Manic Street Preachers (UK), Public Service Broadcasting (UK) @ The Circus, Helsinki, 7.5.2014

Nykyään keikkojen aloitusajat vaihtelevat kovasti ja aika harvoin tietoa löytää helposti, varsinkaan järjestäjän nettisivuilta. Kun haeskelin Manic Streets Preachersin keikan aloitusaikaa, huomasin lopulta Live Nationin sivuilta, että iltamat starttaa klo 20.00 lontoolainen elektroduo nimeltä Public Service Broadcasting. Pikakuuntelu Spotifyssa kannusti olemaan mestoilla kerrankin ajoissa. Aloitusbiisi soi jo eetterissä sisään astuessa. Ensivaikutelma oli karmaiseva, kun narikkaan kuului vain epämääräistä särökitaraa ja rumpujen mäiskettä. Volyymit tuntuivat olevan tapissa ja soundit seinillä. Onneksi miksaus alkoi tasoittua pian ja loppua kohden duo tarjosi erinomaisen visuaalismusikaalisen kokemuksen.

PSB

Public Service Broadcasting @ The Circus, Helsinki

Bändin tuotanto nojaa vanhoihin brittiläisiin valistuselokuviin, joita keikan aikana projisoitiin kankaalle. He ovat säveltäneet ikään kuin soundtrackin vanhoihin 1940 ja 1950 -lukujen filmipätkiin tai toisaalta voidaan ajatella, että filkat ovat aines heidän musiikkiinsa, sillä Public Service Broadcasting käyttää myös vanhojen elokuvien ääniraitoja ja kertojaääntä keskeisinä elementteinä musiikissaan. PSB:n säveltämä musiikki on melodista elektropoppia, jota taiteilijanimien taakse kätkeytyneet kitaran, mandoliinin ja syntsat hoitava J. Willgoose ja rumpali Wrigglesworth soittavat ilmavasti. Harvemmin elektromusiikki toimii livenä pelkkänä auditiivisena kokemuksena, mutta nykyään lähes poikkeuksetta syntetisaattorivetoiset bändit tarjoavat jotain elämyksellistä visuaalista kuten Kraftwerk 3D-show’llaan.

Sen verran innostuin bändistä, että pari biisiä pääsi heti juoksumusalistalle. Rennon letkeää, mutta maisemia maalailevaa materiaalia tarjoaa esimerkiksi bändin komein tekele Everest, jonka video kuvaa ensimmäisiä yrityksiä kavuta korkeimman vuoren huipulle. Yhtyeen toinen tarttuva menopala on Spitfire, joka taas kertoo brittien toisen maailmansodan ilmojen hävittäjä-ässästä. Filmit ovat vaikuttavia, tietenkin nostalgisia, mutta ajan myötä niitä katsoo huvittunein silmin. Keskiviikon iltamat alkoivat siis virkistävästi ja 40 minuuttia on tismalleen oikea aika lämppärille ennen pääaktia.

Pääesiintyjä Manic Street Preachers oli merkitty alkavaksi 21.15. Intro alkoi soida minuutilleen ja viisihenkinen kiertuekokoonpano rynni lavalle. Heti kärkeen Motorcycles Emptiness ja meininki tavoitteli spiraalin muotoisissa kattostrusseja. Tupa oli täynnä. Ylibuukattu. Uskallan väittää, että nyt oli päästetty joko vippiläisiä liikaa tai lipunmyynnissä oli ahnehdittu. Muuten kova keikka sai ilkeän sivumaun, kun liikkuminen keikan aikana väentungoksessa baaritiskille tai saniteettitiloihin oli tuskaista. Samaa ongelmaa ei tietenkään ollut lämppärin aikana ja siksi sitä on mukavampi muistella lämmöllä jälkeenpäin.MANICS 2

Manic Street Preachers on ollut bändi jota olen seurannut satunnaisesti. 1990 -luvulla breikanneista brittibändeistä se on kiinnostavimpia ja niitä harvoja, joka ei ole hyytynyt, vaan jatkaa elinvoimaisena ja tuotteliaana edelleen. En kuitenkaan ole nähnyt bändin ainuttakaan Suomen keikkaa aiemmin. Eka kerta jännittää aina, mutta kun bändin repertuaarista löytyy liuta hittibiisejä, niin silloin ennakko-odotukset täyttyvät helpommin. Mikä parasta bändin jätkät olivat vedossa. Lähtökohta Helsingin keikalle oli hyvä, sillä ilta oli myyty kiertueen konserteista ensimmäisenä loppuun ja sen myös aisti yhtyeen esiintymisestä.

