Poikkeuksellisen antelias Sonic Youth-liitännäiskevät meillä täällä. Ensin Sonic Youthin no wave -hengenheimolainen Lydia Lunch vieraili Korjaamolla maaliskuussa, jonka Retrovirus taustabändissä paukutti Sonic Youthin alkuperäinen rumpali Bob Bert. Vain kuukausi perään Lee Ranaldo & The Dust  saapuu Tavastian näyttämölle.  Lee Ranaldo on Sonic Youthin tunnusomaisen mölykitaravuoropuhelun toinen osapuoli, ja jos minulta kysytään, tärkeämpi, vaikka Thurston Moore on myös jäljittelemätön velho. Moore vieraili muuten Chelsea Light Moving orkesterinsa kanssa viime kesänä Helsingissä. Vielä sellainen lisädetalji, että The Dustin rumpalina toimii Steve Shelley, Sonic Youthin pitkäaikaisin ja erittäin arvostettu kannuttaja. Näin newyorkilaisen vaihtoehtoisen rockin keulakuvan rippeet kieppuu Suomessa aika isolla prosentilla. Se kyllä kelpaa, sillä Sonic Youth on tauolla toistaiseksi tai todennäköisemmin ikuisesti.

Lee Ranaldo & The Dust @ Tavastia

Sonic Youthin tauko ei haittaa, vaikka kyseinen bändi patsastelee edelleen näkemättömien bändien listalla kärkisijoilla. Liennytystä tarjoaa Lee Ranaldon erinomainen soolotuotanto. Herran kaksi viimeisintä albumia ovat saaneet arvostelijoilta myönteisen vastaanoton. Sekä Lee Ranaldon omissa nimissään tehty Between the Times & Tides (2012) että Lee Ranaldo & The Dust -orkesterin otsakkeella väsätty Last Night On Earth (2013) ovat eittämättä parin viime vuoden komeimpia rock-albumijulkaisuja. Onhan Lee Ranaldo tehnyt soolotuotantoa jo Sonic Youthin rinnalla, mutta vaikeata avantgardea, joka on jäänyt etäiseksi poprockin ystäviltä. Kaksi viimeistä albumia nojaavat melodiseen ja psykedeeliseen kitaraindierockiin, joka kulkee jossain Neil Youngin ja Evan Dandon välimaastossa.

Lee Ranaldo on jäänyt Sonic Youthissa Thurston Mooren ja Kim Gordonin varjoon, mutta osallistunut aktiivisesti biisien tekoon ja laulanutkin jokusen niistä. Nyt mies on elementissään The Dustin keulilla. Lee Ranaldo on ehkä maailman miellyttävin muusikko. Harva jamppa alustaa jokaisen biisin yleisölle, kertoo anekdootteja laulujen syntyhetkistä. Lee Ranaldo viihtyy lavalla ja se välittyy yleisölle. The Dustin peruskiertueella kulkevat rumpali Shelleyn lisäksi basisti Tim Luntzel ja kitaristi Alan Licht. Tosin Tavastian keikan kärkeen Lee Ranaldo joutui ilmoittamaan, että Shelley on terveydellisistä syistä joutunut palaamaan New Yorkiin. Häntä tuurasi tanskalaisen Sort Sol -yhtyeen riveissä soittava Tomas Ortved. Uutinen oli tietenkin pettymys, mutta onneksi Ortvedin soitto kulki sen verran hyvin, että asia unohtui pian. Hänellä oli ennen Helsinkiä takana neljä keikkaa, joten rutiinia oli havaittavissa. Silti jaksan edelleenkin leikitellä ajatuksella, miltä soitto olisi kuulostanut mestari Shelleyn tahdittamana.

Lee Ranaldo & The Dust soitti kiertueelleen uskollisen setin. Biisilista koostui kahdelta viimeisimmältä albumilta, minkä lisäksi he ovat soittaneet mielenkiintoisia covereita pitkin kiertuetta kuten Neil Youngin Revolution Blues ja Modern Loversin She Cracked. Tavastialla kuultiin maukas version brittiläisen postpunkpioneeri Wiren Mannequin -iskusävelestä heti ensimmäisenä encorena. Keikka starttasi tuoreimman albumin ensimmäisellä biisillä Lecce, Leaving, josta alkoikin pettämätön putki. Alussa volyymi oli miksattu yllättävän alhaiseksi ja fiilis oli kuin olisi kuunnellut bändiä olohuoneessa naapureita häiritsemätttä. Äänenvoimakkuus saavutti viimeistään neljäntenä kuullun Off the Wall -riemubiisin aikana oikean tason. Illan kohohohta oli toiseksi viimeisenä vedetty The Rising Tide, joka on yksinkertaisesti modernin ajan klassikko. Toisena encorena soitettu Blacktout kasvoi melkoisen psykedeelisen kitara-iloittelun myötä myös versioksi, joka on albumiversiota parempi.

Keikan jälkeen Lee Ranaldo kiirehti baarin puolelle levymyyntipisteeseen jakamaan nimikirjoituksia, missä vinyylikiekot myytiin välittömästi loppuun. Jäin myös nuolemaan näppejäni, sillä Ranaldon nimmarilla varustettu platta olisi ollut mukavaa kotiin vietävää. Hetken äimäiltyäni käteeni lyötiin settilista, johon Lee Ranaldo rustasi vielä allekirjoituksensa. Jälkikäteen ajateltuna ainutkertaisempi matkamuisto kuin vinyyli. Niitä ei Helsingissä muiden käsiin ojenneltu. Lee Ranaldon musiikillinen esitys oli kaiken kaikkiaan hallittu kokemus. Odotetuin keikka pitkään aikaan. Bändi soitti tiukasti yhteen, vaikka rumpali olikin tuuraaja. Lippu kustansi 27€ mikä on nykyhinnoitteluun nähden varsin kohtuullinen sisäänpääsymaksu. Valitettavasti Tavastia ei ollut myynyt salia täyteen, mutta toisaalta väljemmässä väessä bändin kuuntelu oli miellyttävämpää.

Niin kuin taitelijat yleensä, myös Lee Ranaldo löytää luovuutensa sykähdyttävistä havainnoista ja kokemuksista. Tuoreimman Last Night On Earth albumin apokalyptinen tunnelma syntyi miehen värjötellessä Sandy-myrskyn jälkeen sähköttömässä Lower Manhattanin asunnossaan. Kun luonto pakottaa taiteilijan perusasioiden äärelle ja selviytymään ilman nykyajan mukavuuksia, askeettisuuden ja yksinkertaisuuden lähteistä saattaa kehkeytyä moniuloitteisen rikkaita ja kauniita biisejä.