E Street Punks @ Golden Classics Café & Bar, Helsinki 2.10.2015

FullSizeRenderKutsu “Vuoden ulostulo 2015” –tapahtumaan kiihotti sen verran uteliaisuusnystyröitä, että piti käydä tarkistamassa millaisen bändin ulosmarssista oli kyse. En ole vastaavaan törmännyt aikaisemmin. Kutsu napsahti sähköpostiin pari kuukautta ennen tilaisuutta ja salamyhkäiset teaser-musiikkivideot antoivat maistiaisia tulevasta. Näytteiden perusteella kyse ei ollut nuorten poikien päiden nostosta, vaan jantterit paljastuivat aikuisiksi miehiksi.

Vielä hetki ennen tilaisuutta emmin kannattaako paikalle raahautua, sillä teaserit eivät lunastaneet ihan sitä uhoa, mitä ”vuoden ulostulo” lupaili. Epäilyksistä huolimatta suuntasin Helsingin Jätkäsaareen, missä sijaitsee mainio Golden Classicsvintage-kuppila nimeltä Golden Classics Café & Bar. Kahvilastatuksesta huolimatta paikassa myydään myös amerikkalaista retroroinaa. Lars Sonckin suunnittelema makasiinirakennus on mitä oivallisin paikka kaupata jenkki-ihmeitä, sillä amerikkalaisempaa paikkaa ei Helsingistä löydy. Kun astui kapakan terassille meren ääreen, tuntui kuin olisi hengittänyt ilmaa Brooklynin rantamilla. Golden Classics yllätti myös sillä, että paikka täyttää pienen klubin vaatimukset. Lavalla esiintyy silloin tällöin artisteja, mutta pääosin yksityistilaisuuksissa.

Ennakkoon kerrottiin, että vuoden ulostulijan nimi tullaan paljastamaan klo 20 ja soitto alkaisi puoli tuntia myöhemmin. Ehdin juuri nimen julkaisuun. Edessäni baariin astelivat Pojat –yhtyeen Miika Söderholm ja Kaide Haikonen sekä Ne Luumäistä tuttu Joey Luumäki, joten ihan mistään harrastelijailtamista ei todennäköisesti ole kyse. Sitten koitti aika laskea seinäkangas alas. Nimeksi paljastui E Street Punks. Ensireaktio oli shokki. Voiko kornimpaa nimeä uutta tarjoavalle orkesterille keksiä? Okei, jos yhtye soittaa punk-versioita Bruce Springsteen & E Street Bandin tuotannosta, niin sitten nimi on passeli. Mutta ei. E Street Punks soittaa suomenkielistä rokkia, jossa on vaikutteita Springsteenistä, vanhasta soulista ja ramopunkista. Miksei silloin nimikin ole suomenkielinen, vaikka parodinen väännös kuten Ne Luumäet oli aikoinaan.

Kun bändi asteli lavalle, alkoi skannaus ketä tyypit oikein ovat. Viidestä jampasta kitaristi vaikutti tutulta ja The Duke –nimeä kantava jamppa oli tietenkin Harri Montonen eli Ne Luumäestä tuttu Heko. Muut eivät soittaneet kelloja. Laulajan virkaa hoiti Juhana, rumpujen takana istui Mikko, basson hoiti Teemu ja lisäksi bändissä touhuaa kaksi saksofonisti/koskentinsoittajaa Ulle ja Otso. Kombo oli kuulemma treenannut paljon, mutta ihan siltä meininki ei alkuun vaikuttanut. Luvatun maan tunnelmia jäljitellessä onnahdeltiin, mutta heti kun kumarreltiin punkin puolelle, soitto kulki paremmin.

E Street PunksKeikka ei jättänyt epäselväksi kenen bändistä on kyse. The Duken karisma ja lavakukkoilu olivat omaa luokkaa verrattuna muiden varovaiseen liikehdintään. Bändin biisit ovat The Duken kynästä ja parhaimmillaan ne ovat keskivertoista suomirokkia. Hyvästi pikkuinen ja Tää on kaikki tässä voisivat saada mukavastikin soittoa maakunnan radioissa, varsinkin kun laulaja Juhanan ääni muistuttaa välillä n Olli Lindholmia. Sekaan mahtui myös kiinnostavia käännös-covereita Roky Ericksonilta ja The Clashilta sekä pari alkukielellä heitettyä kipaletta, joista Wilson Pickettin Land of Thousand Dances on kulkenut vuosikymmeniä sen verran isoissa saappaissa, että niitä ei ole kenenkään helppo täyttää.E Street Punks

