The Jezabels (AUS) @ Enmore Theatre, Sydney, 18.6.2022

Australista on tullut kautta aikain paljon makeita bändejä ja erityisesti sellaisia, jotka eivät ole iskeneet valtavirtaan, mutta kiehtoneet kansainvälisiä indiepiirejä. Englanninkielisen musiikin on luonnollisesti helpompi matkustaa ja monelle australialainen musiikki onkin saattanut olla vain brittiläistä tai jenkkikamaa. Omaa suhdettani australialaiseen musaan on vahvistunut sellaiset yhtyeet kuten The Triffids, The Church, Nick Cave & The Bad Seeds, Hunters & Collectors, Hoodoo Gurus, Cut Copy tai nykyaktiiveista vaikkapa Courtney Bartnett ja Rolling Blackouts Coastal Fever. Näiden lisäksi syntyy joka vuosi uusia artisteja tai sitten vain löytää vanhempia helmiä.

The Jezabels oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus, mitä nyt ehdin perehtyä yhtyeen tuotantoon hankittuani lipun konserttiin. Neljä Sydneyn yliopistossa opiskellutta kaverusta löivät hynttyyt yhteen vuonna 2007 ja alkoivat määrätietoisesti tehdä töitä kohti läpimurtoa. Yhtye julkaisi muutaman huomiota herättäneen singlen ja EP:n ennen kuin ensimmäinen koko pitkä albumi Prisoner näki päivänvalon 2011. Esikoisalbumista tulikin kyseisen vuoden palkituimpia ja pidetyimpiä albumeja Australiassa. Yhtye julkaisi kolme menestynyttä albumia kunnes vuoteen 2016 saakka, jonka jälkeen on pysytellyt pääsääntöisesti tauolla. The Jezabels palasi tänä keväänä juhlistamaan esikoisalbumin 10-vuotisjuhlaa kiertämällä Australian isoimpia kaupunkeja. 

Art deco -tyyliä edustava Enmore Theatre on reilut sata vuotta sitten rakennettu teatteri Sydneyn Newtownissa. Permanto ja parveke vetävät 1600 katsojaa. Ostamassa lipussani oli määritelty istumapaikka, mutta kun saavuin teatterille vain hetkeä ennen keikan alkua, ei kukaan istunut permannolla paikoillaan, vaan odottivat seisten hurmioituneena kaupungin oman bändin kotiinpaluuta. Päätin katsoa miksauspöydän takaa keikan alkupuoliskon, kunnes kapusin ylös parvelle istumapaikalle. Enmore on siitä mainio keikkapaikka, että permanto on laskeva ja jokainen näkee alas lavalle hyvin, vaikka edessä seisoisi pitempikin kaveri. Tila oli myös akustisesti varsin toimiva.

The Jezabels on neljän soittajan kokoonpano, jonka keulahahmo on Hayley Mary, jonka vahva lauluääni onkin yhtyeen kantava voimavara. Muut yhtyeen jäsenet ovat kosketinsoittaja Heather Shannon, rumpali Nik Kaloper ja kitaristi Sam Lockwood. Lisäksi live-keikoilla matkaa mukana vieraileva basisti. Yhtyeen soundi on mahtipontinen, paikoin melodramaattinen, mutta yhtyeen musiikki on kuitenkin helposti lähestyttävää. Kappaleissa on miellyttäviä melodiakulkuja, jotka paranevat mitä enemmän lauluja kuuntelee.

Keikka alkoi arvoituksellisesti. Prisoner -albumin nimikkokappaleen yhtye soitti läpikuultavan verhon takaa ikään kuin introna. Varsinainen keikka käynnistyi, kun verho laskeutui ja albumin isoin hitti Endless Summer pelmahti Enmoren ilmatilaan. Lauantai-illan vauhdittama yleisö oli heti lämpimänä. Koko esikoisalbumi kuultiin kronologisessa järjestyksessä ja parhaat hetket tarjosivat Try Colour, Rosebud ja varsinaisen osuuden päättänyt Catch Me

Hayley Mary on karismaattinen esiintyjä, joka liikehdinnällään käyttää koko ison lavan hyödykseen. Karisma välittyi myös yleisöön, joka oli täysillä mukana keikan alusta loppuun. Hänen lauluäänestään voi löytää vivahteita jopa Kate Bushilta ollen kuitenkin ihan omansa. Muu bändi soitti vähäeleisesti ja pitkälti savuharson hämyssä. Encoressa kuultiin vielä viisi kappaletta, jotka olivat kokoelma yhtyeen tunnetuimpia kappaleita uran alkupuolelta. Mace Spray aloitti tyrmäävästi ja hullaantunut yleisö liekehti Easy to Love -hitin aikana.

The Jezabels heitti tyylipuhtaan paluukeikan, joka voi tarkoittaa yhtyeen laajempaakin aktivoitumista tulevaisuudessa. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Synthia (2016) on isoin onnistuminen ja sille toivoisi jatkoa. Hayley Maryn sooloura ei ole kuitenkaan päässyt vielä ihan samalle asteikoille yhtyeen tuotannon kanssa. The Jezabels on noteerattu myös Briteissä ja heittänyt joitain konsertteja olemassa olonsa aikana myös Yhdysvalloissa, mutta on vielä selkeästi australialaisten oma indiesuosikki.

Settilista: Prisoner, Endless Summer, Long Highway, Trycolour, Rosebud, City Girl, Nobody Nowhere, Horsehead, Austerlitz, Deep Wide Ocean, Piece of Mind, Reprise, Catch Me encore Mace Spray, A Little Piece, Easy to Love, Hurt Me, Dark Storm

Spiritualized (UK), Party Dozen (AUS) @ Big Top, Luna Park, Sydney @ 16.6.2022

Vivid on valotaiteen juhla vähän samaan tapaan kuin Lux Helsingissä, mutta mittakaava on giganttinen. Konsertti järjestettiin osana valotapahtumaa Luna Parkin huvipuistossa heti Sydneyn ytimen pohjoispuolella. Sinne piti matkata ikonista Harbour Bridgeä pitkin, mutta samalla sai ihailla valolla maalattuja pilvenpiirtäjiä ja Sydneyn oopperataloa. Itse värikäs huvipuistokin oli näyttävämpi valoloistossaan. 

Big Top on konserttisali vähän samaan tapaan kuin Peacock Linnanmäellä, mutta sillä erotuksella, että se vetää 2950 katsojaa. Samaisella venuella on esiintynyt suuria nimiä ympäri maailmaa. Nyt vuorossa oli Spiritualized, joka on tunnettu space-rockistaan ja eritoten klassikkoalbumistaan Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space (1997). Vividin valotapahtuman näkökulmasta valinta oli oivallinen ja itse konserttikin tarjosi komeammat ja monipuolisemmat valaistukset kuin klubikeikat yleensä.

