Cody ChesnuTT (US) @ Tavastia, Helsinki 23.2.2013


Ostin lipun Cody ChesnuTTin keikalle sinä päivänä kun Tavastian soul-iltama tuli myyntiin. Kannatti, sillä  hämäläisosuuskunnan sali kaupattiin loppuun. Hesarin Jarkko Jokelaisen hehkutus edellisestä Helsingin vedosta muutaman vuoden takaa asetti kovat odotukset Codyn keikkaan. Showtime oli ilmoitettu normaalia aikaisemmaksi klo 21. Ei antanut aikamme Marvin Gaye odottaa kuin 25 minuuttia, kun hän saapui tavaramerkiksi muodostuneessa vaaleansinisessä rauhtanturvaajakypärässä. Ranskan lippu kypärän kyljessä ei lie sattumaa. Cody ChesnuTTin arvoihin istuvat trikolorin teemat vapaus, tasa-arvo ja veljeys kuin kuuma veitsi voihin.

CodyChesnuTTCodyn taustalla soitti nelihenkinen ja tiukasti yhteen soittava bändi. Tyylilaji on hybridi, joka koostuu soulista, R&B:stä ja funkista. Eipä ollut kaukana mielikuvat Motownin legendaarisista muusikoista. Etenkin kitaristin olemus oli jäljittelemätöntä. Basisti hoiti taustalauluja sielukkaasti. Ainoa mitä jäi kaipaamaan lavalla oli aito torvisektio. Codyn setti koostui uudesta viime syksynä ilmestyneen Landing On a Hundred -albumin materiaalista. Cody ChestnuTT julkaisi debyyttituplaalbumin The Headphone Masterpiece vuonna 2002 ja sen jälkeen saatiinkin odottaa 10 vuotta ennen kuin seuraava pitkäsoitto ilmestyi. Cody ChestnuTT ja The Roots tekivät Codyn The Seed -biisistä hittilistoja ympäri maailmaa nuolleen version (2.0) ja siitäpä olisikin kuvitellut Codyn sävelsuonen suoltavan uutta hittiä heti perään. Ei käynyt niin. Cody sulkeuti viettämään perhe-elämää Pohjois-Floridaan. Ei hän musiikkia jättänyt, mutta kätkeytyi valokeiloilta.Cody ChesnuTT vieraili Suomessa nyt kolmannen kerran ja maine huikeasta lavapreesenssistä piti kutinsa. Cody on kova. Vuodet ovat tehneet miehestä konservatiivisemman ja enää hän ei soita The Seediä konserteissaan. Cody on tehnyt jumalan kanssa sopimuksen, että nyt lauletaan pehmeimmistä arvoista. Evankelista saarnasi rakkaudesta. Siitä oiva esimerkki Love Is More Than A Wedding Day, jota mies hehkutti omaksi suosikkibiisikseen. Cody omisti laulun suomalaiselle naiselle, joka oli käynyt dialogia artistin kanssa facebookissa. Mahtoi olla lämpöinen yllätys mimmille.CodyChesnuTT_CUKeikan kohokohdiksi nousivat Til I Met Thee ja I’Ve Been Life -biisit. Samoin hypnoottinen Where Is All Money Going toimi kuin tauti. Oma suosikkibiisini Chips Down (In No Landfill) encoren starttina oli ehkä hienointa mitä olen Tavastian huumassa saanut kuulla aikoihin. Yleisö oli keikan alusta asti pähkinöinä ja Cody laulatti aktiviisesti joka salin nurkkaa etenkin Everybody’s Brother -biisissä. Keikka nappasi kevyesti vuoden parhaimman keikan ykköspaikan. Näin alkuvuodesta ei ole vielä pahasti kilpailua, mutta varmasti vielä kuluvan vuoden lupaavaksi osoittautuva tarjonta pistää Codylle hanttiin.

Keikka kesti likimain puolitoista tuntia ja eipä häipynyt Cody takahuoneeseen jäähdyttelemään, vaan asettui baarin myyntitiskille jakamaan omistuskirjoituksia T-paitoihin ja levyihin. Tuli itsekin ostettua lätty, johon illan sankari raapusti Much Love -tekstin ja kaupanpäälle sain tukevan kädenpuristuksen. Rakkauden teemaa suitsuttamalla Cody ei keksi polkupyörää uudestaan, mutta todistaa positiviivisella asenteellaan,  että mikä perusasia se on elämän suola.