Heko Luumäki oli biisintekijä jo Ne Luumäissä. Luovuutta riittää edelleen, siitä kertoo nippu uusia kappaleita, mutta mitä bändi aikoo niillä tehdä. Oliko ulostulo vain astuminen keikkalavoille vai julkaiseeko bändi mahdollisesti albumin piakkoin? Ilman pitkäsoittoa matka tuskin jatkuu laitakaupungin keikkaluolia pidemmälle. Sitä taitaa havainnollistaa myös bändin biisi Heitä hyvästit Tavastialle. Vuoden ulostulijan titteliä E Street Punks tuskin saavutti, mutta positiiivinen uho ja jämäkkä itseluottamus eivät ole pahitteeksi. Koskaan ei ole myöskään liian kliseistä julistaa vapauden ja rakkauden ilosanomaa.E Street Punks -nimmarit

Ei siis jäänyt epäselväksi, mistä E Street Punksin jätkät on tehty. He ovat sielunsa rokille menettäneitä opetuslapsia, jotka kävelevät mestarin perässä vaikka vetten päällä. The Duke ja kumppanit eivät häpeile näyttää esikuviansa ja heidän rakkautensa rokkiin kumpuaa sydämestä. Bändin slogan: ”Rock ’n’ rollia aikuisille – ja sellaisiksi aikoville” on rehellinen ilmaisu siitä, että aikuinenkin saa leikkiä rokkilaatikolla, jossa kestävimmät hiekkakakut ovat legendojen tekemiä. Uusien omien kakkujen tekeminen on haasteellista, mutta jos ei ota liikaa mallia muista, kuuntelee omaa ääntänsä ja luottaa perusasioihin, saattavat nekin kestää rankemmatkin sateet.

Dumari ja Spuget & Blosarit (FIN), Bob Dylan (US), Suzanne Vega (US), Bettye LaVette (US) @ Pori Jazz, 17.7.2014

Vuoden 2014 Pori Jazzin tarjonta osoittautui ennalta jälleen kerran laadukkaaksi. Ei ihan yhtä huikea kuin vuotta aiemmin, mutta tasavahva linja on pitänyt jo 49 vuotta. Ensi vuonna Pori Jazz, yksi Suomen tärkeimmistä musiikkitapahtumista, viettää puolivuosisatajuhlia. Silloin jos koskaan on varmasti tiedossa kovia nimiä, mutta mikä olisi jotain sellaista, mitä ei Suomessa koskaan aikaisemmin olisi nähty tai edes vuosikymmeniin. Joko saisimme vihdoin nähdä Porissa mystisen Tom Waitsin tai takuuvarmasti massoja liikuttavan ja Suomen aina karttaneen Coldplayn? Takuuvarma 50-vuotisjuhlien jyristäjä ja Porin ensikertalainen olisi tietenkin Bruce Springsteen & E Street Band, mutta onhan Pomoa tässä jo viime vuosina nähty runsaasti. Mikäli David Bowie vielä lähtee kiertämään, hän olisi varmasti ikämiesluokan kiinnostavimpia kavereita. Spekulointi voi alkakoon, mutta korjataanpa ensiksi tämän vuoden sato.

Olen käynyt Porin Jazzeilla yli 20 vuotta ja tästä vuodesta tuli ensimmäinen vuosi, kun ei alueelle saanut enää viedä omia alkoholillisia piknik-juomia. Hassuahan se, jos tämä vuosi jää juomista mieleen, mutta viltti, viinit ja retkieväät ovat aina olleet osa jazzien meininkiä. Ruokakorit olivat edelleen sallittua, mutta nyt viinit ja kuoharit piti jonottaa ja ostaa ravintolahintaan. Torstaina viinit pääsivät välillä loppumaankin. Halvin valkoviinipullo irtosi 20 eurolla, jota pidin varsin kohtuullisena hinnoitteluna, mutta kuinka laadukkaan viinin olisitkaan vienyt samalla rahalla omakustanteisesti. Kirjurinluoto täyttyi torstaina 20 000 jazz-vieraasta ja järjestäjät ovat varmasti uuteen järjestelyyn ja myyntiin tyytyväisiä, vaikka asiakkaat kaipasivat vanhaa vapaata keski-ikäisten hippimeininkiä, johon ei holhouskulttuuri ja kontrolli koske. Kaikki nämä vuodet Pori Jazz, kuten myös Puisto Blues, ovat olleet häiriöttömiä tapahtumia siitä huolimatta että omat juomat on saanut viedä mukana. Toivottavasti valtakunnan poliittinen kerma joka kokoontuu Poriin fiksuille Suomi-Areenoille, laittaisi asiat taas entiselleen, vaikka narinaa kuuluu tietysti muilta festivaaleilta.

