The Waterboys (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 19.4.2023

Jos edellisestä Suomen vierailusta Ruisrockiin on kulunut 34 vuotta, niin ei voi sanoa, että yhtye ramppaa Suomessa alvariinsa. The Waterboys on konkariyhtye, joka aloitti toimintansa 1980-luvun alkupuolella julkaisemalla ensimmäisen singlensä A Girl Called Johnny vuonna 1983. Yhtyeen alkuvaiheita on kuvattu tyylillä ”The Big Music”, joka juontaa heidän kakkosalbumin avainsinkun nimestä, mutta tarkoittaen yhtyeen alkuvuosien isoa soundia, jota aikalaiset Simple Mindsin tapaan harjoittivat. Itse aloin seurata yhtyettä, kun se julkaisi klassisen This is the Sea -albumin. Sysäyksen antoi The Whole of the Moon, joka on yhä yhtyeen tunnetuin kappale, vaikka monta muutakin isoa kappaletta bändiltä on plakkarissa. Varhaisemmista albumeista A Pagan Place kolahti myös. Aikani fanitin bändiä niin, että t-paita nuhjuuntui käytössä. Onneksi bändi on edelleen tuottelias ja kiertää aktiivisesti.

The Waterboysissa soittaneiden muusikoiden lista huitelee ennätyslukemissa ja jossain 80 soittajan kieppeillä. Se ei tarkoita, että yhtyeen saluunan ovi heiluisi vastoinkäymisten vuoksi. Bändi on ensisijaisesti Mike Scott ja ketä nyt sattuu milloinkin hänen kanssaan soittamaan. Mike Scott on nimensä mukaisesti skotlantilainen, mutta asunut myös Irlannissa, mistä on napannut myös musiikillisia vaikutteita. Nykyisessä vakiintuneessa kokoonpanossa on soittajia Englannin lisäksi Irlannista ja jopa Nashvillestä, mistä kymmenisen vuotta yhtyeessä soittanut kosketinsoittaja Brother Paul Brown on kotoisin. 

The Waterboys muutti soundia kolmen albumin jälkeen kelttivaikutteiseksi folkrokiksi, jolla laajensi yleisöpohjaansa, mutta saattoi jättää vanhoja faneja taaksensa. The Fisherman’s Blues oli kappaleena ja samannimisenä albumina (1988) yhtyeen menestyneimpiä. Omaan makuun muutos maistui aikana, jolloin The Pogues oli tehnyt folkista hovikelpoista rokkareiden parissa. The Waterboys julkaisi vielä mainion Room to Roam -albumin folkrockin hengessä, mutta tämän jälkeen en seurannut enää yhtyeen taivalta enkä Mike Scottin soolouraa samaan tapaan. Lähinnä jäin odottamaan mahdollisuutta nähdä yhtye livenä. Ei siinä mennyt kuin reilu 30 vuottta.

The Waterboys soitti Kulttuuritalolla tuhdin kahden setin keikan. Yhtyeen soundi taipui enemmän rytmibluesahtavaan rokkiin. Folk-aikojen viulut, mandoliinit ja bouzukit loistivat poissaolollaan. Vaikka Mike Scottin kitara niin akustisesti kuin sähköisesti riffitteli pinnassa, nousi keskeiseen rooliin Brother Paul Brownin urut, jotka kävivät vuoropuhelua tyylikkäästi James Hallawellin pianon kanssa. Brother Paul otti stagen haltuun soittamalla ”The White Thing” -kannettavaa kosketinsoitinta, joksi Scott sitä leikkisästi nimitti. Hurmaava Brother Paul uhkui karismaa ja puski koko läpi kuin tuulikonetta vastaan ja välillä tuntui, että onko mies erehtynyt kokoonpanosta. Mike Scott muisteli välispiikeissään lämmöllä Ruisrockin keikkaa ja etenkin sen jälkeisiä öisiä saunabileitä, joihin bändin jäsenet olivat juhlahumussa eksyneet. Helsingin yössä tuskin samaa seikkailuhenkeä konkareilta enää löytyy.

