Fröbelin palikat @ Tavastia, Helsinki, 19.11.2017

Palikkamusiikkia lapsille jo 30 vuoden ajan. Se on kunnioitettava matka, mille tahansa orkesterille ja varsinkin sellaiselle, joka soittaa edelleen alkuperäisellä kokoonpanolla. Lastentarhaopettajiksi opiskelleet neljä kaverusta soittelivat ensiksi harrastuksekseen, mutta pian yhtyeestä kasvoi jäsenille pitkäksi aikaa leipätyö. Fröbelin palikat on viihdyttänyt useampaa sukupolvea ja kestosuosikin asema ainakin Tavastian juhlakeikasta päätellen on vakaa.

IMG_3197En tunne Fröbelin palikoiden tuotannosta hyvin kuin kaksi ensimmäistä albumia. Debyyttinä julkaistu nimikkolevy vuodelta 1991 on klassikko ja kakkosalbumi Sutsisatsi (1993) räjäytti pankin. Se oli niin sanotusti siinä, sillä levyä on myyty lähes käsittämättömät 150.000 kappaletta. Yhtyeen suosio on perustunut lauluihin, joihin liittyy aina leikki. Toisaalta yhtyeen läpimurtoa ja tunnettavuutta auttoi esiintymiset television lastenohjelmissa. Yhtye on julkaissut uransa aikana albumeja muutaman vuoden välein.

Fröbelin palikoiden keulilla laulun ja kitaran ohessa leikkejä vetää Mats Lillrank. Kitarassa ja leikkiassistenttina toimii Timo Nuutinen. Koskettimissa on Ari Bergström ja rummuissa Hannu Mäkelä, joka soittaa livenä sähkörumpuja voidakseen säädellä paremmin äänen voimakkuutta. Yhtye pitää huolen, että kuulo on tallella keikan jälkeenkin. Yhtyeen taustalla lavalla oli levitetty logo, kaksi piirroshahmoa, jotka ovat tuttuja Sutsisatsi -albumin kannesta. Hahmojen päivitys voisi olla paikallaan juhlavuoden kunniaksi.

IMG_3205Keikka alkoi tarkalleen klo 15:00. Mats Lillrank esitteli yhtyeen ja aloitti keikan istumalla laatikon päällä. Headset vapautti miehen kaksin käsin ajamaan autoa lasten kanssa kappaleen Autot vanhanaikaiset aikana. Matsin lauluäänessä on katu-uskottavaa rokkenrollia. Miehen jutustelu muistuttaa jostain syystä Antero Mertarantaa. Puheen intonaatio on jollain hassulla tavalla saman kuuloinen ja viehän Mats lauluissa lapset tavallaan kebabkioskille. Keikan kappalelista koostui pääosin kahdelta ensimmäiseltä levyltä. Toisena kappaleena kuultu Hippulat vinkumaan aloitti putken joka ei hiljentänyt muuta kuin Matsin välipuheet. Lämpömittari -laulussa pitkän huiskea Timo Nuutinen laski kitaran sivuun ja otti vuorostaan leikittäjän roolin. Lopussa kuultiin odotetusti Sutsisatsi, Taputan ja varsinaisen settilista huipentui Jumppalauluun.

FBKuuntelin keikkaa välillä parvelta ja hetken takalinjoilta. Lastenkonsertissa aikuiset istuvat lattialla ja lapset joraavat siinä edessä, mutta kulkuväylää ei oikein ole mihinkään. Väkeä ei ole saman verran kuin aikuisten konsertissa missä yleisö kuuntelee seisten, mutta silti lippuja olisi voitu myydä vähemmän. Tavastialla ei näe joka paikasta hyvin, ja lapsia kun pitäisi kohdella tasavertaisesti. Siinä mielessä Tavastia ei ole paras paikka lastenkonserteille, vaikka ajatus on mitä mainioin. Lastenkonsertit tässä mittakaavassa toimivat paremmin salissa, missä penkkiriveiltä kaikki näkevät tasapuolisesti.

