Pikku Papun Orkesteri @ Tapiola-sali, Kulttuurikeskus, Espoo, 17.11.2019

Kuvittaja-kirjailija Liisa Kallion luoma hahmo Pikku Papu ei ole mikä tahansa kilpikonna, sillä hänellä on oma orkesteri. Luonnonmukaista papupoppia on kuultu jo vuodesta 2012, kun joukko Sibelius Akatemian opiskelijoita perustivat lastenmusiikkikurssilla bändin. Jos Fröbelin palikat on lastenmusiikin Eppu Normaali, niin Pikku Papun orkesteri on raikas indiebändi, joka kasvattaa suosiota hissukseen. Yhtyeen musiikkia ei löydy Spotifyista ja Youtube -videoiden katselukerrat ovat kymmenissä tuhansissa. Siitä huolimatta Pikku Papun orkesteri myy kolme peräkkäistä konserttia Espoon kulttuurikeskuksen isossa salissa samana päivänä täyteen. Se on paljon se.

Yhtyeen esiintymisessä on poikkeuksellista aitoutta ilman teennäistä pomppimista, jota monet muut lasten yhtyeet helposti tarjoavat. Keskeistä roolia esittävät luonnollisesti Liisa Kallion leikkisät ja luonnonläheiset tekstit, joiden ympärille yhtyeen jäsenet ovat säveltäneet tarttuvia melodioita. Pikku Papun orkesteri soittaa akustisesti ja kuusihenkisen yhtyeen moniääninen laulu soi heleästi. Laulut on suunnattu 3-6 vuotiaille, mutta putoavat yhtä lailla aikuiseen. Pikku Papun orkesterin esiintymisessä on herkkyyttä, joka nostaa musiikin meiningin edelle. Vaikka selkeä keulahahmo puuttuu, pääsee kukin vuorollaan ääneen niin välispiikeissä kuin päävokaaleissa. Karisma syntyykin yhtyeen välittömyydestä.

Pikku Papun orkesterin keikka oli ns. joulukeikka, mutta joululaulut tuntuivat väkisin kyhätyltä teemalta, sillä Pikku Papun orkesterin omat laulut ovat itsessään paljon kiinnostavimpia. Ehkä säkkipimeässä kaamoksessa ei ollut vielä riittävästi joulumieltä. Onneksi joululauluista kuultiin kuitenkin mielenkiintoisia sovituksia. Varsinkin Hei kuuraparta sai uuden kerroksen lumihiutaleita leukapieliinsä. Suurin osa joululauluista soitettiin potpurina, jotta aikaa jäi 45 minuutin setissä myös bändin omalle musiikille. Settilistaan sisältyi toki yksi tuore oma joululaulu: Piparkakkutalo lainasi tuttuja elementtejä persoonallisesti.  Muista omista lauluista suosikeiksi nousivat yhtyeen nimikkokappale ja Höllää pöllö, joka muistuttaa kuulijaa ottamaan iisimmin suorituskeskeisessä elämässä. Onhan se hyvä lapsenkin tietää, ettei kannata polttaa itseään loppuun.  Mainiosti nosti hien pintaan myös Leppäkertun aamutoimet.

Pikku Papun orkesterissa vaikuttavat liuta lahjakkaita multi-instrumentalisteja: Heli Kajo, Antti Kokkola, Maiju Kopra, Reetta Kuisma, Sannis Sundström. Kitaristi Antti Ali-Vehmaan tilalla soitti Sampo Sundström. Itse kirjailija Liisa Kallio piti myyntipistettä kulttuurikeskuksen aulassa. Sen verran suosittu yhtye, ettei kolmannen keikan jälkeen ei ollut enää kauppatavaraa liiemmin jäljellä. Pikku Papussa on potentiaalia laajempaankin suosioon. Yhtye tekee paljon päiväkotikeikkoja ja se lieneekin ollut ansiokasta myyräntyötä. Lapsiperheiden ollessa kohderyhmä olisi varmasti monia keinoja lisätä paukkuja kaupallistamiseen, etenkin jos musiikin jakelisi jokin muu taho kuin kirjakustantamo Tammi. Toinen juttu sitten halutaanko sitä, sillä eihän kaiken tarvitse olla kaupallisesti äärimmilleen viritettyä. Pikku Papun orkesteri etenee kuin kilpikonna, mutta tätä menoa se pääsee maaliin paljon ennen jänistä.

Chromatics (US), Desire (Can) @ Menu Fabrikas Loftas, Vilnius, 11.10.2019

Oregonin Portlandista ponnistava musiikin moniosaaja Johnny Jewel pyörittää omaa levy-yhtiötään nimeltä Italians Do It Better. Hän on osana myös jokaista labelinsa kokoonpanoa ja aktiivinen elokuvamusiikin parissa. Liettuaan hän toi kaksi yhtyettään, joista toinen on nimekkäämpi Chromatics ja toinen Desire, jonka yksittäinen kappale lienee taas tunnetumpi. Kolmaskin bändi In Mirrors oli mainittu mainoksessa, mutta sitä ei jostain syystä Vilnassa nähty.

Molemmissa yhtyeissä soittaa samoja artisteja, joten kiertäminen on kätevää. Ensiksi lauteille noussut Desire määritellään kanadalaiseksi, mikä liittynee yhtyeen laulajan Megan Louisen taustaan. Hän on Montrealista ja laulaa englannin lisäksi myös ranskaksi. Chromatics voisi kiertää uunituoreen materiaalin kanssa, sillä Closer to Grey julkaistiin vain reilu viikko sitten. Desire on toiminut projektiluontoisemmin yhden albumin varassa, mutta julkaisi sekin vuosi sitten uuden singlen. Chromatics ja Desire tarjoavat molemmat film noir henkistä elektronista pop-musiikkia, joka toimi parhaiten nautittuna auringonlaskun jälkeen. 

