JD McPherson w/ Ray Jacildo (US) @ Livestream performance via Stageit.com, Nashville, TN, 2.4.2020

Näinä koronakaranteeniaikoina live-keikkojen seuraaminen on siirtynyt verkkoon. Nyt tartuin ensimmäisen kerran rapakontakaiseen tarjontaan. Stageit.com -sivuston kautta oli mahdollisuus seurata juurevan kanisterirokin mestarin JD McPhersonin esitystä. Viime vuoden parhaita keikkoja oli saman hepun Pori Jazz -veto, joten silmät kiiluen uppouduin intiimiin nettisettiin. 

JD McPherson soitti duettokeikan kosketinsoittaja Ray Jacildon kanssa. Ennakkotiedoissa puhuttiin duettokeikasta basisti/tuottaja Jimmy Suttonin kanssa, mutta epäilemättä koskettimet tukivat McPherson kitarointia ja ainutlaatuista laulantaa parhaiten. Ehdin keikan alkuun juuri ja juuri, joten alkuspiikkiä en ehtinyt kuunnella kokonaan. McPherson ja Jacildo soittivat n. 50 minuutin keikan Nashvillestä käsin. Stagena toimi huone, jossa he soittivat istuviltaan. Valonheitin piirsi värivaloja kotikutoisesti taustalle, mutta muuten mentiin visuaalisesti matalalla profiililla.

JD McPherson soitti 10-vuotisjuhlaa viettävän esikoisalbuminsa Signs & Signifiers kokonaan. Kahdentoista kappaleen albumi on tasavahva kokonaisuus, joka tarjoaa sekoituksen mullanhajuista rock’n rollia ja rhythm and bluesia. Albumi ei ollut vielä läpimurto, mutta määritteli McPherson taidot. Hän tuntee juurimusiikin perinteet ja rakentaa vanhoista mausteista ei pastisseja, vaan maukkaita ja persoonallisia pastilleja, joita tukee syvältä kurkusta kumpuava lauluääni. 

Keikka kulki kronologisessa järjestyksessä ja heti kolmen biisin kärki asetti setin uomilleen. Laulujen välissä riitti juttua, mutta pääosin pandemian vaikutuksesta esiintyvien artistien ammatilliseen asemaan. Stageit.com on siitä pätevä saitti, että se tarjoaa aitoja live-esityksiä, joita ei nauhoiteta eikä arkistoida. Sisään pääsi ostamalla 35 noottia. Kymmenen noottia sai 50 sentillä. Nettialustala pystyi kommentoimaan striimausta, mutta mikä parasta, artistille sai heittää keikan varrella tippiä kuin katumuusikolle konsanaan. JD McPherson heitti myös porkkanan: viisi eniten tipannutta saisivat Signs & Signifiers -albumin nimmareilla ja Annika Orrockin Incredible Women of All-American Girls -kirjan. Itsekin intouduin heittämään lanttia, mutta maksaakseni hyvästä musiikista. Olin lopulta 179. sijalla tippauslistalla.

Sivusto ei näyttänyt keikan katsojien määrää, mutta todennäköisesti samaan aikaan ruutujen äärellä oli useita satoja ellei tuhansia, sillä en näyttänyt olevan ainoa edes Suomesta ja muutenkin jengiä oli ilmaantunut ympäriinsä Grönlantia myöten. Keikassa oli myös se kiva ominaisuus, että saattoi ottaa liftarin kyytiin eli ostaa jollekin toiselle keikan ulkopuolelle jääneelle lipun. Kallista touhu ei ole, sillä maksoin lipusta ja tipeistä yhteensä 10 dollaria, mutta kun summan maksaa useampi, alkaa kitarakotelon pohjalle kertyä ihan palkkaa.

JD McPhersonin ohjelmassa oli samalle päivälle kaksi livestream-keikkaa. Katsoin ensimmäisen, joka alkoi kello 14 Nashvillen aikaan ja oli tarkoitettu nimenomaan eurooppalaisille, joille veto osui mukavasti iltakymppiin. Jälkimmäinen keikka alkoi vasta iltakympiltä paikallista aikaa, joten sitäkin voi seurata aamuvirkut härmässä. Netin välittämä kuva näyttäytyi tänne valtameren taakse aika tuhnuna, mutta äänen laadussa ei ollut valittamista, vaikka soundi ei ole verrattavissa konserttisalien PA-kamoihin.

