Dingo @ Allas Sea Pool, Helsinki, 18.8.2017

IMG_2755Dingon Sinä ja minä -single säväytti ilmestyttyään alkuvuodesta 1984. Ostin myöhemmin keväällä Nimeni on Dingo –debyyttialbumin, mutta suosion kasvaessa hurrikaanin lailla, siirryin muiden artistien pariin.  Dingo löi läpi aikana, jolloin punkin synnyttämä ja uuden aallon jatkama realismista voimansa saanut musiikki alkoi toistaa itseään. Dingo osui häpeilemättömällä romantiikallaan ajallisesti kultasuoneen. Kansa ihastui maailman meriä seilanneen Pertti ”Neumann” Niemisen lauluihin, mutta myös bändin glamrockista lainattuun näyttävään pukeutumistyyliin. Erityisesti sifonkihuivista tuli bändin tavaramerkki. Dingosta tuli teinityttöjen suuri suosikki. Pojat tykkäsivät salaa.

Dingo synnytti käsittämättömän ilmiön. Se teki ensimmäisenä bändinä jäähallikiertueen, joka 1980-luvulla oli ennen näkemätöntä. Dingon kakkosalbumi Kerjäläisten valtakunta (1985) on edelleen yksi kaikkien aikojen myydyimmistä levyistä Suomessa. Huumaa kesti kuitenkin vain hetken. Bändi hajosi syksyllä 1986 ja sen jälkeen Neumannin kynä ei ole onnistunut kirjoittamaan kappaleita, joilla kansaa kiihotettaisiin samaan malliin. Dingosta tuli muiden epäonnisten projektien jälkeen Neumannin sooloprojekti ja kymmenille muusikoille hollitupa, jossa ovet paukkuivat tiuhaan. Neumannin kaikki viritykset näyttivät lähinnä säälittävältä. Tunnetuin kokoonpano on yrittänyt paluuta muutaman kerran, mutta vasta vuonna 2017 se tuntuu vilpittömältä ja aidolta.

IMG_0062

Dingo ei näytä enää samalta kuin 1980-luvun menestyslevyjen kansissa. Lähes kuusikymppiset soittajat ovat äijistyneet niin kuin asiaan kuuluu. Meikit ja värikkäät vaatteet ovat taakse jäänyttä elämää. Yhtyeen nestori, kitaristi Jonttu Virta pitkässä harmaassa tukassaan on edelleen katu-uskottava rokkari. Samoin rumpali Juha Seittonen, joka on paremmin tunnettu nimillä Keijo Q tai Quuppa, mäiskii menemään pipo päässä entiseen malliin. Pete Nuotio on asettunut kuin vanhempi virkamies kosketinsoittimen taakse. Basisti Pepe Laaksonen myhäilee tyytyväisenä. Jos on Neumann ollut kolme vuosikymmentä eksyksissä, niin nyt hän on löytänyt paikan, jossa on parhaimmillaan.

IMG_2768Allas Sea Poolin yhteyteen rakennettu kesälava on kaupungin komein ulkoilmaklubi. Maailmanpyörän juuressa meren ääressä on kesän mittaan soittanut useita nimekkäitä artisteja. Dingo sai kunnian päättää tämän kesän ohjelmiston. Alue on sopivan kokoinen, jossa joka puolelta näkee lavalle hyvin. Yhtye soitti hyvin suunnitellun setin niin biisien kuin kestonsa puolesta. 75 minuutin keikka toimi lähes virheettä. Kahta kappaletta lukuun ottamatta settilista koostui 1980-luvun hiteistä. 1990-luvulta kuultu Perjantai muistuttaa vielä Neumannin biisintekotaidosta, mutta Elämäni sankari oli turhempi valinta. Sen sijaan oma ikisuosikkini Pistoolisankari olisi voinut korvata sen.

Allas Sea Pool ei ollut loppuunmyyty, mutta väkeä oli riittävästi. Sifonkihuiveihin sonnustautuneet yli nelikymppiset fanit lauloivat biisien mukana. Sanat tulivat selkärangasta. Itse näin Dingon elävänä ensimmäistä kertaa, mutta lehtijutut, keikkataltioinnit ja kylän miesten puheet olivat kuitenkin rakentaneet vahvan mielikuvan yhtyeestä. Ei jääty kauaksi kunnian vuosista. Dingo ei ollut se väsähtänyt jurribaarin nurkassa soittava Neumann ties millä kokoonpanolla, vaan suoraselkäinen yhtye, joka vastaavalla harkitulla keikkailulla voisi tehdä ehtoopuolen menestyksekästä ja vakavasti otettavaa uraa Eppu Normaalin tavoin.

