Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2015

Dan Baird @ Homemade Sin @ Virgin Oil, Helsinki, 22.5.2015

by

Dan BairdDan Baird on mullantuoksuisen rockin tyylitajuisin häiskä. Mies oli perustamassa The Georgia Satellites –orkesteria 1980-luvulla, joka eteläisellä ränttärockillaan yllättäen ylsi aina Billboardin kakkossijalle asti. Keep Your Hands to Yourself oli jättihitti marginaalibändiltä. Toista yhtä suurta hittiä ei tullut ja energisen bändin kurssi hyytyi kolmen tasokkaan albumin jälkeen. Dan Baird heittäytyi soolouralle ja legendaariselle Def Americanille duunattu albumi Love Songs for Hearing Impaired (1991) nosti Bairdin jälleen kansan huulille. Sinkkujulkaisu I Love You Period nousi sekin listoille ja tiiviiseen radiosoittoon. Brendan O’Brienin ja Rick Rubinin tuottama platta pitää edelleen ykköspallia miehen repertuaarissa.

Dan Baird on yksi universumin iloisimmista veikoista mitä tulee rokkareihin. Kun karismaattinen Baird koikkelehtii lavalla Fenderinsä kanssa, hänen hammasrivistönsä paistaa aina kuin Atlantan aurinko. Baird on takuuvarma viihdyttäjä. Olen nähnyt hänet kahdesti aikaisemmin, joista ensimmäisen kerran Dan Bairdin The Yayhoos –kokoonpanon kanssa lähes parikymmentä vuotta sitten. Jälkimmäinen kerta osui Homemade Sin –bändin kera edesmenneille Vanhoille makasiineille vuonna 2005, joka jäi meikäläisen osalta viimeiseksi keikaksi ennen kuin rakennus tyhmästi purettiin. Dan Baird

Tällä kertaa Dan Baird johdatti orkesterinsa Virgin Oiliin, joka on tänä päivänä ainoa paikka Helsingissä missä keikat alkavat vasta puolilta öin. Siinä on puolensa: hitaampikin jahkailija ehtii, mutta myöhäiseksi hippailu menee, jos orkesteri kuten Dan Baird & Homemade Sin soittaa pitkän keikan. Baird kumppaneineen sai homman toimimaan heti ensitahdilta ja saivat pienenkin stagen näyttämään isolta. Dan Bairdilla on aiheesta sirkustirehtöörin hattu päässä, mutta rottinkia on myös kitaristi/laulaja Warner E. Hodgesin rinta. Välihuomiona, että kaksi ja puoli vuotta sitten Warner soitti Jason & The Scorchersin kanssa samassa paikassa. Silloin pidin Hodgesia vähän väsähtäneenä kun ei kitara lentänyt kaulan ympäri entiseen tapaansa, mutta Dan Bairdin seurassa mies pyöräytti kitarabravuurinsa jo kahden ensimmäisen biisin aikana.

Dan Baird Dan Baird & Homemade Sin soitti kattavasti biisejä koko Bairdin uralta. Kuultiin The Georgia Satellites klassikoita kuten heti kakkosena soitettu I Dunno. Myöhemmin Dan Baird suolsi lisää rouheita satelliittisäveliä kuten Mon Cheri, Railroad Steel, All Over But the Cryin’ ja tietenkin Keep Your Hands to Yourself. Soolotuotannon parhaita maistiaisia olivat Julie & Lucky ja edellä mainittu I Love U Period. Dan Baird & Homemad Sin on tehnyt kaksi studioalbumia, joista samanniminen debyytti julkaistiin 2008. Siltä kuultiin väkevä Damn Thing to Be Done ja Tuesday for Two, johon sekoitettiin rullaavasti Creedence Clearwater Revival -klassikkoa Proud Mary. Tuorein pitkäsoitto Circus Life (2013) oli myös hyvin esillä ja siltä kuultiin mm. Long Way Down, Breakdown and Cry. Warner E. Hodges lauloi myös pari biisiä, joista veikeä Messwithmycranium Girl kuultiin keikan loppupuolella ja The Beatles-cover Don’t Pass Me By toisena encorena. Varsinainen setti päättyi The Georgia Satellites klassikkoon Sheila, jota maustettiin Do You Wanna Dance ikivihreällä.

