Avainsana-arkisto: Sting

Stevie Wonder (US) @ Helsinki Classic Festival, Kaisaniemen puisto, Helsinki 9.7.2014

by

Kaisaniemessä kesäisin vaihtelevalla päivämäärällä järjestettävä yhden päivän festivaali alkaa olla perinne. Kaksi vuotta sitten tapahtuma starttasi Stingin voimin ja viime vuonna päänimeksi oli valjastettu Neil Young & Crazy Horse. Tänä vuonna keikkaa myytiin Stevie Wonderin vetovoimalla ja sen verran imua sillä oli meikäläisenkin suuntaan, että piti järjestää lomamatkan paluupäivä niin, että ehtii konserttiin. Se kannatti. 64-vuotias soulmaestro oli hyvässä vedossa.

Heinäkuisesta keskiviikosta sattui tulemaan korkeatasoinen päivä. Samana iltana esiintyi The Circuksessa americanan ykkösnimi The Jayhawks, jonka olisin ehdottomasti mennyt katsomaan ellei Wonderin soittoaika olisi venynyt heidän keikkansa päälle. Lähetin jopa toiveen The Circukseen, että showtimea laadittaessa olisi huomioitu Classic Festival. Ei huomioitu. Asetin Stevie Wonderin kuitenkin edelle, koska mies oli vielä näkemättä. Helsinki Classicin muu anti oli myös tasokasta. Nicole Willis & Soul Investigators, Ricky-Tick Big Band ja Cody ChesnuTT. Tällä kertaa lämppärit jäivät kuitenkin väliin, ehdin vain kuuntelemaan Codya aidan takaa jahdatessa lippuja. Cody on tämän hetken neo-soulin ykkösnimi ja olen nähnyt hänet kahteen kertaan aiemmin, joten nyt riitti mainiosti, että kuulin hänen esitystään etäältä. Ja tosiaan Kaisaniemen puiston liepeille oli kerääntynyt runsaasti ihmisiä nauttimaan kesäillasta ja hyvin kuuluvasta konsertista.

stevie-wonder-livenation-700x120

Lähdin Helsinki Classiciin riskillä, sillä lippua en ostanut ennalta. Ajattelin, jotta jos ulkomaan matka jostain syystä venähtää ja enkä ehdikään ajoissa kotimaahan, harmittaa lähes 90 euron lipun käyttämättä jättäminen turkasen paljon. Jätin lipunhankinnan portille, mistä epäilin saavani normaalihintaa halvemmalla tiketit ja pienen odotuksen jälkeen näin kävikin. Seurassani oli kaksi muuta henkilöä ja lopulta saimme kolme lippua satasella. Eli näimme Wonderin ihmehintaan.

Classic Festivaali on järjestelyiltään aika pitkälti samassa jamassa kuin viime kerralla, kun kävin tsekkaamassa Stingin keikan. Joustamattomuutta ja ylihinnoittelua on edelleen. Sisään pääsee vain kerran, turha mennä lisäämään rahaa parkkiautomaattiin tai käymään himassa. Ja jos viettäisit koko päivän ensimmäisestä esiintyjästä aina illan pääaktiin asti, kävisi riennot kovin kalliiksi. Olutlinja on muuttunut siten, että neljän desin muovituopit ovat vaihtuneet 0,33l tölkkeihin. 6€ pikkutölkistä on kohtuuttoman kova. Tämän päälle ei kerätty panttia, mutta sinne maahan ne tölkit jäivät 9000 hengen jalkoihin tallautumaan. Sen sijaan 20 cl viinilasin sai 7 eurolla, mikä oli kyllä taas erinomaisen kohtuullinen hinta, vaikkakin vain pahvitötsäviinistä. Ruokapuoleen oli satsattu ja tarjolla oli useita mielenkiintoisia katukeittiövaihtoehtoja. Vessoja oli aivan liian vähän, varsinkin kun ajatellaan hameväkeä. Ihmettelin ehkä eniten, että missä olivat screenit? Olisi ollut ilo katsella 50 metrin etäisyydsestä välillä lähikuvia taitavista soittajista. Harmi, ettei tullut kiikarit mukaan.

