Avainsana-arkisto: Espoo

Tuntematon's avatar

Aknestik @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 17.9.2026

by

Manserokin vaikutuspiirissä kasvaneelle katse muualle Suomeen oli joskus kapeakatseinen, mutta aika ajoin muualtakin ja etenkin pohjoisesta tuli myös kiinnostavia kokoonpanoja. Juliet Jonesin Sydän teki 1980-luvulla minusta yhtyeen suuren ystävän. Hieman myöhemmin Haukiputaalta, Oulun kupeesta, ponnisti Aknestik, jonka nimi kuulosti punkyhtyeeltä, mutta musiikki oli puhdasta helisevien kitarasoundien indie-poppia, vähän samaan tapaan kuin Poverty Stinksillä, mutta selvällä suomen kielellä. Aknestik oli hieman outo lintu, mutta kiehtovasti erilainen.

Aknestik ei ole levyttänyt 25 vuoteen, ja keikkataukoakin yhtye on pitänyt vuosikausia. Nyt yhtyettä on nähty jälleen kiertueella juhlistamassa 40-vuotista taivaltaan ja rakkauden ilosanomaa. Isoja kaupunkeja kolunnut syyskiertue osui myös Tapiolan kulttuurikeskukseen. Torstai-ilta taisi verottaa keski-ikäistä väkeä, sillä aivan täyteen sali ei tullut. Keikan alussa vaikutti siltä, ettei istumasali ole aivan oikea paikka Aknestikille, mutta hatunnoston arvoisesti bändi hivutti hiljalleen yleisön puolelleen. Eipä se ole yhtyeen vika, jos yleisö Espoossa on hitaasti lämpiävää.

Aknestikista välittyy selkeästi yhteen hiileen puhaltava kollektiivi, vaikka Jukka Takalo keulahahmona ja soololevyineen on usein yhtyeen näkyvin kasvo. Yhtyeen ytimen muodostavat laulaja-kitaristi Jukka Takalo, kitaristi Kai Latvalehto, kitaristi Vesa Kupila, rumpali Mikko Rautalin ja basisti Maako Härönen. Toisilleen veljellisesti velmuilevia, mutta myös aidosti toisistaan välittäviä ja halauksia jakavia jamppoja.

Aknestikin musiikki on kitaravetoista, tarttuvaa suomipoppia, jota Jukka Takalon tunnistettava lauluääni johdattaa. Kappaleissa on kansan syviin riveihin uppoavia laulumelodioita, jotka ajoittain muistuttavat Yön lauluja, mutta filosofisemmalla otteella. Sävelet ovat pitkälti Takalon ja Latvalehdon kynästä, sanat taas Takalon. Niissä on ideoita, tunnistettavia havaintoja, vuoroin runoutta ja vuoroin latteuksia, minkä vuoksi yhtyeen musiikkia on kuvailtu naivistiseksi.

Aknestik soitti miltei parikymmentä biisiä, ja mukaan mahtuivat kaikki hitit mutta myös muutamia harvinaisuuksia. Encore omistettiin kokonaan lainakappaleille. Keikan alussa kuullun Jokapäivän alkujamittelu lupasi hyvää, mutta itse kappale hukkui vielä yleisön jäykistelyyn, josta välittyi odotus: milloin soitatte sen Suomirokkia?

Poplaulu 90, hauska viittaus R.E.M. Pop Song 89 -kappaleeseen, sai jo nostettua virettä salissa. Sata vuotta kaivossa on naivismin ja nerokkuuden riemuvoitto, joka ärsyttää ja kiehtoo samanaikaisesti. Metässä-laulun kävi tulkitsemassa rumpali Mikko Rautalin, kun muut kappaleet ennen encorea veti Jukka Takalo. Encoressa Rautalin lauloi Julkkareita, ja Kai Latvalehto puolestaan veti ihan kelvollisen tyylikkäästi The Curen Just Like Heavenin.

Ainoastaan, toistaiseksi veti hittibiiseistä isoimman korren. Kyllä se koko kansan tuntema anthem Suomirokkia kuultiin, mutta se jäi kesymmäksi kuin odotin. Se on nostalginen pläjäys, mutta kappaleen kuultuaan koskettaa eniten hetket, kun kaivataan Kasevaa, Kollaa Kestää -yhtyettä, Kebaa ja Noitalinna Huraata.

Aknestik vei pirteästi matkalle 1990-luvulle ja omiin huippuvuosiinsa. Samalla keikka muistutti, että suomirokkia osataan tehdä muuallakin kuin Mansessa. Vähän samaan kategoriaan kuuluu SIG, joka rikastutti suomalaista musiikkikenttää Raisiosta käsin.

Aknestikin keikka oli hallittu, hyvin soitettu ja täynnä vilpitöntä rakkautta. Keikan päätteeksi Jukka Takalo kävi jakamassa halauksia yleisölle, ja sain siitä myös oman osani.

Settilista:

Jokapäivä, Poplaulu 90, Toukokuussa, Sata vuotta kaivossa, Maailma on naisia puolillaan, Loppuelämä, Vien sun sydämen pohjoiseen, Metässä, Yölaulu, Kaksi kaupunkia, Onni, Ainoastaan, toistaiseksi, Jäänmurtaja, Avaruuden aikataulut, Suomirokkia, Haukipudas – encore – Rakkaus, Just Like Heaven, Jokainen on vähän homo

Tuntematon's avatar

Antti Autio, Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 1.3.2024

by

Antti Autio julkaisi neljännen albuminsa Täällä sinua kaivataan vastikään helmikuussa. Tuore pitkäsoitto vastaa odotuksiin vahvana jatkumona menestyneelle edelliselle kolmosalbumille, jota voi pitää artistin läpimurtona, vaikka varsinaista valtavirtaa ei ole vielä käännytetty. Sen sijaan indie-rintaman etulinjaan hän murtautui täysin purjein. Parempi sitä on ollakin suuri riippumaton artisti pienen Soit Se Silti -levymerkin suojissa kuin joutua isojen tuotantoketjujen vietäväksi.