Manics perustettiin Walesin Blackwoodissa 1986, mutta ensimmäinen pitkäsoitto Generation Terrorists näki päivänvalonsa vasta 1992. Sen jälkeen yhtye onkin julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja. Tulevana kesänä julkaistaan 12. albumi Futurology, jolta keikalla tarjottiin kolme makupalaa. Läpimurto tapahtui Everthing Must Go (1996) aikaan ja viimeistään This Is My Truth Tell Me Yours (1998) -albumilla. Tuoreimman albumin sinkkujulkaisu Walk Me to the Bridge tuo taas mieleen bändiä loputtomasti varjostavan tragedian. Manicsien alkuaikojen rytmikitaristi ja pääasiallinen sanoittaja Richey Edwards katosi 1995. Hänen autonsa löydettiin sillan vierestä, jolta moni oli hypännyt viimeistä kertaa. Vasta 2008 hänet julistettiin oletettavasti kuolleeksi.

Manicsien nokkamies on James Dean Bradfield, jonka syvältä kumpuava laulu
on bändin erityisiä tuntomerkkejä. Siinä on jotain samaa voimaa kuin edesmenneen The Arkin Ola Salon tavassa laulaa täysin palkein. Enemmänkin virkamiestä muistuttava Bradfield liidaa myös kitaran. Bassoa soittaa rock-katu-uskottavampi Nick Wire, joka hoitaa myös kantaaottavat sanoitukset. Ei tosin yhtä kärkkäitä ja poliittisia kuin kadonneen Edwardsin kynästä lähteneet laulut. Rumpuja on hakannut alkuajoista lähtien Sean Moore. Kiertuetukea antavat Wayne Murray rytmikitarallaan ja Nick Nasmyth koskettimillaan.

MANICS 1

Manic Street Preachers @ The Circus, Helsinki

Jos keikan aloitusbiisi oli onnistunut, heti perään kuullut You Stole the Sun From My Heart ja (It’s Not War) Just the End of Love pitivät tunnelman korkealla. Tulevalta Futurologylta kuultu Europa Geht Durch Mich ja nimibiisi lupaavat elektronisempaa suuntaa päinvastoin kuin edellisen Rewind the Film (2013) -albumin nimibiisi, joka taas edusti herkempää ja akustisempaa Manicsien tuotantoa. Bändin esikuva on ollut julkisesti The Clash ja punkimmalla otteella ura alkoikin. Esikoisalbumilta kuultiin Stay Beautiful, You Love Us ja ensimmäisenä encorena kuultu väkevä Motown Junk, vaikka bändi ei tapojensa mukaan koskaan poistu lavalta. Varsinaisen setin päätösbiisinä kuultu iskelmällinen Show Me The Wonder voisi soida käännöksenä iskelmäradiossa, ja ilmankos keikalla oli paljon varttuneempaa väkeä, sitä jota näkee enemmän Katri-Helenan konsertissa. Keikan päätti bändin suurimman stadionpotentiaalin omaava If You Tolerate This Your Children Will Be Next, jonka sanoma on aina ajankohtainen tässä jästipäisessä maailmassa. Keikka sisälsi kaikkiaan 22 biisiä ja kestoa oli napakka tunti 35 minuuttia. Se on hyvä kesto keikalle ja siihen pääsee näinkin isolla laulumäärällä, kun biisejä ei venytetä turhiin jamisessioihin. Toki yleisöä laulatettiin jo heti ekasta biisistä alkaen, mutta maltillisesti.

Ensimmäinen Manics -kokemus oli siis komea lukuun ottamatta tupaten täyden salin ahtauden aiheuttamaa ahdistusta. Tavastialla en ole samaan väentuuppailuun joutunut, vaikka ovella olisi sold out -kyltti. Keikan sai nähdä 48,50 eurolla, mikä on kova hinta, mutta klubitunnelmissa areenalle kelpaavasta bändistä just ja just siedettävä. Kiitos kaverille, joka kärkkyi liput, sillä ne myytiin nopeasti loppuun.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s