Illan aloitti lämmittelijän roolissa erikoiskaksikko Party Dozen, jonka muodostivat saksofonisti Kirsty Tickle ja rumpali John Boulet. Joskin aika kakofoninen heidän keikkansa, mutta kerrankin jotain aivan muuta. Yhtyeen soundi on industriaalisen psykedeelistä rämistelyä ilman tarttuvia melodioita tai perinteisiä rakenteita. Ajoittain Kirsty lauloi omaperäisesti huutamalla saksofonin torviosaan, josta laulu kuului kuin kaukaisesta megafonista. Biisit olivat ihan kappaleen mittaisia ja pieninä annoksina ihan mielenkiintoinen musikaalinen kokemus.

Sen sijaan Spiritualizedin keikkaa ei ollut mutkaton. Ehkä suurin ongelma oli biisien lopettaminen. Puhutaan nyt vaikka kliimaksista. En ole yhtyettä nähnyt aiemmin enkä tiedä onko space-rockin määre mukainen tapa lopettaa biisit ehtymättömään junnaukseen, jota tuki lähes strobomainen valojen välke. Jos eka biisi loppuu kuin viimeinen biisi ja aika moni muukin kappale ennen keikan kruunaavaa laulua, alkaa itse musiikkiin valitettavasti väsyä. Lähtökohta keikalle ei ollut paras mahdollinen, sillä podin jetlagia ja vire ei ollut paras mahdollinen. Erityisesti olin kiinnostunut kuulemaan Spirtualizedin tuoretta albumia Everything Was Beautiful, jota olin muutamaan kertaan ehtinyt kuulemaan.

Keikka sinänsä oli monelta osin onnistunut. Valot pitivät vaihtelullaan mielenkiintoa yllä, jos ei sitä migreenin rajoille ajanutta biisien lopetusvälkettä lasketa. Yhdeksänhenkinen yhtye soitti hienosti ja soundi oli muhkea, johon sielua ja syvyyttä toivat kolme taustalaulajaa. Bändin keulahahmo Jason Pierce, joka tunnetaan myös nimellä J. Spaceman, ei satsannut esiintymiseen kummemmin. Saattaa olla hänelle tyypillistä, mutta J. Spaceman istui sivuttain yleisöön päin koko keikan. Katselin suurimman osan keikasta hänen selkäänsä. Ei mitään kontaktia, ei välispiikkejä, Pierce keskittyi vain musiikkiin laulamalla ja soittamalla kitaraa. Kappaleiden välissä hän käänsi edessään olevan lehtiön sivuja. Kauaksi en erottanut, että lukiko biisien sanoja vai nuotteja. Yhtyeen asemointi lavalla oli sinänsä tyylikäs, kun muut muusikot olivat sijoittuneet kaareen niin, että lavan keskikohta jäi tyhjäksi. 

Keikan parasta antia olivat uuden levyn kappaleet, vaikka erikoista, että ainoatakaan singlejulkaisua ei kuultu. Etenkin harmitti, että Mainline Song/The Lockdown Song loisti poissaolollaan. Onneksi The Best Thing You Never Had (The D Song) jyräsi illan hienoimmaksi esitykseksi. Muut kappaleet olivat laaja kattaus uran varrelta aina debyyttialbumin spirituaalisesta Shine A Light -laulusta alkaen. Jason Pierce ei ole erityisen hyvä laulaja ja siksi bändin isolla soundilla ja taustalaulajilla on merkittävä roolinsa. Myös Kirsty Tickle nousi pari kertaa lavalle tuoden lisää voimaa. Laskeskelin, että yhden biisin keskimääräinen kesto lähenteli kymmentä minuuttia. Se on tällaiselle vähän kärsimättömälle kaverille liikaa. Siksipä keikka ei transformoinut avaruuden aurinkokuntiin saakka, vaan jäi tällä kertaa pyörimään maata kiertävälle radalle. 

Settilista: Hey Jane, She Kissed Me (It Felt Like a Hit), Shine A Light, I’m Coming Home Again, A Perfect Miracle, I’m Your Man, Here It Comes (The Road) Let’s Go, Best Thing You Never Had (The D Song) Let It Bleed (For Iggy), The A Song (Laid in Your Arms), Damaged, Soul on Fire, Come Together, Sail On Through encore So Long You Pretty Thing

Knipi @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 23.4.2022

Kun soitin reilu viikko sitten Knipin uunituoretta Valoilmiöitä -albumia tyttärelleni, vastaanotto ei ollut kovin innostunut. Kärkeen kuului kysymys kuka Knipi? Muutaman biisin kuunneltuaan hän totesi musan kuulostavan tasapaksulta. Sukupolven välinen kuilu on aina syvä, mutta toisaalta moni Knipin säveltämä kappale on miellyttänyt tytärtäni aiemmin. Ehkäpä pienemmissä erissä.

Knipi on tuttu Egotripin riveistä ja olen useasti bongannut hänet konserttilavoilla, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänet soolokeikalla. Knipi ei noussut lavalle yksin akustisen kitaran kanssa, vaan kyse oli sähköisestä vedosta iskukykyisen bändin kanssa. Basisti Anssi Maasalo on Knipin taistelutoveri myös Egotripin riveissä, mutta yhtyeen muillakin muusikoilla on laajalti historiaa eri kokoonpanoista. Lavalla nähtiin Heikki Kytölä rummuissa, Jaakko Murros kitarassa ja Jussi Liimatainen kosketinsoittimissa.

Egotrippi on saavuttanut institutionaalisen aseman suomalaisen pop-musiikin kentällä ja uusiutumista ei ole ollut nähtävillä sen enempää kuin Eppu Normaalilla. Soolourille on ollut jopa toivetta, josko hihasta löytyisi uusia ässiä. Egotripin toisen keulahahmon Mikki Kausteen sooloura jäi lähtökuoppiinsa, joten nyt oli Knipin vuoro koettaa kepillä jäätä.