Antti Aution musiikki on häpeilemätöntä kaipausmusiikkia romantikoille ja luusereille. Aution musiikki tekee taiten arjen pienistä hetkistä impressionistista taidetta, joka ei pelkää kurkottaa kaikkeuden rajoille. Autio näytti purevan myös Espoon Tapiolassa, sillä Louhisali oli myyty täyteen. Sisään astuessa näytti siltä, että on odotettavissa hurjaa fanittamista, koska saliin oli tuotu poikkeuksellisesti aitoja, joita useammin näkee festivaaleilla tai mellakoissa. Selvisi kuitenkin, että aitoja tarvittiin erottamaan anniskelualue, koska lippuja tilaisuuteen myytiin alaikäisille. Yleisön jakauma oli kuitenkin selkeästi aikuispainotteinen, joten teini-ilmiöstä ei voida puhua. 

Antti Autio yhtyeineen astui lavalle Sarastuksen soidessa, joka on klassinen instrumentaalihetki uudella albumilla. Keikka rakentui pitkälti uusien biisien varaan, vaikka seassa kuultiin myös edellisen Kaikki talot huojuun (2022) hittikappaleet sekä muistiaiset ensimmäiseltä Minä tuon mukanani sateet (2017) ja Pihalla tuulee taas (2019) -albumeilta.

Uusi albumi on siinä mielessä teemalevy, että kappaleet ovat saaneet innoituksensa Raana Lehtisen maalauksesta Sarastus, jonka taiteilija maalasi albumia varten. Selvästi hyvä kimmoke, sillä kuvataide on synnyttänyt tasavahvan laulukokoelman. Livenä soitettuna moni uusi kappale kuulosti vielä naksun paremmalta, sillä Antti Aution yhtyeen soitto vangitsee intensiivisyydellään, josta ei tahdo päästää irti.

Ensimmäisen kappaleen Haluun sut aikana sormet hapuilivat vielä hermostuneesti, koska ilmassa oli vielä aistittavissa pientä jännitystä, mutta ei mennyt kauan, kun esiintyminen kaikkinensa alkoi rullata. Antti itsekin kertoi yhtyeen soittavan vasta toista kertaa livenä uusia kappaleita. Bändi on soittanut pitkään yhdessä: Rummuissa Joska Saarinen, viulussa ja koskettimissa Ella Rosenlund, kitarassa Joel Parvamo ja bassossa Jussi Liukkonen. Vajaan puolentoista tunnin keikka tuntui jopa hippasen lyhyeltä, sillä biisejä olisi riittänyt pitempäänkin vetoon. Yleisön seasta toivottiin encorena yhtä kappaletta toistamiseen, mutta siihen kohtelias Antti vastasi, että ei ole ollut tapana tehdä niin. Pari ylimääräistä biisiä saatiin kuitenkin kuulla.

Louhisalin akustiikka on varsin kelvollinen. Piippuhyllyiltä kuului kuitenkin soraääntä, että sanoista ei olisi saanut selvää, mutta permannolle lähellä lavaa ei ollut ongelmaa. Antti Aution polveilevat sävelmät nappaavat mukaansa, mutta yhtä keskeisessä roolissa ovat laadukkaat lyriikat, joten harmituksen ymmärtää, jos niistä ei saanut selvää. Kappaleiden sanoituksiin on ilo uppoutua, sillä tarinat, tunnelmat ja riimit onnistuvat saumattomasti nousemaan korkeampaan rekisteriin kuten tekee myös Aution ansiokas tulkinta. Antti Aution persoonallinen ääni tuntuu venyvän hetkittäin rajattomasti, mutta hauskaa on aika ajoin tunnistaa pieniä äänihiukkasia muiden tunnettujen kotimaisten laulajien kaanonista, joista mainittakoon vaikkapa Gösta Sundqvist, J.Karjalainen ja Tuomari Nurmio.

Perjantai-iltaan mahtui useita kohokohtia. Uusista kappaleista esiin nousivat Norja, Lippispoika ja Yksin. Encoressa kuultu nimikappale Täällä sinua kaivataan on tehty livehuipennukseksi, mutta jatkossa siihen virkaan saattaisi passata Pieni taas, jossa on nostetta grande finaleksi. Vanhoista kappaleista Onko liian myöhä tarttui huuliin ja Tuhansien öitten läpi kiinnittäytyy tunteisiin miltei ikonisessa asemassa. Antti Autio edustaa uutta intellektuellia lauluntekijäkaartia, jonka esikuvat löytyvät menneestä. Silti kehityskaari tuntuu olevan alati nouseva. Hän on kovin tervetullut artisti tähän tekoälyttömään aikaan.

Settilista: 

Haluun sut, Tuhansien öitten läpi, Vittu minä kuolen tänne, Onko liian myöhä, Liikaa, Minä tuon mukanani sateet, Pieni taas, Lippispoika, Yksin, Norja, Kissapeto, Kaunein sana maailmassa, Pihkassa, Kaikki hyvin – encore – Täällä sinua kaivataan, Lisää ääntä

Tuntematon's avatar

Pekka Nisu @ Sellosali, Espoo, 26.1.2024

by

Seurasin Pimeys -yhtyeen uraa melko tiiviisti sekä levylautasella että keikoilla sen vuosikymmenen mitä yhtye ehti olla olemassa. Pimeys oli raikas tuulahdus kotimaan indiepoprock-skenessä ja ehti tuottaa neljä tasokasta albumia. Ei jäänyt kauaksi, että yhtyeestä olisi tullut koko kansan suosikki, uusi Egotrippi, mutta juuri ennen suurempaa läpimurtoa yhtye lopetti yllättäen toimintansa muutama vuosi sitten. Valitettavasti tiet eivät eronneet ilman kärhämiä, josta Helsingin sanomatkin raportoi (HS 21.4.2021), mutta eipä siinä mitään uutta, taiteilijoiden näkemyserot ovat törmäilleet ennenkin.

