Robbie Williams (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 19.5.2014

22 toukokuun, 2014 by keikkakeppi

Robbie Williamsista on kasvanut isäntämies, jos hän vielä 20 vuotta sitten oli poikabändi Take Thatin keskeinen vaikuttaja ja tässä välissä seilannut pophulttion ja viihdetaiteilijan välimaastossa. Allekirjoittaneelle Robbie on ollut hahmo lehtien otsikoissa, hänen musiikkiinsa en ole perehtynyt mitä nyt muutamaa radiohittiä en ole voinut olla ohittamatta. Odotukset illasta olivat siis olemattomat, mutta mielenkiintoa riitti, sillä Britannian wanna-be-estradikuningas oli myynyt kaksi iltaa peräkkäin areenan täyteen. Miehellä riittää siis ystäviä Suomessa. Enemmistä faneista on naispuoleista väkeä ja sen kuuli haltioituneista huudoista heti kun Robbie asteli yleisön eteen.

Ensimmäinen kerta, kun sain kutsun aitioon. Enpä olisi itse lippua tapahtumaan ostanutkaan, joten otin tilaisuuden vastaan ilolla. Aitio sijaitsi samalla tasalla kuin lava ja keskellä takakaarretta. Etäiset näkymät olivat hyvät, mutta saundit eivät areenan toiselle laidalle kuuluneet kummoisesti. Tämä hieman harmillista, sillä bändi oli Swing Both Ways -albumin varaan rakennetun kiertueen hengen mukaisesti iso. Lähinnä torvet pärisivät päällimmäisinä ja Robbien ääni jäi vaisuksi ei pelkästään akustiikan, vaan myös vertailun vuoksi. Jos mies laulaa Dean Martinin, Frank Sinatran ja muiden viihdegurujen tunnetuksi tekemiä klassikkobiisejä, niin välimatkaa on vielä rutkasti. Toki Robbiella on aikaa vielä kypsytellä ääntään ja tulkintatapaansa, sillä mies on vasta 40-vuotias. Williams on kuitenkin karismaattinen ja välispiikkeineen varma viihdyttäjä. Swing-kiertue myy hyvin, mutta kyllä artisti on vahvimmillaan laulajana pop-biiseissään kuten jättihitti Angelsissa, joka kuultiin vasta keikan lopussa. Sitä ennen saatiin kuulla väkisin yhteen hitsattu potpuri muista pophiteistä. Muuten anti oli swingaavaa nostalgiaa alusta alkaen. Keikan päätti tuore biisi Sensational.

Avauskappale Shine My Shoes aloitti setin raikkaasti ja jäikin illan yhtenä parhaimpana vetona mieleen. Se onkin tuoretta tavaraa, jossa Robbie on ollut mukana sanoittamassa. Puttin’ On the Ritz, joka on yksi musiikkihistorian tarttuvimpia, mutta myös kuluneimpia klassikoita, iski yleisöön kuin häkä. Cab Callowayn ikivihreä Minnie the Moocher jatkoi samaa rataa. Yhtä kovaa menneiden estradiviihteen riemullista settiä kuultiin aina New York, New Yorkiin saakka, joka tuntui laimealta yliukko Sinatran versioon verrattuna. Siitäkin olen kuullut paremman tulkinnan jossain karaokebaarissa. Biisilista oli takuuvarmaa, mutta yllätyselementit puuttuivat. Kaikkiaan kaksituntiseen iltaan mahtui 22 kappaletta sekä liuta potpureihin kyhättyjä biisejä. Konsertti oli kaksiosainen. Finlandia-talon ja Kulttuuritalon iltoihin väliaika on itsestäänselvyys, mutta en muista milloin areaanalla olisi ollut tätä ennen intermission. Lienee osa Williamsin kiertueen ohjelmaa, mutta hallin käytävien kioskimyynti ei pane moista vastaan. Parasta ja yllättävintä keikassa oli sen visuaalinen lumoavuus. Lavasteet ja huikeat projisoinnit tekivät Williamsin lavakarisman ohella esityksestä todellisen showbusineksen huipputuotteen. Vaihtuvat teemat, tanssijat ja pukuloisto pitivät mielenkiinnon hereillä, mutta näitäkin ihmeitä olisi mukavampi ollut seurata pienemmässä kabareemiljöössä.

Ilta areenassa oli viihdyttävä, mutta musiikillisesti lievä pettymys. Olisin mieluummin seurannut Robbie Williamsin puhtaan pop-keikan. Yleensä keikoilta lähtiessä toivoo, että musiikillinen elämys olisi se elementti, joka jäisi takataskuun eikä tiketti, mutta eipä silti valittamista tästä kokemuksesta, jos seura aitiossa tarjoiluineen on mieleen painuvaa. Robbie Williams ei ole tulkitsijana ylivertainen, mutta esiintyjänä hän on jopa stand-up -koomikon taitoihin vahvalla itseironialla ulottuva ammattilainen. Koko keikka tuntui kovin käsikirjoitetulta ja aitoa Robbieta ei tavoitettu kuin hetkessä, kun hän puhui vastasyntyneen lapsensa ikävästä. Taitaa Robbie olla rauhoittunut niistä uutisista mitä olen hänestä vain vuosien saatossa lukenut. Williams on kansainvälisen poptaivaan laskeva tähti, mutta kaari on kovin loiva, jos katsoo suomalaisen yleisön vastaanottoa.

Manic Street Preachers (UK), Public Service Broadcasting (UK) @ The Circus, Helsinki, 7.5.2014

9 toukokuun, 2014 by keikkakeppi

Nykyään keikkojen aloitusajat vaihtelevat kovasti ja aika harvoin tietoa löytää helposti, varsinkaan järjestäjän nettisivuilta. Kun haeskelin Manic Streets Preachersin keikan aloitusaikaa, huomasin lopulta Live Nationin sivuilta, että iltamat starttaa klo 20.00 lontoolainen elektroduo nimeltä Public Service Broadcasting. Pikakuuntelu Spotifyssa kannusti olemaan mestoilla kerrankin ajoissa. Aloitusbiisi soi jo eetterissä sisään astuessa. Ensivaikutelma oli karmaiseva, kun narikkaan kuului vain epämääräistä särökitaraa ja rumpujen mäiskettä. Volyymit tuntuivat olevan tapissa ja soundit seinillä. Onneksi miksaus alkoi tasoittua pian ja loppua kohden duo tarjosi erinomaisen visuaalismusikaalisen kokemuksen.

Public Service Broadcasting @ The Circus, Helsinki

Bändin tuotanto nojaa vanhoihin brittiläisiin valistuselokuviin, joita keikan aikana projisoitiin kankaalle. He ovat säveltäneet ikään kuin soundtrackin vanhoihin 1940 ja 1950 -lukujen filmipätkiin tai toisaalta voidaan ajatella, että filkat ovat aines heidän musiikkiinsa, sillä Public Service Broadcasting käyttää myös vanhojen elokuvien ääniraitoja ja kertojaääntä keskeisinä elementteinä musiikissaan. PSB:n säveltämä musiikki on melodista elektropoppia, jota taiteilijanimien taakse kätkeytyneet kitaran, mandoliinin ja syntsat hoitava J. Willgoose ja rumpali Wrigglesworth soittavat ilmavasti. Harvemmin elektromusiikki toimii livenä pelkkänä auditiivisena kokemuksena, mutta nykyään lähes poikkeuksetta syntetisaattorivetoiset bändit tarjoavat jotain elämyksellistä visuaalista kuten Kraftwerk 3D-show’llaan.

Sen verran innostuin bändistä, että pari biisiä pääsi heti juoksumusalistalle. Rennon letkeää, mutta maisemia maalailevaa materiaalia tarjoaa esimerkiksi bändin komein tekele Everest, jonka video kuvaa ensimmäisiä yrityksiä kavuta korkeimman vuoren huipulle. Yhtyeen toinen tarttuva menopala on Spitfire, joka taas kertoo brittien toisen maailmansodan ilmojen hävittäjä-ässästä. Filmit ovat vaikuttavia, tietenkin nostalgisia, mutta ajan myötä niitä katsoo huvittunein silmin. Keskiviikon iltamat alkoivat siis virkistävästi ja 40 minuuttia on tismalleen oikea aika lämppärille ennen pääaktia.

Pääesiintyjä Manic Street Preachers oli merkitty alkavaksi 21.15. Intro alkoi soida minuutilleen ja viisihenkinen kiertuekokoonpano rynni lavalle. Heti kärkeen Motorcycles Emptiness ja meininki tavoitteli spiraalin muotoisissa kattostrusseja. Tupa oli täynnä. Ylibuukattu. Uskallan väittää, että nyt oli päästetty joko vippiläisiä liikaa tai lipunmyynnissä oli ahnehdittu. Muuten kova keikka sai ilkeän sivumaun, kun liikkuminen keikan aikana väentungoksessa baaritiskille tai saniteettitiloihin oli tuskaista. Samaa ongelmaa ei tietenkään ollut lämppärin aikana ja siksi sitä on mukavampi muistella lämmöllä jälkeenpäin.

