Avainsana-arkisto: Bruce Springsteen

Southside Johnny & The Asbury Jukes (US), The Gary Douglas Band (US) @ Tavastia, Helsinki, 7.10.2019

by
Kuvahaun tulos haulle southside johnny tavastia

Tavastia tuoksui kerrankin aidolta seniorihieltä, kun varttuneempi väki oli kerääntynyt lähes tuvan täydeltä Southside Johnny & The Asbury Jukesin äärelle. Bändin keulakuvalla Johnny Lyonilla on itselläänkin miltei 71 vuotta mittarissa. Edellisestä Tavastian keikasta on seitsemän vuotta, mutta meno ei ole väljähtänyt. Vuonna 2012 soittoa kuultiin lähes tunti enemmän, mutta muuten eroa lavaolemuksessa ei huomannut. Ainoastaan lauluäänen vuosirenkaat rahisivat enemmän. Joka tapauksessa taas tuli todettua, että rock käy kaiken ikäisiltä, vähintäänkin sisulla.

https://keikkakeppi.com/2012/08/02/southside-johnny-the-asbury-jukes-tavastia-helsinki-1-8-2012/

En muista maksaneeni Tavastialle yhtä suolaista lipunhintaa aiemmin, mutta Southside Johnnysta olisin pulittanut enemmänkin, sillä tuskin häntä enää peräpohjolassa nähdään, ainakaan useasti. Toisaalta hinta jaettiin kahdelle kokoonpanolle. Illan aloitti entuudestaan tuntematon bändi The Gary Douglas Band, joka tarjosi syvien sydänmaiden rockia Bob Segerin ja John Mellencampin hengessä. Gary Douglas ansaitsee leipänsä juristina New Yorkissa, mutta harrastaa sen verran tosissaan lauluntekemistä, että samalla pieteetillä moni elättäisi itsensä. Ennalta kuvittelin hänen soittavan trubaduurikeikan, mutta äijän taustalla näyttäytyi lähes yhtä iso bändi kuin Southside Johnnylla.

The Gary Douglas Band

The Gary Douglas Band ei istuttanut uutta, mutta kuopsutti vanhaa multaa sen verran tuoreesti, että lauluja kuunteli mielikseen. Yhtye ei soittanut covereita, vaan ainoastaan Gary Douglasin kynäilemiä kelpo lauluja, jotka löytyvät lähinnä tuoreelta Deep In The Water (2018) ja edelliseltä Keepin’ Faith (2015) -albumeilta. Bändi soitti napakan 50 minuuttisen setin. Gary Douglas ei nöyristellyt, vaan rocktähden elkein kohotti käsiään korkeuksiin kuin olisi soittanut isommalla areenalla. Stadionia ei näillä eväin saisi haltuun, mutta klubin heittämällä. Douglasin ääni taipui uskottavasti karheasta lempeään. Muista viidestä soittajasta ei kukaan saksofonisti Nicolas Bielloa lukuun ottamatta saanut erityisemmin huomiota, vaikka yhtyeen merkitystä Douglas alleviivasikin. Taustalaulaja Jessica Antonette jakoi päävokaalit yhdessä kappaleessa Douglasin kanssa, mutta lauloi osuutensa taustalla seisten.

Southside Johnny & The Asbury Jukes

Southside Johnny & The Asbury Jukes aloitti vain kymmenen minuuttia Douglasin jälkeen. Vaihto kävi nopeasti, sillä yhtyeet soittivat samoilla kamoilla. Asetuin miksauspöydän eteen kuuntelemaan ja pälyilemään lavalle, sillä edessäni huojui pitkävartista sakkia jopa meikäläisen mittapuulle. Jukesit soittivat samalla kokoonpanolla kuin edellisen kerran Tavastialla. Rutiinia löytyy, mutta ei leipääntymistä. Jetlag painoi Johnnya ja paikoin pelotti lauluäänen takertuvan kurkkuun. Piti itsekin rykäistä, että auttaisi aukaisemaan Johnnyn äänihuulet. Vaikka rajoilla käytiin, niin aina laulu löysi urheasti uomansa ei priimana, mutta aina niin riipaisevana. Oli pieni ihme, että Johnnyn ääni kesti lopulta lähes kahden tunnin shown näinkin hyvin. 

Settilista ei ollut yhtä runsas kuin edellisellä kerralla, mutta se oli nyt määrältään kompaktimpi maanantai-iltaan. Viimeisimmältä mainiolta Soultime! (2015) -albumilta kuultiin muutama styge ja ne istuivat saumattomasti vanhaan tuotantoon. Etenkin tarttuva I’m Not That Lonely. Muista biiseistä tulkinta Left Banken Walk Away Renée -klassikikosta venyi komeaksi jamitteluksi, jossa bändi todisti olevana baaribändien aatelia. Settiin mahtui myös Little Stevenin pari biisiä, joista Forever jäi mieleen. vaikka moni Southsiden Johnnyn varsinaisista biiseistä on myös hänen säveltämiänsä. Bruce Springsteeniä ei voi koskaan olla mainitsematta, kun puhutaan Southside Johnnysta. Bruce on luovuttanut myös laulujaan Southside Johnnyn käyttöön ja niistä Talk to Me ja Hearts of Stone ovat parhaimmistoa. Upea Trapped Again loisti poissaolollaan, mutta yli 40 vuotisesta urasta ei voi poimia kaikkia sattumia. Southside Johnny vaihtelee settilistaa illasta toiseen ja pitää näin sekä itsensä että yleisön virkeänä.

Johnnylta luistaa myös juttu niin yksin kuin pieni kilvoittelu kosketinsoittaja Jeff Kazeen kanssa. En tiedä onko juuri tässä varttuneemmassa väessä vai kenessä tarve tulla huomioiduksi. Aina löytyy tyyppejä, jotka huutelevat yleisöstä biisitoiveita kappaleista, jotka kuitenkin soitetaan, ja aina löytyy urpoja, jotka keskeyttävät mestarin tarinoinnin tyhmillä tölväyksillään. Taisi olla samaa sakkia edellisellä keikalla, koska jotenkin tuli  déjà-vu -tunne seitsemän vuoden takaa. Ei kuitenkaan hätää, sillä Johnny osaa pamauttaa samalla mitalla takaisin: Don’t shoot me brother!

Settilista:

All I Needed Was You

Shake ’em Down

Better Days

Passion Street

Strange Strange Feeling

Save Me

Harder Than It Looks

Forever

Walk Away Renée 

All I Can Do

Spinning

Love on the Wrong Side of Town

Some Thins Just Don’t Change

I’m Not That Lonely

Key to the Highway

Talk to Me

The Fever

I Don’t Wanna Go Home

Encore

Hearts of Stone

Havin’ a Party

Ride (UK), The War On Drugs (US), Chic Featuring Nile Rodgers (US) @ Flow Festival, Helsinki, 14.8.2015

by

Joka vuosi jaksetaan vääntää onko Flow enemmän näyttäytymispaikka vai oikeasti musadiggareiden juhla? No, se on molempia. Suurimmalle osalle artistit ovat ventovieraita, mutta sitten on se pienempi tiedostava joukko, joka tuntee läpikotaisin vaihtoehtoisen pop-musiikin kiinnostavat nimet. Toki joukkoon mahtuu avarakatseisia musiikin satunnaiskuluttajia, jotka tulevat kuin kirpputorille tekemään uusia löytöjä. Monelle kuitenkin Flow on hyvä syy tavata kavereita ja kännätä.