Bobby Kimball (US) @ On the Rocks, Helsinki 21.2.2013

Tulevan kesän Toto-vierailua kaverin kanssa spekuloidessa ilmeni, että Bobby Kimball esiintyy On the Rocksissa torstaina. Hämmentävä tieto tuli todellakin puun takaa ja sai meikäläisen aktivoitumaan. Bobby Kimball on se alkuperäinen Toton laulaja, joka sjungasi korkealta ja kovaa neljällä ensimmäisellä albumilla ja niillä merkittävimmillä bändin tekeleillä. Jo pelkästään rock-historian lehtien havina pakotti osallistumaan tähän tilaisuuteen.

On The Rocks ei ole koskaan ollut suosikkipaikkojani, vaikka onkin tehnyt monen monta vuotta elintärkeää työtä elävän musiikin ilosanoman eteen. Olisiko edellisestä kerrasta jo seitsemän vuotta, kun viimeksi näin mestan lauteilla väsyneen Remu & The Hurriganesin. On the Rocks on kehuttu henkilökunnastaan ja palvelustaan, mutta klubina se on hankala loukko. Sijainti on ylivoimainen Helsingin ytimessä, mutta silti lekalle ja sisustussuunnittelijalle olisi töitä, jotta klubin neliöt saataisiin järkevämmin hyödynnettyä. Hyvä sijainti houkuttelee asiakkaiksi myös junantuomia ohikulkijoita vetämään olutta ja ihmettelemään kuka artisti se onkaan lauteilla. Eräs löysäposkinen veijari totesi, että Bobby Kimballin tulkitsema Toto-hyperklassikko Africa oli ainoa, jonka on joskus kuullut.

Sisäänpääsystä sai pulittaa 20€ ja siihen päälle narikan 2,70€. Ihan ok, jos tarjolla harvinaista herkkua. Showtime ilmoitettiin olevan klo 22, mutta ei tietenkään. Odottelua kesti reilun tunnin. Se on piinallista varsinkin jos kapakassa notkui selvin päin. Puolen litran oluen sai reilun kuuden euron hintaan ja alkoholittoman neljällä eurolla. Vihdoin yhdentoista aikaan järjestäjä alkoi ladata vesipulloja lavan viereen. Ja sitten se odotus palkittiin, kun vartin yli yksitoista Kimball ruotsalaisine taustajoukkoineen kampesi lavalle. Ohjelmisto oli kirjaimellisesti sitä AOR-skeidaksi haukuttua Toto-settiä. Bändi on aina jakanut mielipiteet. Jos aloittaa uran samaan aikaan, kun sottainen punk on cooleinta maan päällä, ei ole helppoa tuoda tuoda esiin tuotantoa, joka perustuu taitavaan ja hiottuun soittoon ja puhtaisiin melodioihin. Eipä tuo kuitenkaan haittaa, sillä meikään uppoaa niin punk kuin softi aikuisrock.

Bobby Kimball on tehnyt jokusen soololevynkin, mutta kiertueellaan mies on päättänyt ratsastaa vanhalla varmalla Toto-tavaralla. Keikka starttasi reippaasti Girl Goodbyella. Aluksi kuuntelin soitantaa lavan edustalla, mihin soundit kantautuivat ehdottomasti huonoiten. Parin biisin jälkeen korvat saivat kuulla jo paremmin miksattua matskua, mutta kun vähät väliä tyhjä lasi tai tuoppi kieri jaloissa, päätin siirtyä muualle. Sivubaarin edustalle kuului kaikista parhaiten ja näköesteitäkään ei pahemmin ollut, vaikka klubiin oli kerääntynyt ihan kelvollisesti väkeä.

