The Appleseed Cast (US), Müscle Wörship (US) @ Baby G, Toronto, 8.9.2019

Toronton Downtownista muutama maili länteen löytyy alue nimeltä Little Portugal. Dundas streetin varrella portugalilaisuus ilmenee ainoastaan yhtenä suljettuna leipomona. Sen sijaan kadun varrella on runsaasti viihtyisän oloisia ravintoloita. Eräässä korttelinkulmassa sijaitsee elinvoimainen rokkiklubi nimeltä Baby G. Pari sataa henkeä vetävä baari tarjoaa kattavasti pienpanimoiden hanaoluita, mutta vain käteismyynnillä. Janoisille baarista löytyy kuitenkin oma pankkiautomaatti, mistä voi höylätä rahaa.

Toronto on musiikin osalta Kanadan musiikkipyhättö. Tarjontaa sunnuntai-illalle oli runsaasti, joista valinta osui kansasilaiseen yhtyeeseen nimeltä The Appleseed Cast. Bändillä on parinkymmenen vuoden historia EMO-genren kaanonissa. Cristopher Criscin johtama yhtye on kerännyt arvostusta vuosien varrella ja uunituore albumi The Fleeting Light of Impermanence todistaa yhtyeen olevan kelpo kunnossa.

Illan aloitti kuitenkin Sean Bergmanin johtama Müscle Wörship, joka on yhtä lailla kotoisin Kansasin Lawrencesta. Yhtyekaksikko tekeekin pitkän kiertueen yhdessä. Muscle Worship oli virittelemässä soittimiaan, kun astuin klubiin sisään. Soundcheck taisi olla hätäinen, sillä puolen tunnin keikka soitettiin aivan liian lujaa. Yhtye rypisteli menemään trio-pohjalta, mutta räminässä ei oikein ollut ideaa. Basisti oli huojuva hahmo camouflage-takissaan ja rumpali mäiski menemään tarmokkaasti. Kitaristi Bergmanin raastava laulu ja koheltava kitarointi oli sinänsä toimivaa, mutta kombo näytti siltä kuin kolme metsuria olisi kaatamassa kaikki eri puuta. 

The Appleseed Cast

The Appleseed Castin astuessa lavalle selvisi, että Bergman soittaa kitaraa myös illan pääsesintyjän riveissä ja hyvin soittikin. Heti kun touhussa on jokin punainen lanka, niin kyllähän se musiikki maistuu. The Appleseed Cast heitti kelpo keikan. Nelihenkinen kokoonpano soitti hyvin yhteen ja äänenvoimakkuus oli kohdillaan. Crisci on yhtyeen ainoa alkuperäinen jäsen ja hän vastaa kitaran ohella myös syntikoista. Epäilemättä ensimmäinen kerta, kun näin kaverin, jolla toinen poski oli hassusti jätetty paljaaksi muuten tymäkän parran peittämissä kasvoissa. 

Keikka tarjosi liudan uusia kappaleita, joista Petition on mainio esimerkki yhtyeen kulmikkaan rytmikkäästä peruspoljennosta, missä kappale kasvaa uljaasti kitarariffien saattelemana. Cris Crisci laulaa syvältä sisuksista ja kajauttaa kuin urkuparvelta. The Appleseed Cast osoitti olevan maineensa väärti, mutta selkeästi pienen piirin suosikki, vaikka ylvään lavasoundinsa vuoksi sopisi esiintymään isommillekin klubeille. Baby G –klubin monipuolisessa ohjelmistossa The Appleseed Cast edusti kuitenkin isoa osastoa, jonka sisäänpääsy (25 CAD) oli tuplat muiden bändien lipun hintohin verrattuna.

Liam Gallagher (UK), Franz Ferdinand (UK), Richard Ashcroft (UK) @ In the Park, Kaisaniemen puisto, Helsinki, 24.8.2019

Muistan edelleen elävästi sen hetken, kun Lontoon erikoistoimittaja Esa Koivio soitti uutta nousevaa bändiä Radiomafiassa. Yhtye kantoi nimeä Oasis ja debyyttialbumi Definitely Maybe oli innostavinta pitkään aikaan – ja on yhä yhtyeen paras. Kakkosalbumi (What’s the Story) Morning Glory? nosti Oasiksen megaluokkaan, mutta sen jälkeen en ole seurannut yhtyettä intensiivisesti. Joitakin kappaleita olen toki kuunnellut radiosoittoina myöhemmiltä levyiltä, eikä Gallagherin veljesten keskinäisestä kukkoilusta julkisuudessa ole voinut myöskään välttyä. Liam Gallagherin näkeminen 25 vuotta myöhemmin oli nostalgista, mutta toisaalta tuoretta kuin vastapuristettu appelsiini.

Lähes yhtä identtisesti minulle kävi Tarantinon leffojen kanssa. Vertaus on sinänsä osuva, sillä molempien läpimurto tapahtui samoihin aikoihin 1990-luvulla ja kumpainenkin ammentaa taiteessaan lajinsa historiaa. Tarantinon leffat lopetin kolmanteen, kunnes hiljattain annoin periksi katsomalla uuden Once Upon Time in Hollywood. Elokuva avasi portin takaisin mestarin maailmaan. Paluu Oasiksen tai paremminkin sen keulahahmojen soolotuotantoihin tapahtui Liam Gallagherin esikoispitkäsoiton As You Were (2017) kautta, sillä Oasis on ollut telakalla jo vuodesta 2009. Yllättävää oli, että Liamin oma albumi päihitti isoveljen vastaavan, vaikka Noel Gallagher on aina ollut se biisintekijänero. 

Liam soitti pari vuotta sitten Turussa, mutta keikka jäi väliin, koska silloin tsekkasin mieluummin samaan aikaan Suomessa soittaneen Richard Ashcroftin. In the Park –tapahtuman kolmannen esiintyjän Franz Ferdinandin näin taas tasan vuosi sitten Allas Sea Poolissa. Joten tällä kertaa fokuksessa oli Liam Gallagher.

