Edellisestä Kulttuuritalon vierailusta oli vierähtänyt lähes vuosi. Pieniä muutoksia tapahtunut sinä aikana, sillä lavan taustalla oleva sivuille kauniisti leviävä kaareva seinä oli vuorattu mustalla moltonilla. Se paransi huonomaineista akustiikkaa rutkasti, mutta samalla se tahrasi Alvar Aallon sormenjälkiä. Aikaisemmin arkkitehtoonisesti komea takaseinä tarjosi majesteetillisen leikkikentän valoille ja varjoille, mutta nyt minkä silmä kärsi, sen korva voitti. Uusi muutos koski myös makuaisteja, sillä salin vasempaan laitaan oli pystytetty baaritiski, josta sai hakea halutessaan muovituopposen juotavaa. Tämä helpotti jonotusta alakerran baariin.
Sunnuntai-illan konserttia mainostettiin kolmen 1960-luvun todellisten suosikkibändin harvinaisena yhteisesiintymisenä. Sitähän se oli paperilla, mutta siltikin vain rippeinä. Illan aloittanut The Troggs oli lähimpänä alkuperäisyyttä muutenkin kuin nimensä perusteella, sillä sen riveissä soitti alkuperäiskitaristi Chris Britton, joka on riffitellyt bändissä kunnioitettavat 52 vuotta. Basisti Pete Lucas on kulkenut matkassa 41 vuotta ja rumpali Dave Maggs 30 vuotta. Laulaja Chris Allen on paikannut muutama vuosi sitten menehtynyttä alkuperäistä bändin keulahahmoa Reg Presleytä muutaman vuoden ajan.
The Troggsilla on pitkä katkeamaton ura takana, mutta sen luova ja menestyksen kausi osui 1960-luvulle. The Troggs sai nostetta 1990-luvun alussa R.E.M -yhtyeen avustuksella. Viimeiset 25 vuotta yhtye on keikkaillut nostalgian ja elannon piikkiin. Bändin versio Wild Thing -klassikosta oli alkuperäisen The Wild Ones -versiota mittavampi jättihitti. Tämän lisäksi The Troggsin omaa tuotantoa oleva biisi With A Girl Like You oli aikanaan myös listaykkönen. Suurelle yleisölle tunnetuin Reg Presleyn sävellys on kuitenkin Love Is All Around, joka sai korvamatokuurin 1990-luvulla. Wet Wet Wet teki siitä pitkäaikaisen listaykkösen, jolle hittielokuva Neljät häät ja hautajaiset antoi lisäpotkua. Kymmenen vuotta myöhemmin elokuvasuosikki Love Actually -elokuva nosti sen jälleen parrasvaloihin jouluisena versiona. Nämä kappaleet luonnollisesti kuultiin illan aikana, mutta myös paljon muuta.
Keikka alkoi Give It to Me (All Your Love) kappaleella ja Chris Allen piti letkeällä lavakarismallaan ja välipuheillaan homman eläväisenä koko keikan ajan. Bändi joutui 1960-luvulla BBC;n sensuurin kynsiin ja joitakin heidän biisejä ei soitettu radiossa kuten Night of the Long Grass jäi paitsioon ruoho sanan vuoksi. Tuon maailman aikaan soittokieltoon olisi ollut suotavampaa joutua Strange Movies -biisin vuoksi, joka tuntui kirjaimellisesti hämmentävältä, kun pappaosaston Chris Allen vemputti kättään mikkiständin varressa samalla voihkien kohti kliimaksia. Bändin kivijalka Chris Britton pudotteli riffejä eleettömästi koko keikan ajan ja muutenkin bändi hoiti homman moitteettomasti, mutta Kultsan lava tuntui heille hieman liian isolta. The Troggs toimisi paremmin rupisemmalla klubilla.