bettye_lavette

Bettye LaVette @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Torstain ensimmäinen näkemäni artisti oli detroitilainen Bettye LaVette, joka on tahkonut uraansa jo vuodesta 1962, julkaistuaan vasta 16-vuotiaana My Man (He’s Loving Man) sinkun. Ura ei lähtenyt purjeliitoon, vaan huiteli aina vuoteen 2005 asti vaihtelevaa matalentoa, jolloin vasta cover-albmi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. Bettye ehti työskentelmään urallaan James Brownin kanssa ja levyttämään kotikaupunkinsa tunnetuimmalle levymerkille Motownille, mutta ei mitään sellaista ikivihreää, josta ympäri maailmaa tiedettäisiin. Bettye LaVette on soulin suuria tuntemattomia. Edelleen 68-vuotias LaVette tulkinta riipaisee, ja hänen lohduton äänensä ei näytä häivähdystäkään taantumisesta. Bettye LaVetten keikan kuuntelin etäältä rinteestä ja lavan edustan intiimiä tunnelmaa en kaukana sosiaalisessa seurassa tavoittanut. Nina Simonen ja Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Don’t Let Me Be Misunderstood on henkilökohtaisia ikisuosikkeja ja eikä Bettye LaVatte myöskään pettänyt. Samoin The Whon Love Reign O’er Me biisistä kuultiin väkevä tulkinta. Bettye LaVette oli niin takuuhyvä kuin ennakolta odotin. Bändi soitti hyvin, vaikka puhaltimet olisivat tehneet sielukkaaseen vetoon aimo lisän. Vielä kun LaVetten näkisi joskus tunnelmallisessa klubiympäristössä.

vega

Suzanne Vega @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Suzanne Vega tuli nähtyä toistamiseen vain kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Edellinen hieno duo-keikka kitaristi Gerry Leonardin kanssa The Circuksessa toimi mainiosti eikä Porin Jazzin esityksessä ollut mitään vikaa. Samaa viivalla heilui tasomittari. Gerry Leonard oli jälleen mukana, mutta isolle lavalle ei oltu tuotu muuta ylimääräistä kuin rumpali, joka muistutti etäälle kovasti Max Weinbergia. Bassoa soitanta hiukan kaipasi ja ehkä koskettimilla olisi saatu Vegan keikkaan lisäarvoa, jota hänen folk-pohjaisessa materiaalissa ei usein kuulla. Nyt ei olisi ollut pahitteeksi kuulla hieman toisenlaisia versioita Vegan hienoista lauluista. Settilista noudatti aika tarkkaan samaa kuin Helsingissä viime syksynä. Luka, Tom’s Diner ja Marlene on the Wall tyydyttivät Kirjuriluodon ison yleisön hitinnälän, mutta myös uudemmat kappaleet kuten Vegan pukeutumista kommentoiva  I Never Wear White näyttivät toimivan helteisessä kesäsäässä hyvin. Eikä Suzanne jättänyt laittamatta myöskään tunnusmerkiksi äitynyttä silinterihattua päähänsä keikan aikana. Suzanne Vega istui Pori Jazzeille oikein hyvin. Itsellä odotukset olivat jo seuraavassa maestrossa ja vasta häntä siirryin katsomaan niin läheltä kuin mahdollista.

Bob Dylan onkin sitten oma lukunsa. Kiistatta yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä artisteista millä mittapuulla tahansa mitattuna. Olen nähnyt hänet ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja silloin muistan hänet mielenkiintoisena live-artistina. Sitten myöhempi 2000-luvun veto oli sellaista puuroa, josta ei jäänyt mitään käteen, ei elämystä, ei hädin tuskin tunnistettavia biisejä. Aiemmista kokemuksista johtuen nytkään odotukset eivät olleet korkealla, mutta Porin esityksen nähtyä nousi päällimmäiseksi kysymys: Miksi Dylan keikkailee? Taloudellisesti siihen ei varmasti ole tarvetta ja jos musiikin esittämisen palo vie miestä, niin se ei ainakaan välity yleisölle. Bob Dylanin bändi soitti ilmavasti ja soundit olivat Dylanin bändin edelliseen vetoon nähden hyvät. Dylanin karrelle palanut äänikin sylki laulunsanoja paikoin tunnistettavasti. Mutta miksi hän ei anna itsensä näkyä screeneillä? Miksei häntä saa kuvata? Miksei hän ota mitään kontaktia yleisöönsä? Miksei häntä saa fanittaa? Okei, vaikka kuinka haluaisi olla yksityinen henkilö tai tinkimätön taiteilija, niin miksi ihmeessä yli viisikymmentä vuotta viihdetaiteen huipulla esiintyvä artisti lähes halveksuu yleisöä. Varsinkin jos puhutaan Porin Jazzeista ja isosta massasta, joka haluaa tulla kuulemaan tuttuja säveliä. Kuinka Kirjurinluoto olisikaan raikunut, jos Dylan olisi vetäissyt Knockin on Heaven’s Door tai minkä muun tahansa ukkopirun tunnetuista hiteistä.