Richard Ashcroft aloitti minifestarin ensimmäisenä artistina, koska Jade Bird oli joutunut perumaan esiintymisensä viime tinkaan. The Verven nokkamies soitti samalla kokoonpanolla kuin Tampereella pari vuotta sitten ja settilistakin oli miltei sama vaikkakin suppeampi. Aschcroft ihasteli aurinkoista Helsingin kesäiltaa ja vertasi kolmen vuoden takaiseen sateiseen Pori Jazzin keikkaan. Tampereen visiitistä ei puhuttu, eikä sitä haluta muistella, sillä siellä hän joutui soittamaan vain kouralliselle ihmisiä. https://keikkakeppi.com/2017/07/24/richard-ashcroft-uk-eppu-normaali-fin-tammerfest-22-7-2017/

Täysin oikea valinta laittaa Richard Ashcroft kovan kolmikon kärkeen. The Verven ja Ashcroftin soolomateriaalista koostunut yhdeksän kappaleen paketti lämmitti illan sopivasti. Ashcroft esiintyi ilman mitään visuaalista apua (jos ei aurinkoa lasketa) peiliaurinkolasiensa taakse kätkettynä. Yllätyksiä ei tarjottu ja mies on iän myötä pehmentynyt perheen isä. Lopun uhittelu Bitter Sweet Symphonyn alle tuntu jopa kornilta. Ashcroft pärjää omillaan, mutta olisi mielenkiintoisempaa nähdä kivikasvo The Verven keulilla.

Settlista:
Sonnet, This Is How It Feels, Space And Time, Music is Power, A Song for the Lovers, Lucky Man, The Drugs Don’t Work, Hold On, Bitter Sweet Symphony

Franz Ferdinandin tanssittava post-punk pisti Kaisaniemeen vipinää. Vuoden takaiseen keikkaan verrattuna settilista oli nyt kompaktimpi ja dramaturgisesti jäntevämpi. https://keikkakeppi.com/2018/08/29/franz-ferdinand-uk-kynnet-fin-sea-allas-pool-helsinki-26-8-2018/

Bändin kokoonpano oli sama, mutta nyt kahdella rumpalilla varustettuna. Varsinainen rumpali Paul Thomson oli satuttanut sormensa kiertueella eikä pystynyt soittamaan täysipainoisesti. Toisen rumpusetin takana istui Mike Evans. Thomsonin soitossa ei silmin nähden huomannut mitään ongelmia, mutta tuplarummut toivat eittämättä ytyä esitykseen.

Setissä kuultiin myös julkaisematonta materiaalia, joten uutta levyä voi odotella. Viimeisen This Fire -kappaleen aikana Alex Kapranos pyysi yleisön alas istumaan ja niinhän jengi totteli ja kyti maantasalla hetken ennen kuin kaikki nousivat ylös biisin räjähtäessä loppukliimaksin liekkeihin.

Settilista: The Dark of The Matinée, No You Girls, Walk Away, Right Action, Lazy Boy, Do You Want To, Darts of Pleasure, Ulysses, Always Ascending, Outsiders, Michael, Black Tuesday, Lucid Dreams, Love Illumination, Take Me Out, This Fire

Liam Gallagher aloitti osuutensa iltakymmeneltä, jolloin aurinko oli laskenut maillensa. Pääesiintyjän taustalla nähtiinkin pimeyden ansiosta komeimmat projisoinnit ja tyylikäs valaistus. Silmät kiinni kuunnellessa olisi voinut kuvitella olevansa Oasiksen keikalle, sillä Liam yhtyeineen soitti yli puolet edesmenneen yhtyeensä kappaleita ja ne kuulostivat tismalleen alkuperäisiltä. Gallagherin soolomateriaali ei kuitenkaan kalpene Oasiksen rinnalla. Uudet Shockwave, Once ja The River lupaavat syyskuussa julkistavan kakkosalbumista pätevää plattaa.

Liam esiintyi anorakissaan tyylilleen uskollisesti etukenossa ja kädet takana tai vähintäänkin syvällä sivutaskuissa. Liamilla on tunnistettava lauluääni ja se toimii yhä hyvin. Jos Noel sävelsi Oasiksen parhaat biisit, niin ei ne kuulostaisi Oasikselta ilman RKIDin tulkintaa (Noelin laulamia kappaleita lukuun ottamatta). Nykynuorille Liam Gallagher ei sano välttämättä mitään, mutta 1990-luvun eläneille hän on megatähti. Kaisaniemen puisto on kuitenkin ulkoareenaksi melko intiimi, joten ei haitannut lainkaan, ettei oltu Ed Sheeranin mitoissa Malmin lentokentällä.

Liam ei paljoa höpöttele, kuten kovanaaman ei kuulukaan, mutta antoi kyllä yleisöstä huutajan kuulla kunniansa. Manchesterin rokkikukolta ei pyydetä soittamaan Oasista. Toisaalta Liam osaa olla huomaavainen. Hän esitti harkitusti kappaleen Cast No Shadow, joka on omistettu Richard Ashcroftille. Varsinaisen setin viimeinen Champagne Supernova soitettiin Liamin edesmenneen ystävän muistolle, jonka kuvakin heijastettiin kankaalle. Bändillä ei ole ollut tapana soittaa encorea kesän kiertueella, mutta Helsingissä kuultiin ylimääräisenä Be Here Now.

Settilista: Rock ’n’ Roll Star, Morning Glory, Wall of Glass, Greedy Soul, For What’s It’s Worth, Bold, Shockwave, Columbia, Slide Away, Lyla, Once, The River, Cigarettes & Alcohol, Wonderwall, Supersonic, Champagne Supernova, Encore: Be Here Now

In the Park -festivaali kolmella artistilla oli maistuva kerta-annos.  Yhden illan aikana ei ehdi turtua, eikä kärsiä festarin turnausväsymystä jälkikäteen. Kaisaniemen illan osalta ohjelmisto oli hyvin suunniteltu. Ei jokaiselle jotakin, vaan täsmämusiikkia Brittipopin ystäville. 

