Yari & Se Tuntematon numero @ Louhisali, Espoo, 25.10.2018

Legendaarisen SE-yhtyeen keulahahmo Jari Knuutinen alias Yari ja uuden polven indiesuosikki Litku-Klemetti & Tuntematon Numero lyöttäytyivät toistamiseen kimppaan ja heittivät ainutkertaisen yhden viikon rundin, joka tärkeimpien keikkapaikkojen Tavastian, Tullikamarin ja Lutakon lisäksi osui myös Tapiolan Louhisaliin. Mitä espoolaiset ovat tehneet, että ansaitsevat näin kovatasoisen kulttuurikokemuksen.
Kiertueen pointti oli soittaa kokonaisuudessaan SE:n Pahaa unta? -albumi vuodelta 1980. Litku Klemetti ja Tuntematon numero on noussut esiin nimenomaan musiikilla, jonka esikuvat ovat menneen ajan progessa, punkissa ja uudessa aallossa tavaramerkkinään tietenkin Litkun vibrahtava lauluääni. Yarin taustalle ei voisi kuvitella parempaa kokoonpanoa. Alkuperäistä SE -yhtyettä en ole luonnollisista syistä koskaan nähnyt ja heidän musiikkiaan olen kuunnellut vain levylautasella. Louhisali oli yllättävän täynnä väkeä ja yleisön ikärakenteesta ja innostuneesta vastaanotosta päätellen faneja ollaan oltu kauan. SE -yhtye erottui aikanaan runollisena ja raikkaana vaihtoehtona suoraviivaisemmassa uuden aallon tarjonnassa. Louhisali on hyvällä tavalla intiimi konserttisali, jossa on kiinteän katsomon lisäksi pöytäryhmiä, mistä on helppo liikkua laidalla olevaan baariin ostamaan virvoitusjuomia. Alkuun huomiota veivät yleisöstä pystyssä törröttäneet kädet, joissa älypuhelimet tallensivat kokonaisia biisejä. Eräs ruutupaitainen hujoppi tönötti häpeilemättömästi muista paikalla olijoista välittämättä keskellä lavaa ja kuvasi useamman biisin. Etenkin Yaria ja Litkua saattoi ärsyttää äijä, joka seisoo kameransa kanssa aivan silmien edessä. Keikan loppupuolella rohkeimmat ryhtyivät tanssimaan ja sellainen taas ilahduttaa aina. IMG_6066Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin. Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle. Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua. IMG_6065 Settilista: Ei vielä Kyynelet Ollaan naurettu niin kauan Häpeä Anna mun olla Varjot Viimeiseen hengenvetoon Yö Safarilla Pahaa unta? Kun valot sammuu Encore Kiitos enkeleistä Mä haluan elää Kevyesti puoli viiteen Eloise Ei asfaltti liiku

Dumari ja Spuget & Blosarit @ Gallows Bird, Espoo, 5.5.2017

Edellisen kerran näin Dumarin täydellä kokoonpanolla Pori Jazzeilla vajaa kolme vuotta sitten. Nyt oli vuorossa intiimimpi veto, kun Tuomari Nurmio toi orkesterinsa lähiökuppilaan. Gallows Bird on pääkaupunkiseudun parhaita olutravintoloita, mutta tunnetumpi enemmän oluista kuin keikoista. Aika ajoin kapakka tarjoaa myös konsertteja. Ilmoitus viittasi, että Dumari vetäisi keikan Spugejen kanssa, mutta baarin ulko-oven julistekuva antoi vihiä myös Blosareiden läsnäolosta.

img_1485.jpgTuomari Nurmio julkaisi aivan tuoreeltaan uuden Dumarillumarei –pitkäsoiton. Sen verran tuore tapaus, että varsinainen levynjulkaisukeikka on vielä edessäpäin. Uudella albumilla mennään vahvasti puhaltimien tukemissa tunnelmissa, joten epäilemättä Blosaritkin nousisi lavalle. Bändin showtime ilmoitettiin olevan klo 22, mutta Tuomari Nurmio antoi odotuttaa tunnin ennen kuin soitto alkoi. Dumari nousi lavalle perusköörin: rumpali Tohtori Hillilän, basisti Mitja Tuuralan ja kitaristi Miikka Paatelaisen kanssa. Ja niinhän siinä kävi, että heidän rinnalleen nousivat myös blosarit pasunisti Juho Viljasen johdolla.