Manic Street Preachers on ollut bändi jota olen seurannut satunnaisesti. 1990 -luvulla breikanneista brittibändeistä se on kiinnostavimpia ja niitä harvoja, joka ei ole hyytynyt, vaan jatkaa elinvoimaisena ja tuotteliaana edelleen. En kuitenkaan ole nähnyt bändin ainuttakaan Suomen keikkaa aiemmin. Eka kerta jännittää aina, mutta kun bändin repertuaarista löytyy liuta hittibiisejä, niin silloin ennakko-odotukset täyttyvät helpommin. Mikä parasta bändin jätkät olivat vedossa. Lähtökohta Helsingin keikalle oli hyvä, sillä ilta oli myyty kiertueen konserteista ensimmäisenä loppuun ja sen myös aisti yhtyeen esiintymisestä.

Manics perustettiin Walesin Blackwoodissa 1986, mutta ensimmäinen pitkäsoitto Generation Terrorists näki päivänvalonsa vasta 1992. Sen jälkeen yhtye onkin julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja. Tulevana kesänä julkaistaan 12. albumi Futurology, jolta keikalla tarjottiin kolme makupalaa. Läpimurto tapahtui Everthing Must Go (1996) aikaan ja viimeistään This Is My Truth Tell Me Yours (1998) -albumilla. Tuoreimman albumin sinkkujulkaisu Walk Me to the Bridge tuo taas mieleen bändiä loputtomasti varjostavan tragedian. Manicsien alkuaikojen rytmikitaristi ja pääasiallinen sanoittaja Richey Edwards katosi 1995. Hänen autonsa löydettiin sillan vierestä, jolta moni oli hypännyt viimeistä kertaa. Vasta 2008 hänet julistettiin oletettavasti kuolleeksi.

Manicsien nokkamies on James Dean Bradfield, jonka syvältä kumpuava laulu
on bändin erityisiä tuntomerkkejä. Siinä on jotain samaa voimaa kuin edesmenneen The Arkin Ola Salon tavassa laulaa täysin palkein. Enemmänkin virkamiestä muistuttava Bradfield liidaa myös kitaran. Bassoa soittaa rock-katu-uskottavampi Nick Wire, joka hoitaa myös kantaaottavat sanoitukset. Ei tosin yhtä kärkkäitä ja poliittisia kuin kadonneen Edwardsin kynästä lähteneet laulut. Rumpuja on hakannut alkuajoista lähtien Sean Moore. Kiertuetukea antavat Wayne Murray rytmikitarallaan ja Nick Nasmyth koskettimillaan.

Manic Street Preachers @ The Circus, Helsinki

Jos keikan aloitusbiisi oli onnistunut, heti perään kuullut You Stole the Sun From My Heart ja (It’s Not War) Just the End of Love pitivät tunnelman korkealla. Tulevalta Futurologylta kuultu Europa Geht Durch Mich ja nimibiisi lupaavat elektronisempaa suuntaa päinvastoin kuin edellisen Rewind the Film (2013) -albumin nimibiisi, joka taas edusti herkempää ja akustisempaa Manicsien tuotantoa. Bändin esikuva on ollut julkisesti The Clash ja punkimmalla otteella ura alkoikin. Esikoisalbumilta kuultiin Stay Beautiful, You Love Us ja ensimmäisenä encorena kuultu väkevä Motown Junk, vaikka bändi ei tapojensa mukaan koskaan poistu lavalta. Varsinaisen setin päätösbiisinä kuultu iskelmällinen Show Me The Wonder voisi soida käännöksenä iskelmäradiossa, ja ilmankos keikalla oli paljon varttuneempaa väkeä, sitä jota näkee enemmän Katri-Helenan konsertissa. Keikan päätti bändin suurimman stadionpotentiaalin omaava If You Tolerate This Your Children Will Be Next, jonka sanoma on aina ajankohtainen tässä jästipäisessä maailmassa. Keikka sisälsi kaikkiaan 22 biisiä ja kestoa oli napakka tunti 35 minuuttia. Se on hyvä kesto keikalle ja siihen pääsee näinkin isolla laulumäärällä, kun biisejä ei venytetä turhiin jamisessioihin. Toki yleisöä laulatettiin jo heti ekasta biisistä alkaen, mutta maltillisesti.

Ensimmäinen Manics -kokemus oli siis komea lukuun ottamatta tupaten täyden salin ahtauden aiheuttamaa ahdistusta. Tavastialla en ole samaan väentuuppailuun joutunut, vaikka ovella olisi sold out -kyltti. Keikan sai nähdä 48,50 eurolla, mikä on kova hinta, mutta klubitunnelmissa areenalle kelpaavasta bändistä just ja just siedettävä. Kiitos kaverille, joka kärkkyi liput, sillä ne myytiin nopeasti loppuun.

Angélique Kidjo (BJ) @ April Jazz, Espoo 27.4.2014

29 huhtikuun, 2014 by keikkakeppi

Tätä nykyä afropopin ykkösmimmi on Angelique Kidjo. Hänen harteilleen on laskettu äiti Afrikan viittaa, mutta myös maanosansa ykkösdiivan manttelia, eikä ihme, sillä Kidjo pitää iloisesti meteliä niin muusikkona kuin Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä. Kidjo on ollut allekirjoittaneellekin tuttu nimenä ja satunnaisradiosoittoina kuten Agolo -hittinsä vuoksi, mutta koskaan en ole Kidjon tuotantoon perehtynyt, saati konserteissa käynyt.

Espoon Tapiolassa järjestettävä April Jazz on ollut vuosia toivelistalla. Joka kevät olen tutkaillut festarin korkeatasoista jazzin ja rytmimusiikin ohjelmatarjontaa, mutta kertaakaan en ole päässyt paikan päälle. On syytä ihmetellä, sillä lähempää ei festivaalia enää voi löytää. Meikäläisellä on April Jazz Areenalle matkaa muutama kiven viskaus. Tänäkin vuonna ohiheitto oli lähellä, sillä visiitti osui arpomisen jälkeen vasta päätöskonserttiin.

Angélique Kidjo on alun perin kotoisin Länsi-Afrikasta Beninistä ja hänen koko nimensä on sellainen nimikaunotar, josta Gösta Sundqvist olisi voinut tehdä kevyesti biisin. Koko litanja kulkee näin: Angélique Kpasseloko Hinto Hounsinou Kandjo Manta Zogbin Kidjo. Artisti on asunut jo vuosikymmeniä Ranskassa ja nyttemmin New Yorkissa. Poikkeuksellisen äänen omaava Kidjo aloitti uransa Pariisissa taustalaulajana, mutta pian tie vei sooloartistiksi.

Heti ensikokemuksesta voin todeta, että Angélique Kidjo on yltiöreipas ja rutinoitunut viihdyttäjä, joka pistää itsensä likoon niin laulunsa kuin lavaliikehdintänsä osalta. Kidjon hame pyörii, kädet hakkaavat rumpua ja tästä kokonaispyörteestä innostuu jopa normaalisti kankea suomalainen yleisökin eläytymään vapautuneesti. Diivan piirteitä en tahdo Kidjon olemuksesta löytää sitten millään.

Kidjo kiertää pätevän nelihenkisen orkesterin kanssa. Basisti Ben Zwein ja rumpali Daniel H Freedman luovat rytmiryhmällään vankan afrofunkpop-pohjan, minkä päälle kitaristi Dominic Jamesin on helppo istuttaa eloisat melodiat. Dominic James osaa myös vuorovaikutuksen Angélique Kidjon kanssa. Heidän välillään on leikkimielistä jännitettä ja kiusoittelua. Lavan takalinjoilla ja afrikkalaisia perkussioita lyövä Magatte Sow vie esityksen viimeistään beniniläisiin maisemiin.

Angélique Kidjo julkaisi tammikuussa tuoreen albumin nimeltä Eve, jonka materiaalista settilista pitkälti koostui. Awalole tarjosi melodisimmat hetket, jonka taustoja orkesterin kundit lauloivat komeasti. Herkimpiä hetkiä tarjosi Cauri, joka sammuttaisi tuutulauluna monen uneliaan ajovalot. Kidjo laulaa sujuvasti usealla kielellä. Angéliquelta taittuu fon, ranska, youruba ja tietenkin englanti, jolla hän lauloi mm. uutuuslevyn nimikappaleen Eve.