Keikka alkoi vartin myöhässä ilmoitetusta ajankohdasta, samalla aloin luopua mahdollisuudesta nähdä The Jaywaks. Stevie Wonder aloitti keikan tarttuvalla lainabiisillä: Marvin Gayen How Sweet It Is (To Be Loved By You). Varsin aktiivisen oloinen yleisö lähti heti mukaan meininkiin. Heti perään kuultu reggae Master Blaster (Jammin’) ei laskenut letkeää tunnelmaa, vaikka biisi tuokin aina vahvasti mieleen Bob Marleyn Jammin’ biisin, joka on selvästi ollut Wonderille esikuva tai matkimisen kohde. Higher Ground laittoi funkimman vaihteen silmään ja cover-versio Beatles-klassikosta Day Tripper oli viihdyttävä. Välillä Stevie Wonder vaipui siirappisiin tunnelmiin ja sitä sortuikin helposti näpräämään kännykkäänsä, mutta kun varhaisen kauden soul-klassikko Signed, Sealed, Delivered (I’m Yours) pärähti soimaan, imu oli taas vääjäämätön.

Konsertti oli rakennettu hyvin monipuoliseksi, tunnelmat vaihtelivat suloisista soulballadeista tanakoihin funkpoljentoihin. Hittiä pukkasi hengästyttävästi toisen perään ja etenkin kasarihitti Part-Time Lover sai yleisön keikkumaan. Aikanaan Paul McCartneyn kanssa duetoitu Ebony and Ivory oli nostalgista kuulla, vaikkakin McCartneyta tuurasi taustalaulaja.

Keikan lopussa Stevie Wonder laittoi yleisön laulamaan ja kun puhutaan suomalaisesta yleisöstä, niin se harvemmin onnistuu. Nyt Wonder sai yleisöstä sanojensa mukaisesti rakennettua kuoron, jonka simppelit alkulallatukset tuntuivat aluksi kömpelöiltä ja noloilta. Sitten vaan toiston kautta laulatus alkoi toimia ja raikui Kaisaniemessä vaikuttavasti. Wonder on myös taitava kuoronjohtaja.

Stevie Wonder päätti keikan suurimpiin hitteihinsä I Just Called to Say I Love You ja Superstition, johon liittyi seuraksi Cody ChesnuTT. Encore kuului koko parin tunnin ja 19 biisin pakettiin ja kukapa sitä olisi odottanutkaan sokealta mieheltä käyntiä lavan taakse. Tosin Keith Richards kertoo hauskasti elämäkerrassaan, kuinka Stevie Wonderilla oli tapana opetella esimerkiksi reitti hotellin respasta hissille askel askeleelta niin tarkasti, että näytti ulkopuoliselle siltä, että hän ei olisikaan sokea. Wonderilla on pilke silmäkulmassa, vaikka musiikkinsa hän suhtautuu vakavasti.

Peter Gabriel (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 20.5.2014

by

Peter Gabriel kävi Suomessa edellisen kerran vuonna 1987. Listojen kärkikahinoissa menestynyt albumi So (1986) laittoi jälleen Gabrielin kiertämään maailmaa. Buumi teema-albumikonserteista on kestänyt jo joitakin vuosia ja samasta syystä Gabriel kokosi aikalaisbändin kasaan ja lähti kiertämään soittaen hittialbuminsa läpikotaisin. Gabrielin luovuus on tyrehtynyt viime vuosina, mutta taidot ovat edelleen tallella. Lämmityskiertue saapui myös Suomeen ja meikäläiselläkin oli mahdollisuus päästä niihin tunnelmiin, jotka missasin silloin muinoin, vaikka Gabrielia jo jonkin verran olin seurannut. So -albumista on jäänyt hyvin pitkälle mieleen sen etevät musiikkivideot. Elettiin videoiden kulta-aikaa ja kovana visualistina tunnettu Peter Gabriel teki aikansa komeimmat pätkät biiseistään. Megahitti Sledgehammer ja Kate Bushin kanssa duetoitu Don’t Give Up ovat piirtyneet muistikalvoon pysyvästi. Koko albumi on aikansa mestariteos, ja näin vuosikymmenien päästä katsottuna se toimii edelleen.