Bobby Kimball oli jo Toton aloittaessa 1970-luvun lopulla muita bändikavereita reilusti vanhempi ja nyt miltei 66-vuotiaana mies on edelleen kelpo kondiksessa. Kimball ei ole koskaan ollut rock-kukko, vaan muistuttaa olemukseltaan enemmänkin kauluspaidan hihat käärinyttä portsaria. Ääni on tunnistettava ja pelittää kuin silloin 35 vuotta sitten. Ylähuulta koristaa samat hiilentummat viikset ja tukkakin hohtaa edelleen pikimustana. Taitaa olla molemmat karvaosastot saaneet säännöllistä värjäystä tai sitten ikääntymisen tuoma harmaus ei koske kaikkia.

Kimballin muinaisesta eroamisesta Totosta ei ole korviini kantautunut tarkkoja faktoja. Henkilökohtaiset ongelmat, kun voivat olla mitä vaan. Palasihan mies Toton riveihin vielä myöhemmin 1990-luvulla hetkeksi ja väitän hänen olevan se ainoa oikea Toton ykkösääni. Ja sitten selvisi lukemattomien vesipullojen arvoitus, nimittäin ensimmäisten biisien aikana Kimball veti kitaansa useamman puolen litran pullon vettä. Vaativatko äänihuulet jatkuvaa kostutusta vai oliko se vain hermostuneisuutta. Siltä miehen esiintyminen ensialkuun vaikutti. Hyväntuulinen Bobby kuitenkin oli ja jaksoi vitsailla bändin jätkien kanssa ja erityisesti  Minttu-pyyhkeen kustannuksella, jolla pyyhki hikeä niskastaan vähän väliä.

Settilista koostui siis ainoastaan Toton biiseistä, mutta mikä piristävää, ohjelmistossa oli paljon materiaalia, jota ei normaalisti emoyhtyeen omilla keikoilla kuulla. Painotus oli neljällä ensimmäisellä albumilla, mutta Bobby vetäisi myös Fahrenheit (1986) -albumilta Steve Lukatherin alunperin tulkitseman hituriklassikon I’ll Be Over You. Keikan kohokohdaksi nousi Turn Back (1981) -albumilta kaivettu harvinaisempi herkku English Eyes, jonka Bobby vitsikkäästi sovelsi paikoin Finnish Eyes-versiona.

Kimball ei ollut Toto-vuosinaan se ainoa päälaulaja, vaikka etulinjassa seisoikin. Toton voima oli usein vahvoissa lauluharmonioissa, mutta pääasiallinen biisintekijä ja kosketinsoittaja David Paich lauloi myös liidejä, kuten sittemmin eräänlaiseksi bändin keulahahmoksi noussut ja soolotuotannollaankin pitkälle pötkinyt kitaristi Steve Lukather. Sama linja jatkui Kimballin keikalla. Nimittäin kosketinsoittaja P-O Nilsson vetäisi African lauluosuudet kuin Paich aikoinaan tai Georgy Porgyn esilaulut kuin Lukather. Useimmissa kertosäkeissä kuulee tietenkin Kimballin tunnistettavan syvältä vatsasta lähtevän korkean ja puhtaan laulun.

Muita keikan kohokohtia oli Make Believe,  joka on tuttu grammy-palkitun IV-albumiln sinkkuhittiputkesta ja White Sister vähemmän tunnetulta Hydra (1979) -albumilta. Bobby jaksoi paahtaa veden voimalla. Yhden huilitauon mies piti, kun bändi veti oppikirjan mukaisen version instrumentaalibiisistä Child’s Anthem. Bobby Kimballin bändi koostuu tätä nykyä ruotsalaisista kokeneista ketuista, joista lead-kitaristi Tommy Denander omaa huikean cv:n. Mies on veivannut keppiänsä mm. Jimmy Pagen, Carlos Santanan ja Michael Jacksonin kanssa. Eipä ole turha jannu kitaran varressa. Massaa alkaa vaan olla kertynyt miehen ympärille sen verran, että mahtaako fysiikka kestää kiertämistä kovin pitkään. Sormet kuitenkin toimivat ensiluokkaisesti ja sitä yltyi kehumaan myös itse Kimball. Bobby totesi, että jos opettelisi vielä kitaransoittoa, hänen opettajansa olisi vain ja ainoastaan Denander.