Livestreamaus voi olla pitkään ainoa tapa nähdä livemusiikkia, mutta se voi olla myös ainoa keino muusikolle tehdä elantoa. Stageit.comin kautta se näyttää onnistuvan. JD McPherson jaksoi muistuttaa myös fanituotteiden ostamisesta. Nettikauppa on aina auki. Nyt pitää auttaa ja kuluttaa niiden jotka voi, jotta maailma ei taannu täysin. Taidan itsekin tehdä sinne piipahduksen ja hankkia vaikka vinyylisinglen ”Bossy”, koska sen b-puolella on mainio cover Nick Lowen Rome Wasn’t Built in A Day -kappaleesta, jonka McPherson soitti keikan päätteeksi encorena.

Settilista:  North Side Gal, Country Boy, Fire Bug, Signs & Signifiers, Wolf Teeth, Scratching Circles, A Gentle Awakening, Dimes For Nickles, B.G.M.O.S.R.N.R, I Can’t Complain, Your Love (All That I’m Missing), Scandalous. Encore Rome Wasn’t built in a day

The Lovematches @ Kotisohva (FB-LIVE), 25.3.2020

Muusikot kokivat kovan kolauksen, kun COVID-19 vaimensi live-keikat yleisön edessä totaalisesti. Virus on lamaannuttanut monta muutakin tärkeää asiaa ja kuka tietää miten kauan vaikuttaa. Onneksi artistit keksivät esittää musiikkia livestriimausta hyödyntäen. Nettikeikat eivät ole uusi keksintö, mutta tällä hetkellä yleisöä on vastaanottimien ääressä enemmän kuin koskaan. Ehdin hetken pohtia, että pitäisikö sitä kirjoittaa jotakin näistä, sillä muuten homma hiljenee omalta osaltani yhtä pitkäksi aikaa. Litku Klemetin erinomaisen kotikeikan katson jälkikäteen, mutta The Lovematches – Facebook -livevedon tsekkasin ehtana suorana lähetyksenä, mikä on kuitenkin se juttu.

Pasi Rytkösen ja Sanna Björkmanin herkistelyduo on tullut tutuksi sosiaalisen median kautta, sillä yhtye on soittanut sensitiivisiä sovituksia tutuista ja yllättävistäkin kappaleista. The Lovematches saa jokaisen kappaleen lepattamaan kuin liekki iltahämärässä. Bändissä Pasi vastaa akustisesta kitarasta ja Sanna haitarista, mutta duon suola on laulu yhdessä ja erikseen. Molemmat tulkitsevat hienosti, mutta yhdessä heidän äänensä synnyttää poikkeuksellisen harmonian, joka lepyttää pahemmankin ärripurrin. The Lovematches on yhteislaulunsa puolesta (ja muutenkin) täydellinen pari.

Ennakkoilmoituksessa houkuteltiin rauhoittumaan puoleksi tunniksi ennen puoli yhdeksän uutisia. Ajankohta oli hyvä ja puolen tunnin setti on juuri sopiva nettikeikalle. Striimaus alkoi sovitusti, tekniikka toimi moitteettomasti ja yhden kuvan kompositio oli huolella rakennettu ja valaisukin kotioloihin passeli. Rytkönen on myös kuvauksen ammattilainen joten siitä on iso apu visuaalisessa toteutuksessa. Encorea ei kuultu, joten uutisiin ehti luvatusti.

Intiimi sessio tarjosi viisi kappaletta. Kaikki covereita ja kaikki 1980-luvulta. Homma lähti liikkeelle raikkaasti Dire Straitsin So Far Away -kappaleella. Kakkosena kuultiin harvinaisempi herkku, kun Aikka Hakalan Be Seeing You täytti olohuoneen välityksellä koko eetterin. Kolmas kappale Havana Blackin Sense of Love oli illan namuin pala. Ja hienoa oli todistaa kuinka hard rock klassikko ja nimenomaan sen alkuperäinen versio riisutaan nahkahousuista ja tilalle vaihdetaan kulahtaneet deniminsiniset farkkulappuhaalarit. Siltä kuulosti Whitesnaken Here I Go Again. Viimeisenä kuultiin vasta talvella pois menneen Crazy Cavanin Cross My Heart. Se oli letkeä lopetus.

Nettikeikkaa tulee harvoin katsottua isolta ruudulta, vaan striimausta vahtaa pikkuiselta älypuhelimen näytöltä tai läppärin ruudulta. Äänentoisto laitteiden omilla kaiuttimilla on heikko kuin mökkiradiossa, siksi on parempi varustautua kuulokkeilla. Intiimit konsertit tarjoavat myös jutustelua ja yleisön kommentoinnin seuraamista. Näin tapahtui The Lovematchesin keikalla. Molemmat olivat äänessä, mutta Pasi pudotteli anekdoottia aina Keravan Raketti-Anttilaa myöten. Näiden pittoreskien esitysten parasta antia onkin yhdistelmä musiikkia ja tarinoita matkan varrelta. 