IMG_0061Dingo soitti pätevän keikan. Paikka oli näyttävä ja elokuun lämpöisen illan tihkusade ei latistanut tunnelmaa. Soittotaito ei ole vuosien varrella ruostunut. Neumannin persoonallinen laulu on edelleen tunnistettava, vaikka samoihin korkeuksiin ääni ei taivu. Alkuun näytti siltä, että Neumann välipuheineen vetää omaa show’taan, mutta loppua kohden myös muut saivat huomionsa. Satumaisen hieno hetki sattui, kun bändi soitti biisin Rio Ohoi ja samaan aikaan meressä aivan lavan vieritse lipui ”banaanilaiva”. Mielikuvissa oli helppo hypätä jahdin kyytiin.

Settilista:

Sinä ja minä

Kirjoitan

Kerjäläisten valtakunta

Lähetyssaarnaaja

Elämäni Sankari

Kulkuri ja kaunotar

Perjantai

Kunnian kentät

Autiotalo

Nahkatakkinen tyttö

Rio Ohoi

Encore

Hämähäkkimies

Levoton tuhkimo

IMG_2771

 

 

Frank Ocean (US), Angel Olsen (US), Ryan Adams (US), The Afghan Whigs (US), Jonna Tervomaa (FIN), Vesta (FIN) @ Flow Festival, 13.8.2017

 

RYADPäällimäinen syy osallistua tänä vuonna Flow Festivaaleille oli Ryan Adams, mutta sunnuntaille osui satsi muitakin kiinnostavia artisteja. Ryan Adamsin legendaarisen pitkäksi venyneestä Savoyn keikasta tulee marraskuussa kuluneeksi viisitoista vuotta. Sen jälkeen miestä ei ole Suomessa nähty. Whiskeytown -yhtyeestä soolouralle siirtynyt Ryan Adams oli vuosituhannen alussa lupaavin uusi singer-songwriter. Samassa jamassa hän on edelleen. Suureksi tähdeksi hänellä on matkaa ja tuskin siihen asemaan koskaan pääsee. Siksi hän on edelleen kiinnostava artisti.

Flow Festival on kasvanut haastajan roolista isojen festivaalien valtiaaksi. Flow on eliittifestivaali sekä sen positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Hinnoittelu jarruttaa osallistumista, mutta vastaavaa vaihtoehtoista laatuohjelmistoa eivät muut tarjoa. Eikä toisilla festivaaleilla panosteta samalla tavalla viihtyvyyteen ja alueen visuaalisuuteen. Ruokatarjonta on ylivoimaista, vaikkakin annokset aina vaan pienempiä. Juomatarjoilu monipuolista, mutta kaikki mukavasti ylihinnoiteltua. Suvilahdessa kymmenettä kertaa järjestetty musiikkijuhla oli tänä vuonna alueen rakennustöiden vuoksi joutunut muuttamaan lavojen sijoittelua. Päälava ja teltat olivat viime vuotisilla sijoillaan, mutta Bright Balloon 360° Stage ja suosittu samppanjabaari oli siirretty turhan kauaksi. Se teki festivaalista hajanaisemman.

Vesta2Vesta on uusista nousevista artisteista mielenkiintoisimpia. Hän on noussut Litku Klemetin ohella vaihtoehtoisten nuorten naisten eturiviin. Kesäkuun alussa singlenä ilmestynyt Sun katu on vuoden kärkikappaleita ja muutenkin syväluotaavan äänen omaava Vesta jää mieleen muutenkin kuin Sialta matkitun kampauksen vuoksi. Kivoja singlejä on julkaistu liuta, joten odotus ensimmäiseen pitkäsoittoon on kova. Toisaalta tähän maailman aikaan pelkät laadukkaat singletkin riittävät.

Sunnuntain parhaan esityksen veti yllättäen Jonna Tervomaa. Olen nähnyt Tervomaan lukuisia kertoja ja useilla eri kokoonpanoilla. Koskaan en ole pettynyt, mutta tiettyä uusiutumista olen kaivannut. Nyt sen Jonna teki. Hän astui 360° Stagelle muuttuneena, kypsempänä artistina. Jonna julkaisee syyskuussa uuden Ääni -albumin neljän vuoden tauon jälkeen. Ensi kertaa hän on tehnyt lauluihin myös yksin sävelet. Tuottajana toimii The Posies -yhtyeen keulahahnmo Ken Stringfellow.