FullSizeRender-3Virgin oilin lavalla nähty Dan Baird & Homemade Sin oli täyttä dynamiittia. Dan Baird vitsaili välispiikissään, ettei saa valita ravintoloita ja takseja, mutta saa päättää biisit mitä soittaa. Niinpä settilista oli pitkä ja parituntisesta keikasta tuli ähky. Bändi soitti myös lujaa. The Georgia Satellitesta asti Dan Bairdin kanssa soittanut tymäkkä rumpali Mauro Magellan mäiski kannuista kaiken irti, eikä Hodgesin ja Bairdin murea kitaravalli tai ruotsalaisen Micke Nilsson (ex-Bonafide) bassottelu säälinyt korvia sen vähempää. Totta kai rokkia pitää kuunnella kovaa ja ilman kuulosuojaimia, mutta tällä kertaa miksaaja olisi voinut säätää äänenvoimakkuutta inasen alaspäin.Dan Baird

Jude Todd (Fra) @ Ma Nolans, Cannes 18.5.2015

by

Vierailla mailla on mentävä keikalle, jos siihen tarjoutuu pienikin mahdollisuus. Riski kannattaa ottaa, vaikka et tietäisi bändistä yhtikäs mitään. Pelkästään seikkailu uuteen kulttuuriin, klubiympäristöön ja sen atmosfääriin saattaa kyllästää elämännälkäisen. Jos onni käy, niin joskus saattaa tehdä musiikillisia löytöjä, joita ilolla jakaa eteenpäin. Huonompikin musiikillinen kokemus jättää muistijäljen. On sekin parempi kuin ei kokemuksia ollenkaan.

En seuraa ranskalaista musaskeneä aktiivisesti, vaikka aina välillä sieltä tupsahtaa erinomaisia tekijöitä. Ensimmäiset havaintoni taisivat olla 1980-luvun lopulla Mano Negra ja Les Negresses Vertes, kaksi klassikkoa, joiden musiikki elää vieläkin. Tämän päivän hittimusiikkia seuraavista peruskuluttajista harva tietää Daft Punkin Get Luckya hoilatessaan, että viime vuosien tuhdein hittipatonki on leivottu Ranskassa.

Cannes on festivaalikaupunki, mutta se tunnetaan paremmin elävistä kuvista. Kaupunkiin kokoontuvat vuorollaan niin TV-tekijät, elokuvaväki kuin mainospoppoo. Musiikki on toukokuisessa Cannesissa pienessä roolissa, vaikka päällä onkin sesonki. Onneksi on internet ja pienen tutkimusretken jälkeen sain selville, että maanantai-iltana elävän musiikin tarjonta oli irlantilaispubin varassa.

Jude ToddMa Nolans on Cannesin ytimessä sijaitseva klassinen irkkupubi, missä hanavalikoima ei ole kummoinen, mutta pakollista Guinness-olutta voi sentään valuttaa tuoppiinsa, mikäli se maistuu 25 asteen lämmössä. Nettisivujen mukaan illan artistin piti aloittaa kello 22, mutta saavuin 10 minuuttia myöhässä ja pubissa ei ollut vielä mitään merkkiä musisoinnista. Baarin nurkkaan kyhätty instrumenttisetti paljasti, että musiikki pauhaa vielä tänä iltana. Kysyin tarjoilijalta milloin soitto alkaa, johon vastasi, että pitääpä käskeä pomo patistamaan artisti lavalle. Eikä mennyt kuin viisi minuuttia, kun trio kampesi lavalle.