bob

Bob Dylan @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Dylan päättikin keskittyä tuoreimpaan materiaaliin kuitenkin unohtaen esimerkiksi uusimman ja kovin kelvollisen Tempest –levyn kokonaan. Sen sijaan Dylan luukutti Love and Theft albumilta peräti kolme kappaletta ja Modern Times albumilta kaksi kappaletta. Varhaistuotannosta kuultiin Hard Rain’s A-Gonna Fall ja She Belongs to Me. Kyllä nämä Dylan-faneille kelpaavat, mutta jazzeilla näitä on vain rajallinen määrä. Keikan parhaimiksi anniksi osoittautuivat keikan aloittanut Things Have Changed, jonka Dylan sävelsi mainioon elokuvaan Wonder Boys ja keikan startteri The Girl From The North Country, jonka äijä duetoi aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Klassikkoalbumilta Highway 61 Revisited kuultiin sentään oiva mammutti Desolation Row ja encorena illan ainoaksi hitiksi luokiteltava Along The Watchtower. Ne kelpasivat kyllä ja varmasti Dylan-friikit olivat illan annista ylipäätään innoissaan, mutta massoja ei Dylan todellakaan settilistallaan nuollut.

Dylanista jäi olosuhteisiin nähden kuitenkin pettynyt fiilis. Ja se vaan taitaa olla yleisin fiilis, mitä Dylan itsestään jättää. Siksi taidankin paneutua jatkossa vain niihin loistaviin biiseihin ja albumeihin, joita mies on tuutannut vuosien saatossa ulos. Enkä epäile, etteikö jotain yllättävää uutta vielä mies tuottaisi. Mielenkiinto Dylaniin ei katoa, mutta keikoille häntä ei tarvitse lähteä katsomaan, kunnes taas törmään ilmoitukseen, että käppänä on tulossa kaupunkiin – silloin voi fiilis olla taas toinen.

Illan päätteeksi siirryin vielä viereiselle Nurmilavalle katsomaan Tuomari Nurmion vetoa tittelillä Dumari ja Spuget & Blosarit. Keikka oli nimensä mukaisesti stadin slangipainotteinen keikka mutta piristävästi puhaltimilla lisävarusteltuna. Dumari jota voisi helposti kutsua Suomen Dylaniksi vetikin hienon keikan, jonka aikana yleisöä kohdeltiin juuri siten miten vastuuntuntoiselta taiteilijalta voi kuvitella odottavansa. Pikku Julmuri, Mammona, Lasten mehuhetkiTonnin Stiflat takasivat juurevan tunnelman. Tuomari Nurmio ei pettänyt taaskaan ja poikkeuksellisen tuhti bändikeikka oli oiva päätös torstain Pori Jazzin illalle. Kirjurinluoto sammui aina vaan viihdyttävään Dumari tulee, Dumari tappaa – rappaukseen. Urheiluruudussa illan ottelutuloksen voisi näyttää klassista The Housemartins levyä mukaillen: Dylan 0 – Dumari 4.

dumari

 

 

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Olympiastadion, Helsinki 31.7.2012

Silhuetissa jäntevä hahmo seisoo kevyessä haara-asennossa, kädessään Telecaster-kitara ja taustalla avautuu ihmismeri. Hahmo kääntyy ja nostaa kädet ylös ja kymmentuhatpäinen yleisö lainehtii aalloissa. Tämä mies lavalla on pomo.