Peter Gabriel astui lavalle ilmoitetun aloitusajan mukaisesti minuutilleen klo 20.40, istui koskettimien ääreen ja alkoi jutustella kuin pienen baarin nurkassa yleisölle. Hän esitteli konsertin konseptin, joka on kuin kolmen ruokalalajin illallinen. Ensiksi tarjotaan akustinen alkupala, sitten sähköinen pääruoka uran muista merkkikappaleista ja jälkiruokana So-albumi kokonaisuudessaan. Kaiken päälle vielä jälkijälkiruokana saatiin encore. Kaikkiaan kahden tunnin setti sisälsi 22 biisiä. Keikka alkoi välittömän kotoisissa tunnelmissa Gabrielin lämminhenkisen juontamisen vuoksi. Mies oli opetellut muutaman lauseen vaikeaa suomen kieltäkin. Peter esitteli kärkeen bändin jäsenet ja aloitti keikan riisutulla Daddy Long Legs -biisillä vakuuttavasti. Heti perään vakuuttava Come Talk to Me, joka on miehen Us -albumilta (1992). Akustisen osuuden lopetti alkuperäisasultaan salamoivan sähäkkä Shock the Monkey. Ensimmäiset kappaleet soitettiin areenan alastomassa loisteputkivalaistuksessa.PETERkuva

Pääaterian kunniaksi sali pimeni ja huikeat vaaleat valot loivat apokalyptisen tunnelman, kun lavan ottivat haltuun uhmakkaat valokraanat, jotka tuijottivat yleisöä kuin vierailijat ulkoavaruudesta. Gabriel viihtyi koskettimien ääressä, mutta liikkui myös lavalla, joskaan ei niin ketterästi kuin vielä edellisellä So-kiertueellaan. Gabriel (s.1950) on vanhentunut arvokkaasti. Hän ei taistele monen kollegansa tavoin ikuisen nuoruuden puolesta, vaan näyttää samalta kuin kuka tahansa isoisä. Muistan kun näin miehen TV:n välityksellä konsertoimassa Bruce Springsteenin, Stingin, Tracy Chapmanin ja Youssou N’Dourin kanssa Human Rights Now! –kiertueella vuonna 1988. Hän vaikutti jo silloin lihaskimppu Brucen rinnalla löysältä virkamieheltä. Onneksi musiikkia ei tehdä ulkomuodolla. Peter Gabriel on sisältömies. Hän taitaa sanoitukset, visuaalisuuden ja omaa yhden persoonallisimmasta lauluäänistä. Vuonna 2014 Gabriel laulaa edelleen erinomaisesti.

Sähköisen osuuden aloitti Family Snapshot, joka on miehen kolmannelta sooloalbumilta (Melt). Gabriel erosi yhdestä progressiivisen rockin kunnioitetuimmista bändistä Genesis vuonna 1975, minkä hän oli perustanut jo nuorena kloppina vuonna 1967. Kuten kaikki tiedämme, Genesis pärjäsi omillaan Phil Collinsin hypättyä rumpalin pallilta vokalistin hommin, mutta komeasti alkoi myös Gabrielin sooloura. Debyyttisingle Solsbury Hill nousi listoille ja tottakai se kuului myös areenalla pääruokaan. Illan komeimpia vetoja olivat myöskin Us-albumin antia oleva Digging in the Dirt ja No Self Control, joka aiemmin mainitulta Melt -albumilta. Näiden biisien aikana valot ja lavaenergia olivat komeimmillaan.