Olen Knipin kanssa samaa sukupolvea ja seurannut hänen uraansa Egotripistä tämän hetkiseen aktiiviseen soolouraan, joka on ehtinyt jo kakkosalbumiin saakka. Knipin biisintekotaito on yhä iskussa ja kappaleet kulkevat Egotripin hengessä valtateiden reunoja nuollen. Mihinkäs seepra raidoistaan pääsee. Ensimmäisen albumin Katkoviivoja oli vuoden tarttuvimpia kotimaisia säveliä ja luonteva jatke Matkustaja ja Asfaltin pinta -klassikoille. Uudella albumilla ei pysähdytä tien varteen, vaan ominaista on eteenpäin kulkeminen, vaikka asioita katsotaankin koko ajan melankolisten lasien läpi. Tuottaja Jukka Immonen on tuonut biiseihin freesejä jippoja, mutta luottaen Knipin vahvuuksiin. 

Puolentoista tunnin keikka alkoi tuntua hieman tasapaksulta omiinkin korviin. Knipi laulaa hyvin, mutta kuulas soundi alkaa tuntua toisteiselta, kun biisejä soitetaan liikaa. Silloin kun Knipiä säesti vain koskettimet tai akustinen kitara, pääsi hänen äänensä esiin uudella tavalla ja toi vaihtelua keikan dramaturgiaan. Settilistaan oli mahdutettu lähes kokonaan molemmat sooloalbumit ja se oli vähän liikaa. Sekä uuden että vanhan albumin biiseistä puolen tusinaa ovat jatkossakin liveklassikoita, ja kun näiden päälle soittaa pakolliset Egotrippihitit, on siinä riittävä setti täydellekin salille. Yllättäviä covereita ei kuultu, vaikka niitäkin Knipi ehti treenata MusaCornerissaan pandemian aikana.

Uusista kappaleista Halkeama ja Valoilmiöitä nousivat suosikeiksini, mutta Louhisali alkoi hytkyä innostuneimmin 00840 -kertsin aikana. Silloin levisi Knipinkin kasvoille hymy. Knipille on paikkansa niin soolona kuin Egotripin voimahahmona ja hänen kappaleilleensa on varmasti tilaa muidenkin artistien levyillä. Tärkeintä, että Knipi pysyy musiikin kentällä väsymättömänä matkustajana.

Samaa matkakestävyyttä toivon itseltäni, sillä sattumoisin tämä artikkeli osuu juhlablogiksi. Päivälleen kymmenen vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen raporttini tällä foorumilla. Keikkaintoni ei ole vuosikymmenen aikana laantunut, vaikka aikaa on muista syistä aina vaan vähemmän ja välillä rajoitukset ovat estäneet elävän musiikin nauttimisen kokonaan. Rakkauteni musiikkiin on ehtymätön, elävänä se on kukkeimmillaan. Muistakaa se.

Settilista:

Tien varteen, Huomasin vain sinut, Korttitalo, Uuden vuoden juhlat, Seinäruusu ja kynnysmatto, Sotku, Laivat, Valoilmiöitä, Melankolia, 1986, Musta aukko, Halkeama, Hölösuu, Sä pelastat mut, Menneestä ajasta, Värejä, Katkovivoja, 00840, Maailman toimivin kaupunki, Nämä ajat eivät ole meitä varten Encore Se on menoa nyt, Asfaltin pinta, Mestaripiirros, Huhtikuu

Vesterinen yhtyeineen @ Korjaamo, Helsinki, 19.11.2020

Kovan keikkamaineen hankkinut Vesterinen yhtyeineen innosti viime keväänä hankkimaan liput Korjaamon keikalle. Lopulta konsertti toteutui Covid-19 pandemian aiheuttamien lykkäysten vuoksi vasta marraskuussa kahdeksi erilliseksi keikaksi jaettuna. Valitsin näistä ensimmäisen vedon, joka alkoi jo iltakuudelta. Tapahtuma järjestettiin koronarajoituksia noudattaen ja suurin osa yleisöstä käytti maskeja. Lanteita keikuttavaa musiikkia pitäisi kuunnella seisten, mutta ymmärrettävästi turvavälejä on helpompi hallinnoida kun yleisö istuu tuoleilla.

Vesterinen yhtyeineen on noussut viimeisen vuosikymmenen aikana esiintymislavojen suosikiksi ja suoltanut tasaiseen tahtiin pitkäsoittoja, joilta on poimittu useita radiohittejä. Iskelmällistä suomipoprokkia soittavan yhtyeen voi sijoittaa samalle kartalle Juha Tapion, Tuure Kilpeläisen tai miksei Kolmannen naisen kanssa, mutta kymmenhenkisenä orkesterina se erottuu joukosta. Yhtyeen ilme on huolitellun esteettinen levyn kansia ja pukeutumista myöten. Runsaan keikkailun ansioista bändin soitto rullaa ja rokkaa saumattomasti. Vesterisen bändillä on runsaasti tarttuvia sävellyksiä, joissa lauletaan asioista, joilla ei loukata ketään, mutta joihin on helppo samastua ja joista voi kerätä voimia oman elämänsä ylä- ja alamäkiin. Sellaista sen iskelmän pitääkin olla.

Korjaamon lavalle astui yhtye, joka tuotti mukavista ennakko-odotuksista huolimatta lievän pettymyksen. Perusasiat ovat kunnossa, mutta esiintymisestä välittyi pakotetun viihdyttämisen tarve. Siitä jäi puuttumaan aitoutta, mitä live-musiikista eniten kaipaa. Yhtyettä lämmitteli alkuun akrobaatti, joka korosti tulevaa käsikirjoitettua performanssia.

Yhtyeen keulilla Tero Vesterinen omaa tunnistettavan lauluäänen, josta voi poimia tuttuja sävyjä useilta muilta kotimaisilta laulajilta. Vesterisen sinänsä valloittavaksi tavaramerkiksi noussut virnistyksensä vaikutti paikoin teennäiseltä. Bändin kemia toimi muuten hyvin ja taustalaulajakertut Heini Ikonen ja Jepa Lambert toivat rempseyttä yhtyeen esiintymiseen ikään kuin tribuuttina Topi Sorsakoski & Agents -yhtyeelle. Vesterisestä ja ”kertuista” kuten Tero itse taustalaulajiaan nimitti, välittyi ilo ja onni soittaa yleisön edessä, mutta lavan eteen show vaikutti koreografioineen väkinäiseltä. Muu bändi keskittyi soittamiseen ja se riitti. Mutta heti kuin Vesterinen asettui mikrofonin ääreen laulamaan yrittämättä turhia, hänestä välittyi vilpitöntä karismaa.

