Angélique Kidjo (BJ) @ April Jazz, Espoo 27.4.2014

29 huhtikuun, 2014 by keikkakeppi

Tätä nykyä afropopin ykkösmimmi on Angelique Kidjo. Hänen harteilleen on laskettu äiti Afrikan viittaa, mutta myös maanosansa ykkösdiivan manttelia, eikä ihme, sillä Kidjo pitää iloisesti meteliä niin muusikkona kuin Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä. Kidjo on ollut allekirjoittaneellekin tuttu nimenä ja satunnaisradiosoittoina kuten Agolo -hittinsä vuoksi, mutta koskaan en ole Kidjon tuotantoon perehtynyt, saati konserteissa käynyt.

Espoon Tapiolassa järjestettävä April Jazz on ollut vuosia toivelistalla. Joka kevät olen tutkaillut festarin korkeatasoista jazzin ja rytmimusiikin ohjelmatarjontaa, mutta kertaakaan en ole päässyt paikan päälle. On syytä ihmetellä, sillä lähempää ei festivaalia enää voi löytää. Meikäläisellä on April Jazz Areenalle matkaa muutama kiven viskaus. Tänäkin vuonna ohiheitto oli lähellä, sillä visiitti osui arpomisen jälkeen vasta päätöskonserttiin.

Angélique Kidjo on alun perin kotoisin Länsi-Afrikasta Beninistä ja hänen koko nimensä on sellainen nimikaunotar, josta Gösta Sundqvist olisi voinut tehdä kevyesti biisin. Koko litanja kulkee näin: Angélique Kpasseloko Hinto Hounsinou Kandjo Manta Zogbin Kidjo. Artisti on asunut jo vuosikymmeniä Ranskassa ja nyttemmin New Yorkissa. Poikkeuksellisen äänen omaava Kidjo aloitti uransa Pariisissa taustalaulajana, mutta pian tie vei sooloartistiksi.

Heti ensikokemuksesta voin todeta, että Angélique Kidjo on yltiöreipas ja rutinoitunut viihdyttäjä, joka pistää itsensä likoon niin laulunsa kuin lavaliikehdintänsä osalta. Kidjon hame pyörii, kädet hakkaavat rumpua ja tästä kokonaispyörteestä innostuu jopa normaalisti kankea suomalainen yleisökin eläytymään vapautuneesti. Diivan piirteitä en tahdo Kidjon olemuksesta löytää sitten millään.

Kidjo kiertää pätevän nelihenkisen orkesterin kanssa. Basisti Ben Zwein ja rumpali Daniel H Freedman luovat rytmiryhmällään vankan afrofunkpop-pohjan, minkä päälle kitaristi Dominic Jamesin on helppo istuttaa eloisat melodiat. Dominic James osaa myös vuorovaikutuksen Angélique Kidjon kanssa. Heidän välillään on leikkimielistä jännitettä ja kiusoittelua. Lavan takalinjoilla ja afrikkalaisia perkussioita lyövä Magatte Sow vie esityksen viimeistään beniniläisiin maisemiin.

Angélique Kidjo julkaisi tammikuussa tuoreen albumin nimeltä Eve, jonka materiaalista settilista pitkälti koostui. Awalole tarjosi melodisimmat hetket, jonka taustoja orkesterin kundit lauloivat komeasti. Herkimpiä hetkiä tarjosi Cauri, joka sammuttaisi tuutulauluna monen uneliaan ajovalot. Kidjo laulaa sujuvasti usealla kielellä. Angéliquelta taittuu fon, ranska, youruba ja tietenkin englanti, jolla hän lauloi mm. uutuuslevyn nimikappaleen Eve.

Keikan loppupuolella yhteislauluna hoilattu gospeltunnelmia tavoitellut hitti Afrika sai teltan seinät pullistumaan. Kidjo kiersi yleisön seassa ja jakoi kahdenkeskisiä tanssihetkiä tai siltä se etäältä näytti. Angélique Kidjo on yllättävän pienikokoinen nainen ja lavaltakaan häntä ei tahtonut pitkä mies kunnolla nähdä, ja varsinkaan yleisön seasta tanssimasta. Sitten Kidjo houkutteli ujot suomalaiset lavalle, ja niin kuin aina, lapset ovat rohkeimpia ja nytkin lavan etureunan täytti reippaat juniorit. Eräältä pikkupojalta Kidjo nappasi hatun päästä ja sovitti omaan nuppiinsa. Hyvin se Angéliquen päähän istui mutta osoittautui kuumaksi. Kidjo kertoikin vitsikkäästi, miksi pitää lyhyitä hiuksia. Pitkät hiukset ovat kuumat ja niissä on Kidjon mukaan järjetön huolenpito shampoopesuineen ja kuivatuksineen. Kidjo aloitti lavalla loputtoman tanssii yleisön kanssa –show’n, missä kukin lavalle noussut sai vuorollaan vetää soolonumerot. Siinä vaiheessa olin seurannut jo puolitoista tuntia konserttia ja kiintiö alkoi täyttyä. Jos olisin tanssiorientoitunut heiluja, niin lavalle mars, mutta kun tulin katsomaan Kidjoa, enkä yleisön vaihtelevia tanssinumeroita, päätin poistua takavasempaan. Keikka jäi kesken, mutta toivottavasti en musiikillisesti missasin mitään erityistä. Tästäkin annista jäi tyydytetty olo.

Angélique Kidjo on syntynyt laulamaan, mutta myös puhumaan. Hänen esityksestään sai maksaa 39€, mikä ei järisyttävän paha hinta ole, mutta jos mainoksessa ilmoitetaan, että liput
33,50 € alkaen, niin silloin 39€ tuntuu kiskurihinnalta. Harvemmin näille keikoille eläkeläiset, varusmiehet ja lapset ensimmäisinä rynnivät, vaikka pitäisi. Nimittäin Kidjo puhuu paljon biisiensä väleissä, ja asiaa, yleensä naisten ihmisoikeuksista. Hän ei saarnaa, eikä julista, mutta välittää karismaattisesti viestiä, että meidän on herättävä toimimaan kuten tällä kertaa lapsi- ja teiniavioliittojen puolesta, joita Beninissä edelleen valitettavasti esiintyy ja sulkee monien nuorten naisten potentiaalin tulevaisuudessa. Näistä asioista on hyvä kiertää valistamassa, mutta voi kun sanoma kantautuisi niidenkin korviin, jotka eivät Kidjoa käy kuuntelemassa.

Lee Ranaldo & The Dust (US) @ Tavastia, Helsinki 9.4.2014

11 huhtikuun, 2014 by keikkakeppi

Poikkeuksellisen antelias Sonic Youth-liitännäiskevät meillä täällä. Ensin Sonic Youthin no wave -hengenheimolainen Lydia Lunch vieraili Korjaamolla maaliskuussa, jonka Retrovirus taustabändissä paukutti Sonic Youthin alkuperäinen rumpali Bob Bert. Vain kuukausi perään Lee Ranaldo & The Dust saapuu Tavastian näyttämölle. Lee Ranaldo on Sonic Youthin tunnusomaisen mölykitaravuoropuhelun toinen osapuoli, ja jos minulta kysytään, tärkeämpi, vaikka Thurston Moore on myös jäljittelemätön velho. Moore vieraili muuten Chelsea Light Moving orkesterinsa kanssa viime kesänä Helsingissä. Vielä sellainen lisädetalji, että The Dustin rumpalina toimii Steve Shelley, Sonic Youthin pitkäaikaisin ja erittäin arvostettu kannuttaja. Näin newyorkilaisen vaihtoehtoisen rockin keulakuvan rippeet kieppuu Suomessa aika isolla prosentilla. Se kyllä kelpaa, sillä Sonic Youth on tauolla toistaiseksi tai todennäköisemmin ikuisesti.

Lee Ranaldo & The Dust @ Tavastia

Sonic Youthin tauko ei haittaa, vaikka kyseinen bändi patsastelee edelleen näkemättömien bändien listalla kärkisijoilla. Liennytystä tarjoaa Lee Ranaldon erinomainen soolotuotanto. Herran kaksi viimeisintä albumia ovat saaneet arvostelijoilta myönteisen vastaanoton. Sekä Lee Ranaldon omissa nimissään tehty Between the Times & Tides (2012) että Lee Ranaldo & The Dust -orkesterin otsakkeella väsätty Last Night On Earth (2013) ovat eittämättä parin viime vuoden komeimpia rock-albumijulkaisuja. Onhan Lee Ranaldo tehnyt soolotuotantoa jo Sonic Youthin rinnalla, mutta vaikeata avantgardea, joka on jäänyt etäiseksi poprockin ystäviltä. Kaksi viimeistä albumia nojaavat melodiseen ja psykedeeliseen kitaraindierockiin, joka kulkee jossain Neil Youngin ja Evan Dandon välimaastossa.

Lee Ranaldo on jäänyt Sonic Youthissa Thurston Mooren ja Kim Gordonin varjoon, mutta osallistunut aktiivisesti biisien tekoon ja laulanutkin jokusen niistä. Nyt mies on elementissään The Dustin keulilla. Lee Ranaldo on ehkä maailman miellyttävin muusikko. Harva jamppa alustaa jokaisen biisin yleisölle, kertoo anekdootteja laulujen syntyhetkistä. Lee Ranaldo viihtyy lavalla ja se välittyy yleisölle. The Dustin peruskiertueella kulkevat rumpali Shelleyn lisäksi basisti Tim Luntzel ja kitaristi Alan Licht. Tosin Tavastian keikan kärkeen Lee Ranaldo joutui ilmoittamaan, että Shelley on terveydellisistä syistä joutunut palaamaan New Yorkiin. Häntä tuurasi tanskalaisen Sort Sol -yhtyeen riveissä soittava Tomas Ortved. Uutinen oli tietenkin pettymys, mutta onneksi Ortvedin soitto kulki sen verran hyvin, että asia unohtui pian. Hänellä oli ennen Helsinkiä takana neljä keikkaa, joten rutiinia oli havaittavissa. Silti jaksan edelleenkin leikitellä ajatuksella, miltä soitto olisi kuulostanut mestari Shelleyn tahdittamana.