Lavalle nousi pienikokoinen Jude Todd hattu harkitusti takaraivollaan. Ei jäänyt epäselväksi, että eturivin naisväen mielestä 21-vuotias laulaja on syötävän suloinen. Hänen taustallaan soitti kokeneemmat jantterit bassoa ja rumpuja, mutta heidän kipparinaan nuori Jude pärjäsi kuin kehäkettu. Muutaman vuoden tiivis keikkailu alkaa näkyä; homma taittuu raikkaasti mutta rutiinilla. Todd hoiti laulun ohessa puoliakustista kitaraa ja se osoittautuikin miehen soundin peruskiveksi. Ranskan Rivieralta kotoisin oleva Jude Todd paljastui artistiksi, jonka käsissä taipuivat notkeasti niin poprock kuin rento reggae-pohjainen leikittely hempeitä balladeja unohtamatta.Jude Todd

Keikka starttasi tarttuvalla kappaleella, mutta kun kyseessä on uusi tuttavuus, en osaa nimetä kappaleita. Keikan jälkeen muutaman sanan vaihdettuani selvisi kuitenkin, että suurin osa on omaa tuotantoa. Hän on julkaissut toistaiseksi muutaman ep-levyn. Osa biiseistä sisälsi ihan oivallisia melodioita ja kuluneita sanoituksia mistäpä muuta kuin rakkaudesta, joka ei ole koskaan klisee. Illan settiin mahtui muutama coverikin, joista Bill Withersin klassikko Ain’t No Sunshine jäi raakileeksi. Sen sijaan usein coveroitu Oasis-hitti Wonderwall soi mukavasti. Päätösbiisinä kuultu Eagle Eye Cherryn ainoaksi hitiksi jäänyt Save Tonight oli fiksu ja raikas valinta.

Jude Todd soitti englanninkielisiä biisejä, mutta välispiikit hän suolsi ranskaksi. Yleisöä oli kutakuinkin 25 henkeä, joten mistään isoista iltamista ei ollut kyse, vaikka sisäänpääsymaksua ei peritty. Bändi sai kuitenkin innostuneen vastaanoton. Eturivin tyttöosasto eläytyi vahvasti ja eikä ollut epäilystäkään, etteikö Jude Toddin yleisö ole heidän varassaan. Jude Todd tekee helposti lähestyttävää musiikkia, laulaa hyvin, mutta hänen pitää keksiä tapa erottua muista vastaavista sadoista lahjakkaista singer-songwritereista. Ratkaisu siihen on värkätä pari maailmanluokan biisiä. Sitten rajat Ranskan ulkopuolelle aukeavat helpommin. Se on nuorella miehellä selvä ja ihan realistinen tavoite.Jude Todd

Kelpo pojat @ Tavastia, Helsinki 9.5.2015

by

Nyt on ollut poikkeuksellisen nostalginen rokkikevät. Juliet Jonesin Sydämen paluukeikka Tavastialle soitettiin Kelpo Pojat posterreilu kuukausi takaperin ja siinä oli paljon yhteistä Kelpo poikien keikkaan nähden. Kelpo pojat ei tehnyt varsinaista paluuta, mutta itsellänikin on vierähtänyt 20 vuotta siitä, kun olen viimeksi nähnyt bändin elävänä ja kirjanpitoni mukaan he olisivat soittaneet silloin peräti kolme keikkaa saman päivän aikana Tammerfesteillä.

Helsingin Myllypurossa perustettu Kelpo pojat juhlisti 30-vuotista taivaltaan soittamalla Tavastialla alkuperäisessä kokoonpanossaan. Bändi ei ole missään vaiheessa hajonnut, mutta aktiiviset ajat sijoittuvat 1990-luvun alkupuolelle, jolloin yhtye julkaisi kolme albumia. Kelpo pojat ei noussut koskaan suomirokin mestaruussarjaan, mutta oli ehdottomasti kiinnostavimpia divaritason pelureita. Bändin tunnusmerkeiksi nousivat helmeilevät folkrocksävelet, vahva stemmalaulu ja kirjailija Tomi Kontion runolliset laulutekstit.