Vesterinen yhtyeineen kiertää edelleen viime vuotisen Faaraoiden aika -levyn tiimoilta ja kannattaa kiertää, sillä levy on viihdyttävä. Kiertue on venynyt poikkeusvuoden takia, mutta settilistaan mahtui myös uunituore sinkku Rodeo, joka lokeroi yhtyettä iskelmäpoppiin tukevammin. Kymmenhenkinen orkesteri osallistuu myös kollektiivisesti musiikin säveltämiseen ja sanoittamiseen. Se tuo rikkautta musiikkiin joka taipuu stadionrokiksi asti. Eritoten tuplakanttorien Iikka Kotajan ja Janne Riionheimon soittamat koskettimet sekä Leo Kylätaskun puhaltimet kruunaavat yhtyeen soundin. 

Settilista koostui pääosin tuoreimman pitkäsoiton biiseistä, joista hitit Faarao ja Tummilla teillä toimivat parhaiten myös lavalla. Sekaan mahtui vanhempia suosikkeja kuten Kukaan ei koskaan tai Valot eteiseen. Varsinainen keikka huipentui Onnelliseen mieheen, jonka esittelyn kuten monen muunkin spiikkasi Tero Vesterinen miellyttävästi radiojuontajaäänellään. Ylimääräisenä kappaleena kuultiin Turisti -kappale, joka muistutti meitä kaiken rajallisuudesta ja vastuustamme pitää planeetastamme huolta. Kappaleen eteen Vesterinen piti kauniin messupuheen, joka tuntui aidolta, ei teeskennellyltä eikä opetetulta. Viesti oli väkevä ja toivottavasti osui keikkalopetuksen myötä yleisössä jokaisen sydämeen.

Creek Road Eleven @ Kulttuuritehdas Vernissa, Vantaa, 25.9.2020

Vantaanjoen rannalla Tikkurilassa seisoo Kulttuuritehdas Vernissa. Aikanaan nuorten valtaama talo on toiminut monipuolisena kulttuuripyhättönä vuodesta 1990 lähtien. Vantaan elävän musiikinyhdistys pitää tehtaalla myös klubi-iltojaan. Vaikka suurin osa pääkaupunkiseudun konserttisaleista on tullut koluttua, niin astuin vasta ensimmäistä kertaa kulttuuritehtaalle.

Vernissan jokiranta oli kuvainnollisesti oikea paikka juhlistaa levynjulkaisua. Illan agendalla oli Creek Road Elevenin uunituore kakkosalbumi Creek Running Again. Viihtyisään klubiin oli saapunut muutamia kymmeniä ihmisiä, mikä on vallitseviin olosuhteisiin nähden sopiva määrä. Yleisö istui väljästi sijoitetuissa pöytäryhmissä, vaikka Creek Road Elevenin juureva musiikki on tehty seisten kuultavaksi. Miksauspöydässä ei aristeltu volyyminapin kanssa ja keikka soi kovaa. Oli siinä puolensakin, näin Creek Road Eleven kuulosti isolta rokkibändiltä.

Edellisestä näkemästäni Creek Road Elevenin keikasta oli vierähtänyt neljä ja puoli vuotta. Ajassa matka ei ole pitkä, mutta bändi on ottanut ison harppauksen erityisesti live-esiintyjänä. Ensimmäinen The Long Harvest -albumi (2017) oli laadukas kiekko, mutta aktiivinen treenaaminen ja säännöllinen keikkailu on kasvattanut bändistä Suomen mittakaavassa genren kärkinimiä. Myös huomio Pohjois-Amerikan ja Australian radiokanavilla on kohottanut yhtyeen itsetuntoa.  

Creek Road Eleven soittaa geneeristä southern rockia, missä on seassa kantrimausteita. Bändin biisikatras on melodista ja soitto on joka osa-alueella tasokasta. Bändin pääasiallinen biisinikkari Toni Ruuska on ensinnäkin lajityypin uskottava tulkitsija, jonka ääni kantaa, mutta samalla hän käsittelee kitaraa väkevästi. Ruuska jututtaa yleisöä biisien välissä myös luontevasti. Osin myös lauluja kirjoittava Jyrki Levä on ässä kitaristiksi ja moni biisi nousee siivilleen ilmavien soolojen aikana. Levä laulaa stemmoja ja juuri yhteislaulu Ruuskan kanssa on bändin bravuuri ja sitä kannattaa jatkossakin vaalia. Kosketinsoittaja Petri Frestadius kuorruttaa bändin soundi kermavaahdolla laulaen myös harmonioita. Korea kakku ei pystyisi kasassa ilman jämäkkää rytmiryhmää. Rummuissa Jani Miinala pitää paketin kasassa ja basisti Pete Christiansson taitaa homman yhtä vähäeleisesti kuin Bill Wyman.

Keikka alkoi uuden albumin mainiolla startterilla It’s Shining Now ja läpi kahlattiin uusi albumi kokonaan, kuten levynjulkaisuun kuuluu. Varsinaiseen settin mahtui yksi kappale debyyttialbumilta, jonka kunniaa kantoi bensiininkatkuinen Long Straight Highway. Tuoreen albumin joka kappaleessa on ideaa, vaikka mikään niistä ei sinänsä keksi vankkureita uudestaan. Sanoitusten osalta ollaan simppelisti peruspreerialla, mutta eipä sitä tässä lajityypissä odotakaan mitään sanataidetta. Pääasia, että homma luontuu mutkattomasti. Keikan puolivaiheessa kuultu Night Train nousi jo sinkkujulkaisuna esiin ja biisissä on kestosuosikin ainesta. Any Chosen Way paljastui tasapainoisimmaksi uudesta materiaalista. Varsinaisen setin ja albumin päättänyt Morning Sun kasvoi niin eeppisiin mittoihin, että puron solina alkoi muuttua kosken pauhuksi. Komea huipennus keikalle.

Bändi taputettiin takaisin lavalle ja yleisö palkittiin vielä kolmella kappaleella, joista Bad Monday ja Sunny Day edustivat debyyttialbumin satoa. Illan ainoan coverin tulkitsi Jyrki Levä, kun kantrilegenda George Jonesin ja monen muunkin levyttämä Revenooer Man pisti hymyn huuliin. Viihdyttävä ilta ja kuten sanotaan, kannatti lähteä kauempaakin. Kiinnostavaa seurata miten kakkosalbumi otetaan vastaan maailmalla.