The Waterboys yllätti. Yhtye heitti tiukan rokkikeikan, johon mahtui yllättävän paljon materiaalia, jota en ollut kuullut. Mikä parasta uudet kappaleet eivät kalvenneet vanhojen rinnalla, vaan toimivat ensikuulemalta hienosti. Keikan aloittanut Where the Action Is osoitti heti, että Scottin sävelkynä on yhä iskussa. The Glastonbury Song soi kakkosena ja muistutti olevansa yhtyeen parhaita kappaleita. Ensimmäisen puolen anti oli sekoitus tuoretta ja vanhaa ja välillä biisejä venytettiin onnnistuneesti jamitteluasteelle. Setin päätti The Pan Within, jonka ympärille oli ympätty Patti Smithin Because the Night

Keikka oli rokin juhlaa. Tuntuu hassulta, että parhaat rokkikeikat ovat näinä aikoina 40-vuotistaivaltaan juhlivien bändien satoa. Rokki on seniorimusaa, se on tullut selväksi. The Waterboysin fanikunta koostui pääosin jo harmaantuneista janttereista ja aina niiden joukossa löytyy ärsyttäviä huutajia. Scott joutui yhden kerran katkaisemaan napakasti möläyttelijän shut up -väliintulolla. En ole koskaan tajunnut faneja, jotka muutaman kaljan juotuaan kuvittelevat olevansa kahden artistin kanssa ja luulevat, että on siistiä heitellä läppää artistille. Tiedän, että itsekin saatan ärsyttää takana istuvaa, kun otan muutaman valokuvan tätä raportointia varten. Se vie aina hetken pois oleelliselta eli musiikilta.

Toinen setti käynnistyi rapealla versiolla kappaleesta My Wanderings in the Weary Land. Jo kolmantena biisinä soi Fisherman’s Blues, joka kaipasi aikanaan pitkään yhtyeessä soittaneen Steve Wickmanin viuluja, mutta kyllä hyvän biisin tunnistaa riisuttunakin. Nykykokoonpanon käsittelyssä Rosalind (You Married the Wrong Guy) rullasi rytmibluesrokin komennossa. Hienojen vanhojen biisien ohi kakkossetin kiinnostavin kappale oli ehkä yllättäen Long Strange Golden Road, joka alkuun vaikutti venyvän jamitteluksi, mutta piti kutinsa hienosti loppuun saakka. Encoressa saatiin kuulla A Bang On the Ear ja tietenkin keikan ylväästi päättänyt The Whole of the Moon, jonka Scott lauloi kosketinsoittimia soittaen. Miken ääni on iskussa ja taipuu laajalle skaalalle, vaikka pientä tukkoisuutta oli flunssa vuoksi havaittavissa. Lähes kaksi ja puoli tuntia väkevää soitantaa. The Waterboys heitti dynaamisen keikan ja oli positiivinen yllätys kaikkinensa. Vuosien takaisen toivelistan bändeistä yksi on vihdoin nähty.

Jonna Tervomaan suljettu sydän @ Sellosali, Espoo, 15.4.2023

Enpä muista, että olisin ollut loppuunmyydyssä Louhisalissa aikaisemmin. Yleisöä on riittänyt ennenkin, mutta tällä kertaa myös lavan edustalla permannolla seistiin vieri vieressä. Konserttisali tuntui kunnon klubilta. Tungos teki luonnollisesti hyvää myös akustiikalle. Syy täydelle salille oli Jonna Tervomaa, joka on pitänyt viime vuodet hiljaiseloa uuden musiikin osalta ja konsertoinut muutenkin harvakseltaan pienemmillä kokoonpanoilla. Nyt oli syytä nousta parrasvaloihin, sillä laulajan aikuisiän debyyttialbumin julkaisusta on kulunut 25 vuotta ja taiteilijan omaan mittariin on kertynyt kaksinkertainen määrä ikävuosia. 