Encorea en jäänyt kuulemaan, mutta vahva epäilys on, että siellä soitettiin Hold the Line ja Rosanna -megahitit. Syy aikaiseen poistumiseen ei ollut Bobbyssa tai hänen ansiokkaassa bändissään. Pois pakotti lähtemään väsymys pitkästä työpäivästä ja se ympärillä hässäköivä jengi. Reilu tunti Kimballin läsnäoloa riitti kuitenkin kattamaan hyvin ne odotukset mitä miehestä oli syntynyt.

J. Kaario Blues Band @ Ravitsemusliike Vintti, Espoo, 9.2.2013

Lähiöbaari Heikintorin kauppakeskuksessa Espoon Tapiolassa vaihtoi viime syksynä nimensä siihen alkuperäiseen, millä se oli toiminut Suomen toiseksi vanhimmassa kauppakeskuksessa joskus vuonna 1968. Ei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä, sanotaan, mutta nimenvaihdos toi myös merkittävän muutoksen, sillä Vintissä soi nykyään aktiivisesti elävä musiikki. Aluksi jazz-painoitteisesti lähtenyt tarjonta on laajentanut ohjelmistoa monipuolisesti perusrockiin ja bluesiin.

Live-musiikin laaja-alaisuus on harrastustoiminnan suola. Tarjontaa löytyy Olympiastadionilta lähiökuppilaan ja kaikkea siltä väliltä – mikä sen mukavampaa. Musiikin lajityyppien skaala on myös tätä nykyä niin kattava, varsinkin pääkaupunkiseudulla, ettei kaikkeen edes tarttua, vaikka mieli tekisi. Ei kaikille kaikkea, vaan jokaiselle jotakin. Lauantai-illan alkuperäinen haave oli suunnata Kuusumun profeetan ja Laivueen keikalle Nosturiin, mutta orastava flunssa pisti kahleen jalkaan. Eipä ollut otsikkopaikan napannut J. Kaario Blues Band myöskään illan ohjelmassa. Joskus sitä uhmaa flunssaa ja päättää käväistä moikkaamassa kaveria baarissa, mutta se voi käydä kalliiksi jos bluesia on tarjottimella.

J. Kaarion johtama trio on vuosikymmeniä bluesia kimpassa soittanut kombo. Eihän äijät musalla leipäänsä tienaa, mutta aktiivinen harrastus näkyy soitossa. Toisaalta nuottitelineet lavalla paljastavat, ettei touhu ihan päivittäisestä rutiinista käy. Tauolla vaihdoin muutaman sanan laulaja-kitaristi Jukka Kaarion kanssa ja ymmärsin, että musa vie nykyään espoolaista. Bisnesura on takana päin ja nyt miehellä riittää aikaa käydä jopa klassisen laulun tunneilla. Sen kyllä kuuli puhtaassa tulkinnassa. Mitä juurevammalla maaperällä mennään, sitä tukevammin Kaariolla on laulu hallussa. Erityisesti Willie Dixonin kynästä lähtenyt Muddy Waters klassikko Hoochie Coochie Man soi mallikkaasti.

Settilistaan kuului monenmoista tuttua klassista biisiä niin Chigaco bluesin aapisesta kuin  tuoreempaa materiaalia populaarimusiikin valtavirta-artisteilta. Triolta taittuu ilmeikäs soitanta ja biisiin kuin biisin he saavat bluesin sävyt maustettua, vaikkei itse kappaleessa perinteistä bluesin sointukaavaa olisikaan. Bassoa soittaa Pentti Ukkonen ja rummuissa on Ari Ilaskivi.  Ensimmäisen setin aikana lauteilla vieraili myös saksofonisti Katja Lamberg ja toi soitantaan kivasti pehmeyttä, vaikka tuntuikin hieman ylimääräiseltä elementiltä trion selkeässä soitannasa. Kahden setin iltaan mahtui liuta lauluja. Faith No Moren hitiksi lämmittämä Commodoresin alkuperäisteos Easy, Creamin Sunshine of Your LoveNeil Youngin Cinnamon Girl ja Led Zeppelin veto Misty Mountain Hop edustivat keikan etulinjaa. Takalinjalle ajautuivat taas hitusen laiska tulkinta Red hot Chili Peppersien Californicationista ja basistin laulama kapeaksi jäänyt Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way.