Stray Cats (US), JD McPherson (US), Melody Gardot (US), Betty Wright (US), J. Karjalainen (FIN), Tank & the Bangas (US), Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB (FIN) @ Pori Jazz, 18.7.2019

Pori Jazzin pääkonserttien avauspäivänä panostettiin juurevampaan musiikkiin. Paikalla näkyi runsaasti fiftareita niin amispulisonkeja kasvattavia jannuja kuin tötterötukkaisia papparaisia, jotka ottivat tukea kävelykepeistä. Pääosa Kirjurinluodon yleisöstä oli kuitenkin keski-ikäistä hyvin toimeen tulevaa perustennariporukkaa, jolla on varaa juoda kuohuvaa piknik-tuoleiltaan. Varsinaista jatsikansaa ei pääalueella näe, sillä alan harrastajien keikat on sijoitettu lokkilavan suojiin. Päälava ja jokilava tarjoavat rytmimusiikkia suuremmalle yleisölle.

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB

Päivän avasi Von Hertzen Brothersin sekä Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen yhteinen projekti, joka kunnioitti Kingston Wallia, mutta eritoten Petri Wallin ainutlaatuista tuotantoa. Jätin Pekko Käppi K:H:H:L:n takia aikaisemmin keväällä Kulttuuritalon Kingston Wall -keikan väliin. Nyt oli Pekko Käpin vuoro väistää ja luulenpa, että tein oikein, sillä Kirjuriluodon päälava tarjosi progressiiviselle rokille komeammat puitteet. 

Von Hertzenin veljekset Mikko, Kie ja Jonne ovat ainoa oikea sakki lyöttäytymään yhteen Kingston Wallin alkuperäisen basistin Jyllin ja tärkeimmät vuodet rumpalina toimineen Kuoppamäen kanssa. Yhtä juhlaa koko keikka. En nähnyt Kingston Wallia elävänä silloin, kun se olisi pitänyt, mutta tämä 25 vuotta myöhemmin tarjoutunut tilaisuus korvasi paljon. Petri Wallin kynästä on lähtenyt komeita klassikoita kuten With My Mind ja Shine on Me. Von Herzenin veljekset toivat sopivasti lisäarvoa Kingston Wallin monimuotoiseen tuotantoon. Kie von Hertzen astui pelottomasti Petri Wallin kitaristin saappaisiin ja Mikko paikkasi Wallia päälaulajan roolissa. Alkuun ihmetytti, että onko Jyllin hoitaessa basson Jonne von Hertzenin paikka soitella vain tamburinia, mutta hän osoittautui usean instrumentin taitajaksi etenkin soittaessaan Konevitsan kirkonkellojen melodiaa. Veljekset rikastuttivat biisejä myös lauluharmonioilla. I Feel Loven ajaksi laulumikkiin tarttui erikoisvieraana Haloo Helsingin Elli. Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB tarjosi huolelella suunnitellun tribuutin, jonka vahva dynamiikka ainoastaan lopun Jimi Hendrixin Fire-coveroinnissa pikkasen hajosi. 

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB

Tank and the Bangas toi jokilavalle tuulahduksen Mississippi-joen suistoalueen musiikillista rikkautta. New Orleansista kotoisin oleva yhtye osoittautui varsin pirteäksi viihdyttäjäksi, joka yhdistää soulin, funkin, hiphopin ja puheenparren. Tank and The Bangas on Tarriona ”Tank” Ballin valovoimaisuuden ympärille kasattu bändi, joka on vastikään julkaissut toisen albuminsa Green Balloon. Tauko edellisestä oli pitkä, sillä debyytti Think Tank ilmestyi jo vuonna 2013. Taukoa yhtye ei ole pitänyt vaan esiintynyt livenä tiuhaan ja julkaissut singlejä. Tämä rutiini näkyi myös Porissa värikkäänä esityksenä. Tank, joka on runoilijanakin kannuksia hankkinut, latoi henkilökohtaista nuoren naisen tekstiä elinvoimaisesti. Räikeän vihreään asuun ja komean afrotukan kasvattanut Tank oli lavalla säväyttävä näky. Hän riisui sadetakkinsa vasta keikan lopussa, vaikka aurinko paistoi koko päivän.

Tank and the Bangas

J. Karjalainen esiintyi edellisen kerran kolme vuotta sitten Kirjurinluodolla ja sinäkin vuonna Brian Setzerin kanssa samana päivänä. J. Karjalainen tarjoaa täydellistä musiikkia leppeän kesäiseen alkuiltaan. Viimeksi uusia lauluja kuultiin Sinulle, Sofia -albumilta (2015), kun taas nyt keikka tarjosi tuoreimmat laulunsa Sinä kuljetat minua -pitkäsoitolta (2018). Isolle yleisölle tarjottiin myös niitä isoimpia hittejä, joista Sekaisin tuntui raikkaimmalta pitkästä aikaa. Jukka Karjalainen on ainutlaatuinen lauluntekijä, mutta hän ei olisi J. ilman loistavaa bändiään. Mikko Lankinen on vähäeleinen virtuoosi kitaran varressa, Tom Nyman lungilla otteella soittava ykkösbasisti, Janne Haavisto ikihonkainen rumpali ja Pekka Gröhn velmuileva velho koskettimien takana.