Flow on kalliin festivaalin maineessa. Ostin yhden päivän lipun hintaan 89€. Se on kova hinta, mutta kun kalkuloi, niin eihän se artistia kohden ole paljon. Pakko-nähdä-listalla olivat Ride, The War On Drugs ja Chic. Olisin kustakin artistista maksanut erikseen 40€, joten ihan kohtuuhintaiseksi perjantai osoittautui. Muut artistit tulivat ikään kuin bonuksena. Rahaa kuluu kuitenkin sapuskaan ja juominkeihin. Flow tarjoaa street foodia omassa luokassaan, jos vertaa muihin festareihin. Niukka lohitartar annos irtosi 10€:lla. Juominkipuolesta sen verran vielä, että ihmettelen miksi hipsterifestivaali myy Lapin kultaa. Onneksi alueella toimii normaalistikin erinomainen Stadin olutpanimo, josta sai laatutavaraa, tosin festarikertoimella hinnoiteltuna: 0,4 litran tuoppi kustansi vaatimattomasti 9€. Järjestelyt Flow’ssa toimii muuten mutkattomasti. Jengi mahtuu mielenkiintoiselle alueelle, vessoihin ei ole jonoa ja tarjottavaakin riittää.

Lianne La Havas veti omaa osuuttaan Flow:n päälavalla, kun saavuin sisään aikamoisen jonotuksen jälkeen. Brittiläinen uusi soulääni ei sulattanut vielä täysin. Biisivalikoima on keskinkertaista. Sitten ryntäsinkin tsekkaamaan kouvolalaista nimihirviötä Have You Ever Seen Jane Fonda Aerobic VHS?, joka pikakatseltuna vaikutti lupaavalta, mutta matkaa on vielä tehtävä ollakseen uusi The Raveonettes. Perjantain mielenkiintoisin hahmo Space Lady jäi yhteen biisiin, joka ei tahtonut teknisistä ongelmista johtuen lähteä käyntiin. Born to Be Wild olisi varmasti ollut huvittava tai sitten täysin banaali esitys. San Franciscossa uraa tehnyt viikinkikypäräpäinen katumuusikko on noussut vanhoilla päivillään uudelle tasolle, kun kiertää jo festivaalien lavoja.

FullSizeRender-2

Nile Rodgers @ Flow Festival

Illan ensimmäinen odotettu esiintyjä oli Chic featuring Nile Rodgers, joka soitti päälavalla. Ihmettelen vaan miksi bändi esiintyy nimellä Chic. Bändissä ainoa alkuperäinen jäsen on Nile Rodgers, joten olisi ollut luontevaa esiintyä rohkeasti Nile Rodgers nimellä ja esittää siinä samalla ne kolme tajunnan räjäyttävää diskoklassikkoa. Muutenhan Chicin tuotanto oli keskinkertaista. Rodgers on merkittävä jamppa eritoten tuottajana. Sitä ei ole kieltämän, mutta sen hän toi itseriittoisesti esiin välispiikeissään. Settilistaan mahtui runsaasti niitä biisejä, joita Rodgers on ollut tuottamassa. Niistä kuultiin niin Diana Rossia, David Bowieta kuin Daft Punkia. Toki bändi soitti hittinsäkin Le Freak ja Good Times. Nile Rodgers on bongattu, mutta mieluummin sen olisin tehnyt Pori Jazzeilla, minne esitys olisi istunut täydellisesti.

FullSizeRender

The War On Drugs

FullSizeRender-1

Adam Granduciel

Ennen The War on Drugsin keikkaa kävin vilkaisemassa Lasten hautausmaata. Onko siinä uusi Notalinna Huraa! Sen aika näyttää. The War on Drugs teki yhden viime vuoden kovimmista albumeista Lost in the Dream, jolta bändi soitti peräti kuusi kappaletta. Bändi aloitti kuitenkin vanhemmalla tuotannollaan. Ensiksi Adam Granducielin johtama kokoonpano soitti biisin Arms Like Boulders esikoisalbumilta Wagonwheels Blues, toisena kuultiin Comin’ Through, joka on julkaistu EP:llä Future Weather. Kolmantena vyörysi vääjäämättömästi mestarillinen An Ocean Between the Waves, ja kas, koko sininen teltta oli yhtä merta. Baby Missiles kakkosalbumilta Slave Ambient ei jäähdytellyt vaan pohjusti Lost in The Dream –putkea, joka alkoi hitillä Red Eyes ja jatkui tunnelmoiden Eyes to the Wind biiseillä. Komea Under the Pressure olisi voinut päättää keikan, mutta viimeisenä bändi soittikin kappaleen Burning, joka tuo etäisesti mieleen Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin. Keikka oli juuri niin kova kuin odotinkin. Tähän olisi ollut mainio päättää festari, mutta piti mennä hetkeksi puhaltelemaan ennen illan toista odotettua koitosta.

FullSizeRender-4

Ride

Auringon laskettua öinen Flow näytti valaistuksessa parhaat puolensa. Päälavalla soitti tämän hetken kärkinimi Major Lazer, jonka visuaalinen tanssitykitys värjäsi tyylikkäästi pimeän perjantai-illan. Itse en ymmärrä Lean On –biisin megasuosiota, mutta eihän sitä kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.

FullSizeRender-5

Mark Gardener

Ride kutsui luokseen puolelta öin. Soitto alkoi sekunnilleen klo 24 ja hyvin alkoikin. Aloitusbiisi Leave Them All Behind oli hitaasti kasvavan massiivisen kitaravyörytyksen saattelemana loistovalinta. Heti perään huikea kaksikko Like A Daydream ja Polar Bear. Eikä Riden klassikkoalbumilta Nowhere kuultu Seagull lannistanut tunnelmaa.  Mark Gardener hoiti pääosin laulut, mutta kitaristi Andy Bell lauloi myös pari biisiä. Ride palasi lähes kahdenkymmenen vuoden breikin jälkeen. Bell oli viettänyt vuosia Oasiksen basistina ja jatkoi myös Liam Gallagherin Beady Eyes –bändissä, jonka hajottua oli hyvä pistää vanha bändi kasaan. Ride oli 1990-luvun alkupuolen kiinnostavimpia brittibändejä. Ride on luokiteltu shoegazing-bändiksi, mutta yhtä lailla dreampopiksi. Ride palasi onnistuneesti ja heitti lähes yhtä timantin keikan kuin The War on Drugs. Settilista sisälsi kaikkiaan 11 biisiä, joiden seassa kuultiin Dreams Burn Down ja Chelsea Girl sekä tietenkin bändin suosituin veto Vapour Trail. Viimeisenä kappaleena Ride soitti biisin Drive Blind. Tunnin veto on itse asiassa erinomaisen kompakti kesto keikalle. Siitä festareille pisteet.