Livekommentteja, peukkuja ja sydämiä sateli tietenkin, mutta niiden tutkiminen on kiinnostavampaa vasta esityksen jälkeen. Kommentointi tuppaa harhauttamaan sivupolulle itse musiikista. Keikan tarkoitus oli tarjota hetkeksi eskapismia korona-ahdistukseen ja siinä Pasi ja Sanna onnistuivat. The Lovematches tarjosi oikea-aikaisen etäännytyksen ja kyntteliköllisen valkeaa.

Olavi Uusivirta @ Tavastia, Helsinki, 6.3.2020

Olavi Uusivirta aloitti kevään kiertueen Tavastialta. Artisti jatkoi viime vuotisen Skorpioni-albumin teemoittamalla tiellä, mutta mistään rutiininomaisesta julkaisua promoavasta keikasta ei ollut kyse. Uusivirta yhtyeineen tarjosi räätälöidyn erikoiskeikan, johon sisältyi reilun kahden tunnin verran sekä hittejä että harvinaisempia makupaloja. 

Lienee saman asian toistamista, kun kuvailee Olavin ainutlaatuista lavapreesenssiä. Hän laittaa aina kaikki peliin, mutta niin tinkimättömän ammattilaisen pitääkin. Tälläkään kertaa ei nähty poikkeusta. Uusivirta singahteli lavalla kuin mangusti aavikolla. Illan päätteeksi hän kapusi laulamaan portaikon kaiteelle ja surffasi yleisön päällä. Kaikki tämä oli odotettua, mutta silti yllättävää.

Olavi on karismaattinen, mutta hän ei ole kuitenkaan synnynnäinen pyhimys, joka kääntää kaikkien päät astuessaan huoneeseen. Olavi joutuu tekemään työtä puoleensavetävyytensä eteen, mutta sen hän tekee juuri oikealla asenteella ja siksi se onkin ansaittua. Vaikuttavuuteen auttaa luonnollisesti poikkeukselliset kyvyt lauluntekijänä, taito jututtaa yleisöä ja uskallus esiintyä rokkikukkona ilman paitaa.

Keikka alkoi kymmenvuotista taivaltaan juhlivan Preeria-albumin kahdella kappaleella Erika ja Sydänmaa, joista kumpaakaan en muista kuulleeni ihan hetkeen. Olavi lupaili Preerian ympärille jotain spesiaalimpaa keikkaa keväämmällä. Sitä odotellessa. En ole nähnyt Uusivirran keikkoja uran alkutaipaleella, mutta yli kymmenen vuoden ajan kuitenkin, joten perspektiiviä löytyy, kun on bongannut artistin niin torikärryn kokoisilla pikkulavoilla kuin isommilla festivaaleilla. Enkä koskaan ole nähnyt huonoa tai välinpitämätöntä esitystä. Joten jos jotain huonoa sanottavaa pitää keksiä, niin Uusivirta tuppaa olemaan tasapaksu.

Seuraavaksi mentiinkin tutumpien ja tuoreempien laulujen pariin, vaikka settiin mahtui muitakin yllätyksiä kuten Kuolemantanssi, joka sai ensiesityksensä livenä Helsingissä. Irrallaan edusti harvinaisempaa osastoa eikä Sininen kukka ole myöskään kovin usein kuultu. Me ei kuolla koskaan soi riisutummin ja paljasti sävellyksen toimivuuden. Illan hienoin tulkinta saatiin Lastenhuone -biisistä, jota kuorrutti Timo Kämäräisen lap steel americana-tunnelmiin. Ylipäätään nelihenkinen yhtye soundasi muhkeasti. Bändi on iso osa Olavi Uusivirtaa, vaikka usein jää turhaan vähemmälle huomiolle.

Iltaan ehti yllätysvieraskin. Tuoreeseen 2020 kappaleeseen liittyi mukaan tietenkin Anna Puu. Performanssina tyylikäs, mutta Puun piipahdus rikkoi kuitenkin hyvän keikan flown joka kiinnittyi Olavi Uusivirtaan. Seuraavaksi kuultu Kesäyön uni todisti myös, että uusi duetto ei ole biisinä kovin kaksinen. Lavalla piipahti myös toinen vieras, jonka henkilöllisyys jäi epäselväksi, koska katse harhaili juuri silloin kännykässä naputtelemassa biisilistaa. Jos joku tunnistaa hänet, niin saa kertoa. 