Porissa kuultiin seuraavat kappaleet: Tule Kesäyö, Vieraita muistoja, Terve Sirkka Lautamies, Ilmassa pieni sydän, Villejä Lupiineja, Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, Stindebinde, Keihäänkärki, Hän, Sydänlupaus, Sekaisin, Meripihkahuone, Mennyt mies

J. Karjalainen

Betty Wright voisi olla luvalla diiva, mutta on kuin onkin lämminhenkinen ja ikinuori soulmamma, joka on tehnyt 50-vuotisen uran. Ei kirkkaimpia tähtiä hipoen, mutta jättänyt eturivin tulkitsijana ja taustalaulajana jäljen linnunrataan. Betty kiitti onnekkuudestaan jumalaa, mutta tuurin lisäksi tarvitaan myös taitoa. Wrightilla oli taustalla iso bändi, joka vaikutti kuitenkin eläväisen Bettyn taustalla leipääntyneeltä. Setti olisi ollut täyteläisempi, jos torvisektio olisi ollut mukana, mutta nyt puhaltimet tuutattiin syntetisaattorista. Wright siteerasi Clean Up Woman -kappaleessaan luontevasti James Brownin Sex Machinea. Keikka päättyi kiitollisesti isoon hittiin No Pain (No Gain)

Betty Wright

Melody Gardot esiintyi toista kertaa Kirjurinluodolla. Satuin näkemään edellisenkin esityksen vuodelta 2010. Tällä kertaa artistin kokoonpano oli muistikuvani mukaan akustisempi ja meno muistutti keikalla Betty Wrightin jälkeen kamarimusiikkijuhlien tunnelmaa. Tyylikäs tunnelmointi istui alkuiltaan hienosti, mutta olisin ison lavan sijaan heittäytynyt tähän tunnelmaan pienellä lavalla tai savuisessa klubissa. 

Melody Gardot

Torstain ykkösmanttelin peri ehdottomasti JD McPherson. Oklahomasta kotoisin oleva kaveri yhtyeineen on päivittänyt rock’n rollin alkuvuosista innovoituneen musiikin niin kuin sen pitää. Rockabillya, garagerockia ja soulia niin tuoreella käsittelyllä, etten muista hetkeen innostuneeni yhtä paljon. McPhersonin modernilla otteella soitettu retropaketti pysyi kasassa alusta loppuun. Ei heikkoja hetkiä. JD:n laulu lähti syvältä, mutta hän repi myös hienosti riffejä kustomoidustaan TK Smith-kitarastaan. Bändi oli taitava. Jimmy Sutton vuoroin sähkö- ja pystybassossaan loisti eritoten ja hän on myös tuottajataustaisena kaverina bändin musiikillinen nokkamies. Jason Smay vakuutti rumpalina, Rainier Jacon Jacildo taas vähäeleisenä kosketinsoittajana ja Doug Corcoran antoi taustatukea kitaralla ja saksofonilla. 

JD McPherson Band

Aluksi JD McPherson hämmästeli kirkasta suvi-iltaa toteamalla, ettei ole koskaan toivottanut aikaisemmin hyvää iltaa aurinkolasit päässä. Setin kärkeen JD pisti heti luun kurkkuun Desperate Love ja Crying’s Just a Thing You Do -kappaleilla, jotka avaavat myös mainion Undivided Heart & Soul –albumin (2017). Esikoisalbumilta Signs & Signifiers (2011) kuultu Fire Bug jatkoi herkeämätöntä menoa. Kappaleita kuultiin myös Let the Good Times Roll (2015) -albumilta, mutta jouluiselta teemalevyltä Socks (2018) säästyttiin. Illan kaunein kappale oli Hunting for Sugar ja viimeisen Let The Good Times Roll -tykin jälkeen oli vaikea heittäytyä Stray Catsin seuraan. 

Jimmy Sutton & JD McPherson

Stray Cats soitti hienon show’n, mutta kolmen karismaattisen muusikon varassa esitys ei päässyt kuitenkaan ihon alle samalla tavalla kuin se olisi tehnyt ilman tulikuumaa JD McPherson -kokemusta. Stray Cats tuli nähtyä edellisen kerran, kun he juhlivat 25-vuotista taivalta Ruisrokissa. Brian Setzer, Slim Jim Phantom ja Lee Rocker esittelivät 40 vuotta sitten rockabillyn tutuksi uudelle musiikkitelevisiosukupolvelle. Toista vastaavaa retrobuustia ei ole sittemmin nähty. Stray Cats ei ole pelkkiä vanhoja hittejä, sillä he julkaisivat vastikään uuden albumin ”40”, joka noudattaa tuttua rockabillyn peruskaavaa. Uusia biisejä kuultiin setissä muutama, mutta hitintynkää Cry Danger ei jostain syystä soitettu. Illan loppupään hitiksi luotu Runaway Boys tuhlattiin jo alkupäässä ja pitkään niitettiin peruskauraa ennen kuin joukosta erottui erityisiä helmiä. Gene & Eddie ja etenkin Lee Rockerin laulama Bring it Back Again paistattelivat valokeilassa. 

Stray Cats

Slim Jim Phantomin lisäksi ei taida kovin montaa muuta rumpalia, joka soittaa seisaaltaan minimaalista rumpusettiä mutta sitäkin isomman edestä. Lee Rocker käsittelee jättimäistä pystybassoansa samalla ketteryydellä kuin viulua, välillä kainalossa pitäen, välillä kyljellään maaten soittaen samalla kun kitaristi seisoo soittimen päällä. Brian Setzerin kokoelmasta löytyy liuta eri värisiä Gretch-kitaroita. Hän on bändin pomo ja pääasiallinen biisintekijä ja yhä 60-vuotiaana erinomainen kitaristi, joka päästi irti maneereistaan vain improvisoidessaan surf-klassikkoa Misirlou. Keikkasetin päätteeksi kuultiin Rock This Town. Encoressa yleisö palkittiin lisäbiiseillä, joista viimeisenä ja odotetuimpana kuultiin Rumble in Brighton.