Dumari2Keikka alkoi radiohitiksi nousseella kappaleella Joutavia jorinoita ja kesti napakan tunnin. Encoren kaksi biisiäkin soitettiin samoilta asemilta, sillä lavalta ei mahtunut poistumaan takahuoneeseen. Siihen tuntiin mahtuikin melkoiset jamit. Settilista perustui lähes täysin dumarikamaan ja eritoten uunituoreeseen materiaaliin, mutta myös Dumari ja Spuget –albumiin (2013). Vanhoina helminä seassa tulivat Paha tyttö ja yleisön moneen kertaan huutama Tonnin stiflat. Kakkosena kuultiin Aki Kaurismäen leffassa Toivon tuolla puolen kuultu Skulaa tai delaa ja meno oli alusta asti säkenöivä. Tosin pitkään varttuneempi diesel-yleisö vain istui paikoillaan ja vasta oppupuolella intoutuivat tanssimaan bändin edessä. Keikan päätti uuden albumin päätösbiisi Virsi 666 ja se onkin parasta Tuomari Nurmiota pitkään aikaan. Hande voisi ikänsä puolesta jo keskittyä eläkeläisen kissapäiviin, mutta elinvoimaa näyttää riittävän ehtymättömästi miehessä, jonka kasvutarina on alkanut Kallion kivisestä kehdosta.Dumari3

Joose Keskitalo & The Mystic Revelation of Teppo Repo @ Sellosali, Espoo, 14.4.2017

Joose Keskitalo on kummitellut nimenä jo toistakymmentä vuotta. Kehuja en ole voinut välttyä kuulemasta eikä uteliaisuudesta ole ollut pulaa. Toimeen en vaan ole tarttunut, kunnes tänä pitkänä perjantaina päätin loputtoman Joose Keskitalo-paastoni.

Joose Keskitalo julkaisi reilu kuukausi sitten uuden albumin Julius Caesarin anatomia ja kiertää sen puitteissa pitkin Suomea. Oli yllättävää mennä katsomaan pienten lavojen miehen konserttisalikeikkaa Espoon Sellosaliin. Epäilin, että Joose Keskitalo tuskin täyttäisi salin paria eturiviä enempää, sillä mistään massojen musiikista ei todellakaan ole kyse. Ostin 14€ lipun ja säntäsin saliin, kunnes järjestysmies ohjasikin toisaalle. Keikka pidettiin yllätyksekseni lämpiössä. Pikaisen arvion mukaan paikalle oli saapunut reilu 60 henkeä, joka olisi ollut lohduton näky salissa, mutta lämpiömiljöössä  loi mukavan  baaritunnelman.

Joose Keskitalo astui lavalle yhtyeineen vain pari minuuttia yli ilmoitetun esitysajan. Keikka kesti vajaa puolitoista tuntia, mutta siihen mahtuikin liuta mielenkiintoisia musiikkikappaleita. Ensiksi pitää nostaa esiin taustabändi The Mystic Revelation of Teppo Repo. Akustinen bändi toi kepeyttä ja elävyyttä Joose Keskitalon muuten pohdiskeleviin säveliin. Kolmihenkisen yhtyeen muodosti Eero Tikkanen – kontrabasso, Arwi Lind – rummut ja Otto Eskelinen – bandoneon/saksofoni. Settilista keskittyi uuteen albumiin ja homma lähti liikkeelle varovaisen kutittelevasti Minä piiloudun -kappaleella. Seuraavana soitettu Yö on paljastava petokset nousi koko keikan profiilibiisiksi. Rullaava kappale on näyte Joose Keskitalon kyvyistä tehdä tarttuvia melodiakulkuja. Hienoja hetkiä kuultiin keikan mittaan useita. Joosen kappaleet ovat kestoiltaan napakoita, joten settilistaan mahtui lähes parikymmentä biisiä. Uusista biiseistä Rottala Revisited on Joose Keskitalon nuoruuden talon sisuksiin sukeltava unenomainen kuvaelma. Talot tuntuvat olevan muutenkin Keskitalolle mieleinen laulunaihe, kun teemaa jatkoi Salaisuuksien talo.

Joose Keskitalo
Joose Keskitalo jatkaa persoonallisten  laulaja-lauluntekijöiden perinnettä muistuttamatta kuitenkaan erityisesti ketään. Jos jotain, niin ehkä laittaisin samaan laariin Riston kanssa. Toisaalta Keskitalo on lähinnä Leonard Cohenia, jonka hän mainitsee itsekin esikuvakseen. Joose Keskitalo on oma vahva persoonansa, jolla on proosallinen ote lauluntekijänä. Hän kertoo tajunnanvirran viemiä lauluja vapaudesta, historiasta, uskonnosta ja ties mistä. Mielenkiintoisia hetkiä tarjosivat kappaleet Me kuljemme vuorille ja Iloisesti Aineet rientävät. Vanhemmasta materiaalista Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen sai ensiksi suupielet hymyyn, mutta myös ajattelemaan syvemmin. Uuden albumin toinen singlejulkaisu Pian kaikki vaikeudet on radioystävällisin biisi ja eittämättä se voisi soida samoilla soittolistoilla kuin Hanna Ekolan Vieläkö on villihevosia, mutta muiden kappaleiden joukossa se on simppeliydessään heikoin lenkki. Varsinaisen setin päätti timanttinen Tietoisuus.