Kauan ei haavoja nuoltu, kun lauluntekijäkaksikko Pekka Nisu ja Joel Mäkinen pistivät tahoillaan sooloprojektit pystyyn. Heti ensimmäisiä julkaisuja kuunnellessa tuntui, että yksittäisistä onnistumisia lukuun ottamatta kumpikaan ei oikein pääse samaan laatuun albumikokonaisuuden mittakaavassa. Vajaa kolme vuotta Pimeyden hajoamisen jälkeen Pekka Nisu on ollut enemmän musiikin osalta valokeiloissa. Hän julkaisi vastikään kolmannen pitkäsoittonsa Lauhanmaa ja todistaa lauluntekijänä, että hän on saanut kasaan nipullisen biisejä, joka toimii erityisesti kokonaisuutena.

Pekka Nisun kaksi ensimmäistä albumia tarjosi tarttuvia yksittäisiä kappaleita, mutta Lauhanmaata hän on lähtenyt rakentamaan temaattisena pakettina, joka kumpuaa artistin omista juurista Huittisten sikapitäjästä. Nisu on kirjoittanut kappaleita, jotka käsittelevät maaseudun näivettymistä henkilökohtaiselta tasolta, mutta toisaalta myös laajemmasta yhteiskunnallisesta perspektiivistä. Albumi on kannanotto olematta kuitenkaan osoitteleva, koska viestit kulkevat luontevasti osana itsenäisiä kerronnallisia lauluja, joissa esikuvat löytyvät sydänmaanrokin suurilta kuten John Cougar Mellencamp tai Bruce Springsteen. Pekka Nisun maaseutulaulut soivat kuitenkin ilman riuskaa vääntöä, niissä on lohduttomuuden seassa herkkyyttä, iloa ja kaipuuta. Hän katsoo kaupunkilaisen silmin mennyttä aikaa, joka ei enää palaa.

Pekka Nisu aloitti uuden albumin myötä kiertueen Espoon Sellosalista, joka oli tuskin puolillaan väkeä. Istuvassa katsomossa väljyys haittaa enemmän kuin klubissa, missä jengi voi kerääntyä lavan eteen seisoskelemaan. Lieneekö tiedotus jäänyt vajaalle. Yleisön puute ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan Pekka Nisua ja hänen bändiänsä. Viisihenkinen kokoonpanon soitanta lähti pienen alkujäykkyyden jälkeen rullaamaan varsin mallikkaasti. Basistina toimi Jukkis Virtanen, joten lavalla nähtiin puolet alkuperäisestä Pimeydestä, vaikkakaan yhtään vanhaa kappaletta ei soitettu vanhan yhtyeen repertuaarista. Valinta oli oikea, sillä ilta oli Lauhanmaan. Nisun aiemmilta albumeilta riittää omiakin biisejä ohjelmiston jatkeeksi.

Pekka Nisu bändeineen soitti Lauhanmaan kappaleet miltei levyltä tutussa järjestyksessä. Onnistuneimmat hetket keikka tarjosi rauhallisimmissa kappaleissa Askeleet ja Nyt kun oon jo menettänyt sinut. Vauhtikantri Jouni kuulostaa alkuun lähes ärsyttävä rallatukselta kertsinsä puolesta, mutta pinnan alta aukeaa mainio kertomus maatilan kesätyöntekijästä. Täyteläisimmin soundi soi, kun Jiri Kuronen nousi lavalle vierailemaan haitarin kanssa upeissa kappaleissa Huittisten Hirvenpää ja Jatkaja. Yhtyeen muut jäsenet olivat Axel Virkkunen kitarassa, Julius Sihvonen koskettimissa ja Ville Hatanpää rummuissa. Kaikki soittajat osallistuivat aktiivisesti myös laulamaan stemmoja. Keikan encoressa soitanta yltyi ilotteluun, kun Vapaa maa ja Näin susta unta soivat riemukkaasti. Viimeinen kappale Suomen kesä osat 1 & 2 nousi Springsteeniaanisiin sfääreihin Junglelandin jalan jäljissä. Pastissi on kuitenkin varsin häpeilemätön ja siksi komea laulu. Jostain mielenperukoilta alkoi välkkyä ajatus, miltä kappale kuulostaisi Pate Mustajärven laulamana.

Tuntematon's avatar

Antti Autio @ Kerafest, Espoo, 29.7.2023

by

Espoon Kerassa vanhat logistiikkahallit ovat olleet erilaisten palveluiden kokeilukeskus niin urheilun, baarien kuin kulttuurin saralla. Omalta kohdalta vierailut ova osuneet tätä ennen panimoravintoloihin. Kerafest on järjestetty aiemminkin, mutta ei ole sopinut toistaiseksi aikatauluihin. Tällä kertaa tein täsmävierailun Antti Aution keikalle, vaikka muutakin mielenkiintoista esiintyjää oli ohjelmistossa. Harmillisesti alkuillasta Kera jäi matalapaineen alle ja vettä roiski taivaan täydeltä.

Keran hallien välissä oleva lastaussilta toimi esiintymislavana ja yleisö värjötteli hallien uomassa asfaltilla. Keran hallit tarjoavat hallitun alueen tapahtumalle, joka on myös visuaalisesti kiehtova, sillä hallien seinämät peittyvät urbaaneista kiehtovista muraaleista. Musiikin lisäksi alueella oli ostettavissa lisäksi street foodia ja pienpanimoiden tuotteita. Varsin toimiva konsepti ja ilman pääsymaksua. Keran hallit on kokeiluprojekti, mutta toivottavasti ei hetkeen tule valmista, koska Kerafestin kaltaiselle tapahtumalle on tarvetta jatkossakin.

Antti Autio on ollut hehkutetuimpia uusia laulaja-lauluntekijöitä jo muutaman vuoden ajan ja varsinkin viime vuonna julkaistu Kaikki talot huojuu on tavoittanut suurempaa yleisöä. Sitä ennen hän on julkaissut kaksi tasapainoista albumia Minä tuon mukanani sateet (2016) ja Pihalla tuulee taas (2019). Uuttakin on tulossa: keikan loppupuolella kuultiin maistiaisena uusi kappale, joka lupaa lisää hyvää musiikkia. 