Olavi Uusivirta edustaa katoavaa vanhan liiton suomirokkia, vaikka viimeisten parin albumin pop-vaikutteet ovat tehneet hänestä isomman yleisön tanssittajan. Suosio on sillä tasolla, että Tavastia myydään helposti loppuun kahtena iltana peräkkäin, mutta sen verran näkemyksellinen artisti Uusivirta on, että koko kansan areenatähdeksi hänestä ei onneksi ole. Toivottavasti Olavi pysyy pikkubroidina, eikä kasva setämieheksi.  Seuraavaksi Uusivirralta voisi tulla jokin folkimpi veto.

Settilista: Erika, Sydänmaa, Ehkä sun on pakko mennä, Valtakunta, Kuolemantanssi, Kuollut kaupunki, Me ei kuolla koskaan, Miten mulla meni, Tanssit vaikka et osaa, Waterloo, Lastenhuone, Sudenkorento, Kultaa hiuksissa, E=mc2, 2020, Kesäyön uni, Sininen kukka, Encore, Helppo olla onnellinen, Toton Africa, Irrallaan, Kauneus sekoittaa mun pään, Nuori ja kaunis, Huhuu.

Juliet Jonesin Sydän @ Sellosali, Espoo, 6.2.2020

Juliet Jonesin Sydän teki onnistuneen paluun keikkalavoille viisi vuotta sitten. Soittamisen ilo ajoi kundit lavalle, joka näkyi vahvasti niillä parilla keikalla, jotka satuin näkemään. Silloin ratsastettiin nostalgian varassa, sillä taustatukea antoi vain single-kokoelmalevy. Lähes 20 kymmenen vuoden paussi ei ollut himmentänyt Juliet Jonesin Sydämen hohtoa. Paluun jälkeen yhtye on soitellut epäsäännöllisesti, mutta nyt oli aika myös uudelle materiaalille. Sellosalissa juhlistettiin vastavalmistunutta albumia Kansas, joka on ensimmäinen sitten vuoden 1996. Albumi ja sen ympärille pystytetty kiertue on omistettu vajaa vuosi sitten poisnukkuneen Juliet Jonesin Sydämen ulkojäsenen Seppo Kansanojan muistolle.

Vuoden 2015 paluussa ei ollut mukana enää alkuperäisjäsen ja pääasiallinen biisintekijä Eero Hyyppä. Hänet korvasi koskettimissa Pekka Gröhn, joka on tuttu muusikko myös J. Karjalaisen rinnalta. Toinen keskeinen säveltäjä on ollut Sami Pirkola ja Hyypän jälkeen hänelle kaatui vastuu laulujen luomisesta. Kun tieto tulevasta pitkäsoitosta julkaistiin, alkoi kuitenkin epäilyttää, että olisiko parempi pysyä nostalgian varassa. Parin sinkun jälkeen huoli oli poissa, sillä uudet kappaleet kuulostivat mainioilta. 

Espoon Sellosali on vakiintunut kelvollisena konserttipaikkana, joka tarjoaa monimuotoista ohjelmistoa junaradan varressa. Lähes kaikki siellä näkemäni keikat on soitettu täysille saleille. Juliet Jonesin Sydämen keikkaa olisi kuitenkin pitänyt päästä kuuntelemaan pystyasennossa, vaikka työpäivän jälkeen mieluusti lojuukin tuolissa. Todennäköisesti bändikin olisi soittanut mieluummin klubi-yleisölle, sillä vuorovaikutus aplodeja antavalle yleisön välille ei syntynyt yhtä luonteavasti.  

Jos soittaminen on kuin ajaisi polkupyörällä, niin taidot eivät siinä olleet ruostuneet, mutta esiintymiseen liittyvä jännitys ei näemmä vähene konkareillakaan. Alkuun Jonesit olivat aika puissa, mutta kyllä se jäykkyys notkistui ennen pitkää. Keikka alkoi Kansas-albumin ensimmäisellä single-julkaisulla Hullua. Biisi kulki nätisti, mutta soundit kuulostivat kakkosriville melko heikoilta. Eikä tilanne parantunut missään vaiheessa keikan aikana, vaikka bändin läsnäolo ja hienot biisit sinänsä auttoivat unohtamaan tekniset puitteet. Kitarariffejä pystyi kuulemaan turhankin yksityiskohtaisesti, mutta taustalauluissa olisi saanut olla volyymia kuten myös Gröhnin koskettimissa.