Encoressa kuultiin lasten laulujen ehdoton klassikko: Leijonaa mä metsästän. Jos lapsilta kysytään, reilun tunnin setti oli täyttä tavaraa. Näin yhtyeen elävänä ensi kertaa elävänä ja hyvästä meiningistä huolimatta aikuiseen makuun yhtye toimii paremmin albumeilla, joita kuuntelee jatkuvallakin toistolla mielikseen. Ehkä olisin keikasta toista mieltä, jos settilistassa olisi soinut suosikkini Heikki ja Kaija. Sitten olisin kailottanut kovaan ääneen ihanaa Fröbelin palikat, ihanaa.IMG_3206

Gommi ja Pommi @ Tavastia, Helsinki, 5.3.2017

FullSizeRenderJos lauantai-iltana rokkiklubissa mossataan ja läikytetään olutta, niin sunnuntai-iltapäivästä samassa paikassa voi ottaa luontevasti hörpyn pillimehusta siinä mossauksen lomassa. Tavastia-klubilla on nähty jo muutaman vuoden ajan sunnuntai-iltapäivisin lastenkonsertteja ja nyt pienen tauon jälkeen ne tekivät paluun. Jos ulkona oli mitä aurinkoisin pakkaspäivä, niin siitä huolimatta M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen legendaarinen duo Gommi ja Pommi myi klubin hämärään yli neljäsataa lippua.

Tavastia on kätevästi maan tasolla, joten sinne tuuppaa lastenrattaat helposti. Heti IMG_7381lipunmyynnin vieressä on varattu tila vaunuparkille. Lasten talvivaatteiden riisumisessa ja pukemisessa on oma vaivansa, mutta sitä helpottaa ja nopeuttaa ilmainen narikka. Tavastialta viisas ratkaisu, sillä kalliiksihan se tulisi maksaa isomman perheen vaatesäilytyksestä. Konsertin lipunhinta oli yksittäin 12€, mutta perhepaketissa tiketin sai edullisemmin 10€ per nuppi. Klubi näytti hieman erilaiselta, kun sisääntulo oli valaistu kirkkaasti. Hämärässä hoipertelun sijaan konsertin pääasialliset asiakkaat näkivät nyt tepsutella turvallisesti salin puolelle. Baaritiskin drinksuhyllyt olivat peittettyinä ja tarjolla oli lastenkestien antimia.

Gommi ja Pommi lopettelivat ensimmäistä biisiään, kun saavuimme sisään. Sali oli lähes täynnä ja ensimmäinen kerta, kun näin yleisön istumassa lattialla mukavasti alusilla. Päätimme astua parvelle, missä sielläkään ei löytynyt enää vapaata istumapaikkaa. Sen sijaan portaiden yläpään tasanteella oli hyvin tilaa seurata esitystä. Gommi-jänis ja Pommi-kissa olivat puheliaalla tuulella. Välijuonnot tuntuivat vievän melkein yhtä paljon aikaa kuin itse biisit. Höpinät olivat hauskoja ainakin aikuiseen makuun. En ole varma ymmärsivätkö kaupunkilaislapset vitsiä kun Pommi kutsui kosketinsoittimia kangaspuiksi. Maestro M. A. Numminen on jo 76-vuotias ja kotimaisen kevyen musiikin väsymätön puuha-Pete Pedro Hietanenkin on jo ylittänyt eläkeiän. Siitä huolimatta tassu nousi ja peppu heilui kuin nuoremmalla vemmelsäärellä.

FullSizeRender-1Gommi soitti tyypilliseen tapaan banjoa ja Pommi näppäili harmonikkaa ja välillä istui niiden kangaspuiden ääreen. Settilista koostui M.A. Nummisen tutuista kappaleista. Tosin sekaan mahtui pari meikäläiselle harvinaisempaakin herkkua. Kissa vieköön on kaikille tuttu käännös Louis Armstrongin Jeepers Creepers -klassikosta. Kamelilaulun ”se se on” kertosäe ei vetänyt helppoudestaan huolimatta yleisöä lauluun mukaan. Pedro otti pommi-kissana lauluvastuun Susi-kappaleen aikana ja M.A. yritti Gommina piirtää fläppitauluun suden. Lasten mielestä se ei näyttänyt sudelta, siksi piirros oli aivan susi. Kookospähkinä -hitti sai yleisön heilumaan ja Limonaatia suun  napsumaan. Bobby Veen Rubber Ball väännös Kumipallo nosti tunnelman kattoon kuin käsistä karannut heliumpallo. Lasten klassikko Jänis istui maassa luonnistui  yleisön laulamana. Tämän perään Gommi lauloi rokahtavamman version Jänis istui maassa Suomessa. Keikan varsinainen osuus päättyi Eduard Uspenskin luoman hahmon Krokotiili Genan syntymälauluun, joka tunnetaan paremmin hittinä Minä soitan harmonikkaa.

IMG_1130Ounastelimme narikan ruuhkautuvan pikkuväen hakiessa pukineita, joten liukenimme paikalta, kun Gommi ja Pommi soittivat vielä yhden encoren.  Kolmen vartin setti oli oikein sopiva annos jammailua sunnuntai-iltapäivän ratoksi. Seurassamme ollut pikkuneiti näytti nauttivan kovasti keikasta, mutta loppupuolella katossa roikkunut diskopallo alkoi vetää puoleensa. Tuli siis todistettua, että rokkiklubit sopivat kaikenikäisille.