Sää tahtoi ankeuttaa tunnelmaa, mutta onneksi kesäsade on lempeä ja keikan mittaan ei muistanut kastuneensa läpimäräksi, vaikka sadetakki jäi matkasta. Periaatteena on ollut myös jättää sateenvarjo ulkokeikoilla kotiin, koska se estää muilta näkyvyyden. Moni muu ei noudattanut samaa sääntöä ja yleisö näyttäytyi varjomerenä. Kenttä lastauslavojen edessä oli onneksi laskeva, joten näkyvyys säilyi kohtalaisena sontsien yli.

Antti Autio soitti noin tunnin soolokeikan ja settilista kattoi odotetut kappaleet. Uusimman levyn Pihkassa ja Kaikki on hyvin ovat yleisön mieleen isoimpia hittejä, mutta keikan komein veto oli Tuhansien öitten läpi, joka kasvoi akustista versiota isommaksi. Varhaisemmista biiseistä Liikaa toimi hienosti kuten myös Pihalla tuulee taas. Antti soitti varmaotteisesti ja hänen skaalautuva äänensä on mielenkiintoisella tavalla persoonallinen, sillä siitä on aistittavissa tuttuja soundeja, mutta punoutuu kuitenkin täysin omanlaiseksi.

Ilmaiskonsertti raapii kasaan helposti kaikenlaista kulkijaa. Selvästi paikalle oli saapunut paljon Aution vuoksi faneja, mutta myös sellaisia joille artisti ei merkitse mitään. Antin kysellessä yleisöltä leppoisasti kuulumisia, osoitti hän erinomaisesti toleranssiaan, kun eräs heppu haukkui artistia uikuttavaksi pelleksi. Antti kiitti ystävällisesti palautteesta ja jatkoi keikkaansa. Seuraavan kappaleen jälkeen yleisö antoi vielä mojovammat aplodit. Ja kiittäviä tapatuksia kuultiin jokaisen biisin jälkeen loppuun saakka. Antista yleisö oli ihana, mutta niin oli artistikin.

Tuntematon's avatar

Jonna Tervomaan suljettu sydän @ Sellosali, Espoo, 15.4.2023

by

Enpä muista, että olisin ollut loppuunmyydyssä Louhisalissa aikaisemmin. Yleisöä on riittänyt ennenkin, mutta tällä kertaa myös lavan edustalla permannolla seistiin vieri vieressä. Konserttisali tuntui kunnon klubilta. Tungos teki luonnollisesti hyvää myös akustiikalle. Syy täydelle salille oli Jonna Tervomaa, joka on pitänyt viime vuodet hiljaiseloa uuden musiikin osalta ja konsertoinut muutenkin harvakseltaan pienemmillä kokoonpanoilla. Nyt oli syytä nousta parrasvaloihin, sillä laulajan aikuisiän debyyttialbumin julkaisusta on kulunut 25 vuotta ja taiteilijan omaan mittariin on kertynyt kaksinkertainen määrä ikävuosia. 

Aina kun Jonna Tervomaasta tulee puhe, puhutaan myös Minttu ja Ville -kappaleesta, joka on ehta tenavatähtiklassikko. Se on tarttuva, vaikkakin puhkisoitettu laulu ja siksi siihen on helppo viitata. Ei ole kuitenkaan häpeä olla entinen tenavatähti. Se on yhtä kunnioitettavaa kuin olla entinen koripallotähti tai mitä vaan entistä. Oleellista on se, että lapsitähteys syntyi samasta syystä kuin aikuisiän tähteys: halusta laulaa. Kukaan 1980-luvulla elänyt ei ole voinut välttyä Jonnan voitokkaasta tenavatähtikisasta, sillä yhtenäiskulttuurin aikaan kaikki katsoivat seurasivat samoja asioita. Sitä viittaa saa aina kantaa.

Aikuisiän läpimurto tapahtui vuonna 1997 Tuure Kilpeläisen kanssa tehdyllä singlehitillä Suljettu Sydän. Kappale on edelleen Jonnan isoimpia hittejä ja kantaa kunniakkaasti myös illan kokoonpanon nimeä, Sittemmin Jonna on ollut tehnyt monta muutakin isoa laulua uran varrella. Jonna on kehittynyt lauluntekijänä kaikki nämä vuodet, mutta läpimurto ja uran kestävyys perustuu siihen, että mukana matkassa ovat olleet juuri oikeat biisintekijäkumppanit ja tuottajat. Vielä 1990-luvun lopulla laulaja-lauluntekijät olivat pääosin miehiä. Jonna oli rokkirintamalla raikas tuulahdus, nousten lähes rinta rinnan esille soolouralle siirtyneen Maija Vilkkumaan kanssa. He tekivät sen minkä Alanis Morrisette teki hieman aiemmin rapakon takana. Molemmat artistit tavoittivat suuren yleisön eikä kumpikaan jäänyt tähdenlennoksi. 

Jonnasta paistaa harkitsevaisuus. Hän ei ole hötkyillyt markkinatalouden vaatimusten edessä, vaan on tehnyt omaäänistä musiikkia luovuutensa ehdoilla. Sanoittajana Jonna on tuottanut aina priimaa tavaraa. Viimeisin albumi Ääni (2017) oli täysin Jonnan omaa käsialaa sävellyksiä myöten, kun siihen asti sävelet olivat lähtöisin muiden kynistä tai yhteistyössä tehtyinä. Julkaisutaukoa on ollut pitkään, mutta sitä ennen Tervomaa julkaisi kuusi muuta albumia, joista Halo (2004) on kokonaisuutena ikivihrein. Tämän päälle kun laskee tenavatähtivuosien kolme pitkäsoittoa, niin on siinä kerrakseen repertuaaria.