Ensimmäinen Flow päivä oli näin taputeltu ja omalta osaltani myös viimeinen. Lauantai ja sunnuntai Future Islandin ja Beckin äärikiinnostavasta läsnäolosta huolimatta jäävät väliin. Hyvän virtauksen saa päälle myös kotisohvalla, viinylilevyjä kuunnellen, eikä tarvitse näyttäytyä kenellekään.

Bryan Adams (Can) @ Jäähalli, Helsinki 23.3.2015

by

Kysyy luonnetta lähteä Bryan Adamsin keikalle, jos kotona jo kyllästyttää artistin tuotanto. Katselin muistinvirkistykseksi muutaman youtube-klipin ennen lähtöä. Adamsin biisit ovat niin hyviä, että niihin tuupertuu kerta kuulemisen jälkeen. Sama reaktio on käynyt aina kuunnellessa miehen musiikkia. Tarttuvat melodiat tulee korvista, banaalit sanoitukset lannistaa ja käheä ääni turruttaa. Siitä huolimatta miehessä on jotain maagista, varsinkin jos yhdellä hänen hittibiisillään on 130 miljoonaa latausta – ei voida puhua pikkutekijästä.

Bryan AdamsBryan Adams on ravannut Suomessa viime aikoina tiuhaan. Mahdollisuuksia olisi ollut nähdä kanadalainen rokkari elävänä useasti, mutta kiinnostus ei ole yltänyt lipunhankintaan. Nyt viime vuoden loppupuolella osui mainos Reckless 30th anniversary tourista. Sävähdytti sen verran, että suunnittelin näkeväni Adamsin elävänä. Onhan Reckless (1984) yksi 1980-luvun puolen välin tunnistettavimpia rock-albumeita Bruce Springsteenin Born in The U.S.A –klassikon ohella. Joskaan ei Reckless ole kriitikoiden ylistämä niin kuin ei mikään muukaan Adamsin albumi. Kaupallinen stadionrock ei ole koskaan ollut taiteellisesti arvostettua, saati kun sitä esittää vielä nätti poika. Siitä huolimatta Reckless on kova levy, jos sitä kuuntelee harvakseltaan.

Adams_3Olen näissä yhteyksissä kertonut pariin otteeseen Grouponista, jonka kautta olen ostanut liput mm. Lionel Richien ja Suzanne Vegan konsertteihin. Sieltä tarttui mahdollisuus nähdä myös Bryan Adams Helsingin jäähallissa puoleen hintaan. Kertonee siitä, että vanhat kasaritähdet eivät myy konserttihalleja täyteen. Jäähalli ei ole akustiikan pyhin temppeli, mutta on se vanhaksi jäähalliksi kuitenkin innostavampi keikkapaikka kuin Hartwall areena.

Bryan Adams on kiertänyt reilun vuoden juhla-albuminsa vuoksi ja matka jatkuu edelleen tiiviinä. Se on helppoa kun taustalla soittaa kompakti nelihenkinen bändi. Yhtyeen soitossa on varmuutta mutta myös leipääntymisen makua. Taustalle projisoitavat videot luovat keikalle tarkan käsikirjoituksen, josta ei poiketa. Biisilista on siten naulittu samaksi illasta toiseen. Screenille heijastetut videot ovat tyylikkäitä mutta aika tavanomaisia ja paikoin ilmeisiä. Toista on Springsteenin keikat. Niissä ei projisoida mitään, mutta illan settilista elää joka konsertissa. Adamsin keikan hyvä puoli on se, ettei tule pettymyksiä.

Adams__depthBryan Adams soitti keikan alkuun Reckless -albumin kokonaisuudessaan. Mikä hassuinta keikan paras biisi kuultiin ensimmäisenä. Nimikappale Reckless ei koskaan mahtunut albumille ja nyt biisiä on soitettu kiertueen startterina. Jos Reckless ja jykevä The Boys Night Out, joka kuultiin myös ylijäämäkappaleena, olisivat päässeet albumille, niin väitän sen saaneen vielä paremman vastaanoton ja kestävämmän suosion. Muutama tavanomaisempi rokkikappale olisi tehnyt hittiputken seassa vain hyvää.

Yleisöä oli lähes hallin täydeltä, ja Reckless upposi jengiin kuin kuuma veitsi voihin. Run to You, Heaven, Somebody, One Night Love Affair, It’s Only Love ja Summer of ’69 ovat sen luokan hittejä, että hengästyttää kuulla ne ensimmäisen kolmen vartin aikana. Suurin huoli olikin keikan dramaturgia. Miten muu materiaali kantaa keikan loppuun asti? Ei kantanut. Siksi olisinkin rikkonut Reckless-levyn biisit sikin sokin muiden biisien lomaan. Muuta tuotantoa kuultiin koko uralta, mutta yksi Adamsin kiinnostavimmista albumeista Into the Fire loisti poissaolollaan. Siltä ei kuultu yhtään kappaletta.

Adams_bandRecklessin jälkeisistä biiseistä kiinnostavinta kuultavaa oli Bryanin akustisesti esittämä Let Me Down Easy Biisi on Adamsin ja biisintekijäkumppani Jim Vallancen säveltämä kappale The Who-legendan Roger Daltreyn soololevylle Under a Raging Moon (1985). Illan yleisöä viihdyttävin veto oli bluespoljennolla kulkeva If Ya Wanna Be Bad, Ya Gotta Be Bad, jonka aikana Bryan valitsi yleisöstä yhden mimmin tanssimaan valokeilassa koko kappaleen. Muut loppupuolen biisit kuulostivat tyhjänpäiväsiltä alkupuolen keikan jälkeen. Toki Cuts Like a Knife nousee aina esiin ja When You’re Gone on yksi Adamsin kulkevimmista biiseistä. Eikä siirappisuudestaan huolimatta (Everything I Do) I do it For you –biisiä voi haukkua ällöksi. Onhan se nyt mailman luokan hituri. Ei sitä Youtubesta muuten jatkuvalla syötöllä kuunneltaisi. Siksi kysynkin miksei keikkaa lopetettu miehen suurimpaan hittiin – illan viimeiseen hitaaseen. Siitä olisi ollut kelpo fiilis lähteä himaan. Tämän jälkeen keikan huipennus tuntui pliisulta ja eikä encoressaan kuulluista biiseistä jaksanut enää innostua, vaikka kuultiinhan siellä akustisesti Adamsin läpimurtohitti Straight from the Heart.

