Avainsana-arkisto: Keith Richards

The Cult (UK), Primal Scream (UK) @ Hollywood Palladium, Los Angeles, CA 20.11.2015

by

 

FullSizeRender-2Hyppäsin Newport Beachilta autokyytiin ja posotimme 50 mailia pohjoiseen kohti Los Angelesia. Isossa maailmassa matka ei ole mitään, mutta Etelä-Kalifornian ruuhkissa se voi tuntua loputtomalta via dolorosalta. Varasin matkaan aikaa reilu kolme tuntia ja sen siihen sain lähes kulutettua. Tuskaiseksi kokemuksen teki kusihätä. Kuusikaistaiselta ruuhkassa jumittavalta moottoritieltä on turha haaveilla poikkeavansa pois. Eikä käyrää ohimolla laskenut se, että kaveri joutuu odottamaan kohteessa meikäläistä toista tuntia.

Jonotus Palladiumiin sujui nopeasti eikä ovella tarkistettu henkilöllisyyttä tai tehty turvatarkastusta kuten monissa aiemmissa Amerikassa käydyissä konserteissa. Tiketin tsekkaus riitti. Olin ostanut lipun jo Suomesta käsin 60 euron hintaan. Kävin melkoisilla kierroksilla ja ajattelin palkita itseni oluella, josta sain pulittaa 14 dollaria. Taalan kurssi on euroon nähden tällä hetkellä korkea, mutta lähtöhinnat olivat huurteisellekin tuplahinta verrattuna kotimaiseen hintatasoon.

FullSizeRender-1Primal Scream oli illan ensimmäinen artisti. Bändiä odotellessa ehti tutkailla ympäristöä ja paikalle saapunutta jengiä. Huvittavaa oli havaita siivooja, joka luuttusi lattiaa yleisön seassa. Järjestysmiehet pitivät kulkuväylät tiukasti auki, mikä auttoi vaihtamaan paikkaa keikan aikana vaivattomasti. Perjantai-ilta näytti yleisöstä myös aggressiivisemman puolen. Aivan vieressäni kaljatuopit läikkyivät kun pari körilästä ottivat toisistaan mittaa. Enkä voinut välttyä pössyn tuoksusta, vaikka sali oli täysin savuton. Hollywoodissa siis kaikki ennallaan.

Primal Scream aloitti osuutensa hieman yli kello 20 parin vuoden takaisella 2013 -biisillä, joka löytyy bändin tuoreimmalta More Light -albumilta. Levyllä biisi rasittaa, mutta livenä se toimi aloittajan roolissa kivasti. 33 vuotta toiminnassa ollut skottibändi on ollut britti-indiepiireissä yksi merkittävimmistä yhtyeistä. Primal Screamilla on mittava ura, jonka kirkkaimmat hetket osuivat 1990-luvulle. Bändi on tuotannossaan monipuolinen ja onnistunut niin tiukoissa konebiiteissä kuin The Rolling Stones -henkisissä pastisseissa, joita edusti kakkosena kuultu Jailbird, poiminta albumilta Give Out but Don’t Give Up (1994). Ilahduttavaa oli kuulla useampi raita bändin industriaalisimmalta ja ehkä eheimmältä albumilta XTRMNTR (2000). Accelerator, Kill All Hippies, Shoot Speed/Kill Light ja etenkin Swastika Eyes virittivät Palladiumin kiihkeään tunnelmaan.

FullSizeRender-7Bobby Gillespie on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta kitaristi Andrew Innes on ollut mukana kaikki aktiiviset vuodet kuten myös lähes yhtä kauan kosketinsoittajana toiminut Martin Duffy. Muu jäsenistö on vaihtunut tiuhaan vuosien varrella. Rumpali Darren Mooney on istunut rumpujen takana vuodesta 1997 ja bändin tuorein jäsen on basisti Simone Butler. Vain Bobby Gillespie onnistuu lavaesiintymisellään nousemaan esiin, kun muut jäsenet vaikuttavat kankeilta rivimuusikoilta. Gillespien honkkeli olemus ei kuitenkaan onnistunut tarjoamaan riittävästi karismaa, mikä olisi räjäyttänyt Palladium ilmiliekkeihin.

FullSizeRender-4Primal Screamin rooli lämmittelijänä ei antanut bändille sen ansaitsemaa arvoa. Loppusuora alkoi raikkaalla valinnalla I’m Losing More Than I’ll Ever Have Play. Sitä seurasi hittiputki, joka starttasi läpimurtohitillä Loaded ja jatkui Country Girl, Movin’ On Up ja Rocks – klassikoilla. Primal Scream veti kuitenkin komean keikan, mutta ihan hurmosta se ei tavoittanut, koska yleisö oli tullut katsomaan enemmän illan pääesiintyjää.