Toisena kappaleena kuultiin harvinaisempi herkku Juliet Jones, joka starttasi Kari ”Kidi” Heiskarin jänteikkäällä bassokuviolla liikkeelle. Kari Hyvärisen sielukkaan raastava lauluääni on edelleen ylivoimainen suomirokin rintamalla, joka pääsi oikeuksiinsa Seppo Kansanojan kynäilemässä klassikossa Rakkauslaulu. Sami Pirkola otti lauluvuoron vetäessään tuoreen pop-helmen Hiekkaan. Sami osaa edelleen luoda tarttuvia säveliä, mutta keski-iän ehtoopuolella ei tahdo olla enää samanlaista sanottavaa kuin nuoruuden vinosti tarkastelevassa uteliaisuudessa. Nyt sanoitukset heijastelevat ajan valumista hukkaan: Tänään on eilinen huomenna taas. Pirkolan uudet biisit ovat tarttuvia kuten Rolling Stones ja Hienoa osoittavat. Kidin laulama Runotyttö on kuin Baddingille räätälöity hempeily. Mielellään olisi kuunnellut uuden albumin kokonaisuudessaan.

Settilista rakentui pääosin vanhoihin iskusävelmiin ja lauluvuoroja jaettiin kaikille. Myös Jussi ”Paroni” Parkkonen sai osansa. Hän tulkitsi Kantrin asianmukaisella apatialla, mutta saaden yleisön mukaansa. Loppua kohden vauhti kiihtyi ja yleisöä viihdytti eniten Samin laulama timanttikaksikko Huonoa musiikkia ja Jänis. Koko repertuaarin jäntevin esitys oli Kummajainen. Myös Työläiset raikasi uskottavalla uholla. Sen sijaan Helppo Elämä ja Albania tuntuivat pakollisilta numeroilta, vaikka dramaturgisesti ovat juuri oikeat loppukirikappaleet.

Encoressa saatiin kuulla vielä Parkkosen tulkitsema J. Karjalais-cover Hippa ja huurteisten yhteislaulujen ykkönen Suudelma. Juliet Jonesin Sydämen esiintyminen oli alkuun huteraa, mutta se tekeekin yhtyeestä juuri niin sympaattisen. Pekka Gröhn esiteltiin keikan aikana viisi kertaa, ehkä tarkoituksella, mikä osoittaa hänen arvonsa, mutta myös sen, että välispiikitkin voisi käsikirjoittaa. Nimittäin anekdootteja riittäisi tällä remmillä varmasti kerrottavaksi. Toisaalta improvisoidut puheenvuorot synnyttävät luontevasti välitöntä huumoria, joka on aina ollut keskeinen osa yhtyeen imagoa. Juliet Jonesin Sydän oli jälleen kerran lämpöä täynnä.

Settilista

Hullua

Juliet Jones 

Rakkauslaulu

Hiekkaan

Mannerheimintie

Paratiisiin

Rolling Stones

Runotyttö

Kantri

Hienolta

Aamuyöllä

Kummajainen

Työläiset

Huonoa musiikkia

Jänis

Helppo elämä

Albania

Encore

Hippa

Suudelma

New Model Army (UK) @ Tavastia, Helsinki, 2.2.2020

New Model Army tunnetaan kantaaottavana post-punkbändinä. Poliittiset mielipiteet eivät jääneet epäselväksi myöskään Tavastialla, kun yhtyeen keulahahmo Justin Sullivan jakoi näkemyksiään Brexitistä. Hän intoutui vitsailemaan miten saisi Suomen kansalaisuuden, kun Iso-Britannia loittonee yhä etäämmälle Atlantilla. Sullivan viittasi välipuheissaan aina Thatcherismiin saakka, joka aikoinaan oli katalysaattori yhtyeen perustamiselle neljäkymmentä vuotta sitten Bradfordissa. New Model Army on kokenut useita miehistön vaihdoksia, mutta keulilla on pysynyt koko ajan Sullivan. Takana on viisitoista julkaistua albumia. Komeaa uraa juhlistanut kiertue päättyi Helsinkiin erikoispitkällä keikalla.

Justin Sullivan nousi yksin lavalle 20:30. Hän aloitti akustisella kitaralla tunnin mittaisen setin. Välillä tukea antoi osa yhtyeen jäsenistä ja välillä taustalle kerääntyi koko bändi, joten akustisuus jäi tulkinnalliseksi. Varsinainen sähköinen setti alkoi vartin tauon jälkeen ja kestikin täyteläiset puolitoista tuntia. Bändillä oli pitkä kiertueputki takana ja palautumista oli myös Jyväskylän ja Oulun keikoista. Ei ihme, että Sullivanin ääni oli kovilla.