Adams_scottBryan Adamsin bändi soitti ammattitaitoisesti ja muista artisteista vain kitaristi Keith Scott nousi esiin tempuillaan. Hän heittäytyi selälleen ja kieputti kitaraan selän takaa, ei niin notkeasti, mutta huvittavalla antaumuksella. Bryan Adams on edelleen poikamainen, vaikka uurteet kasvoilla kertovat eletyistä vuosikymmenistä. Adamsilla on komea multiplatinaa myynyt ura takana, siloteltu maine, siksi keikan parhaita hetkiä olikin se, kun Adams ripitti yleisön seasta (Everything I Do) I do it For you –biisin aikana lujaa laulanutta tyyppiä: ”Kuka lauloi kovaäänisesti? Ai, sinä? Lopeta! Ei sentään, kunhan vitsailin. Kuka tahansa saa laulaa mukana, paitsi sinä.”

Pepe Willberg & Saimaa, Suvi Isotalo @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta 25.8.2014

by

Toukokuussa julkaistu Pepe Wilberg & Saimaa yhtyeen albumi löi monet ällikällä. Harvoin syntyy vastaavia mestariteoksia kotimaisessa äänilevyteollisuudessa, mutta nyt kaikki palaset loksahtivat kohdalleen. Matti Mikkola kaavaili jo Tehosekoitin yhtyeen hajottua isoa orkesteria, jolle sävelsi liudan sävelmiä odottamaan hetkeä saada ne julkaistuksi. Bändi osoittautui mahdottomaksi koota samaan paikkaan ja samaan aikaan. Kesti lähes kymmenen vuotta ennen kuin sävelmät löysivät oikean tulkitsijan ja oikean ajan levyttää.

Edellinen levybisneksen täysosuma sattui Pää kii –orkesterille pari vuotta sitten, jonka punkahta rock –albumi löi omassa genressään luun kurkkuun. Se oli Teemu Bergmanin loistava tuotos. Pepe & Saimaa levy on taas monen palasen yhteen liittämä virstanpylväs. Matti Mikkolan mahtipontiset sävelet, Timo Kiiskisen ja Johanna Vuoksenmaan runollisen kuvaelmalliset sanat, huikea bändi, tuotanto ja sovitukset hitsaantuivat toisiinsa poikkeuksellisen onnistuneesti. Kuuntelin levyn puhki ja annoin sen vaipua kesäksi unholaan. Onneksi olin hehkuttanut albumia sen verran, että sain lahjaksi liput Juhlaviikkojen keikalle.

Suvi Isotalo

Suvi Isotalo @ Huvilateltta

Pepe Willberg & Saimaan konkkaronkka heitti jo Ruisrockissa keikan, josta korviini kantautui pelkästään posiitivista viestiä. Ilta Huvilateltassa alkoi Suvi Isotalon lämmitellessä. En ehtinyt kuulla kuin puolet keikasta, kun aika tuhlaantui etsiessä parkkipaikkaa. Tokoinrantaan oli saapunut teltan täydeltä väkeä ja suurin osa autolla. Aikaisemmat keikat reilun viikon sisällä olivat houkutelleet väen julkisilla. Tämä kertoo konsertin yleisöstä. Runsain mitoin keski-ikäistä Pepe Willbergiä jo vuosikymmenet kuunnelleita, mutta tietenkin paikalle oli saapunut runsain joukoin valveutunutta musiikkidiggaria ja tietenkin sitä kermaa. Enpä muista bonganneeni näin paljon Suomen eturivin artisteja yleisön joukossa.

Suvi Isotaloon tutustuin jo hänen ensimmäisen Jollet rakasta (2010) levyn aikoihin. Suvi teki vaikutuksen ja muistutti hyvällä tavalla Dave Lindholmin tajunnanvirtaisia sanoituksia. Sen jälkeen Suvi on tehnyt kaksi albumia ja niistä viimeisimmän pari sinkkubiisiä on vaikuttanut radiosoitossa mielenkiintoisilta. Livenä en ollut häntä aikaisemmin nähnyt. Suvi Isotalo osoittautui varmaksi esiintyjäksi, joka luontevasti jutusteli ison yleisön kanssa. Viimeisimmän Näin minusta tuli ihminen levyn biiseistä Vapaa kasvoi vaikuttavaksi esitykseksi, jossa Timo Kämäräinen pääsi näyttämään kitaransoittotaitoaan. Tokoin unelma taas oli kuin tilauksesta tehty biisi Huvilatelttaan ja Suvi kertoikin sanoituksen syntyneen naapurikahvilassa. Suvi Isotalo bändeineen ansaitsi tämän näytön paikan ja tietoisuus hänestä levisi taatusti tuhannelle uudelle kuuntelijalle.

Pepe Willberg & Saimaa aloitti huvilateltan tavan mukaan kello 20.30. Tämä tapa pitää muuttaa ensi vuoden Juhlaviikoilla ehdottomasti. Sama ongelma kävi ilmi kaikissa kolmessa konsertissa, joita oli tänä vuonna kuuntelemassa. Aika nimittäin loppui aina kesken, sillä esitysaika asuinnaapurustoa huomioiden päättyi tasan kello kymmenen. Tästä piti huolen artisteille kello, joka tikitti vääjäämättömästi kohti nollaa. Juhlaviikot, jos mikä, on aina mennyt taide edellä. Yksi kuluneimpia sanontoja sisältö määrää muodon ja siten myös keston ei vaan toiminut tässä konseptissa. Miksei pääesiintyjä voi aloittaa jo kello 20.00, jotta heillä olisi edes kahden tunnin raamit heittää sellainen setti kuin huvittaa tai yleisö haluaa ottaa vastaan.

pepe1

Pepe Willberg & Saimaa @ Huvilateltta

En muista nähneeni ikinä näin paljon muusikoita Huvilateltan lauteilla. Perus-Saimaaseen kuuluu kymmenkunta soittajaa, joiden rastapäinen hippiarmeija toi mieleen huvittavalla tavalla Hair-musikaalin tunnelmat. Tämän lisäksi kapellimestarin johtama jousi- ja puhallinorkesteri ja kuoro. Ahdasta oli, mutta siitäkös poikkeuksellinen tunnelma syntyi, jollaista ei enää voi kokea, sillä Huvilateltan konsertti päättää projektin tällä erää. Sääli, sillä Pepe & Saimaa albumin kappaleet soisivat soida elävänä laajemmalle väelle.

Pepe Willberg & Saimaa aloittivat levyn kepeimmällä rallilla Aivan sama mulle mä oon onnellinen –biisillä. Leikitään soi jo niin kuin bändin livenä oletti soivan, isosti ja paksusti. Harmi, että Pepen jännitys näkyi pienenä haparointina ja sanojen unohteluna. Eikä miksauskaan ollut ihan kohdillaan. Ei ole tietenkään sama miksata Saimaa-komppaniaa kuin nelihenkistä Suvi Isotalon bändiä. Keikan ensimmäisen tunnin aikana kuultiin Saimaa-albumi kokonaisuudessaan ja viimeinen puoli tunti Pepen vanhoja cover-klassikoita. On todettava yksi kantaan, että uusi tuotanto pieksi vanhat viisut mennen tullen. Olkoonkin niin, että uudet biisit on tehty Saimaalle, mutta Saimaan käsittelyssä vanhat rallit eivät paria poikkeusta lukuun ottamatta saavuttaneet samaa loistokasta otetta, vaikka mukiinmenevät sovitukset niistäkin kuultiin.