Perusväitteenä melkein voi sanoa, että juurimusiikin alkeita edustaneet vanhemmat viisut istuivat Kaarion ja kumppaneiden turvalliseen muottiin paremmin kuin uudemmat rallit. Toki J. Kaario Blues Band palveli monipuolisuudellaan yleisöä ja sai osan muuten istumavoittoisen baarin asiakkaista jopa joraamaan. Aika moni kulman kundi osaa tulla Vinttiin musiikkitarjonnan vuoksi, mutta kyllä se on seura ja seurustelujuoma mikä laittaa tapiolalaiset liikkeelle lauantai-iltana. Nyt alan myös ymmärtää miksi baarin eteen asettuu aina sama asunnoton kaiffari. Mies taitaa digata musiikista ja eipä tarvitse värjötellä ulkosalla, kun pääsee kauppakeskuksen sisäkäytävän penkille istumaan. Vartijatkin antavat harmittoman miehen päivystää rauhassa ja kuunnella vaikkapa versiota  ZZ Topin Sharp Dressed Man-biisistä. J. Kaarion positiivisesti yllättäneen keikan päätti Free Your Mind, joka paremmin tunnetaan En Voguen ysärihittinä. Ihan ei taittunut samalla tavalla Espoon sediltä catwalk-funky  kuin Amerikan siskoilta, mutta hauska valinta ja kertoi paljon yhtyeen avarakatseisesta asenteesta. Mahdollisesta encoresta ei ole todisteaineistoa, koska lähdin kapakasta saman tein pois parantelemaan sitä pahemmaksi äitynyttä flunssaa.

Mikko Alatalo @ Olarin kamelit, Espoo 1.2.2013

Keikkavainu pitää liikkeellä. Osuipa silmään mainos, jossa kerrottiin keidasravintola Olarin kameleissa esiintyvän herra nimeltä Mikko Alatalo, joten ei auttanut muuta kuin tehdä ekskursio Espoon lähiöön. Ilmainen sisäänpääsy ei myöskään jarruttanut lähtöaikeita. Kansanedustajan ei varmaan tarvitsisi kiertää pikkuräkälöitä leivän vuoksi. Eipä taida ollla Alatalolla muuta vaihtoehtoa kuin heittää keikkaa puhtaasti sydämestään. Käsi lippaan siis.

Mikko Alatalo ura on huikea, vaikka miehen maineelle ja sinisille silmälaiselle pääkaupunkiseudulla lähinnä naureskellaan. Katu-uskottavuus taisi murtua kun Mikko alkoi kynäillä Syksyn sävel-hittejä 1970-luvun lopulla. Huumori-iskelmä osui kansaan, mutta ei siihen jengiin, joka arvosti Mikon ensimmäisiä Love Recordsin julkaisemia soololevyjä Maalaispoika oon (1973), Hasardi (1976), Rokkilaulaja (1977) tai Juice Leskistä tai Heikki Silvennoisen progepumppu Tabula Rasaa, joiden kanssa Alatalo oli tehnyt jo komeaa jälkeä. Iskelmä vei Alataloa, mutta ei täysin. 1980-luvun alussa syntyi lastenlauluja kuten Känkkäränkkä, mainosmusiikkiaa Puuhamaalle, mutta myös vakavampaa iskelmää sekä sävelmiä Mikko Niskasen Ajolähtö -elokuvaan. Kappaleet Alatalo on kirjoittanut pääosin Harri Rinteen kanssa. Musiikin ohessa Mikko Alatalo teki myös toimittajanuraa yhtä kirjavasti Yleisradiossa. Parhaiten mies muistetaan Hittimittarista ja laulattajana Tammerkosken sillalla -ohjelmasta.