Aina kun Jonna Tervomaasta tulee puhe, puhutaan myös Minttu ja Ville -kappaleesta, joka on ehta tenavatähtiklassikko. Se on tarttuva, vaikkakin puhkisoitettu laulu ja siksi siihen on helppo viitata. Ei ole kuitenkaan häpeä olla entinen tenavatähti. Se on yhtä kunnioitettavaa kuin olla entinen koripallotähti tai mitä vaan entistä. Oleellista on se, että lapsitähteys syntyi samasta syystä kuin aikuisiän tähteys: halusta laulaa. Kukaan 1980-luvulla elänyt ei ole voinut välttyä Jonnan voitokkaasta tenavatähtikisasta, sillä yhtenäiskulttuurin aikaan kaikki katsoivat seurasivat samoja asioita. Sitä viittaa saa aina kantaa.

Aikuisiän läpimurto tapahtui vuonna 1997 Tuure Kilpeläisen kanssa tehdyllä singlehitillä Suljettu Sydän. Kappale on edelleen Jonnan isoimpia hittejä ja kantaa kunniakkaasti myös illan kokoonpanon nimeä, Sittemmin Jonna on ollut tehnyt monta muutakin isoa laulua uran varrella. Jonna on kehittynyt lauluntekijänä kaikki nämä vuodet, mutta läpimurto ja uran kestävyys perustuu siihen, että mukana matkassa ovat olleet juuri oikeat biisintekijäkumppanit ja tuottajat. Vielä 1990-luvun lopulla laulaja-lauluntekijät olivat pääosin miehiä. Jonna oli rokkirintamalla raikas tuulahdus, nousten lähes rinta rinnan esille soolouralle siirtyneen Maija Vilkkumaan kanssa. He tekivät sen minkä Alanis Morrisette teki hieman aiemmin rapakon takana. Molemmat artistit tavoittivat suuren yleisön eikä kumpikaan jäänyt tähdenlennoksi. 

Jonnasta paistaa harkitsevaisuus. Hän ei ole hötkyillyt markkinatalouden vaatimusten edessä, vaan on tehnyt omaäänistä musiikkia luovuutensa ehdoilla. Sanoittajana Jonna on tuottanut aina priimaa tavaraa. Viimeisin albumi Ääni (2017) oli täysin Jonnan omaa käsialaa sävellyksiä myöten, kun siihen asti sävelet olivat lähtöisin muiden kynistä tai yhteistyössä tehtyinä. Julkaisutaukoa on ollut pitkään, mutta sitä ennen Tervomaa julkaisi kuusi muuta albumia, joista Halo (2004) on kokonaisuutena ikivihrein. Tämän päälle kun laskee tenavatähtivuosien kolme pitkäsoittoa, niin on siinä kerrakseen repertuaaria.

Taustabändi koostui tutuista muusikoista, jotka ovat soittaneet pitkään Jonnan kanssa. Pitkäaikaisin muusikko-tuottajakollega on ollut Jussi Jaakonaho, jonka oli keskeisessä roolissa luomassa Tervomaan soundia. Juhlakiertueella hän on luonnollisesti kitaran varressa. Bassoa soittaa Jonne Von Hertzen, rummuissa Juho Viljanen sekä koskettimien takana Juha Kuoppala. Muusikot ovat soittaneet pitkään Tervomaan taustalla ja sen kuuli luontevasta soitosta.