Anssi Tikanmäen Orkesteri @ Tavastia, Helsinki, 23.11.2016

Maisemakuvia Suomesta on kotimaisen kevyen instrumentaalimusiikin eittämätön klassikko. Anssi Tikanmäen ensimmäinen sooloalbumi julkaistiin Ikaros-yhtyeestä tutun kokoonpanon kanssa tasan 35 vuotta sitten. Siinäpä riittävästi syytä juhlistaa albumin ajatonta taivalta ja kultalevyrajan ylittävää rajapyykkiä parilla konsertilla Tampereella ja Helsingissä. Tikanmäen mukaan ennen Tavastian keikkaa uupui vielä 400 kappaletta 25.000 myydyn levyn tavoitteesta.

img_0251Anssi Tikanmäki toi Tavastialle käytännössä kaksi orkesteria. Maisemakuvia Suomesta on kestoltaan alle 40 minuutin albumi, joten pelkästään sen läpisoitto olisi ollut nopea suoritus. Ilta käynnistyikin nykyisellä Anssi Tikanmäki Orkesteri (ATO) kokoonpanolla, joka soitti ensiksi juhla-albumin klassikoista kiusoittelevat näytepalat. Sen jälkeen yhtye kahlasi läpi modernimpia maisemia myöhemmin julkaistuilta Tikanmäen albumeilta Tuntematon maa (2006) ja H20.fi (2009). Sitten Tikanmäki kutsui lauteille odotetun alkuperäisen vuonna 1981  levyttäneen kokoonpanon. Vanhasta yhtyeestä puuttui ainoastaan edesmennyt rumpali Upi Sorvali, jota paikkasi nykyisen ATO:n taitava rumpali Sami Kuoppamäki, joka hänkin on saanut oppinsa juuri Sorvalilta.

Vaikka lavalla oli ikään kuin kaksi bändiä,  kuulostivat molemmat Tikanmäen hyppysissä lähes identtisiltä. Kuolemattomat sävelet soivat jouhevasti niin nuoremman polven kuin kokeneempien hartioiden käsittelyssä. Nykyinen ATO soitti lämmittelymielessä kolmen vartin setin ja siinä käytiin mm. Jyllinmamman maailmassa Ikaalisissa, Hangon regatassa, Järvenpään asemalla, Kymmenen virran maassa ja Unijoella. Erinomaisia sävellyksiä, mutta samaa klassista kaikua näistä ei löydy kuin juhla-albumin kappaleista. Nykyisessä orkesterissa on myös Anssin kaksi monitaitoista poikaa. Eljas Tikanmäki soittaa koskettimia ja haitaria, kun taas Eemil Tikanmäki vaihtelee kitaran ja viulun välillä. Pitkän linjan muusikko Juuso Nordlund hoitaa basson. Puhaltimista vastaa taitava Masa Orpana. ATO:n yhteisoitosta paistoi kautta linjan soittamisen ilo.img_0258

Tikanmäen esiintymisessä suurta roolia näyttelee hänen vuolaiksi venähtävät välispiikit. Anssi itsekin vitsaili kuulostavansa luettelevalta Wikipedialta, mutta oikeasti hänen turinointinsa ovat se täydentävä mauste. Vanha mestari kertoi laulujen taustoja ja esitteli soittokumppaneidensa aikaansaannoksia. Hauskin hetki oli se, kun Anssi palautti Pentti Lahden unohtaman hammastahnatuubin kaikkien edessä. Samalla kertaa kesävierailulla sukulaispojan unohtunut huppari löysi myös omistajansa.