Loftas -klubin edustalla oli pitkä jono. Ruuhkan aiheutti turvatarkastus, jossa kukin joutui kulkemaan metallinpaljastimen läpi. Noin tuhat henkeä vetävä klubi vaikutti muuten toimivalta perusklubilta missä permantoa kiertää parvi. Narikka sijaitsi hassusti yläkerrassa, mutta baareja löytyy kaksi, joista toinen vain vip-lipun hankkineille. Sijoittamalla viisi euroa enemmän lippuun, pääsi kapuamaan vip-alueelle parvelle, missä oli myös ulkoilmaparveke ja wc. Näkymät lavalle avautuivat hyvin, mutta soundi ei toimut ylhäällä lainkaan.

Desire oli vauhdissa kun astuin sisään. Katselin keikan permannolta. Jymäkät bassot tärähtelivät kropassani, kun pvc-asuinen Megan Louise pisti nahkalateksin natisemaan kuin Jane Fonda jumppavideoillaan aikoinaan. Desire osoittautui dynaamiseksi yhtyeeksi, jonka keikkaa olisi seurannut pitempäänkin. Don’t Call on kova elektropopklassikko, jonka jälkeen ei New Order cover Bizarre Triangle Love tuntunut mitenkään ihmeelliseltä, minkä vaikutelman se olisi tehnyt varmasti muussa yhteydessä. Isoin hitti Under Your Spell kuultiin luonnollisesti viimeisenä. Vangitseva biisi on suurelle yleisölle tuttu Drive-elokuvasta. 

Chromatics on eteerisempi kokoonpano kuin Desire. Sihen vaikuttaa luonnollisesti Ruth Radelet, jonka olemus on hauraampi ja nukkemaisempi. Ruth laulaa hienosti, mutta ei heittäydy samalla tavalla kuin Megal Louise yleisön viihdyttäjäksi. Chromaticsin musiikki istuu David Lynchin surrealistiseen maailmaan niin täydellisesti, että Chromatics esiintyikin Lynchin Twin Peaks: The Return -sarjassa. Visuaalisuus on tärkeä osa myös Italians Do It Better -bändien keikkoja, joten kummankin bändin taustaprojisointiin oli satsattu tyylillä. 

Chromatics on parhaimmillaan omissa biiseissään. En ole koskaan ymmärtänyt heidän halua tehdä covereita ja varsin monesta kuluneesta kappaleesta. Loftaksessa kuultiin tuttuun tapaan Kate Bushia, Neil Youngia ja Bruce Springsteeniä. Myönnettäköön I’m on Fire on kyllä Ruthin tulkitsemana lumoava veto. Chromatics julkaisi aikaisemmin tänä vuonna erinomaisen Time Rider-singlen, joka oli illan komein kappale.  Se saattaa jäädä maagisen Shadow -singlen tavoin itsenäiseksi kappaleeksi tai nousta maistiaiseksi kryptisiin mittoihin kasvaneelta julkaisemattomalta Dear Tommy -albumilta. Johnny Jewel on kuitenkin tuottelias kaveri, joka tarjoaa tiuhaan jotain uutta kuten nyt yllätyksenä ulos pullautettu Closer to Grey -albumi. Siltä ei tosin soitettu ainoatakaan kappaletta.

Loftas osoittautui kelvolliseksi keikkapaikaksi. Se on tapahtumatalo, jonne ei jäädä hengailemaan pitemmäksi aikaa. Ihmiset valuivat heti keikan jälkeen ulos Vilnan sateiseen yöhön ja katosivat kaulukset pystyssä katulamppujen vartioimaan pimeyteen.

Desire settilista: 

Mirroir Mirroir, Dans Me Rêves, Don’t Call, If I Can’t Hold you, Bizarre Love Triangle, Under Your Spell

Chromatics settilista:

Tick of the Clock, Lady, Kill for Love, Night Drive, Birds of Paradise, Back from the Grave, I Can Never Be Myself When You’re Around, Time Rider, These Streets Will Never Look the Same, I Want Your Love, Cherry, Hey hey, My My (Into the Black) encore I’m On Fire, Shadow, Running Up That Hill

Southside Johnny & The Asbury Jukes (US), The Gary Douglas Band (US) @ Tavastia, Helsinki, 7.10.2019

Kuvahaun tulos haulle southside johnny tavastia

Tavastia tuoksui kerrankin aidolta seniorihieltä, kun varttuneempi väki oli kerääntynyt lähes tuvan täydeltä Southside Johnny & The Asbury Jukesin äärelle. Bändin keulakuvalla Johnny Lyonilla on itselläänkin miltei 71 vuotta mittarissa. Edellisestä Tavastian keikasta on seitsemän vuotta, mutta meno ei ole väljähtänyt. Vuonna 2012 soittoa kuultiin lähes tunti enemmän, mutta muuten eroa lavaolemuksessa ei huomannut. Ainoastaan lauluäänen vuosirenkaat rahisivat enemmän. Joka tapauksessa taas tuli todettua, että rock käy kaiken ikäisiltä, vähintäänkin sisulla.

https://keikkakeppi.com/2012/08/02/southside-johnny-the-asbury-jukes-tavastia-helsinki-1-8-2012/

En muista maksaneeni Tavastialle yhtä suolaista lipunhintaa aiemmin, mutta Southside Johnnysta olisin pulittanut enemmänkin, sillä tuskin häntä enää peräpohjolassa nähdään, ainakaan useasti. Toisaalta hinta jaettiin kahdelle kokoonpanolle. Illan aloitti entuudestaan tuntematon bändi The Gary Douglas Band, joka tarjosi syvien sydänmaiden rockia Bob Segerin ja John Mellencampin hengessä. Gary Douglas ansaitsee leipänsä juristina New Yorkissa, mutta harrastaa sen verran tosissaan lauluntekemistä, että samalla pieteetillä moni elättäisi itsensä. Ennalta kuvittelin hänen soittavan trubaduurikeikan, mutta äijän taustalla näyttäytyi lähes yhtä iso bändi kuin Southside Johnnylla.