Risto (soolo) @ G Livelab, Helsinki, 10.7.2020

Risto Ylihärsilä asteli lavalle aikataulussa ja hämmensi yleisöä toteamalla kuinka vitutti lähteä keikalle. Mustiin vaatteisiin pukeutunut Risto laski pari kaljapulloa lattialle ja kertoi siksi vetäneensä suojakännit. Tämä oli ensimmäinen keikka Ristolle koronatauon jälkeen ja samoin myös itselleni yleisön joukoussa neljään kuukauteen. Risto kertoi, ettei ollut tauon aikana koskenut instrumentteihinsa miltei ollenkaan. Lähtötilanne oli siis varsin sarkastinen, mutta ei Risto yleisöä halveksinut, vaan sätti itseään. Risto aloitti ekan biisin kahdesti, kun särö oli jäänyt päälle, mutta siitä se ulappa aukesi eikä suojakännistä ollut muuta kuin hyötyä. Risto vei mukaansa vajaan parin tunnin häröilevälle risteilylle, jossa kuultiin lähes kaksikymmentä kappaletta. 

G Livelab on akustisesti kaupungin parhaita, koska se on suunniteltu elävää musiikkia varten. Ristokin kuulosti selväpiirteisemmeltä kuin mitä häntä olen vuosien aikana päässyt kuulemaan. Risto aloitti kappaleella Unessa mies, valveilla nainen, joka oli karmean suloinen johdatus hienoon konserttikokemukseen. Esiintymättömyydestä johtuva jähmeys karisi nopeasti ja Risto alkoi itsekin viihtyä täyden salin edessä. Hän lauloi hyvin ja sai syntikat lentoon, saattaen välillä miltei haltioituneeseen tunnelmaan. Yleisön seasta huudettu kannustava kommentti – Risto, sä olet punkkari! kääntyi artistin suussa  – Ai, runkkari? …kieltämättä.

Esikoisalbumilta Risto (2004) kuultiin avauskappaleen lisäksi Levy-yhtiön jätkät, jossa artisti ahdistuu sopimuksen allekirjoittamisen paineissa. Kappale on ironiaa, mutta samalla kannusti ostamaan vinyylejä keikan jälkeen baarin puolelta. Keikan varsinaisen osuuden päättänyt Annukan kaa istui setin romanttisena kappaleena heinäkuiseen valoisaan iltaan lempeästi samalla, kun ikkunan takaa kolisteli raitiovaunu menemään.

Keikan grooveinta antia tarjosivat Aurinko aurinko plaa plaa plaa -albumin (2006) kappaleet Minä oon nähnyt Jumalan kasvot ja Rakkauden Rock, joista tulee aina mahtavat fiilikset. Sen sijaan perusgroove Discopallo toimisi paremmin koko bändin versiona. Sähköhäiriöön (2009) ei ole niin huono albumi kuin on annettu ymmärtää. Elävä todiste oli iskevä tulkinta biisistä Elävä ihmisjumala. Myös Ilta-aurinko hymyilee kappale vei mukanaan houreiselle tripille, kun taas Hiljaa, hiljaa nosti oudosti mielikuvan Risto Ylihärsilästä esiintymässä Agentsin keulilla.

G Livelabin tarjoaa laadukkaan musaklubiympäristön, mutta siellä saa myös maksaa reilusti enemmän pääsylipusta kuin muualla. 24€ lippu on kuitenkin näin liveköyhänä vuonna pikkuraha elävän musiikin harvinaisesta ilosta. Nyt sormet ristiin, ettei toista aaltoa tule ja liveklubit saadaan normaalin toimintaan. G Livelabilla on etulyöntiasema, koska se on lähtökohtaisesti pienen yleisön klubi, missä max 180 henkeä istuu pöytien ääressä etäällä toisistaan.  Pitkään saadaan mennä kotimaisella kattauksella ennen kuin ulkomaan ihmeet matkaavat maahamme entiseen tapaan, mutta mikä sen mukavampaa kun meillä on ainutlaatuisia Riston kaltaisia persoonallisia artisteja.

Settilista: Unessa mies, valveilla nainen; Tiedän millainen on ihminen, Mikä estää olemasta ihan kaikki?, Elävä ihmisjumala, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot, Levy-yhtiön jätkät, Hiljaa, hiljaa; Muistatko, kun tanssittiin; Ilta-aurinko hymyilee, Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento, Rakkauden rock, Annukan kaa, Encore, Nina, olen palasina, Turvaluola, 20 sekuntia puhdasta onnea, Putoan kaivossa, Discopallo

Settilista: Unessa mies, valveilla nainen; Tiedän millainen on ihminen, Mikä estää olemasta ihan kaikki?, Elävä ihmisjumala, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot, Levy-yhtiön jätkät, Hiljaa, hiljaa; Muistatko, kun tanssittiin; Ilta-aurinko hymyilee, Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento, Rakkauden rock, Annukan kaa, Encore, Nina, olen palasina, Turvaluola, 20 sekuntia puhdasta onnea, Putoan kaivossa, Discopallo

Juliet Jonesin Sydän @ Sellosali, Espoo, 6.2.2020

Juliet Jonesin Sydän teki onnistuneen paluun keikkalavoille viisi vuotta sitten. Soittamisen ilo ajoi kundit lavalle, joka näkyi vahvasti niillä parilla keikalla, jotka satuin näkemään. Silloin ratsastettiin nostalgian varassa, sillä taustatukea antoi vain single-kokoelmalevy. Lähes 20 kymmenen vuoden paussi ei ollut himmentänyt Juliet Jonesin Sydämen hohtoa. Paluun jälkeen yhtye on soitellut epäsäännöllisesti, mutta nyt oli aika myös uudelle materiaalille. Sellosalissa juhlistettiin vastavalmistunutta albumia Kansas, joka on ensimmäinen sitten vuoden 1996. Albumi ja sen ympärille pystytetty kiertue on omistettu vajaa vuosi sitten poisnukkuneen Juliet Jonesin Sydämen ulkojäsenen Seppo Kansanojan muistolle.

Vuoden 2015 paluussa ei ollut mukana enää alkuperäisjäsen ja pääasiallinen biisintekijä Eero Hyyppä. Hänet korvasi koskettimissa Pekka Gröhn, joka on tuttu muusikko myös J. Karjalaisen rinnalta. Toinen keskeinen säveltäjä on ollut Sami Pirkola ja Hyypän jälkeen hänelle kaatui vastuu laulujen luomisesta. Kun tieto tulevasta pitkäsoitosta julkaistiin, alkoi kuitenkin epäilyttää, että olisiko parempi pysyä nostalgian varassa. Parin sinkun jälkeen huoli oli poissa, sillä uudet kappaleet kuulostivat mainioilta. 