Mennäänpä sitten varsinaiseen illan pääohjelmaan. Maisemakuvia Suomesta sisältää kahdeksan kappaletta ja ne soitettiin epäkronologisessa järjestyksessä. Albumin tunnetuin kappale Aamu Lakeuksilla säästettiin luonnollisesti encoreksi. Vanhat jermut olivat treenanneet setin niin hyvään iskuun, ettei vuosikymmenet tuntuneet missään. Eipä ihme, sillä kukin muusikko on sarallaan kansallista huippuluokkaa. Kitarassa piipahti muutamassa biisissä Peter Lerche, joka on työskennellyt mm. Pekka Pohjolan ja Vesa-Matti Loirin kanssa. Basson varressa vieraili Reijo Karvonen, joka hoiti laulajan tonttia aikanaan Ikaroksessa. Esa-Markku Juutilainen on kansalle tunnetumpi musiikin oppikirjoista, mutta lavalla hän on mestari huilun ja tenorisaksofonin soitossa. Pentti Lahti soitti komeasti sekä tenori- että alttosaksofonia. Bändin esittäessä ilottelevaa Savolaista metsää saapui lavalle vieraaksi koko kansan Seppo Hovi. TV:n välityksellä kukaan ei ole voinut välttyä bongaamatta miestä, mutta meikäläiselle tämä oli ensimmäinen kerta nähdä hänet livenä. Erinomainen hanuristi, vaikka väitti hieman jännittäneensä esitystä. Lavalla vieraili vielä UMO:n riveistä tuttu Teemu Salminen, joka soitti huilua Aamu Lakeuksilla –kappaleessa. Live-vedoista mieleenpainuvimmaksi nousivat uljas Lapin tunturit, helmeilevä Kesäranta Etelä-Saimaalla sekä Valkeakosken tehtaanpiiput, joka huipentui Sami Kuoppamäen pitkään rumpusooloon. Yleensä en ole puuduttavien rumpusoolojen ystävä, mutta Kuoppamäki paukutti virkistävästi kuin veden virratessa Valkeakosken kanavassa.

img_0256Ilta oli odotetusti historiallinen. Anssi Tikanmäen sävelet ovat tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa siinä kuin Pekka Halosen maalaustaide tai Matti Kassilan ja Kaurismäen elokuvat. Anssi Tikanmäen teoksesta tekee erityisen se, että sillä ei ole korkeakulttuurin pateettista taakkaa, vaan Maisemakuvia Suomesta on puettu samaan katu-uskottavuuteen kuin samaan aikaan syntynyt uuden aallon suomirokki. Jos Anssi juhlistaa vaikkapa 40-vuotista taivalta, niin olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla, miltä kappaleet kuulostaisi sanoitettuina ja laulettuina. Kukapa muu siihen kykenisi kuin edesmennyt Juice Leskinen, jonka Grand Slam-aikojen musiikillinen johtaja Anssi Tikanmäki oli. Toisaalta instrumentaalimusiikin parasta antia on kuulijan mahdollisuus itse kuvittaa ja sanoittaa se oman kokemusmaailmansa mukaisesti. Miltä juhlakonsertti olisi näyttänyt ilman taustakankaalle yksi yhteen projisoituja maisemakuvia?

The Posies (US) @ Tavastia, Helsinki, 17.4.2016

The Posies on bändi, jota odottaa aina. Tervetuloa takaisin. Edellisestä keikasta on kulunut lähes kuusi vuotta. Parhaillaan yhtye kiertää klubeja huhtikuun lopulla julkaistavan Solid States –paluualbuminsa kunniaksi. Ensin on vuorossa Eurooppa ja sitten matka jatkuu Seattlelaisbändin kotimantereella. Ohjelmistossa kuullaan sekaisin uutta materiaalia ja vanhoja suosikkeja. Tavastian keikalla juhlistettiin myös bändin 20-vuotista konserttitaivalta Suomessa. Yhtye soitti nyt jo seitsemättä kertaa, ja kun sen päälle lasketaan vielä keulakaksikon Jon Auerin ja Ken Stringfellow’n soolokeikat, niin The Posies muodossa jos toisessa on varsin usein nähty vieras. Tätä selittää se, että bändi on suositumpi Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa.

FullSizeRender-1
The Posies on jokaisella keikallaan tehnyt vaikutuksen. Parhaimmillaan hurmoksellinen meininki, mutta aina mukana ripaus sähläystä joko teknistä tai muuten vaan sanoissa sekoilemista. Eikä ottanut pesäeroa tämä keikka aikaisemmista. Ihmettelen vaan miksei bändi julkaissut albumia heti kiertueen alla. Nyt ensi kertaa kuultuna bändin uusi materiaali ei täysin auennut. Monta biisiä olisi varmasti noussut eri tasolle, jos ne olisi ehtinyt pyöräyttää pari kertaa levylautasella. Uusista kappaleista ensimmäinen singlejulkaisu Squirrel vs Snake yltää keskivertoiseksi The Posies –asteikolla, mutta elävänä soitettuna kappale yllätti positiivisesti.

Bändi kiersi tällä kertaa ilman basistia triona. Multi-instrumentalisti Ken Stringfellow kaivoi kitaran ohessa syntikoista tarvittavat instrumentit ja suihkutti sylkeä lavalle tuttuun tapaansa. Jon Auer liidasi kitaraa ja lauloi vuoron perään Stringfellow’n kanssa. Rummuissa oli viime vuonna edesmenneen Darius Minwallan paikalla Frankie Siragusa. Basistin puute häiritsi enemmän lavadynamiikassa kuin soundissa. Alkuun nuutuneen oloinen bändi vaikutti siltä, että olisi ollut krapulassa ja veti keikkaa rutiinilla. Jon Auer varmisteli yleisöltä mikä päivä on ja kun selvisi, että sunnuntai-iltaa vietetään, hän jaksoi viitata siihen moneen otteeseen. Kundit virittelivät kitaroitaan alinomaa ja sekin sakkasi illan sujuvuutta. Yleisö ei tahtonut löytää uusien biisien parissa samaa intomielisyyttä kuin aikaisemmin, vaan odotti tuttuja iskusävelmiä.

