Morrissey (UK) @ Finlandia-talo, Helsinki 15.11.2014

Morrissey on indie-musiikin Jeesus, jonka ihailijat ovat kaikkein omistautuneimpia opetuslapsia. Morrissey on liian kulmikas kaveri koko maailman Elvikseksi, mutta vaihtoehtoisen pop-musiikin rintamalla hän on kiistatta kingi. Hän on ikoni niin äänensä, sanomansa kuin kasvojensa vuoksi. Eikä ihme, että Finlandia-talon 1700 istuinta myytiin muutamassa minuutissa loppuun. Sunnuntain lisäkeikka tuli saman tein myyntiin. Kunnioituksen puolesta puhuu myös se, kun Morrissey viisihenkisen bändinsä kanssa asteli lavalle, nousi yleisö seisomaan. Taisi olla ensimmäinen kerta konserttisalissa, kun kuuntelin keikan jalkeilla alusta loppuun.

Kun astelin sisään saliin, Morrisseyta lämmitteli videoscreeniltä New York Dolls, joka on ollut miehen suosikki jo 1970-luvulta alkaen, jolloin hän itsekin kuului The Nosebleeds punk-bändiin. Morrisseyta ei tarvinnut kuitenkaan odotella pitkään, kun tasan kahdeksalta valkokangas rojahti alas ja vitivalkoiseen asuun sonnustautunut Morrissey otti tilan haltuun valtavalla karismallaan.

Morrissey @ Finlandia-talo 15.11.2014

Morrissey @ Finlandia-talo 15.11.2014

Morrisseyn on suoltanut reilu kolme vuosikymmentä nerokkaita tekstejä, jotka ovat yhteiskunnallisesti kantaaottavia, mutta myös sarkastisia ja omakohtaisia. Laulujen nimet ovat itsessään jo aforismeja. Mies on pysynyt tyylilleen uskollisena The Smiths-ajoista lähtien. Kitaristi Johnny Marr muodosti Morrisseyn kanssa legendaarisen lauluntekijäparivaljakon ja The Smiths nousikin nopeasti 1980-luvun merkittävimmäksi brittiyhtyeeksi. The Smithsin hajottua Morrissey on pärjännyt Johnny Marria paremmin, vaikka hänkin on ollut työteliäs. Morrissey on julkaissut kymmenen albumia, joista tuorein World Peace Is None of Your Business julkaistiin kesällä. Levy tosin vedettiin nopeasti pois nettilevityksestä Morrisseyn riitaannuttua Harvest Recordsin kanssa.

Olen nähnyt Morrisseyn kahdesti aiemmin ja edellisestä vedosta Kaapelitehtaalla vuodelta 2009 jäi väkevä mutta soundeiltaan tukkoinen mielikuva. Nyt Finlandia-talo antoi mahdollisuuden parempaan akustiikkaan, vaikka vahvistamattomalle musiikille suunniteltu talo ei ole koskaan ollut paras esiintymispaikka rock-bändille. Katsoin keikan permannon takimmaiselta riviltä ja vielä pienen lipan alta, silti soundit olivat koko keikan ajan kelvolliset. Morrisseyn settilistat eivät ole koskaan olleet yleisöä nuoleskelevia ja nytkin kiertueen repertuaaria ennalta tutkineena tiesin, että biisit tulisivat pääosin olemaan uudelta albumilta.

Morrissey aloitti jyräävästi Smiths-klassikolla The Queen Is Dead, jonka taustalle projisoitiin kuningataräiti näyttämässä keskisormea. Heti perään kuultiin soolouran startannut pop-helmi Suedehead. Kolmantena Morrissey soitti Vauxhall and I –albumilta löytyvän herkkupalan Speedway. Kitaristi Boz Boorerin kipparoima bändi paahtoi hyvässä iskussa ja ajoittaista kiukuttelijan mainetta kantava Morrissey vaikutti olevan poikkeuksellisen hyväntuulinen ja seesteinen. Mies vitsaili bändin matkustaneen edellisenä iltana Tukholmasta laivalla ja pahoitteli, jos näyttävät vanhoilta. Bändi on kuitenkin vetreä kokoonpanno, joka on pitkään soittanut Morrisseyn kanssa. Boz on Morrisseyn lisäksi ainoa britti bändissä, muut ovat jenkkejä. Rummuissa Matt Walker, bassossa Mando Lopez, kitarassa Jesse Tobias, joka on myös Boorerin lisäksi keskeinen biisintekijä sekä kosketinsoittaja/kitaristi Gustavo Manzur. Morrissey ei näyttänyt olevan moksiskaan lavalle rynnänneistä veijareista, jotka halusivat koskettaa suurta idoliaan. Lisähuomiona mainittava, että kaikki lavalle kavunneet olivat aikuisia miehiä. Onneksi järjestysmiehet olivat ripeitä ja saivat kaverit takaisin paikoillensa.Moz

