Kylie Minogue (AU), John Hiatt and the Combo (US) @ Pori Jazz 16.7.2015

Suomen Pori voi olla ylpeä juhliessaan puolivuosisataisen historiansa vuosipäivää jatsin ja laajalti muun populaarin rytmimusiikin näyttämönä. 50-vuotisjulaansa viettänyt ansiokas festivaali tarjosi tapojensa mukaisesti runsaan kattauksen elävää musiikkia. Musiikkitarjonta oli aikaisempaakin laajempi, mutta siitä huolimatta juhlavuoden ansaitsemat kovat nimet jäivät puuttumaan ja yleisömäärä ei tavoittanut ennätyslukemia. Torstaina Kirjurinluodolle myytiin 14.000 lippua. Jos festivaalin ohjelma alkaa jo alkuiltapäivästä puoli kahdelta ja kestää yli yhteen, on selvää ettei kaikkeen riitä virtaa. Pitää poimia rusinat pullasta, mutta silloin jää monta uutta artistia löytämättä. Pori Jazz muutti vuosi sitten muotonsa muiden festivaalien kaltaiseksi yhdeksi alueeksi, joka tarjoaa Kirjurinluodolla kaikki keskeiset konserttinsa. Toki Jazz-katu voi hyvin ja laadukkaita ilmaiskonsertteja on edelleen tarjolla Kokemäenjoen rannalla. Suomi-areenan asetettua tukevammin Poriin, on myös maan eliitti muuttanut heinäkuisen Porin hetkeksi koko valtakunnan pääkaupungiksi.John Hiatt Kirjuriluodon pääkonserttien trilogia alkoi torstaina ja omalta osaltani suurimmat ennakko-odotukseni osuivat John Hiatt and the Combo kokoonpanoon, jonka oli viimeksi nähnyt vajaa viisi vuotta sitten. Silloinen Tavastian iltapäiväkonsertin letkeä veto jätti mieluisan muiston, jonka toivoin toteutuvan myös Kirjuriluodon päälavalla. Ihan samaan ei päästy, vaikka John Hiatt bändeineen esitti pääosin tunnetuimpia kappaleitaan. Hiatt ei ole suuri mies, mutta hänestä jos kenestä lohkeaa poikkeuksellisen syvä ja rouheva lauluääni. Hän edustaa perinteistä amerikkalaista juurimusiikista ammentavaa singer-songwriter kulttuuria ja on ollut arvostettu jo neljä vuosikymmentä, vaikkei ei ole koskaan noussut stadionluokkaan. Nytkin Kirjurinluodon päälavan sijaan Hiattin olisi pitänyt esiintyä Tedin teltassa tai Lokkilavalla. John Hiatt aloitti napakasti klassisen Bring the Family –albumin biisillä Your Dad Did. Heti perään hän soitti viime vuonna julkaistulta albumilta Terms of My Surrender kappaleet Detroit Made ja Marlene, jotka valitettavasti kalpenivat vanhemman tuotannon rinnalla. Yksi miehen satiirisimmista iskukappaleista Perfectly Good Guitar jäi vähän lepsuksi vedoksi kuten myös vanhat suosikit Drive South ja Real Fine Love. Sen sijaan Grossing Muddy Waters soi mandolinin säestämänä kerkeästi. Toiseksi viimeisenä kuultu biisi Long Time Comin’ kulki rennosti ja varsinaisen setin päättänyt Memphis In Meantime ei sekään pettänyt. Hiatt soitti vielä pari encorea, joista Have a Little Faith in Me on miehen kauneimpia biisejä, kun taas jälkimmäisenä kuultu Riding with the King nosti hattua edesmenneelle bluesin kuninkaalle. Hiatt bändeineen saikin rokkibluesin yltymään komeaan grooveen. Biisi on Hiattin omaa tuotantoa, jonka myös B.B King sattui levyttämän erään Eric Claptonin kanssa.