Taustabändi koostui tutuista muusikoista, jotka ovat soittaneet pitkään Jonnan kanssa. Pitkäaikaisin muusikko-tuottajakollega on ollut Jussi Jaakonaho, jonka oli keskeisessä roolissa luomassa Tervomaan soundia. Juhlakiertueella hän on luonnollisesti kitaran varressa. Bassoa soittaa Jonne Von Hertzen, rummuissa Juho Viljanen sekä koskettimien takana Juha Kuoppala. Muusikot ovat soittaneet pitkään Tervomaan taustalla ja sen kuuli luontevasta soitosta.

Jonnan keikka kesti tunnin ja kolme varttia ilman taukoja. Settilista täyttyi odotetusti lemmikkeistä. Suurimpien hittien sekaan mahtui muutama harvemmin livenä kuultu kappale kuten koko illan huipennuksena kuultu Penni. Enpä muista kuulleeni Stop-biisiä livenä aiemmin. Turhan vähälle huomiolle jäänyt voimapoppis soi aikanaan TV-sarjan tunnarinakin. Poimintoja oli melkein jokaiselta albumilta uran varrelta paitsi viimeisimmältä Ääneltä. Keikkaa katsoi nostalgialinssein ja kaikki toimi yhtä hyvin kuin vaikkapa 15 vuotta sitten. Perspektiiviä löytyy, sillä keikkoja tuli nähtyä lukuisia etenkin vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Edellisillan ja koko kiertueen startannut keikka Möysässä oli mennyt nappiin ja itsevarmuus välittyi hyväntuulisesta Jonnasta niin laulujen kuin välispiikkien osalta. Yleisö otti Jonnan riemukkaasti vastaan ja yllätti artistin syntymäpäivälaululla.

Louhisalissa juhlittiin synttäreitä, taiteilijauraa, mutta myös jälleennäkemistä. Ilta oli kaikkinensa täysosuma, joka tarjosi ensisijaisesti tuttua ja turvallista, mutta osoitti myös Jonna Tervomaan ja yhtyeen elinvoimaisuuden. Tervomaa vihjaisi tulevista keikoista ja merkkejä uusista kappaleistakin on leijunut ilmassa sosiaalisen median kautta. Minä toivon ilman muuta jatkoa.

Settilista: 

Myöhemmin

Päivänsäde 

Se ei kuulu mulle

Tänään lähdetään

Aika kultainen

Rakkauden haudalla

Läpikulkumatkalla

Toisen kanssa

Päästä yli

Lempi pehmentää pään

Kuuleeko kukaan

Keskeneräinen

Roi

Stop

Et tahdo tietää

Suunta muuttuu

Yhtä en saa

En sinulta rauhaa saa

Encore

Suljettu sydän

Minä toivon

Penni

Tuntematon's avatar

Knipi @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 23.4.2022

by

Kun soitin reilu viikko sitten Knipin uunituoretta Valoilmiöitä -albumia tyttärelleni, vastaanotto ei ollut kovin innostunut. Kärkeen kuului kysymys kuka Knipi? Muutaman biisin kuunneltuaan hän totesi musan kuulostavan tasapaksulta. Sukupolven välinen kuilu on aina syvä, mutta toisaalta moni Knipin säveltämä kappale on miellyttänyt tytärtäni aiemmin. Ehkäpä pienemmissä erissä.

Knipi on tuttu Egotripin riveistä ja olen useasti bongannut hänet konserttilavoilla, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänet soolokeikalla. Knipi ei noussut lavalle yksin akustisen kitaran kanssa, vaan kyse oli sähköisestä vedosta iskukykyisen bändin kanssa. Basisti Anssi Maasalo on Knipin taistelutoveri myös Egotripin riveissä, mutta yhtyeen muillakin muusikoilla on laajalti historiaa eri kokoonpanoista. Lavalla nähtiin Heikki Kytölä rummuissa, Jaakko Murros kitarassa ja Jussi Liimatainen kosketinsoittimissa.

Egotrippi on saavuttanut institutionaalisen aseman suomalaisen pop-musiikin kentällä ja uusiutumista ei ole ollut nähtävillä sen enempää kuin Eppu Normaalilla. Soolourille on ollut jopa toivetta, josko hihasta löytyisi uusia ässiä. Egotripin toisen keulahahmon Mikki Kausteen sooloura jäi lähtökuoppiinsa, joten nyt oli Knipin vuoro koettaa kepillä jäätä.

Olen Knipin kanssa samaa sukupolvea ja seurannut hänen uraansa Egotripistä tämän hetkiseen aktiiviseen soolouraan, joka on ehtinyt jo kakkosalbumiin saakka. Knipin biisintekotaito on yhä iskussa ja kappaleet kulkevat Egotripin hengessä valtateiden reunoja nuollen. Mihinkäs seepra raidoistaan pääsee. Ensimmäisen albumin Katkoviivoja oli vuoden tarttuvimpia kotimaisia säveliä ja luonteva jatke Matkustaja ja Asfaltin pinta -klassikoille. Uudella albumilla ei pysähdytä tien varteen, vaan ominaista on eteenpäin kulkeminen, vaikka asioita katsotaankin koko ajan melankolisten lasien läpi. Tuottaja Jukka Immonen on tuonut biiseihin freesejä jippoja, mutta luottaen Knipin vahvuuksiin. 

Puolentoista tunnin keikka alkoi tuntua hieman tasapaksulta omiinkin korviin. Knipi laulaa hyvin, mutta kuulas soundi alkaa tuntua toisteiselta, kun biisejä soitetaan liikaa. Silloin kun Knipiä säesti vain koskettimet tai akustinen kitara, pääsi hänen äänensä esiin uudella tavalla ja toi vaihtelua keikan dramaturgiaan. Settilistaan oli mahdutettu lähes kokonaan molemmat sooloalbumit ja se oli vähän liikaa. Sekä uuden että vanhan albumin biiseistä puolen tusinaa ovat jatkossakin liveklassikoita, ja kun näiden päälle soittaa pakolliset Egotrippihitit, on siinä riittävä setti täydellekin salille. Yllättäviä covereita ei kuultu, vaikka niitäkin Knipi ehti treenata MusaCornerissaan pandemian aikana.