Itsekin latasin odotukseni The Cultin keikkaan, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Brittitaustainen The Cult on samaa ikäluokkaa Primal Screamin kanssa, mutta Ian Astburyn ja Billy Duffyn luotsaama bändi saavutti kultakautensa jo 1980-luvulla. Sen jälkeen orkesteri on kulkenut vanhojen hittiensä varassa, koska uusi materiaali on ollut ponnetonta. Vuoden vaihteen jälkeen julkaistavan uutukaisen Hidden City (2016) ensisingle Dark Energy vaikuttaa lupaavalta. Ian Astbury asuu tätä nykyä Los Angelesissa, joten bändi nousi ikään kuin kotiyleisön eteen.

FullSizeRender-6Bändi asteli lavalle Horse Nationin tahdissa, mutta komea Rain käynnisti varsinaisen keikan. Hyvin homma nytkähti liikkeelle, mutta ajoittain oli havaittavissa pientä yskintää. Billy Duffy hoiti kitaroinnin rutinoituneesti ja Ian Astbury meuhkasi teennäisellä uholla. Valitettavasti hänen kiihkeä äänensä on vuosien saatossa menettänyt parhaan teränsä. Klassisen Love –albumin (1985) biisit toimivat moitteettomasti ja Nirvana jatkoi Rainin kastelemaa tietä. The Cultin astetta tiukempi rock oli yleisön mieleen, mutta itselle 1980-luvun jälkeen sävelletty tuotanto on paikoin puuduttavaa hard rockia. Hienoja hetkiä riitti kuitenkin sen verran, että ulos lähdin tyytyväisenä. Lil’ Devil, Wild Flower tarjoavat maailman luokan riffejä, joiden esikuvat löytyvät AC/DC:n suunnalta, mutta ovat The Cultin käsissä jalostuneet persoonallisiksi voimakappaleiksi. Uudemmasta materiaalista Honey From A Knife esiintyi edukseen. Keikka huipentui bändin kovimpiin hitteihin Fire Woman ja She Sells Sanctuary, jolloin Palladiumin parketti tärähteli kuin maanjäristyksestä yleisön takoessa nyrkkiä ilmaan.

FullSizeRender-8Illan pääesiintyjä palasi vielä kahden kappaleen verran lavalle. Ensimmäisenä kuultiin The Phoenix, jonka aikana lauteille kapusi vieraana Alice in Chainsista tuttu Jerry Cantrell. Toisena encorena kuultu Love Removal Machine sai tuekseen itse alkuperäisen Sex Pistols kitaristin Steve Jonesin, joka hänkin majailee Los Angelesissa. Paikallinen tuttava kertoikin minulle, että hyvin tavallista, että Losissa lavalla saattaa piipahtaa artistia kovempia vierailijoita. Enpä olisi uskonut tässä elämässä näkeväni Steve Jonesia, mutta joskus onni on puolellani.

Palladium vetää vajaa neljätuhatta ihmistä ja perjantai-iltana se ei ollut aivan loppuunmyyty, mutta lähes täynnä. Jengi purkautui ulos nopeasti ja kyyti takaisin majapaikkaan sujui reilusti alle tunnissa. Yksi klassinen rokkiluola on nyt bongattu kahdella kovalla kestosuosikilla. Legendaarisia klubeja Los Angelesissa riittää vielä useita ja jos sinne vielä tie vie, niin esteiden on oltava suuria, etten niitä ottaisi haltuun.FullSizeRender-3

The Cult Setlist:

Horse Nation

Rain

Nirvana

Lucifer

Lil’ Devil

Dark Energy

The Witch

Honey From A Knife

Gone

Wild Flower

Wonderland

Sweet Soul Sister

Fire Woman

She Sells Sanctuary

Encore:

The Phoenix

Love Removal Machine

 

Primal Scream setlist

2013

Jailbird

Accelerator

Kill All Hippies

Shoot Speed/Kill Light

(I’m Gonna) Cry Myself Blind

Swastika Eyes

I’m Losin More Than I’ll Ever Have Play

Loaded

Country Girl

Movin’ On Up

Rocks

 

Stevie Wonder (US) @ Helsinki Classic Festival, Kaisaniemen puisto, Helsinki 9.7.2014

by

Kaisaniemessä kesäisin vaihtelevalla päivämäärällä järjestettävä yhden päivän festivaali alkaa olla perinne. Kaksi vuotta sitten tapahtuma starttasi Stingin voimin ja viime vuonna päänimeksi oli valjastettu Neil Young & Crazy Horse. Tänä vuonna keikkaa myytiin Stevie Wonderin vetovoimalla ja sen verran imua sillä oli meikäläisenkin suuntaan, että piti järjestää lomamatkan paluupäivä niin, että ehtii konserttiin. Se kannatti. 64-vuotias soulmaestro oli hyvässä vedossa.

