa muutaman vuoden kovan livebändin maine. Ensimmäinen pitkäsoitto julkaistiin viime vuonna ja sitä ennen yhtyeen tuotanto oli parin EP:n varassa. Keikkaa yhtye on tahkonnut paljon ja katusoittohistoria on loksauttanut kaverusten soiton kohdilleen. Ursus factory soittaa vinksahtelevan grooven omaavaa garagerockia, jossa on mukana kaikki kliseet, mutta virkistävästi. On sitä ennenkin nähty kukkoilua, kuten Ripatti kaivellessaan pallejaan tai Pelkosen revitellessään kitaraansa kuin Prince.

Keikka alkoi sähäkästi kun kundit juoksivat lavalle olut läiskyen ja täräytti ilmaan kappaleen Virhe. Paikalle oli kerääntynyt perjantai-illasta huolimatta yleisöä niukasti, joitakin kymmeniä. Väkevä startti lopahti tekniseen viritykseen, jonka aikana rumpali rupatteli yleisön kanssa kertoen hauskoja Matt Damon -vitsejään. Ursus Factory soittaa nimestään huolimatta suomirokkia, joskin viljelee englannin kielisiä fraaseja sanoituksissaan. Loppenissa yhtye käänsi lennosta kappaleita englanniksi, mikä oli toisaalta turhaa, mutta toisaalta ne taipuivat improvisoidussa ja humoristisessa ilmapiirissä mainiosti kuten kappaleessa Oot pomo – You’re the Boss. Yhtye ehti räimeeltään myös herkistyä, kun lähtivät kotopuoleen Kallioon Itkemään. Loppuun on helppo todeta, että suomalaisella rokilla menee hyvin myös Juutinrauman tuolla puolen.IMG_4459-1.jpg

Illan pääesiintyjä Vundabar on kotoisin Bostonista, alun perin duo, joka toisin kuin lämmittelijänsä, on varustettu basistilla. Bändin johtohahmo Brandon Hagen ja rumpali Drew McDonald ovat lapsuuden naapureita ja soittaneet kimpassa pitkään. Kiertueella mukana kulkee basisti Grayson Kirtland. Vähän yli kaksikymppiset nuoret miehet elävät luovinta aikaansa ja kolmen albumin jälkeen näyttää, että homma ei jää tähän. Onhan heillä aikaa, sillä luovuus alkaa väljähtymään vasta kolmekymppisenä. Tuore Smell Smoke on erittäin tasokas levy ja ennakkokuuntelun perusteella odotukset keikasta olivat melkoisen korkealla.

IMG_4462.jpg

Vundabar on kitaravetoinen hybridi, jossa pop, garage, punk nyökkäävät toisilleen nätisti. Biisit eivät ole suoraviivaisia, vaan taiderokin tapaan saattavat nyrjähtää suuntaan jos toiseen. Alle tunnin keikka sisälsi kymmenkunta biisiä. Keikan alkuun yhtye latasi uuden albumin parhaat kappaleet Acetone ja Tonight I’m Wearing Silk, jotka molemmat voisivat olla The Strokesin klassikoita. Edellisen Gawk (2015) -albumin Chop ja Oulala ovat laatustygejä, mutta loppua kohden keikka uuvahti dramaturgisesti. Big Funny toimi vielä kohtalaisesti ja sekoiluksi yltyvä $$$ tarjosi särmää jamittelua, mutta kokonaiskuva keikasta ei tavoittanut odotuksia. Yhtye esitteli itsensä amerikkalaiseksi pohjasakaksi, mutta siitä se on kaukana. Pikemminkin jätkien asenteessa oli epävarmuudesta kumpuavaa lievää pöyhkeyttä. Bändi tarjoaa kuluvan vuoden toistaiseksi kiinnostavinta uutta musiikkia ja onneksi se on vielä myös tulevaisuuden lupaus. Monta hyvää biisiä jäi keikalla soittamatta ja pitkä rundi on saattanut tylsyttää nuorista miehistä parhaan terän. Vai oliko syy avonaisesta ikkunasta leijuneissa Christianian tuoksuissa, jotka eivät tulleet Wunderbaumista.IMG_0118

Ritchie Blackmore’s Rainbow (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 13.4.2018

Kuvahaun tulos haulle ritchie blackmore's rainbow helsinki

Varhaisiin musiikillisiin kokemuksiini lapsuudessani liittyy vahvasti Ritchie Blackmore ja Rainbow. Kun TV-ohjelmassa Toivotaan, toivotaan esitettiin kappale I Surrender, uskon monen muunkin jannun tajunnan räjähtäneen samanaikaisesti. Lyömätön kappale oli ukkosenjohdatin Rainbow’n varhaisempaan tuotantoon, mutta eritoten Deep Purplen klassisiin albumeihin. Hard rock tai paremminkin varhainen heavymusiikki fantasiapohjaisilla sanoituksilla valloitti pikkupoikien mielenmaisemat helposti.  Ritchie Blackmoren sorminäppärät kitarasoolot tekivät saman vaikutuksen kuin Taru Sormusten herra kirjallisuudessa.

Rainbow kävi suosion vuosinaan Suomessa muutaman kerran, mutta kun ikäni puolesta olisi ollut mahdollista nähdä yhtye, ei sitä enää ollut tai en pitänyt kiinnostavana. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin oli kiehtovaa palata 1980-luvun tunnelmiin, vaikkakin pienin odotuksin. Aika moni muu oli ajatellut tehdä samoin, sillä Ritchie Blackmore’s Rainbow möi Hartwall Areenan loppuun. Yleisö oli miesvaltaista ja varttunutta, joiden seassa tunsin itseni jälleen junioriksi.