Lee Ranaldo & The Dust soitti kiertueelleen uskollisen setin. Biisilista koostui kahdelta viimeisimmältä albumilta, minkä lisäksi he ovat soittaneet mielenkiintoisia covereita pitkin kiertuetta kuten Neil Youngin Revolution Blues ja Modern Loversin She Cracked. Tavastialla kuultiin maukas version brittiläisen postpunkpioneeri Wiren Mannequin -iskusävelestä heti ensimmäisenä encorena. Keikka starttasi tuoreimman albumin ensimmäisellä biisillä Lecce, Leaving, josta alkoikin pettämätön putki. Alussa volyymi oli miksattu yllättävän alhaiseksi ja fiilis oli kuin olisi kuunnellut bändiä olohuoneessa naapureita häiritsemätttä. Äänenvoimakkuus saavutti viimeistään neljäntenä kuullun Off the Wall -riemubiisin aikana oikean tason. Illan kohohohta oli toiseksi viimeisenä vedetty The Rising Tide, joka on yksinkertaisesti modernin ajan klassikko. Toisena encorena soitettu Blacktout kasvoi melkoisen psykedeelisen kitara-iloittelun myötä myös versioksi, joka on albumiversiota parempi.

Keikan jälkeen Lee Ranaldo kiirehti baarin puolelle levymyyntipisteeseen jakamaan nimikirjoituksia, missä vinyylikiekot myytiin välittömästi loppuun. Jäin myös nuolemaan näppejäni, sillä Ranaldon nimmarilla varustettu platta olisi ollut mukavaa kotiin vietävää. Hetken äimäiltyäni käteeni lyötiin settilista, johon Lee Ranaldo rustasi vielä allekirjoituksensa. Jälkikäteen ajateltuna ainutkertaisempi matkamuisto kuin vinyyli. Niitä ei Helsingissä muiden käsiin ojenneltu. Lee Ranaldon musiikillinen esitys oli kaiken kaikkiaan hallittu kokemus. Odotetuin keikka pitkään aikaan. Bändi soitti tiukasti yhteen, vaikka rumpali olikin tuuraaja. Lippu kustansi 27€ mikä on nykyhinnoitteluun nähden varsin kohtuullinen sisäänpääsymaksu. Valitettavasti Tavastia ei ollut myynyt salia täyteen, mutta toisaalta väljemmässä väessä bändin kuuntelu oli miellyttävämpää.

Niin kuin taitelijat yleensä, myös Lee Ranaldo löytää luovuutensa sykähdyttävistä havainnoista ja kokemuksista. Tuoreimman Last Night On Earth albumin apokalyptinen tunnelma syntyi miehen värjötellessä Sandy-myrskyn jälkeen sähköttömässä Lower Manhattanin asunnossaan. Kun luonto pakottaa taiteilijan perusasioiden äärelle ja selviytymään ilman nykyajan mukavuuksia, askeettisuuden ja yksinkertaisuuden lähteistä saattaa kehkeytyä moniuloitteisen rikkaita ja kauniita biisejä.

Lydia Lunch Retrovirus (US) @ Korjaamo, Helsinki 7.3.2014

12 maaliskuun, 2014 by keikkakeppi

Joskus paras keikkatietolähde löytyy kotinurkista. Enkä kehu itseäni. Nimittäin jos samassa taloudessa etsii toinen silmäpari myös elävän musiikin tarjontaa, voi joskus osua eteen sellaista mitä ei itse löytäisi. Näin kävi perjantai-iltana, kun kuumotti päästä liikekannalle. Asiaan löytyi lievitystä, kun selvisi, että puolelta öin Korjaamolla soittaa post punkin provokaattoriksi mainittu ja eritoten no wave scenen pioneeri Lydia Lunch Retrovirus orkesterinsa kanssa. Ei siinä muuta kuin taksiin, tosin vasta kaksikymmentä vaille kaksitoista ja menoksi. Tasan puolilta öin jätin takkini narikkaan ja samalla alkoi kuulua ensimmäiset murinat salin puolelta.

Lydia Lunch Retrovirus @ Korjaamo

Illan pääesiintyjä Lydia Lunch on uusi tuttavuus, vaikka millamagiamaiseen persoonallisuuteen olisi helposti voinut kiinnittää huomiota aikaisemminkin. Lydia Lunch on 1970-luvun lopulta asti esiintynyt niin musiikin kuin elokuvien parissa. Kirjailijina ja runoilijana hän on ollut myös aktiivinen. Viime kesänä Lydia Lunch vetäisi kokeellisen keikan Kuudes aisti -festivaaleilla, mutta se meni meikäläiseltä ohi. Korjaamolla ennakkoilmoituksen mukaan Lydia Lunch soittaisi läpi no wave ja punk-vuosien materiaalia.

New Yorkilainen Lydia Lunch sai taiteilijanimensä legendan mukaan pölliessään sapuskaa punklegenda Dead Boysien nälkäisille kundeille. Sillä nimellä on menty lähes neljäkymmentä vuotta, vaikka Lydialla on ollut useita bändejä tunnetuimpana Teenage Jesus and the Jerks. Nyttemmin New York on taakse jäänyttä elämää ja Lunchin tukikohta on ollut Barcelona jo vajaat kymmenen vuotta. Siksipä hänen on helppo kiertää Euroopassa. Lydia Lunch ei ole koskaan noussut post punkin eturiviin, mutta sinnikkäällä työskentelyllä on pysynyt elinvoimaisena kaikki nämä vuodet. Lunch teki taannoin yhteistyötä Nick Caven, Sonic Youthin ja Michael Giran kanssa, mutta samoille suosion sijaluvuille ei ole astunut koskaan. Enkä usko, että haluaisikaan. Lydia Lunch on kujakatti, joka kusee juuri siihen hiekkalaatikkon mihin huvittaa.

Illan artisti oli koonnut ympärilleen mielenkiintoisen ja nimekkään orkesterin. Kitaran varressa reuhtoi Weasel Walter, joka on mm. The Flying Luttenbachers -instrumentaalipunkjazzorkesterin perustajajäsen. Rumpuja soitti kokenein ottein Bob Bert, jonka ansioluettelossa seisovat vaatimattomasti Sonic Youth ja Pussy Galore. Bassoa sormeili New Yorkin metelirockin ja jazz-piirien perustyöläinen Tim Dahl, joka on työskennellyt mm. muusikko-tuottaja Jim O’Rourken kanssa.

Lydia Lunch Retrovirus soitti lähestulkoon saman setin kuin Moskovassa viikkoa aiemmin. Race Mixing aloitti keikan tunnustelevasti, Love Split with Blood jatkoi jo ärhäkämmin. Kolmantena kuultiin Mechanical Flattery, joka on aneeminen tunnelmapala klassikkosooloalbumilta Queen of Siam (1980). Settiin mahtui myös 8-Eye Spy -bändin riveissä väsätty Ran Away Dark. Samalta Lydia Lunchilta biisit kuulostivat, vaikka olivat kuinka eri projekteista lähtöisin. Keikan ehdoton helmi oli Burning Skulls, joka on Lunchin sooloalbumilta Shotgun Wedding (1991). Black Juju nousi loppupuolen jamittelujen ja etenkin Weasel Walterin kitaroinnin myötä kiinnekohdaksi. Lydia Lunch laulaa aika yksioikoisesti, mutta post punkin masentuneeseen julistamiseen hänen tupakan kärhentämä äänensä sopii mainiosti. Lydia Lunch, pian 55 vuotta, kauluspaidan napit pitkälle avattuna vaikuttaa fyysiseltä olemukseltaan silmäpusseistaan huolimatta suhteellisen reippaalta, vaikka parhaat vuodet ovat väistämättä takana. Taitaa moni tupakkaa väkevämpi artikkeli keventää taiteilijana olemisen raskautta edelleen.

Lydia Lunch Retroviruksen keikka kannatti tsekata. Ei näitä kokemuksia tarjota jatkuvalla syötöllä. Setti sisälsi kymmenkunta biisiä, johon aikaa vierähti hitusen yli tunnin. Encorena kuultiin bändin jätkien jamittelua vajaan minuutin verran. Lydia ei vaivautunut enää lavalle ja taustasoittajatkin lopettivat soittonsa kuin seinään. Se oli siinä. Lipusta pulitettu 18€ oli erittäin kohtuullinen kulu post punkin historian oppitunnista. Näiltä luennoilta ei kannata lintsata.