Uusista kappaleista Halkeama ja Valoilmiöitä nousivat suosikeiksini, mutta Louhisali alkoi hytkyä innostuneimmin 00840 -kertsin aikana. Silloin levisi Knipinkin kasvoille hymy. Knipille on paikkansa niin soolona kuin Egotripin voimahahmona ja hänen kappaleilleensa on varmasti tilaa muidenkin artistien levyillä. Tärkeintä, että Knipi pysyy musiikin kentällä väsymättömänä matkustajana.

Samaa matkakestävyyttä toivon itseltäni, sillä sattumoisin tämä artikkeli osuu juhlablogiksi. Päivälleen kymmenen vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen raporttini tällä foorumilla. Keikkaintoni ei ole vuosikymmenen aikana laantunut, vaikka aikaa on muista syistä aina vaan vähemmän ja välillä rajoitukset ovat estäneet elävän musiikin nauttimisen kokonaan. Rakkauteni musiikkiin on ehtymätön, elävänä se on kukkeimmillaan. Muistakaa se.

Settilista:

Tien varteen, Huomasin vain sinut, Korttitalo, Uuden vuoden juhlat, Seinäruusu ja kynnysmatto, Sotku, Laivat, Valoilmiöitä, Melankolia, 1986, Musta aukko, Halkeama, Hölösuu, Sä pelastat mut, Menneestä ajasta, Värejä, Katkovivoja, 00840, Maailman toimivin kaupunki, Nämä ajat eivät ole meitä varten Encore Se on menoa nyt, Asfaltin pinta, Mestaripiirros, Huhtikuu

Tuntematon's avatar

Juliet Jonesin Sydän @ Sellosali, Espoo, 6.2.2020

by

Juliet Jonesin Sydän teki onnistuneen paluun keikkalavoille viisi vuotta sitten. Soittamisen ilo ajoi kundit lavalle, joka näkyi vahvasti niillä parilla keikalla, jotka satuin näkemään. Silloin ratsastettiin nostalgian varassa, sillä taustatukea antoi vain single-kokoelmalevy. Lähes 20 kymmenen vuoden paussi ei ollut himmentänyt Juliet Jonesin Sydämen hohtoa. Paluun jälkeen yhtye on soitellut epäsäännöllisesti, mutta nyt oli aika myös uudelle materiaalille. Sellosalissa juhlistettiin vastavalmistunutta albumia Kansas, joka on ensimmäinen sitten vuoden 1996. Albumi ja sen ympärille pystytetty kiertue on omistettu vajaa vuosi sitten poisnukkuneen Juliet Jonesin Sydämen ulkojäsenen Seppo Kansanojan muistolle.

Vuoden 2015 paluussa ei ollut mukana enää alkuperäisjäsen ja pääasiallinen biisintekijä Eero Hyyppä. Hänet korvasi koskettimissa Pekka Gröhn, joka on tuttu muusikko myös J. Karjalaisen rinnalta. Toinen keskeinen säveltäjä on ollut Sami Pirkola ja Hyypän jälkeen hänelle kaatui vastuu laulujen luomisesta. Kun tieto tulevasta pitkäsoitosta julkaistiin, alkoi kuitenkin epäilyttää, että olisiko parempi pysyä nostalgian varassa. Parin sinkun jälkeen huoli oli poissa, sillä uudet kappaleet kuulostivat mainioilta. 

Espoon Sellosali on vakiintunut kelvollisena konserttipaikkana, joka tarjoaa monimuotoista ohjelmistoa junaradan varressa. Lähes kaikki siellä näkemäni keikat on soitettu täysille saleille. Juliet Jonesin Sydämen keikkaa olisi kuitenkin pitänyt päästä kuuntelemaan pystyasennossa, vaikka työpäivän jälkeen mieluusti lojuukin tuolissa. Todennäköisesti bändikin olisi soittanut mieluummin klubi-yleisölle, sillä vuorovaikutus aplodeja antavalle yleisön välille ei syntynyt yhtä luonteavasti.  

Jos soittaminen on kuin ajaisi polkupyörällä, niin taidot eivät siinä olleet ruostuneet, mutta esiintymiseen liittyvä jännitys ei näemmä vähene konkareillakaan. Alkuun Jonesit olivat aika puissa, mutta kyllä se jäykkyys notkistui ennen pitkää. Keikka alkoi Kansas-albumin ensimmäisellä single-julkaisulla Hullua. Biisi kulki nätisti, mutta soundit kuulostivat kakkosriville melko heikoilta. Eikä tilanne parantunut missään vaiheessa keikan aikana, vaikka bändin läsnäolo ja hienot biisit sinänsä auttoivat unohtamaan tekniset puitteet. Kitarariffejä pystyi kuulemaan turhankin yksityiskohtaisesti, mutta taustalauluissa olisi saanut olla volyymia kuten myös Gröhnin koskettimissa.

Toisena kappaleena kuultiin harvinaisempi herkku Juliet Jones, joka starttasi Kari ”Kidi” Heiskarin jänteikkäällä bassokuviolla liikkeelle. Kari Hyvärisen sielukkaan raastava lauluääni on edelleen ylivoimainen suomirokin rintamalla, joka pääsi oikeuksiinsa Seppo Kansanojan kynäilemässä klassikossa Rakkauslaulu. Sami Pirkola otti lauluvuoron vetäessään tuoreen pop-helmen Hiekkaan. Sami osaa edelleen luoda tarttuvia säveliä, mutta keski-iän ehtoopuolella ei tahdo olla enää samanlaista sanottavaa kuin nuoruuden vinosti tarkastelevassa uteliaisuudessa. Nyt sanoitukset heijastelevat ajan valumista hukkaan: Tänään on eilinen huomenna taas. Pirkolan uudet biisit ovat tarttuvia kuten Rolling Stones ja Hienoa osoittavat. Kidin laulama Runotyttö on kuin Baddingille räätälöity hempeily. Mielellään olisi kuunnellut uuden albumin kokonaisuudessaan.