FullSizeRender-10Jonna Tervomaalla on tunnistettava santapaperin karhentama ääni, mutta hän on aina ollut myös äärimmäisen tyylitietoinen. Jonna astui lavalle coolissa valkoisessa sprigissä. Hän kertoi täydelle katsomolle, että lienee reilua kaikille, että tänään kuullaan pääosin uutta musiikkia. Komean setin ainoa tyylivirhe olivatkin vanhat biisit ja etenkin kulunein hitti Yhtä en saa, joka ei istunut muuten ehjään kokonaisuuteen. Edellisen albumin Minä tahdon toimi uusien biisien joukossa paljon paremmin. Tervomaan uusi yhtye soitti ensi kertaa julkisesti yhdessä. Hitusen tutinaa ilmassa oli havaittavissa, mutta hyvin konkarit homman klaarasi. Jonna kätteli kiitokseksi kunkin soittajan. Aika moni kelpuuttaisi soittokavereikseen Markus Nordenstrengin, Tuomo Prättälän, Mikko Mäkelän ja Juho Viljasen.

FullSizeRender-5Eniten jännitti miten tuoreet kappaleet toimivat. Uusi materiaali oli tasavahvaa, vaikkakin toistensa kaltaisia. Väärät vaatteet saa lahkeet lepattamaan peilipallon alla. Myös Disco Melancholia ja Ääni on minun jäivät mieleen. Uudet kappaleet eivät tarjoa Suljetun sydämen kaltaisia tarttuvia iskusäveliä. Sanoittajana Jonna on ollut aina hetket hienosti vangitseva impressionisti, mutta säveltäjänä vielä lokeroimaton. Jonna Tervomaa ei kilpaile tämän päivän Sannien ja Ellinoorien kanssa. Hän on itsenäinen taiteilija, jolla on vanha uskollinen yleisö. Osa voi kokea uuden materiaalin haastavaksi, mutta toisaalta se voi houkutella uusia kuuntelijoita.

FullSizeRender-11Greg Dullin johtama The Afghan Whigs nousi 1990-luvun grungen kyljessä arvostetuksi bändiksi etenkin Gentlemen (1993) -albumin myötä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi bändin musiikin sanotaan yhdistävän rockia ja soulia. Sielukkuutta musiikissa on, mutta ei siinä musiikillisessa merkityksessä miksi soulin ymmärrän. Bändi hajosi 2000-luvun taitteessa, mutta laittoi hynttyyt yhteen muutama vuosi sitten. Itselleni Greg Dullin toinen bändi The Twilight Singers on tullut tutummaksi ja kerran nähduksi Tavastialla. The Afghan Whigsiä en ole täysin löytänyt koskaan eikä se tällä kokemuksella paljon läheisemmäksi tullut. The Afghan Whigsin biisit starttaavat hienosti, mutta eivät oikein lunasta lupauksiaan. Keskenkasvuisina biisit ovat kuitenkin kelvollista kamaa. Uudet albumit Do to the Beast (2014) ja In Spades (2017) ovat vanhaan materiaaliin nähden melkein kiinnostavampaa. Etenkin Algiers on komea teos ja tuore Oriole vahva biisi.

Ryan Adams aloitti päälavalla auringon vasta harkitessa laskeutumista. Hän nousi lavalle uuden yhtyeensä The Unknown Bandin kanssa ja soitti kaksitoista kappaletta, joka on aika vähän siihen nähden miten paljon Adamsin Suomen vierailua olin odottanut – ja hyvin vähän siihen nähden miten tuottelias hän on yli 20 vuotisen uransa aikana ollut. Ryan Adams on säveltänyt pääosin juurimusiikista voimansa saavaa kitararokkia ja altcountrya, mutta välillä hän on julkaissut punkia ja metallia. Tuotteliaisuudesta huolimatta Adamsin sahalta pukkaa varsin vähän huonolaatuista puutavaraa. Vanhemmiten sirkkeli tuppaa tylsistyä, mutta alkuvuodesta julkaistulle Prisoner -pitkäsoitolle hän oli kirjoittanut alkujaan 80 avioeroa käsitellyttä laulua. Osa ylijäämästä julkaistiin keväällä Prisoner B-Sides -albumilla. Tämä todistaa jälleen sen, että luovuus kukkii, kun elämä muuttuu.

FullSizeRender-8Ryan Adams ei pettänyt, mutta silti esitys oli lievä pettymys. Ensinnäkin Ryan Adamsille päälava oli väärä miljöö. Tiikereillä somistettu lava ja yksinkertainen tähtitaivasprojisointi eivät tuoneet tarvittavaa suuruutta. Pelkistetty ilme olisi toiminut teltassa paremmin. Settilista oli odotettu läpileikkaus soolourasta ja tuoreimmista kappaleista, mutta hieman yllätyksetön, koska Ryanin lauluarkusta olisi riittänyt jännempiä vaihtoehtoja. Uusista kappaleista Outbound Train ja Doomsday soivat yllättäen ilmeikkäämmin kuin albumilla. Ryanilta olisi toivonut kuulevan tuplasti musiikkia. Ehkä se onnistuu, kun hänet näkee seuraavan kerran omalla keikalla.