Yhtye palasi vielä soittamaan encorena Pimeydestä pimeyttä vastaan, joka löytyy Keskitalon albumilta Tule minun luokseni, kulta (2009). Joose esitti vielä yksin kitaran kanssa hartaan Ah mikä Varjo –kappaleen, joka on poiminta pitkäsoitolta Ylösnousemus (2014). Se takoi osuvasti pitkäperjantain taivaankannen kiinni. Joose Keskitaloa tulen seuraamaan jatkossakin. Hän on nyrjähtelevien ja soljuvien laulujen kirjoittajana ehkä aikamme originellein seppä.

 

Erja Lyytinen & Harri Taittonen @ Gallows Bird, Espoo, 17.12.2016

Blues on ollut perinteisesti vanhojen setien musiikkia, mutta Kuopiosta lähtöisin oleva Erja Lyytinen on sädehtivä vaihtoehto niin ikäluokkansa kuin sukupuolensa vuoksi. Hän ei ole Eric Claptonia leikkivä Arja Koriseva, vaan sangen taitava laulaja-lauluntekijä, jolla on hallussa slide-kitarointi. Erja Lyytistä voi luokitella lajityyppinsä kärkinimeksi Suomessa ja miksei myös laajemmassa mittakaavassa, sillä purjeet ovat vieneet häntä myös kansainvälisille vesille.

erjalyytinen3

Erja Lyytinen on kiertänyt tänä vuonna keikkalavoja ahkerasti. Rundit ovat ulottuneet Eurooppaan saakka. Takana on huikeat 120 konserttia ja vuoden viimeinen keikka osui olutharrastajien suosikkiravintolaan Gallows Birdiin Espoon Niittykummussa. Lyytinen on tehnyt tänä vuonna mittavan kiertueen Heikki Silvennoisen kanssa, mutta tällä kertaa Erjan aisaparina toimi kosketinsoittaja Harri Taittonen, jota Erja kutsui keikan aikana lempeästi Taittingeriksi. Itse pääsin todistamaan ensimmäistä kertaa Lyytisen taitoja.

Gallows Birdin nettisivuilla ilmoitettiin, että showtime alkaa klo 20. Kiirehdin ajoissa paikalle, sillä ilmaiset keikat pubeissa ja varsinkin pikkujouluaikaan saattaa vetää tuvat helposti täyteen. Samaan aikaan naapuriareenalla järjestetty Raskasta joulua -konsertti hillitsi onneksi potentiaalista tunkua. Kysyin baarimikolta tarkempaa soittoaikaa Lyytiselle, mutta artisti ei ollut kuulemma saapunut vielä taloon. Onneksi Gallows Bird tarjoaa mainiot olutvalikoimat, joten odottelu ei ollut piinaavaa. Lopulta Lyytinen kumppaneineen saapui taloon. Tähti roudasi muiden mukana soittokamat piskuiselle lavalle. Soundcheck ja tekniset viritykset tehtiin rauhassa ja soitto alkoi vasta lähemmäksi iltakymmentä. Duo Lyytinen ja Taittonen soitti kaksi settiä, joten ilta venyi puolille öihin.

erjalyytinenErja Lyytinen istahti lierihatussaan tuolille kuin deltabluesin pioneerit aikoinaan. Hänen karismansa sai puheensorinan sammumaan ja yleisön keskittymään soitantaan. Äänenvoimakkuus oli miksattu varsin maltilliselle tasolle ja varsinkin Lyytisen kitaraa olisin kuunnellut kovempaakin. Toisaalta Taittosen svengaavat hammond-soundit saivat näin tasavertaisemman huomion. Erja soitti ensimmäisessä setissä sekä omaa että muiden tuotantoa. Erja on lähtökohtaisesti blues, mutta illan esityksen perusteella hänen musiikkinsa ei ole järin juurevaa, vaan sielukasta ja monipuolista. Yksi erottuvista kappaleista oli pitkän parisuhteen juonteita käsitellyt Joyful Misery. Covereista mielenkiintoinen valinta oli Curtis Mayfieldin The Impressions -yhtyeen soul-klassikko People Get Ready.