The Troggs settilista:
Give it to me (All your Love)
Run Home
Walking the Dog
Louie louie
I Do Do
Night of the Long Grass
Feels Like A Woman
Any Way That You Want Me
Little Girl
Strange Movies
With A Girl Like You
Love is All Around
Wild Thing
Encore
I Can’t Control Myself
Illan toisena esiintyjänä nousi lavalle Animals & Friends, joka ei kiinnostanut lähtökohtaisesti kovin paljon. Näin muutama vuosi sitten Eric Burdon & The Animalsin Pori Jazzeilla ja se toimi erinomaisesti. Nyt nimellä Animals & Friends liikkuva kokoonpano perustuu alkuperäisen rumpalin John Steelin läsnäoloon. Hall of Fame -kreditoituja miehiä ei näillä kulmin usein käy, mutta melko vaikeaa oli kokea bändi The Animalsiksi. Toki kosketinsoittaja Mick Gallagher toi lisää uskottavuutta piipahtaessaan hetken The Animalsien riveissä jo vuonna 1965, mutta tunnetumpi Gallagher on Ian Dury and The Blockheadsin riveistä. Bassoa soitti Bronxista lähtöisin oleva Roberto Ruiz ja sen keskeisimmän tontin eli kitaristi-laulajan nelikymppinen Danny Handley.
Kuulin ensimmäisen biisin salin ulkopuolelta ja Baby Let Me Take You Home kuulosti yllättävän paljon Eric Burdonilta. Ei Handley ihan samaan jylhyyteen kykene, mutta lauloi antaumuksella. Burdonia ei nähdä kitaran varressa, mutta Handley osoittautui olevansa myös erinomainen blues-kitaristi. Aidossa Animalsissa pitäisi olla laulaja ja kitaristi erikseen. Tämä oli säästöversio. Settilista sisälsi kaikki The Animals-hitit, joista It’s My Life kasvoi lähes alkuperäiseen dynaamisuuteensa. Keikka huipentui luonnollisesti yhtyeen maamerkkiin House of the Rising Sun. Lisäksi bändi soitti ikivihreitä rythm and blues -klassikoita, jotka olivat keskeisiä The Animalsin ohjelmistossa silloin joskus. Ihan kelpo keikka tämäkin, vaikka nuoret miehet keulilla olivatkin vain Animalsin ystäviä.
Animals & Friends settilista:
Baby Let Me Take You Home
It’s My Life
Crying
Bringing It On Home to Me
Don’t Bring Me Down
I Put Spell on You
Baby Don’t Let Me Be Misunderstood
Night Time Is the Right Time
The Story of Bo Diddley
We’ve Gotta Get Out of this Place
Encore
Boom Boom
House of The Rising Sun
Ilta huipentui CCRevived -yhtyeen esitykseen. Ihmettelen miksi keikkamyyjä on kelpuuttanut tämän tribuuttibändin kahden muiden matkaan. Kokoonpanossa ei ole mitään yhteistä alkuperäisen Creedence Clearwater Revivalin kanssa. Ainoa yhteys on legendaariset CCR-biisit, joiden cover-versiot eivät pärjänneet lähimainkaan alkuperäisille. Jos tähän retkueeseen törmäisi vahingossa jossain räkäisessä baarissa, olisi ilmestys ihan positiivinen yllätys, mutta Kulttuuritalon pääesiintyjänä törkeä huijaus monelle tietämättömälle. Bändiä mainostettin legendaarisen Johnny Guitar Williamsonin johtamaksi bändiksi. Ensinnäkään yhtyeestä ei löydy mitään mainittavaa internetin saloista. Williamson on sentään soittanut norjalaisessa Titanic -orkesterissa ja ollut tekemissä muutamien nimekkäiden artistien kanssa, mutta ilman mitään yhteyttä CCR:n jäsenistöön (John Fogerty, Tom Fogerty, Doug Clifford, Stu Cook). Melko typerää oli soittaa I Put Spell on You, joka oli kuultu vain puoli tuntia aiemmin Animals & Friendsin väkevänä versiona. Tämän kokoonpanon kohdalla 60€ tiketti tuntui kusetukselta. 30€ maksaisin niin The Troggista kuin Animals & Friendsistä, mutta CCRevived kuuluu osastoon sisältyy narikkamaksuun. Suurimmalle osalle yleisöä tällä ei tainnut kuitenkaan olla merkitystä, sillä biiseistä silmin nähden nautittiin. Itse jaksoin kuunnella vain alkupuoliskon keikasta ennen kuin nappasin takkini narikasta, joka oli ennakkoon maksettu lipunoston yhteydessä. Kaunis ajatus siltä, jolta lipun sain lahjaksi. 