Eric Clapton (UK) @ Budokan, Tokyo, Japan 20.02.2014

22 helmikuun, 2014 by keikkakeppi

Tokion Nippon Budokan on legendaarinen konserttipaikka. Siellä on tallennettu useita live-taltiointeja kuten Cheap Thrickin ylistetty Cheap Thrick at Budokan (1978), Bob Dylanin parjattu Bob Dylan at Budokan (1979), Eric Claptonin tykätty Just One Night (1980) sekä kauhukeiju Ozzy Osbournen Live at Budokan (2002). Budokan ei alunperin pystytetty rockin riemua varten, vaan vuoden 1964 olympialaisten judoareenaksi. Kaksikymmentä tuhatta katsojaa vetävällä areenalla on varmasti ilo katsoa budolajien mittelöä, mutta jestas, se on myös uljas rock-pyhättö. Puhdasta sattumaa, että Eric Clapton osui Tokioon samaan aikaan. Huomasin mestarin soittavan kaupungissa pari päivää ennen reissua, mutta Suomesta käsin en onnistunut saamaan lippuja. Pelko loppuunmyydystä konsertista oli realistinen, vaikka Clapton oli varannut Budokanin useammalle illalle. Tästä huolimatta en antanut periksi. Jos yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä blueskepittäjistä on kaupungissa ja soittaa vielä Budokanissa, se nyt vaan olisi tyhmää jättää tilaisuus väliin. Nimittäin tuo edellämainittu Cheap Trick -platta on jäytänyt mieleen haaveen, että Budokan on joskus koettava. Eric Claptonia olen seurannut jannusta saakka, mutta mikään ukko ylijumala mies ei ole koskaan ollut allekirjoittaneelle. The Yardbirds ja Cream ovat ansainneet paikkansa rockin hall of famessa, mutta Blind Faith ja etenkin Derek and The Dominos ovat olleet Claptonin uralla myös huippuhetkiä. Ei Eric Claptonin soolourakaan ole pettänyt, hän on saanut ihan itsenäänkin paikan hall of famessa. Kolminkertaiseen kreditointiin ei ole kukaan muu artisti yltänyt koskaan. Näistä meriiteistä huolimatta Clapton on lykkinyt vähän yllätyksettömän konttoribluesin latuja. Reilu kaksikymmentä vuotta sitten Claptonin Unplugged -albumi (1992) oli akustisena irtiotto virkamiesbluesrockista, mutta megasuosion saavuttanut Tears in Heaven sai raikkaudesta ja traagisesta taustastaan huolimatta ottamaan pari askelta taakse. Sen jälkeen en ole paljon intoillut Claptonin projekteista. Näin ollen en ole myöskään koskaan ollut kovin kiinnostunut näkemään miestä elävänä. Kunnes koitti mahdollisuus nähdä hänet Tokiossa. Saavuttuani hotelliin aloin ensimmäisenä tutkia miten saada tiketti Claptonin keikalle. Netin kautta tiketin etsintä ei tuottanut tulosta toivomassani aikataulussa, vaikka jälkeenpäin selvisi, että olisin saanut lipun yksityisen jannun pitämän japanconcerttickets.com kautta, minne jätin viestiä. Seuraavana ryntäsin hotellin respaan kysymään jeesiä miten päästä Budokaniin kätevimmin. Viimeinen vaihtoehto oli lähteä ovelle tsekkaamaan lippuja. Matka Budokaniin kolmen metrovaihdon kanssa kesti tuskaisen kauan ja myöhästyminen oli mahdollista klo 19 alkavaksi merkitystä konsertista. Olin lukenut, että Japanissa keikat alkavat varsin jämptisti. Lopulta nousin maanpinnalle 18.55 ja aloin tähyämään missä suunnassa Budokan seisoo. Suurkaupungissa on helppo lähteä aivan väärään suuntaan varsinkin pimeässä. Tutka päälle ja läheisen puiston keskeltä Budokan pilkotti japanilaisine harjakattoineen. Käveltyäni 100m huomasin naisen myymässä kotiin sairastamaan jääneen miehensä lippua. Toisen onnettomuus oli toisen onni. Maksoin 12.000 jenin tiketistä 10.000 jeniä, joka on aika tarkkaan 75 euroa. Budokanin edustalle valui väkeä ja järjestysmiehet jakoivat ohjeita megafonien kautta. En ymmärtänyt mitään katkeamattomasta pölinästä, mutta tunnelma oli kihelmöivä. Sisään pääsy sujui ilman turvatarkastuksia joutuisasti. Lipunrepijä tenttasi vain kuskaanko mukanani kameraa. En tietenkään, mutta voi tätä nykyaikaa, kun kaikilla on taskuissaan kännykkäkamerat. Sisään päästyäni ensimmäisenä hämmästelin 50-vuotiaan areenan hohkaamaa ajan patinaa, vaikka joka paikka oli tip top-kunnossa kuten muuallakin Tokiossa. Permanto oli tatamin päällä eikä jääkiekkokaukalon mihin ollaan totuttu. Siis jonkin verran pienempi lattia, ja sekös teki areenasta poikkeuksellisen intiimin tuntuisen, vaikka väkeä riitti loppuunmyydyn areenan täydeltä. Istumapaikkaa ei tahtonut heti löytyä, kun tikettikin oli kirjailtu informaatio japanilaisella merkistöllä. Onneksi avulias kansa ei jätä muukalaista pulaan. Viisi yli seiskan istuin paikallani, tutkailin tummatukkaista yleisöä ja keskelle kattoa värkättyä jättilippua, jossa verenpunainen aurinko teki nousua valkoisesta taustasta. Clapton kunniotti japanilaista täsmällisyyttä ja aloitti keikkansa kello 19.11 Pretending -biisillä, joka on mukiinmenevää aikuisrockia Journeyman -albumilta (1989). Keikka lähti rullaamaan mutkattomasti, vaikka Claptonin laulu ei tahtonut ihan alkuun osua mikrofoniin. Ensi kuussa 69-vuotta täyttävältä kitaralegendalta ei kestänyt kauan, että laulukin alkoi kuulua. Lava oli koruton. Claptonin jalkojen alle oli levitetty ainoastaan itämainen matto, kun muun somistuksen hoitivat valot. Claptonin bändissä oli hänen lisäkseen viisi henkeä, joista kukin oli pukeutunut kuin arkimenoihinsa. Claptonin sinisen farkkupaidan päällä sentään lepäsi tumma liivi. Ulkomuoto oli toisisijaista. Puheenvuoro oli musiikilla. Claptonin taustalla soitti pianoa ja koskettimia Chris Stainton, joka on pitkän linjan arvostettu sessiomuusikko. Stainton on tehnyt duunia myös The Whon ja Brian Ferryn kanssa. Mies on Claptonin lisäksi ainoa nykykokoonpanosta, joka soitti Budokanin lauteilla Just One Night -levylle päätyneessä konsertissa. Vaikka Claptonin kitarointi otti joka biisissä pääosan, sai Stainton vetää myös monta iloluontoista pianosooloa. Kakkosbiisinä lähti bluesstandardi Key to the Highway, jonka Clapton on levyttänyt bluesin kartanonherra B.B. Kingin kera, mutta alunperin Derek and the Dominos kanssa. Klassikon perään tuli toinenkin armopala mestarillista Dominosien Layla and Other Assorted Love Songs -albumilta (1971), kun illan ilahduttavimpia hetkiä tarjonnut Tell the Truth tärähti Budokanin ilmatilaan. Dominos-ajoilta kuultiin vielä akustisena Bessie Smithin tunnetuksi tekemä masennusmessu Nobody Knows You When You’re Down and Out sekä se tunnetuin helmi Layla, josta Clapton irroitteli unplugged-sovituksen. Voi kun olisivatkin soittanut sen originaalin sähköisen version. Layla on harvoja biisejä joka on noussut hittilistoille sekä sähköisenä että akustisena. Kun Eric Clapton ottaa tutun takakenon, kevyen haara-asennon, nostaa leukansa pystyyn ja sulkee silmänsä, tietää mitä on tulossa. Silloin miehen sormet nousevat pääosiin ja liikkuvat Stratocasterin varressa herkästi mutta hallitusti. Ja niiissä biiseissä missä mies ei itse laula, on ikämiehen sormipeli edelleen ilmiömäistä. Näin tapahtui esimerkiksi harvinaisen Honest Man kappaleen aikana, jonka lauluosuuden nappasi bändin urkuri Paul Carrack, joka varsinainen kultakurkku onkin. Mies on tehnyt soolouraa, soittanut Roxy Musicissa, laulanut Squeezen Tempted -hitin, mutta ollut pidetty kumppani monien mestareiden kuten Elton Johnin ja Ringo Starrin projekteissa. Carrack lauloi kaikkiaan kolme viisua illan setistä ja antoi Claptonin äänihuulten huilia. Toinen Carrackin vetämä biisi oli hänen oman Ace bändinsä How Long. Ainokaisena encorena vetäisty Joe Cockerin ja pianisti Chris Staintonin kyhäämä High Time We Went kuultiin Carrackin tulkintana ennen valtaisat aplodit saaneita kimppakumarruksia. Tokiolaiset elävät vahvasti mukana keikan käänteissä ja heti kun kuulevat tuttuja alkusointuja, kiljahteleavat ja taputtavat kiivaasti. Näin tapahtui lavallesaapumisen jälkeen ensimmäisen kerran Wonderful Tonight -klassikossa. Samaa ilakointia kuultiin JJ Cale -covereiden After Midnightin ja varsinaisen setin päättäneen Cocainen aikana, jossa jengi jorasi antaumuksella. Muuten biisivalikoima koostui Robert Johnsonin, Bo Diddleyn ja Muddy Watersin bluesstandardeista, jotka Clapton yhtyeineen esittää taitavasti, mutta paikoin itseään toistavasti. Voi kun settilistaan olisi mahtunut joku Yardbirds tai Cream -klassikko sekaan, olisi soppa ollut maukkaampi. Eric Clapton soitti 1h 50 min aikana kaikkiaan 18 biisiä. Show’ssa edettiin musiikin ehdoilla. Clapton muisti muutamaan otteeseen sanoa thank you, mutta muuta lätinää oli turha toivoa, vaikka yleisöstä kovaäänisesti vaadittiin: say something. Pelkistetyn lava-asetelman laidoilla levittäytyivät screenit, joista kauempana istuneenkin oli ilo seurata vanhojen herrojen soitantaa. Etenkin rumpali Steve Gaddin raskaalta näyttänyt soitto kuulosti rennon ilmavalta. Mies on hakannut kannuja ties kenenkä kanssa aina Frank Sinatrasta Kate Bushiin saakka. Ei ole rytmiryhmän toisen puoliskon basisti Nathan Eastin CV myöskään yhtään heikompi, ansiolistalta löytyy Michael Jacksonia ja Phil Collinsia. Claptonin takalinjoille oli kasattu maailmanluokan soittajapoikia ja kun taustalla lauloivat vielä sielukkaat mimmit Michelle John ja Sharon White, niin ei voi kuin onnitella japanilaisia, jotka olivat saaneet oman pikkukiertueen juhlistamaan Claptonin 40-vuotista konserttitaivalta nousevan auringon maassa.