Vuonna 1949 New Jerseyn Freeholdissa, jota myös fariseusten seurassa kutsutaan luvatuksi maaksi, syntynyt Bruce Springsteen on ehkä kaikkein kirkkain helmi ja todiste siitä, että rock on ikuinen nuoruus. Iästä huolimatta. Springsteenin poikkeuksellinen lahjakkuus ja tarmokkuus huomattiin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten ja ensiksi levy-yhtiön mestarit yrittivät leipoa miehestä folk-tähteä Bob Dylanin tapaan. No, olisi Springsteen siihenkin muottiin taipunut ja sittemmin todistanut taitavansa myös folkin muutamalla albumilla. Springsteen loi kuitenkin oman tyylilajinsa heartland rock, johon on toki muitakin liitetty Tom Pettya ja Southside Johnnya myöten. Springsteen on lajinsa ylivoimainen kuningas tai The Boss kuten häntä todella kutsutaan. Tämän lempinimen herra sai jo silloin kun stadioneille oli vielä vuosia matkaa. Mies nimittäin maksoi bändinsä jätkille palkan ja pomohan se on, joka lyö setelit käteen keikan jälkeen. Maailmassa ei ole montaa ihmistä, jotka lähes kaikki tuntevat vain etunimeltä. On eräs Elvis ja tämä Bruce.

Eilinen konsertti Helsingissä oli Springsteenin neljäs kerta Suomessa, keikkoja on toki vuoden 2003 Rising-kiertueen tuplakeikka mukaan laskettuna viisi. Jokainen keikka on ollut mammuttimainen ja osoitus siitä, että Bruce Springsteen on syntynyt viihdyttämään yleisöä. Kolme tuntia on kulunut helposti ja huomaamatta. Joskus tunnin keikkakin voi olla tuskallinen kokemus, mutta Springsteenin seurassa ei ole sitä ongelmaa. Brucea ja mitä tahansa stadionsankaria pitää muuten aina kuunnella kentällä, katsomoiden penkit ovat jalkapallon katselua varten. Eilinen Wrecking Ball -kiertueen Euroopan osuuden päättänyt Helsingin konsertti taisi saada Springsteenin kaikkien aikojen pisimmän keikan tittelin. Kellotin kestoksi 4h 10min. Keikan finaalissa oli venytyksen makua, mutta hurmoksellisessa tunnelmassa sen ei olisi toivonut loppuvan koskaan. Sitä todellakin yhtyi viimeisten biisien joukossa kuultuun Southside Johnny & The Asbury Jukes biisin sanoihin I Don’t Want to Go Home. Tämä biisi on muuten Steven Van Zandtin käsialaa.

Brucen taustalla hääräävä mestarillinen E Street Band on kärsinyt viime aikoina alkuperäisten jäsenten kadosta. Ensiksi menehtyi Danny Federici ja vuosi sitten myös Clarens Clemons siirtyi saksofoneineen ikuisten muistojen bändiin. Clemonsia saatiin korvaamaan veljen poika Jake Clemons ja hyvin jätkä päräyttikin. Ihan sinne eturiviin setänsä vakipaikalle ei rookie vielä päässyt, vaan veteli siellä muun torvisektion jatkeena. Pidemmissä sooloissa kuten Dancing in the Darkissa, pääsi Jake lavan keskiöön. Laskin lavalla soittaneen kaikkiaan 16 muusikkoa, joten voidaan puhua E Street Big Bandista. Tällä kokoonpanolla tavoitettiin niin gospel-tunnelmat kuin herkät folk-fiilikset. Ainoa ketä en havainnut lavalla oli Brucen vaimo Patti Scialfa.

Bruce aloitti kohteliaasti sanomalla hyvää iltaa suomeksi ja näytti olevan hyvässä kondiksessa muutenkin. Eipä sitä neljän tunnin vetoja ihan keskenkuntoisena vetäisikään. Miehen ääni kuulosti jopa paremmalta kuin viimeksi Tampereen Ratinassa 2009. Bändi on soittanut kiertuellaan runsaasti John Fogertyn tuotantoa ja Helsingissä saatiin kuulla ensi kertaa Rocking All Over the World. Springsteenin kynästä on lähtenyt niin monta omaa mestariteosta, ettei covereita tarvitsisi soittaa lainkaan. Brucepa kunniottaa rock-historiaa ja haluaa esittää sellaisia viisuja jotka ovat olleet hänelle merkittäviä esikuvia uran alussa ja omaa tyyliä luodessa kuten Detroit Medleyssä ja konsertin päättäneissä Twist & Shoutissa kuultiin. Jackie Wilsonin tunnetuksi tekemä (Your Love Keeps Lifting Me) Higher and Higher sai sellaisen messiaanisen käsittelyn, että Olympiastadion oli nousta ilmaan. Tällä coverilla tehtiin tosin niitä minuuttejakin keikkaan, mutta ansaitusti.