Settilista:

Do You Still Love Me

New York, New York

Outbound Train

Gimme Something Good

Stay With Me

Let It Ride

Cold Roses

Fix It

Doomsday

When Stars Go Blue

Anything I Say to You Now

Shakedown on 9th Street

IMG_0004Angel Olsen oli uusi tuttavuus. Pintaraapaisin ennalta hänen viime vuonna julkaistuun My Woman -albumia, joka on kehujensa arvoinen. Alun perin Bonnie ”Prince” Billyn taustalaulajana musahommat aloittanut Angel Olsen on julkaissut kolme albumia. Vaihtoehtoista folkrokkia soittava Olsen teki vaikutuksen erityisesti Shut Up Kiss Me -kappaleella. Olsenin ympärillä soitti jämäkkä bändi ja mitä rouheammin ja isommin biisejä käsiteltiin, sen paremmalta kuulosti teltan takalinjoille. Intiimimmät biisit olisi pitänyt tunkeutua kuuntelemaan lähemmäksi.

FullSizeRender-7Flow-yleisön suurin odotus kohdistui selvästi Frank Oceaniin, joka perui edellisen vuoden 2012 keikan. Muutamaa päivää aiemmin Ruotsin Way Out Westissä soitettu veto antoi varmuutta, että tällä kertaa Ocean saapuu Suomeen. Frank Ocean antoi odottaa itseään vartin verran. Se on vähän isolle staralle, mutta raastavaa festivaalin minuuttiaikataululle. Ocean ilmestyi lopulta päälavan eteen kyhätylle siltamaiselle lavalle. Hän esiintyi alkuun yksin toimien itse myös DJ:nä. Ocean aloitti Solo -kappaleella ja Chanelin hän veti pari kertaa joko perfektionistisista syistä tai harkitusti osana ohjelmaa. Esitys projisoitui päälavan valtavalle kankaalle, mutta vaikutti intiimiltä, jopa silloin, kun lavalle astui iso sinfoniaorkesteri Frank Oceanin tueksi. Settilista täyttyi läpimurron tehneen Channel Orange (2012) ja kehutun Blonde (2016) albumeiden kappaleista. Illan pimetessä Suvilahti näyttää parhaimmat puolensa vaikuttavine kaasukelloineen ja se on etulyöntiasema kenelle tahansa.FullSizeRender-9

 

 

Royal Trux (US), Kynnet (FIN) @ Kuudes linja, 3.8.2017

Rock’n rollia syntyy ja kuolee. Samana iltana voi nähdä kaksi bändiä, joista toinen opettelee kävelemään ja toinen yskii henkitoreissaan.

Illan aloitti Teemu Tanner yhden miehen projektillaan, vaikka lauteille nousikin viiden hengen kollegio. Tanner on tuttu Teksti-TV 666, Hopeajärvi ja Love Sport -yhtyeistä. Nyt hänellä on käsissään Kynnet ja ne ovatkin terävät, vaikka sopivan huolimattomasti leikatut. Kynnet julkaisi …Taas ne menee Poks! -albumin tämän vuoden alkupuolella. Debyytti on kova, mutta tuore heinäkuussa julkaistu Milla (ei voi sietää mua) vasta onkin kesän parhaita kipaleita.

IMG_2679Melodista lo-fi garagerockia soittava Kynnet ei ole keksinyt pyörää uudestaan, mutta polkee sitä innostuneesti. Mikä tärkeintä, biisit ovat tarttuvia ja sanoitukset näppäriä. Kokoonpanossa häärää myös mm. French Filmsistä ja Teksti-TV 666:sta tuttu kitaristi Johannes Leppänen. Rummuissa Hilla Kohtamäki, bassossa Tuuli Sirkeinen ja toisessa kitarassa Sampo Seppänen. Tannerilta löytyy lavakarismaa kuin nuorelta M.A Nummiselta. Hän ei häpeillyt mainostaa persaukisuuttaan kaupatessaan lavan eteen raahattua Muna Lisa -taulua.