Uuden albumin biiseistä singlenäkin julkaistu Lyhyenä hetkenä oli vahva esitys, Matti Mikkolan sävellysten sekaan istutettu ainokainen toisen sävältäjän kipale Eppu Kososen Uneton nousi live-vetona levytettyä paremmaksi. Kososen lavapreesens oli muutenkin illan värikkäintä lyömäsoittimien takana. Matti Mikkola hoiti itse kitaraa ja vaikka patsastelikin pitkään selin yleisöön päin, näytti Tehariaikainen rock-kukkoilu on jättäneen mieheen lähtemättömät karisman jäljet. Pepe on varustettu huikeilla äänihuulilla ja edelleen 67-vuotiaana miehen tenori on ylittämätön. Pepe on tulkitsija, mutta tulkinta välittyy valitettavasti hiukan jähmeästä olemuksesta. Pepe kannatteli koko keikan ajan kitaraa, mutta montaa sointua niistä ei kuultu. Sen hän itsekin ironisesti otti välispiikissään puheeksi. Aran esiintyjän on helppo hakea turvaa kitarasta ja vitsaili Pepe soittimen peittävän mukavasti myös iän tuoman vatsanseudun. No, Pepe on varsin sutjakkaassa kunnossa ikäisekseen. Pepe pääsi alkujännityksestään irti ja laulu alkoi luistaa loppua kohti komeasti. Toki rutiini ison bändin kanssa esiintymisestä puuttui. Onhan se eri soittaa 30 hengen kanssa kuin duona kulmabaarin nurkassa. Keikan lopussa kuullut vanhat biisit lähti Pepestä vuosikymmenien varmuudella.

Jos vielä palataan Saimaan sävellyksiin, niin mahtipontisin Elämän seppeleet soi tajunnan räjäyttävästi. Tämän kappaleen live-vedon muistaa ikuisesti. Uusien laulujen osuus päättyi odotetusti Tällä kadulla –kappaleeseen, josta on kasvanut levyn suosituin hitti. Siinä on runsaasti yhtymäkohtia varhaiseen Bruce Springsteeniin, joka varmasti selittää sävellyksen yltiösuopean vastaanoton. Tähän biisiin keikka olisi pitänyt päättääkin, sillä euforia oli käsin kosketeltavaa. Viimeinen puolituntinen tuntui hieman lässähtävän, vaikka mestarillisia biisejä sielläkin kuultiin. Rauno Lehtisen hieno Toiset meistä on haastava laulettava ja sen Pepe hoiti tyylikkäästi. Tosin sovitus orkesterille ei pärjännyt Mikkolan omille biieille. Uuden tuotannon kanssa samalla viivalla taisteli oikeastaan Procol Harumin A Salty Dog, joka tunnetaan suomalaisena käännöksenä nimellä Merimies ja Pilvi taivaan peittää, jonka alkuperäisen biisin When There’s No You esittäjä on Engelbert Humperdinck.Pepe2

Keikka päättyi todellakin ajan puutteeseen. Matti Mikkola käänsi kellon vielä yleisö kohden, että saimme todella elää aikapommin mukana. Lopusta tuli vaan suutari, sillä Pepen isoin hitti Aamu keskeytettiin tökerösti siihen, että levyyhtiön pamppu Kari Hynninen toimitti lavalle Pepen uran ensimmäisen kultalevyn. Hienoa todistaa läsnäolevana tätäkin historiallista hetkeä, mutta toki se Aamukin olisi voinut loppuun soida ketään naapuria sen enempää häiritsemättä. Lopetuksesta jäi paska maku ja toivottavasti myös järjestäjille, jotta ottavat opiksi välttääkseen vastaavat kömpelöt lopetukset. Tästä marmatuksesta huolimatta 25. elokuuta 2014 jää erittäin vahvana elävän musiikin elämyksenä mieleen.

Jonathan Wilson (US), Antero Lindgren (FIN) @ Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta 22.8.2014

by

Jonathan Wilson3

Jonathan Wilson @ Huvilateltta

Kuvittele itsesi junaan halki karun autiomaan ja tuijota loputonta maisemaa. Korvanapeistasi kuuluu silloin Jonathan Wilsonin musiikki. Elokuinen perjantai-ilta Tokoinrannassa meren äärellä on kaukana autiomaasta, mutta parhaimmillaan musiikki maalaa missä tahansa mieleisen maisemansa. Jonathan Wilson saapui ensimmäistä kertaa Suomeen keikalle ja päätti kuukauden mittaisen Tokiosta alkaneen kiertueen Helsinkiin. Näin reilu kaksi vuotta sitten Wilsonin lämmittelemässä Tom Petty & The Heartbreakersia Tukholman Globenissa. Mies oli tuolloin julkaissut kehutun debyyttisooloalbuminsa Gentle Spirit ja hyvässä nosteessa pääsi Pettyn seurassa isoille areenoille. Kymmentuhatpäiset hallit eivät vaan tee oikeutta Wilsonin kaktustunnelmista ja nyansseista ammentavalle psykedeeliselle kitararockille.

Jonathan WilsonJonathan Wilson on hyvällä tavalla vanhanaikainen Neil Youngin ja Ry Cooderin hengenheimolainen. Vaikka Wilson edustaa tyypillistä singer-songwriter –koulukuntaa, on hän kuitenkin bändi. Koko soolourakin lähti käyntiin hänen kotistudiollaan järjestetyistä jameista, joissa on vieraillut kovia nimiä aina Bruce Springsteenistä ja Chris Robinsonista lähtien. Jonathan Wilsonin bändin esiintymisestä välittyy harkiten treenattu groovy meininki. Wilsonilla on multi-instrumentalistin maine, mutta Huvilateltassa mies käsitteli vain sähkö- ja akustista kitaraa, tosin pari kertaa tarttui puiseen pullonmuotoiseen lyömäsoittimeen. Wilsonin aisaparina kitarassa soitti Omar Velasco, joka hoiti myös stemmalaulun ja komeasti hoitikin. Rummuissa Richard Gowen ja bassossa Dan Horne pitivät soiton komeasti kasassa. Jason Borgerin urku- ja pianokuviot raikastivat sopivasti aavikon karua soitantaa.