Torstain pääesiintyjä Kylie Minogue vyörytti odotetusti tämän vuoden jatsien värikkäimmän pataljoonan lavalle isoine bändeineen ja tanssijoineen. Minogue oli vaatinut ison taustascreenin ja aiheesta, sillä huolella suunniteltu visuaalinen show tykitti tyylikkäästi pimenevässä illassa. Entinen lapsinäyttelijätähti ja nykyään 47-vuotias maailmantähti Kylie Minogue on ladypopin pioneereja, niitä harvoja jonka kaikki tuntevat pelkästään etunimestä. Hän on kuitenkin pitänyt jalat maassa kaikki menestyksen vuodet. Muistan Minoquen ensihitin coverin Locomotionista, joka kuultiin myös kirjurinluodolla. Muistan myös selvästi ensimmäisen Stock-Aitken-Waterman hittitehtaan kanssa tehdyn massiviisen hitin I Should Be So Luckyn 1980-luvun lopulta, josta taas Kylie esitti version täysin acapellana. Tunnistan sieltä täältä muitakin Kylien hittejä, mutta sen tarkemmin en ole hänen uraansa seurannut. Silti Kylli-tädin näkeminen oli iloinen asia.Kylie Minogue Kylie jaksoi hymyillä katkeamattomasti samalla kun pudotteli hittejä toisen perään. Kirjuriluoto hytkyi elektropopin tahdissa noin parinkymmenen kappaleen ajan. Sekaan mahtuu useita miellyttäviä hetkiä, mutta diskopoljento alkoi toistaa aika pian itseään. Keikan alkupäässä kuultu In My Arms oli illan raikkaimpia vetoja kuten myöskin Spinning Around, Your Disco Needs You ja On a Night Like This ovat diskopoppia parhaimmillaan. Can’t Get You Out of My Gead lienee Kylien suurin hitti ja nyt se kuulosti kuluneelta vaikkakin pakolliselta. Madonnamaisesti huokaileva Slow esitteli flirttailevamman Kylien. Kylie Kylien settiin mahtui useita covereita, joista Kim Carnesin Bette Davis Eyes oli oiva valinta, mutta siinä Kylie jäi alkuperäisen jalkoihin. Kim Carnesin käheän tulkinnan rinnalla Kylie tuntui jälleen naapurin tytöltä. Diana Krallin Peel Me a Grape versio muistutti että sujuu se jatsi myös diskokuningattarelta. Robbie Williamsin kanssa duetoitu Kids olisi voinut jäädä pois settilistasta, kun taas Nick Caven kanssa tehtyä Where the Wild Roses Grow jäi kaipaamaan. No, ilman väkivahvaa Caven tulkintaa se ei olisi tietenkään ollut mitään. Keikan loppupuolella kuultu  hitti Celebration oli myös hassu valinta, sillä kappale oli tiedossa lauantain ohjelmassakin itse Kool & The Gang bändin esittämänä. Kylie oli vaatinut lavan kattoon rekvisiitaksi myös diskopallon. Sen alla hän osoittikin olevansa yksi diskon kestävimmistä kuningattarista etenkin kappaleellaan Get Outta My Way. Hieman ylipitkän festivaalikeikan päätteeksi Kylie saapui esittämään vielä viime vuonna julkaistun albuminsa Kiss Me Once albumin hitin Into the Blue. Siitä olikin hyvä haahuilla öiseen sineen ja valmistautua uuteen Pori Jazz –päivään. Kylie Minogue_2

Robbie Williams (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 19.5.2014

Robbie Williamsista on kasvanut isäntämies, jos hän vielä 20 vuotta sitten oli poikabändi Take Thatin keskeinen vaikuttaja ja tässä välissä seilannut pophulttion ja viihdetaiteilijan välimaastossa. Allekirjoittaneelle Robbie on ollut hahmo lehtien otsikoissa, hänen musiikkiinsa en ole perehtynyt mitä nyt muutamaa radiohittiä en ole voinut olla ohittamatta. Odotukset illasta olivat siis olemattomat, mutta mielenkiintoa riitti, sillä Britannian wanna-be-estradikuningas oli myynyt kaksi iltaa peräkkäin areenan täyteen. Miehellä riittää siis ystäviä Suomessa. Enemmistä faneista on naispuoleista väkeä ja sen kuuli haltioituneista huudoista heti kun Robbie asteli yleisön eteen.