New Model Army kolahti meikäläiselle Thunder and Consolation (1989) -pitkäsoiton myötä ja sitä ennen olin kuullut ainoastaan 51st State-kappaleen, joka lienee se isoin hitti edelleen. Kyseinen kappale ei ole ollut Sullivanin mukaan pitkään aikaan settilistassa, mutta nyt se on jälleen ajankohtainen, koska Brexitin myötä Britannia on Yhdysvaltojen 51. osavaltio. Sittemmin olen ollut passiivinen yhtyeen suhteen, kunnes törmäsin viime vuonna julkaistuun From Here -albumiin, joka osoittautui kokoelmaksi hienoja lauluja. Sen myötä oli hyvä tsekata muutakin tuotantoa.

Justin Sullivan vastaa teksteistä ja monista sävellyksistä, mutta tekee biisejä myös bänditovereidensa kanssa. Uusi From Here on onnistunut työnäyte konkaribändiltä. Harmi vaan, että keikalla ei uudelta albumilta kuultu kuin kolme kappaletta, sillä sen olisi voinut soittaa huoletta kokonaan läpi ja maustaa vanhoilla hiteillä. Yhtye soitti varsin kattavan läpileikkauksen koko uran ajalta. Viimeistä edelliseltä Winter-albumiilta kuultiin komean nimikappaleen lisäksi Born Feral, joka kasvoi eeppisiin mitoihin. Uuden albumin yleisön huudattaja oli Never Arriving, mutta ehtaa klassikkoainesta tarjosi erinomainen Where I Am.

Sullivan on ainut alkuperäisjäsen ja selkeä nestorihahmo, mutta nykyinen nuoremmista jannuista koostuva remmi on ollut kasassa useamman albumin ajan ja hitsaantunut kursailematoksi kokoonpanoksi. Basson varressa heiluu punatukkainen Ceri Monger, hän on osallistunut myös parin kappaleen sävellystyöhön kuten rumpali Michael Dean. Kitaraa soittaa Marshall Gill ja koskettimissa ja lyömäsoittimissa on Dean White

New Model Army on uljas yhtye, jonka haarniskoilla lepää kantaaottavien laulujen viitta, mutta siitä huolimatta yhtye osaa myös tehdä melodisia marssilauluja, joita on vaikea lokeroida musiikillisesti. Raskaamman poljennon tukemaa ylvästä rokkia, jossa on punkin uhoa, mutta myös folkin pehmeyttä ja ripaus klassisia piirteitä. Yhtyeellä on Suomessa vankka uskollinen fanipohja ja näyttävin suosionosoitus nähtiin keikan aikana, kun eräs yleisöstä seistä tönötti parin biisin ajan toisen kaverin harteilla. Siinä unohtui helposti politiikka. Musiikki johdatti heittämällä mielenmaisemat muuttuvan maailman kolhoilta rannikoilta alavemmille nummille.

Tuomo Rannankari & Hiekkakakkuorkesteri @ Sellosali, Espoo, 25.1.2020

Kuva

Jyväskyläläinen Tuomo Rannankarion televisiosta tuttu. Hän on yksi Pikku Kakkosen vakijuontajista ja tärkeä palanen suositussa Seikkailukone -ohjelmassa. Rannankari on myös Seminaarimäen mieslaulajien perustajäseniä sekä tehnyt luokanopettajan töitä. Ennen kaikkea hän on lauluntekijä. Rannankari on julkaissut lapsille suunnattua musiikkia kolmen pitkäsoiton verran, joista tuoreinta juhlistettiin Espoon Sellosalissa kahdella loppuunmyydyllä konsertilla. 

Lastenmusiikilla menee yleisestikin hyvin. Tällä hetkellä on moni pitkän linjan tekijä iskussa, mutta myös liuta uusia artisteja tekee mielenkiintoista musiikkia. Vaikka Tuomo Rannankari on kokenut muusikko, voidaan hänet sijoittaa vielä uudempien tulokkaiden laariin. Viime vuoden lopulla ilmestynyt Leikki on lasten työtä -albumi sai ansaitusti Emma-ehdokkuuden vuoden parhaaksi lastenlevyksi.