Keikan loppupuolella yhteislauluna hoilattu gospeltunnelmia tavoitellut hitti Afrika sai teltan seinät pullistumaan. Kidjo kiersi yleisön seassa ja jakoi kahdenkeskisiä tanssihetkiä tai siltä se etäältä näytti. Angélique Kidjo on yllättävän pienikokoinen nainen ja lavaltakaan häntä ei tahtonut pitkä mies kunnolla nähdä, ja varsinkaan yleisön seasta tanssimasta. Sitten Kidjo houkutteli ujot suomalaiset lavalle, ja niin kuin aina, lapset ovat rohkeimpia ja nytkin lavan etureunan täytti reippaat juniorit. Eräältä pikkupojalta Kidjo nappasi hatun päästä ja sovitti omaan nuppiinsa. Hyvin se Angéliquen päähän istui mutta osoittautui kuumaksi. Kidjo kertoikin vitsikkäästi, miksi pitää lyhyitä hiuksia. Pitkät hiukset ovat kuumat ja niissä on Kidjon mukaan järjetön huolenpito shampoopesuineen ja kuivatuksineen. Kidjo aloitti lavalla loputtoman tanssii yleisön kanssa –show’n, missä kukin lavalle noussut sai vuorollaan vetää soolonumerot. Siinä vaiheessa olin seurannut jo puolitoista tuntia konserttia ja kiintiö alkoi täyttyä. Jos olisin tanssiorientoitunut heiluja, niin lavalle mars, mutta kun tulin katsomaan Kidjoa, enkä yleisön vaihtelevia tanssinumeroita, päätin poistua takavasempaan. Keikka jäi kesken, mutta toivottavasti en musiikillisesti missasin mitään erityistä. Tästäkin annista jäi tyydytetty olo.

Angélique Kidjo on syntynyt laulamaan, mutta myös puhumaan. Hänen esityksestään sai maksaa 39€, mikä ei järisyttävän paha hinta ole, mutta jos mainoksessa ilmoitetaan, että liput
33,50 € alkaen, niin silloin 39€ tuntuu kiskurihinnalta. Harvemmin näille keikoille eläkeläiset, varusmiehet ja lapset ensimmäisinä rynnivät, vaikka pitäisi. Nimittäin Kidjo puhuu paljon biisiensä väleissä, ja asiaa, yleensä naisten ihmisoikeuksista. Hän ei saarnaa, eikä julista, mutta välittää karismaattisesti viestiä, että meidän on herättävä toimimaan kuten tällä kertaa lapsi- ja teiniavioliittojen puolesta, joita Beninissä edelleen valitettavasti esiintyy ja sulkee monien nuorten naisten potentiaalin tulevaisuudessa. Näistä asioista on hyvä kiertää valistamassa, mutta voi kun sanoma kantautuisi niidenkin korviin, jotka eivät Kidjoa käy kuuntelemassa.

Lee Ranaldo & The Dust (US) @ Tavastia, Helsinki 9.4.2014

11 huhtikuun, 2014 by keikkakeppi

Poikkeuksellisen antelias Sonic Youth-liitännäiskevät meillä täällä. Ensin Sonic Youthin no wave -hengenheimolainen Lydia Lunch vieraili Korjaamolla maaliskuussa, jonka Retrovirus taustabändissä paukutti Sonic Youthin alkuperäinen rumpali Bob Bert. Vain kuukausi perään Lee Ranaldo & The Dust saapuu Tavastian näyttämölle. Lee Ranaldo on Sonic Youthin tunnusomaisen mölykitaravuoropuhelun toinen osapuoli, ja jos minulta kysytään, tärkeämpi, vaikka Thurston Moore on myös jäljittelemätön velho. Moore vieraili muuten Chelsea Light Moving orkesterinsa kanssa viime kesänä Helsingissä. Vielä sellainen lisädetalji, että The Dustin rumpalina toimii Steve Shelley, Sonic Youthin pitkäaikaisin ja erittäin arvostettu kannuttaja. Näin newyorkilaisen vaihtoehtoisen rockin keulakuvan rippeet kieppuu Suomessa aika isolla prosentilla. Se kyllä kelpaa, sillä Sonic Youth on tauolla toistaiseksi tai todennäköisemmin ikuisesti.

Lee Ranaldo & The Dust @ Tavastia

Sonic Youthin tauko ei haittaa, vaikka kyseinen bändi patsastelee edelleen näkemättömien bändien listalla kärkisijoilla. Liennytystä tarjoaa Lee Ranaldon erinomainen soolotuotanto. Herran kaksi viimeisintä albumia ovat saaneet arvostelijoilta myönteisen vastaanoton. Sekä Lee Ranaldon omissa nimissään tehty Between the Times & Tides (2012) että Lee Ranaldo & The Dust -orkesterin otsakkeella väsätty Last Night On Earth (2013) ovat eittämättä parin viime vuoden komeimpia rock-albumijulkaisuja. Onhan Lee Ranaldo tehnyt soolotuotantoa jo Sonic Youthin rinnalla, mutta vaikeata avantgardea, joka on jäänyt etäiseksi poprockin ystäviltä. Kaksi viimeistä albumia nojaavat melodiseen ja psykedeeliseen kitaraindierockiin, joka kulkee jossain Neil Youngin ja Evan Dandon välimaastossa.

Lee Ranaldo on jäänyt Sonic Youthissa Thurston Mooren ja Kim Gordonin varjoon, mutta osallistunut aktiivisesti biisien tekoon ja laulanutkin jokusen niistä. Nyt mies on elementissään The Dustin keulilla. Lee Ranaldo on ehkä maailman miellyttävin muusikko. Harva jamppa alustaa jokaisen biisin yleisölle, kertoo anekdootteja laulujen syntyhetkistä. Lee Ranaldo viihtyy lavalla ja se välittyy yleisölle. The Dustin peruskiertueella kulkevat rumpali Shelleyn lisäksi basisti Tim Luntzel ja kitaristi Alan Licht. Tosin Tavastian keikan kärkeen Lee Ranaldo joutui ilmoittamaan, että Shelley on terveydellisistä syistä joutunut palaamaan New Yorkiin. Häntä tuurasi tanskalaisen Sort Sol -yhtyeen riveissä soittava Tomas Ortved. Uutinen oli tietenkin pettymys, mutta onneksi Ortvedin soitto kulki sen verran hyvin, että asia unohtui pian. Hänellä oli ennen Helsinkiä takana neljä keikkaa, joten rutiinia oli havaittavissa. Silti jaksan edelleenkin leikitellä ajatuksella, miltä soitto olisi kuulostanut mestari Shelleyn tahdittamana.

Lee Ranaldo & The Dust soitti kiertueelleen uskollisen setin. Biisilista koostui kahdelta viimeisimmältä albumilta, minkä lisäksi he ovat soittaneet mielenkiintoisia covereita pitkin kiertuetta kuten Neil Youngin Revolution Blues ja Modern Loversin She Cracked. Tavastialla kuultiin maukas version brittiläisen postpunkpioneeri Wiren Mannequin -iskusävelestä heti ensimmäisenä encorena. Keikka starttasi tuoreimman albumin ensimmäisellä biisillä Lecce, Leaving, josta alkoikin pettämätön putki. Alussa volyymi oli miksattu yllättävän alhaiseksi ja fiilis oli kuin olisi kuunnellut bändiä olohuoneessa naapureita häiritsemätttä. Äänenvoimakkuus saavutti viimeistään neljäntenä kuullun Off the Wall -riemubiisin aikana oikean tason. Illan kohohohta oli toiseksi viimeisenä vedetty The Rising Tide, joka on yksinkertaisesti modernin ajan klassikko. Toisena encorena soitettu Blacktout kasvoi melkoisen psykedeelisen kitara-iloittelun myötä myös versioksi, joka on albumiversiota parempi.

Keikan jälkeen Lee Ranaldo kiirehti baarin puolelle levymyyntipisteeseen jakamaan nimikirjoituksia, missä vinyylikiekot myytiin välittömästi loppuun. Jäin myös nuolemaan näppejäni, sillä Ranaldon nimmarilla varustettu platta olisi ollut mukavaa kotiin vietävää. Hetken äimäiltyäni käteeni lyötiin settilista, johon Lee Ranaldo rustasi vielä allekirjoituksensa. Jälkikäteen ajateltuna ainutkertaisempi matkamuisto kuin vinyyli. Niitä ei Helsingissä muiden käsiin ojenneltu. Lee Ranaldon musiikillinen esitys oli kaiken kaikkiaan hallittu kokemus. Odotetuin keikka pitkään aikaan. Bändi soitti tiukasti yhteen, vaikka rumpali olikin tuuraaja. Lippu kustansi 27€ mikä on nykyhinnoitteluun nähden varsin kohtuullinen sisäänpääsymaksu. Valitettavasti Tavastia ei ollut myynyt salia täyteen, mutta toisaalta väljemmässä väessä bändin kuuntelu oli miellyttävämpää.

Niin kuin taitelijat yleensä, myös Lee Ranaldo löytää luovuutensa sykähdyttävistä havainnoista ja kokemuksista. Tuoreimman Last Night On Earth albumin apokalyptinen tunnelma syntyi miehen värjötellessä Sandy-myrskyn jälkeen sähköttömässä Lower Manhattanin asunnossaan. Kun luonto pakottaa taiteilijan perusasioiden äärelle ja selviytymään ilman nykyajan mukavuuksia, askeettisuuden ja yksinkertaisuuden lähteistä saattaa kehkeytyä moniuloitteisen rikkaita ja kauniita biisejä.