Heinäkuisesta keskiviikosta sattui tulemaan korkeatasoinen päivä. Samana iltana esiintyi The Circuksessa americanan ykkösnimi The Jayhawks, jonka olisin ehdottomasti mennyt katsomaan ellei Wonderin soittoaika olisi venynyt heidän keikkansa päälle. Lähetin jopa toiveen The Circukseen, että showtimea laadittaessa olisi huomioitu Classic Festival. Ei huomioitu. Asetin Stevie Wonderin kuitenkin edelle, koska mies oli vielä näkemättä. Helsinki Classicin muu anti oli myös tasokasta. Nicole Willis & Soul Investigators, Ricky-Tick Big Band ja Cody ChesnuTT. Tällä kertaa lämppärit jäivät kuitenkin väliin, ehdin vain kuuntelemaan Codya aidan takaa jahdatessa lippuja. Cody on tämän hetken neo-soulin ykkösnimi ja olen nähnyt hänet kahteen kertaan aiemmin, joten nyt riitti mainiosti, että kuulin hänen esitystään etäältä. Ja tosiaan Kaisaniemen puiston liepeille oli kerääntynyt runsaasti ihmisiä nauttimaan kesäillasta ja hyvin kuuluvasta konsertista.

stevie-wonder-livenation-700x120

Lähdin Helsinki Classiciin riskillä, sillä lippua en ostanut ennalta. Ajattelin, jotta jos ulkomaan matka jostain syystä venähtää ja enkä ehdikään ajoissa kotimaahan, harmittaa lähes 90 euron lipun käyttämättä jättäminen turkasen paljon. Jätin lipunhankinnan portille, mistä epäilin saavani normaalihintaa halvemmalla tiketit ja pienen odotuksen jälkeen näin kävikin. Seurassani oli kaksi muuta henkilöä ja lopulta saimme kolme lippua satasella. Eli näimme Wonderin ihmehintaan.

Classic Festivaali on järjestelyiltään aika pitkälti samassa jamassa kuin viime kerralla, kun kävin tsekkaamassa Stingin keikan. Joustamattomuutta ja ylihinnoittelua on edelleen. Sisään pääsee vain kerran, turha mennä lisäämään rahaa parkkiautomaattiin tai käymään himassa. Ja jos viettäisit koko päivän ensimmäisestä esiintyjästä aina illan pääaktiin asti, kävisi riennot kovin kalliiksi. Olutlinja on muuttunut siten, että neljän desin muovituopit ovat vaihtuneet 0,33l tölkkeihin. 6€ pikkutölkistä on kohtuuttoman kova. Tämän päälle ei kerätty panttia, mutta sinne maahan ne tölkit jäivät 9000 hengen jalkoihin tallautumaan. Sen sijaan 20 cl viinilasin sai 7 eurolla, mikä oli kyllä taas erinomaisen kohtuullinen hinta, vaikkakin vain pahvitötsäviinistä. Ruokapuoleen oli satsattu ja tarjolla oli useita mielenkiintoisia katukeittiövaihtoehtoja. Vessoja oli aivan liian vähän, varsinkin kun ajatellaan hameväkeä. Ihmettelin ehkä eniten, että missä olivat screenit? Olisi ollut ilo katsella 50 metrin etäisyydsestä välillä lähikuvia taitavista soittajista. Harmi, ettei tullut kiikarit mukaan.