Toisen setin aikana kuultiin illan ainoa suomenkielinen kappale Pohjoinen jää, joka nousi illan mieleenpainuvimmaksi biisiksi. Lyytinen on esittänyt itse säveltämäänsä biisiä aikaisemmin Heikki Silvennoisen kanssa yhteiskeikoilla. Lainakappaleista erityismaininnan arvoiseksi nousee Bill Withersin Just the Two of Us kuten myös Bobby ”Blue” Bland aikanaan esittämä ja sittemmin myös Whitesnaken versioima Ain’t No Love in The Heart of the City. Kosketinsoittaja Taittonen pääsi tulkitsemaan Elvis Presleyn Don’t Be Cruel -klassikon. Perusblues-osastolta kuultiin Muddy Watersia. Illan päättäneessä encoressa hoilattiin ensiksi yhteislaulantaa, mutta lopulta salongissa päästiin myös jouluisen juhlayön tunnelmiin, kun Erja esitti ikivihreän joululaulun Silent Night.erjalyytinen2

 

 

Eppu Normaali @ Metro Areena, Espoo, 2-3.12.2016

Ensimmäisen kerran paketoin kaksi konserttia samaan artikkeliin. Perjantaina suomalaisen rokkitaivaan kiintotähti tarjosi Eput-elokuvan ensi-illan ja tämän päälle puoliakustisen keikan. Lauantaina oli vuoro toisintaa viime elokuun Ratinan stadionilla järjestetty 40-vuotisjuhlakeikka yhdessä Tampereen filharmonisen orkesterin kanssa. Minulla oli mahdollisuus osallistua molempiin.

Löysin Eppu Normaalin 1980-luvun alussa, mutta jätin yhtyeen vähemmälle huomiolle Imperiumin vastaisku (1988) -albumin jälkeen. Noihin aikoihin en päässyt vielä ikäni puolesta bändin keikoille, ja sitten kun olisi ollut mahdollista, se ei enää kiinnostanut. Näin Eppu Normaalin elävänä vasta 2009 Ruisrockissa. Siksipä tämä kahden keikan superviikonloppu maksoi missattuja hetkiä reppukaupalla takaisin.
Perjantain startti alkoi siis Eput -elokuvalla. Dokumenttielokuvan odotukset trailerin
pohjalta oli kehnot, mutta katsomiskokemus yllätti positiivisesti. Elokuvan vahvuus oli sen sujuva kerronta niin arkistomateriaalien, rekonstruktioitujen kohtausten kuin hauskojen anekdoottien osalta. Haastattelujen subjektiivinen kuvaustyyli tosin oli vieraannuttavaa ja nosti esiin kikkailun makua.  Se on turhaa, kun puhutaan kuitenkin suomirokin peruskalliosta. Joka tapauksessa Syrjän veljesten välistä suhdetta ja Eppujen alkutaivalta avattiin mielenkiintoisesti. Elokuva oli mitä mainioin lämmittely live-keikalle.ca61e822d1c529d_medium

Perjantain puoliakustinen keikka starttasi yllättävillä biisivalinnoilla, mikä oli virkistävää lauantain hittipotpuria vasten. Tarkoin harkitussa settilistassa kuultiin muun muassa yhtyeen aliarvostetuimmalta Cocktail Bar (1981) -albumilta poimittu Kuuvartalo yöllä. Enkä olisi uskonut kuulevani myöskään Aknepop -esikoisalbumi (1978) löytyvää avausraitaa Teen sinusta muusia. Loppua kohden suunta muuttui kohti tutumpia aikuisrokin säveliä. Akustisen setin parhaimmistoa olivat Balladi kaiken turhuudesta ja Kun jatsia kuunneltiin. Martti Syrjän lauluääni toimii edelleen laajalla skaalalla, sen todisti Pimeyden tango. Bändin taiteellinen johtaja Pantse Syrjä istui akustisensa kanssa aloillaan, mutta Juha Torvinen nousi välillä Martin kylkeen keikaroimaan. Sami Ruusukallio hoiti basson eleettömästi, mitä nyt virnisteli välillä rumpujen takana istuvalle Aku Syrjälle.img_0290

Espoon Tapiolassa sijaitseva Metro Areena tarjoaa hitusen intiimimmän vaihtoehdon Hartwall Areenalle. Vapaita iltoja on enemmän tarjolla, koska siellä ei pelata liigatason kiekkoa. Tämä on tervetullut lisä pääkaupunkiseudulle ja se alkaa olla kätevän matkan päässä, kun Länsimetro vihdoin avataan.  Perjantain akustinen setti esitettiin riisutussa ympäristössä. Visuaalinen panostus säästettiin lauantaille.