Lydia Lunch Retrovirus (US) @ Korjaamo, Helsinki 7.3.2014

12 maaliskuun, 2014 by keikkakeppi

Joskus paras keikkatietolähde löytyy kotinurkista. Enkä kehu itseäni. Nimittäin jos samassa taloudessa etsii toinen silmäpari myös elävän musiikin tarjontaa, voi joskus osua eteen sellaista mitä ei itse löytäisi. Näin kävi perjantai-iltana, kun kuumotti päästä liikekannalle. Asiaan löytyi lievitystä, kun selvisi, että puolelta öin Korjaamolla soittaa post punkin provokaattoriksi mainittu ja eritoten no wave scenen pioneeri Lydia Lunch Retrovirus orkesterinsa kanssa. Ei siinä muuta kuin taksiin, tosin vasta kaksikymmentä vaille kaksitoista ja menoksi. Tasan puolilta öin jätin takkini narikkaan ja samalla alkoi kuulua ensimmäiset murinat salin puolelta.

Lydia Lunch Retrovirus @ Korjaamo

Illan pääesiintyjä Lydia Lunch on uusi tuttavuus, vaikka millamagiamaiseen persoonallisuuteen olisi helposti voinut kiinnittää huomiota aikaisemminkin. Lydia Lunch on 1970-luvun lopulta asti esiintynyt niin musiikin kuin elokuvien parissa. Kirjailijina ja runoilijana hän on ollut myös aktiivinen. Viime kesänä Lydia Lunch vetäisi kokeellisen keikan Kuudes aisti -festivaaleilla, mutta se meni meikäläiseltä ohi. Korjaamolla ennakkoilmoituksen mukaan Lydia Lunch soittaisi läpi no wave ja punk-vuosien materiaalia.

New Yorkilainen Lydia Lunch sai taiteilijanimensä legendan mukaan pölliessään sapuskaa punklegenda Dead Boysien nälkäisille kundeille. Sillä nimellä on menty lähes neljäkymmentä vuotta, vaikka Lydialla on ollut useita bändejä tunnetuimpana Teenage Jesus and the Jerks. Nyttemmin New York on taakse jäänyttä elämää ja Lunchin tukikohta on ollut Barcelona jo vajaat kymmenen vuotta. Siksipä hänen on helppo kiertää Euroopassa. Lydia Lunch ei ole koskaan noussut post punkin eturiviin, mutta sinnikkäällä työskentelyllä on pysynyt elinvoimaisena kaikki nämä vuodet. Lunch teki taannoin yhteistyötä Nick Caven, Sonic Youthin ja Michael Giran kanssa, mutta samoille suosion sijaluvuille ei ole astunut koskaan. Enkä usko, että haluaisikaan. Lydia Lunch on kujakatti, joka kusee juuri siihen hiekkalaatikkon mihin huvittaa.

Illan artisti oli koonnut ympärilleen mielenkiintoisen ja nimekkään orkesterin. Kitaran varressa reuhtoi Weasel Walter, joka on mm. The Flying Luttenbachers -instrumentaalipunkjazzorkesterin perustajajäsen. Rumpuja soitti kokenein ottein Bob Bert, jonka ansioluettelossa seisovat vaatimattomasti Sonic Youth ja Pussy Galore. Bassoa sormeili New Yorkin metelirockin ja jazz-piirien perustyöläinen Tim Dahl, joka on työskennellyt mm. muusikko-tuottaja Jim O’Rourken kanssa.

Lydia Lunch Retrovirus soitti lähestulkoon saman setin kuin Moskovassa viikkoa aiemmin. Race Mixing aloitti keikan tunnustelevasti, Love Split with Blood jatkoi jo ärhäkämmin. Kolmantena kuultiin Mechanical Flattery, joka on aneeminen tunnelmapala klassikkosooloalbumilta Queen of Siam (1980). Settiin mahtui myös 8-Eye Spy -bändin riveissä väsätty Ran Away Dark. Samalta Lydia Lunchilta biisit kuulostivat, vaikka olivat kuinka eri projekteista lähtöisin. Keikan ehdoton helmi oli Burning Skulls, joka on Lunchin sooloalbumilta Shotgun Wedding (1991). Black Juju nousi loppupuolen jamittelujen ja etenkin Weasel Walterin kitaroinnin myötä kiinnekohdaksi. Lydia Lunch laulaa aika yksioikoisesti, mutta post punkin masentuneeseen julistamiseen hänen tupakan kärhentämä äänensä sopii mainiosti. Lydia Lunch, pian 55 vuotta, kauluspaidan napit pitkälle avattuna vaikuttaa fyysiseltä olemukseltaan silmäpusseistaan huolimatta suhteellisen reippaalta, vaikka parhaat vuodet ovat väistämättä takana. Taitaa moni tupakkaa väkevämpi artikkeli keventää taiteilijana olemisen raskautta edelleen.

Lydia Lunch Retroviruksen keikka kannatti tsekata. Ei näitä kokemuksia tarjota jatkuvalla syötöllä. Setti sisälsi kymmenkunta biisiä, johon aikaa vierähti hitusen yli tunnin. Encorena kuultiin bändin jätkien jamittelua vajaan minuutin verran. Lydia ei vaivautunut enää lavalle ja taustasoittajatkin lopettivat soittonsa kuin seinään. Se oli siinä. Lipusta pulitettu 18€ oli erittäin kohtuullinen kulu post punkin historian oppitunnista. Näiltä luennoilta ei kannata lintsata.