E Street Band esitti reilu 30 biisiä ja jos biiseistä laskee sämplet ja pätkät mukaan, on määrä liki 40. Ja etenkin jos huomioi vielä ne 5 bisiiä, jotka Bruce veti yksistään ennen varsinaisen keikan alkua. En nähnyt tätä lämmittelyä, sillä tähtäsin vasta oletettuun aloitusaikaan, joka piti olla klo 19. Keikka tosin alkoi vasta 19.48. Springsteenin keikoilla on ollut jo perinteistä, että yleisö heiluttelee pahvilappuja toivebiiseistä, joita maestro sitten aina yllätykseksi noukkii lavalle. Tällä kertaa Bruce nappasi kiertueneitsekasteen saaneen Light of Dayn ja veti sen kuin tosta vaan bändin kanssa. E Streetin Bandin keikkakunto on aina ollut tunnetusti kova ja jokaiselle kiertueelle on treenattu iso satsi biisejä soittokuntoon. Tässä täytyy nyt kuitenkin tuottaa pieni paljastus, sillä  kuulemma  ennen konserttia Springsteenin apurit jakavat toivebiisipahveja hardcore-faneille. Tosin tämä on tietoa kylän miehiltä, eikä tarkkaa omin silmin nähtyä todistetta asiasta ole.  Hyvinkin voin uskoa tätä väitettä. Käsikirjoitetaan ne teatterinäytelmätkin. Tärkeintä, että yleisö viihtyy. Toki siellä on varmasti sydämestä omin käsin tehtyjä pahvilappuja.

Omiksi suosikeiksi keikan sadosta nousivat ikihyvä The Night, väkevästi vedetty Prove it All Night, harvoin livenä kuultu Darlington County, Because the Night, missä Nils Lofgren pääsi näyttämään kitarasoolotaitonsa  ja aina yhtä vaikuttava Clarens Clemonsin bändiin liittymisen ajoista kertova Tenth Avenue Freeze Out. Biisi keskeytettiin tyylikkäästi ja The Big Man sai Screenillä oman ansaitun muistohetkensä. Uudesta tuotannosta Shackled and Drawn jytisi parhaiten ja tietenkin varsinaisen keikan päättänyt Land of Hope and Dreams. Keväällä julkaistu Wrecking Ball -albumi on mielestäni yksi pomon kehnoimmista. Epätasainen kokonaisuus, joka on tuotettu tylsän keskitien rockiksi ja kun biiseihin ei olla saatu tarpeeksi ideaa on tungettu epäluontevaa irkkupoljentoa, vaikka toki Brucella onkin puoliksi irlantilaiset juuret. Silti levyllä on hetkensä ja se on osoitus miehen tuotteliaisuudesta ja luovuuden ehtymättömyydestä. Ja mikä parasta uudet biisit toimivat livenä yllättävän hyvin.

Konserttilava on massiivinen, mutta koruton. Springsteenin keikalla on aina tärkeintä sisältö, eivätkä kolossiaaliset monumentit ja pyrotekniikat. Lavan toisessa kulmassa liehui Suomen lippu ja toisessa kulmassa oli itseensä kiertynyt Yhdysvaltain lippu. Olihan keikassa valtiovierailun fiilistä, sillä katsomossa istui ex-pressa Tarja Halonen. Se ei ollut ihme, että lopun hittiputkessa Tarjakin jammasi innostuneesti, mutta myös samassa seurueessa ollut Päivi Räsänen alkoi hillitysti heilumaan. Sisäasianministerin ekat kaksi tuntia meni kännykkää näppäillessä, vaikka evankelistaa olikin tullut kuulemaan. Bruce on luvatusta maasta ja omaa saarnaamisen suhteen profeetan taidot.

Nähdyistä Brucen keikoista eilinen spektaakkeli nousi kun nousikin vuoden 2008 Helsingin keikan ohi ja osoitti sen, että parhaimmillaan stadionkeikkallakin voi tuntea olevansa lähellä artistia, vaikka välimatkaa onkin 50 metriä. Bruce on syntynyt lähtemään ja esiintymään ihmisten edessä. Yhtä hyvin hän voisi vetää puolentoista tunnin hittiputkikeikan ja vetää hillot himaan, mutta kun laji on miehelle intohimo ja hinnoittelukin maltillista, ei voi valittaa. Kenttälippu maksoi 69€ eli sellaiset 17 euroa per tunti. Ei riistä tämä pomo.

