Vantaanjoen rannalla Tikkurilassa seisoo Kulttuuritehdas Vernissa. Aikanaan nuorten valtaama talo on toiminut monipuolisena kulttuuripyhättönä vuodesta 1990 lähtien. Vantaan elävän musiikinyhdistys pitää tehtaalla myös klubi-iltojaan. Vaikka suurin osa pääkaupunkiseudun konserttisaleista on tullut koluttua, niin astuin vasta ensimmäistä kertaa kulttuuritehtaalle.
Vernissan jokiranta oli kuvainnollisesti oikea paikka juhlistaa levynjulkaisua. Illan agendalla oli Creek Road Elevenin uunituore kakkosalbumi Creek Running Again. Viihtyisään klubiin oli saapunut muutamia kymmeniä ihmisiä, mikä on vallitseviin olosuhteisiin nähden sopiva määrä. Yleisö istui väljästi sijoitetuissa pöytäryhmissä, vaikka Creek Road Elevenin juureva musiikki on tehty seisten kuultavaksi. Miksauspöydässä ei aristeltu volyyminapin kanssa ja keikka soi kovaa. Oli siinä puolensakin, näin Creek Road Eleven kuulosti isolta rokkibändiltä.
Edellisestä näkemästäni Creek Road Elevenin keikasta oli vierähtänyt neljä ja puoli vuotta. Ajassa matka ei ole pitkä, mutta bändi on ottanut ison harppauksen erityisesti live-esiintyjänä. Ensimmäinen The Long Harvest -albumi (2017) oli laadukas kiekko, mutta aktiivinen treenaaminen ja säännöllinen keikkailu on kasvattanut bändistä Suomen mittakaavassa genren kärkinimiä. Myös huomio Pohjois-Amerikan ja Australian radiokanavilla on kohottanut yhtyeen itsetuntoa.
Creek Road Eleven soittaa geneeristä southern rockia, missä on seassa kantrimausteita. Bändin biisikatras on melodista ja soitto on joka osa-alueella tasokasta. Bändin pääasiallinen biisinikkari Toni Ruuska on ensinnäkin lajityypin uskottava tulkitsija, jonka ääni kantaa, mutta samalla hän käsittelee kitaraa väkevästi. Ruuska jututtaa yleisöä biisien välissä myös luontevasti. Osin myös lauluja kirjoittava Jyrki Levä on ässä kitaristiksi ja moni biisi nousee siivilleen ilmavien soolojen aikana. Levä laulaa stemmoja ja juuri yhteislaulu Ruuskan kanssa on bändin bravuuri ja sitä kannattaa jatkossakin vaalia. Kosketinsoittaja Petri Frestadius kuorruttaa bändin soundi kermavaahdolla laulaen myös harmonioita. Korea kakku ei pystyisi kasassa ilman jämäkkää rytmiryhmää. Rummuissa Jani Miinala pitää paketin kasassa ja basisti Pete Christiansson taitaa homman yhtä vähäeleisesti kuin Bill Wyman.
Keikka alkoi uuden albumin mainiolla startterilla It’s Shining Now ja läpi kahlattiin uusi albumi kokonaan, kuten levynjulkaisuun kuuluu. Varsinaiseen settin mahtui yksi kappale debyyttialbumilta, jonka kunniaa kantoi bensiininkatkuinen Long Straight Highway. Tuoreen albumin joka kappaleessa on ideaa, vaikka mikään niistä ei sinänsä keksi vankkureita uudestaan. Sanoitusten osalta ollaan simppelisti peruspreerialla, mutta eipä sitä tässä lajityypissä odotakaan mitään sanataidetta. Pääasia, että homma luontuu mutkattomasti. Keikan puolivaiheessa kuultu Night Train nousi jo sinkkujulkaisuna esiin ja biisissä on kestosuosikin ainesta. Any Chosen Way paljastui tasapainoisimmaksi uudesta materiaalista. Varsinaisen setin ja albumin päättänyt Morning Sun kasvoi niin eeppisiin mittoihin, että puron solina alkoi muuttua kosken pauhuksi. Komea huipennus keikalle.
Bändi taputettiin takaisin lavalle ja yleisö palkittiin vielä kolmella kappaleella, joista Bad Monday ja Sunny Day edustivat debyyttialbumin satoa. Illan ainoan coverin tulkitsi Jyrki Levä, kun kantrilegenda George Jonesin ja monen muunkin levyttämä Revenooer Man pisti hymyn huuliin. Viihdyttävä ilta ja kuten sanotaan, kannatti lähteä kauempaakin. Kiinnostavaa seurata miten kakkosalbumi otetaan vastaan maailmalla.
Keikkakeppi 