IMG_8705The Posies aloitti setin We R Power -kappaleella, mutta ytyä ei vielä siinä vaiheessa vedosta löytynyt. Uusista biiseistä Auerin laulama Unlikely Places osui ja upposi kuten myös em. Squirrel vs Snake. Sen jälkeen kuultu hitti Dream All Day nosti tunnelmaa, mutta ei lähtenyt ihan ansaitsemaansa liitoon. Uusien biisien jälkeen tuli pari piristystä, kun yhtye soitti edelliseltä mestarilliselta Blood/Candy (2010) albumilta hienon Licenses to Hide –kappaleen, jossa viime Suomen vierailuilla naislauluosuudet hoiti Jonna Tervomaa. Tällä kertaa hän ei päässyt flunssan vuoksi paikalle ja duetto-osuudet lauloi Jon Auer. The Glitter Prize soi hienosti myös Auerin ja Stringfellow’n harmonisena yhteislauluna, joka on bändin tavaramerkki. Sitten seurasi liuta uusia biisejä, joista osa vaikutti lupaavilta. Yleisössä alkoi taas väristä kun Amazing Disgrace (1996) -klassikkoalbumin Throwaway ja Please Return It kajahtivat eetteriin.

IMG_8708Auer ja Stringfellow intoutuivat pelleilemään vauhtiin päästyään ja keikan lomaan kuultiin niin Peter Cetera –parodiaa kuin Europe Final Countdownia kuten myös lukemattoman pitkiä potpureita ties mistä viisuista. Loppupuolella kuultiin bändin läpimurtoalbumilta Frosting On the Beater (1993) kappaleet Burn & Shine ja Solar Sister naulasivat keikan vakuuttavasti pakettiin. Encore antoi jo merkkejä, että jatkaako kundit keikkaansa kadulla kuin joskus taannoin. Nimittäin kuuntelin kuusi biisiä ennen kuin oli lähdettävä kotikonnuille. Stringfellow haki backstagelta lisää viiniä ja vähät välitti sunnuntaista. Everybody Is A Fucking Liar melkein tuuppasi pelon maanantaista yleisöltäkin syrjään. Toivebiisi Grant Hart todisti ilman mikrofoneja hoilattuna kundien olevan laulun ylivoimaa. Oma kestosuosikki Ontario sai mustat linnut lentämään myös Oulun, Vaasan, Jyväskylän ja Turun päällä. Hienosti kundit muistivat suomalaisia kaupunkeja nimeltä. Siitäpä saattoi keikka vasta päästä vauhtiin, mutta itse suunnistin narikkaan ja jätin viimeiset ylimääräiset kappaleet kuulematta.

FullSizeRender

The Posies on vähän kuin urheilujoukkue, jota kannattan intohimoisesti. Pelatkoon huonon kauden tai vaikka keskinkertaisen, silti seison joukkueen takana. Paluu Tavastialle ei pettänyt, mutta vielä parempi se olisi ollut, jos olisivat tulleet vasta parin viikon päästä. Nyt pitää odotella hetki vielä uutta pitkäsoittoa ja sitten voikin taas toivoa, että bändin näkisi pian uudestaan.

 

Eddie & The Hot Rods (UK) @ Tavastia, Helsinki, 30.1.2016

FullSizeRender-3Brittiläinen Eddie & The Hot Rods on legendaarinen bändi, joka raivasi tietä punkille 1970-luvun brittipubrokin ytimessä. Bändiä on lämmitellyt muuan Sex Pistols ja tukea on annettu keikkalavoilla myös Ramonesille ja Talking Headsille. Kovassa jengissä siis pyöritty. Eddie & The Hot Rods on monelle yhden hitin bändi ja samalla asenteella lähdin Tavastialle tsekkaamaan konkaribändin nykykunnon. The Eddie & Hot Rodsien edellisestä Suomen vierailusta oli kulunut vain reilu vuosi, jonka jostain syystä jouduin skippamaan. Bändi ei tosin ravaa täällä alati, sillä sitä edellinen keikka osui vuoteen 1977. Tätä tilaisuutta ei voinut skipata – oli pakko lähteä kiitämään.