The Gary Douglas Band

The Gary Douglas Band ei istuttanut uutta, mutta kuopsutti vanhaa multaa sen verran tuoreesti, että lauluja kuunteli mielikseen. Yhtye ei soittanut covereita, vaan ainoastaan Gary Douglasin kynäilemiä kelpo lauluja, jotka löytyvät lähinnä tuoreelta Deep In The Water (2018) ja edelliseltä Keepin’ Faith (2015) -albumeilta. Bändi soitti napakan 50 minuuttisen setin. Gary Douglas ei nöyristellyt, vaan rocktähden elkein kohotti käsiään korkeuksiin kuin olisi soittanut isommalla areenalla. Stadionia ei näillä eväin saisi haltuun, mutta klubin heittämällä. Douglasin ääni taipui uskottavasti karheasta lempeään. Muista viidestä soittajasta ei kukaan saksofonisti Nicolas Bielloa lukuun ottamatta saanut erityisemmin huomiota, vaikka yhtyeen merkitystä Douglas alleviivasikin. Taustalaulaja Jessica Antonette jakoi päävokaalit yhdessä kappaleessa Douglasin kanssa, mutta lauloi osuutensa taustalla seisten.

Southside Johnny & The Asbury Jukes

Southside Johnny & The Asbury Jukes aloitti vain kymmenen minuuttia Douglasin jälkeen. Vaihto kävi nopeasti, sillä yhtyeet soittivat samoilla kamoilla. Asetuin miksauspöydän eteen kuuntelemaan ja pälyilemään lavalle, sillä edessäni huojui pitkävartista sakkia jopa meikäläisen mittapuulle. Jukesit soittivat samalla kokoonpanolla kuin edellisen kerran Tavastialla. Rutiinia löytyy, mutta ei leipääntymistä. Jetlag painoi Johnnya ja paikoin pelotti lauluäänen takertuvan kurkkuun. Piti itsekin rykäistä, että auttaisi aukaisemaan Johnnyn äänihuulet. Vaikka rajoilla käytiin, niin aina laulu löysi urheasti uomansa ei priimana, mutta aina niin riipaisevana. Oli pieni ihme, että Johnnyn ääni kesti lopulta lähes kahden tunnin shown näinkin hyvin. 

Settilista ei ollut yhtä runsas kuin edellisellä kerralla, mutta se oli nyt määrältään kompaktimpi maanantai-iltaan. Viimeisimmältä mainiolta Soultime! (2015) -albumilta kuultiin muutama styge ja ne istuivat saumattomasti vanhaan tuotantoon. Etenkin tarttuva I’m Not That Lonely. Muista biiseistä tulkinta Left BankeWalk Away Renée -klassikikosta venyi komeaksi jamitteluksi, jossa bändi todisti olevana baaribändien aatelia. Settiin mahtui myös Little Stevenin pari biisiä, joista Forever jäi mieleen. vaikka moni Southsiden Johnnyn varsinaisista biiseistä on myös hänen säveltämiänsä. Bruce Springsteeniä ei voi koskaan olla mainitsematta, kun puhutaan Southside Johnnysta. Bruce on luovuttanut myös laulujaan Southside Johnnyn käyttöön ja niistä Talk to Me ja Hearts of Stone ovat parhaimmistoa. Upea Trapped Again loisti poissaolollaan, mutta yli 40 vuotisesta urasta ei voi poimia kaikkia sattumia. Southside Johnny vaihtelee settilistaa illasta toiseen ja pitää näin sekä itsensä että yleisön virkeänä.

Johnnylta luistaa myös juttu niin yksin kuin pieni kilvoittelu kosketinsoittaja Jeff Kazeen kanssa. En tiedä onko juuri tässä varttuneemmassa väessä vai kenessä tarve tulla huomioiduksi. Aina löytyy tyyppejä, jotka huutelevat yleisöstä biisitoiveita kappaleista, jotka kuitenkin soitetaan, ja aina löytyy urpoja, jotka keskeyttävät mestarin tarinoinnin tyhmillä tölväyksillään. Taisi olla samaa sakkia edellisellä keikalla, koska jotenkin tuli  déjà-vu -tunne seitsemän vuoden takaa. Ei kuitenkaan hätää, sillä Johnny osaa pamauttaa samalla mitalla takaisin: Don’t shoot me brother!

Settilista:

All I Needed Was You

Shake ’em Down

Better Days

Passion Street

Strange Strange Feeling

Save Me

Harder Than It Looks

Forever

Walk Away Renée 

All I Can Do

Spinning

Love on the Wrong Side of Town

Some Thins Just Don’t Change

I’m Not That Lonely

Key to the Highway

Talk to Me

The Fever

I Don’t Wanna Go Home

Encore

Hearts of Stone

Havin’ a Party

Pimeys @ Tavastia, Helsinki, 28.9.2019

Kuvahaun tulos haulle Pimeys delta

Pimeys todistaa neljännellä Delta -albumillaan olevansa yksi 2010-luvun kiinnostavimmista yhtyeistä. Vuodesta 2013 parin vuoden välein pitkäsoittoja julkaissut yhtye on lunastanut paikkansa yhtyeenä, jonka tekemisiä olen seurannut alusta asti. Suuri yleisö ei ole täysin löytänyt yhtyettä, vaikka aineksia olisi Egotripin tai Olavi Uusivirran kaltaiseen suosioon.