Simple Minds (UK) @ The Circus, Helsinki 27.1.2014

29 tammikuun, 2014 by keikkakeppi

Kun tunkee stadionbändin klubiin, on lähtökohta sama kuin astelisi norsuna posliinikaupassa. Simple Minds ei ole tosin kolunnut stadioneita aikoihin, joten bändi istui klubiin sulavasti. Skottibändi nousi U2:n kannoilla 1980-luvulla areenoiden elefantiksi. Suosio ei kantanut kuitenkaan kuin vuosikymmenen ajan. Ei bändi mihinkään kadonnut, mutta biisit tylsistyivät ja bändi ei onnistunut uudistamaan itseään samalla tavalla kuin irlantilaiskollegansa. Edelleen Simple Minds, ja etenkin, yhtyeen laulaja Jim Kerr hallitsee isojen lavojen maneerit. Hän tähyää katseellaan kuin kymmentuhatpäistä yleisöä, ojentaa käsiään taivasta kohden, laulattaa yleisöä ja laskeutuu tavoilleen uskollisesti julistukselliseen polviasentoon, vaikka yleisöä on reilu tuhat henkeä. Jos sama lavapreesens ilmenisi jollain toisella bändillä, sille saattaisi hymähdellä, mutta kun kärsää heiluttaa bändi, joka on taivaltanut ahkerasti jo vuodesta 1978, touhua katsoo kunnioittavasti.

Simple Minds @ The Circus, Helsinki

Simple Minds ei ole enää väsynyt stadionjättiläinen, vaan 1980-luvun soundeista voimansa vääntävä mahtipontinen syntikkapop-bändi. Yhtye kiertää aktiivisesti ja levyttää uutta materiaalia aika ajoin. Nyt kiertueen syy on viime vuoden keväällä julkaistu Celebrate Greatest Hits -kokoelma. Jos kahlaa tripla-albumin läpi, ei voi olla toteamatta, että Simple Minds on mittavan uran tehnyt ja tyylilleensä uskollinen orkesteri. Bändi tosin aloitti post-punk -orkesterina, mutta jo muutaman vuoden kuluessa tuotanto alkoi muuntautua paremmin isommille lavoille istuvaksi. Läpimurtolevynä voidaan pitää klassikon asemaan noussutta New Gold Dream (81-82-83-84) -albumia (1982), jolta The Circuksen illassa kuultiin lumoavan nimibiisin lisäksi letkeä Glittering Prize ja aina niin tarttuva Someone Somewhere (in Summertime). Luovuutta löytyy bändistä edelleen ja yksi keikan parhaista vedoista tuli heti kärkeen, kun kokoelman uutukainen Broken Glass Park käynnisti keikan tunnustelevasti mutta varmasti. Simple Minds sai ystävänsä heti koukkuun.

Keikka oli jaettu kahteen osaan, josta sai ennakkoon lukea The Circuksen informatiivisilta nettisivuilta. Ensimmäisen setin Jim Kerr heilui päällystakki päällään. Mies valitti murealla skottimurteellaan Helsingin kylmyydestä, sillä onhan -10 astetta aika Siperia skotlantilaiselle. Kerr vitsaili pukevansa seuraavalle kesäkeikalle kiltin päälle. Aika pian alkoi Kerrin lavaliikehdintä ahtaallakin lavalla kuumottaa ja takki kastui läpimäräksi, mutta sinnikkäästi palttoo pysyi niskassa. Toisena kappaleena kuultiin mainiolta Sparkle in the Rain -albumilta (1984) uljas Waterfront, joka väkevän bassopoljennon varassa kehittyi yksinkertaisen majesteetilliseksi biisiksi. Perään muhkean Once Upon a Time -albumin (1985) nimibiisi oli virkistävä valinta settilistaan, kun taas Real Life (1991) -albumin pompöösi Let There Be Love ei istunut klubiympäristöön niin hyvin kuin setin päättänyt The Call -cover Let the Day Begin. Ensimmäinen setti kesti kuin jalkapallo-ottelun puoliaika: 45 minuuttia.

Vartin viskitauon jälkeen bändi palasi mielenkiintoisemmalla materiaalilla. Tauon hyvä puoli oli siinä, että pääsin siirtymään lähemmäksi lavaa. Ensimmäinen puoli tuli kuunneltua kaukana miksauspöydän takana lipan alla, jonne kaiutetut soundit eivät kuuluneet mairittelevasti. Edelleen persoonallisen riffittelyn hallitseva, bändin toinen alkuperäisjäsen kitaristi, Charlie Burchill aloitti toisen setin soittamalla instrumentaaliversion biisistä Book of Brilliant Things. Useassa Simple Mindsin biisissä on ollut vahvassa asemassa naistaustalaulu kuten ensimmäisen setin puolella kuullussa All the Things She Said -biisissä. Siksipä oli hyvä, että viisihenkisen peruskokoonpanon mukana kulkee taidokas taustalaulaja Sarah Brown. Hän tulkitsi mielenkiintoisen version Kraftwerkin Neon Lightsista ennen kuin pitkään huiviin sonnustautunut pääprofeetta Kerr palasi lauteille. Tauko teki hyvää, sillä varhaiselta Empires and Dance -pitkäsoitolta (1980) kuultu I Travel sytytti klubin liekkeihin. Samaa uuden aallon elektrotunnelmaa pitivät yllä The American ja Love Song. Toinen setti tarjosi myös uutta materiaalia, josta Blood Diamonds istuu vanhojen viisujen sekaan kivuttomasti. Arvattavasti yhtyeen suurin hitti Don’t You (Forget About Me) päätti varsinaisen osuuden. Kerr laulatti yleisöä melkein enemmän kuin itse. Lallattelu lähtikin ihan kelvosti keski-ikäisestä yleisöstä.

Encore alkoi vastustamattomasti New Gold Dreamilla, jonka nakuttavan tunnelman takuumies on rumpali Mel Gaynor, jota Kerr kehui maailman parhaaksi. Väitän, ettei siinä kehussa ollut paljon Skotlannin lisää. Gaynor on miltei alkuperäinen kannuttaja, koska liittyi orkesteriin jo 1982 ja elänyt kaikki suosion ja laskukauden vuodet tukevasti mukana. Bändin uusimmat jäsenet ovat bassoa jämäkästi soittava Ged Grimes ja Andy Gillespie, joka vastaa Simple Mindsin keskeisen soundin lähteistä eli koskettimista ja syntetisaattoreista. Keikka jatkui kestosuosikilla Sanctuary Yourself. Sitten koittikin harvinaisempi pala Space, joka on kaunis hitaasti nouseva, mutta lopuksi linnunratoja nuoleva biisi, josta moni stadiontason orkesteri olisi kateellinen. Päätöslauluna Simple Minds soitti elinvoimaisuuttaan alleviivanneen Alive & Kicking -klassikon.

Menin Simple Mindsin keikalle retromielessä. Lipun hinta 48€ tuntui alkuun suolaiselta, mutta intiimejä Simple Minds -konsertteja ei ole härmässä ihan joka vuosi. Edellinen kerta Kulttuuritalolla 2006 meni ohi. Omasta edellisestä näkemästäni keikasta oli jo miltei 20 vuotta. Ruisrockin veto 1995 ei kolkutellut aikanaan keikkaelämysten kärkipaikkoja. Silloin bändillä taisi olla menestysvuosien jälkeistä krapulaa ja muut ajankohtaisemmat artistit ja yhtyeet tuntuivat tuoreemmilta ja kiinnostavammilta. Nyt on toisin. Moni niistä ysäritähdistä on kuopattuja, kun taas Simple Minds pistää edelleen menemään. Bändi osoitti olevansa virkeässä kunnossa. Ja tulevaisuuskin on siloiteltu, kun hyväksyy realiteetit, että isoille areenoille ei ole enää menemistä. Siksi uskallan väittää, että Simple Minds on tällä hetkellä kiinnostavampi orkesteri kuin U2, jota ei koskaan päästä näkemään klubeissa.

Ema Hurskainen & Musta kappale @ LeBonk, Helsinki, 20.12.2013

27 joulukuun, 2013 by keikkakeppi

Keikkaharrastaja ei pysty aina olemaan altis seuraamaan joka aviisia, missä, milloin ja mitäkin live-musiikkia on tarjolla. Onneksi muitakin medioita on olemassa. Internetissä Meteli.net on koko maan kattava keikkaportaali. Satunnaisesti saattaa kuulla tärppejä radioiden menovinkeistä tai artistihaastatteluista. Meikäläiselle radio on oleellinen osa autolla ajamista kuten eräänä torstaina, kun Radio Helsingin Njassan haastateltavana vieraillut Janne ”Ema” Hurskainen antoi kipinää. Monipuolisen uran musiikin parissa pinkonut Ema Hurskainen on tehnyt kuluvana vuonna mainion sooloalbumin. Eritoten HC Andersen ja Eläkeläiset cover-humppapoppoon riveissä Kristan Voutilainen -taiteilijanimellä rumpuja hakannut Hurskainen on aina tehnyt kaiken kieli poskessa mutta tosissaan. Hän ei ole nuoleskellut valtavirtaa eikä ensimmäinen omiin nimiin tehty tuotos tee poikkeusta, vaikkakin Viimeiselle ihmiselle -albumi sisältää paikoin vakaviakin pohdintoja.

Ema Hurskainen hankki matkailuauton ja irrottautui arjesta ajamalla Etelä-Eurooppaan kelailemaan ja tekemään biisejä kokonaiseksi vuodeksi. Kotiinpalattuaan mies linnoittautui studioon ja väsäsi todellisen sooloalbumiin tehden kaiken itse kansitaidetta myöten. Äänityksessä on miestä jelppinyt Teho Majamäki ja Samae Koskinen. Vain digialbumina julkaistu albumi ei olisi osunut meikäläiseen ilman Njassan haastattelua. Tehokuuntelu sai innostumaan suoraviivaisesta hardrockista niin paljon, että Ema oli nähtävä lauteilla ja eikä yhtään vähempää hänen taustabändinsä vuoksi. Niillä nimillä mikä tahansa kokoonpano olisi kiinnostava.