Jonathan Wilson esitti vain kymmenen biisiä puolentoista tunnin keikan aikana, mikä selittyy biisien pitkillä rakenteilla ja soveltavuudella improvisointiin. Biisit oli harjoiteltu tarkkaan, joten aivan aitoa jamitusmeininkiä biiseistä ei välittynyt. Keikka alkoi vaikuttavasti viime vuonna ilmestyneen Fanfare –albumin herkällä nimikappaleella. Heti kakkosena kuultiinkin illan komein veto, kun vanha Fleetwood Mac cover Angel soi alkuperäistä tyylikkäämpänä versiona. Wilsonin tunnetuin biisi Desert Raven sai yleisöltä luonnollisesti illan raikuvimmat aplodit. Dear Friend- biisissä taas Wilsonin ja Velascon yhteislaulu näytti vahvuutensa. Can We Really Party Today nousi myös illan väkevimpiin vetoihin. Gentle Spirit vei esikoisalbumin hallitusti maisemiin ja Future Vision jatkoi John Lennonin hengessä. Illan ainoa rennompi menopala on kakkosalbumin sinkkubiisi Love to Love ja toisenkin samanmoinen olisi tehnyt illan dramaturgialle hyvää vaihtelua, sillä muissa biiseissä vaellettiin välillä liiankin pitkissä kanjoneissa. Psykedeelisen rockin pioneerin Sopwith Camelin Fazonista kuultiin mainio versio ennen illan päättänyttä järkälemäistä Valley of the Silver Moonia. Encorena Wilson bändeineen soitti mielenkiintoisen coverin Gordon Lightfootin The Way I Feel –biisistä.Jonathan Wilson 2

Jonathan Wilson on kova luu muusikkona, mutta biisintekijänä hän ei ole ihan esikuviensa luokkaa, mutta mielenkiintoiset tulkinnat muiden harvemmin kuulluista biiseistä paikkaavat puutteita. Eikä ihme, että Wilson on työllistetty tuottaja. Hän saa bändinsä kanssa musiikin toimimaan vahvoina autiomaasta kimpoavien mielikuvien soundtrackina.

Kuten Huvilateltan tapoihin kuuluu, illan aloitti lämmittelijäesiintyjä. Antero Lindgren oli nappivalinta. Hän on myöskin kaksi albumia julkaissut kriitikoiden kehuma, mutta ei vielä ison yleisön löytämä. Lindgren soittaa amerikkalaisperinteitä kunnioittavaa keskitien kitaravetoista pop-rockia. Lindgrenillä on vahva lauluääni ja mikä tärkeintä liuta tarttuvia biisejä. Last Summer on kerrassaan mainio kappale, jonka voima on helmeilevässä kitarariffissä. Rullaava Highway Hallelujah vie nimensä mukaisesti tien päälle ja voisi olla hyvinkin Ryan Adamsin repertuaarista. It Felt Like Life ja Bells of Liberty jäivät myös mieleen tasokkaina lauluina. Antero Lindgrenin ja nelihenkisen bändin melkoisen ilmeettömässä esiintymisessä häiritsi vain yksi pikkuseikka. Olisin halunnut nähdä bändin keskitettynä lavalle, mutta heidän asetelmansa olikin epätasapainoinen. Kosketinsoittaja Topi Saha oli lavan oikealla laidalla kun muut hassusti nipussa vasemmalla laidalla. Pieni ehkä turhakin huomio, mutta pakko sanoa kun pisti silmään, sillä muutenkaan jätkien lavapreesenssi ei ollut kovin eläväinen. Tästä huolimatta Antero Lindgrenin mutkaton musiikki sai minusta uuden seuraajan. Perjantai-illan kahden artistin setti oli onnistunut ja tästä pitää kiittää Huvilateltan taiteellista neuvonantaja Lasse Kurkea. Tänäkään iltana juhlaviikkojen anti ei pettänyt. Lipun hintakin oli varsin maltillinen 31 euroa ja ilmankos väkeä oli lähes teltan täydeltä.

Lindgren Antero

Antero Lindgren @ Huvilateltta

Peter Gabriel (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 20.5.2014

by

Peter Gabriel kävi Suomessa edellisen kerran vuonna 1987. Listojen kärkikahinoissa menestynyt albumi So (1986) laittoi jälleen Gabrielin kiertämään maailmaa. Buumi teema-albumikonserteista on kestänyt jo joitakin vuosia ja samasta syystä Gabriel kokosi aikalaisbändin kasaan ja lähti kiertämään soittaen hittialbuminsa läpikotaisin. Gabrielin luovuus on tyrehtynyt viime vuosina, mutta taidot ovat edelleen tallella. Lämmityskiertue saapui myös Suomeen ja meikäläiselläkin oli mahdollisuus päästä niihin tunnelmiin, jotka missasin silloin muinoin, vaikka Gabrielia jo jonkin verran olin seurannut. So -albumista on jäänyt hyvin pitkälle mieleen sen etevät musiikkivideot. Elettiin videoiden kulta-aikaa ja kovana visualistina tunnettu Peter Gabriel teki aikansa komeimmat pätkät biiseistään. Megahitti Sledgehammer ja Kate Bushin kanssa duetoitu Don’t Give Up ovat piirtyneet muistikalvoon pysyvästi. Koko albumi on aikansa mestariteos, ja näin vuosikymmenien päästä katsottuna se toimii edelleen.

Peter Gabriel astui lavalle ilmoitetun aloitusajan mukaisesti minuutilleen klo 20.40, istui koskettimien ääreen ja alkoi jutustella kuin pienen baarin nurkassa yleisölle. Hän esitteli konsertin konseptin, joka on kuin kolmen ruokalalajin illallinen. Ensiksi tarjotaan akustinen alkupala, sitten sähköinen pääruoka uran muista merkkikappaleista ja jälkiruokana So-albumi kokonaisuudessaan. Kaiken päälle vielä jälkijälkiruokana saatiin encore. Kaikkiaan kahden tunnin setti sisälsi 22 biisiä. Keikka alkoi välittömän kotoisissa tunnelmissa Gabrielin lämminhenkisen juontamisen vuoksi. Mies oli opetellut muutaman lauseen vaikeaa suomen kieltäkin. Peter esitteli kärkeen bändin jäsenet ja aloitti keikan riisutulla Daddy Long Legs -biisillä vakuuttavasti. Heti perään vakuuttava Come Talk to Me, joka on miehen Us -albumilta (1992). Akustisen osuuden lopetti alkuperäisasultaan salamoivan sähäkkä Shock the Monkey. Ensimmäiset kappaleet soitettiin areenan alastomassa loisteputkivalaistuksessa.PETERkuva

Pääaterian kunniaksi sali pimeni ja huikeat vaaleat valot loivat apokalyptisen tunnelman, kun lavan ottivat haltuun uhmakkaat valokraanat, jotka tuijottivat yleisöä kuin vierailijat ulkoavaruudesta. Gabriel viihtyi koskettimien ääressä, mutta liikkui myös lavalla, joskaan ei niin ketterästi kuin vielä edellisellä So-kiertueellaan. Gabriel (s.1950) on vanhentunut arvokkaasti. Hän ei taistele monen kollegansa tavoin ikuisen nuoruuden puolesta, vaan näyttää samalta kuin kuka tahansa isoisä. Muistan kun näin miehen TV:n välityksellä konsertoimassa Bruce Springsteenin, Stingin, Tracy Chapmanin ja Youssou N’Dourin kanssa Human Rights Now! –kiertueella vuonna 1988. Hän vaikutti jo silloin lihaskimppu Brucen rinnalla löysältä virkamieheltä. Onneksi musiikkia ei tehdä ulkomuodolla. Peter Gabriel on sisältömies. Hän taitaa sanoitukset, visuaalisuuden ja omaa yhden persoonallisimmasta lauluäänistä. Vuonna 2014 Gabriel laulaa edelleen erinomaisesti.