Suurelle yleisölle Pimeys saattaa olla liian staili. Yhtye tekee kaiken tyylitajuisesti levyn kansia myöten. Alkuun ”Pimeys” nimenä tökki, mutta johan sekin alkaa istua näkemykselliseksi otsakkeeksi yhtyeelle. Uudella albumilla soundimaailma on viety bändijäsenten lapsuuteen 1980-luvulle. Tuotantoon on otettu vaikutteita kasarisyntsapopista, mutta niin, että musiikillinen selkäranka tukeutuu edelleen kitara- ja pianovetoiseen poprokkiin. Usein koneilla kikkaillaan siinä vaiheessa kun ideat alkavat olla vähissä, mutta Pimeydellä ei ole siitä huolta. Uusi albumi on täynnä tasavahvoja lauluja, vaikkakin yksi kappale voi olla se ruma ankanpoikanen. Jos edellinen albumi Silkkitie (2017) tarjosi selkeämmät hitit, niin Delta pitää muotonsa paremmin kasassa.

Pekka Nisu ja Joel Mäkinen ovat molemmat lahjakkaita lauluntekijöitä yhdessä ja erikseen. He tarjoavat lauluissaan tarkkoja havaintoja elämästä ja häpeämättömän romanttisia kuvaelmia ihmissuhteista, vajoamatta kuitenkaan pateettisuuteen. Nisu vääntää nokkelammat ja radioystävällisemmät hitit tästä hetkestä, kun taas Mäkinen punoo melodramaattisempiin kappaleisiinsa nostalgiaa. Kokoonpano supistui trioksi rumpali Tuomo Laakson lähdettyä yhtyeestä vuosi sitten. Muutos on ollut pienimuotoinen kriisi, mutta siitä on toivuttu ja homma jatkuu entistä vahvempana. Basisti Jukkis Järvisen rooli trion tukipilarina on entistä merkittävämpi. Häneltä taittuu nelikielisen peukuttelu, vaikka slap and pop -tyylillä.

Levyn julkistamista on syytä juhlia ja legendaarinen Tavastia on siihen paikka numero yksi. Pimeys soitti uuden albumin kokonaan läpi. Ehdin pyöräyttää pitkäsoiton pari kertaa läpi ennen keikkaa, mutta albumi sai nostetta siipiensä alle livenä eritoten energisen esityksen ansiosta. Uusista kappaleista sinkkubiisit tietenkin toimivat, paitsi Pidä lujaa musta kii, joka on kuin toiselta levyltä. Se onkin ainoa, jota Jussi Jaakonaho ei ole tuottanut, vaan kova Lontoossa vaikuttava tuottajavelho Mikko Gordon. Epäilemättä biisistä voi kasvaa joutsenen lailla lentävä yllätyshitti, mutta Pimeyden antologiassa se on outo lintu. 

Uuden albumin kappaleet Viimeinen laulu ja Laput silmillä edustavat tutumpaa Pimeyttä. Kiinni on yksinkertaisen kaunis ylistys elämälle. Mä en tänne jää nappaa varmasti livestandardin roolin. Kaksiosaisen keikan jälkimmäisellä puolella Pimeys esitti parhaita kappaleitansa uusina sovituksina, joista etenkin Loista kuin tähti paransi juoksuaan ja Muistin sen toisin kasvoi massiivisimpiin mittoihin. Joel Mäkinen pisti itsensä likoon Ollaan hiljaa -kappaleessa ja Pekka Nisu tulkitsi yhtyeen nimikappaleen herkemmin kuin koskaan. Tuomo Laakson paikkasi live-rumpalina Oskari Järvinen ja toisena kitaristina ja syntikoita soitti ilmeikkäästi Antti Kokkola.

Pääkaupungissa sattui olemaan runsaasti elävää musiikkia lauantai-illalle. Siksi olikin bändin kannalta harmillista, ettei tupa ollut aivan täynnä, mutta henkilökohtaisena kokemuksena väljempi klubi on aina viihtyisämpi. Väkeä oli kuitenkin riittävästi, että tunnelma kurkotti kohti kattoa. Tavastian reilu puolitoistatuntinen oli pätevä startti syksyn kiertueelle. Pimeys trendaa ekologisesti. Se on muuttunut hehkulampusta kestäväksi led-valoksi. 

The Appleseed Cast (US), Müscle Wörship (US) @ Baby G, Toronto, 8.9.2019

Toronton Downtownista muutama maili länteen löytyy alue nimeltä Little Portugal. Dundas streetin varrella portugalilaisuus ilmenee ainoastaan yhtenä suljettuna leipomona. Sen sijaan kadun varrella on runsaasti viihtyisän oloisia ravintoloita. Eräässä korttelinkulmassa sijaitsee elinvoimainen rokkiklubi nimeltä Baby G. Pari sataa henkeä vetävä baari tarjoaa kattavasti pienpanimoiden hanaoluita, mutta vain käteismyynnillä. Janoisille baarista löytyy kuitenkin oma pankkiautomaatti, mistä voi höylätä rahaa.

Toronto on musiikin osalta Kanadan musiikkipyhättö. Tarjontaa sunnuntai-illalle oli runsaasti, joista valinta osui kansasilaiseen yhtyeeseen nimeltä The Appleseed Cast. Bändillä on parinkymmenen vuoden historia EMO-genren kaanonissa. Cristopher Criscin johtama yhtye on kerännyt arvostusta vuosien varrella ja uunituore albumi The Fleeting Light of Impermanence todistaa yhtyeen olevan kelpo kunnossa.