Keikka kesti puolisen tuntia, mutta se oli tymäkkä veto kaikkinen pikkumokineen. Ennen keikkaa yleisössä löytyi taas se huutaja, joka olisi halunnut käynnistää keikan yykaakoonee -kommentillaan juuri kun yhtye astui lavalle. Tanner otti tilanteen hienosti haltuun ja antoi tyypin käynnistää keikan. Sitten se olikin menoa. Parhaiten toimivat sinkuilla julkaistut Maa ja Alaovi sekä aiemmin mainittu huikea Milla (Ei voi sietää mua). Pitkäsoitolta mieleen jäivät hauskat Ella ja Antaa heittää! Kynnet on freesi bändi, jolle toivon hyvää kasvua.

Sitten tulikin illan pääesiintyjän vuoro. Royal Trux on yhdysvaltalainen alternative rockia soittava orkesteri, jonka Pussy Galoresta lähtenyt Neil Hagerty perusti yhdessä silloisen kumppaninsa Jennifer Herreman kanssa vuonna 1987. Bändi tahkosi useita albumeja aina millenniumiin saakka, kunnes hajosi. Nyt bändi on ollut pystyssä taas pari vuotta. Royal Trux teki Nirvanan vanavedessä rahakkaan kolmen albumin sopimuksen Virginille, mutta potkut tuli, kun ennakot käytettiin heroiiniin. Bändillä on edelleen legendaarinen maine ja siksipä oli kiinnostavaa saada heidät ensi kertaa Suomeen. Hyvä, että keikka siirtyi Tavastialta sopivamman kokoiselle Kuudennelle linjalle, mikä on itse asiassa Helsingin parhaita klubeja.

rtxRoyal Trux ei ollut liiemmin ennalta tuttu, vaikka kantaa underground-piireissä arvostusta. Pitää kiittää parempaa puoliskoani, jolta sain lipun syntymäpäivälahjaksi. Olisi mennyt ohi koko show. Royal Truxin materiaalia on vaikeasti saatavilla. Ennakkotutustuminen jäi lähinnä Youtuben varaan, mistä materiaalia onneksi löytyy. Bändin 1990-luvun tuotannossa löytyy rouheita albumeja.

Keikka alkoi hyvin. Kitaristi Hagerty riffitteli rytmiryhmän kanssa kolmistaan. Jamittelua kesti hetken ennen kuin Jennifer Herrema koikkelehti lavalle kasseineen ja turkishäntineen. Vaikutti siltä, että Herrema oli tuupattu vastikään taksista klubin eteen. Hän oli näyttävä näky löysässä Royal Trux -T-paidassaan, revityissä farkuissaan ja krokotiilinnahkaisissa korkkaribootseissaan. Vyötäröllä roikkui huppari kuten Axl Rosella. Pitkän tukan alta ja aurinkolasien takaa ei kasvoja erottanut ja kaiken kruunasi Hankkija-tyylinen lippalakki. Jennifer Herrema oli 1990-luvulla Calvin Kleinin alkuperäinen Heroin Chic ja sitä titteliä hän on kirjaimellisesti noudattunut. Nyt Herreman heilui kädessään pullo Lapin kultaa.

IMG_2682Keikka starttasikin maagisesti liikkeelle. Ensimmäisenä biisinä kuultiin The Spectre, joka löytyy Cats and Dogs (1993) -albumilta. Hagertyn ja varsinkin Herreman vahvasti kaiutettu laulu vaikutti alkuun ihan toimivalta yhtälöltä. Tämä jäikin sitten keikan kohokohdaksi. Herrema oli niin tuubassa, että enpä muista nähneeni vastaavaa aikoihin. Neil Hagerty nappaili Coca Colaa ja piti setin kasassa. Bändi soitti ilman etuvaloja, joten valokeilassa oli vain innokkaasti soittanut rytmiryhmä. Jennifer Herrema yritti ajoittain puhaltaa nokkahuilua, mutta hyvä kun huulet osui soittimeen. Herreman äänessä oli kuitenkin merkkejä, että mimmi osaa laulaa. Keikan keskivaiheilla pitkän jamittelun aikana Jennifer kävi takahuoneessa pari kertaa ilman järkevää syytä. Leidi vei show’n huomion, mutta ei taiteellista syistä. Eipä noise rockissa perinteisiä musiikillisia elämyksiä odotakaan, mutta kyllä tämä esitys tatuoitui mieleen ehkä erikoisimpana koskaan. Koko ajan lähinnä jännitti, pysyykö huojuva honka pystyssä. Keikka kesti nihkeät 50 minuuttia ja päättyi Accelerator (1998) -albumilta löytyvään räväkkään I’m Ready biisiin. Encorea ei saatu, mutta ei sitä erityisesti taputettukaan. Jos jäi keikasta piittaamaton fiilis, niin Jennifer Herreman kondis jätti huolen puseroon.