Jälkiruokana tarjottu So -albumi soitettiin miltei oikeassa järjestyksessä. Vaaleat valot vaihtuivat värillisiin ja taustakankaalle projisoitiin komeita abstrakteja kuvakollaaseja. Eikä konseptin dramaturgia repsahtanut, vaikka keikan puolessa välissä kuultiin jo isoimmat hitit Red Rain, Sledgehammer ja Don’t Give Up. Ainoastaan B-puolen startteri In Your Eyes nostettiin varsinaisen setin päätösbiisiksi ja sekös rytmimagneettina sai yleisön heilumaan ja yhteislaulamaan. So-albumin jälkipainoksilla ilmestynyt bonusbiisi This Is the Picture (Excellent Birds) soitettiin myös. So-albumi osuuden järisyttävin veto oli Mercy Street, jonka Gabriel esitti antaumuksella.

Kyllä Gabrielin kelpaa kiertää, sillä miehellä on maailman luokan orkesteri. Miehen taustabändi koostuu parhaista ja pitkälti samoista hemmoista, jotka soittivat studiossa jo So-albumin aikaan. Bassossa legendaarinen King Crimsonistakin tuttu Tony Levin, joka taitaa myös mielenkiintoisen Chapman Stick -kielisoittimen. Tälläkin kertaa Levin tarttui harvinaiseen soittimeen. Kitarassa David Rhodes oli yhtä vakuuttava kuin albumiraidoilla. Rumpujen takana vaikka kuinka monen mestarin kanssa soittanut Manu Katché, joka sai esittelyissä illan venytetyimmät aplodit. Koskettimissa ja välillä akustisessa kitarassa taituroinut David Sancious muistetaan alkuperäisenä Bruce Springsteenin E Street-miehenä. Sancious vieraili Suomessa myös Stingin kanssa pari vuotta sitten. Taustalla lauloivat hunajaiset äänet omaava ruotsalaisduo Jennie Abrahamson ja Linnea Olsson. Abrahamson tuurasi myös Don’t Give Upissa Kate Bushia ja koskettavasti hommasta suoriutuikin.PG

Encoren starttasi ärhäkästi jyräävä The Tower That Ate People, joka on vuonna 2000 julkaistulta OVO -teema-albumilta. Päätösbiisi Biko on kaikkien stadionrallatusten isä ja konkreettisin esimerkki Gabrielin poliittisesta aktiivisuudesta. Gabriel on aina ollut huolissaan, miehellä on ollut sanottavaa ja hän ei ole pelännyt kommentoida. Keikan huipentuma sai väen kävelemään ulos areenasta ajatuksissaan lause: ”Loppu riippuu sinusta”. Mielessä velloi huoli maailmanmenosta, mutta sydämessä erinomaisen onnistunut musiikillinen elämys. Monta sankaria on tullut nähtyä areenalla, mutta Gabriel nousi vahvalla esityksellään kärkipaikalle, ainakin toistaiseksi.

 

Bobby Womack (US) @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz, 19.7.2013

by

Pori Jazz järjestetään 48. kertaa, mikä on minkä tahansa maan festivaalikartassa huikea määrä. Porin jatsijuhlien otsikko on alkuaikojen tiukkapipoisempien vuosien jälkeen muuttunut musiikin yleisfestivaaliksi. Jazzia tarjotaan edelleen, mutta massat saadaan liikkeelle valtavirtaan uppoavalla materiaalilla. Ilman yleisöä Pori Jazzin taival olisi varmasti ollut lyhyempi, vaikka takana toimiikin yleishyödyllinen voittoa tavoittelematon yhdistys.