Ensimmäinen kerta, kun sain kutsun aitioon. Enpä olisi itse lippua tapahtumaan ostanutkaan, joten otin tilaisuuden vastaan ilolla. Aitio sijaitsi samalla tasalla kuin lava ja keskellä takakaarretta. Etäiset näkymät olivat hyvät, mutta saundit eivät areenan toiselle laidalle kuuluneet kummoisesti. Tämä hieman harmillista, sillä bändi oli Swing Both Ways -albumin varaan rakennetun kiertueen hengen mukaisesti iso. Lähinnä torvet pärisivät päällimmäisinä ja Robbien ääni jäi vaisuksi ei pelkästään akustiikan, vaan myös vertailun vuoksi. Jos mies laulaa Dean Martinin, Frank Sinatran ja muiden viihdegurujen tunnetuksi tekemiä klassikkobiisejä, niin välimatkaa on vielä rutkasti. Toki Robbiella on aikaa vielä kypsytellä ääntään ja tulkintatapaansa, sillä mies on vasta 40-vuotias. Williams on kuitenkin karismaattinen ja välispiikkeineen varma viihdyttäjä. Swing-kiertue myy hyvin, mutta kyllä artisti on vahvimmillaan laulajana pop-biiseissään kuten jättihitti Angelsissa, joka kuultiin vasta keikan lopussa. Sitä ennen saatiin kuulla väkisin yhteen hitsattu potpuri muista pophiteistä. Muuten anti oli swingaavaa nostalgiaa alusta alkaen. Keikan päätti tuore biisi Sensational.kuva

Avauskappale Shine My Shoes aloitti setin raikkaasti ja jäikin illan yhtenä parhaimpana vetona mieleen. Se onkin tuoretta tavaraa, jossa Robbie on ollut mukana sanoittamassa. Puttin’ On the Ritz, joka on yksi musiikkihistorian tarttuvimpia, mutta myös  kuluneimpia klassikoita, iski yleisöön kuin häkä. Cab Callowayn ikivihreä Minnie the Moocher jatkoi samaa rataa. Yhtä kovaa menneiden estradiviihteen riemullista settiä kuultiin aina New York, New Yorkiin saakka, joka tuntui laimealta yliukko Sinatran versioon verrattuna. Siitäkin olen kuullut paremman tulkinnan jossain karaokebaarissa. Biisilista oli takuuvarmaa, mutta yllätyselementit puuttuivat. Kaikkiaan kaksituntiseen iltaan mahtui 22 kappaletta sekä liuta potpureihin kyhättyjä biisejä. Konsertti oli kaksiosainen. Finlandia-talon ja Kulttuuritalon iltoihin väliaika on itsestäänselvyys, mutta en muista milloin areaanalla olisi ollut tätä ennen intermission. Lienee osa Williamsin kiertueen ohjelmaa, mutta hallin käytävien kioskimyynti ei pane moista vastaan. Parasta ja yllättävintä keikassa oli sen visuaalinen lumoavuus. Lavasteet ja huikeat projisoinnit tekivät Williamsin lavakarisman ohella esityksestä todellisen showbusineksen huipputuotteen. Vaihtuvat teemat, tanssijat ja pukuloisto pitivät mielenkiinnon hereillä, mutta näitäkin ihmeitä olisi mukavampi ollut seurata pienemmässä kabareemiljöössä.Robbie

Ilta areenassa oli viihdyttävä, mutta musiikillisesti lievä pettymys. Olisin mieluummin seurannut Robbie Williamsin puhtaan pop-keikan. Yleensä keikoilta lähtiessä toivoo, että musiikillinen elämys olisi se elementti, joka jäisi takataskuun eikä tiketti, mutta eipä silti valittamista tästä kokemuksesta, jos seura aitiossa tarjoiluineen on mieleen painuvaa. Robbie Williams ei ole tulkitsijana ylivertainen, mutta esiintyjänä hän on  jopa stand-up -koomikon taitoihin vahvalla itseironialla ulottuva ammattilainen. Koko keikka tuntui kovin käsikirjoitetulta ja aitoa Robbieta ei tavoitettu kuin hetkessä, kun hän puhui vastasyntyneen lapsensa ikävästä. Taitaa Robbie olla rauhoittunut niistä uutisista mitä olen hänestä vain vuosien saatossa lukenut. Williams on kansainvälisen poptaivaan laskeva tähti, mutta kaari on kovin loiva, jos katsoo suomalaisen yleisön vastaanottoa.

Kolumbus Kris @ Rock Café, Tallinna, 23.11.2013

Tallinnan yö on marraskuussa on yhtä tumma kuin Helsingissä, mutta ei niin tulinen, jos puhutaan live-musiikkitarjonnasta. Helsingissä on näinä aikoina kirjava kattaus, mutta etelämeren tuolla puolen on huomattavasti hiljaisempaa. Viron asema on parantunut keikkamaana viime vuosina harppauksin, mutta silti eestiläiset jäävät pikkuveljen varjoon kuten on ollut suomalaisten osa ruotsalaisten rinnalla. Toki viime kesänä Robbie Williams väisti sekä Suomen että Ruotsin ja esiintyi 70.000 hengelle Tallinnan laululavalla.