Espoon Sellosali on vakiintunut kelvollisena konserttipaikkana, joka tarjoaa monimuotoista ohjelmistoa junaradan varressa. Lähes kaikki siellä näkemäni keikat on soitettu täysille saleille. Juliet Jonesin Sydämen keikkaa olisi kuitenkin pitänyt päästä kuuntelemaan pystyasennossa, vaikka työpäivän jälkeen mieluusti lojuukin tuolissa. Todennäköisesti bändikin olisi soittanut mieluummin klubi-yleisölle, sillä vuorovaikutus aplodeja antavalle yleisön välille ei syntynyt yhtä luonteavasti.  

Jos soittaminen on kuin ajaisi polkupyörällä, niin taidot eivät siinä olleet ruostuneet, mutta esiintymiseen liittyvä jännitys ei näemmä vähene konkareillakaan. Alkuun Jonesit olivat aika puissa, mutta kyllä se jäykkyys notkistui ennen pitkää. Keikka alkoi Kansas-albumin ensimmäisellä single-julkaisulla Hullua. Biisi kulki nätisti, mutta soundit kuulostivat kakkosriville melko heikoilta. Eikä tilanne parantunut missään vaiheessa keikan aikana, vaikka bändin läsnäolo ja hienot biisit sinänsä auttoivat unohtamaan tekniset puitteet. Kitarariffejä pystyi kuulemaan turhankin yksityiskohtaisesti, mutta taustalauluissa olisi saanut olla volyymia kuten myös Gröhnin koskettimissa.

Toisena kappaleena kuultiin harvinaisempi herkku Juliet Jones, joka starttasi Kari ”Kidi” Heiskarin jänteikkäällä bassokuviolla liikkeelle. Kari Hyvärisen sielukkaan raastava lauluääni on edelleen ylivoimainen suomirokin rintamalla, joka pääsi oikeuksiinsa Seppo Kansanojan kynäilemässä klassikossa Rakkauslaulu. Sami Pirkola otti lauluvuoron vetäessään tuoreen pop-helmen Hiekkaan. Sami osaa edelleen luoda tarttuvia säveliä, mutta keski-iän ehtoopuolella ei tahdo olla enää samanlaista sanottavaa kuin nuoruuden vinosti tarkastelevassa uteliaisuudessa. Nyt sanoitukset heijastelevat ajan valumista hukkaan: Tänään on eilinen huomenna taas. Pirkolan uudet biisit ovat tarttuvia kuten Rolling Stones ja Hienoa osoittavat. Kidin laulama Runotyttö on kuin Baddingille räätälöity hempeily. Mielellään olisi kuunnellut uuden albumin kokonaisuudessaan.

Settilista rakentui pääosin vanhoihin iskusävelmiin ja lauluvuoroja jaettiin kaikille. Myös Jussi ”Paroni” Parkkonen sai osansa. Hän tulkitsi Kantrin asianmukaisella apatialla, mutta saaden yleisön mukaansa. Loppua kohden vauhti kiihtyi ja yleisöä viihdytti eniten Samin laulama timanttikaksikko Huonoa musiikkia ja Jänis. Koko repertuaarin jäntevin esitys oli Kummajainen. Myös Työläiset raikasi uskottavalla uholla. Sen sijaan Helppo Elämä ja Albania tuntuivat pakollisilta numeroilta, vaikka dramaturgisesti ovat juuri oikeat loppukirikappaleet.

Encoressa saatiin kuulla vielä Parkkosen tulkitsema J. Karjalais-cover Hippa ja huurteisten yhteislaulujen ykkönen Suudelma. Juliet Jonesin Sydämen esiintyminen oli alkuun huteraa, mutta se tekeekin yhtyeestä juuri niin sympaattisen. Pekka Gröhn esiteltiin keikan aikana viisi kertaa, ehkä tarkoituksella, mikä osoittaa hänen arvonsa, mutta myös sen, että välispiikitkin voisi käsikirjoittaa. Nimittäin anekdootteja riittäisi tällä remmillä varmasti kerrottavaksi. Toisaalta improvisoidut puheenvuorot synnyttävät luontevasti välitöntä huumoria, joka on aina ollut keskeinen osa yhtyeen imagoa. Juliet Jonesin Sydän oli jälleen kerran lämpöä täynnä.

Settilista

Hullua

Juliet Jones 

Rakkauslaulu

Hiekkaan

Mannerheimintie

Paratiisiin

Rolling Stones

Runotyttö

Kantri

Hienolta

Aamuyöllä

Kummajainen

Työläiset

Huonoa musiikkia

Jänis

Helppo elämä

Albania

Encore

Hippa

Suudelma

Tuomo Rannankari & Hiekkakakkuorkesteri @ Sellosali, Espoo, 25.1.2020

Kuva

Jyväskyläläinen Tuomo Rannankarion televisiosta tuttu. Hän on yksi Pikku Kakkosen vakijuontajista ja tärkeä palanen suositussa Seikkailukone -ohjelmassa. Rannankari on myös Seminaarimäen mieslaulajien perustajäseniä sekä tehnyt luokanopettajan töitä. Ennen kaikkea hän on lauluntekijä. Rannankari on julkaissut lapsille suunnattua musiikkia kolmen pitkäsoiton verran, joista tuoreinta juhlistettiin Espoon Sellosalissa kahdella loppuunmyydyllä konsertilla. 

Lastenmusiikilla menee yleisestikin hyvin. Tällä hetkellä on moni pitkän linjan tekijä iskussa, mutta myös liuta uusia artisteja tekee mielenkiintoista musiikkia. Vaikka Tuomo Rannankari on kokenut muusikko, voidaan hänet sijoittaa vielä uudempien tulokkaiden laariin. Viime vuoden lopulla ilmestynyt Leikki on lasten työtä -albumi sai ansaitusti Emma-ehdokkuuden vuoden parhaaksi lastenlevyksi.

Tuomo Rannanakari tekee paljon myös trubaduurikeikkaa, mutta Sellosalin lavalle nousi hänen taustayhtyeensä Hiekkakakkuorkesteri. Kuuden hengen pumppu tarjosi musiikilisesti monipuolisen keikan, jolta taittui niin irkkufolk, rokki kuin letkeämmät reggaerytmit. Tuomon vuorovaikutteiset välispiikit rytmittivät mukavasti keikkaa. Taustamuusikoista useampi oli multi-instrumentalisti ja perinteisten kitaran, basson ja rumpujen lisäksi lavalla kuultiin erilaisia puhaltimia kuten tinapilliä, mutta myös haitaria ja viulua. Rannankari soitti laulun ohessa akustista kitaraa ja vastasi tietenkin muuveista, joita yleisön oli helppo apinoida.