Jonnan keikka kesti tunnin ja kolme varttia ilman taukoja. Settilista täyttyi odotetusti lemmikkeistä. Suurimpien hittien sekaan mahtui muutama harvemmin livenä kuultu kappale kuten koko illan huipennuksena kuultu Penni. Enpä muista kuulleeni Stop-biisiä livenä aiemmin. Turhan vähälle huomiolle jäänyt voimapoppis soi aikanaan TV-sarjan tunnarinakin. Poimintoja oli melkein jokaiselta albumilta uran varrelta paitsi viimeisimmältä Ääneltä. Keikkaa katsoi nostalgialinssein ja kaikki toimi yhtä hyvin kuin vaikkapa 15 vuotta sitten. Perspektiiviä löytyy, sillä keikkoja tuli nähtyä lukuisia etenkin vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Edellisillan ja koko kiertueen startannut keikka Möysässä oli mennyt nappiin ja itsevarmuus välittyi hyväntuulisesta Jonnasta niin laulujen kuin välispiikkien osalta. Yleisö otti Jonnan riemukkaasti vastaan ja yllätti artistin syntymäpäivälaululla.

Louhisalissa juhlittiin synttäreitä, taiteilijauraa, mutta myös jälleennäkemistä. Ilta oli kaikkinensa täysosuma, joka tarjosi ensisijaisesti tuttua ja turvallista, mutta osoitti myös Jonna Tervomaan ja yhtyeen elinvoimaisuuden. Tervomaa vihjaisi tulevista keikoista ja merkkejä uusista kappaleistakin on leijunut ilmassa sosiaalisen median kautta. Minä toivon ilman muuta jatkoa.

Settilista: 

Myöhemmin

Päivänsäde 

Se ei kuulu mulle

Tänään lähdetään

Aika kultainen

Rakkauden haudalla

Läpikulkumatkalla

Toisen kanssa

Päästä yli

Lempi pehmentää pään

Kuuleeko kukaan

Keskeneräinen

Roi

Stop

Et tahdo tietää

Suunta muuttuu

Yhtä en saa

En sinulta rauhaa saa

Encore

Suljettu sydän

Minä toivon

Penni

Nyrkkitappelu, Murheenlaakso, Zahir (EST), Lapsuus @ Pääsiäispunk, Paasitorni, Helsinki, 8.4.2023

Toista kertaa järjestetty pääsiäispunk keräsi yhden päivän kaupunkifestivaalille monipuolisen kattauksen punkbändejä. Kerronpa heti kärkeen keitä en nähnyt: Pelle Miljoona, Ypö-Viis, Appendix, ”77” ja Maria Makaaberi soittivat ennen kuin aurinko oli laskeutunut. Erinomainen line-up kaiken kaikkiaan ja täytyy tunnustaa, että edellä mainittujen missaaminen harmittaa. Ehdin pelipaikoille vasta illan pimetessä, mutta myöhäisempi anti oli yhä maukas sekoitus tuoreempaa ja harvinaisempaa punkia.

Paasitorni eli Bygga on mitä mainioin paikka juuri punk-tapahtumalle, sillä talossa piti aikanaan esiintyä itse punk-legenda Sex Pistols. Byggan juhlasali vetää lähemmäs tuhat henkeä ja alemman kerroksen ravintolassa on paikkoja kolmisen sataa. Byggan sijainti on erinomainen Helsingin Hakaniemessä. Historiallisena arvorakennuksena paikka on viehättävän kontrastinen näyttämö punk-kekkereille. Tapahtumapaikkana Bygga on käytännöllinen joka suhteessa. Ainoastaan juhlasali korkeana tilana kärsii akustisesti, kun taas alemman kerroksen paasiravintola soi paremmin. Täytyy muistaa, että viime vuosisadan alussa ei tiloja suunniteltu sähköiselle musiikille.

Lapsuus on mikkeliläinen yhtye, joka oli illan ilahduttavimpia tapauksia. Kitaravallien puskemat sähäkät punkmelodiat vetivät puoleensa. Laulaja Kamila on energinen esiintyjä, joka toi pessimistisiin sanoituksiin silkkaa optimisia. Viime kesän onnelliset päivät -kappale aloitti keikan topakasti ja samalla paahdolla yhtye jyräsi loppuun saakka. Pettämättömästi toimi myös moni muukin kappale kuten Elämän maku suus. Lapsuuden tunnetuin styge Autolla mereen päätti varsinaisen keikan asiaan kuuluvalla räminällä.