Itse kuulun tähän massaan, joka saapuu Poriin kun paikalle on saatu haalittua esiintyjiä, joita ei muualla Suomessa näe. Jazzien maine on kiirinyt varmasti maailmalle hyvänä festarina, koska joka vuosi anti tarjoaa kattavasti uutta artistiverta, mutta kaivaa myös naftaliinista vanhoja mielenkiintoisia herkkuja. Ohjelmistossa on usein yleisöä houkuttelevia isoja supertähtiä, jolla Kirjurinluodon areena saadaan natisemaan liitoksistaan. Tämän vuoden kattaus ei sisältänyt megastaroja, mutta yleistasoltaan anti oli poikkeuksellisen laadukas.

Pori Jazz kestää reilun viikon ja se myy konserttikohtaisia lippuja. Hinnat ovat asiallisia. Ei halpoja, mutta maltillisia, joihin muillakin kuin yrityksillä on varaa. Hyvä puoli on se, ettei tarvitse maksaa kuin niistä esiintyjistä, jotka kiinnostavat. Jazzia kuulee festareilla edelleen, mutta eniten huomiota keräävät popin, rockin, soulin, funkin ja hip-hopin edustajat. Konserttipaikkoja on ympäri Kokemäenjoen vartta. Pääpaikka Kirjunrinluoto arena on puistomainen pääalttari, jonka suomalaisesta valvontakulttuurista poikkeava harvinainen erityispiirre on se, että alueelle saa viedä  omat eväät. Näinä aikoina, kun keskiolut halutaan taas pois kaupoista, on omien murkinoiden ja viinipöniköiden tuominen hippimäisen vapaamielistä. Ristiriita on hauska, koska konservatiivisuutta vastustaneita hippejä yleisössä ei pahemmin näy. Yleisö on leimallisesti keski-ikäistä hyvätuloista keskiluokkaa, mutta oikeasti jazzväki on kirjava läpileikkaus hyvän musiikin ystävistä niin nuorista kuin vanhoista.

BW

Bobby Womack @ Pori Jazz

Saavuin sen verran myöhään Kirjurinluodolle, etten ehtinyt nähdä kuin pääesiintyjä Bobby Womackin. Odotin näkeväni miehen jo viime kesänä Flow-festivaaleilla, minne hän ei saapunut keuhkokuumeen vuoksi. Womackia on lyöty vakavamillakin sairauksilla kuten syövällä ja alzheimerilla. Siksi on miltei ihme, että soul-legendan näkee Porissa vuonna 2013. Bobby Womack on 69-vuotias veteraani, joka aloitti musikaalisten veljiensä kanssa The Valentinos nimisessä -yhtyeessä, jonka Sam Cooke oli ottanut SAR -levy-yhtiönsä suojiin. Bobby soitti myös samoihin aikoihin  Cooken taustabändissä rytmikitaraa. Bobbyn Womackin sooloura ei tahtonut lähteä käyntiin, koska taustalla painoi skandaali. Bobby oli päräyttänyt naimisiin Sam Cooken lesken kanssa, kun Cooken kuolemaan aiheuttanutta ampumistapausta vielä tutkittiin. Sam Cookella oli vetovoimaa muutenkin Womackien suuntaan, sillä Bobbyn veli Cecil Womack taas nappasi kumppanikseen Lindan, joka on Sam Cooken tytär.

No niin, palataanpas aiheeseen. Bobby Womack nousi lavalle aikataulun mukaisesti kello 19. Katsoin konserttia etäältä, vaikka lähemmäksikin olisi päässyt. Se oli virhe. Kokemus ei noussut ihan odotusteni tasolle. Bobby oli kyllä ulkoisesti pirteässä kunnossa. Ääni oli vuosien marinoimana edelleen murea, mutta välillä tulkinta heitteli välttävän puolelle. Taustalla oli iso 14-henkinen bändi, jossa etenkin vahvat taustalaulajatteret antoivat tarvittavaa tukea maestrolle. Jossain vaiheessa Bobby kävi huilaamassa penkillä ja silloin liidasivat taustalaulajat Coulter Lisa Kai, Grayson Alltrinna ja Womack Ginare.