IMG_4383.jpgRitchie Blackmorella on hankalan miehen maine. Se liittynee enemmän hänen taiteelliseen kunnianhimoon ja haluun sanoa viimeinen sana, mutta monet tarinat antavat kuvan oikukkaasta mestarista. Etenkin Deep Purple koostui vahvoista persoonista, joista varsinkaan Ian Gillan ja Blackmore eivät syöneet spagettia samalta lautaselta. Deep Purplesta erottuaan Blackmore sai Rainbow’n johdossa olla herra despootti ja pitää mieleistään rekrytointia jatkuvasti käynnissä.

Blackmore vietti syntymäpäivänsä aattoa perjantaina. Ikääntyminen ei näytä hidastavan 73-vuotiasta kitaristilegendaa. Hän haluaa kaatua saappaat jalassa. Blackmore on ollut aktiivinen aina. Viimeiset vuodet ovat kuluneet Blackmore’s Night-projektin kanssa, missä hän on keskittynyt keskiaikaisiin tunnelmiin vaimonsa Candice Nightin kanssa.  Pari vuotta sitten hän päätti palata sinne, missä suuren yleisön mielestä on omimmillaan eli hard rockin pariin. Kiertueelle Rainbow on hyvä otsake, mutta yhtä hyvin se voisi olla Ritchie Blackmore’s Deep Purple, sillä settilista koostui molempien yhtyeiden kappaleista.

IMG_4379Uuden kokoonpanon keulilla lauloi chileläinen Ronnie Romero, joka on saman ikäinen kuin albumi Difficult to Cure (1981). Romero on mukautuva laulaja ja taivuttelee mikkiständiä esikuviensa mukaisesti. Erityisesti häneltä luonnistui Ronnie James Dio laulamat hitit kuten Stargazer. Ruotsalainen kosketinsoittaja Jens Johansson on tuttu Stratovarius-kokoonpanosta ja hän keräsi yleisöpisteet soittamalla hetken Jean Sibeliuksen Finlandiaa. Basson varressa Bob Nouveau nousi esiin laulaessaan syntymäpäiväonnittelut Blackmorelle. Ritchie ei ollut innoissaan huomiosta, joka muistutti ikävästi, ettei hänen saagansa ole loputon. Yhdysvaltalainen Nouveau ja maanmies rumpali David Keith ovat nousseet Blackmoren luottosoittajaksi, sillä heillä on jo useamman vuoden historia Blackmore’s Nightissa. Kokoonpanolla oli homma koko ajan vähän hakusessa, sillä kun kukaan ei oikein tiennyt mitä maestro Blackmore seuraavaksi aikoi.

Miksi keikka alkoi vasta iltayhdeksältä? Takarajaksi määritetty klo 23 osoittautui kohtalokkaaksi, sillä ylimääräiset numerot jäivät soittamatta. Moskovassa ja Pietarissa oli kuultu 2-4 encorea. Ei keikka tyngäksi jäänyt, mutta perehtyneellä yleisöllä oli oletus, että Smoke on the Water kuultaisiin illan huipennukseksi. Pitkään jatkunut epäluuloinen taputus päätyi pettyneeseen mölinään ja ulos valumiseen.

IMG_4388.jpgSilti Blackmore tarjosi yhtyeineen konsertissa lähes kaikki keskeiset kappaleet, vaikka muutama tärkeä Rainbow -biisi jäi puuttumaan. Keikan nytkäytti liikkeelle Spotlight Kid, jolla Rainbow on startannut kauan. Kakkosena soitettiin Russ Ballardin säveltämä klassikko I Surrender. Siinä se lapsuuden hittikappale sitten meni ja  vei mukanaan suuremmat odotusarvot, sillä se toinenkin Ballardin hitti Since You Been Gone soitettiin neljäntenä. Dramaturgisesti settilista olisi voinut olla harkitumpi ja perinteikkäämpi, missä hitit kuullaan vasta keikan loppusuoralla. Illan parhaaksi vedoksi nousi kuitenkin Man on the Silver Mountain. Keikan puolivälissä homma meni läskiksi. Yhtyeen pitämä tauko katkaisi keikan jäntevyyden. Breikin jälkeen Child in Time sai vielä Areenan kohteliaasti hymisemään, mutta muuten edettiin ilman kompassia.

Keikan videoprojisoinnit olivat köykäisiä. Esimerkiksi varsinaisen setin viimeisenä kuullun Burnin taustalla paloivat tylsät tulenlieskat ja tuliräjähdykset. Istuin korkealla kolmannella tasolla ja etäisyyttä lavalle oli sen verran, että screenille olisi kaivannut videokuvaa soittajista. Jäi arvailujen varaan kuinka arvaamaton Blackmore johti yhtyettään. Näytti siltä, että Romeron piti kysyä lupa jokaiseen välispiikkiin Parasta antia taustakankaalla esittivät klassiset levynkannet kuten Rising, Down to Earth ja Straight Between the Eyes. Niissä on sitä nostalgista voimaa, joka iskee edelleen nuoren sällin otsaluuhun kuin valokeila.

IMG_4374

Settilista:

Spotlight Kid

I Surrender

Mistreated

Since You Been Gone

Man on the Silver Mountain

Perfect Strangeres

Sixteent Century Greensleeves

Soldier of Fortune

Difficult to Cure

All Night Long

Child In Time

Stargazer

Long Live Rock ’n’ Roll

Burn

IMG_4391