Yhtyeen spiikkasi sisään bändin pitkäaikainen hang around Jusu Lounela. Samankaltaiset aloitukset mukavilla turinoilla olisivat tervetulleita mille tahansa keikalle. Ilman lämmittelijää soittanut Kelpo Pojat aloitti vetonsa kymmenen minuuttia iltayhdeksän jälkeen. Ihan loppuun harvinainen keikkaherkku ei salia myynyt, mutta Kelpo pojat oli houkutellut Tavastialle reilu viisisataa yhtyeen ystävää, joista harva oli iältään alle neljänkymmenen. Yleisön nuorin taisi olla laulaja Juha Kannaksen 19-vuotias tytär, josta hän mainitsi välipuheessaan. Enkä liioittele, jos kolmasosa jengistä oli myllypurolaisia. Sen verran kaupunginosa on bändistään ylpeä.

Kelpo PojatJos Juliet Jonesin sydämellä oli pientä tutinaa ranteissa, niin Kelpo pojat räväyttivät keikan rennon rutinoituneella meiningillä. Reilun 800 keikan historia näkyy, vaikkei hetkeen olisikaan yhdessä soitettu. Toisaalta lauteille nousivat alkuperäiset rumpali Mika Roni ja basisti Pauli Sivonen, joilla ei taas ole kahteen vuosikymmeneen kokemusta Kelpo poikien keikoista. Eikä se mitenkään näkynyt. Nykyiset basisti Sami Mikkola ja rumpali Laiska Lajunen kävivät hekin toki vierailemassa setin aikana lavalla. Normaalisti olisi toimittu niin, että nykyiset iskukykyiset muusikot vetävät keikan ja alkuperäiset vierailevat, mutta toimi se näininkin päin.

Kelpo poikien settilista oli harkiten valittu. Juha Kannas on laulaja, joka osaa ottaa tilan haltuun kuin isommankin koulun opettaja. Alkuspiikin aikana joku möläyttelijä sai Kannakselta terävän huomautuksen, että vain yksi puhuu kerrallaan. Viesti meni perille. Kannas on pieni mies, mutta lavalla hän on iso. Kitaristi Markku Valtonen on taas Neil Young -olemuksellaan bändin musiikillinen keulamies. Paikoin hän soittaa eleettömästi, mutta välillä kitara helisee kuin Johnny Marrin käsissä. Valtosen Make värkkää biisit, joihin Tomi Kontio on pääosin tehnyt lyriikat.

Keikan aloitti ensimmäiseltä albumilta Taivas vuotaa, lätäköt laulaa (1990) tuttu singlejulkaisu Tarantella, joka herätti yleisön heti mukaansa. Alkuputki oli vakuuttava. Perään soi leikittelevä Säteet, joka on kolmannen ja toistaiseksi viimeisen albumin Krääsää (1994) aloitusbiisi. Keikan yhteydessä myytiin rajoitettua erää kolmen biisin tuoreesta cd-singlejulkaisusta. Uuden materiaalin taustapiruna on häärinyt Samuli Laiho, joka tuotti myös edellä mainitun Krääsää –pitkäsoiton. Laiho on syypää siihen, että Kelpo pojat on taas aktivoitunut ja siitä hyvästä hän soitti keikalla virallisena vieraana alusta loppuun. Laihon taustamusisointi oli sopiva mauste viemättä huomiota itse päätähdiltä.

Kelpo pojatAlkupuolen hienoimpia vetoja oli Pimeän tyttö, joka on kakkosalbumi Yö uinuu, tuuli hyräilee (1991) helmiä. Radiosoittoystävällisimmät biisit Teen mitä vaan, Melankoliaa ja Kortistossa saivat yleisön hehkumaan. Petteri Kukkosen astellessa haitarin kanssa lauteille roihahti Syys -kappale liekkeihin kuin nuotio Myllypuron kallioilla. Savikukko on taas riehaannuttavan hauska folkpolkka, joka pisti monella jalan koreaksi. Biisihän on kuin kunnianosoitus varhaiselle Dave Lindholmille.