Tuomo Rannanakari tekee paljon myös trubaduurikeikkaa, mutta Sellosalin lavalle nousi hänen taustayhtyeensä Hiekkakakkuorkesteri. Kuuden hengen pumppu tarjosi musiikilisesti monipuolisen keikan, jolta taittui niin irkkufolk, rokki kuin letkeämmät reggaerytmit. Tuomon vuorovaikutteiset välispiikit rytmittivät mukavasti keikkaa. Taustamuusikoista useampi oli multi-instrumentalisti ja perinteisten kitaran, basson ja rumpujen lisäksi lavalla kuultiin erilaisia puhaltimia kuten tinapilliä, mutta myös haitaria ja viulua. Rannankari soitti laulun ohessa akustista kitaraa ja vastasi tietenkin muuveista, joita yleisön oli helppo apinoida.

Keikka alkoi uuden albumin nimikappaleella, joka tavoittaa iloisen irlantilaisen fiiliksen tinapillin saattelemana. Soitto kulki positiivisesti läpi keikan, vaikka draaman lakien mukaan käytiin pari kertaa myös alavireisemmissä tunnelmissa. Toisena kuultu Jälkeen Pikku Kakkosen oli kappale, johon onnistui samaistua niin lasten kuin aikuisenkin. Pikku Kakkonen on ohjannut arki-iltojen aikatauluja yli neljä vuosikymmentä ja tunnelmiin oli helppo heittäytyä, ja etenkin hetkiin, kun koko jengi kokoontui pihalle leikkimään tv-ohjelman jälkeen.

Muissa lauluissa käsiteltiin iätöntä leikkimistä, taikuutta, kesän antimia, kiusaamista ja ympäristökysymyksiä, aidon tuntuisesti ja ennen kaikkea optmistisesti. Keikan suurin hitti Seikkailukoneen tunnuskappale Seikkailulaulu esitettiin odotetusti keikan kiihdyttäessä loppusuoralle. Laulu on Rannankarin vanhempi sävellys, mutta uudelle levylle ensimmäistä kertaa taltoituna. Kappale todisti Hiekkiksen versiona olevansa yhtä lailla ehtymätön klassikko, vaikka Rannankari ei tavoita TV-versiosta tutun Reppu-Hepun räppisosuuden karismaa. Yhteislaulu raikasi yhtyeen myös nimikkokappaleen aikana sen verran innokkaasti, että keikasta taisi tulla hyvä kakku. Viimeisenä yhtye soitti laulun Sininen pallo, joka löytyy Tuomon edelliseltä albumilta Makeaa mahan täydeltä (2017). Se kannustaa pitämään huolta yhteisestä suuresta leikkipaikastamme.

Tuomo Rannankari ja Hiekkakakkuorkesteri tarjosi tavattoman hyvätapaisen keikan. Se oli kaikin puolin onnistunut paketti, jossa ei heikkoja lenkkejä ollut. Sympaattinen Rannankari on riittävän valovoimainen Sellosalin lavalle. Lauluissa on runsaasti polveilevia ideoita, sanoitukset eivät ole liian naiiveja eivätkä seiso yhden hokeman varassa. Laulut voisivat soida yhtä lailla radiossa keskitempoisten aikuisrokkipoppirallien seassa, sillä ne on soitettu samalla pieteetillä kuin ne olisi tehty aikuisille. Lapsetkin ansaitsevat laadukasta musiikkia. 

Kolmas Nainen @ Tavastia, Helsinki, 15.12.2019

Kuvahaun tulos haulle kolmas nainen tavastia

Pauli Hanhiemen Perunateatterin näin pari kertaa 1990-luvun lopulla Tavastialla, mutta Kolmas nainen näyttäytyi meikäläiselle vasta ensimmäistä kertaa. Koko kansan suosion saavuttaneet vuodet osuivat 1990-luvun alkuun, mutta kuluttivat niin paljon, että bändi hajosi vuonna 1994. Takaisin raiteille palattiin vuonna 2009, jonka jälkeen on julkaistu kolme albumia.  Poikavuosia yhtye kerrytti kuitenkin jo vuodesta 1982 häviten niukasti Peer Güntille Rockin SM-finaalin 1984. Seurasin pitkään yhtyettä sivusta, koska muutamat kappaleet ärsyttivät enemmän kuin ne jotka kiehtoivat. Ymmärsin vasta menestyksen vuosina, kuinka laadukkaasta yhtyeestä onkaan kyse. Sittemmin seurasin Pauli Hanhiniemen sooloprojekteja ja Sakari Pesolan yhtyettä Luunelonen tarkemmin myös livenä.