Uuden materiaalin aloitti albumin komea nimibiisi World Peace Is None of Your Business, jonka perään saatiin vielä edellisen Years of Refusal (2009) –pitkäsoiton hitti I’m Throwing My Arms Around Paris. Seuraavana oli vuorossa Staircase at the University, joka uutuusalbumin kappaleista toimi lavalla parhaiten. Myös Earth is the Loneliest Planet erottui Manzurin latinokitaralla varustettuna pirteästi muusta samankaltaisesta materiaalista. Maladjusted (1997)-albumilta Morrissey soitti harvoin kuullun Trouble Loves Me –kappaleen, joka oli illan koskettavimpia hetkiä. Eikä voinut välttyä ajattelemasta syksyllä paljastunutta uutista Morrisseyn syövästä. Sairaudesta huolimatta Morrissey vaikuttaa henkisesti hyvinvoivalta ja fyysisestikin hyväkuntoiselta. Todennäköisesti Morrissey sairastaa eturauhassyöpää, sillä siitä hän mainitsee myös omakohtaisessa I’m Not A Man -kappaleessa. 55-vuotias Morrissey onkin sanonut haastattelussaan, että hän lepää vasta haudassa.

Morrissey soitti illan aikana kaikkiaan 17 kappaletta ja konsertti kesti tasan puolitoista tuntia. Kestoltaan kompakti veto, vaikka joitain biisejä jäikin kaipaamaan, mutta Morrisseyn kohdalla pettyy aina, jos on odotuksia. Keikan ensimmäinen puolituntinen oli komea, mutta seuraavan tunnin hieman pateettiseksi muodostunut dramaturgia olisi kaivannut pientä virkistystä. Ilta alkoi ja päättyi The Smiths-biiseillä, muuten kattaus oli Morrisseyn soolotuotantoa. Illan finaalina kuultiin kiertueen tapaan Meat is Murder, jonka tueksi esitettiin kylmäävästä Farm to Fridge -lyhytelokuvasta kuvamateriaalia eläinten barbaarisesta kohtelusta. Morrissey on ollut koko uran aktiivinen eläinten oikeuksien puolesta puhuja. Enkä usko, että kovin monelle maistui keikan jälkeen kananugetit tai kasleri. Morrissey on ollut kasvissyöjä 11-vuotiaasta lähtien ja on siinä ollut vuonna 1970 manchesterilaiskeittiössä ihmettelemistä, kun pojalle ei maistukaan enää munat ja pekoni.

Morrissey heitti tapojensa mukaisesti keikan päätteeksi paitansa yleisölle. Bändi poistui hetkeksi ja verkkokalvolla vilistivät kärsivät eläimet. Tunnelma muuttui lohdullisemmaksi, kun bändi palasi takaisin ja soitti encorena Morrisseyn sooloklassikon Everyday is Like Sunday. Hieno biisi oli kuin kynttilä marraskuiseen pimeyteen, mutta biisin aikana Morrissey viestitti rääväsuiseen tapaansa mielipiteensä. Morrissey esiintyi itse encoren sinisessä paidassa, mutta bändin jätkille oli varta vasten painettu t-paidat, missä levy-yhtiö sai kuulla kunniansa: Fuck Harvest Records. Morrissey oli lauantaina hyvässä iskussa ja tuskin terä tylsistyy vielä pitkään aikaan. Totta kai tuore uutinen vakavasta sairaudesta toi konserttiin häivähdyksen haikeutta ja sen tosiasian, ettei mikään ole ikuista.moz3