Sting (UK), Rumer (UK), Hector (Fin), Latebird’s All Stars (Fin) @ Helsinki Classic Festival, 16.6.2012

Nyt rantautui Pori Jazz Helsinkiin. Ei Stadissa jazz soi, muttaa sama keski-ikäisten massa kokoontui Kaisaniemeen, missä ei tietenkään tavoiteta Kirjurinluodon nurmikenttien hohtoa, kun puupenkit on vedetty hiekkakentälle, sille samalle pläntille, missä on koettu niin Tuskaa kuin Maailmoja kylässä. Helsinki Classic on uusi tulokas muutenkin runsaassa pääkaupunkiseudun festivaalitarjonnassa. Nimi on harhaanjohtava. Nimittäin ensimmäinen mielikuva on klassisen musiikin festivaali, missä alttarina on uusi Musiikkitalo ja kapellimestarina Leif Segerstam. Jos sen Classic sanan perään olisi uskallettu laittaa sana rock tai pop, niin silloin oltaisiin asian ytimessä.

Helsinki Classic kokosi yhden päivän juhlaan pääesiintyjäksi Stingin ja hänen tuekseen aikamme suloisimmalla äänellä siunatun Rumerin sekä ties monettako kertaa lopettaneen Hectorin ja Latebirdsien ympärille kyhätyn kotimaisen dreamteamin. Pikkufestarin ohjelma oli siis varsin laadukas, mutta yllätyksetön. Olin nähnyt esiintyjistä ainoastaan Latebirdsin aiemmin, joten monta uutta bongattavaa oli tarjolla Kaisaniemessä.

Ensimmäisenä tahtipuikkoa alkoi heiluttaa Markus Nordenstreng, joka liidasi tähtibändinsä cover-putkea. Vuorollaan mikrofoniin tarttuivat ikäpolvensa kultapossukerholaiset mm. Jonna Tervomaa, Tuure Kilpeläinen, Anssi Kela, Tokela, Lasse Kurki ja kyytiä saivat rokkiklassikot ja powerpoppihelmet. Leppeään kesäiseen iltapäivään istuivat niin tulkinnat Nick Lowen, Tom Pettyn kuin Neil Youngin klassikoista. Keikka loppui Levon Helmin poismenon muistoksi vedettyyn The Bandin biisiin The Weight, jonka nousi lavalle hoilaamaan koko remmi. Tunnelma oli kuin Band Aidissa sekä hyvässä että pahassa. Ilmapiiri oli lämmin, mutta hitusen teennäinen ja varmasti sama setti Juttutuvassa olisi ollut hekumallinen. Latebirdsien musiikkimaku osuu niin yksiin, ettei hyvistä biiseistä sen enempää. Meininki on vaan hitusen harmaata jättilavalla, mikä vaatii karismaa ja auraa. Nyt se jakaantui turhan monen harteille.

Hector ei ole koskaan kuulunut suuriin suosikkeihini, vaikka mestarillisia sävellyksiä ja sanoituksia miehen repertuaariin mahtuu liuta. Uutta tuotantoa ei Hectorilta ole tullut sitten vuoden 2004 ja jäähyväiset on sanottu ja paluukiertueita tehty. Ilman suuria odotuksia siis kuuntelemaan. Varauduin nostalgiapotpuriin ja sen sieltä sai. Hector aloitti Neil Young ja The Beatles -covereilla ja tuntui, että jatkuuko tässä sama linja kuin Latebirdseillä. Ei jatkunut. Sitten tulikin kaikki hitit Ei mittään varhaisräpistä, Kissojen yöhön ja koko konsertin huipentaneeseen kansallislauluun Lumi teki enkelin eteiseen. Hectorin taustalla soitti iso ja asiansa osaava bändi ja laulaja itse oli hyvässä kuosissa. Taattua ja viihdyttävää. Jatka Hector samaan malliin.

Pori Jazzien Kirjurinluodon konsertteihin saa viedä picnic-kamat ja omat juomat. Uloskin pääsee välillä jos haluaa. Tätä mallia ei kopioitu Helsinki Classiciin. Nimittäin alueelta ei saanut poistua, kun sinne kerran oli astunut sisään. Vielä kun Koffin kaljatiskillä huomasi hinnaston, jossa 0.4l tuopista kehdattiin pyytää 7€, alkoi ajatus ulospääsystä houkuttaa. Kaisaniemen liepeillä oli läjäpäin leiriytyneitä loiskuuntelijoita, joille pussikalja maistui. Varmaan heitä olisi hymyilyttänyt, jos olisivat tienneet miten alueen sisäpuolella keskiluokkaa kyykytettiin. Tuumasta toimeen ja yritin valkoisen valheen turvin ulos alueelta, sinne muiden sekaan nautiskelemaan kevyemmästä hintatasosta. Vasta kolmas järjestysmies päästi ulos.