Ema Hurskainen & Musta Kappale @ LeBonk

LeBonkin keikka oli jo käynnissä ensimmäisen biisin voimin kun ehdin paikalle maksamaan 10 € tikettiä. Narikkaan asti meininki kuulosti lupaavalta. Tuoppi händyyn ja etsimään sopivaa väijypaikkaa. Niitä riitti. Paikalle oli saapunut joitakin kymmeniä ihmisiä, mutta tupa oli kaukana täydestä. Alkuun bändiä tuli kuunneltua yläbaarin tasalta ilman ainoakataan näköestettä. Soundit eivät kantautuneet ylös hyvin, joten piti laskeutua portaat permannolle. Korvakuulolta soitto kuulosti heti paremmalta, mutta näkyvyydeltään lattiapaikka oli heikompi. LeBonkin lavan edustalla on pylväs, joka häiritsee ikävästi. Eipä muutenkaan klubi ole noussut suosikkilistoile muuta kuin ohjelmistonsa vuoksi.

Omalta osalta tyngäksi jäänyt aloitusbiisi Itket ja juhlit on myös albumin avausrauta ja väkevä startteri, joka tuo mieleen Pave Maijasen rockeimmillaan ja ehkä parhaimmillaan. Meno lauteilla oli jäntevä. Ema Hurskaisen t-paita alkoi läiskiintyä hiestä yhtä nopeasti kuin meikäläisellä urheillessa, mutta se kertoikin keikan antaumuksellisuudesta. Sitten voidaan siirtyä aiheeseen ketä soitti Eman ympärillä. Mustaksi kappaleeksi nimetty bändi oli täynnä kovan luokan muusikoita. Rumpuja mäiski Tehosekoittimesta tuttu Tero Sundell, bassossa hääri Arttu Hasu (Rubik, Lauri Tähkä) koskettimissa Kim Rantala (Giant Robot, Jätkäjätkät) ja kitarassa itse Jukka Orma, joka ei esittelyä kaipaa tai jos joku kaipaa, niin Sielun veljet saattaa auttaa asiaa. Bändi oli treenattu tiukkaan iskuun vaikka levytyssessiossa ei ollutkaan mukana.

Ema Hurskaisen karavaanarivuosi oli tuottanut mainioita biisejä. Etenkin äijä on kelpo laulaja, joten ihmetyttää, että mies ole aiemmin tehnyt philcollinseja ja rynnännyt rumpujakkaralta eturiviin. Ema ei ole keksinyt puimuria uudestaan, mutta melodista ja rankemmalla otteella suollettua suomirockin peruskauraa hän niittää ansiokkaasti. Sen on oltava sattumaa ja Maailma palaa ovat avausbiisin ohella helpoiten lähestyttävää tavaraa. Rantakylän Aila -biisi taas kantaa pesäpallomailoineen Gösta Sundqvistin perintöä eikä lainkaan hassummin. Systeemin vika ja Taju kankaalle tänään voisivat taas olla Teemu Bergmanin katalogista. Eikä se tee musiikista huonoa, jos se muistuttaa jostakin. Tietoista parodiaa löytyy vahvasti biisistä Mainosmaisema, joka katsoo maalaismaisemaa uudelta kriittiseltä kantilta. Ylipäätään Ema Hurskaisella on sanottavaa tai niin kuin hän itse sanoo: kysyttävää. Nämä Hurskaisen arvoja pohdiskelevat kysymykset ovat saaneet kunnioitettavat puitteet ja kun ympärillä on mukana näinkin särmikkäät soittokumppanit, niin sitä toivoisi tietenkin, että Ema Hurskainen & Musta kappale ei vain jäisi tähän.

Ismo Alanko feat. Jukka Orma & Asa @ Kulttuuritalo 6.12.2013

17 joulukuun, 2013 by keikkakeppi

Itsenäisyyspäivän presidentin vastaanoton aikaan kaksi miljoonaa suomalaista istuu TV-vastaanottimien ääressä, mutta vajaa 1500 henkeä juhlii Suomen synttäreitä kulttuuritalossa, missä Ismo Alanko bändeineen tarjoaa kolmannesvuosisataa juhlistavan konsertin hyvin pitkälti kansallisromanttisissa tai paremminkin kansallisrealistisissa tunnelmissa. Ismo Alangon ensimmäinen julkaisu Täältä tullaan Venäjä ilmestyi Hassisen koneen nimissä 1980 ja siitä alkoikin poikkeuksellisen kirjava ura, joka jatkuu yhä. Toki Ismo verrytteli aiemmin Joensuussa mm. Suck and Fuck All Night Long -bändillä ja monella muulla virityksellä, mutta julkinen ura käynnistyi reilut kolmekymmentä vuotta sitten. Moni juhlii tasavuosia, mutta Ismolta ne olivat jääneet väliin, joten pitkäsoiton kierrosnopeuden lukema 33 1/3 oli hyvä otsikko uran välitilinpäätökseksi.

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo

Ismo Alanko ei ole tyytynyt samoihin turvallisiin kenkiin, vaan on koko ajan tallustellut erilaisilla jalkineilla – onhan miehellä levottamat jalat. Hassisen kone tempasi Alangon uran liikkeelle ja nosti lahjakkuuden heti uuden aallon harjalle sinne Eppu Normaalin vanaveteen. Hassisen kone tikkasi kolme klassista ja toisistaan eroavaa albumia, joiden maisemat vaihtuivat punkahtavasta materiaalista progressiiviseen. Sitten olikin Alangon aika uusiutua ja vuorossa oli Sielun veljet, josta syntyi suomirokin historian intensiivisin ja legendaarisin livebändi. Tämän jälkeen Alangon kokoonpanot ovat vaihtuneet säännöllisesti, mutta yhtyeet ovat olleet Ismo Alanko etuliitteellä varustettuja. On ollut Säätiötä, Tuonelan lukiota ja Teholla -kokoonpanoja. Alangon ominaispiirre on ollut eteenpäin meneminen, mutta kuitenkin niin, että artistin tunnistettavuus kaikkine maneereineen on läsnä. Ismo Alanko on meikäläiselle ollut merkittävä artisti. Olen seurannut miehen uraa, jos en ihan eturivistä, niin sivusilmällä tarkkaillen lähes alusta asti. En ole suuri fani, mutta toisen asteen diggari, jolle Ismo on tarjonnut sekä mittaamattoman hienoja musiikillisia retkiä, mutta myös joitakin mitäänsanomattomia hetkiä. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta kokonaiskuva on kuitenkin kannukset ansaitseva ja jos Alanko on Suomirokin työhevonen, niin aika helppoa on valjastaa hänen repertuaaristaan kattaus yltäkylläiseksi juhlaillaksi.

Ismo Alanko aloitti setin Värityskirjalla, joka ei sytyttänyt heti liekkeihin. Perään soitettu Hassisen koneen Harsoinen teräs antoi lupauksen koko uraa luotaavasta illasta. Lunastus piti kutinsa. Alanko niputti laaja-alaisesti aikaansaannoksensa juhlapakettiin. Ei epäilystä, etteikö Alanko olisi poiminut ohjelmistostaan itsenäisyyspäivään istuvaa materiaalia kuten vahva kansakunnan muutosta tutkiskeleva laulu Kun Suomi putos puusta. Tämän jälkeen soitettu heikompi rallatus Nokian takana oli kovin ilmeinen ja illan turhin valinta.

Bändissähän ei ole mitään vikaa. Tuottaja/kitaristi Jussi Jaakonaho on valtakunnan keskeisimpiä tuottajahahmoja monen artistin kuten Jonna Tervomaan taustalla. Hienosti Jaakonaho häärää myös Ismon ympärillä. Silmiin pistävää lava-asetelmassa oli se, että Ismo oli selkeästi lavan edessä ja bändi taustalla kaukana. Tänä iltana ei ollut epäselvää kuka oli stara. Basisti Mikko Mäkelä on pitkän linjan basisti joka on ansioitunut myös elokuvaäänen parissa. Mikossa on lavakarismaa ja sitä on kerätty aina Egotripistä lähtien. Rumpujen takana kapulamestarina toimii Niko Votkin, joka on myös Knucklebone Oscarin lattiatomeja kaatava voima. Mies on ulkoisesti ilmiselvä sielun veli. Juhlakonsertista kun on kyse, oli kokoonpanoon otettu myös laajan skaalan puhaltimia soittava Joakim Berghäll ja Juho Viljanen, joka koskettimien ohessa hoiteli myös suuren huomion ilmeestä vienyttä pasuunaa.

Ensimmäisellä puoliskolla päästiin paikoin balkanilaisiin tunnelmiin, varsinkin kun hienosti yhteen hitsaantunut bändi heitti sähäkän sovituksen Sielun veljien Totuus vai Teguilasta. Kohokohdaksi nousi Onnellisuus, joka ison bändin sovituksena soi kuin stadionrock. Tuoreimman albumin nimibiisi Maailmanlopun sushibaari riisui Alangon kuin alastomaksi yleisön edessä. Väkevä kokemus. Siekkariklassikko Rakkaudesta soitettiin yllättävän aikaisin, olisin veikannut encore-biisiksi. Ismon nkybändin veto ei kalvennut alkuperäisyhtyeen versiolle muuta kuin lavapreesenssissä. Ennen taukoa Ismo hitusen mokasi, kun kertoi seuraavan kappaleen jälkeen alkavasta väliajasta. Johan siitä ahnaimmat alkoivat valua pois salista baaritiskille saman tein. Ehkä fiksua, mutta niille jotka haluavat nähdä setin loppuun saakka, teki levoton liikuskelu keskittymisen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja -kappaleeseen vaikeaksi.

Keikka kesti lähes kolme tuntia, jos vähentää kulttuuritalon väkinäisen pakollisen väliajan. Teattarissa väliaikakonjakit on osa paikallaan, mutta rokkikonsertissa se on rasite, varsinkin jos toista tuhatta ihmistä puskee samaan aikaan baaritiskille ja sanetiittitiloihin. Se on valittava jompi kumpi. Näin väliajasta jää Kulttuuritalolla hapan maku, kun olut pitää horasta hätäisesti naamaan.