Perjantain setti sisälsi kaikkiaan 18 biisiä ja lopun hittiputki piti yleisön tyytyväisenä. Lauantain mammuttikonsertti tarjosi säveliä puolet enemmän ja iltaan mahtui kaikkien tunnettujen biisien lisäksi muutama harvinaisempi pala.  Epuilla alkaa olla areenakokemusta sen verran, että se alkaa olla isoilla lavoilla varsin uskottava. Martti Syrjän pitkän huiskea olemus mustassa t-paidassaan ja farkuissaan täyttää karismaattisen artistin piirteet helposti. Juha Torvisen jatkuva liike ja biisien lopetushypyt Syrjän kanssa ovat ehtaa nuorekasta suomirokkia. Vastaheränneen näköinen Pantse Syrjäkin kävelee hänkin välillä lavan eteen ja soittaa kitaraansa virkeästi.

img_0332Ensimmäisen kolmen vartin aikana bändi kutsui vieraaksi lavalle alkuperäisbasisti Mikko Saarelan, joka kävi tulkitsemassa biisin James Dean ja soitti bassoa myös Pidetään ikävää -kappaleen aikana. Illan ensimmäinen kolmas osa oli keikan parasta antia. Homma lähti liikkeelle Asustelaululla ja jatkui väkevästi kitarariffien saattelemalla Tien päällä taas -klassikolla. Jos akustisesti bändi oli vähän nuutuneen oloinen, niin sähkö toi Eppuihin virtaa. Lavalla nähtiin illan aikana myös vierailemassa suomirokin ikikasvo Safka Pekkonen ja taituripianisti Iiro Rantala kuten perjantainakin. 60-päinen Tampereen filharmonia saapui lavalle kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdattamana. Massiivinen orkesteri liittyi bändin tahtiin Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset -klassikossa ja ensimmäinen reaktio oli, että miksi? Mikä on lisäarvo? Toisena filharmonian kanssa soitettu Jackpot osoitti sinfoniaorkesterin mukaan hyppääminen ei käy ongelmitta. Martilla oli vaikeuksia päästä kyytiin ilman Pantsen ja Samin jeesiä. Kun taas filharmonia liittyi Eppujen mukaan, homma taittui luontevammin. Neljäntenä kuultu Lensin matalalla 2 antoi vastauksen miksi Eppujen tukena kannattaa tarjota sinfoniaorkesterin isoa soundia. Siitä olikin hyvä lähteä puolen tunnin breikille.

img_0315Keikka jatkui filharmonisissa meiningeissä ja Sadan vuoden päästäkin (2005) -albumilta valittu Olin vain tuuli nousi jälkimmäisen puoliskon hienoimmaksi hetkeksi. Koko keikan aikana lavan reunoilla taustoilla olleet screenit olivat maailmanluokkaa, mutta filharmonian aikana projisointiin tuotiin grafiikkaa, joka oli melko kotikutoista. Jos laulettiin lentämisestä, niin taustalla nähtiin kömpelöitä pilviä. Jos taas hipit olivat rautaa, niin graafiset kukat olivat naiiveja. Olisi ollut parempi turvautua vain kameroihin, joiden tallentamat kasvokuvat heppujen kasvoista jaksavat kiinnostaa.img_0302

Filharmonian poistuttua lavalta Eppu Normaali jatkoi omillaan. Hyvä niin. Viimeinen kolmannes vei bändin taas uomiinsa. Urheiluhullun aikana Martti Syrjä esitteli kuuluisaa hauistaan ja Juha Torvinen liikkui kuin sulkapallokuningas. Viimeisistä biiseistä yllättävin poiminta oli juurikin Torvisen sävellys Yöjuttu. Yhteislauluun kannustivat klassikot Vihreän joen rannalla (kauan sitten) ja Kitara, taivas ja tähdet. Bändi palasi vielä encoreen ja palkitsi yleisönsä hienolla Kaikki häipyy, on vain nyt –kappaleella. Vihoviimeinen Njet njet palkitsi osuvasti täyteläisen ja liki kolmituntiseksi kasvaneen illan. Eppu Normaalin 40-vuotinen taival on poikkeuksellinen suomalaisessa rokkikartalla. Sitä olisi ollut hyvä todistaa jo 1980-luvulla, mutta parempi nyt kuin ei silloinkaan. Bändin luovuus on tyrehtynyt, mutta mittavaa ja monipuolista materiaalia kelpaa soittaa sadan vuoden päästäkin. Pantse tosiaan antaa aika ajoin vihjeitä, että kyllä se uusi albumikin jossain vaiheessa ilmestyy.img_0362