Settilista rakentui pääosin vanhoihin iskusävelmiin ja lauluvuoroja jaettiin kaikille. Myös Jussi ”Paroni” Parkkonen sai osansa. Hän tulkitsi Kantrin asianmukaisella apatialla, mutta saaden yleisön mukaansa. Loppua kohden vauhti kiihtyi ja yleisöä viihdytti eniten Samin laulama timanttikaksikko Huonoa musiikkia ja Jänis. Koko repertuaarin jäntevin esitys oli Kummajainen. Myös Työläiset raikasi uskottavalla uholla. Sen sijaan Helppo Elämä ja Albania tuntuivat pakollisilta numeroilta, vaikka dramaturgisesti ovat juuri oikeat loppukirikappaleet.

Encoressa saatiin kuulla vielä Parkkosen tulkitsema J. Karjalais-cover Hippa ja huurteisten yhteislaulujen ykkönen Suudelma. Juliet Jonesin Sydämen esiintyminen oli alkuun huteraa, mutta se tekeekin yhtyeestä juuri niin sympaattisen. Pekka Gröhn esiteltiin keikan aikana viisi kertaa, ehkä tarkoituksella, mikä osoittaa hänen arvonsa, mutta myös sen, että välispiikitkin voisi käsikirjoittaa. Nimittäin anekdootteja riittäisi tällä remmillä varmasti kerrottavaksi. Toisaalta improvisoidut puheenvuorot synnyttävät luontevasti välitöntä huumoria, joka on aina ollut keskeinen osa yhtyeen imagoa. Juliet Jonesin Sydän oli jälleen kerran lämpöä täynnä.

Settilista

Hullua

Juliet Jones 

Rakkauslaulu

Hiekkaan

Mannerheimintie

Paratiisiin

Rolling Stones

Runotyttö

Kantri

Hienolta

Aamuyöllä

Kummajainen

Työläiset

Huonoa musiikkia

Jänis

Helppo elämä

Albania

Encore

Hippa

Suudelma

Tuntematon's avatar

Pikku Papun Orkesteri @ Tapiola-sali, Kulttuurikeskus, Espoo, 17.11.2019

by

Kuvittaja-kirjailija Liisa Kallion luoma hahmo Pikku Papu ei ole mikä tahansa kilpikonna, sillä hänellä on oma orkesteri. Luonnonmukaista papupoppia on kuultu jo vuodesta 2012, kun joukko Sibelius Akatemian opiskelijoita perustivat lastenmusiikkikurssilla bändin. Jos Fröbelin palikat on lastenmusiikin Eppu Normaali, niin Pikku Papun orkesteri on raikas indiebändi, joka kasvattaa suosiota hissukseen. Yhtyeen musiikkia ei löydy Spotifyista ja Youtube -videoiden katselukerrat ovat kymmenissä tuhansissa. Siitä huolimatta Pikku Papun orkesteri myy kolme peräkkäistä konserttia Espoon kulttuurikeskuksen isossa salissa samana päivänä täyteen. Se on paljon se.

Yhtyeen esiintymisessä on poikkeuksellista aitoutta ilman teennäistä pomppimista, jota monet muut lasten yhtyeet helposti tarjoavat. Keskeistä roolia esittävät luonnollisesti Liisa Kallion leikkisät ja luonnonläheiset tekstit, joiden ympärille yhtyeen jäsenet ovat säveltäneet tarttuvia melodioita. Pikku Papun orkesteri soittaa akustisesti ja kuusihenkisen yhtyeen moniääninen laulu soi heleästi. Laulut on suunnattu 3-6 vuotiaille, mutta putoavat yhtä lailla aikuiseen. Pikku Papun orkesterin esiintymisessä on herkkyyttä, joka nostaa musiikin meiningin edelle. Vaikka selkeä keulahahmo puuttuu, pääsee kukin vuorollaan ääneen niin välispiikeissä kuin päävokaaleissa. Karisma syntyykin yhtyeen välittömyydestä.

Pikku Papun orkesterin keikka oli ns. joulukeikka, mutta joululaulut tuntuivat väkisin kyhätyltä teemalta, sillä Pikku Papun orkesterin omat laulut ovat itsessään paljon kiinnostavimpia. Ehkä säkkipimeässä kaamoksessa ei ollut vielä riittävästi joulumieltä. Onneksi joululauluista kuultiin kuitenkin mielenkiintoisia sovituksia. Varsinkin Hei kuuraparta sai uuden kerroksen lumihiutaleita leukapieliinsä. Suurin osa joululauluista soitettiin potpurina, jotta aikaa jäi 45 minuutin setissä myös bändin omalle musiikille. Settilistaan sisältyi toki yksi tuore oma joululaulu: Piparkakkutalo lainasi tuttuja elementtejä persoonallisesti.  Muista omista lauluista suosikeiksi nousivat yhtyeen nimikkokappale ja Höllää pöllö, joka muistuttaa kuulijaa ottamaan iisimmin suorituskeskeisessä elämässä. Onhan se hyvä lapsenkin tietää, ettei kannata polttaa itseään loppuun.  Mainiosti nosti hien pintaan myös Leppäkertun aamutoimet.

Pikku Papun orkesterissa vaikuttavat liuta lahjakkaita multi-instrumentalisteja: Heli Kajo, Antti Kokkola, Maiju Kopra, Reetta Kuisma, Sannis Sundström. Kitaristi Antti Ali-Vehmaan tilalla soitti Sampo Sundström. Itse kirjailija Liisa Kallio piti myyntipistettä kulttuurikeskuksen aulassa. Sen verran suosittu yhtye, ettei kolmannen keikan jälkeen ei ollut enää kauppatavaraa liiemmin jäljellä. Pikku Papussa on potentiaalia laajempaankin suosioon. Yhtye tekee paljon päiväkotikeikkoja ja se lieneekin ollut ansiokasta myyräntyötä. Lapsiperheiden ollessa kohderyhmä olisi varmasti monia keinoja lisätä paukkuja kaupallistamiseen, etenkin jos musiikin jakelisi jokin muu taho kuin kirjakustantamo Tammi. Toinen juttu sitten halutaanko sitä, sillä eihän kaiken tarvitse olla kaupallisesti äärimmilleen viritettyä. Pikku Papun orkesteri etenee kuin kilpikonna, mutta tätä menoa se pääsee maaliin paljon ennen jänistä.