FullSizeRender-1
Epäilin bändin olevan jo väsähtänyt pumppu, mutta tällä kertaa senioriosasto yllätti ja näytti millaista on rokin riemu. Ainoa alkuperäinen jäsen laulaja Barrie Masters on olemukseltaan kuin kuivan kesän orava, mutta laulajana edelleen tiukassa kunnossa. Kitarakaksikko Richard Holgarth ja Chris Taylor hoitivat hommansa tyylikkäästi, rumpuja takoi poikkeuksellisen väkevästi Simon Bowley ja oman tonttinsa seremoniamestari basisti Dipster piti meininkiä yllä. Eddie & The Hod Rods sijoittuu rockin maailmankartalla jonnekin Dr. Feelgoodin, The Skidsin ja Buzzcocksin välimaastoon. Pubrockia ja melodista punkia samassa paketissa.

FullSizeRender-4

Pääesiintyjää lämmitteli kotimainen Anal Thunder, jota en ehtinyt tarkastamaan. Saavuin Tavastialle täsmällisesti showtimen mukaan. Keikka ilmoitettiin alkavaksi 21.30, mutta kymmenen minuuttia Eddie & The Hot Rods antoi odottaa itseään. Barrie Masters heitti kärkeen ”We’re back” ja soitto alkoi Get Across to You –biisillä ja komeasti alkoikin. Vaikka bändi on ollut telakalla pitkiäkin aikoina, niin viisihenkinen bändi toimitti asiansa rutiinilla ja ensikertalaisen näkökulmasta katsottuna erinomaisen viihdyttävästi. Jos bändi on yhden hitin bändi, niin muu tuotanto ei kalpene rinnalla. Erityisesti neljäntenä kuultu Quit this town on klassinen styge, ja Michael Monroelle, jos kenelle biisi sopisi coveroitavaksi. Vuoden 1979 tuotos The Power and The Glory ei vaimentanut tunnelmaa. Uudemmasta tuotannosta Better Without You ja Bad Time Again toimivat myöskin mallikkaasti. Keikan toiseksi viimeisenä kuultiin se ainoa top 10 -hitti Do Anything You Wanna Do, jonka Pelle Miljoona on versioinut nimellä Lähdetään kiitämään. Yleisö otti ikivihreän vastaan niin kuin pitääkin; kädet tanassa yhdessä laulaen. Viimeisenä kuultiin Van Morrisonin kynästä alun perin lähtenyt Gloria, mutta Eddie & The Hot Rodsille versio muistutti enemmän Patti Smithin tulkintaa. Encorena kuultiin vielä osuva The Beginning of the End.

FullSizeRender-2Ketterä Barrie Masters muistuttaa lavaolemukseltaan monella tavalla Mick Jaggeria tai David Johanssenia, mutta hoikan nestorin olemus on kuitenkin vuosien varrella sen verran ikääntynyt, että näinä rocktähtien katovuosien aikaan olen onnekas, että bongasin hänet näinkin kovassa iskussa. Eddie & the Hot Rods valoi uskoa siihen, että elämässä pitää tehdä just sitä mitä haluaa tehdä.

 

 

Julia Holter (US) @ Tavastia, Helsinki 1.11.2015

Julia HolterSmokkikuvioiseen paitaan pukeutunut Julia Holter astui bändin kanssa lavalle kaksi minuuttia ilmoitettua myöhemmin. Hän asettui kainosti koskettimien taakse ja testasi mikrofonin korkeutta kevyesti hyppäämällä. Se oli liian korkealla. Yleisö seurasi aivan hiljaa Holterin liikkeitä. Sitten Julia kääntyi katsomaan soittajakavereitaan ja alkoi mitään sanomatta esittää vangitsevaa musiikkiaan. Kului pari kappaletta ennen kuin vähäeleinen Holter alkoi pudotella humoristisia välispiikkejään. Hän paljastui leppoisaksi jutustelijaksi, joka samalla nosteli hiuksiaan häpeilemättä sotkuun kuin luonnon lapsi.

Julia Holter poster

Los Angelesista kotoisin oleva Julia Holter vieraili toistamiseen Suomessa. Edellinen visiitti osui Flow-festivaaleille pari vuotta sitten, mutta nyt oli aika omalle klubikeikalle Helsingin rokkipyhätössä. Tiketti Tavastialle maksoi 20 euroa ja veikkaan, että seuraavasta kerrasta saakin maksaa jo tuplahinnan. Holterin barokkipop ei avaudu helposti massoille, mutta jos 30-vuotiaan säveltäjän kappaleiden taso kehittyy samaa vauhtia, voi hän eräänä kauniina päivänä napata valtikan Kate Bushilta.