Perjantain settilista:

Lainelautailevan lehmän maha rock’n’roll

Kuuvartalo yöllä

Teen sinusta muusia

Poltan loppuun tupakin

Balladi kaiken turhuudesta

Minun aurinkolasit

Hiljaa huomiseen

Kun jatsia kuunneltiin

Pimeyden tango

Urheiluhullu

Joka päivä ja joka ikinen yö

Puhtoinen lähiöni

Yöjuttu

Linnunradan laidalla

Kitara, taivas ja tähdet

encore

Kaikki häipyy, on vain nyt

Murheellisten laulujen maa

2. encore

Njet njet

img_0294

 

Lauantain settilista:

Asustelaulu

Tien päällä taas

Suomi-ilmiö

Vuonna 85

Ei sankariainesta

Akun tehdas

James Dean

Pidetään ikävää

Joka Päivä ja joka ikinen yö

Puhtoinen lähiöni

Tahroja paperilla

Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset

Jackpot

Läpivalaistu

Hipit rautaa

Lensin matalalla 2

2. setti

Musiikkia rantalasta

Hiljaa huomiseen

Olin vain tuuli

Kun valot tulevat vastaan

Murheellisten laulujen maa

Pimeyden tango

Kun jatsia kuunneltiin

Baarikärpänen

Viihteen kuningas

Näin kulutan aikaa

Urheiluhullu

Kun olet poissa

Vihreän joen rannalla (kauan sitten)

Suolaista sadetta

Kitara, taivas ja tähdet

Linnunradan laidalla

Voi kuinka me sinua kaivataan

Encore

Kaikki häipyy, on vain nyt

Njet njet

Weeping Willows (SWE) @ Sellosali, Espoo, 13.11.2016

 

Tyhjä esiintymislava on tunnelmallisesti valaistu, instrumentit lepäävät paikoillaan, soittajat valmistautuvat takahuoneessa. Tasan klo 18 alkaa kaiuttimista kuulua Frank Sinatran pettämätön tulkinta klassisesta Willow Weep for Me -kappaleesta. Ei siis epäilystä, mistä ruotsalainen Weeping Willows on napannut nimensä. 1950-luvun iso soundi nappaa Sellosalin tyylikkäästi pauloihinsa. Sinatran lämmittäessä pääesiintyjäkään ei voi olla ihan vaatimaton.

Ruotsalainen Weeping Willows on ollut aina tiedossa sen alkutaipaleesta lähtien ja satunnaisessa kuuntelussa, mutta nyt korkkaan vasta ensimmäisen keikkakokemuksen. Sain isänpäivälahjaksi lipun Weeping Willowsin keikalle ja parempaa lahjaa en olisi osannut toivoa, varsinkin kun keikka osui vielä samaiselle illalle.

ww2Weeping Willows on Pohjoismaiden melodramaattisin bändi. Bändin biisit ovat sanoitukseltaan sopivan simppeleitä ja suomalaisen sielunmaisemaan istuvaa paatoksellista tunteisiin vetoavaa tilitystä. Koskettavat melodiat raastavat sydäntä ja bändi kuulostaa kuin Agents, Scott Walker ja Morrissey olisivat pistäneet hynttyyt yhteen. Fanikuntaa on sen verran Suomessakin, että bändi on viikon sisään kiertänyt maata aina Oulua myöten. Suomen kiertue päättyi Espoon Sellosaliin.

Weeping Willows aloitti kaksiosaisen konsertin edelliseltä The Time Has Come (2014) -albumilta löytyvällä kappaleella The World Is Far Away. Keväällä julkaistun Tomorrow Became Today –albumilta valittu Go Find Your Happiness piti tunnelman yllä. Yhtyeen keulahahmo Magnus Carlson kirjoitti uuden albumin nimikappaleen vuosi sitten kuolleen isänsä muistolle ja siitä tuli luontevasti tämän päivän hymni. Värisyttävä sävellys on eittämättä kuluvan vuoden komeimpia kappaleita. Carlson on laulajana Pohjois-Euroopan tasokkaimpia, joka pystyy tulkinnallaan kamppailemaan helposti niin Elvis Presleytä, Topi Sorsakoskea kuin Morriseyta vastaan. Ryhdikkäässä ruskeassa puvussaan hän hallitsi lavaa elegantisti kuin Roy Orbison. Carlson oli omien sanojensa mukaan poikkeuksellisen puheliaalla tuulella ja mies suolsi ruotsia, suomea ja englantia sekaisin. Magnus vaikuttaa spiikatessaan varovaiselta kaverilta, mutta kun laulun vuoro tulee, niin mies on itse varmuus.ww3