Yhteislaulutunnelmissa Mikko aloitti keikkansa Olarin kameleissakin puoli kymmeneltä. Heti kärkeen kaljanhuuruisen baarin väki kannustettiin laulamaan mukana kaunis Viivy vielä hetki. Sitten annettiinkiin kunniaa Juice Leskiselle, jonka Syksyn sävel pohjusti Mikon ensimmäistä Syksyn sävel -voittobiisiä Vicky Lee. Ihan tuoppiinmenevän meiningin Alatalo kauluspaidassaan sai kapakkaan. Hänen vierellään soitti hanuria Jarmo ”Jammi” Humalamäki, joka veti Juicen lauluosuudetkin Mä lähden maalle-duetossa. Hanuri toimi varsinkin hyvin vähän harvinaisemmassan kappaleessa Jolsa jätkä, joka on tuttu Ajolähtö-leffasta. Yleisöstä aneltiin Tytöt tahtoo pitää hauskaa-rallia, mutta eipä saatu vielä ekaan settiin. Sen sijaan baarin kauneimmaksi kehutun neidin toive toteutui, kun Alatalo sai lapun häneltä käteensä. Hieno Hengitä sisko päästi Alatalon breikille jakamaan nimikirjoituksia. Eräs iäkkäämpi äityli otti Mikon signeerauksen käsivarteen ja esitteli sitä ylpeänä kuin teinityttö.

Kuivaniemeltä kotoisin oleva Mikko Alatalo lähti Tampereen yliopistoon opiskelemaan ja Manseen myös jäi. Manserokin aateliin mies ei ole koskaan oikein istunut. Oman tien kulkija kun on  tavallaan. Kolmas kausi kansanedustajana ei ole himmentänyt miehen pispalalaisleimaa, vaikka työt tehdäänkin Arkadianmäellä. Muusikkous on jäänyt politikoinnin varjoon, vaikka aikaansaavampi Alatalo on ollut musiikin saralla. Lintubongari kerää kirjaansa niin satakielen kuin variksenkin. Samasta syystä lähdin Mikon keikalle. Ei Alatalo ole koskaan ollut suuri suosikkini eikä pyörinyt levylautasella, mutta kaikesta huolimatta olen aina häntä arvostanut ja varsinkin muutamista kansallishymnin arvoon nousseista sävellyksistä ja sanoituksista. Parhaat sanoituksensa Alatalo on tehnyt Maaritille. Jäätelökesä ja Hymypoika ovat ehkä hieman aliarvostettuja mestariteoksia. Toisaalta Tabula Rasalle kynäilty Gryf kertoo taas Alatalon taitavan genreen kuin genreen istuvia lyriikoita.

Toinen setti tarjosi koko uraa luotaavan kattauksen. Tuli herkempää Ihmisen ikävä toisen luo, rempseämpää Leuhkat eväät ja ällöttävämmältä osastolta Taitaa tulla kesä. Saatiinhan se Tytöt tahtoo pitää hauskaa loppujen lopuksi ja encoressa kuultiin Känkkäränkkä ja Maalaispoika oon. Juopuneeseen varttuneeseen olarilaiskaraokekansaan rallit istuivat mallikkaasti. Osa tosin oli kiinnostunut enemmän kaljankittaamisesta kuin Mikosta. Ei sitä itsekään rauhassa saanut toljottaa Alatalon esitystä, kun aina joku tuli länkyttämään. Eräs metriheikki vihjaisi, että kohta täällä tapellaan. Eipä tarvinnut jäädä kapakkaan viettämään iltaa pitempään, vaan luikin keikan päätyttyä pois.

Mikko veti aika odotusten mukaisen keikan. Olisin kaivannut coveria Spencer Davis Groupin soulklassikosta Gimme Some Lovin’. Eipä tohtinut senaattori kiekua sielukasta vonkausbiisiä. Hyvin Alatalon ääni vielä toimii, mutta Anna mulle lovee -biisin äärirevittelyyn ei taida ääni enää taipua. Pari tuntia pubin nurkassa perjantai-iltana on päivän jo eduskunnassa istuneelle kansanedustajalle kelpo suoritus. Keikkakokemus oli virkistävä ja lähiöseikkailu näytti taas erään kulman Suomen kansasta. Alatalo osaa jutustelun yleisön kanssa ja kupletin perinteen, kyllä kansa tykkää. Mikko Alatalon kaltaista ja yhtä monipuolista muusikon uraa ei taida kukaan olla Suomessa tehnyt. Alatalo ei ota pois sinisiä silmälasejaan varmaan saunassakaan, mutta kaikki epäilijät voisivat riisua sinisilmäisyyden ja katsoa Alataloa yhtä laajasta perspektiivistä kuin mies katsoo maailmaa itsekin.