Keikka alkoi vartin myöhässä ilmoitetusta ajankohdasta, samalla aloin luopua mahdollisuudesta nähdä The Jaywaks. Stevie Wonder aloitti keikan tarttuvalla lainabiisillä: Marvin Gayen How Sweet It Is (To Be Loved By You). Varsin aktiivisen oloinen yleisö lähti heti mukaan meininkiin. Heti perään kuultu reggae Master Blaster (Jammin’) ei laskenut letkeää tunnelmaa, vaikka biisi tuokin aina vahvasti mieleen Bob Marleyn Jammin’ biisin, joka on selvästi ollut Wonderille esikuva tai matkimisen kohde. Higher Ground laittoi funkimman vaihteen silmään ja cover-versio Beatles-klassikosta Day Tripper oli viihdyttävä. Välillä Stevie Wonder vaipui siirappisiin tunnelmiin ja sitä sortuikin helposti näpräämään kännykkäänsä, mutta kun varhaisen kauden soul-klassikko Signed, Sealed, Delivered (I’m Yours) pärähti soimaan, imu oli taas vääjäämätön.

Konsertti oli rakennettu hyvin monipuoliseksi, tunnelmat vaihtelivat suloisista soulballadeista tanakoihin funkpoljentoihin. Hittiä pukkasi hengästyttävästi toisen perään ja etenkin kasarihitti Part-Time Lover sai yleisön keikkumaan. Aikanaan Paul McCartneyn kanssa duetoitu Ebony and Ivory oli nostalgista kuulla, vaikkakin McCartneyta tuurasi taustalaulaja.

Keikan lopussa Stevie Wonder laittoi yleisön laulamaan ja kun puhutaan suomalaisesta yleisöstä, niin se harvemmin onnistuu. Nyt Wonder sai yleisöstä sanojensa mukaisesti rakennettua kuoron, jonka simppelit alkulallatukset tuntuivat aluksi kömpelöiltä ja noloilta. Sitten vaan toiston kautta laulatus alkoi toimia ja raikui Kaisaniemessä vaikuttavasti. Wonder on myös taitava kuoronjohtaja.

Stevie Wonder päätti keikan suurimpiin hitteihinsä I Just Called to Say I Love You ja Superstition, johon liittyi seuraksi Cody ChesnuTT. Encore kuului koko parin tunnin ja 19 biisin pakettiin ja kukapa sitä olisi odottanutkaan sokealta mieheltä käyntiä lavan taakse. Tosin Keith Richards kertoo hauskasti elämäkerrassaan, kuinka Stevie Wonderilla oli tapana opetella esimerkiksi reitti hotellin respasta hissille askel askeleelta niin tarkasti, että näytti ulkopuoliselle siltä, että hän ei olisikaan sokea. Wonderilla on pilke silmäkulmassa, vaikka musiikkinsa hän suhtautuu vakavasti.

Gary Clark Jr (US) @ Tavastia, Helsinki 6.3.2013

by

Kuluvan talven kaksi hartaimmin odotettua keikkaa osuivat parin viikon sisään. Molemmat artistit ovat mustan rytmimusiikin perinteitä kunnioittavia kaiffareita, jotka osaavat tuoda tuotantoonsa modernia kuorrutusta ainakin albumeillaan. Neosoulin evankelista Cody ChesnuTT tuli jo edellisessä artikkelissa todettua maineensa veroiseksi. Toinen veijari, tuo bluesin joukahainen, Gary Clark Jr nousi Tavastian täpötäyteen saliin taas eilisiltana.

Viime syksynä rapakon takana kohistiin uudesta Stevie Ray Vaughanista ja innokkaimmat vertasivat jopa Jimi Hendrixiin. Bright Lights EP oli synnyttänyt suuren kiinnostuksen ja Gary Clark Jr nostettiin Texas Bluesin pelastajaksi. Satuin olemaan rapakon takana syksyllä ja minulla olisi ollut mahdollista nähdä mies veivaamassa hyväntekeväisyyskeikkaa Sandyn uhrien hyväksi. Myrskyn toisessa aallossa iskenyt talvimyteri esti kuitenkin aikeet ja päädyin tsekkaamaan Roky Ericksonin vedon lähikorttelissa.

Rolling Stonesin 50-v. konsertti New Jerseyssä vahvisti Clarkin hehkutusta kutsumalla virtuoosin kitaroineen vieraaksi juhlakonserttiinsa. Texasin pojalle tarjottiin siis suurin alttari mitä rockin temppeleissä voi kuuna päivänä tarjota. Pitkän huiskea Clark selvisi esiintymisestään mainiosti ja näytti sorminäppäryydellään vanhalle väinämöiselle Keith Richardsille närhen munat. Notkeaa oli Garyn soitanta, mutta esiintyminen muuten melko varovaista ainakin TV-lähetyksen välityksellä. Samaan vaisuun lavapreesenssiin sortui vähän Tavastian vetokin.

GaryClarkJr_kuva

Kannattaa tsekata myös Pasi Rytkonen Photography Facebookissa. Lisää rautaisia keikkafotoja.