Jos lauantai-iltana rokkiklubissa mossataan ja läikytetään olutta, niin sunnuntai-iltapäivästä samassa paikassa voi ottaa luontevasti hörpyn pillimehusta siinä mossauksen lomassa. Tavastia-klubilla on nähty jo muutaman vuoden ajan sunnuntai-iltapäivisin lastenkonsertteja ja nyt pienen tauon jälkeen ne tekivät paluun. Jos ulkona oli mitä aurinkoisin pakkaspäivä, niin siitä huolimatta M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen legendaarinen duo Gommi ja Pommi myi klubin hämärään yli neljäsataa lippua.
lipunmyynnin vieressä on varattu tila vaunuparkille. Lasten talvivaatteiden riisumisessa ja pukemisessa on oma vaivansa, mutta sitä helpottaa ja nopeuttaa ilmainen narikka. Tavastialta viisas ratkaisu, sillä kalliiksihan se tulisi maksaa isomman perheen vaatesäilytyksestä. Konsertin lipunhinta oli yksittäin 12€, mutta perhepaketissa tiketin sai edullisemmin 10€ per nuppi. Klubi näytti hieman erilaiselta, kun sisääntulo oli valaistu kirkkaasti. Hämärässä hoipertelun sijaan konsertin pääasialliset asiakkaat näkivät nyt tepsutella turvallisesti salin puolelle. Baaritiskin drinksuhyllyt olivat peittettyinä ja tarjolla oli lastenkestien antimia.
Gommi soitti tyypilliseen tapaan banjoa ja Pommi näppäili harmonikkaa ja välillä istui niiden kangaspuiden ääreen. Settilista koostui M.A. Nummisen tutuista kappaleista. Tosin sekaan mahtui pari meikäläiselle harvinaisempaakin herkkua. Kissa vieköön on kaikille tuttu käännös Louis Armstrongin Jeepers Creepers -klassikosta. Kamelilaulun ”se se on” kertosäe ei vetänyt helppoudestaan huolimatta yleisöä lauluun mukaan. Pedro otti pommi-kissana lauluvastuun Susi-kappaleen aikana ja M.A. yritti Gommina piirtää fläppitauluun suden. Lasten mielestä se ei näyttänyt sudelta, siksi piirros oli aivan susi. Kookospähkinä -hitti sai yleisön heilumaan ja Limonaatia suun napsumaan. Bobby Veen Rubber Ball väännös Kumipallo nosti tunnelman kattoon kuin käsistä karannut heliumpallo. Lasten klassikko Jänis istui maassa luonnistui yleisön laulamana. Tämän perään Gommi lauloi rokahtavamman version Jänis istui maassa Suomessa. Keikan varsinainen osuus päättyi Eduard Uspenskin luoman hahmon Krokotiili Genan syntymälauluun, joka tunnetaan paremmin hittinä Minä soitan harmonikkaa.
Ounastelimme narikan ruuhkautuvan pikkuväen hakiessa pukineita, joten liukenimme paikalta, kun Gommi ja Pommi soittivat vielä yhden encoren. Kolmen vartin setti oli oikein sopiva annos jammailua sunnuntai-iltapäivän ratoksi. Seurassamme ollut pikkuneiti näytti nauttivan kovasti keikasta, mutta loppupuolella katossa roikkunut diskopallo alkoi vetää puoleensa. Tuli siis todistettua, että rokkiklubit sopivat kaikenikäisille.
Keikkakeppi 