Rockabillyyn liittyy olennaisena osana esteettisyys. Simppeli lavavisualisointi noudatti tyylikkäästi perinteistä Stray Cats -kuvastoa. Yhtä oleellista on kundien pukeutuminen. Perusasiat ovat pysyneet mainiosti kuosissa 40 vuotta, joten väistämättä sama boogie jatkuu vielä 50-vuotisjuhlakiertueella.

Slim Jim Phantom, Brian Setzer & Lee Rocker

Seikkailukone (FIN) @ Pori Jazz Kids, 17.7.2019

Ylös eteen oikeaan, alas taakse vasempaan, seikkailun voi löytää ihan mistä vaan – jopa Kirjurinluodosta. Pikku Kakkosen hittiohjelma tekee tänä vuonna kesäkiertueen, joka alkoi Kaustisten kansanmusiikkijuhlilta ja jatkui Pori Jazz Kids -tapahtumaan, missä nähtiin peräti kaksi eri konserttia. Pori Jazzin iltapäivän molemmat vedot myös taltioitiin ja ovat nähtävissä syksyllä televisiosta. Oli mielenkiintoista tsekata miten TV-ohjelma taipuu livekeikaksi.

Lavalla nähtiin TV:stä tuttu kokoonpano. Reppu-heppuna rymisteli Jaakko Loukkola ja hänen tukenaan juontajat Susanna Volanto ja Jaakko Väisänen. Taustalla hääräsivät muusikot Janne Ali-Vehmas, joka on tuttu myös Pikku Papun Orkesterista ja Isa-Erika Lehto, jonka aikuiset muistavat Tarharyhmän keulilta Maija Vilkkumaan vierestäsekä juontajan ja muusikon hommia tekevä Tuomo Rannankari. Lisäksi vahvistuksena kokoonpanolla oli myös rumpali, mitä ei TV-esityksissä olla aikaisemmin nähty.

Live-keikka toteutti TV-ohjelman kaavaa ja vuorovaikutteisena esityksenä toimi hyvin, kuitenkin hieman suoraviivaisempana, sillä TV-lähetyksen tapaan lavalle ei kutsuttu lapsia ratkomaan tehtäviä. Tekniikka ja projisointi hieman takkuilivat ja kangistivat keikan muuten soljuvaa dynamiikkaa. Pienet tauot toki antoivat aikuisille mahdollisuuden lepuuttaa olkapäitään, joilla pääkohderyhmä luonnollisesti nautti konsertista eniten.

Seikkailukoneen stara on selvästi Reppu-Heppu. Jaakko Loukkolan karisma vetää lapset puoleensa melkein paremmin lavalla kuin televisiossa. Sivuilla juontajat Susanna ja Jaakko antoivat hyvin lisätukea niin laulun, tanssin kuin välispiikkien osalta. Muusikot hoitavat tehtävänsä ilmeikkäästi ja on koko homman selkäranka. Tuomo Rannankari vastasi bassosta ja jättäytyi lähes koko keikan ajaksi taustalle. Hän on kuitenkin kaveri, jonka kynästä lähtee koko ohjelman tarttuva tunnuskappale ja on muutenkin musiikillisesti Seikkailukoneen dynamo. Onneksi lopussa Tuomo astui eturiviin ja vetäisi mehukkaasti keikan päättäneen kappaleen Kakkukaveri. Setti sisälsi useita tuttuja lastenlauluja muidenkin artistien repertuaareista, jotka istuivat nätisti kesäiseen rantateemaan. Iltapäivän hauskin makupala oli rokettirolli Mutaveijari.

Keikan päätteeksi esiintyjät astuivat yleisön joukkoon antamaan halauksia ja pikkukakkosleimoja. Monelle lapselle halaus TV:stä tutun sankarin kanssa on koko kesän huipennus. Eräs pikkutyttö uhkasi suojella kämmensyrjäänsä saamaa leimaa yön laastarilla, ettei se vaan kulu pois. Kaiken kaikkiaan Seikkailukone toimii yhtä hyvin elävänä kuin televisiostudiossa. Se on mainiota lasten viihdettä, josta löytyy lämpöä, väriä ja ikivihreyttä. Tämä on YLE:n iso onnistuminen, jota kannattaa vaalia yhtä huolella kuin itse yli neljäkymmenvuotiasta Pikku Kakkosta. 

Alice in Chains (US) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.6.2019

Grunge vyörysi päällemme siihen aikaan, kun olin otollisessa iässä altistua sen vietäväksi, mutta jostain syystä se ei koskaan täysin uponnut allekirjoittaneeseen. Seattlesta Sub Popin kautta ponnahtanut aalto oli voimakas ja ruutupaidoilta ei voinut täysin välttyä. Samoihin aikoihin olin enemmän innostunut americanasta ja brittipopista, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Toki arvostan, että yhdestä koleasta merenrantakaupungista tuli niin monta kovaa bändiä. Nirvanan klassisen punkahtavat voimakappaleet säväyttivät, mutta eniten innostuin Pearl Jamin hardrockista ja jonkin verran myös Soundgardenista. Kaikista vähiten metallisimmasta Alice in Chains -yhtyeestä, jonka repertuaarista puhutteli vain muutama kappale kuten Would?

Nirvanaa ei ole enää. Pearl Jam ja Soundgarden on nähty. Nyt oli mahdollisuus bongata myös Alice in Chains syntymäpäivälahjaksi saadun lipun myötä Kaisaniemessä. Tuskaa oli lähteminen, koska sisäänajo ei tuottanut suuremmin intoa. Rockin historian perusoppitunteja ei saa kuitenkaan jättää väliin. Uusi albumi sisältää pari mojovaa kappaletta ja pitkään keulilla laulanut William DuVall antoi toivoa, että laulaja ei ainakaan häviä äänessä yliannostukseen kuolleelle alkuperäiselle tulkitsijalle Layne Staleylle. Lopulta sain raahattua itseni Kaisaniemen hiekkakentälle, jolloin keikkaa oli jo hyvän matkaa takana.