Illan aloitti kuitenkin Sean Bergmanin johtama Müscle Wörship, joka on yhtä lailla kotoisin Kansasin Lawrencesta. Yhtyekaksikko tekeekin pitkän kiertueen yhdessä. Muscle Worship oli virittelemässä soittimiaan, kun astuin klubiin sisään. Soundcheck taisi olla hätäinen, sillä puolen tunnin keikka soitettiin aivan liian lujaa. Yhtye rypisteli menemään trio-pohjalta, mutta räminässä ei oikein ollut ideaa. Basisti oli huojuva hahmo camouflage-takissaan ja rumpali mäiski menemään tarmokkaasti. Kitaristi Bergmanin raastava laulu ja koheltava kitarointi oli sinänsä toimivaa, mutta kombo näytti siltä kuin kolme metsuria olisi kaatamassa kaikki eri puuta. 

The Appleseed Cast

The Appleseed Castin astuessa lavalle selvisi, että Bergman soittaa kitaraa myös illan pääsesintyjän riveissä ja hyvin soittikin. Heti kun touhussa on jokin punainen lanka, niin kyllähän se musiikki maistuu. The Appleseed Cast heitti kelpo keikan. Nelihenkinen kokoonpano soitti hyvin yhteen ja äänenvoimakkuus oli kohdillaan. Crisci on yhtyeen ainoa alkuperäinen jäsen ja hän vastaa kitaran ohella myös syntikoista. Epäilemättä ensimmäinen kerta, kun näin kaverin, jolla toinen poski oli hassusti jätetty paljaaksi muuten tymäkän parran peittämissä kasvoissa. 

Keikka tarjosi liudan uusia kappaleita, joista Petition on mainio esimerkki yhtyeen kulmikkaan rytmikkäästä peruspoljennosta, missä kappale kasvaa uljaasti kitarariffien saattelemana. Cris Crisci laulaa syvältä sisuksista ja kajauttaa kuin urkuparvelta. The Appleseed Cast osoitti olevan maineensa väärti, mutta selkeästi pienen piirin suosikki, vaikka ylvään lavasoundinsa vuoksi sopisi esiintymään isommillekin klubeille. Baby G –klubin monipuolisessa ohjelmistossa The Appleseed Cast edusti kuitenkin isoa osastoa, jonka sisäänpääsy (25 CAD) oli tuplat muiden bändien lipun hintohin verrattuna.

Liam Gallagher (UK), Franz Ferdinand (UK), Richard Ashcroft (UK) @ In the Park, Kaisaniemen puisto, Helsinki, 24.8.2019

Muistan edelleen elävästi sen hetken, kun Lontoon erikoistoimittaja Esa Koivio soitti uutta nousevaa bändiä Radiomafiassa. Yhtye kantoi nimeä Oasis ja debyyttialbumi Definitely Maybe oli innostavinta pitkään aikaan – ja on yhä yhtyeen paras. Kakkosalbumi (What’s the Story) Morning Glory? nosti Oasiksen megaluokkaan, mutta sen jälkeen en ole seurannut yhtyettä intensiivisesti. Joitakin kappaleita olen toki kuunnellut radiosoittoina myöhemmiltä levyiltä, eikä Gallagherin veljesten keskinäisestä kukkoilusta julkisuudessa ole voinut myöskään välttyä. Liam Gallagherin näkeminen 25 vuotta myöhemmin oli nostalgista, mutta toisaalta tuoretta kuin vastapuristettu appelsiini.

Lähes yhtä identtisesti minulle kävi Tarantinon leffojen kanssa. Vertaus on sinänsä osuva, sillä molempien läpimurto tapahtui samoihin aikoihin 1990-luvulla ja kumpainenkin ammentaa taiteessaan lajinsa historiaa. Tarantinon leffat lopetin kolmanteen, kunnes hiljattain annoin periksi katsomalla uuden Once Upon Time in Hollywood. Elokuva avasi portin takaisin mestarin maailmaan. Paluu Oasiksen tai paremminkin sen keulahahmojen soolotuotantoihin tapahtui Liam Gallagherin esikoispitkäsoiton As You Were (2017) kautta, sillä Oasis on ollut telakalla jo vuodesta 2009. Yllättävää oli, että Liamin oma albumi päihitti isoveljen vastaavan, vaikka Noel Gallagher on aina ollut se biisintekijänero. 

Liam soitti pari vuotta sitten Turussa, mutta keikka jäi väliin, koska silloin tsekkasin mieluummin samaan aikaan Suomessa soittaneen Richard Ashcroftin. In the Park –tapahtuman kolmannen esiintyjän Franz Ferdinandin näin taas tasan vuosi sitten Allas Sea Poolissa. Joten tällä kertaa fokuksessa oli Liam Gallagher.

Richard Ashcroft aloitti minifestarin ensimmäisenä artistina, koska Jade Bird oli joutunut perumaan esiintymisensä viime tinkaan. The Verven nokkamies soitti samalla kokoonpanolla kuin Tampereella pari vuotta sitten ja settilistakin oli miltei sama vaikkakin suppeampi. Aschcroft ihasteli aurinkoista Helsingin kesäiltaa ja vertasi kolmen vuoden takaiseen sateiseen Pori Jazzin keikkaan. Tampereen visiitistä ei puhuttu, eikä sitä haluta muistella, sillä siellä hän joutui soittamaan vain kouralliselle ihmisiä. https://keikkakeppi.com/2017/07/24/richard-ashcroft-uk-eppu-normaali-fin-tammerfest-22-7-2017/

Täysin oikea valinta laittaa Richard Ashcroft kovan kolmikon kärkeen. The Verven ja Ashcroftin soolomateriaalista koostunut yhdeksän kappaleen paketti lämmitti illan sopivasti. Ashcroft esiintyi ilman mitään visuaalista apua (jos ei aurinkoa lasketa) peiliaurinkolasiensa taakse kätkettynä. Yllätyksiä ei tarjottu ja mies on iän myötä pehmentynyt perheen isä. Lopun uhittelu Bitter Sweet Symphonyn alle tuntu jopa kornilta. Ashcroft pärjää omillaan, mutta olisi mielenkiintoisempaa nähdä kivikasvo The Verven keulilla.