Eric Clapton (UK) @ Budokan, Tokyo, Japan 20.02.2014

22 helmikuun, 2014 by keikkakeppi

Tokion Nippon Budokan on legendaarinen konserttipaikka. Siellä on tallennettu useita live-taltiointeja kuten Cheap Thrickin ylistetty Cheap Thrick at Budokan (1978), Bob Dylanin parjattu Bob Dylan at Budokan (1979), Eric Claptonin tykätty Just One Night (1980) sekä kauhukeiju Ozzy Osbournen Live at Budokan (2002). Budokan ei alunperin pystytetty rockin riemua varten, vaan vuoden 1964 olympialaisten judoareenaksi. Kaksikymmentä tuhatta katsojaa vetävällä areenalla on varmasti ilo katsoa budolajien mittelöä, mutta jestas, se on myös uljas rock-pyhättö. Puhdasta sattumaa, että Eric Clapton osui Tokioon samaan aikaan. Huomasin mestarin soittavan kaupungissa pari päivää ennen reissua, mutta Suomesta käsin en onnistunut saamaan lippuja. Pelko loppuunmyydystä konsertista oli realistinen, vaikka Clapton oli varannut Budokanin useammalle illalle. Tästä huolimatta en antanut periksi. Jos yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä blueskepittäjistä on kaupungissa ja soittaa vielä Budokanissa, se nyt vaan olisi tyhmää jättää tilaisuus väliin. Nimittäin tuo edellämainittu Cheap Trick -platta on jäytänyt mieleen haaveen, että Budokan on joskus koettava. Eric Claptonia olen seurannut jannusta saakka, mutta mikään ukko ylijumala mies ei ole koskaan ollut allekirjoittaneelle. The Yardbirds ja Cream ovat ansainneet paikkansa rockin hall of famessa, mutta Blind Faith ja etenkin Derek and The Dominos ovat olleet Claptonin uralla myös huippuhetkiä. Ei Eric Claptonin soolourakaan ole pettänyt, hän on saanut ihan itsenäänkin paikan hall of famessa. Kolminkertaiseen kreditointiin ei ole kukaan muu artisti yltänyt koskaan. Näistä meriiteistä huolimatta Clapton on lykkinyt vähän yllätyksettömän konttoribluesin latuja. Reilu kaksikymmentä vuotta sitten Claptonin Unplugged -albumi (1992) oli akustisena irtiotto virkamiesbluesrockista, mutta megasuosion saavuttanut Tears in Heaven sai raikkaudesta ja traagisesta taustastaan huolimatta ottamaan pari askelta taakse. Sen jälkeen en ole paljon intoillut Claptonin projekteista. Näin ollen en ole myöskään koskaan ollut kovin kiinnostunut näkemään miestä elävänä. Kunnes koitti mahdollisuus nähdä hänet Tokiossa. Saavuttuani hotelliin aloin ensimmäisenä tutkia miten saada tiketti Claptonin keikalle. Netin kautta tiketin etsintä ei tuottanut tulosta toivomassani aikataulussa, vaikka jälkeenpäin selvisi, että olisin saanut lipun yksityisen jannun pitämän japanconcerttickets.com kautta, minne jätin viestiä. Seuraavana ryntäsin hotellin respaan kysymään jeesiä miten päästä Budokaniin kätevimmin. Viimeinen vaihtoehto oli lähteä ovelle tsekkaamaan lippuja. Matka Budokaniin kolmen metrovaihdon kanssa kesti tuskaisen kauan ja myöhästyminen oli mahdollista klo 19 alkavaksi merkitystä konsertista. Olin lukenut, että Japanissa keikat alkavat varsin jämptisti. Lopulta nousin maanpinnalle 18.55 ja aloin tähyämään missä suunnassa Budokan seisoo. Suurkaupungissa on helppo lähteä aivan väärään suuntaan varsinkin pimeässä. Tutka päälle ja läheisen puiston keskeltä Budokan pilkotti japanilaisine harjakattoineen. Käveltyäni 100m huomasin naisen myymässä kotiin sairastamaan jääneen miehensä lippua. Toisen onnettomuus oli toisen onni. Maksoin 12.000 jenin tiketistä 10.000 jeniä, joka on aika tarkkaan 75 euroa. Budokanin edustalle valui väkeä ja järjestysmiehet jakoivat ohjeita megafonien kautta. En ymmärtänyt mitään katkeamattomasta pölinästä, mutta tunnelma oli kihelmöivä. Sisään pääsy sujui ilman turvatarkastuksia joutuisasti. Lipunrepijä tenttasi vain kuskaanko mukanani kameraa. En tietenkään, mutta voi tätä nykyaikaa, kun kaikilla on taskuissaan kännykkäkamerat. Sisään päästyäni ensimmäisenä hämmästelin 50-vuotiaan areenan hohkaamaa ajan patinaa, vaikka joka paikka oli tip top-kunnossa kuten muuallakin Tokiossa. Permanto oli tatamin päällä eikä jääkiekkokaukalon mihin ollaan totuttu. Siis jonkin verran pienempi lattia, ja sekös teki areenasta poikkeuksellisen intiimin tuntuisen, vaikka väkeä riitti loppuunmyydyn areenan täydeltä. Istumapaikkaa ei tahtonut heti löytyä, kun tikettikin oli kirjailtu informaatio japanilaisella merkistöllä. Onneksi avulias kansa ei jätä muukalaista pulaan. Viisi yli seiskan istuin paikallani, tutkailin tummatukkaista yleisöä ja keskelle kattoa värkättyä jättilippua, jossa verenpunainen aurinko teki nousua valkoisesta taustasta. Clapton kunniotti japanilaista täsmällisyyttä ja aloitti keikkansa kello 19.11 Pretending -biisillä, joka on mukiinmenevää aikuisrockia Journeyman -albumilta (1989). Keikka lähti rullaamaan mutkattomasti, vaikka Claptonin laulu ei tahtonut ihan alkuun osua mikrofoniin. Ensi kuussa 69-vuotta täyttävältä kitaralegendalta ei kestänyt kauan, että laulukin alkoi kuulua. Lava oli koruton. Claptonin jalkojen alle oli levitetty ainoastaan itämainen matto, kun muun somistuksen hoitivat valot. Claptonin bändissä oli hänen lisäkseen viisi henkeä, joista kukin oli pukeutunut kuin arkimenoihinsa. Claptonin sinisen farkkupaidan päällä sentään lepäsi tumma liivi. Ulkomuoto oli toisisijaista. Puheenvuoro oli musiikilla. Claptonin taustalla soitti pianoa ja koskettimia Chris Stainton, joka on pitkän linjan arvostettu sessiomuusikko. Stainton on tehnyt duunia myös The Whon ja Brian Ferryn kanssa. Mies on Claptonin lisäksi ainoa nykykokoonpanosta, joka soitti Budokanin lauteilla Just One Night -levylle päätyneessä konsertissa. Vaikka Claptonin kitarointi otti joka biisissä pääosan, sai Stainton vetää myös monta iloluontoista pianosooloa. Kakkosbiisinä lähti bluesstandardi Key to the Highway, jonka Clapton on levyttänyt bluesin kartanonherra B.B. Kingin kera, mutta alunperin Derek and the Dominos kanssa. Klassikon perään tuli toinenkin armopala mestarillista Dominosien Layla and Other Assorted Love Songs -albumilta (1971), kun illan ilahduttavimpia hetkiä tarjonnut Tell the Truth tärähti Budokanin ilmatilaan. Dominos-ajoilta kuultiin vielä akustisena Bessie Smithin tunnetuksi tekemä masennusmessu Nobody Knows You When You’re Down and Out sekä se tunnetuin helmi Layla, josta Clapton irroitteli unplugged-sovituksen. Voi kun olisivatkin soittanut sen originaalin sähköisen version. Layla on harvoja biisejä joka on noussut hittilistoille sekä sähköisenä että akustisena. Kun Eric Clapton ottaa tutun takakenon, kevyen haara-asennon, nostaa leukansa pystyyn ja sulkee silmänsä, tietää mitä on tulossa. Silloin miehen sormet nousevat pääosiin ja liikkuvat Stratocasterin varressa herkästi mutta hallitusti. Ja niiissä biiseissä missä mies ei itse laula, on ikämiehen sormipeli edelleen ilmiömäistä. Näin tapahtui esimerkiksi harvinaisen Honest Man kappaleen aikana, jonka lauluosuuden nappasi bändin urkuri Paul Carrack, joka varsinainen kultakurkku onkin. Mies on tehnyt soolouraa, soittanut Roxy Musicissa, laulanut Squeezen Tempted -hitin, mutta ollut pidetty kumppani monien mestareiden kuten Elton Johnin ja Ringo Starrin projekteissa. Carrack lauloi kaikkiaan kolme viisua illan setistä ja antoi Claptonin äänihuulten huilia. Toinen Carrackin vetämä biisi oli hänen oman Ace bändinsä How Long. Ainokaisena encorena vetäisty Joe Cockerin ja pianisti Chris Staintonin kyhäämä High Time We Went kuultiin Carrackin tulkintana ennen valtaisat aplodit saaneita kimppakumarruksia. Tokiolaiset elävät vahvasti mukana keikan käänteissä ja heti kun kuulevat tuttuja alkusointuja, kiljahteleavat ja taputtavat kiivaasti. Näin tapahtui lavallesaapumisen jälkeen ensimmäisen kerran Wonderful Tonight -klassikossa. Samaa ilakointia kuultiin JJ Cale -covereiden After Midnightin ja varsinaisen setin päättäneen Cocainen aikana, jossa jengi jorasi antaumuksella. Muuten biisivalikoima koostui Robert Johnsonin, Bo Diddleyn ja Muddy Watersin bluesstandardeista, jotka Clapton yhtyeineen esittää taitavasti, mutta paikoin itseään toistavasti. Voi kun settilistaan olisi mahtunut joku Yardbirds tai Cream -klassikko sekaan, olisi soppa ollut maukkaampi. Eric Clapton soitti 1h 50 min aikana kaikkiaan 18 biisiä. Show’ssa edettiin musiikin ehdoilla. Clapton muisti muutamaan otteeseen sanoa thank you, mutta muuta lätinää oli turha toivoa, vaikka yleisöstä kovaäänisesti vaadittiin: say something. Pelkistetyn lava-asetelman laidoilla levittäytyivät screenit, joista kauempana istuneenkin oli ilo seurata vanhojen herrojen soitantaa. Etenkin rumpali Steve Gaddin raskaalta näyttänyt soitto kuulosti rennon ilmavalta. Mies on hakannut kannuja ties kenenkä kanssa aina Frank Sinatrasta Kate Bushiin saakka. Ei ole rytmiryhmän toisen puoliskon basisti Nathan Eastin CV myöskään yhtään heikompi, ansiolistalta löytyy Michael Jacksonia ja Phil Collinsia. Claptonin takalinjoille oli kasattu maailmanluokan soittajapoikia ja kun taustalla lauloivat vielä sielukkaat mimmit Michelle John ja Sharon White, niin ei voi kuin onnitella japanilaisia, jotka olivat saaneet oman pikkukiertueen juhlistamaan Claptonin 40-vuotista konserttitaivalta nousevan auringon maassa.

Simple Minds (UK) @ The Circus, Helsinki 27.1.2014

29 tammikuun, 2014 by keikkakeppi

Kun tunkee stadionbändin klubiin, on lähtökohta sama kuin astelisi norsuna posliinikaupassa. Simple Minds ei ole tosin kolunnut stadioneita aikoihin, joten bändi istui klubiin sulavasti. Skottibändi nousi U2:n kannoilla 1980-luvulla areenoiden elefantiksi. Suosio ei kantanut kuitenkaan kuin vuosikymmenen ajan. Ei bändi mihinkään kadonnut, mutta biisit tylsistyivät ja bändi ei onnistunut uudistamaan itseään samalla tavalla kuin irlantilaiskollegansa. Edelleen Simple Minds, ja etenkin, yhtyeen laulaja Jim Kerr hallitsee isojen lavojen maneerit. Hän tähyää katseellaan kuin kymmentuhatpäistä yleisöä, ojentaa käsiään taivasta kohden, laulattaa yleisöä ja laskeutuu tavoilleen uskollisesti julistukselliseen polviasentoon, vaikka yleisöä on reilu tuhat henkeä. Jos sama lavapreesens ilmenisi jollain toisella bändillä, sille saattaisi hymähdellä, mutta kun kärsää heiluttaa bändi, joka on taivaltanut ahkerasti jo vuodesta 1978, touhua katsoo kunnioittavasti.