Odotukset eivät olleet korkealla eivätkä ne nousseet keikan mittaan. Jerry Cantrellin johtama kokoonpano soitti tasapaksusti ja ponnettomasti. Alkuperäisrumpali Sean Kinney on oletettavasti takonut dynaamisemminkin sen reilu 30 vuotta mitä yhtye on ollut pinnalla (parin vuoden tauko poislukien). William DuVall omaa tosiaan kilpailukykyisen äänen ja näyttää karismaattiselta, mutta hänen valovoimansa ei riitä klubia isommalle lavalle. Cantrell murjoo leipiintyneen oloisena särösoundeja rumasta kitarastaan, kun basisti Mike Inez pitkässä tukassaan näyttää hommasta ainoana ammattimaisesti innostuneelta.

Yhtye soitti uransa ajalta kattavasti kappaleita, mutta esikoinen Facelift ja klassisin albumi Dirt saivat eniten huomiota. Viime vuonna ilmestyneeltä Rainier Fog -albumilta kuultiin valikoima kappaleita, joista nimikappale ja Never Fade omaa kestävien kappaleiden piirteitä. Tuhatpäisessä yleisössä näytti olevan pitkän linjan faneja, mutta en ymmärrä vieläkään Alice in Chainsin mainetta. Tajuan Grungen suosion ja tämän osana sitä, mutta ei kaikkea ole tarkoitettukaan hiffattavaksi. Toki heti keikan jälkeen teki mieli katsoa Singles, josta kehkeytyi aikanaan maiharikenkäisten ruutupaitojen x-sukupolvielokuva.

Hot Chip (UK), Roger Eno (UK), Jaakko Eino Kalevi (Fin), Hot Snakes (US), Ismo Alanko (Fin), Vuoret (Fin), Olavi Uusivirta (Fin), Maustetytöt (Fin), Stephen Malkmus & The Jicks (US) @ Sideways, Helsinki, 8.6.2019

Lauantain Sideways käynnistyi Stephen Malkmus & The Jicksin keikalla. Hiljattain paljastettu uutinen Pavementin 30-vuotisjuhlakeikoista herätti myös sooloartistina pari viime vuosikymmentä tahkoneen Malkmusin kiinnostusta. Talvella julkaistu Groove Denied on oiva albumi, mutta mitään tajunnan räjäyttävää Malkmus ei ole soolona saanut aikaan. Live-odotukset olivat maltilliset, mutta kelpo keikan Malkmus yhtyeineen esitti. Settilista koostui uudesta soolomateriaalista, mutta sekaan mahtui Pavementiakin. Stephen Malkmus ei pärjännyt edellispäivän Cass McCombsille muuta kuin välispiikeissä, joita hän pudotteli pilke silmäkulmassa. Malkmusin edellinen visiitti oli 27 vuoden takaa, kun Pavement lämmitteli Sonic Youthia Tavastialla.

Stephen Malkmus

Maustetytöt on tämän vuoden puhutuin bändi. Karjalaisen sisarukset esittävät iskelmällisen naivistista poppia, mutta itsepäisellä asenteella ja elämänmakuisilla sanoituksilla. Biiseistä löytää esikuvia kuten Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen, mutta vähentämättä bändin omaperäisyyttä. Satuin näkemään Maustetytöt viime kesänä ja silloin esiintymisessä oli vielä pientä hapuilua, joka Sidewaysin lavalla loisti poissaolollaan. Vielä julkaisematon pitkäsoitto tulee lyömään isosti läpi, varsinkin kun parhaita kappaleita ei ole edes julkaistu singleinä. Viidestoista päivä kapusi viime vuonna järjestetyssä Juice Leskinen -sävellyskilpailussa kärkikahinoihin saakka ja olisi ansainnut voittonsa. Kaunis Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään ihastuttaa kansaa varmasti. Maustetytöillä on saumaa olla uusi PMMP, mutta oletettavasti jää marginaalisemman väen suosikiksi. 

Maustetytöt

Olavi Uusivirta jatkaa suomenkielisen popin eturivissä. Uunituore Skorpioni–albumi jatkaa tasalaatuisten albumien sarjaa. Näyttää siltä, että Olavi ei osaa alisuorittaa. Uusivirta ei lähtökohtaisesti ole karismaattinen esiintyjä, mutta tekee aina kaiken sellaisella antaumuksella, että on valovoimaisempi kuin karisman lahjalla luodut artistit. Monen vartalossa maalattu skorpioni-logo näyttäisi nololta, mutta Uusivirta uskaltaa olla hävyttömän poppis. Se on ok, jos tekemisen takana on halu tehdä tinkimättömästi taidetta joka myös viihdyttää. Bändi taustalla on kova, joten kesän festareita kelpaa taas kiertää. Uudet viisut kuten ValtakuntaLastenhuone ja Waterloo istuvat maisemaan kuin maisemaan. 

Olavi Uusivirta

Lauantain odotetuimman keikan tarjosi tamperelainen Vuoret. Yhtyeen viime vuonna julkaistu esikoisalbumi Portti nappasi heti paikan klassikoiden joukossa. Yhtyeen biisintekijä on Ville Aalto, joka vaikutti merkittävässä roolissa myös Ultramariinin riveissä. Tarkoitukseni oli nähdä Vuoret jo tammikuussa, mutta lippu jäi käyttämättä reissun vuoksi. Jäi harmittamaan, sillä toista mahdollisuutta piti odottaa Sidewaysiin asti.