Settlista:
Sonnet, This Is How It Feels, Space And Time, Music is Power, A Song for the Lovers, Lucky Man, The Drugs Don’t Work, Hold On, Bitter Sweet Symphony

Franz Ferdinandin tanssittava post-punk pisti Kaisaniemeen vipinää. Vuoden takaiseen keikkaan verrattuna settilista oli nyt kompaktimpi ja dramaturgisesti jäntevämpi. https://keikkakeppi.com/2018/08/29/franz-ferdinand-uk-kynnet-fin-sea-allas-pool-helsinki-26-8-2018/

Bändin kokoonpano oli sama, mutta nyt kahdella rumpalilla varustettuna. Varsinainen rumpali Paul Thomson oli satuttanut sormensa kiertueella eikä pystynyt soittamaan täysipainoisesti. Toisen rumpusetin takana istui Mike Evans. Thomsonin soitossa ei silmin nähden huomannut mitään ongelmia, mutta tuplarummut toivat eittämättä ytyä esitykseen.

Setissä kuultiin myös julkaisematonta materiaalia, joten uutta levyä voi odotella. Viimeisen This Fire -kappaleen aikana Alex Kapranos pyysi yleisön alas istumaan ja niinhän jengi totteli ja kyti maantasalla hetken ennen kuin kaikki nousivat ylös biisin räjähtäessä loppukliimaksin liekkeihin.

Settilista: The Dark of The Matinée, No You Girls, Walk Away, Right Action, Lazy Boy, Do You Want To, Darts of Pleasure, Ulysses, Always Ascending, Outsiders, Michael, Black Tuesday, Lucid Dreams, Love Illumination, Take Me Out, This Fire

Liam Gallagher aloitti osuutensa iltakymmeneltä, jolloin aurinko oli laskenut maillensa. Pääesiintyjän taustalla nähtiinkin pimeyden ansiosta komeimmat projisoinnit ja tyylikäs valaistus. Silmät kiinni kuunnellessa olisi voinut kuvitella olevansa Oasiksen keikalle, sillä Liam yhtyeineen soitti yli puolet edesmenneen yhtyeensä kappaleita ja ne kuulostivat tismalleen alkuperäisiltä. Gallagherin soolomateriaali ei kuitenkaan kalpene Oasiksen rinnalla. Uudet Shockwave, Once ja The River lupaavat syyskuussa julkistavan kakkosalbumista pätevää plattaa.

Liam esiintyi anorakissaan tyylilleen uskollisesti etukenossa ja kädet takana tai vähintäänkin syvällä sivutaskuissa. Liamilla on tunnistettava lauluääni ja se toimii yhä hyvin. Jos Noel sävelsi Oasiksen parhaat biisit, niin ei ne kuulostaisi Oasikselta ilman RKIDin tulkintaa (Noelin laulamia kappaleita lukuun ottamatta). Nykynuorille Liam Gallagher ei sano välttämättä mitään, mutta 1990-luvun eläneille hän on megatähti. Kaisaniemen puisto on kuitenkin ulkoareenaksi melko intiimi, joten ei haitannut lainkaan, ettei oltu Ed Sheeranin mitoissa Malmin lentokentällä.

Liam ei paljoa höpöttele, kuten kovanaaman ei kuulukaan, mutta antoi kyllä yleisöstä huutajan kuulla kunniansa. Manchesterin rokkikukolta ei pyydetä soittamaan Oasista. Toisaalta Liam osaa olla huomaavainen. Hän esitti harkitusti kappaleen Cast No Shadow, joka on omistettu Richard Ashcroftille. Varsinaisen setin viimeinen Champagne Supernova soitettiin Liamin edesmenneen ystävän muistolle, jonka kuvakin heijastettiin kankaalle. Bändillä ei ole ollut tapana soittaa encorea kesän kiertueella, mutta Helsingissä kuultiin ylimääräisenä Be Here Now.

Settilista: Rock ’n’ Roll Star, Morning Glory, Wall of Glass, Greedy Soul, For What’s It’s Worth, Bold, Shockwave, Columbia, Slide Away, Lyla, Once, The River, Cigarettes & Alcohol, Wonderwall, Supersonic, Champagne Supernova, Encore: Be Here Now

In the Park -festivaali kolmella artistilla oli maistuva kerta-annos.  Yhden illan aikana ei ehdi turtua, eikä kärsiä festarin turnausväsymystä jälkikäteen. Kaisaniemen illan osalta ohjelmisto oli hyvin suunniteltu. Ei jokaiselle jotakin, vaan täsmämusiikkia Brittipopin ystäville. 