Asa & Ismo Alanko

Toinen puoliaika alkoi mielenkiintoisesti kun Ismo istui kosketinsoittimen ääreen ja veti yksin ironisen vollotuksen Masentunut ameeba. Bändi liittyi kahden biisin jälkeen Ismon seuraan ja sitten alkoi liuta vanhaa klassikokamaa kuten Hassisen koneen Tällä tiellä, Hiljaa virtaa veri ja Levottamat jalat. Keski-ikäisen yleisön lahkeet alkoivat auttamatta lepattaa. Soolouran tuotannosta Ekstaasiin toimi mainiosti Joakim Berghällin poikkihuilulla varustettuna. Sitten suunta muuttui, kun keikan ensimmäinen vieras Asa saapui räppäämään Narrin pestiä. Ei Asan jeesikään saanut vielä Kultsaa räjähtämään, mutta kun Sielun veljien ydin Jukka Orma otti lavan haltuun, niin enää ei ollut epäselvää kuka on lavan kingi. Samalla taitava Jussi Jaakonaho haihtui taustakööriin. Jukka Orman läsnäolo on millä tahansa mauserilla mitattuna poikkeuksellista, mutta kenenkään muun kuin Ismo Alangon vieressä, hän ei samaa valovoimaa tavoita. Jukka Orma on lavaesiintymisensä ja miksei myös kitaransoittonsa puolesta Suomen Wilco Johnson. Tajuttoman energian ja rytmikkään kitaransoiton omaava kaveri. Hassisen koneen Muoviruusuja omanapuissa sai Orman kitaroinnissa jämäkän käsittelyn. Muu bändi soitti korkealla tasollaan, mutta jäi varjoon. Asa ryntäili aina välillä vetämään molotuksensa, mutta tuntuivat irrallisilta muissa kuin Narrin pestissä. Lopulta Aina nälkä sai jengin villiintymään ja On mulla unelma oli perseeseen pyyhittävän siniristilipun myötä se itsenäisyyspäivän huipennus. Peltirummun laitettua Siekkariosuus nippuun tuntui, että olisi nähnyt Sielun veljet minikeikalla. Tähän jos mihin oli hyvä päättää varsinainen setti.

Jukka Orma & Ismo Alanko

Encorena kuultiin yllättäen Pop-musiikkia, jonka Ismo teki yhden biisin projektiksi jääneelle Neljä baritonia -kokoonpanolle (Ilkka Alkanko, A.W Yrjänä, Kalle Ahola). Biisin on kulunut karaokeralli, mutta hauskahan tämä oli kuulla livevetona. Ikivetreä Rappiolla piti meiningin takuuvarmasti katossa ja pienen breikin jälkeen kuultiin vielä toisessa encoressa Vittu kun vituttaa, josta mietiskelin komeaa juntti-Suomen t-paitatekstiä. Ja kappas, keikan jälkeen paitamyyntipisteessä eniten meni kaupaksi juuri vitutus-paitoja. Onneksi keikka ei päättynyt kuitenkaan vitutukseen, vaan siihen ainoaan oikeaan juhlakiertueeseen sopivaan päätöskappaleeseen Taiteilijaelämää. Se on uhmakas luovan boheemiuden ylistyslaulu. Tähän moni kuvitteli keikan päättyvän, mutta tuli sieltä vielä annos satiiria, kun Tuulipuvun tuolla puolen pisti laiskanletkeästi hommaan pakettiin. Se olisi ollut keikan startterina täysosuma, mutta nyt jälkijälkiruokana vähän hukkapala. Alangon keikka oli kuin joulun ruokapöytä, jossa on vaikea olla syömättä itseään ähkyksi. Laskin Ismon soittaneen kolmekymmentäkolme kappaletta. Sopivan harkittua 33 1/3 juhlakonserttiin. Ja jos liput maksaa 35€, niin sehän tekee aika lailla euron kipale.

Kolumbus Kris @ Rock Café, Tallinna, 23.11.2013

10 joulukuun, 2013 by keikkakeppi

Tallinnan yö on marraskuussa on yhtä tumma kuin Helsingissä, mutta ei niin tulinen, jos puhutaan live-musiikkitarjonnasta. Helsingissä on näinä aikoina kirjava kattaus, mutta etelämeren tuolla puolen on huomattavasti hiljaisempaa. Viron asema on parantunut keikkamaana viime vuosina harppauksin, mutta silti eestiläiset jäävät pikkuveljen varjoon kuten on ollut suomalaisten osa ruotsalaisten rinnalla. Toki viime kesänä Robbie Williams väisti sekä Suomen että Ruotsin ja esiintyi 70.000 hengelle Tallinnan laululavalla.

Ei ollut helppoa löytää Tallinnasta keikkaohjelmistoa lauantai-illaksi edes pikkujouluaikana. Maineikas vanhan kaupungin Von Krahl ei tarjonnut mitään. Sen sijaan Tallinnan Tavastiaksi kehutun Rock Cafén ohjelmassa oli illan ainoa täky. Nimittäin Viron Popedaksi ja ZZ Topiksi tituleerattu Kolumbus Kris soitti ihan mukiinmenevän keikan. Popeda on kuitenkin huono vertaus, sillä Kolumbus Kris on puhtaasti bluesista ponnistava orkesteri. Näin ollen Texasin partanaamat ovat oikeampi vertaus. Popeda vetää Tavastian täyteen, mutta Kolumbus Kris sai salin tuskin puolilleen. Lipuista joutui pulittamaan ovelta 10€, jotka ennakkoon olisi saanut pari euroa halvemmalla. Kallista ei rockin renkutus ole Tallinnassa ja vielä kun kaikki muu härpäke panimotuotteista lähtien on edullista.

Kolumbus Kris ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Joskus jotain lukenut ja pari youtube-clippiä tsekannut. Nähnyt en ollut, vaikka pumppu on kiertänyt useasti Suomessa. Odotukset olivat kuitenkin innostuneet. Kolumbus Kris on pitkän linjan kokoonpano, jonka taival alkoi 1987. Vuodet ovat tehneet yhteissoitosta mutkatonta. Laulajan virkaa hoitaa Urmas Vare, jonka hieman jäykkä lavapreesens hohkaa kuitenkin karismaa ja ajettuja kilometrejä. Kitaristi Aivar Ojan bluesranteessa on ruista eivätkä rytmiryhmä Jaanus Raudkats basson varressa ja Anders Oja rummuissa ole yhtään sen löysempiä. Kolumbus Kris on aktiivinen kombo, vaikka miehet käyvätkin päivätöissä. Yhtyeen tuorein albumi Suured Rattad on kuluneelta vuodelta.

Kolumbus Krisin materiaalista suurin osa oli meikäläiselle täysin uutta ja vaikka sukulaiskansasta kyse, sain selvää lähinnä laulujen otsakkeista. Alkoholi tarvitades biisin viesti oli selvä. Muuten setti oli boogiepainotteista omaa tuotantoa. Disko jäi mieleen yleisöä hytkyttävänä rallina. Kooliansambal voisi olla Juice Leskisen kynästä, ja kipuaisi Suomessakin iskelmällisen rock-kansan sydämiin. Muusta materiaalista ei kerta kuulolta noussut erityisiä huippuhetkiä, mutta perusboogiena keikka oli tasalaatuinen kokemus.

Kiehtovinta Tallinnan myöhäisillassa oli kuitenkin itse venue. Rock Cafe tai rock kohviik, kuten paikalliset sitä kutsuvat. En ollut klubissa ensi kertaa, sillä pari vuotta aiemmin piti matkustaa mestoille Sielun veljien perässä. Rock Café sijaitsee reilun parin kilsan päässä keskustasta Tarton suuntaan. Bussilla pääsee, mutta kätevämmin taksilla, joka ei hintatasoltaan huimaa. Eikä kävelykään ole mahdoton rasti. Rock Café on miellyttävä klubi, missä baaritiskeille ei tarvitse jonottaa, vessat on suht siistit, mutta tupakoitsijoille on varattu tunkkainen, pimeä savuluola, missä ilmanvaihdosta ei ole tietoa. Parasta on kuitenkin salia reunustava parvi. Akustiikasta en osaa sanoa yläkerran osalta, sillä kuuntelin keikan permannolta. Näkymät ovat eittämättä paremmat kuin esimerkiksi Tavastialla. Nyt väkeä oli sen verran naftisti, että kaikki mahtuivat heiluivat lavan edustalla. Koko ajan tuli kuitenkin vilkuiltua yläparvelle, jos siellä olisi nähnyt legendaarinen Villu Tammen, joka suomalaisten sielun veljiensä keikalla taannoin heilui antaumuksellisesti.

Hollis Brown (US), Cabin Dogs (US) @ North Star Bar, Philadelphia, PA, 7.11.2013

15 marraskuun, 2013 by keikkakeppi

Vuosi sitten New Yorkissa vieraillessani tarkoitukseni oli tsekata uusi brooklynilainen klassista rockia soittava orkesteria nimeltä Hollis Brown. Keikan piti olla Mercury Loungessa, mutta Sandy-myrskyn vuoksi klubi ei saanut sähköjä toimimaan, joten konsertti jouduttiin peruuttamaan. Tänä vuonna koitui uusi mahdollisuus Philadelphiassa, mihin poikkesin läpikulkumatkalla juoksemaan lapsuuden elokuvasankarin Rockyn portaita. Kaupungissa tarjoitui myös yksi ilta perehtyä paikalliseen klubisceneen ja sitä tutkiessani osui silmään Hollis Brown.