Vuoret soitti keikan erityiskokoonpanolla. Ville Aalto oli loukannut kätensä ja laulaja Teemu Into joutui kantamaan vastuuta myös kitarasta. Aalto esiintyi mukana kun hääräsi yksikätisenä syntikoiden takana. Koska vertailukohtaa ei ole, en osaa sanoa oliko keikka heikompi tällä kokoonpanolla, mutta Into selvisi hommasta moitteettomasti. Eikä hän ole Aallon kanssa kahdestaan, vaan yhtyeeseen kuuluvat lisäksi toinen kitaristi Sami Nissinen, rumpali Konsta Pokkinen, basisti Olli Sillanpää ja isossa roolissa taustalaulajatar, jonka nimen haluaisin mainita jos vaan tietäisin. Esitys vahvisti, että albumin kitaravetoiset melodiset kappaleet toimivat myös livenä. Aallon impressionistiset sanoitukset muuttavat ankeammankin maiseman merkitylliseksi tauluksi. Vuoret on uljas bändi, joka kohoaa korkeuksiin, mutta sen voima piilee maan syvyyksissä.

Vuoret

Apokalyptisin hetki koettiin Vuorten keikalla, kun tuulenpuuska vyörytti lehmusten kukintojen kuivuneita terälehtiä yleisön päälle. Yhdessäkään näkemässäni konfettisateessa ei ole ollut samaa lumoa.

Settilista: Hirviöt nukkuvat järven alla, Kaivokset, Nyt, Viides kirkko, Ei ole alkuperäistä, Rahaa, Kartta, Mennään rannalle

Päälavalla Ismo Alanko soitti uuden albuminsa Minä halusin olla niin kuin Beethoven kokonaisuudessaan läpi. Päällekkäisten keikkojen vuoksi ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta kuunnella sitä kokonaan läpi. Ismo on tullut nähtyä useasti, joten tällä kertaa jätin tarkoituksella taustamusiikin rooliin. Parilla viime albumilla vakiintunut kokoonpano todisti, että heiltä käy taas rokki. Ismo Alangon kynä on terävässä kunnossa ja lauluista löytyy kaivattua raikkautta. Alanko saa Helsingin hengittämään.

Ismo Alanko

Illan toinen odotettu vieras oli Hot Snakes. San Diegosta kotoisin oleva punk/post-garage -bändi on timmissä kunnossa. Konkarit John Reis ja Rick Froberg ovat vaikuttaneet useammassakin bändissä, mutta Hot Snakes on tunnetuin ja paluun myötä taas elinvoimainen. Reis on särmikäs kitaristi joka saa yleisön istumaan kovalle asfaltille ja maalaamaan ilmapensselillä kuin talon seinää. Froberg omaa yhä viisikymppisenä äänen, joka lähtee todellakin nivusista. Basisti ja rumpali ovat myös parasta a-luokkaa. Näin yhtyeen puolitoista vuotta sitten intiimissä klubissa, missä tunnelma nuoli kattoa. Hieman yllätti, että ulkolavalla bändi toimi myös hyvin. Viime vuoden parhaiden biisien joukkoon kavunnut Six Wave Hold-down, ei kalvennut vanhempien liveklassikoiden kuten Plenty for all ja 10th Planet rinnalla lainkaan.

Hot Snakes

Jaakko Eino Kalevi tarjosi lunginpaa meininkiä Sahara-lavalla. Berliinissä vaikuttava muusikko soittaa salonkikelpoisesti elektropoppia, jossa on koukkuja riittävästi. Jaakko Eino Kalevia on pidetty pitkään jo suurimpana indie-vientitoivonamme ja en sitä enää ihmettele kun näin hänet nyt ensimmäistä kertaa Sidewaysissa. Motions in Emotions on kappale, jossa kikkailu kohtaa helposti lähestyttävyyden ja sekös tekee musiikista aina niin kiehtovaa.  

Sidewaysin persoonallisin lava on Basement. Se on maanalaisen harjoituskaukaloon tehty pyhättö, missä yleisö voi istua lattialla tai pienessä katsomossa ja antautua tunnelmallisempiin hetkiin. Tällä kertaa rauhoituin kuuntelemaan Roger Enoa, joka on pitkän linjan muusikkona julkaissut useita soololevyjä ja elokuvasoundtrackeja. Hänellä ei ole Brian Enon mainetta, mutta tarjoaa vähintään yhtä kiinnostavaa atmosfäärejä syleilevää musiikkia kuin isoveljensä. Roger istui flyygelin ääressä selin yleisöön päin. Taustascreenin visuaalisuus auttoi vajoamaan vangitseviin hetkiin. Roger Eno melkein tainnutti transsiin, josta sätkähti hereille, kun jonkun kaljapullon kilisi lattialla.

Roger Eno

Basementin rauhasta oli hyvä valmistautua elektronisen popin juhlaan. Yksi Britannian kovimmista kokoonpanoista on Hot Chip, joka saapui ensi kertaa Helsinkiin. Aikaisemmin värikäs tanssittajabändi on nähty Suomessa vain Ilosaarirokissa. Keikka alkoi sähäkästi Huarache Lights -biisillä. Valkoisiin löysiin vaatteisiin pukeutunut yhtye istui suvi-iltaan kuin lokki kummelin päälle. Päävokalisti Alexis Taylor erottui kelta-puna-vihreässä pyjamassaan. Joe Goddard on velho syntikkansa takana ja kitaristi Al Doyle liikkui energisesti lavalla. One Life Stand kohosi keikan kärkibiisiksi, vaikka settilistaan mahtuivat luonnollisesti isoimmat hitit Over and Over ja Ready for the Floor.

Hot Chip

Suede (UK), Cass McCombs (US), Jessica Pratt (US), Snail Mail (US) @ Sideways, Helsinki, 7.6.2019

Sideways nostaa heti kesän alkumetreillä riman korkealle. Tämän jälkeen muilla festivaaleilla on iso työ päästä rinnalle ja ohi. Viidettä kertaa järjestetty festivaali ohjelmistonsa puolesta yksi laadukkaimmista musiikkitapahtumista Suomessa, jonka kanssa kamppailevat tällä hetkellä vain Pori Jazz ja Flow. Artistitarjonta on sekoitus kuumia vaihtoehtonimiä elinvoimaisia konkareita sekä ulkomailta että kotimaasta. Helsingin jäähalli toimii nyt toista vuotta festivaalin ympäristönä. Alue mahdollistaa soittaa musiikkia pikkutunneille saakka ja sateen sattuessa jäähalli antaa suojaa. 