Simple Minds @ The Circus, Helsinki

Simple Minds ei ole enää väsynyt stadionjättiläinen, vaan 1980-luvun soundeista voimansa vääntävä mahtipontinen syntikkapop-bändi. Yhtye kiertää aktiivisesti ja levyttää uutta materiaalia aika ajoin. Nyt kiertueen syy on viime vuoden keväällä julkaistu Celebrate Greatest Hits -kokoelma. Jos kahlaa tripla-albumin läpi, ei voi olla toteamatta, että Simple Minds on mittavan uran tehnyt ja tyylilleensä uskollinen orkesteri. Bändi tosin aloitti post-punk -orkesterina, mutta jo muutaman vuoden kuluessa tuotanto alkoi muuntautua paremmin isommille lavoille istuvaksi. Läpimurtolevynä voidaan pitää klassikon asemaan noussutta New Gold Dream (81-82-83-84) -albumia (1982), jolta The Circuksen illassa kuultiin lumoavan nimibiisin lisäksi letkeä Glittering Prize ja aina niin tarttuva Someone Somewhere (in Summertime). Luovuutta löytyy bändistä edelleen ja yksi keikan parhaista vedoista tuli heti kärkeen, kun kokoelman uutukainen Broken Glass Park käynnisti keikan tunnustelevasti mutta varmasti. Simple Minds sai ystävänsä heti koukkuun.

Keikka oli jaettu kahteen osaan, josta sai ennakkoon lukea The Circuksen informatiivisilta nettisivuilta. Ensimmäisen setin Jim Kerr heilui päällystakki päällään. Mies valitti murealla skottimurteellaan Helsingin kylmyydestä, sillä onhan -10 astetta aika Siperia skotlantilaiselle. Kerr vitsaili pukevansa seuraavalle kesäkeikalle kiltin päälle. Aika pian alkoi Kerrin lavaliikehdintä ahtaallakin lavalla kuumottaa ja takki kastui läpimäräksi, mutta sinnikkäästi palttoo pysyi niskassa. Toisena kappaleena kuultiin mainiolta Sparkle in the Rain -albumilta (1984) uljas Waterfront, joka väkevän bassopoljennon varassa kehittyi yksinkertaisen majesteetilliseksi biisiksi. Perään muhkean Once Upon a Time -albumin (1985) nimibiisi oli virkistävä valinta settilistaan, kun taas Real Life (1991) -albumin pompöösi Let There Be Love ei istunut klubiympäristöön niin hyvin kuin setin päättänyt The Call -cover Let the Day Begin. Ensimmäinen setti kesti kuin jalkapallo-ottelun puoliaika: 45 minuuttia.

Vartin viskitauon jälkeen bändi palasi mielenkiintoisemmalla materiaalilla. Tauon hyvä puoli oli siinä, että pääsin siirtymään lähemmäksi lavaa. Ensimmäinen puoli tuli kuunneltua kaukana miksauspöydän takana lipan alla, jonne kaiutetut soundit eivät kuuluneet mairittelevasti. Edelleen persoonallisen riffittelyn hallitseva, bändin toinen alkuperäisjäsen kitaristi, Charlie Burchill aloitti toisen setin soittamalla instrumentaaliversion biisistä Book of Brilliant Things. Useassa Simple Mindsin biisissä on ollut vahvassa asemassa naistaustalaulu kuten ensimmäisen setin puolella kuullussa All the Things She Said -biisissä. Siksipä oli hyvä, että viisihenkisen peruskokoonpanon mukana kulkee taidokas taustalaulaja Sarah Brown. Hän tulkitsi mielenkiintoisen version Kraftwerkin Neon Lightsista ennen kuin pitkään huiviin sonnustautunut pääprofeetta Kerr palasi lauteille. Tauko teki hyvää, sillä varhaiselta Empires and Dance -pitkäsoitolta (1980) kuultu I Travel sytytti klubin liekkeihin. Samaa uuden aallon elektrotunnelmaa pitivät yllä The American ja Love Song. Toinen setti tarjosi myös uutta materiaalia, josta Blood Diamonds istuu vanhojen viisujen sekaan kivuttomasti. Arvattavasti yhtyeen suurin hitti Don’t You (Forget About Me) päätti varsinaisen osuuden. Kerr laulatti yleisöä melkein enemmän kuin itse. Lallattelu lähtikin ihan kelvosti keski-ikäisestä yleisöstä.

Encore alkoi vastustamattomasti New Gold Dreamilla, jonka nakuttavan tunnelman takuumies on rumpali Mel Gaynor, jota Kerr kehui maailman parhaaksi. Väitän, ettei siinä kehussa ollut paljon Skotlannin lisää. Gaynor on miltei alkuperäinen kannuttaja, koska liittyi orkesteriin jo 1982 ja elänyt kaikki suosion ja laskukauden vuodet tukevasti mukana. Bändin uusimmat jäsenet ovat bassoa jämäkästi soittava Ged Grimes ja Andy Gillespie, joka vastaa Simple Mindsin keskeisen soundin lähteistä eli koskettimista ja syntetisaattoreista. Keikka jatkui kestosuosikilla Sanctuary Yourself. Sitten koittikin harvinaisempi pala Space, joka on kaunis hitaasti nouseva, mutta lopuksi linnunratoja nuoleva biisi, josta moni stadiontason orkesteri olisi kateellinen. Päätöslauluna Simple Minds soitti elinvoimaisuuttaan alleviivanneen Alive & Kicking -klassikon.

Menin Simple Mindsin keikalle retromielessä. Lipun hinta 48€ tuntui alkuun suolaiselta, mutta intiimejä Simple Minds -konsertteja ei ole härmässä ihan joka vuosi. Edellinen kerta Kulttuuritalolla 2006 meni ohi. Omasta edellisestä näkemästäni keikasta oli jo miltei 20 vuotta. Ruisrockin veto 1995 ei kolkutellut aikanaan keikkaelämysten kärkipaikkoja. Silloin bändillä taisi olla menestysvuosien jälkeistä krapulaa ja muut ajankohtaisemmat artistit ja yhtyeet tuntuivat tuoreemmilta ja kiinnostavammilta. Nyt on toisin. Moni niistä ysäritähdistä on kuopattuja, kun taas Simple Minds pistää edelleen menemään. Bändi osoitti olevansa virkeässä kunnossa. Ja tulevaisuuskin on siloiteltu, kun hyväksyy realiteetit, että isoille areenoille ei ole enää menemistä. Siksi uskallan väittää, että Simple Minds on tällä hetkellä kiinnostavampi orkesteri kuin U2, jota ei koskaan päästä näkemään klubeissa.

Ema Hurskainen & Musta kappale @ LeBonk, Helsinki, 20.12.2013

27 joulukuun, 2013 by keikkakeppi

Keikkaharrastaja ei pysty aina olemaan altis seuraamaan joka aviisia, missä, milloin ja mitäkin live-musiikkia on tarjolla. Onneksi muitakin medioita on olemassa. Internetissä Meteli.net on koko maan kattava keikkaportaali. Satunnaisesti saattaa kuulla tärppejä radioiden menovinkeistä tai artistihaastatteluista. Meikäläiselle radio on oleellinen osa autolla ajamista kuten eräänä torstaina, kun Radio Helsingin Njassan haastateltavana vieraillut Janne ”Ema” Hurskainen antoi kipinää. Monipuolisen uran musiikin parissa pinkonut Ema Hurskainen on tehnyt kuluvana vuonna mainion sooloalbumin. Eritoten HC Andersen ja Eläkeläiset cover-humppapoppoon riveissä Kristan Voutilainen -taiteilijanimellä rumpuja hakannut Hurskainen on aina tehnyt kaiken kieli poskessa mutta tosissaan. Hän ei ole nuoleskellut valtavirtaa eikä ensimmäinen omiin nimiin tehty tuotos tee poikkeusta, vaikkakin Viimeiselle ihmiselle -albumi sisältää paikoin vakaviakin pohdintoja.

Ema Hurskainen hankki matkailuauton ja irrottautui arjesta ajamalla Etelä-Eurooppaan kelailemaan ja tekemään biisejä kokonaiseksi vuodeksi. Kotiinpalattuaan mies linnoittautui studioon ja väsäsi todellisen sooloalbumiin tehden kaiken itse kansitaidetta myöten. Äänityksessä on miestä jelppinyt Teho Majamäki ja Samae Koskinen. Vain digialbumina julkaistu albumi ei olisi osunut meikäläiseen ilman Njassan haastattelua. Tehokuuntelu sai innostumaan suoraviivaisesta hardrockista niin paljon, että Ema oli nähtävä lauteilla ja eikä yhtään vähempää hänen taustabändinsä vuoksi. Niillä nimillä mikä tahansa kokoonpano olisi kiinnostava.

Ema Hurskainen & Musta Kappale @ LeBonk

LeBonkin keikka oli jo käynnissä ensimmäisen biisin voimin kun ehdin paikalle maksamaan 10 € tikettiä. Narikkaan asti meininki kuulosti lupaavalta. Tuoppi händyyn ja etsimään sopivaa väijypaikkaa. Niitä riitti. Paikalle oli saapunut joitakin kymmeniä ihmisiä, mutta tupa oli kaukana täydestä. Alkuun bändiä tuli kuunneltua yläbaarin tasalta ilman ainoakataan näköestettä. Soundit eivät kantautuneet ylös hyvin, joten piti laskeutua portaat permannolle. Korvakuulolta soitto kuulosti heti paremmalta, mutta näkyvyydeltään lattiapaikka oli heikompi. LeBonkin lavan edustalla on pylväs, joka häiritsee ikävästi. Eipä muutenkaan klubi ole noussut suosikkilistoile muuta kuin ohjelmistonsa vuoksi.