North Star Bar sijaitsee Fairmontin alueella 15 minuutin kävelymatkan päässä downtownista pohjoiseen.Rauhallisen oloisen Poplarkadun kulmassa loistaa mainosvalo, joka on vilkuttanut vaihtoehtomusiikin ilosanomaa jo pitkään. Bänditarjonta koostuu kansallisista pienistä nimistä, mutta on venuen lauteilla huhkinut jopa White Stripes. Hieman nukkavieru, mutta särmikäs North Star Bar tarjoaa hyvän valikoiman olutta, maittavaa sapuskaa, ystävällisen henkilökunnan ja 250 henkeä vetävän konserttisalin. Jos asuisin näillä kulmilla, epäilemättä North Star olisi meikäläisen kantakapakka – yhdellä varauksella.

Lippuja en ostanut ennalta, mutta eipä tuntunut ovellakaan olevan tunkua. Luulin maksaneeni huokean 10$ hinnan Hollis Brownista, mutta sisään päästyäni selvisi, että tarjolla on peräti kolme bändiä. Reissumiehellä oli nälkä ja ehdin nähdä ensimmäisenä aloittanutta philadelphialaista Bastards of Earle -bändiä vain vilaukselta. Mikä siinä olisi ollut samalla katsoa orkesteria ja vetää burgeria naamariin, mutta ruokasali oli erotettu klubista seinällä, jonka läpi Earlen Downtown Girl kuitenkin tunkeutui.

Cabin Dogs @ The North Star Bar

Lavalle nousi illan kakkosbändinä Cabin Dogs, joka teki ensitahdilta vaikutuksen. Uusi tuttavuus kuljetti välittömästi mieleni junassa mantereen halki nähden maisemissa americanan ja juurevamman folk rockin mestareita. Enkä liioittele, jos sanon ensimäisenä mieleen tulleen orkesterin nimeltä The Band. Eikä kaukana ollut The Jayhawks. Silti Cabin Dogs tuntui hieman löysästä lavaolemuksesta huolimatta persoonalliselta ja hyvin yhteen soittavalta kokoonpanolta. Bändin nokkamiehet ovat veljekset Rich & Rob Kwait. Rich hoitaa pääosin laulun kitaran soiton ohessa, Rob laulaa myös samalla kun pitää bassolinjan kurissa. Bändissä soittaa lead-kitaraa Ira Race ja taitavasti soittaakin, koskettimissa Lee Shusterman pitää homman raikkaana ja paketti pysyy kasassa Stephan DiVincenzon ansiosta. Bändin olemus on vetelä, mutta samalla jäntevä. Rich laulaa hieman kapea-alaisesti, mutta tulkinnassa on vuorien rinteiltä kaikuvaa syvyyttä ja istuu lajityyppiin kuin haukka kanjonin päälle liitämään. Bändi tavoittaa tiukalla yhteissoitollaan sujuvan grooven, joka antaa vapauden jamittaa biisejä jopa hieman ylipitkiksi.

Ennen Cabin Dogs -nimeä veljekset soittivat nimellä Kwait Brothers Band, mutta kavuttuaan vuorille ja murehdittuaan lemmikkikoiriensa poismenoa, ottivat nimekseen jämäkästi Cabin Dogs. Keikkaa katsellessa en tuntenut vielä orkesterin tuotantoa, mutta omatuotantoiselta se vaikutti. Jälkeen päin tutkiessani asiaa selvisi, että Kwait veljekset tekevät bändin biisit joitakin covereita lukuunottamatta. North Star Barin illassa he soittivat myös erittäin kelvollisen version Neil Youngin Out on the Weekend -biisistä. Cabin Dogsin veto jäi vaivaamaan, joten päätin ottaa yhteyttä orkesteriin. Sain nopean vastauksen Rich Kwaitilta ja täydellisen settilistan myös. En lähde sitä purkamaan, vaan liitän tähän sen sellaisenaan:

High Falls – albumilta Midnight Trail
Safe Passage – Kwait Brothers Band albumilta Hillside
Forty Miles – Kwait Brothers Band albumilta Hillside
Pulling Me Away – uusi laulu, joka soitettiin ensi kertaa livenä. Julkaistaan seuraavalla albumilla loppuvuodesta 2014.
Woman’s Got to Groove It – uusi laulu, joka soitettiin ensi kertaa livenä. Julkaistaan seuraavalla albumilla loppuvuodesta 2014.
Out on the Weekend – Neil Young cover
Higher than the Mountain – uusi laulu, joka julkaistaan seuraavalla albumilla loppuvuodesta 2014.
Mountain Man – uusi laulu, joka julkaistaan seuraavalla albumilla loppuvuodesta 2014.

Etenkin keikan kaksi viimeistä uutta vuoristoaiheista kappaletta vakuuttivat allekirjoittaneen. Heti keikan jälkeen otin bändin kaksi pitkäsoittoa Electric Cabin (2006) ja Midnight Trail (2011) ahkeraan kuunteluun Spotifyn kautta. Eittämättä on tartuttava myös Kwait Brothers Bandin Outland Disco ja Hillside -plattoihin. Mikäli letkeän groovyn omaava americana kiinnostaa, niin suosittelen Cabin Dogsia vilpittömästi.

North Star Bar osoittautui kiehtovaksi nuhjuiseksi rokkiluolaksi. Nyt nostan esiin aikaisemmin mainitsemani varauksen. Ainoa ongelma oli liian kovalle miksattu äänenvoimakkuus. Joko miksaaja on huonokuuloinen tai putkimaisen ja matalan salin akustiikka tekee sen, että lavalla volyymi on ok, mutta yleisö joutuu pitelemään korviaan. Sama koski kaikkia illan esiintyjiä. Mieleni teki käydä vinkkamassa miksaajalle, mutta suomalaiseen vieraskoreuteen ei kuulu mennä valittamaan. Kärsitään mieluummin. Missään muualla Pohjois-Amerikan klubeissa en ollut törmännyt näin kovaan äänentoistoon. Lienee North Star Barin perinne.

Hollis Brown @ The North Star Bar

Cabin Dogs soitti illan ykkösaktin rummuilla ja näin Hollis Brownin sisääntulo kävi melko nopeasti. Hollis Brownin jätkien tehdessä soundcheckiä kävi mielessä, että nyt jos koskaan namiskoja vois kääntää hitusen pois kaakosta. Eivät kääntyneet. Hollis Brown aloitti perinnetietoisen ja ryhdikkään vetonsa saatuaan instrumenttinsa kondikseen. Laulaja, kitaristi Mike Montali totesi: ”Me olemme Hollis Brown New Yorkista”. Ja sitten mentiin. Jos Cabin Dogs saa voimansa vaihtoehtoisesta countryrockista niin Hollis Brown repii ryhtinsä niukasta blues-rock -perinteestä, jossa mellestää kuitenkin melodiat ja ilmavat kitarariffit. Vanhan liiton ajaton tunnelma täyttyy Mike Montalin riipivästä tulkinnasta. Kitaristi Jon Bonilla hoitaa kitaroinnin rennon tarkasti. Ei kukkoilua vaan tiukkaa riffipohjaista soitantaa. Rytmiduo Dillon Devito bassossa ja Mike Graves rummuissa pitävät meiningin pystyssä.

Bob Dylanin Ballad of Hollis Brown -biisistä nimensä ottanut bändi on rockin historian tarkkaan kuunnellut, mutta Dylan ei tule heistä ensimmäisenä mieleen. Cabin Dogs -yhtyeestä voisi paremmin kuvitella Dylan-tribuutiksi. Hollis Brown on julkaissut vasta yhden Nothing and the Famous No One (2012) EP:n ja pitkäsoiton Ride on the Train (2013). Ihastuin vuosi takaperin bändiin kuunneltuani esikoissinkkuna julkaistua rautaista Cold City -biisiä, joka tuo The Black Keysin mieleen. Onneksi suosikkikipale soitettiin myös Philadelphian illassa.

Mike Montali & Dillon DeVito

Hollis Brown on keikkaillut viimeisen parin vuoden aikana aktiviivisesti, sillä soitossa näkyi varmuus, mutta kuitenkin vielä tuore näyttämisen halu. Pitkän huiskea Mika Montali omaa mieleenjäävän äänen ja laulunteko sujuu yhdessä Jon Bonillan kanssa. Faith & Love, Ride on the Train, Gypsy Black Cat ja Down on Your Luck ovat perinteisten rock-klassikoiden piirteitä omaavia kappaleita. En usko, että isompaan läpilyöntiin on kovin pitkä matka, jos tuubista saadaan ulos saman tasoista (ja parempaakin) kamaa jatkossakin. Saman genren torikojua riittää markkinoilla rutkasti, mutta lahjakkuus ja motivaatio voivat viedä vaikka kuinka pitkälle. Juteltuani Miken kanssa keikan jälkeen hän kertoi bändin menevän studioon piakkoin, joten suurin toivein odottelen uutta materiaalia.

Menin North Star Bariin katsomaan Hollis Brownia, mutta lähdin pois kahden suosikin kanssa. Hollis Brown oli sitä mitä odotinkin, mutta Cabin Dogs tuli positiivisesti puun takaa. Varmaan Bastards of Earle olisi joutanut samaan sakkiin, jos olisin ehtinyt heidän meininkiä paremmin tsekata. Ilta oli mainio, mutta hämmästelin, miten vähän yleisöä oli torstai-iltaan saapunut. Ehkä pari-kolmekymmentä tyyppiä. Se on vähän maineikkaallekin klubille. Taitaa vaan olla kovatasoista tarjontaa Philadelphian kokoisessa kaupungissa kuten koko mantereella niin paljon, että ei ole helppoa repiä leipää soittohommista. Rock ’n’ roll on kuitenkin hyvä harrastus.