Soul-perinteisiin kuuluu, että illan tähti ei seiso lavalla ensimmäisenä, vaan saapuu bändijammauksen ja spiikkausten saattelemana. Olihan siinä momenttinsa kun Bobby Womack valtavissa pyöreissä aurinkolaseissaan astui lauteille. Mies on monen mielestä yksi merkittävimpiä elossa olevia soul-legendoja. Itse nostan kuitenkin ykköseksi Al Greenin, jonka esiintymisen voi Suomessa toteuttaa todennäköisesti vain Pori Jazz. Rohkea veto Womackilta oli heittää yksi isoimmista hiteistääm Accross the 110th Street heti toisena kappaleena. Jengi saatiin nytkähtelemään, mutta ei keikan dramaturgia sen jälkeen ollut enää kovin nousujohteinen. Quentin Tarantinon Jackie Brown -elokuva toi Accross the 110th Streetin uudestaan suuren yleisön tietoisuuteen ja on siksi saavuttanut yhden kaikkien aikojen kovimman soul-klassikon aseman. Sen jälkeen moni kelpo viisukin tuntuu vaan väljähteneeltä. Toki setissä tuli vielä hienoja hetkiä niin uusimman The Bravest Man in the Universum -albumin annista kuin vanhemmista helmistä. Omat suosikit olivat Woman’s Gotta Have It ja The Valentinosin originaali It’s All Over Now, jonka The Rolling Stones coveroi ensimmäiseksi ykköshitikseen vuonna 1964. Konsertin kalkkiviikoille saavuttiin Lookin’ For Love -hitin tanssittamana.

Bobby Womackin näkeminen oli pitkään päiväuni tai kaikki soul-legendat ovat sitä. Bongaustyydytys täyttyi, mutta silti esitykestä jäi hitusen väljähtänyt maku. Kuuntelukokemus ei noussut ihan sille tasolle kun havittelin. Siitä syytän pääosin itseäni, koska katselin vetoa liian kaukaa. Taas tuli todistettua, että musiikkikokemus on aivan eri luokkaa kun konserttia kuuntelee oikeasta paikasta. Porissa jengi istuu pääosin retkipeitoillaan ja puupenkeillä, mutta eturvissä on tilaa, ellei siellä esiinny Stingin kaltainen suurnimi. Eteen siis kannattaa mennä hakemaan elämystä varsinkin, jos haluaa heilua rytmimusiikin tahdissa. Bobby ei kuitenkaan ollut pettymys, vaan ajoittain tulkinta ja meininki oli selkäpiitä raapiva niin kuin sen pitikin.

Sting (UK), Rumer (UK), Hector (Fin), Latebird’s All Stars (Fin) @ Helsinki Classic Festival, 16.6.2012

by

Nyt rantautui Pori Jazz Helsinkiin. Ei Stadissa jazz soi, muttaa sama keski-ikäisten massa kokoontui Kaisaniemeen, missä ei tietenkään tavoiteta Kirjurinluodon nurmikenttien hohtoa, kun puupenkit on vedetty hiekkakentälle, sille samalle pläntille, missä on koettu niin Tuskaa kuin Maailmoja kylässä. Helsinki Classic on uusi tulokas muutenkin runsaassa pääkaupunkiseudun festivaalitarjonnassa. Nimi on harhaanjohtava. Nimittäin ensimmäinen mielikuva on klassisen musiikin festivaali, missä alttarina on uusi Musiikkitalo ja kapellimestarina Leif Segerstam. Jos sen Classic sanan perään olisi uskallettu laittaa sana rock tai pop, niin silloin oltaisiin asian ytimessä.

Helsinki Classic kokosi yhden päivän juhlaan pääesiintyjäksi Stingin ja hänen tuekseen aikamme suloisimmalla äänellä siunatun Rumerin sekä ties monettako kertaa lopettaneen Hectorin ja Latebirdsien ympärille kyhätyn kotimaisen dreamteamin. Pikkufestarin ohjelma oli siis varsin laadukas, mutta yllätyksetön. Olin nähnyt esiintyjistä ainoastaan Latebirdsin aiemmin, joten monta uutta bongattavaa oli tarjolla Kaisaniemessä.