The Fall (UK) @ The Circus, Helsinki 25.10.2014

Pitkästä aikaa tuli nähtyä erikoinen live-veto ja varsin pitkään kesti kirjoittaa siitä. Puolentoista viikon takainen keikka raportoidaan melkoisella viiveellä. Post-punk-pioneereihin lukeutuva The Fall on yksi maailman tuotteliaimmista bändeistä, jonka ansioluettelosta löytyy peräti 30 albumia, 30 live-albumia ja rutkasti erilaisia kokoelmia, unohtamatta EP-levyjä ja single-julkaisuja. Manchesterissa vuonna 1976 perustettu The Fall on myös tuulikaappi, missä ovi on heilunut tiuhaan. Mark E. Smith on bändin kiistaton johtaja ja ainoa alkuperäisjäsen, mutta hänen kumppaninaan on soittanut lähes 70 eri muusikkoa. Smith ei harrasta pahemmin koesoittoja, vaan ottaa uuden jäsenen spontaanisti vaikka suoraan kadulta.

Suurta menestystä karttanut bändi on saavuttanut vankan kulttisuosion ja yksi hänen suurista faneistaan on legendaarinen, mutta edesmennyt britti-DJ John Peel. Jo hänenkin vuoksensa The Fall on nähtävä kerran elämässään, mutta varsinkin siksi, että kokoonpano vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa. En ole bändin fani enkä ole seurannut koskaan aktiivisesti. Ennen keikkaa verestin bändiä kuuntelemalla sitä juoksulenkillä ja totesin toimivan erinomaisesti monotonisen urheilun rytmittäjänä. Siispä suuntasin  mielenkiinnolla The Circukseen, missä bändin soittoaika oli ilmoitettu alkavaksi vasta 00.15. The Fall saapui osana Supermassive-tapahtumaa, joka on vaihtoehtoisen musiikin ainoita syyskaudella järjestettäviä kaupunkifestivaaleja Helsingissä. Nyt toista kertaa järjestettävä tapahtuma tuli omalta kohdaltani korkattua, mutta todellakin täsmäiskuna, sillä muita illan artisteja en nähnyt.

The Fall @ The Circus, Helsinki

The Fall @ The Circus, Helsinki

The Fall starttasi keskiöisen keikan iskevästi Gone to Venice -biisillä. Bändi koostui kahdesta rumpalista, kitaristista, basistista ja kosketinsoittaja Elena Poulousta, joka sattuu olemaan myös Smithin vaimo ja sitä myöten pitkäikäisimpiä bändiläisiä – jäsen jo vuodesta 2001. Vokaaliosuudet hoitaa tietenkin Mark E. Smith, jonka tulkinta muistuttaa enemmänkin mölyävää puhelaulua. Mark E. Smithin sanoitukset ovat arvoituksellisia jo sisältönsä puolesta, mutta myös tulkinnan ja miksauksen, sillä ei niistä saa mitään selvää. Jos on tulkinta holtitonta, niin miehen läsnäolo vasta vaikutti turhautuneen välinpitämättömältä. Smith harhaili pitkin lavaa, sääteli ylimielisesti vahvistimien namiskoja, istui pitkät tovit pimennossa lavan laidalla, missä kuitenkin jatkoi määkymistään. Bändin tiukka soundi pysyi kuitenkin kasassa ja muusikot runnoivat kymmenkunta räimebiisiä maaliin solistin seikkailuista huolimatta.

Yhteenvetona keikka oli toisaalta karmea, toisaalta kiehtova. Mark E. Smith on omintakeinen persoona, joka hoilottaa sanoja kuin sylkeä suusta. Liekö myöhäinen soittoaika antanut hänelle aikaa vetää tukevat pohjat, koska sen verran hallitsematonta oli kauluspaitaisen Smihtin vaikutelma lavalla. Itse bändi hoiti homman kunnialla ja varmasti tottuneena päällikkönsä toilailuihin. Keikka päättyi väkevään Theme From Sparta FC – biisiin, joka on niitä harvoja biisejä, joita olin kuunnellut ennalta. Kyseinen kappale löytyy The Real New Fall LP (Formerly Country on the Click) -albumilta. Keikka oli paketissa, kun encorena kuultiin rutiininomainen veivaus biisistä Blindness. The Circuksesta poistui mielellään ja matkalla kotiin harmitteli väsyneen bändin aiheuttamaa pettymystä, mutta näin puolitoista viikkoa myöhemmin keikkaa muistelee mieleenpainuvana kokemuksena ja Mark E. Smithiä yhtenä post-punkin jännittävimpinä henkilöinä. Live-veto tuli nähtyä, mutta silti The Fall toimii paremmin studiotallenteilta kuunneltuna.