Omalta osalta tyngäksi jäänyt aloitusbiisi Itket ja juhlit on myös albumin avausrauta ja väkevä startteri, joka tuo mieleen Pave Maijasen rockeimmillaan ja ehkä parhaimmillaan. Meno lauteilla oli jäntevä. Ema Hurskaisen t-paita alkoi läiskiintyä hiestä yhtä nopeasti kuin meikäläisellä urheillessa, mutta se kertoikin keikan antaumuksellisuudesta. Sitten voidaan siirtyä aiheeseen ketä soitti Eman ympärillä. Mustaksi kappaleeksi nimetty bändi oli täynnä kovan luokan muusikoita. Rumpuja mäiski Tehosekoittimesta tuttu Tero Sundell, bassossa hääri Arttu Hasu (Rubik, Lauri Tähkä) koskettimissa Kim Rantala (Giant Robot, Jätkäjätkät) ja kitarassa itse Jukka Orma, joka ei esittelyä kaipaa tai jos joku kaipaa, niin Sielun veljet saattaa auttaa asiaa. Bändi oli treenattu tiukkaan iskuun vaikka levytyssessiossa ei ollutkaan mukana.

Ema Hurskaisen karavaanarivuosi oli tuottanut mainioita biisejä. Etenkin äijä on kelpo laulaja, joten ihmetyttää, että mies ole aiemmin tehnyt philcollinseja ja rynnännyt rumpujakkaralta eturiviin. Ema ei ole keksinyt puimuria uudestaan, mutta melodista ja rankemmalla otteella suollettua suomirockin peruskauraa hän niittää ansiokkaasti. Sen on oltava sattumaa ja Maailma palaa ovat avausbiisin ohella helpoiten lähestyttävää tavaraa. Rantakylän Aila -biisi taas kantaa pesäpallomailoineen Gösta Sundqvistin perintöä eikä lainkaan hassummin. Systeemin vika ja Taju kankaalle tänään voisivat taas olla Teemu Bergmanin katalogista. Eikä se tee musiikista huonoa, jos se muistuttaa jostakin. Tietoista parodiaa löytyy vahvasti biisistä Mainosmaisema, joka katsoo maalaismaisemaa uudelta kriittiseltä kantilta. Ylipäätään Ema Hurskaisella on sanottavaa tai niin kuin hän itse sanoo: kysyttävää. Nämä Hurskaisen arvoja pohdiskelevat kysymykset ovat saaneet kunnioitettavat puitteet ja kun ympärillä on mukana näinkin särmikkäät soittokumppanit, niin sitä toivoisi tietenkin, että Ema Hurskainen & Musta kappale ei vain jäisi tähän.

Ismo Alanko feat. Jukka Orma & Asa @ Kulttuuritalo 6.12.2013

17 joulukuun, 2013 by keikkakeppi

Itsenäisyyspäivän presidentin vastaanoton aikaan kaksi miljoonaa suomalaista istuu TV-vastaanottimien ääressä, mutta vajaa 1500 henkeä juhlii Suomen synttäreitä kulttuuritalossa, missä Ismo Alanko bändeineen tarjoaa kolmannesvuosisataa juhlistavan konsertin hyvin pitkälti kansallisromanttisissa tai paremminkin kansallisrealistisissa tunnelmissa. Ismo Alangon ensimmäinen julkaisu Täältä tullaan Venäjä ilmestyi Hassisen koneen nimissä 1980 ja siitä alkoikin poikkeuksellisen kirjava ura, joka jatkuu yhä. Toki Ismo verrytteli aiemmin Joensuussa mm. Suck and Fuck All Night Long -bändillä ja monella muulla virityksellä, mutta julkinen ura käynnistyi reilut kolmekymmentä vuotta sitten. Moni juhlii tasavuosia, mutta Ismolta ne olivat jääneet väliin, joten pitkäsoiton kierrosnopeuden lukema 33 1/3 oli hyvä otsikko uran välitilinpäätökseksi.

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo

Ismo Alanko ei ole tyytynyt samoihin turvallisiin kenkiin, vaan on koko ajan tallustellut erilaisilla jalkineilla – onhan miehellä levottamat jalat. Hassisen kone tempasi Alangon uran liikkeelle ja nosti lahjakkuuden heti uuden aallon harjalle sinne Eppu Normaalin vanaveteen. Hassisen kone tikkasi kolme klassista ja toisistaan eroavaa albumia, joiden maisemat vaihtuivat punkahtavasta materiaalista progressiiviseen. Sitten olikin Alangon aika uusiutua ja vuorossa oli Sielun veljet, josta syntyi suomirokin historian intensiivisin ja legendaarisin livebändi. Tämän jälkeen Alangon kokoonpanot ovat vaihtuneet säännöllisesti, mutta yhtyeet ovat olleet Ismo Alanko etuliitteellä varustettuja. On ollut Säätiötä, Tuonelan lukiota ja Teholla -kokoonpanoja. Alangon ominaispiirre on ollut eteenpäin meneminen, mutta kuitenkin niin, että artistin tunnistettavuus kaikkine maneereineen on läsnä. Ismo Alanko on meikäläiselle ollut merkittävä artisti. Olen seurannut miehen uraa, jos en ihan eturivistä, niin sivusilmällä tarkkaillen lähes alusta asti. En ole suuri fani, mutta toisen asteen diggari, jolle Ismo on tarjonnut sekä mittaamattoman hienoja musiikillisia retkiä, mutta myös joitakin mitäänsanomattomia hetkiä. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta kokonaiskuva on kuitenkin kannukset ansaitseva ja jos Alanko on Suomirokin työhevonen, niin aika helppoa on valjastaa hänen repertuaaristaan kattaus yltäkylläiseksi juhlaillaksi.

Ismo Alanko aloitti setin Värityskirjalla, joka ei sytyttänyt heti liekkeihin. Perään soitettu Hassisen koneen Harsoinen teräs antoi lupauksen koko uraa luotaavasta illasta. Lunastus piti kutinsa. Alanko niputti laaja-alaisesti aikaansaannoksensa juhlapakettiin. Ei epäilystä, etteikö Alanko olisi poiminut ohjelmistostaan itsenäisyyspäivään istuvaa materiaalia kuten vahva kansakunnan muutosta tutkiskeleva laulu Kun Suomi putos puusta. Tämän jälkeen soitettu heikompi rallatus Nokian takana oli kovin ilmeinen ja illan turhin valinta.

Bändissähän ei ole mitään vikaa. Tuottaja/kitaristi Jussi Jaakonaho on valtakunnan keskeisimpiä tuottajahahmoja monen artistin kuten Jonna Tervomaan taustalla. Hienosti Jaakonaho häärää myös Ismon ympärillä. Silmiin pistävää lava-asetelmassa oli se, että Ismo oli selkeästi lavan edessä ja bändi taustalla kaukana. Tänä iltana ei ollut epäselvää kuka oli stara. Basisti Mikko Mäkelä on pitkän linjan basisti joka on ansioitunut myös elokuvaäänen parissa. Mikossa on lavakarismaa ja sitä on kerätty aina Egotripistä lähtien. Rumpujen takana kapulamestarina toimii Niko Votkin, joka on myös Knucklebone Oscarin lattiatomeja kaatava voima. Mies on ulkoisesti ilmiselvä sielun veli. Juhlakonsertista kun on kyse, oli kokoonpanoon otettu myös laajan skaalan puhaltimia soittava Joakim Berghäll ja Juho Viljanen, joka koskettimien ohessa hoiteli myös suuren huomion ilmeestä vienyttä pasuunaa.

Ensimmäisellä puoliskolla päästiin paikoin balkanilaisiin tunnelmiin, varsinkin kun hienosti yhteen hitsaantunut bändi heitti sähäkän sovituksen Sielun veljien Totuus vai Teguilasta. Kohokohdaksi nousi Onnellisuus, joka ison bändin sovituksena soi kuin stadionrock. Tuoreimman albumin nimibiisi Maailmanlopun sushibaari riisui Alangon kuin alastomaksi yleisön edessä. Väkevä kokemus. Siekkariklassikko Rakkaudesta soitettiin yllättävän aikaisin, olisin veikannut encore-biisiksi. Ismon nkybändin veto ei kalvennut alkuperäisyhtyeen versiolle muuta kuin lavapreesenssissä. Ennen taukoa Ismo hitusen mokasi, kun kertoi seuraavan kappaleen jälkeen alkavasta väliajasta. Johan siitä ahnaimmat alkoivat valua pois salista baaritiskille saman tein. Ehkä fiksua, mutta niille jotka haluavat nähdä setin loppuun saakka, teki levoton liikuskelu keskittymisen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja -kappaleeseen vaikeaksi.