Kun vielä istuin alueen ulkopuolella, alkoi alueelta kuulua Karen Carpenterin ääni. Ei sentään, The Carpentersin laulaja ei ole noussut haudasta, vaan tulkitsija oli englantilainen Rumer, jolla on ehkä 1970-lukulaisin ääni kaikista nykynaisista. Adele hoitaa 1960-luvun. Hinkuhan sitä oli päästä lähempää kuulemaan, vaikka hyvin alueen reunoillekin olisi kuulunut koko festivaali. Rumerin uutta Boys Don’t Cry -albumia ehdin kuulemaan ennalta muutaman biisin verran ja hitusen alkoi festarin linja selvitä, sillä Rumerin levy on tulkintoja 1970-79 välillä syntyneistä lauluista. Pelkkiä covereita ja käännöskappaleitako Classic Helsinki tarjoaa? No, Rumerin hunajaisella tulkinnalla olisi voinut kuunnella version mistä viisusta tahansa ja tuli siellä hänen omaakin tuotantoa. Uudesta tuotannosta Jimmy Webbin P.F Sloanista syntyi niin sutjakka versio, että veikkaan laulusta pientä kesähittiä.

Rumerin jälkeen taivas täyttyi harmaasta pilvimasssasta ja vesisade uhkasi hetkellä millä hyvänsä. Ohjelman aikataulu oli toimiva ja esiintyjien välissä oli sopivasti odottelua, sillä kamat vaihtuivat lavalla vauhdilla. Kaikki alkoivat osuutensa minuutilleen, niin myös Sting starttasi virkeän biisinsä All This Time klo 20.30. Sting soitti puolentoista tunnin setin ja pikkuisen kiireen tuntu vaivasi koko ajan. Aivan kuin Stingin oli saatava mahtumaan keikkaan niin monta biisiä kuin mahdollista. Lopulta niitä tuli 16 kappaletta ja suurin osa hittejä sekä soolo että The Policen uralta. Stingilläkin on menossa kiertue ilman uutta materiaalia ja linja on selkeästi palvella yleisöä, toki erinomaisen orkesterin säestämänä. Rumpupallilla istuu muuan Vinnie Colaiuta, joka on soittanut Frank Zappan ja ties kenen mestarin kanssa. Koskettimissa taas on David Sancious, joka taas tunnetaan alkuperäisenä Bruce Springsteen & E Street Bandin jäsenenä. Persoonallista ilmettä esitykseen toi viulusti Peter Tickell. Keikka oli varsin miellyttävä, vähän sama fiilis nousi kuin Hectorista. Ei yllätyksiä, mutta homma toimii, vaikka maileja on jo takana. The Police on pärjännyt aina suht korkealla omilla bändilistoilla, mutta Stingin sooloura sitten 1980-luvun lopun, ei ole iskenyt kummoisesti. Muutaman vuoden takaista The Policen paluurundia himoitsin, mutta eipä ollut silloin mahdollisuuksia. Nyt Stingin keikalla mieltä lämmitti eniten entisen bändin tuotanto ja settiin kuului onneksi pari ei niin ilmeistä biisiä kuten Driven to Tears. Encoren päättänyt, ehkä Stingin tiukin sävellys, Next to You raikasi taustalla kun jo astelin kohti Rautatientoria tihkusateessa.

Helsinki Classic avasi suht onnistuneesti ja veti Kaisaniemeen n. 9.000 katsojaa, ei kapasiteetti olisi paljoa enempää vetänytkään. Lipun hinta oli maltillinen 69€. Hesarin lukijat saivat kaksi lippua yhden hinnalla, mutta eivät lähteneet hesarin lukijat rynnäkköön. Bajamajoja riitti konserttien aikana, mutta kun tuli tauko, tukkivat vessajonot kulkuväylät. Sama homma ruokakojuilla, missä jengi näytti jonottavan festarisapuskaa pitkissä letkoissa. Ja se juomien hintataso sai jo tuomioni, mutta ymmärrän, että jostain sitä voittoa pitää kattaa, kuten laittamalla 0,33l siiderille 7€ hintalappu. Pori Jazzeilla sama line-up olisi vetänyt 25.ooo katsojaa kevyesti ja joka jamppa olisi juonut kaupasta roudattua koffia tai fiinimpää viiniä. Epäilen, että tänä vuonna Pori Jazz laskee tulostaan, sillä ne massaa liikuttavat isot nimet ovat Helsingissä.