Julia Holter on tuoreella albumillaan Have You In My Wilderness saavuttanut kriitikoiden suosion ja sitä myöten laajentanut yleisöään. Kaikkiaan Holter on julkaissut neljä albumia. Edellinen albumi Loud City Song (2013) sai yhtä lailla komean vastaanoton, mutta siltä kuultiin keikalla vain kaksi kappaletta Horns Surrounding Me ja In the Green Wild. Reilun tunnin setti sisälsi lähinnä musiikkia uudelta albumilta. Kappaleet tarjosivat kuulaita, intiimejä ja välillä ilmavia melodiakulkuja. Hienoimmat hetket synnyttivät Feel you, Everytime Boots, Silhouette sekä melodramaattinen Vasquez, joka päätti varsinaisen keikan.

J-holterJulia Holterin ääni solisee kuin kevätpuro, mutta alttoviulisti Deanna Maccaben keskeiseen rooliin noussut taustalaulu laittoi harmoniat vasta virtaamaan. Holterin taustalla soitti pätevä rytmikaksikko. Devin Hoff on velho basistiksi ja Corey Fogel Los Angelesin arvostetuimpia kannuttajia. Bändi pystyi välittämään albumin vivahteikkaan tunnelman livenä tyylikkäästi. Osa biiseistä toimi jopa paremmin elävänä kuten jälkimmäisenä encorena soitettu koukuttava Sea Calls Me Home, joka laittoi uimataidottomankin pulikoimaan. Siinä fiiliksessä oli hyvä lähteä kotiin tiedostaen, että uutta laadukasta musiikkia syntyy niin kauan kuin tällä pallolla riittää tallaajia.FullSizeRender

22-Pistepirkko @ Tavastia, Helsinki, 22.8.2015

Kun näin ilmoituksen 22-Pistepirkon jäähyväiskeikasta, se sai rivakasti ostamaan liput Tavastialle ja heti perään epäilemään, että bändin lopettaminen ei voi pitää paikkaansa. Asko Keränen kertoi bändin nettisivuilla veljesten ajautuneen tappelurinkiin, jonka johdosta päättivät jäädä määräämättömälle tauolle. Vaikea uskoa, että päätös olisi lopullinen. Toisaalta 22-Pistepirkon ruotuun ei sovi mitenkään, että he tekisivät tällaisia markkinointitempauksia vain myydäkseen keikan loppuun. Ehkä he ovat siis oikeasti pidemmän huilin tarpeessa.

FullSizeRender-1Utajärvellä 35 vuotta sitten perustettu 22-Pistepirkko on koko uransa ollut kiinnostavin suomalainen vaihtoehtobändi. Päätös laittaa pillit pussiin velvoitti bändin soittamaan jäähyväisten kunniaksi kaksi keikkaa samaisena lauantaina. Ensimmäinen keikka myytiin nopeasti loppuun. Lisäkonsertti saatiin järjestettyä samalle päivälle, mutta alkoi jo 14:30. Toinen veto, johon itsekin osallistuin, alkoi sekin poikkeuksellisen aikaisin jo 20.00. Syy: bändin on tarkoitus vetää pitkä keikka. Lisäksi Tavastialla kolkuttaa takarajana myös lauantaidisko, joka pakottaa keikat päättymään klo 23 mennessä. Ei 22-Pistepirkkko soittanut sentään kolmea tuntia, mutta reilun kaksi tuntia tosin pitäen välissä vartin tauon.

22-Pistepirkko ponnistaa psykedeelisen ja garage rockin trampoliinilta ja korkealle pomppaakin, tosin mukana on runsaasti omaa kierrettä, joka tekee bändistä yhden persoonallisimmista bändeistä mitä härmässä on koskaan toiminut. 22-Pistepirkko on saanut arvostusta myös muualla Euroopassa. En muista kuka kirjoitti joskus 90-luvun alussa, mutta hyvin kirjoitti, kun sanoi 22-Pistepirkon musiikin jos minkä sopivan David Lynchin elokuviin. Osuvasti sanottu. Sen sijaan kotimaisessa TV-sarjassa Kallio pirkkojen musiikki soi väärässä ympäristössä.