Sähköisen osuuden aloitti Family Snapshot, joka on miehen kolmannelta sooloalbumilta (Melt). Gabriel erosi yhdestä progressiivisen rockin kunnioitetuimmista bändistä Genesis vuonna 1975, minkä hän oli perustanut jo nuorena kloppina vuonna 1967. Kuten kaikki tiedämme, Genesis pärjäsi omillaan Phil Collinsin hypättyä rumpalin pallilta vokalistin hommin, mutta komeasti alkoi myös Gabrielin sooloura. Debyyttisingle Solsbury Hill nousi listoille ja tottakai se kuului myös areenalla pääruokaan. Illan komeimpia vetoja olivat myöskin Us-albumin antia oleva Digging in the Dirt ja No Self Control, joka aiemmin mainitulta Melt -albumilta. Näiden biisien aikana valot ja lavaenergia olivat komeimmillaan.

Jälkiruokana tarjottu So -albumi soitettiin miltei oikeassa järjestyksessä. Vaaleat valot vaihtuivat värillisiin ja taustakankaalle projisoitiin komeita abstrakteja kuvakollaaseja. Eikä konseptin dramaturgia repsahtanut, vaikka keikan puolessa välissä kuultiin jo isoimmat hitit Red Rain, Sledgehammer ja Don’t Give Up. Ainoastaan B-puolen startteri In Your Eyes nostettiin varsinaisen setin päätösbiisiksi ja sekös rytmimagneettina sai yleisön heilumaan ja yhteislaulamaan. So-albumin jälkipainoksilla ilmestynyt bonusbiisi This Is the Picture (Excellent Birds) soitettiin myös. So-albumi osuuden järisyttävin veto oli Mercy Street, jonka Gabriel esitti antaumuksella.

Kyllä Gabrielin kelpaa kiertää, sillä miehellä on maailman luokan orkesteri. Miehen taustabändi koostuu parhaista ja pitkälti samoista hemmoista, jotka soittivat studiossa jo So-albumin aikaan. Bassossa legendaarinen King Crimsonistakin tuttu Tony Levin, joka taitaa myös mielenkiintoisen Chapman Stick -kielisoittimen. Tälläkin kertaa Levin tarttui harvinaiseen soittimeen. Kitarassa David Rhodes oli yhtä vakuuttava kuin albumiraidoilla. Rumpujen takana vaikka kuinka monen mestarin kanssa soittanut Manu Katché, joka sai esittelyissä illan venytetyimmät aplodit. Koskettimissa ja välillä akustisessa kitarassa taituroinut David Sancious muistetaan alkuperäisenä Bruce Springsteenin E Street-miehenä. Sancious vieraili Suomessa myös Stingin kanssa pari vuotta sitten. Taustalla lauloivat hunajaiset äänet omaava ruotsalaisduo Jennie Abrahamson ja Linnea Olsson. Abrahamson tuurasi myös Don’t Give Upissa Kate Bushia ja koskettavasti hommasta suoriutuikin.PG

Encoren starttasi ärhäkästi jyräävä The Tower That Ate People, joka on vuonna 2000 julkaistulta OVO -teema-albumilta. Päätösbiisi Biko on kaikkien stadionrallatusten isä ja konkreettisin esimerkki Gabrielin poliittisesta aktiivisuudesta. Gabriel on aina ollut huolissaan, miehellä on ollut sanottavaa ja hän ei ole pelännyt kommentoida. Keikan huipentuma sai väen kävelemään ulos areenasta ajatuksissaan lause: ”Loppu riippuu sinusta”. Mielessä velloi huoli maailmanmenosta, mutta sydämessä erinomaisen onnistunut musiikillinen elämys. Monta sankaria on tullut nähtyä areenalla, mutta Gabriel nousi vahvalla esityksellään kärkipaikalle, ainakin toistaiseksi.

 

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band (FIN) @ Klubi, Turku 8.5.2013

by

En ajatellut kirjoittaa Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Bandista toistamiseen. Tribuuttibändin näkeminen peräkkäisinä iltoina ei lähtökohtaisesti anna kauheasti uutta sanottavaa. Muutaman päivän tauon jälkeen palasi keskiviikon keikka kuitenkin mieleen. Jos Ghostareiden esikuva saa meikäläisen naputtamaan kahdesti, niin antaa mennä kunniaa tekevillekin.

Brucetuksen alkuinnostus veti edellisiltana klubin täyteen ja näytti pitkään, että toiset iltamat eivät jaksa houkutella paikalle saman verran poppoota. Ainakaan parinkymmenen minuutin olutjonoa ei tullut. Kun keikka lähti käyntiin Hometownilla, niin johan salissa oli mukavasti jengiä. Kuuden euron hinta ei ainakaan ole este. Itse pääsin tsekkaan keikan mainiolta paikalta baarijakkaralta istuen, vaikka luulisi vajaan kolmen tunnin areenaistunnan jälkeen seisomisen ja heilumisen maittavan. Molemmat Springsteen-vedot tiirasin katsomosta ja päätin, että seuraavalla kerralla palaan takaisin kentälle. Se on ainoa oikea paikka kuunnella keikkaa. Nyt klubin lattia olisi huutanut joraamaan, mutta turnausväsymystäkö, kun jäkittäminen ja oluen naukkailu oli siisistimpää.

Ghostarit

Ghostareiden tiistain keikan seremoniamestarina toimi basisti ja taustalaulaja Tomi ”Yyteri Tomi” Nordlund. Hän hoiti kaikki välispiikit. Keskiviikkona bändin pomo Saku ”Bruce” Virtanen  puhui bändin sisään ja veteli välissäkin läppää. Puhetaidoissa Tampereen Bruce  ei ole ihan esikuvansa veroinen. No, Sakun saarnaa ei kuultu, joten palopuheiden tasoa en päässyt vertaamaan. Keikan mittaan Yyteri-Tomi ei malttanut pitää suutaan kiinni, vaan otti kontaktia yleisöön. Ja sekös käy, sillä höpöttämisen hän osaa sujuvasti ja välittää fiiliksen, että  jätkät diggaavat soittaa yleisölle. Ghostareiden tarkoitus on olla viihdyttävä ja soittaa Brucen biisejä niin hyvin kuin osaavat. Ja hyvin homma taittuu. Nimittäin yleisö Turun Klubilla on mitä kriittisin, sillä väitän, että 98% saliin saapuneista ovat jonkin tason bruce-uskovaisia, jotka ovat opetelleet jumalansa sanoman tarkkaan. Huvittavinta keikalla oli nähdä parilla hurufanilla myös pahvilappuja, joita normaalisti tyrkytetään Pomolle. Ghostarit eivät kuitenkaan lähteneet toteuttamaan toivelauluja.