Zahir on eestiläinen yhtye, jonka juuret ulottuvat 30-vuoden taakse Tallinnan undergroundiin. Bändi on kiertänyt runsaasti ja erityisesti Radiopuhelimien kanssa, mutta itse kuulin kolmen kitaran runnovaa soundia ensimmäistä kertaa. Erikoista yhtyeessä tosiaan on se, että kokoonpano soittaa ilman bassoa. Juhlasali oli Zahirille tällä kertaa liian iso lava, sillä yleisö ei innostunut samassa määrin kuin kotimaisista kollegoistaan. Keikka olisi toiminut pienemmällä venuella paremmin. 

Mana Mana perustettiin reilut kolmekymmentä vuotta sitten Joensuussa. Yhtye sekoitti punkia ja metallia varsin synkkämieliseksi paketiksi, joka kulminoitui pitkälti myyttiset mitat saaneen Jouni Mömmön karaktääriin ja hänen säveltämiin biiseihinsä.  Mömmön johdolla Mana Mana ehti levyttämään vain yhden kulttiklassikoksi nousseen albumin Totuus palaa (1990) ennen keulahahmon turhan aikaista poismenoa. Mana Mana julkaisi vielä Murheen laakso nimisen pitkäsoiton postuumisti vuonna 2000, jonka saattoi maailmaan yhtyeen toinen tärkeä lenkki kitaristi ja sovittaja Otra Romppanen, jonka ansiosta Mömmön biisejä ylipäätään on saatu kuultavaksi. Vuoden 2001 jälkeen yhtye on esiintynyt kitaristi Otran johdolla satunnaisesti nimellä Murheenlaakso. Mömmön biisit ovat lyijynraskaita ja kitarameressä ne upottavat kuulijat varmasti syvään päähän. Paasitornin keikka todisti, että maine on ansaittu. Kimmo Kuosmanen hoiti lauluosuudet vakuuttavasti, vaikka yhtye ajelehtii pitkälti kuusikielisten varassa. Yhtyeen soitto soi yhteen hienosti ja eittämättä lavan yllä leijui Mömmön sädekehä.

Kansakunnan suosituimpien punkrock-bändien joukkoon kavunnut Nyrkkitappelu päätti turnajaiset juhlasalin isolla lavalla. Yhtyeen meininki on vastakohta Murheenlaakson synkistelyyn. Nyrkkitappelun show on vilpittömän positiivista. Yhtye ei vaikuta ahdistuneelta, vaan lyö vuoroin niin avokämmenellä kuin kämmensyrjällä pelkästä ilosta. Biisit kannustavat huutolaulamaan mukana ja innokkaimmat laittaa pogoamaan. Punkin väkinäinen puristus puuttuu soitosta, mäiske on rentoa ja riemukasta. Sanoitukset ovat nuorison arkisia havaintoja ironisella otteella ilman sen suurempaa sanomaa. Nyrkkitappelu ei synnytä kapinaa pahasta olosta, vaan tärkeintä on hurtti meininki ja siitä pitää huolen yhtyeen energinen keulahahmo Hepe. Bändi on soittanut jo vuodesta 2010, joten nuorisomusiikki soi entistä kokeneemmalla otteella. Bändi julkaisi vastikään albumin Ongelmanuorten sävellahja, joka vahvistaa, että elinvoima ei näytä ehtyvän. Nyrkkitappelu pudotteli lähes parikymmentä stygeä. Heti alkuun pärähti uusi hitti Tästä se lähtee ja pisteen keikalle laittoi osuvasti Nyrkkitappelu parkkipaikalla. Hikinen huipennus lankalauantaille oli myös hieno pääte tapahtumalle, jolle toivoo jatkoa.