Communion Club Night Featuring: Tennis (US), Savoir Adore (US), On And On (US), Leif Vollebekk (Can), The Districts (US) @ Rockwood Music Hall, Manhattan, NY 5.11.2013

13 marraskuun, 2013 by keikkakeppi

Manhattanin viileimmässä kaupunginosassa (enkä puhu nyt säätilasta) Lower East Sidessa sijaitseva Rockwood Music Hall on Professor and Maryann indie-duosta tunnetun Ken Rockwoodin vuonna 2005 perustama pieni tunnelmallinen rockklubi. Ensiksi yhdessä tilassa toiminut soittola on ollut tärkeä alusta mm. popin tämän hetkiselle matriarkalle Lady Gagalle, joka rakettimainen ponnahdus tähtitaivaalle alkoi nimenomaisesta kapakasta. Nyttemmin klubi on laajentunut ja tarjoaa peräti kolme intiimiä stagea. Lähtökohtaisesti klubi on oiva tila järjestää pienimuotoinen festivaali, joksi Brittein saarilla syntynyt Communion club on muodostunut. Vuonna 2006 Mumford & Sons orkesterista tutun Ben Lovettin ja parin muunkin muusikkojantterin perustama Communion on sekä levy-yhtiö että uusia artisteja promoava tapahtuma. Nyt Communion Club on rantautunut New Yorkiin ja pitihän sitä tutustua miten kuvio kommuunilta luonnistuu.

Tennis vetää puoleensa ja enkä puhu nyt pelkästään pallopelistä. Nimittäin Coloradon Denveristä kotoisin oleva keltainen karvapallo-orkesteri on pari pitkäsoittoa tehnyt indiepop trio, jonka musiikissa on aavistus surfia ja rutkasti hienoja melodiakulkuja. Olen diggailut Tennistä jo parin vuoden ajan ja vannonut tilaisuuden tullen näkeväni bändin. Piti sitten lähteä Amerikkaan saakka tutustumaan, mutta en ihmettele vaikka Kuudes aisti tai Flow ottaisi jengin ohjelmistoonsa. Tennis oli se täky, joka sai liikahtamaan Communionin iltamiin, mutta kylkiäisenä tuli nähtyä paljon muita kiinnostavia uusia artisteja.

Rockwood Music Hall on muutaman korttelin päässä 2nd avenuen metropysäkiltä. Samoilla huudeilla on liuta mainioita baareja ja ravintoloita, joissa viettää aikaa ilman livemusiikkiakin. Tosin joka mestassa rokki raikaa tallenteilta vähän liiankin kovaa, mutta meikäläisen makuun laadukkaasti. Communion -iltamat oli merkattu alkavaksi kello 19.00 ja ennalta varoitettiin, että turha yrittää tulla katsomaan tiettyä artistia tiettyyn kellonaikaan, koska esitysajat voivat olla mitä sattua. Communioniin ei myyty lippuja ovelta, vaan ne piti ostaa ennakkoon netistä. Tiketin sai ovelta will callista henkkaria vastaan. Ranteeseen kiedottiin sininen ranneke. Joka tapauksessa 15 taalaa ei ollut paha raha yhdeksästä bändistä. Ehdin hieman ennakkokuulemaan muutamaa bändiä ja poimin listalleni kiinnostavimmat, sillä eihän sitä olisi pystynyt kaikkia tsekkaamaan.

Ensimmäiset artistit olivat jo vetäneet osuutensa, kun saavuin paikalle. Onneksi tilaisuuden aikataulutettu ohjelma löytyi seinältä ja kolmen stagen systeemin sai aika nopeasti hahmotettua. Rockwoodin 2. lavalla tsekkasin ensiksi On and On -nimisen unelmaelektropoptrion, jonka muodostavat Nate Eiesland, Alissa Ricci ja Ryne Estwing, jotka jotkut saattavat muistaa Scattered Trees -yhtyeestä. Bändin maalaileva, mutta tarttumapintaa omaava biisiaineisto kuulosti pääosin mielenkiintoiselta. Varsinkin Ghosts ja The Hunter ovat helposti laajempaakin kuulijakuntaa lämmittävää kamaa, kun taas All the Horses -biisin kaltaisissa kappaleissa oli aavistus muniin puhaltelua. Täysin tänä vuonna julkaistun debyyttialbumin Give in varaan rakennettu keikka jäi mieleen kuitenkin kelvollisena, mutta erottuuko bändi jatkossa elektropopin alemmasta keskisarjasta tarpeeksi edetäkseen korkeammalle tasolle, jonne riittää laadukasta pyrkijää.

Rockwood Music Hall

Seuraavaksi oli tarkoitus mennä tsekkaamaan Belle Mare 1. stagelle, mikä sijaitsi naapuriliikehuoneistossa, siinä alkuperäisessä Rockwood Music Hallissa, mistä se Lady Gaga lähti liitoon. Naapuriin piti mennä ulkokautta ja kun pääsin pelipaikoille, selvisikin, että aikataulu ei pitänyt ihan kutiansa. Belle Mare oli soittonsa soittanut. Ei muuta kuin rampattava takaisin 1. stagelle. Käytännössä asiat eivät sujuneet ihan näin. Nimittäin 2. stagelle oli jono, jossa piti käkkiä ulkosalla. Sisään pääsi sitä mukaan kun joku tuli ulos. Eipä tullut. Tosin valkoisella vip-rannekkeella olisi päässyt sisään. Ei auttanut kuin tutustua korttelin päässä sijaitsevaan Epstein’s baariin ja antaa parin esityksen mennä ohi. Kun tulin takaisin, jonoa oli vielä hieman jäljellä. Ykköslavalla oli soittovuorossa The Districts, jonka laulaja Rob Groten riipaiseva ääni kuului nippa nappa ikkunan läpi ulos. Bändin kuuleminen jäi vähille, sekös harmitti, mutta intohimoista on pennsylvanialaisten nuorten miesten touhu eittämättä on. Sielukkaasta standardirockista voimansa saavat biisit kulkevat pitkien välillä kaavamaisten tunnelmapalojen kautta raivoisiin jammailuihetkiin kuten ansiokkaassa Funeral Beds -biisissä.

Savoir Adore

Savoir Adore kuuluu On and Onin kanssa samaan fantasiapopkastiin. Brooklynilainen duo oli kasvattanut livekokoonpanon viisihenkiseksi. Hyvän meiningin orkesteri saikin aikaan. Unelmapopparit usein vajoavat omaan utuunsa, mutta tämän bändin lavapreesens ja erityisesti Paul Hammerin ja Deidre Muron vuorotteleva laulu pitää homman hanskassa. Ennakkokuunneltu Dreamers -sinkkuhitti pisti lanteet keikkumaan hienosti livenäkin.

Seuraavaksi oli tarkoitus tsekata 3. stage, joka sijaitsi 2. näyttämön alakerrassa muutaman oven takana. Jos koko Rockwood Music Hall on ilmeeltään ja akustiikaltaan yksi makeimpia klubeja missä olen käynyt, niin 3. näyttämö vasta olikin tunnelmallinen luola kaiteita kiertävinen valonauhoineen. Lavalle astui kanadalainen Leif Vollebekk, jonka asettaisin akustisen Ryan Adamsin kanssa samalle musiikkiluokalle. Sille perinteikkäälle laulunkertojakurssille, missä käydään läpi varhaiset tomwaitsit kuin catstevensit. Tosin samoja arvosanoja ei Vollebek vielä Adamsiin verrattuna ansaitse, mutta ainesta on. Montrealilaisartistin tukena soittivat kontrabasisti ja rumpali, kun laulaja itse hoiti vuoroin akustista kitaraa ja vuoroin flyygeliä. Jos muu anti oli Communion clubilla elektropoppispainoitteista, niin siinä meressä Leif Vollebekin paatti seilasi edukseen omilla aalloilla. Vahvaa ja antautuvaa tulkintaa mies tarjosi, vaikka biiseistä ei noussut mikään erityisesti pintaan. Cairo Blues jäi mieleen, mutta ei ehkä parhaana, vaan nimensä vuoksi. Siitä huolimatta Vollebekkin tuore North Americana albumi pitää jostain kaivaa käsiin.

Leif Vollebekk

Harmillisesti Leif Vollebekkiä ei ollut seuraamassa kuin kourallinen väkeä. Tennis oli alkamassa samoihin aikoihin ja arvatenkin kaikki olivat tunkeutuneet 2. stagelle odottamaan. Niinhän siinä sitten kävi, että sali oli ummessa. Sisään ei päässyt ennen kuin joku tuli ulos tai jos ranteessa oli valkoinen ranneke. Kaverini keksi kaikkien aikojen puhalluksen, sillä sinisten tavisrannekkeiden toinen puoli sattui olemaan valkoinen. Nokkelina veijareina käänsimme rannekkeet toisinpäin. Hämärässä rannekkeet näyttivät aidon valkoisilta, vaikka reunoista pilkistikin sinistä. Menimme portsarin luo ja vilautimme rennosti ranteitamme: ovi aukeni.

Ennakkoon iltamien isoin nimi oli luonnollisesti Tennis, jonka hiteillä on laajempaakin indie-yleisöpohjaa. Tennis soitti materiaalia Cape Dory (2011) ja Young & Old (2012) -albumeilta sekä uudelta, kappas vaan, Communionin kustantamalta Small Sound EP:ltä. Aviopariduo Alaina Moore and Patrick Riley sekä basisti James Barone ovat lähteneet marraskuiselle kiertueelle basistin tukemana. Tenniksen tunnusmerkki on Alaina Mooren heleä ääni, mutta persoonallisen pehmoisen surffisoundin takaavat Patrick Rileyn kitarointi yhdessä Mooren koskettimien kanssa. Small Soundia en ehtinyt saada käsiini ennen keikkaa, mutta Mean Streets yksitttäisenä biisinä lupailli ennakolta Tenniksen tason pysyvän korkeana. Silti vanhat laatupalat kuten Marathon, It All Feels the Same, Petition ja keikan päättänyt Origins ovat livenäkin A-luokan poppia. Ilta oli kokonaisuudessaan tasokas, mutta kyllä Tennis rutiinillaan, biisimateriaalillaan ja sävykkäällä esiintymisellään otti muista kevyen iritoton. Tennis on muuten mainio bändin nimi. Kukapa ei olisi rämpyttänyt nassikkana tennismailaa kuin kitaraa.

Tennis

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: Keikka