Stray Cats (US), JD McPherson (US), Melody Gardot (US), Betty Wright (US), J. Karjalainen (FIN), Tank & the Bangas (US), Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB (FIN) @ Pori Jazz, 18.7.2019

Pori Jazzin pääkonserttien avauspäivänä panostettiin juurevampaan musiikkiin. Paikalla näkyi runsaasti fiftareita niin amispulisonkeja kasvattavia jannuja kuin tötterötukkaisia papparaisia, jotka ottivat tukea kävelykepeistä. Pääosa Kirjurinluodon yleisöstä oli kuitenkin keski-ikäistä hyvin toimeen tulevaa perustennariporukkaa, jolla on varaa juoda kuohuvaa piknik-tuoleiltaan. Varsinaista jatsikansaa ei pääalueella näe, sillä alan harrastajien keikat on sijoitettu lokkilavan suojiin. Päälava ja jokilava tarjoavat rytmimusiikkia suuremmalle yleisölle.

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB

Päivän avasi Von Hertzen Brothersin sekä Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen yhteinen projekti, joka kunnioitti Kingston Wallia, mutta eritoten Petri Wallin ainutlaatuista tuotantoa. Jätin Pekko Käppi K:H:H:L:n takia aikaisemmin keväällä Kulttuuritalon Kingston Wall -keikan väliin. Nyt oli Pekko Käpin vuoro väistää ja luulenpa, että tein oikein, sillä Kirjuriluodon päälava tarjosi progressiiviselle rokille komeammat puitteet. 

Von Hertzenin veljekset Mikko, Kie ja Jonne ovat ainoa oikea sakki lyöttäytymään yhteen Kingston Wallin alkuperäisen basistin Jyllin ja tärkeimmät vuodet rumpalina toimineen Kuoppamäen kanssa. Yhtä juhlaa koko keikka. En nähnyt Kingston Wallia elävänä silloin, kun se olisi pitänyt, mutta tämä 25 vuotta myöhemmin tarjoutunut tilaisuus korvasi paljon. Petri Wallin kynästä on lähtenyt komeita klassikoita kuten With My Mind ja Shine on Me. Von Herzenin veljekset toivat sopivasti lisäarvoa Kingston Wallin monimuotoiseen tuotantoon. Kie von Hertzen astui pelottomasti Petri Wallin kitaristin saappaisiin ja Mikko paikkasi Wallia päälaulajan roolissa. Alkuun ihmetytti, että onko Jyllin hoitaessa basson Jonne von Hertzenin paikka soitella vain tamburinia, mutta hän osoittautui usean instrumentin taitajaksi etenkin soittaessaan Konevitsan kirkonkellojen melodiaa. Veljekset rikastuttivat biisejä myös lauluharmonioilla. I Feel Loven ajaksi laulumikkiin tarttui erikoisvieraana Haloo Helsingin Elli. Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB tarjosi huolelella suunnitellun tribuutin, jonka vahva dynamiikka ainoastaan lopun Jimi Hendrixin Fire-coveroinnissa pikkasen hajosi. 

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB

Tank and the Bangas toi jokilavalle tuulahduksen Mississippi-joen suistoalueen musiikillista rikkautta. New Orleansista kotoisin oleva yhtye osoittautui varsin pirteäksi viihdyttäjäksi, joka yhdistää soulin, funkin, hiphopin ja puheenparren. Tank and The Bangas on Tarriona ”Tank” Ballin valovoimaisuuden ympärille kasattu bändi, joka on vastikään julkaissut toisen albuminsa Green Balloon. Tauko edellisestä oli pitkä, sillä debyytti Think Tank ilmestyi jo vuonna 2013. Taukoa yhtye ei ole pitänyt vaan esiintynyt livenä tiuhaan ja julkaissut singlejä. Tämä rutiini näkyi myös Porissa värikkäänä esityksenä. Tank, joka on runoilijanakin kannuksia hankkinut, latoi henkilökohtaista nuoren naisen tekstiä elinvoimaisesti. Räikeän vihreään asuun ja komean afrotukan kasvattanut Tank oli lavalla säväyttävä näky. Hän riisui sadetakkinsa vasta keikan lopussa, vaikka aurinko paistoi koko päivän.

Tank and the Bangas

J. Karjalainen esiintyi edellisen kerran kolme vuotta sitten Kirjurinluodolla ja sinäkin vuonna Brian Setzerin kanssa samana päivänä. J. Karjalainen tarjoaa täydellistä musiikkia leppeän kesäiseen alkuiltaan. Viimeksi uusia lauluja kuultiin Sinulle, Sofia -albumilta (2015), kun taas nyt keikka tarjosi tuoreimmat laulunsa Sinä kuljetat minua -pitkäsoitolta (2018). Isolle yleisölle tarjottiin myös niitä isoimpia hittejä, joista Sekaisin tuntui raikkaimmalta pitkästä aikaa. Jukka Karjalainen on ainutlaatuinen lauluntekijä, mutta hän ei olisi J. ilman loistavaa bändiään. Mikko Lankinen on vähäeleinen virtuoosi kitaran varressa, Tom Nyman lungilla otteella soittava ykkösbasisti, Janne Haavisto ikihonkainen rumpali ja Pekka Gröhn velmuileva velho koskettimien takana.