Tuntematon's avatar

Yari & Se Tuntematon numero @ Louhisali, Espoo, 25.10.2018

by
Legendaarisen SE-yhtyeen keulahahmo Jari Knuutinen alias Yari ja uuden polven indiesuosikki Litku-Klemetti & Tuntematon Numero lyöttäytyivät toistamiseen kimppaan ja heittivät ainutkertaisen yhden viikon rundin, joka tärkeimpien keikkapaikkojen Tavastian, Tullikamarin ja Lutakon lisäksi osui myös Tapiolan Louhisaliin. Mitä espoolaiset ovat tehneet, että ansaitsevat näin kovatasoisen kulttuurikokemuksen.
Kiertueen pointti oli soittaa kokonaisuudessaan SE:n Pahaa unta? -albumi vuodelta 1980. Litku Klemetti ja Tuntematon numero on noussut esiin nimenomaan musiikilla, jonka esikuvat ovat menneen ajan progessa, punkissa ja uudessa aallossa tavaramerkkinään tietenkin Litkun vibrahtava lauluääni. Yarin taustalle ei voisi kuvitella parempaa kokoonpanoa. Alkuperäistä SE -yhtyettä en ole luonnollisista syistä koskaan nähnyt ja heidän musiikkiaan olen kuunnellut vain levylautasella. Louhisali oli yllättävän täynnä väkeä ja yleisön ikärakenteesta ja innostuneesta vastaanotosta päätellen faneja ollaan oltu kauan. SE -yhtye erottui aikanaan runollisena ja raikkaana vaihtoehtona suoraviivaisemmassa uuden aallon tarjonnassa. Louhisali on hyvällä tavalla intiimi konserttisali, jossa on kiinteän katsomon lisäksi pöytäryhmiä, mistä on helppo liikkua laidalla olevaan baariin ostamaan virvoitusjuomia. Alkuun huomiota veivät yleisöstä pystyssä törröttäneet kädet, joissa älypuhelimet tallensivat kokonaisia biisejä. Eräs ruutupaitainen hujoppi tönötti häpeilemättömästi muista paikalla olijoista välittämättä keskellä lavaa ja kuvasi useamman biisin. Etenkin Yaria ja Litkua saattoi ärsyttää äijä, joka seisoo kameransa kanssa aivan silmien edessä. Keikan loppupuolella rohkeimmat ryhtyivät tanssimaan ja sellainen taas ilahduttaa aina. IMG_6066Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin. Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle. Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua. IMG_6065 Settilista: Ei vielä Kyynelet Ollaan naurettu niin kauan Häpeä Anna mun olla Varjot Viimeiseen hengenvetoon Yö Safarilla Pahaa unta? Kun valot sammuu Encore Kiitos enkeleistä Mä haluan elää Kevyesti puoli viiteen Eloise Ei asfaltti liiku
Tuntematon's avatar

Dumari ja Spuget & Blosarit @ Gallows Bird, Espoo, 5.5.2017

by

Edellisen kerran näin Dumarin täydellä kokoonpanolla Pori Jazzeilla vajaa kolme vuotta sitten. Nyt oli vuorossa intiimimpi veto, kun Tuomari Nurmio toi orkesterinsa lähiökuppilaan. Gallows Bird on pääkaupunkiseudun parhaita olutravintoloita, mutta tunnetumpi enemmän oluista kuin keikoista. Aika ajoin kapakka tarjoaa myös konsertteja. Ilmoitus viittasi, että Dumari vetäisi keikan Spugejen kanssa, mutta baarin ulko-oven julistekuva antoi vihiä myös Blosareiden läsnäolosta.

img_1485.jpgTuomari Nurmio julkaisi aivan tuoreeltaan uuden Dumarillumarei –pitkäsoiton. Sen verran tuore tapaus, että varsinainen levynjulkaisukeikka on vielä edessäpäin. Uudella albumilla mennään vahvasti puhaltimien tukemissa tunnelmissa, joten epäilemättä Blosaritkin nousisi lavalle. Bändin showtime ilmoitettiin olevan klo 22, mutta Tuomari Nurmio antoi odotuttaa tunnin ennen kuin soitto alkoi. Dumari nousi lavalle perusköörin: rumpali Tohtori Hillilän, basisti Mitja Tuuralan ja kitaristi Miikka Paatelaisen kanssa. Ja niinhän siinä kävi, että heidän rinnalleen nousivat myös blosarit pasunisti Juho Viljasen johdolla.

Dumari2Keikka alkoi radiohitiksi nousseella kappaleella Joutavia jorinoita ja kesti napakan tunnin. Encoren kaksi biisiäkin soitettiin samoilta asemilta, sillä lavalta ei mahtunut poistumaan takahuoneeseen. Siihen tuntiin mahtuikin melkoiset jamit. Settilista perustui lähes täysin dumarikamaan ja eritoten uunituoreeseen materiaaliin, mutta myös Dumari ja Spuget –albumiin (2013). Vanhoina helminä seassa tulivat Paha tyttö ja yleisön moneen kertaan huutama Tonnin stiflat. Kakkosena kuultiin Aki Kaurismäen leffassa Toivon tuolla puolen kuultu Skulaa tai delaa ja meno oli alusta asti säkenöivä. Tosin pitkään varttuneempi diesel-yleisö vain istui paikoillaan ja vasta oppupuolella intoutuivat tanssimaan bändin edessä. Keikan päätti uuden albumin päätösbiisi Virsi 666 ja se onkin parasta Tuomari Nurmiota pitkään aikaan. Hande voisi ikänsä puolesta jo keskittyä eläkeläisen kissapäiviin, mutta elinvoimaa näyttää riittävän ehtymättömästi miehessä, jonka kasvutarina on alkanut Kallion kivisestä kehdosta.Dumari3