Gary Clark Jr. nousi lavalle  21.40 eli 10 minuuttia ilmoitetun showtimen jälkeen. Hyvä niin, sillä loppuunmyydyn Tavastian perinteeksi on tullut, että ulkona on vielä soiton alkamisajan tienoilla letka jonoa. Hidas sisäänvaluminen syntyy, kun jengin pitää jättää palttoota kolmen euron narikkaan. Välttämätöntähän se on yleensä niin kuumassa salissa. Tänä iltana kyllä viileä tuulahdus yllätti minut ja vierustoverinkin. Liekö ilmastointia uusittu?

Gary käynnisti keikan loppuvuodesta ilmestyneen Blak and Blu -albumin vahvimpiin raitoihin kuuluvalla When My Train Pulls In. Jouduin kuuntelemaan keikkaa takabaarin lipan alta, minne soitto ei kuulosta koskaan hyvältä. Heti kun pääsin väijymään lipan reunalle, niin johan kuulosti veto paremmalta. Clarkin esiintyminen oli varsin maltillista. Mies ei ole yleisön kosiskelija, vaan hoitaa sen minkä osaa eli pudottelee iskeviä kitarariffejä ja rytmikkäitä blueskoukkuja. Taidettiin kuulla aika monta viisua ennen kuin Clark kyseli yleisöltä onko heillä hauskaa. Eipä siellä kovin hauskaa ollut, mutta antoisaa bluesia sen sijaan tarjottiin. Ennen sukupolvensa suureksi valituksi tulemistaan mies ehti julkaista pari omakustannealbumia ja EP:tä sekä näyttelemään aikamme yhden merkittävimmän amerikkalaisindieohjaajan John Saylesin elokuvassa Honeydripper.

Kitara kulkee hyvin niin Clarkin omissa kuin lainatuissa blues-klassikoissa kuten Hendrixin Third Stone From the Sun, jota mies coveroi albumillaankin, mutta kiinnostavammaksi pointiksi nousee kuitenkin Clarkin pehmeä lauluääni. Jonakin ilmestyskirjallisena päivänä voisin kuvitella kuulevani Gary Clark Juniorin ja Cody ChestnuTTin dueton. Keikka oli kovin juurivetoinen. Clarkin taustalla soittivat perusrytmiryhmä ja komppikitaristi. Blak and Bluen isot soundit ja tyylilajien monipuolisuus oli riisuttu blues-karsinaan sopivaksi. Uudella albumilla viehättänyt funkin, hiphopin, texas bluesin ja juurevan junttapopbluesin yhdistelmä oli poissa. Albumin cool nimibiisi Blak And Blue soi niin alastomana, että menetti chillailevasta meiningistään paljon, mutta paljasti sen miten hyvä biisi toimii myös simppelisti sovitettuna luurankona. Levyn menoralli Travis County taas osoitti kertakäyttöisen tarttuvan biisin kääntyvän helposti suolapatsaaksi livenä.

Tähän loppuun täytyy tunnustaa fakta, että Gary Clark Juniorin keikka oli kaikesta huolimatta lievä pettymys. Odotus oli kova ja netistä tsiigatut clipit antoivat ihan lupaavia merkkejä. Ison Warnerin julkaiseman ”esikoisalbumin” genrekirjavuus antoi odottaa lavalle myös rikasta rytmimaailmaa, mutta esitys olikin perusbluessettiä. Clarkin albumilla saatiin myytyä massoille sekametelisoppa, jota bluesiksi oli hyvä kutsua.  Ei siinä mitään, hyvä että jengiä saadaan lajityypin pariin. Varmasti moni bluesdiggari oli näkemästään innoissaan. Tosin aika moni alkoi valua ennen keikan päättymistä pois. Itsekin jätin encoren näkemättä ja syyksi selittelen seuraavan aamun aikaista nousua. Varsinaisen setin vikat biisit kuuntelin parvelta, mistä näkyi väen poistuttua hyvin, mutta minne soundeista katoaa aina bassot. Vika biisi ennen encorea oli se odotetuin hitti Bright Lights. Se sai yleisön heilumaan ja oikeastaan ainoan kerran. Jännä seurata miten bluesin tulevaisuudeksi nimetyn Clarkin seuraavat siirrot vievät. Edelleen syvemmälle Texas bluesin perinteisiin vaiko albuminsa suomiin sävykkäisiin tuoreisiin tunnelmiin.

GaryClarkJr_foto_PasiRytkonen