Keikka alkoi uuden albumin nimikappaleella, joka tavoittaa iloisen irlantilaisen fiiliksen tinapillin saattelemana. Soitto kulki positiivisesti läpi keikan, vaikka draaman lakien mukaan käytiin pari kertaa myös alavireisemmissä tunnelmissa. Toisena kuultu Jälkeen Pikku Kakkosen oli kappale, johon onnistui samaistua niin lasten kuin aikuisenkin. Pikku Kakkonen on ohjannut arki-iltojen aikatauluja yli neljä vuosikymmentä ja tunnelmiin oli helppo heittäytyä, ja etenkin hetkiin, kun koko jengi kokoontui pihalle leikkimään tv-ohjelman jälkeen.

Muissa lauluissa käsiteltiin iätöntä leikkimistä, taikuutta, kesän antimia, kiusaamista ja ympäristökysymyksiä, aidon tuntuisesti ja ennen kaikkea optmistisesti. Keikan suurin hitti Seikkailukoneen tunnuskappale Seikkailulaulu esitettiin odotetusti keikan kiihdyttäessä loppusuoralle. Laulu on Rannankarin vanhempi sävellys, mutta uudelle levylle ensimmäistä kertaa taltoituna. Kappale todisti Hiekkiksen versiona olevansa yhtä lailla ehtymätön klassikko, vaikka Rannankari ei tavoita TV-versiosta tutun Reppu-Hepun räppisosuuden karismaa. Yhteislaulu raikasi yhtyeen myös nimikkokappaleen aikana sen verran innokkaasti, että keikasta taisi tulla hyvä kakku. Viimeisenä yhtye soitti laulun Sininen pallo, joka löytyy Tuomon edelliseltä albumilta Makeaa mahan täydeltä (2017). Se kannustaa pitämään huolta yhteisestä suuresta leikkipaikastamme.

Tuomo Rannankari ja Hiekkakakkuorkesteri tarjosi tavattoman hyvätapaisen keikan. Se oli kaikin puolin onnistunut paketti, jossa ei heikkoja lenkkejä ollut. Sympaattinen Rannankari on riittävän valovoimainen Sellosalin lavalle. Lauluissa on runsaasti polveilevia ideoita, sanoitukset eivät ole liian naiiveja eivätkä seiso yhden hokeman varassa. Laulut voisivat soida yhtä lailla radiossa keskitempoisten aikuisrokkipoppirallien seassa, sillä ne on soitettu samalla pieteetillä kuin ne olisi tehty aikuisille. Lapsetkin ansaitsevat laadukasta musiikkia. 

Kolmas Nainen @ Tavastia, Helsinki, 15.12.2019

Kuvahaun tulos haulle kolmas nainen tavastia

Pauli Hanhiemen Perunateatterin näin pari kertaa 1990-luvun lopulla Tavastialla, mutta Kolmas nainen näyttäytyi meikäläiselle vasta ensimmäistä kertaa. Koko kansan suosion saavuttaneet vuodet osuivat 1990-luvun alkuun, mutta kuluttivat niin paljon, että bändi hajosi vuonna 1994. Takaisin raiteille palattiin vuonna 2009, jonka jälkeen on julkaistu kolme albumia.  Poikavuosia yhtye kerrytti kuitenkin jo vuodesta 1982 häviten niukasti Peer Güntille Rockin SM-finaalin 1984. Seurasin pitkään yhtyettä sivusta, koska muutamat kappaleet ärsyttivät enemmän kuin ne jotka kiehtoivat. Ymmärsin vasta menestyksen vuosina, kuinka laadukkaasta yhtyeestä onkaan kyse. Sittemmin seurasin Pauli Hanhiniemen sooloprojekteja ja Sakari Pesolan yhtyettä Luunelonen tarkemmin myös livenä.

Tänä syksynä Kolmas nainen julkaisi uuden albumin Linjassa, joka on osoittautunut yhtyeen yhdeksi tasokkaimmista kokonaisuuksista. En hetkeen ole kuunnellut kotimaista albumia, jonka kuutta ensimmäistä biisiä voi kutsua singleiksi. Selvää tyytyväisyyttä oli havaittavissa myös Hanhiniemessä, joka viittasi keikan aikana kappaleen Voiko siihen kuolla olevan teos biisien joukossa. Mahtuu albumille pari tyhjänpäiväisempää kappaletta, mutta silti kokonaisuus on poikkeuksellisen elinvoimainen näyte veteraaneilta. Onneksi yhtye soitti juuri nuo kyseiset kuusi kappaletta keikan aikana.

Kolmas nainen päätti syksyn kiertueen Tavastian tuplakeikkaan. Lauantain konsertti myytiin hetkessä loppuun, joten itsekin sain liput sunnuntaille. Kiertue ei selkeästi ole mennyt hukkaan, sillä, sillä viimeinenkin keikka kulki alusta loppuun iloluontoisesti. Illan aikana kuultiin parisenkymmentä laulua, joista liuta uudelta albumilta, mutta mukana tietenkin suuret hitit sekä muutama yllättävämpi valinta kuten homman käynnistänyt Syksy rannalla. Onneksi niistä muutamasta rasittavasta rallista vältyttiin. 

Kolmas nainen on nykyään kuusi henkinen retkue. Alkuperäinen kitaristi Timo Löyvä lyöttäytyi remmiin paluun yhteydessä, vaikka oli lähtenyt yhtyeestä jo ennen suurta kansansuosiota. Kolmen kitaristin vyörytys soi niin hyvin kuin vain etelä-pohjanmaalainen southern rock parhaimmallaan voi. Sakari Pesola liidaa, mutta Timo Kivikangas ja Löyvä riffittelevät rinnalla mallikkaasti. Basisti Raimo Valkama ja rumpali Pasi Kallioniemi ovat yhä pettämätön kaksikko. Vaikea kuvitella, että näillä jätkillä on ollut joskus vaikeuksia oppia soittamaan instrumenttejaan, vaikka kaikkihan aina on hetken aloittelijoita. Pauli Hanhiniemi pääsee helpommalla, koska omin sanoin vain laulaa ja tanssahtelee keskellä, mutta ei pidä unohtaa, että Lautalla biisi lähtee käyntiin Hanhiniemen ”Lasse Pihlajamaa” harmonikalla ja huuliharppukin saa kyytiä biisissä Maailma on tyly. Paulin laulu kulkee puhtaasti ilman väkinäisyyttä. Hänen ruutupaitainen jokamies olemuksensa uhkuu varmuutta ja juttu luistaa luontevasti. Pauli äityi välispiikeissään poliittiseksi Posti-skandaalin jälkimainingeissa kummastellen Teuvo Hakkaraisen äänestäjiä ja muutenkin hallituksen käänteitä. Hieno heitto oli kommentti, että Tästä asti aikaa biisi yhdistää maailmaa, sillä siitä tykkäävät niin kommunistit, kansallissosialistit kuin kansallinen kokoomus. Niin totta.