Ensimmäisenä tahtipuikkoa alkoi heiluttaa Markus Nordenstreng, joka liidasi tähtibändinsä cover-putkea. Vuorollaan mikrofoniin tarttuivat ikäpolvensa kultapossukerholaiset mm. Jonna Tervomaa, Tuure Kilpeläinen, Anssi Kela, Tokela, Lasse Kurki ja kyytiä saivat rokkiklassikot ja powerpoppihelmet. Leppeään kesäiseen iltapäivään istuivat niin tulkinnat Nick Lowen, Tom Pettyn kuin Neil Youngin klassikoista. Keikka loppui Levon Helmin poismenon muistoksi vedettyyn The Bandin biisiin The Weight, jonka nousi lavalle hoilaamaan koko remmi. Tunnelma oli kuin Band Aidissa sekä hyvässä että pahassa. Ilmapiiri oli lämmin, mutta hitusen teennäinen ja varmasti sama setti Juttutuvassa olisi ollut hekumallinen. Latebirdsien musiikkimaku osuu niin yksiin, ettei hyvistä biiseistä sen enempää. Meininki on vaan hitusen harmaata jättilavalla, mikä vaatii karismaa ja auraa. Nyt se jakaantui turhan monen harteille.

Hector ei ole koskaan kuulunut suuriin suosikkeihini, vaikka mestarillisia sävellyksiä ja sanoituksia miehen repertuaariin mahtuu liuta. Uutta tuotantoa ei Hectorilta ole tullut sitten vuoden 2004 ja jäähyväiset on sanottu ja paluukiertueita tehty. Ilman suuria odotuksia siis kuuntelemaan. Varauduin nostalgiapotpuriin ja sen sieltä sai. Hector aloitti Neil Young ja The Beatles -covereilla ja tuntui, että jatkuuko tässä sama linja kuin Latebirdseillä. Ei jatkunut. Sitten tulikin kaikki hitit Ei mittään varhaisräpistä, Kissojen yöhön ja koko konsertin huipentaneeseen kansallislauluun Lumi teki enkelin eteiseen. Hectorin taustalla soitti iso ja asiansa osaava bändi ja laulaja itse oli hyvässä kuosissa. Taattua ja viihdyttävää. Jatka Hector samaan malliin.

Pori Jazzien Kirjurinluodon konsertteihin saa viedä picnic-kamat ja omat juomat. Uloskin pääsee välillä jos haluaa. Tätä mallia ei kopioitu Helsinki Classiciin. Nimittäin alueelta ei saanut poistua, kun sinne kerran oli astunut sisään. Vielä kun Koffin kaljatiskillä huomasi hinnaston, jossa 0.4l tuopista kehdattiin pyytää 7€, alkoi ajatus ulospääsystä houkuttaa. Kaisaniemen liepeillä oli läjäpäin leiriytyneitä loiskuuntelijoita, joille pussikalja maistui. Varmaan heitä olisi hymyilyttänyt, jos olisivat tienneet miten alueen sisäpuolella keskiluokkaa kyykytettiin. Tuumasta toimeen ja yritin valkoisen valheen turvin ulos alueelta, sinne muiden sekaan nautiskelemaan kevyemmästä hintatasosta. Vasta kolmas järjestysmies päästi ulos.