Uusista biiseistä Viisaat istui vanhojen sekaan mukavasti. Työttömän lesti taas on ajankohtaisempi kuin 1990-luvun alussa. Juha Kannas antoi hetkeksi Markku Valtoselle lauluvuoron ja hän vetikin sähäkästi Housunpuntit –biisin. Täytyy vielä erikseen mainita, että Valtonen ja basisti Sivonen ovat tärkeässä roolissa laulaessaan taustoja lähes jokaisessa biisissä. Viimeisenä biisinä varsinaisessa setissä kuultiin Kunnon mies, jonka jälkeen bändi poistui takahuoneeseen siksi aikaa, kun Jusu Lounela palasi spiikkaamaan. Hän esitteli bändin sanaisen sielun ja yleisön eteen astui itse Tomi Kontio, joka luki pätkän Kiiltomadot –laulutekstistä. Eikä mennyt kuin hetki, kun bändi palasi lavalle ja soitti edellä lausutun kappaleen, joka on yksi uusista biiseistä. Toisena biisinä encoressa kuultiin bändin ensisingle Snagarilla ja sen perään toivottu Varjele luojani. Bändi palkitsi yleisön vielä toisella encorella, jossa illan hyvästeli biisi Varjoa.

Kelpo PojatKelpo Pojat ei saanut aikaan ihan samaa Juliet Jonesin sydän -sukukokoushurmosta, mutta nurkkakuntaisempana kokemuksena se otti paikkansa yhtenä lämminhenkisimpänä keikkana pitkään aikaan. Kelpo poikien levyt tuntuvat jälleen tuoreilta ja niille kelpaa odottaa jatkoa, jos laatu on singlejulkaisujen tasoa.

Travellin’ Brothers (ES) @ Clamores, Madrid 26.4.2015

by

Sala Clamores

Madridin keskustan pohjoispuolella Chamberín kaupunginosassa sijaitsee yksi kaupungin legendaarisimmista jazzklubeista nimeltä Sala Clamores. Taianomainen klubi on ollut toiminnassa 34 vuotta ja jazz-leimasta huolimatta se tarjoaa monipuolisesti elävää musiikkia jazzista funkiin ja flamencosta indierockiin.

TBMadrid on tunnettu vilkkaasta yöelämästään ja siihen kuuluu olennaisena osana elävä musiikki. Keväisin kaupungissa on järjestetty yli 20 vuoden ajan vaihtoehtoisen musiikin Festimad –festivaalia, joka reilun kahden viikon ajan tarjoaa mielenkiintoista uutta ja vanhaa vaihtoehtoista musiikkia kaupungin eri klubeilla. Festimad ulottui myös Clamoresiin, missä soitti kahtena iltana peräkkäin Baskimaalta kotoisin oleva Travellin’ Brothers. Bändi perustettiin Leioan kaupungissa vuonna 2003 ja on ollut siitä lähtien nimensä mukaisesti tien päällä. Bändi on julkaissut kuusi englanninkielistä albumia, jotka sisältävät sekä omia sävellyksiä että cover-versioita afroamerikkalaisista blues, swing ja soul –klassikoista.

Madridin huhtikuu on epävakaa sään puolesta, mutta auringon lämmittäessä plazoja, kerääntyvät trubaduurit soittamaan kahviloiden ympärille. Ilman Festimadia sateinen Madrid olisi sunnuntai-iltana ollut musiikin osalta poikkeuksellisen hiljainen. Travellin’ Brothers soitti miltei ainoan kiinnostavan keikan koko kaupungissa. Siksi pelasinkin varman päälle ja hankin liput Suomesta käsin varsin edulliseen 9,20€ hintaan.

Keikka oli ilmoitettu alkavaksi espanjalaisittain poikkeuksellisen aikaisin klo 20.00, kun bändin lauantain veto oli käynnistynyt vasta puolilta öin. Saavuin varttia vaille paikalle, mutta ovimies ei päästänyt sisään. Hän kertoi ystävällisesti klubin avautuvan vasta parinkymmenen minuutin päästä. Tippa ei tullut linssiin, vaikka Clamores tarkoittaakin itkemistä. Ei auttanut muu kuin odottaa hetki naapuribaarissa.