Hanhiniemi on aina pukannut priimoja sanoituksia, mutta ei ole vikaa myöskään pääosin Pesolan ja Kivikankaan tarttuvissa sävellyksissä. Etenkin uusissa lauluissa on kestävien klassikkojen aineksia onnistuneiden sovitusten vuoksi. Hanhiniemi havainnoi tarkasti inhimillisiä arjen hetkiä, joista punoo tarinallisia kuvaelmia, joihin on helppo samaistua. Sinkkubiisi Suolaisemmat veet heruttaa lohtua niille, jolle ei ole jaettu tasan onnen lahjoja, mutta empatian taitoa niille, joille taas virtaavat makeammat vedet. Kolmas nainen soitti pöyhkeilemättömän keikan, joka huipensi kovatasoisen keikkavuoden kuin peijaiset hirvestyskauden. 

Settilista:

Syksy rannalla, Pelastautukoon ken voi, Iso tyttö & pikkutyttö, Voiko siihen kuolla, Linjassa, Ote talonkirjasta, Äiti pojastaan pappia toivoi, Onks meillä minkäänlaista mitään?, Tästä asti aikaa, Me ollaan ne, Maailma on tyly, Jerusalemin suutari, Pyörteeseen, Suolaisemmat veet, Oi Suomen nuoria!, Lautalla, Ooh Sammy, Hyvää ja kaunista Encore Kuinka siihen satuitkaan, Elämän tarkoitus, Talot ja tienhaarat

Vampire Weekend (US) @ Coliseu dos Recreios, Lissabon, 26.11.2019

Reilu kymmenen vuotta sitten Brooklynista nousi useita indebändejä laajempaan suosioon. Niistä yksi yhä vahvimmin porskuttava bändi Nationalin ohella on Vampire Weekend. Yhtye teki suuren vaikutuksen esikoisalbumillaan vuonna 2008. Se oli paras debyytti hetkeen, joka samalla uudisti indie-kenttää yhdistämällä intellektuellipoppiin afrovaikutteita. Vampire Weekend on pitänyt tasonsa korkealla myös seuraavalla kolmella levyllään, joista tuorein Father of the Bride julkaistiin viime keväänä. Sen kunniaksi yhtye on kiertänyt ympäriinsä ja päätti Euroopan osuuden Portugaliin. Vaikka viime aikaisissa Lissabonin artikkeleissa on viitattu Super Bock Em Stock -festivaaliin, niin tämä keikka oli täysin itsenäinen tapahtuma.

Ezra Koenigin johtama orkesteri on musiikin riemuvoitto. Alkuperäisestä nelikosta ovat kyydissä mukana basisti Chris Balo ja rumpali Chris Tomson. Multi-instrumentalisti Rostam Batmanglij jättäytyi bändistä muutama vuosi sitten. Yhtyeen livekokoonpano on muhkeampi, sillä lavalla nähdään myös toinen lyömäsoittaja Garret Ray, kosketinsoittaja Will Cansoneri, kitaristi Brian Robert Jones sekä koskettimien ja kitaran kera taustoja laulava Greta Morgan. Koenig on päälaulaja ja soittaa myös kitaraa. Vaikka hän on keulahahmo, osoittautui keikka kuitenkin musiikillisen kollektiivin täysosumaksi. Kiertueväsymyksestä ei ollut tietoakaan toisin kuin useamman keikan nähneenä matkalaisena, vaan soitto oli ilmavaa. Vampire Weekend veivasi reilun kahden tunnin setissä liki 30 kappaletta. Biisirepertuaari on bändillä jo sen verran mittava, että joitakin suosikkeja jäi silti puuttumaan.

Vampire Weekend veti areenan täyteen, vaikka edellisen kerran bändi oli soittanut Lissabonissa hiljattain viime kesänä. Saavat olla onnekkaita, sillä Suomessa bändiä ei ole nähty kymmeneen vuoteen. Permannolta ja hieman takavasemmalta katsottuna keikka kuulosti hyvältä. Lähemmäksi ei tungoksessa ollut mahdollista päästä. Yleisö oli messissä heti ensi-iskusta. Flower Moons starttasi keikan kuin vaanien, mutta jo neljäntenä kuultu upea Unbelievers sai permannon tömisemään. One (Blake’s Got A New Face) kutsui yhteislauluun taka-aitioita myöten. Suvantohetkiä kuultiin myös, mutta ne osuivat parin uuden albumin biisin aikaan, mutta toisaalta tuoreimmat hitit This Life ja Harmony Hall saivat suurimmat aplodit. Vampire Weekend tanssitti ja laulatti mielin määrin. Tosin dynamiikka lopun encoressa vähän laski, kun yleisö sai toivoa biisejä. Seitsemän ylimääräistä kappaletta oli vähän liikaa.

Vampire Weekend heitti kamarikelpoisen keikan, mutta isossa salongissa. Coliseu dos Recreios on siitä hyvä, että permanto on laskeva, joten taaempaa näkee myös hyvin. Viiden tuhannen hengen kekkerit ovat iso tapahtuma ja ainoa miinus on talossa poistuminen. Kapeat käytävät ja harvat uloskäynnit tekevät ulostautumisen tuskaisen hitaaksi, jotta siinä ehtii miettiä mitä tapahtuisi, jos syntyisi pakokauhu. Välttääkseen paniikin tunteen, kannattaa lähteä etujoukoissa. Astuessani ulos viimeisen biisin Walcottin tunnistettava pianosoundi alkoi nakuttaa riffiään. Matkalla musiikki vaimeni nopeasti korvissani, mutta mielessä melodia yltyi soiden vielä parin päivän päästä himassani. 

Settilista:

Flower Moon, Holiday, Bambina, Unbelievers, Everlasting Arms, One (Blake’s Got a New Face), Sympathy, Oxford comma, Jonathan Low, Unbearably White, Step, Sunflower, This Life, Married in a Gold Rush, Harmony Hall, Diane Young, Cousins, A-Punk, 2021, Giving Up the Gun, Jerusalem-New York-Berlin, encore Mansard Roof, Boston (Ladies of Cambridge), My Mistake, The Kids Don’t Stand a Chance, Worship You, Ya Hey, Walcott