22-ppTavastian ilta tarjosi kaksi tunnin settiä sekä reilun mittaisen encoren. Toista encoreakin jengi taputti tahdikkaasti, mutta siihen ei bändi enää taipunut. Olihan takana reilun neljän tunnin iltamat, joten ihan komea finaali bändille. 22-Pistepirkko on vahva tasa-arvoinen trio, jonka joka jamppa on myös tärkeä biisintekijä. Keulilla PK Keränen omintakeisella lauluäänellään on orkesterin kiistämätön tunnusmerkki. PK:sta on kouliintunut 35 vuodessa myös vänkä kitaristi. Lavalla bändin voimahahmo on Asko Keränen, joka hoitaa riehunnan, välispiikit ja tietenkin koskettimet ja ohjelmoinnin, mutta myös basson, silloin kun sitä tarvitaan. 22-Pistepirkko on siis hieman The Doorsin hengenheimolainen, sillä bändin soundin pohjana ei ole perinteisesti basso ja rummut.

KeräsetRumpali Espe Haverinen laulaa myös säännöllisesti pari biisiä keikalla. Tällä kertaa hän lauloi Tired of Being Drunk biisin, jonka taustalla hääräsi bändin lisäksi nelihenkinen torviryhmä. 22-Pistepirkko on esiintynyt aikaisemminkin torvien kanssa, mutta omalle kohdalle sattui ensimmäinen kerta. Kestikin hetken tottua torville sovitettuihin versioihin. Juuri edellä mainittu Tired of Being Drunk ei kuitenkaan toiminut torvien tukemana. Sen sijaan torvien laiskottama versio Birdy –hitistä toimi mainiosti ja varsinkin huilu korvasi albumiversiolla kuultavan sirkutuksen tyylikkäästi. Torvet toivat voimaa menopaloihin kuten esimerkiksi Rat King soi vahvasti, mutta eniten nautin alkuperäisestä trioilmaisusta. Settilista sisälsi kattavasti kappaleita koko uralta ja huvittava hetki oli kun Asko yritti yleisöä saada mukaan laulamaan ennen julkaisemattoman Madness of Speed –biisin mukana. Ei lähtenyt laulu, mutta kun bändi soitti vuonna 1989 julkaistulta Bare Bone Nest –albumin hitin Frankenstein, johan repesi. Eikä meno laantunut Stupid -biisin aikana. Ekan setin parhaimmistoa olivat myös I’m a Moon Around You, joka on tunnelmapala Rally of Love –albumilta. Reipas versio kuultiin myös Velvet Undergroundin harvinaisuudesta We’re Gonna Have a Real Good Time Together.

Breikki tuli tarpeeseen myös yleisön puolesta, sillä lämpötila salissa huiteli vähintään kolmessakymmenessä. Iltapäivän keikan tunkka ei ollut ehtinyt tuulettua ennen illan esitystä, eikä tilannetta auttanut uudelleen täyttynyt tupa ja varmaan ulkopuolen helteelläkin oli osuutensa asiaan. Tauolla oli hyvä käydä vetämässä keuhkoihin raikasta ilmaa.22pp

Jos alkupuoliskolla oli paikoin ruostetta, oli toinen setti kokonaisuutena puhdasta terästä. Helppohan se oli riemuita kun Rumble City, Lala Land –klassikolta (1994) kuultu (Just) A Little Bit More ja Elevenilta (1998) vetäisty Onion Soup laittoivat yleisön hoilaamaan täysillä mukana. Kakkossetin parasta antia tarjosi kuitenkin melodiaässä Rally of Love, jonka lyömätön biitti sai lanteet heilumaan. Balladiosasto jäi vähiin, mutta Espe lauloi kohtalokkaan pelkistetysti Sky Girl –biisin albumilta (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008) vain PK:n kitaran säestyksellä. Toisen setin eroottisimman kappaleen tittelin nappasi cover Bo Diddleyn Mona –bluesklassikosta. En muista vastaavaa värinää kokeneeni pirkkojen keikoilla. Encore päätyi kappaleeseen I Knew, joka löytyy Drops & Kicks (2005) -albumilta ja jos se oikeasti päätti lopullisesti 22-Pistepirkon taipaleen, niin fiksumpaa valintaa en olisi keksinyt.

Kaikesta spekuloinnista huolimatta ilta 22-Pistepirkkojen seurassa oli ikimuistoinen uran pakettiin käärivä kokemus. Tämä sattui olemaan 10 kerta kuin näin bändin elävänä. Jokainen kerta on ollut yllätyksellinen ja erilainen niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäinen kerta osui huhtikuulle 1991, jolloin läpimurtolevy Big Lupu (1992) oli vasta tuloillaan. Sitä ennen olin kuunnellut erityisesti The Kings of Hong Kong –albumia (1987), mutta tuskin osasin ennustaa kristallipallosta, että olisin heidän läksiäisissä vuonna 2015. Olen nähnyt kerran myös The Others -kokoonpanon, joka on 22-Pistepirkkojen jäbien mainio coverpumppu. Sen lopettamisesta ei ole ollut mitään puhetta. Onneksi.22pp_mv