Muu bändi hoiti yhtä vakuuttavasti oman tonttinsa. Bassoa soitti bändin ainoa ulkojäsen Anders Kappelin. Varsinaiset jäsenet Rumpali Anders Hernestam, kitaristi Ola Nyström ja multi-instrumentalisti Niko Röhlcke soittivat yhteen saumattomasti. Riisuttu bändi saa kuitenkin aikaan ison soundin, vaikka albumeilla kuultavat isot jousisovitukset ja torvet puuttuvat. Hetken bändi yritti kuulostaa suomalaiselta rautalangalta kappaleessa Let the River Flow. Carlson kertoi Topi Sorsakoski & Agentsin klassikkoalbumin In Beat olleen yhtyeen suuri esikuva. Yllättävän lyhyeksi jäänyt ensimmäinen setti päättyi kappaleseen I’d Do Anything For You.

Sellosalin konserttimeininkiin kuuluu reilu väliaika, jolloin kahvitellaan kuten teatterissa. Siinä ehtii myös juoksemaan automaatille nostamaan käteistä, jos haluaa ostaa bändin levyjä. Silti tauko katkaisi hienoksi viritetyn tunnelman. Toinen puoliaika vaatii aikansa, jotta pääsee takaisin oikeaan moodiin. Weeping Willows teki sen helpoksi aloittaessaan kakkossetin komeasti Fear & Love (2007) -albumin uljaalla kappaleella The Moon Is My Witness. Perään kuultu It Takes A Strong Heart to Love jatkoi samaa rataa. Varhaiselta Endless Night (1999) -albumilta kuultiin While I’m Still Strong ja tuore My Love Is Not Blind. Molemmissa kappaleissa epätoivosta kipinöi kuitenkin optimisimia. Sitten koitti se hetki, jota ei osannut odottaa. Esa Pulliainen oli vieraillut Tavastian keikalla ja esittänyt Surujen kitaran Weeping Willowsien kanssa. Nyt Bändi hoiti sen ilman Pulliaisen legendaarisesti pillittävää kitaraa, mutta silti se nousi illan yhdeksi kohokohdaksi. Magnus Carlson artikuloi suomen kieltä kerrassaan komeasti. Suomi-linja jatkui kun tämän jälkeen kuultu True To You sai myös viittauksensa sekä Jani & Jetsettersin Viileää että Eläkeläisten Humppa sujuu cover-versioihin. Varsinainen setti päättyi irtonaiseen Wait For Love To Grow -kappaleeseen.

wwSellosali on mainio konserttipaikka. Akustiikassakaan ei ole yleensä ongelmia. Tällä kertaa soundi kuulosti kuitenkin vähän kolkolta samaan tapaan kuin Kulttuuritalossa. Se ei kuitenkaan haitannut menoa. Weeping Willows soitti reilun puolentoista tunnin keikan ilman väliaikaa. Mielellään olisin kuunnellut muutaman biisin lisää, mutta tämä jätti nälkää. Yleisö oli tyytyväinen konserttiin ja tanakka taputus takasi encoren. Presence (2004) -albumilta löytyvä rokkaavampi Stairs aloitti kolmen kappaleen ylimääräisen osuuden. Sen perään kuultiin yhtyeen ainoa iso hitti Touch Me, joka löytyy Into the Light (2001) -platalta. Konsertin päätti odotetusti läpimurtokappale Broken Promised Land.

Kokonaisuudessaan hieno, harkitusti kasattu, tunnelmallinen keikka, joka sai suonet virtaamaan ja valtimot sykkimään. Weeping Willows on emotionaalisten ihmisten musiikkia ja erityisesti tällaisena päivänä se toimii kaihomielisille isille. Kun Magnus Carlsonin poistui viimeisen kerran lavalta, huikkasi hän takahuoneeseen, että varatkaa yksi lonkero. Se on konkreettinen esimerkki siitä miten paljon Weeping Willowsin kundit pitävät suomalaisesta kulttuurista.

ww4

Joshua James (US), Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen (Fin), Louhisali, Espoon Kulttuurikeskus, 16.9.2015

Vajaa yhdeksän kuukautta kulunut edellisestä vierailusta ja taas Utahin ihme Joshua James saapuu Suomeen. Nyt mies astui jo kolmannen kerran maaperällemme, mutta tällä kertaa hänellä oli bändi messissä. Joshua Jamesin edellinen sympaattinen Sellosalin veto oli sen verran tuoreessa muistissa https://keikkakeppi.com/2015/01/31/joshua-james-us-ninni-poijarvi-mika-kuokkanen-feat-olli-haavisto-sellosali-espoo-28-1-2015/, että ilman bändihoukutinta olisin jättänyt keikan helposti väliin. Eikä mies ollut julkaissut tässä välissä uutta materiaalikaan. Toisaalta konsertin sijainti Espoon sydämessä veti myös puoleensa.