Kun vielä istuin alueen ulkopuolella, alkoi alueelta kuulua Karen Carpenterin ääni. Ei sentään, The Carpentersin laulaja ei ole noussut haudasta, vaan tulkitsija oli englantilainen Rumer, jolla on ehkä 1970-lukulaisin ääni kaikista nykynaisista. Adele hoitaa 1960-luvun. Hinkuhan sitä oli päästä lähempää kuulemaan, vaikka hyvin alueen reunoillekin olisi kuulunut koko festivaali. Rumerin uutta Boys Don’t Cry -albumia ehdin kuulemaan ennalta muutaman biisin verran ja hitusen alkoi festarin linja selvitä, sillä Rumerin levy on tulkintoja 1970-79 välillä syntyneistä lauluista. Pelkkiä covereita ja käännöskappaleitako Classic Helsinki tarjoaa? No, Rumerin hunajaisella tulkinnalla olisi voinut kuunnella version mistä viisusta tahansa ja tuli siellä hänen omaakin tuotantoa. Uudesta tuotannosta Jimmy Webbin P.F Sloanista syntyi niin sutjakka versio, että veikkaan laulusta pientä kesähittiä.

Rumerin jälkeen taivas täyttyi harmaasta pilvimasssasta ja vesisade uhkasi hetkellä millä hyvänsä. Ohjelman aikataulu oli toimiva ja esiintyjien välissä oli sopivasti odottelua, sillä kamat vaihtuivat lavalla vauhdilla. Kaikki alkoivat osuutensa minuutilleen, niin myös Sting starttasi virkeän biisinsä All This Time klo 20.30. Sting soitti puolentoista tunnin setin ja pikkuisen kiireen tuntu vaivasi koko ajan. Aivan kuin Stingin oli saatava mahtumaan keikkaan niin monta biisiä kuin mahdollista. Lopulta niitä tuli 16 kappaletta ja suurin osa hittejä sekä soolo että The Policen uralta. Stingilläkin on menossa kiertue ilman uutta materiaalia ja linja on selkeästi palvella yleisöä, toki erinomaisen orkesterin säestämänä. Rumpupallilla istuu muuan Vinnie Colaiuta, joka on soittanut Frank Zappan ja ties kenen mestarin kanssa. Koskettimissa taas on David Sancious, joka taas tunnetaan alkuperäisenä Bruce Springsteen & E Street Bandin jäsenenä. Persoonallista ilmettä esitykseen toi viulusti Peter Tickell. Keikka oli varsin miellyttävä, vähän sama fiilis nousi kuin Hectorista. Ei yllätyksiä, mutta homma toimii, vaikka maileja on jo takana. The Police on pärjännyt aina suht korkealla omilla bändilistoilla, mutta Stingin sooloura sitten 1980-luvun lopun, ei ole iskenyt kummoisesti. Muutaman vuoden takaista The Policen paluurundia himoitsin, mutta eipä ollut silloin mahdollisuuksia. Nyt Stingin keikalla mieltä lämmitti eniten entisen bändin tuotanto ja settiin kuului onneksi pari ei niin ilmeistä biisiä kuten Driven to Tears. Encoren päättänyt, ehkä Stingin tiukin sävellys, Next to You raikasi taustalla kun jo astelin kohti Rautatientoria tihkusateessa.

Helsinki Classic avasi suht onnistuneesti ja veti Kaisaniemeen n. 9.000 katsojaa, ei kapasiteetti olisi paljoa enempää vetänytkään. Lipun hinta oli maltillinen 69€. Hesarin lukijat saivat kaksi lippua yhden hinnalla, mutta eivät lähteneet hesarin lukijat rynnäkköön. Bajamajoja riitti konserttien aikana, mutta kun tuli tauko, tukkivat vessajonot kulkuväylät. Sama homma ruokakojuilla, missä jengi näytti jonottavan festarisapuskaa pitkissä letkoissa. Ja se juomien hintataso sai jo tuomioni, mutta ymmärrän, että jostain sitä voittoa pitää kattaa, kuten laittamalla 0,33l siiderille 7€ hintalappu. Pori Jazzeilla sama line-up olisi vetänyt 25.ooo katsojaa kevyesti ja joka jamppa olisi juonut kaupasta roudattua koffia tai fiinimpää viiniä. Epäilen, että tänä vuonna Pori Jazz laskee tulostaan, sillä ne massaa liikuttavat isot nimet ovat Helsingissä.