Porissa kuultiin seuraavat kappaleet: Tule Kesäyö, Vieraita muistoja, Terve Sirkka Lautamies, Ilmassa pieni sydän, Villejä Lupiineja, Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, Stindebinde, Keihäänkärki, Hän, Sydänlupaus, Sekaisin, Meripihkahuone, Mennyt mies

J. Karjalainen

Betty Wright voisi olla luvalla diiva, mutta on kuin onkin lämminhenkinen ja ikinuori soulmamma, joka on tehnyt 50-vuotisen uran. Ei kirkkaimpia tähtiä hipoen, mutta jättänyt eturivin tulkitsijana ja taustalaulajana jäljen linnunrataan. Betty kiitti onnekkuudestaan jumalaa, mutta tuurin lisäksi tarvitaan myös taitoa. Wrightilla oli taustalla iso bändi, joka vaikutti kuitenkin eläväisen Bettyn taustalla leipääntyneeltä. Setti olisi ollut täyteläisempi, jos torvisektio olisi ollut mukana, mutta nyt puhaltimet tuutattiin syntetisaattorista. Wright siteerasi Clean Up Woman -kappaleessaan luontevasti James Brownin Sex Machinea. Keikka päättyi kiitollisesti isoon hittiin No Pain (No Gain)

Betty Wright

Melody Gardot esiintyi toista kertaa Kirjurinluodolla. Satuin näkemään edellisenkin esityksen vuodelta 2010. Tällä kertaa artistin kokoonpano oli muistikuvani mukaan akustisempi ja meno muistutti keikalla Betty Wrightin jälkeen kamarimusiikkijuhlien tunnelmaa. Tyylikäs tunnelmointi istui alkuiltaan hienosti, mutta olisin ison lavan sijaan heittäytynyt tähän tunnelmaan pienellä lavalla tai savuisessa klubissa. 

Melody Gardot

Torstain ykkösmanttelin peri ehdottomasti JD McPherson. Oklahomasta kotoisin oleva kaveri yhtyeineen on päivittänyt rock’n rollin alkuvuosista innovoituneen musiikin niin kuin sen pitää. Rockabillya, garagerockia ja soulia niin tuoreella käsittelyllä, etten muista hetkeen innostuneeni yhtä paljon. McPhersonin modernilla otteella soitettu retropaketti pysyi kasassa alusta loppuun. Ei heikkoja hetkiä. JD:n laulu lähti syvältä, mutta hän repi myös hienosti riffejä kustomoidustaan TK Smith-kitarastaan. Bändi oli taitava. Jimmy Sutton vuoroin sähkö- ja pystybassossaan loisti eritoten ja hän on myös tuottajataustaisena kaverina bändin musiikillinen nokkamies. Jason Smay vakuutti rumpalina, Rainier Jacon Jacildo taas vähäeleisenä kosketinsoittajana ja Doug Corcoran antoi taustatukea kitaralla ja saksofonilla. 

JD McPherson Band

Aluksi JD McPherson hämmästeli kirkasta suvi-iltaa toteamalla, ettei ole koskaan toivottanut aikaisemmin hyvää iltaa aurinkolasit päässä. Setin kärkeen JD pisti heti luun kurkkuun Desperate Love ja Crying’s Just a Thing You Do -kappaleilla, jotka avaavat myös mainion Undivided Heart & Soul –albumin (2017). Esikoisalbumilta Signs & Signifiers (2011) kuultu Fire Bug jatkoi herkeämätöntä menoa. Kappaleita kuultiin myös Let the Good Times Roll (2015) -albumilta, mutta jouluiselta teemalevyltä Socks (2018) säästyttiin. Illan kaunein kappale oli Hunting for Sugar ja viimeisen Let The Good Times Roll -tykin jälkeen oli vaikea heittäytyä Stray Catsin seuraan. 

Jimmy Sutton & JD McPherson

Stray Cats soitti hienon show’n, mutta kolmen karismaattisen muusikon varassa esitys ei päässyt kuitenkaan ihon alle samalla tavalla kuin se olisi tehnyt ilman tulikuumaa JD McPherson -kokemusta. Stray Cats tuli nähtyä edellisen kerran, kun he juhlivat 25-vuotista taivalta Ruisrokissa. Brian Setzer, Slim Jim Phantom ja Lee Rocker esittelivät 40 vuotta sitten rockabillyn tutuksi uudelle musiikkitelevisiosukupolvelle. Toista vastaavaa retrobuustia ei ole sittemmin nähty. Stray Cats ei ole pelkkiä vanhoja hittejä, sillä he julkaisivat vastikään uuden albumin ”40”, joka noudattaa tuttua rockabillyn peruskaavaa. Uusia biisejä kuultiin setissä muutama, mutta hitintynkää Cry Danger ei jostain syystä soitettu. Illan loppupään hitiksi luotu Runaway Boys tuhlattiin jo alkupäässä ja pitkään niitettiin peruskauraa ennen kuin joukosta erottui erityisiä helmiä. Gene & Eddie ja etenkin Lee Rockerin laulama Bring it Back Again paistattelivat valokeilassa. 

Stray Cats

Slim Jim Phantomin lisäksi ei taida kovin montaa muuta rumpalia, joka soittaa seisaaltaan minimaalista rumpusettiä mutta sitäkin isomman edestä. Lee Rocker käsittelee jättimäistä pystybassoansa samalla ketteryydellä kuin viulua, välillä kainalossa pitäen, välillä kyljellään maaten soittaen samalla kun kitaristi seisoo soittimen päällä. Brian Setzerin kokoelmasta löytyy liuta eri värisiä Gretch-kitaroita. Hän on bändin pomo ja pääasiallinen biisintekijä ja yhä 60-vuotiaana erinomainen kitaristi, joka päästi irti maneereistaan vain improvisoidessaan surf-klassikkoa Misirlou. Keikkasetin päätteeksi kuultiin Rock This Town. Encoressa yleisö palkittiin lisäbiiseillä, joista viimeisenä ja odotetuimpana kuultiin Rumble in Brighton.

Rockabillyyn liittyy olennaisena osana esteettisyys. Simppeli lavavisualisointi noudatti tyylikkäästi perinteistä Stray Cats -kuvastoa. Yhtä oleellista on kundien pukeutuminen. Perusasiat ovat pysyneet mainiosti kuosissa 40 vuotta, joten väistämättä sama boogie jatkuu vielä 50-vuotisjuhlakiertueella.

Slim Jim Phantom, Brian Setzer & Lee Rocker