Tänä syksynä Kolmas nainen julkaisi uuden albumin Linjassa, joka on osoittautunut yhtyeen yhdeksi tasokkaimmista kokonaisuuksista. En hetkeen ole kuunnellut kotimaista albumia, jonka kuutta ensimmäistä biisiä voi kutsua singleiksi. Selvää tyytyväisyyttä oli havaittavissa myös Hanhiniemessä, joka viittasi keikan aikana kappaleen Voiko siihen kuolla olevan teos biisien joukossa. Mahtuu albumille pari tyhjänpäiväisempää kappaletta, mutta silti kokonaisuus on poikkeuksellisen elinvoimainen näyte veteraaneilta. Onneksi yhtye soitti juuri nuo kyseiset kuusi kappaletta keikan aikana.

Kolmas nainen päätti syksyn kiertueen Tavastian tuplakeikkaan. Lauantain konsertti myytiin hetkessä loppuun, joten itsekin sain liput sunnuntaille. Kiertue ei selkeästi ole mennyt hukkaan, sillä, sillä viimeinenkin keikka kulki alusta loppuun iloluontoisesti. Illan aikana kuultiin parisenkymmentä laulua, joista liuta uudelta albumilta, mutta mukana tietenkin suuret hitit sekä muutama yllättävämpi valinta kuten homman käynnistänyt Syksy rannalla. Onneksi niistä muutamasta rasittavasta rallista vältyttiin. 

Kolmas nainen on nykyään kuusi henkinen retkue. Alkuperäinen kitaristi Timo Löyvä lyöttäytyi remmiin paluun yhteydessä, vaikka oli lähtenyt yhtyeestä jo ennen suurta kansansuosiota. Kolmen kitaristin vyörytys soi niin hyvin kuin vain etelä-pohjanmaalainen southern rock parhaimmallaan voi. Sakari Pesola liidaa, mutta Timo Kivikangas ja Löyvä riffittelevät rinnalla mallikkaasti. Basisti Raimo Valkama ja rumpali Pasi Kallioniemi ovat yhä pettämätön kaksikko. Vaikea kuvitella, että näillä jätkillä on ollut joskus vaikeuksia oppia soittamaan instrumenttejaan, vaikka kaikkihan aina on hetken aloittelijoita. Pauli Hanhiniemi pääsee helpommalla, koska omin sanoin vain laulaa ja tanssahtelee keskellä, mutta ei pidä unohtaa, että Lautalla biisi lähtee käyntiin Hanhiniemen ”Lasse Pihlajamaa” harmonikalla ja huuliharppukin saa kyytiä biisissä Maailma on tyly. Paulin laulu kulkee puhtaasti ilman väkinäisyyttä. Hänen ruutupaitainen jokamies olemuksensa uhkuu varmuutta ja juttu luistaa luontevasti. Pauli äityi välispiikeissään poliittiseksi Posti-skandaalin jälkimainingeissa kummastellen Teuvo Hakkaraisen äänestäjiä ja muutenkin hallituksen käänteitä. Hieno heitto oli kommentti, että Tästä asti aikaa biisi yhdistää maailmaa, sillä siitä tykkäävät niin kommunistit, kansallissosialistit kuin kansallinen kokoomus. Niin totta.

Hanhiniemi on aina pukannut priimoja sanoituksia, mutta ei ole vikaa myöskään pääosin Pesolan ja Kivikankaan tarttuvissa sävellyksissä. Etenkin uusissa lauluissa on kestävien klassikkojen aineksia onnistuneiden sovitusten vuoksi. Hanhiniemi havainnoi tarkasti inhimillisiä arjen hetkiä, joista punoo tarinallisia kuvaelmia, joihin on helppo samaistua. Sinkkubiisi Suolaisemmat veet heruttaa lohtua niille, jolle ei ole jaettu tasan onnen lahjoja, mutta empatian taitoa niille, joille taas virtaavat makeammat vedet. Kolmas nainen soitti pöyhkeilemättömän keikan, joka huipensi kovatasoisen keikkavuoden kuin peijaiset hirvestyskauden. 

Settilista:

Syksy rannalla, Pelastautukoon ken voi, Iso tyttö & pikkutyttö, Voiko siihen kuolla, Linjassa, Ote talonkirjasta, Äiti pojastaan pappia toivoi, Onks meillä minkäänlaista mitään?, Tästä asti aikaa, Me ollaan ne, Maailma on tyly, Jerusalemin suutari, Pyörteeseen, Suolaisemmat veet, Oi Suomen nuoria!, Lautalla, Ooh Sammy, Hyvää ja kaunista Encore Kuinka siihen satuitkaan, Elämän tarkoitus, Talot ja tienhaarat