Vaihtoehtoisen folkrokin sanansaattaja Joshua James soitti minikiertueella Espoon lisäksi Turussa, Kouvolassa ja Helsingissä. Aloituspaikaksi oli valikoitunut Tapiolan kulttuurikeskuksen Louhisali, joka on muutamasta vedosta tullut jo itsellekin tutuksi. Louhisali on muuttanut jäykän konserttisalin onnistuneesti klubimaiseksi, josta voisi ottaa mallia moni muukin kulttuurisali. Osa katsomosta on purettu ja lavan eteen asetetut pöytäryhmät tekevät ilmeestä baaritiskeineen lungimman.

FullSizeRenderJoshua Jamesin kiertue alkoi himmeiden tähtien alla, sillä jätkien soittokamat olivat jääneet Pariisin lentokentälle. Onneksi homma taittui lainakamoillakin komeasti. Viime keikan tapaan illan aloitti kuitenkin lämmitetlijäduo Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen. Tällä kertaa he soittivat ilman Olli Haavistoa, jonka steel-kitarointia vähän jäi kaipaamaan. Ninni ja Mika ovat Joshua Jamesin ystäviä ja heidän ansiokseen voi lukea, että Jamesin jengi käy täällä näinkin usein. Poijärvi ja Kuokkanen soittivat pääosin omaa tuotantoa sekä edelliseltä Vagabond Moon (2013) että tulevalta All Them Pretty Things –albumeilta. Heidän osuutensa alkoi kuitenkin tulkinnalla Dolly Partonin 9 to 5 –kantriklassikosta. Settilistaan mahtui myös mainio sovitus delta blues –standardista Rollin’ and Thumblin’. Poijärven ja Kuokkasen esityksestä oli helppo päätellä, että kaksikko vaalii amerikkalaisen jyvämusiikin perinnettä kunniakkaasti ja uuden materiaalin perusteella voi todeta, että edelleen osuu laariin.

Joshua James soitti edellisen kerran duettona kitaristi Evan Coulomben kanssa hienon keikan. Nyt heidän FullSizeRender-1lisäkseen lavalle nousivat basisti David Isaac Russell ja rumpali Timothy George ja eittämättä rytmiryhmä toi Joshua Jamesin lauluihin laastia. Aloitusbiisi Mystic näytti suunnan; pääosin kappaleita kuultiin miehen toistaiseksi parhaalta pitkäsoitolta From The Top Of Willamette Mountain (2102), mutta sekaan mahtui myös Sing Songs (2009) EP:ltä kuultu letkeä Crooked Arrow ja Broke, joka on mainio laulu Well, Then, I’ll Go to Hell (2013) –albumilta. Eipä ollut yllätys, kun tunnelmallisen Cheyenne, Wyoming –kappaleen tueksi nousivat lavalle parivaljakko Poijärvi & Kuokkanen. Niin heidät viimeksikin kutsuttiin Sellosalissa stagelle. Duo jeesasi vielä So Did I -kappaleen aikana, joka on yksi Joshua Jamesin merkkiteoksista. Esperanza sai takanani istuneet hispaanialaiset innostumaan, kun Jamesilta taittua komeasti myös espanjan kieli. Päätöskappale Feel the Same rinnasti Joshua Jamesin komeasti Ryan Adamsin parhaimpiin. Varsinaisen keikan päälle kuultiin pari encorea, joista viimeinen Coal War on Joshuan läpimurtokappale ja edelleen se tunnetuin iskusävelmä.

Kahden kombon keikka maksoi 17.50€ ja kohtuuhinta vetikin salin puolilleen väkeä. Tästä voi kiittää kaupungin kulttuuritoimea, koska ilman tukea tuskin tälllaiseen hintaan Joshua Jamesia bändeineen sekä laatulämmittelijää olisi saatu. Jos vielä kaupungin hallinnoimien konserttipaikkojen tiedotukseen satsattaisiin, saataisin salit helposti täyteen. Tämä ei ole Espoon ongelma, vaan monta kertaa menee ohi hyviä artisteja myös Helsingin konserttisaleissa. Tosin nyt olen ollut valppaana, kun Savoy tarjoaa herkkua ensi torstaina.Joshua James