Clamores sijaitsee osoitteessa Calle de Alburquerque 14

Palattuamme Clamoresiin, oli klubien pöytien ääreen kertynyt jo kymmenittäin ihmisiä. Kaikki pöydät lavan edustalla olivat varustettu reservado –kylteillä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi katsoa keikkaa baaritiskiltä. Pian kaikki pöydät täyttyivät ja paikalla oli arviolta 60-70 ihmistä. Baarin puolella korokkeella oli vain yksi pöytä ja sekin varattuna, mutta onneksi se vapautettiin ja pääsimme seuraamaan konserttia aitiopaikalta. Lava ei ollut kovin suuri, mutta kuusihenkinen orkesteri mahtui kelvollisesti. Travellin’ Brothers esiintyi peruskokoonpanossa, mutta välillä he heittävät myös big band -konsertteja. Jos sisäänpääsy ei rasittanut lompakkoa, niin madridilaisittain baarin hinnat olivat tyyriitä. Viidellä eurolla irtosi lasillinen viiniä tai pullo Mahou-olutta. Suomen tariffeihin verrattuna silti huokeaa. Ajan patinoima Clamores miellytti silmää ja samanhenkisiä autenttisen klubien tunnelma olen havainnut vain New Yorkissa.

Travellin' BrothersTravellin’ Brothers nousi lavalle kuin skiffle-bändi pesulautoineen ja kontrabassoineen. Soittajat asettuivat riviin lavan eteen ja nappasivat yleisön lämminhenkisellä meiningillä mukaan. Bändi antoi itsestään sympaattisen kuvan, joka taitaa yleisön viihdyttämisen. Bändin nokkamies mafiapomon näköinen laulaja Jon Careaga osaa vetää oikeista naruista ja hän viettikin pitkän tovin yleisön seassa, koska päätti kiittää jokaista paikalle saapunutta. Naiset saivat suudelmia poskille ja Careaga antoi halauksen myös takarivin muukalaisille – Thank you for coming.

Travellin’ Brothers on aika klassinen swing-blues bändi, eikä se tarjoa mitään kovin persoonallista edes nimessään. Siitä huolimatta yli 700 sadan keikan kokemus takasi Clamoresissakin laadukkaan iltaman. Karismaattisen Jon Careagan lauluääni on hänen kookkaaseen ulkonäköönsä nähden hentoinen, mutta silti mieheltä taittuu laaja skaala erilaista tulkintaa. Saksofonisti Alan Sancho tuo bändin standardibluesiin svengiä ja kosketinsoittaja Ander Unzaga taas syventää juuri sopivasti. Erinomainen piirre bändissä on se, että rumpali Isi Redondon kanssa soitannan peruskiven luo Eneko Cañibanon jämäkkä kontrabasso.Jon Careaga

Bändin settilistaan kuului omasta tuotannosta melodisesti etenevä Midnight Train. Hyvin toimi myös Song For You (Always There). Illan mielenkiintoisimman biisin tittelin nappasi uljas versio Stevie Ray Vaughan kappaleesta Leave My Girl Alone ja Shirley & Co klassikko Shame, Shame, Shame rullasi takuuvarmasti. Jon Careaga osasi laulattaa myös yleisöä ja parhaiten siihen saumaan passasi Blind Willie Johnsonin Let Your Light Shine on Me ja loppuun kaluttu Louis Armstrong ikivihreä What A Wonderful World.

Keikka kesti tunnin ja kolme varttia ja musiikin lisäksi kuultiin myös pitkiä välipuheita. Etenkin etevä kitaristi Aitor Cañibano piti espanjankielisen palavan monologin, josta saattoi arvella, että matkustaville veljeksille bändi on enemmän kuin sydämen asia. Klubin henkilökuntakin antoi arvoa Aitorin kilometrihöpinöille, koska tulivat moittimaan käymääni kommentointia matkakumppanin kanssa. Puheenvoimakkuus oli normitasoa, jotta häiriköksi en itseäni lähtisi luokittelemaan. Keikka päättyi Love, Joy & Happiness –biisin evankelistisissa tunnelmissa. Luikimme saman tein ulos ja jatkoimme olutasiantuntijakaverini opastamana ensiluokkaiseen likeiseen Irreale –olutravintolaan, joten en tiedä miten touhu Clamoresissa jatkui keikan jälkeen. Mahdollisesti sunnuntai-ilta saattoi kaikenikäisen yleisön nopeasti koteihinsa.TB