Ei ollut helppoa löytää Tallinnasta keikkaohjelmistoa lauantai-illaksi edes pikkujouluaikana. Maineikas vanhan kaupungin Von Krahl ei tarjonnut mitään. Sen sijaan Tallinnan Tavastiaksi kehutun Rock Cafén ohjelmassa oli illan ainoa täky. Nimittäin Viron Popedaksi ja ZZ Topiksi tituleerattu Kolumbus Kris soitti ihan mukiinmenevän keikan. Popeda on kuitenkin huono vertaus, sillä Kolumbus Kris on puhtaasti bluesista ponnistava orkesteri. Näin ollen Texasin partanaamat ovat oikeampi vertaus. Popeda vetää Tavastian täyteen, mutta Kolumbus Kris sai salin tuskin puolilleen. Lipuista joutui pulittamaan ovelta 10€, jotka ennakkoon olisi saanut pari euroa halvemmalla. Kallista ei rockin renkutus ole Tallinnassa ja vielä kun kaikki muu härpäke panimotuotteista lähtien on edullista.

Kolumbus Kris ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Joskus jotain lukenut ja pari youtube-clippiä tsekannut. Nähnyt en ollut, vaikka pumppu on kiertänyt useasti Suomessa. Odotukset olivat kuitenkin innostuneet. Kolumbus Kris on pitkän linjan kokoonpano, jonka taival alkoi 1987. Vuodet ovat tehneet yhteissoitosta mutkatonta. Laulajan virkaa hoitaa Urmas Vare, jonka hieman jäykkä lavapreesens hohkaa kuitenkin karismaa ja ajettuja kilometrejä. Kitaristi Aivar Ojan bluesranteessa on ruista eivätkä rytmiryhmä Jaanus Raudkats basson varressa ja Anders Oja rummuissa ole yhtään sen löysempiä. Kolumbus Kris on aktiivinen kombo, vaikka miehet käyvätkin päivätöissä. Yhtyeen tuorein albumi Suured Rattad on kuluneelta vuodelta.

IMG_3558

Kolumbus Krisin materiaalista suurin osa oli meikäläiselle täysin uutta ja vaikka sukulaiskansasta kyse, sain selvää lähinnä laulujen otsakkeista. Alkoholi tarvitades biisin viesti oli selvä. Muuten setti oli boogiepainotteista omaa tuotantoa. Disko jäi mieleen yleisöä hytkyttävänä rallina. Kooliansambal voisi olla Juice Leskisen kynästä, ja kipuaisi Suomessakin iskelmällisen rock-kansan sydämiin. Muusta materiaalista ei kerta kuulolta noussut erityisiä huippuhetkiä, mutta perusboogiena keikka oli tasalaatuinen kokemus.

Kiehtovinta Tallinnan myöhäisillassa oli kuitenkin itse venue. Rock Cafe tai rock  kohviik, kuten paikalliset sitä kutsuvat. En ollut klubissa ensi kertaa, sillä pari vuotta aiemmin piti matkustaa mestoille Sielun veljien perässä. Rock Café sijaitsee reilun parin kilsan päässä keskustasta Tarton suuntaan. Bussilla pääsee, mutta kätevämmin taksilla, joka ei hintatasoltaan huimaa. Eikä kävelykään ole mahdoton rasti. Rock Café on miellyttävä klubi, missä baaritiskeille ei tarvitse jonottaa, vessat on suht siistit, mutta tupakoitsijoille on varattu tunkkainen, pimeä savuluola, missä ilmanvaihdosta ei ole tietoa. Parasta on kuitenkin salia reunustava parvi. Akustiikasta en osaa sanoa yläkerran osalta, sillä kuuntelin keikan permannolta. Näkymät ovat eittämättä paremmat kuin esimerkiksi Tavastialla. Nyt väkeä oli sen verran naftisti, että kaikki mahtuivat heiluivat lavan edustalla. Koko ajan tuli kuitenkin vilkuiltua yläparvelle, jos siellä olisi nähnyt legendaarinen Villu Tammen, joka suomalaisten sielun veljiensä keikalla taannoin heilui antaumuksellisesti.