Keikka kesti lähes kolme tuntia, jos vähentää kulttuuritalon väkinäisen pakollisen väliajan. Teattarissa väliaikakonjakit on osa paikallaan, mutta rokkikonsertissa se on rasite, varsinkin jos toista tuhatta ihmistä puskee samaan aikaan baaritiskille ja sanetiittitiloihin. Se on valittava jompi kumpi. Näin väliajasta jää Kulttuuritalolla hapan maku, kun olut pitää horasta hätäisesti naamaan.

Asa & Ismo Alanko

Toinen puoliaika alkoi mielenkiintoisesti kun Ismo istui kosketinsoittimen ääreen ja veti yksin ironisen vollotuksen Masentunut ameeba. Bändi liittyi kahden biisin jälkeen Ismon seuraan ja sitten alkoi liuta vanhaa klassikokamaa kuten Hassisen koneen Tällä tiellä, Hiljaa virtaa veri ja Levottamat jalat. Keski-ikäisen yleisön lahkeet alkoivat auttamatta lepattaa. Soolouran tuotannosta Ekstaasiin toimi mainiosti Joakim Berghällin poikkihuilulla varustettuna. Sitten suunta muuttui, kun keikan ensimmäinen vieras Asa saapui räppäämään Narrin pestiä. Ei Asan jeesikään saanut vielä Kultsaa räjähtämään, mutta kun Sielun veljien ydin Jukka Orma otti lavan haltuun, niin enää ei ollut epäselvää kuka on lavan kingi. Samalla taitava Jussi Jaakonaho haihtui taustakööriin. Jukka Orman läsnäolo on millä tahansa mauserilla mitattuna poikkeuksellista, mutta kenenkään muun kuin Ismo Alangon vieressä, hän ei samaa valovoimaa tavoita. Jukka Orma on lavaesiintymisensä ja miksei myös kitaransoittonsa puolesta Suomen Wilco Johnson. Tajuttoman energian ja rytmikkään kitaransoiton omaava kaveri. Hassisen koneen Muoviruusuja omanapuissa sai Orman kitaroinnissa jämäkän käsittelyn. Muu bändi soitti korkealla tasollaan, mutta jäi varjoon. Asa ryntäili aina välillä vetämään molotuksensa, mutta tuntuivat irrallisilta muissa kuin Narrin pestissä. Lopulta Aina nälkä sai jengin villiintymään ja On mulla unelma oli perseeseen pyyhittävän siniristilipun myötä se itsenäisyyspäivän huipennus. Peltirummun laitettua Siekkariosuus nippuun tuntui, että olisi nähnyt Sielun veljet minikeikalla. Tähän jos mihin oli hyvä päättää varsinainen setti.

Jukka Orma & Ismo Alanko

Encorena kuultiin yllättäen Pop-musiikkia, jonka Ismo teki yhden biisin projektiksi jääneelle Neljä baritonia -kokoonpanolle (Ilkka Alkanko, A.W Yrjänä, Kalle Ahola). Biisin on kulunut karaokeralli, mutta hauskahan tämä oli kuulla livevetona. Ikivetreä Rappiolla piti meiningin takuuvarmasti katossa ja pienen breikin jälkeen kuultiin vielä toisessa encoressa Vittu kun vituttaa, josta mietiskelin komeaa juntti-Suomen t-paitatekstiä. Ja kappas, keikan jälkeen paitamyyntipisteessä eniten meni kaupaksi juuri vitutus-paitoja. Onneksi keikka ei päättynyt kuitenkaan vitutukseen, vaan siihen ainoaan oikeaan juhlakiertueeseen sopivaan päätöskappaleeseen Taiteilijaelämää. Se on uhmakas luovan boheemiuden ylistyslaulu. Tähän moni kuvitteli keikan päättyvän, mutta tuli sieltä vielä annos satiiria, kun Tuulipuvun tuolla puolen pisti laiskanletkeästi hommaan pakettiin. Se olisi ollut keikan startterina täysosuma, mutta nyt jälkijälkiruokana vähän hukkapala. Alangon keikka oli kuin joulun ruokapöytä, jossa on vaikea olla syömättä itseään ähkyksi. Laskin Ismon soittaneen kolmekymmentäkolme kappaletta. Sopivan harkittua 33 1/3 juhlakonserttiin. Ja jos liput maksaa 35€, niin sehän tekee aika lailla euron kipale.

Kolumbus Kris @ Rock Café, Tallinna, 23.11.2013

10 joulukuun, 2013 by keikkakeppi

Tallinnan yö on marraskuussa on yhtä tumma kuin Helsingissä, mutta ei niin tulinen, jos puhutaan live-musiikkitarjonnasta. Helsingissä on näinä aikoina kirjava kattaus, mutta etelämeren tuolla puolen on huomattavasti hiljaisempaa. Viron asema on parantunut keikkamaana viime vuosina harppauksin, mutta silti eestiläiset jäävät pikkuveljen varjoon kuten on ollut suomalaisten osa ruotsalaisten rinnalla. Toki viime kesänä Robbie Williams väisti sekä Suomen että Ruotsin ja esiintyi 70.000 hengelle Tallinnan laululavalla.

Ei ollut helppoa löytää Tallinnasta keikkaohjelmistoa lauantai-illaksi edes pikkujouluaikana. Maineikas vanhan kaupungin Von Krahl ei tarjonnut mitään. Sen sijaan Tallinnan Tavastiaksi kehutun Rock Cafén ohjelmassa oli illan ainoa täky. Nimittäin Viron Popedaksi ja ZZ Topiksi tituleerattu Kolumbus Kris soitti ihan mukiinmenevän keikan. Popeda on kuitenkin huono vertaus, sillä Kolumbus Kris on puhtaasti bluesista ponnistava orkesteri. Näin ollen Texasin partanaamat ovat oikeampi vertaus. Popeda vetää Tavastian täyteen, mutta Kolumbus Kris sai salin tuskin puolilleen. Lipuista joutui pulittamaan ovelta 10€, jotka ennakkoon olisi saanut pari euroa halvemmalla. Kallista ei rockin renkutus ole Tallinnassa ja vielä kun kaikki muu härpäke panimotuotteista lähtien on edullista.

Kolumbus Kris ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Joskus jotain lukenut ja pari youtube-clippiä tsekannut. Nähnyt en ollut, vaikka pumppu on kiertänyt useasti Suomessa. Odotukset olivat kuitenkin innostuneet. Kolumbus Kris on pitkän linjan kokoonpano, jonka taival alkoi 1987. Vuodet ovat tehneet yhteissoitosta mutkatonta. Laulajan virkaa hoitaa Urmas Vare, jonka hieman jäykkä lavapreesens hohkaa kuitenkin karismaa ja ajettuja kilometrejä. Kitaristi Aivar Ojan bluesranteessa on ruista eivätkä rytmiryhmä Jaanus Raudkats basson varressa ja Anders Oja rummuissa ole yhtään sen löysempiä. Kolumbus Kris on aktiivinen kombo, vaikka miehet käyvätkin päivätöissä. Yhtyeen tuorein albumi Suured Rattad on kuluneelta vuodelta.

Kolumbus Krisin materiaalista suurin osa oli meikäläiselle täysin uutta ja vaikka sukulaiskansasta kyse, sain selvää lähinnä laulujen otsakkeista. Alkoholi tarvitades biisin viesti oli selvä. Muuten setti oli boogiepainotteista omaa tuotantoa. Disko jäi mieleen yleisöä hytkyttävänä rallina. Kooliansambal voisi olla Juice Leskisen kynästä, ja kipuaisi Suomessakin iskelmällisen rock-kansan sydämiin. Muusta materiaalista ei kerta kuulolta noussut erityisiä huippuhetkiä, mutta perusboogiena keikka oli tasalaatuinen kokemus.

Kiehtovinta Tallinnan myöhäisillassa oli kuitenkin itse venue. Rock Cafe tai rock kohviik, kuten paikalliset sitä kutsuvat. En ollut klubissa ensi kertaa, sillä pari vuotta aiemmin piti matkustaa mestoille Sielun veljien perässä. Rock Café sijaitsee reilun parin kilsan päässä keskustasta Tarton suuntaan. Bussilla pääsee, mutta kätevämmin taksilla, joka ei hintatasoltaan huimaa. Eikä kävelykään ole mahdoton rasti. Rock Café on miellyttävä klubi, missä baaritiskeille ei tarvitse jonottaa, vessat on suht siistit, mutta tupakoitsijoille on varattu tunkkainen, pimeä savuluola, missä ilmanvaihdosta ei ole tietoa. Parasta on kuitenkin salia reunustava parvi. Akustiikasta en osaa sanoa yläkerran osalta, sillä kuuntelin keikan permannolta. Näkymät ovat eittämättä paremmat kuin esimerkiksi Tavastialla. Nyt väkeä oli sen verran naftisti, että kaikki mahtuivat heiluivat lavan edustalla. Koko ajan tuli kuitenkin vilkuiltua yläparvelle, jos siellä olisi nähnyt legendaarinen Villu Tammen, joka suomalaisten sielun veljiensä keikalla taannoin heilui antaumuksellisesti.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: Keikka