Tänä vuonna aurinko lemmiskeli yleisöä koko kolmepäiväisen festivaalin. Torstaista lauantaihin kestänyt tapahtuma toimii paremmin kuin perinteinen sunnuntaihin jatkuva viikonloppufestivaali. Arkeen on mukavampi palata, kun sunnuntain saa palautua. Festivaali on kompakti kokonaisuus ja kaikki järjestelyt toimivat niin, ettei hermot menneet missään vaiheessa. Helteisellä kelillä kaipasi vain nurmikenttiä tai ylipäätään istumapaikkoja olisi saanut olla enemmän. Konserttipaikkoja on alueella kuusi, joista yksi on huono. 

Suede @ Sideways 2019

Perjantain pääesiintyjä oli eksistentialismin uudelleen löytänyt Suede. Yhtye keimaili 1990-luvun brittipopin neljän kärkijoukossa, mutta ei yhtä kirkkaasti kuin Blur, Oasis ja Pulp. Toisaalta muiden bändien kestävyys ei ollut samaa luokkaa. Vaikka Suede lopetti vuosituhannen alussa ja pysyi telakalla lähes vuosikymmenen, näytti se palatessaan olevansa vitaali luomisvoimainen yhtye. Sueden kolme viimeistä albumia ovat olleet varsin onnistuneita ja sisältänyt vahvoja iskusävelmiä kuten The OutsidersIt Starts and Ends With You ja Life is Golden, jotkaistuvat vanhojen hittien sekaan saumattomasti.

Brett Anderson

Suede näytti kyntensä. Yhtye uskaltaa olla nyt sitä mitä se on parhaimmillaan, tekee sen nöyrästi ja yleisöä kunnioittaen. Bändi soittaa tiukasti, mutta toki keulakuva Brett Andersson on sukupolvensa karismaattisimpia esiintyjiä, joka jaksaa hyppiä, polvistua ja heiluttaa mikrofonia kuin rodeotähti lassoa. Selvästi hän nautti esiintymisestä täysin siemauksin. Suede soitti nostalgian nälkäisiä tyydyttäneen setin, joka sisälsi lähes pelkästään vanhoja hittejä. Uuden albumin As One starttasi keikan, mutta sen enempää ei tuoretta materiaalia kuultu. Jopa sinkkubiisi Life is Golden jäi soittamatta. Keikan dynamiikka toimi encoreen saakka. Suede lopetti keikan ennen aikojaan ja he tajusivat itsekin, että tässähän on mahdollisuus soittaa toinenkin ylimääräinen biisi. Tuumaustauko katkaisi flown ja New Generation ei istunut enää kokonaisuuteen. Hieno keikka kuitenkin, joka toki olisi voitu soittaa äänekkäämmin. En tiedä laskiko volyymia myöhäisen kellonajan vuoksi säädetty desibeliraja, mutta Suede olisi saanut luukuttaa kovempaa.

Cass McCombs

Illan mielenkiintoisin esiintyjä oli ennalta Cass McCombs, joka on julkaissut tasaisesti albumeja viimeisen viidentoista vuoden ajan. Tuoreen albumin Tip of the Sphere myötä odotukset olivat kovat. McCombs esiintyi taustallaan timmi trio. Yhteisoitto hurmasi heti ensimmäisen Rounder -biisistä lähtien. Jamitteluun yltyneet kappaleet olisivat voineet jatkua loputtomasti. Teki tiukkaa, että Sleeping Vulcanos ehdittiin soittaa, joka kuitenkin on yksi vuosikymmenen hienoimmista lauluista. McCombs on velho kitaransa kanssa, mutta olipa yhtyeen rumpali myös harvinaisen irtonainen instrumenttinsa parissa.

Jessica Pratt (promo)

Myös Jessica Pratt kiinnosti kovasti, koska tuore Quiet Signs albumi edustaa kuluvan vuoden kauneinta musiikkia. Nyt päästään tarkemmin siihen huonoon lavaan. Upstairs on lava jäähallin yläkerroksen käytävällä, missä jääkiekko-otteluiden erätauolla jengi vetää nakkeja mukeista. Idea tilasta on hyvä, sillä kattopalkit tekevät siitä visuaalisesti jylhän, mutta akustiikka on karmea etenkin herkemmälle musiikille. This Time Aroundin kaltainen täysiosuma hautautui ärsyttävästi pulinan alle. Jessica Prattin puolesta hävetti, sillä hänen olisi pitänyt esiintyä intiimissä tilassa, kuten maan alla sijaitsevassa Basementissa tai ulkona Sahara-lavalla. Toisaalta Prattin eteerinen tunnelma olisi istunut hikiseen pukukoppiin, mihin olisi päästetty vain kourallinen ihmisiä.

Snail Mail

Snail Mail on Baltimoresta ponnistavan Lindsey Jordanin sooloprojekti. Lindsey on vasta parikymppinen lauluntekijä, joka herätti huomiota julkaisemalla kitaravetoisen albumin Lush viime vuonna. Snail Mail soitti Black Boxissa, joka tekee onnistuneesti jäähallin kaukalosta intiimimmän areenan. Erinomainen ratkaisu, mutta helteisessä säässä olisi mieluummin kuunnellut Jordanin musiikkia ulkona. Heat Wave ja Pristine ovat kelpo kappaleita, mutta kokonaisuutena setti alkoi toistaa itseään. Lindseyn ääni on persoonallinen, mutta maneerit vaivaavat pitemmän päälle. Mielenkiinnolla seuraan nuoren naisen seuraavia askeleita musiikin saralla. Kitararokki ei ole näemmä ikäloppujen juttu, vaan elää ja voi hyvin myös nuoremman tekijäpolven toimesta.