Kun Ghostarit lopettivat, yleisö vaikutti äärimmäisen tyytyväiseltä. Omasta mielestäni bändi heitti paremman keikan kakkosiltana – vähän niin kuin idolinsakin. Ghostarit noudattivat esikuvansa tapaan linjaa laittamalla kunkin illan settilistan mahdollisimman paljon uusiksi. Klubin suojissa saatiin kuulla liuta biisejä, joita ei kuultu HK Areenalla kumpanakaan iltana kuten The Night ja Radio Nowhere. Jos tiistai-iltana kuultiin Darkness on the Edge of  Townilta eniten biisejä, niin keskivikkona lähemmässä tarkastelussa oli Born in the USA, jolta kuultiin jo mainitun Hometownin lisäksi, Cover Me, Downbound Train, I’m Going Down, Glory Days ja hieman ponnettomaksi soundiltaan jäänyt Dancing in the Dark. Tämä selvästi ennakoi Springsteenin seuraavaa keikkaa Tukholman Solnassa, missä hän lauantaina 11.5 soitti koko vuoden 1984 hittialbuminsa läpi. Ghostareilla on kyky ennustaa.

Saku Virtanen tuli kehuttua jo edellisessä jutussa melkoiseksi Bruce-tulkitsijaksi eikä tyypin tulkinnan taso laimentunut toisella keikallakaan. Illan tähtihetkiksi nostaisin biisin nimeltä Racing in the Street, joka kuultiin vain pari tuntia aiemmin myös Pomon unohtumattomana versiona. Ei mansepoikien tarvinnut lainkaan hävetä. Iloisin yllätys oli kuitenkin Trapped, biisi jota itse mestari soittaa aniharvoin. Samoin Does This Bus Stop at 82nd Street? ei kuulu ihan perusbrucetuslistaan. Kun yleisö on diehard-ihailijaosastoa, pitää listalla olla myös harvinaisuuksia. Keskiviikon tapaan kuultiin encoressa kunnianhimoinen Jungleland ja toinen esitys toimi askelta paremmin, mutta Rosalita (Come Out Tonight) nappasi kärkipaikan lisäosuudella. The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band teki kahden illan perusteella allekirjoittaneeseen vaikutuksen ja aion käydä katsomassa tilaisuuden tullen orkesteria uudestaan. Lisäksi jos tribuuttitouhu on Suomessa tätä tasoa, niin muitakin apinaorkestereja pitää ehdottomasti tsekata.

kuva-5

Bruce Springsteen & The E Street Band (US) @ HK Areena, Turku 8.5.2013

by

Bruce Springsteen & E Street Band

Bruce Springsteen & E Street Band HK Areena, Turku 8.5.2013

Bruce Springsteen & E Street Band ehti palautua edellispäivän hikisestä vedosta vain 21 tuntia, kun pomo orkestereineen palasi HK Areenan lauteille. Olisiko bändin jätkiä auttanut toipumaan legendaarisen Dennis-pizzerian antimet, missä yhtye oli Brucea lukuunottamatta käynyt syömässä. Huhujen mukaan pomo oli havaittu jäähdyttelemässä Marina Palacen baarissa oluella. Meikäläiselle ensimmäinen kerta, kun näen peräkkäisinä päivinä saman artistin keikan. Monen muun kohdalla jäisi toinen setti näkemättä, sillä yleensä vaihtelua on vähän. Brucen suhteen ei ole riskiä, että näkisi saman shown toistamiseen.  Statistiikkaa sen verran, että molemmat keikat tarjosivat 27 biisiä, mutta vain yhdeksän niistä oli samoja tiistaina ja keskiviikkona. Variaatiota siis riitti ja keikat olivat luonteeltaankin erilaiset. Jos Springsteen väsytti tiistaina itsensä yleisöä kosiskellessa, niin keskiviikkona rooli oli enemmän olla osa bändiä. Kyllä Bruce keskiviikkonakin riuhtoi paitansa märäksi, mutta muuten esitys ei ollut niin fyysinen kuin edellisenä päivänä.

Keikka alkoi tiistain tapaan 19.20 ja varsinaisen setin loputtua näytti keskiviikko jäävän lyhyemmäksi vedoksi, mutta pitempi encore venytti keikan samaan 2h 50min kestoon. Kellontarkkaa duunia ammattimiehiltä. Bruce nousi lauteille yksin akustisen kitaran kanssa ja starttasi illan I’ll Work For Your Love -biisillä. E Street Band liittyi seuraan, kun Magic (2007) -albumilta poimittu raita Long Walk Home veivattiin rutiininomaisesti. Siinä saattoi havaita pitkään reissanneesa muusikkoretkueessa koti-ikävää. Toisaalta jampat ovat karaistuneet  viettämällä 40 vuotta matkalaukkuelämää. Pieniä taukoja puolitoista vuotta kestävällä kiertueella on, mutta kyllä vähän hengästyttää, kun bändin on jaksettava heinäkuun loppuun saakka. Syyskuullakin on vielä yksi saman kiertueen pistokeikka. Reippaita veteraaneja New Jerseystä ja siitä todisti seuraavaksi kuultu kova trio, kun The Ties That Bind, Out in the Street ja muhkeana sovituksena soitettu Atlantic City päästettiin irti. Silloin saattoi todeta tunnelman karanneen kattoon ja sulattaneen helposti Nummelinin jäädytetyn paidan. Keikka alkoi siis mielenkiintoisesti ja äänentoistokin kuulosti paremmalta kuin tiistaina.

Kiertue kantaa Wreckin’ Ball -albumin nimeä, mutta levyltä ei soitettu kuin kolme kappaletta. Onneksi, sillä muutamaa hienoa hetkeä lukuunottamatta albumi on heikko Springsteenin katalogissa. Jonkun muun artistin albumina, se kantaisi helposti klassikon leimaa. Minkäs teet kun herra on suoltanut sadoittain mestarillisia viisuja pöytälaatikkoon ja jakanut karkkeja runsaasti myös muille artesteille. Hyvä esimerkki on vasta postuumisti Darkness on the Edge of Townin jäämistöstä kasattu Promise (2010) -albumi, jolta eilen soitettiin ilopilleri Ain’t Good Enough for You. Vastapainoksi Bruce tarjosi synkempää materiaalia ja ensimmäistä kertaa koskaan elävänä: Wages of Sin löytyy ennenjulkaisemattomista lauluista kasatulta Tracks (1998) -boksilta. The Riverin loppuun Bruce pisti sellaiset ujellukset, että vaikea uskoa, että miehestä lähtee niin kirjava arsenaali ääntä. Ennen junnaavaa  Shackled and Drawnia kultiin miellyttävä viisukvartetti, jonka aloitti yhdeksi illan kohokohdaksi noussut eeppinen Youngstown, missä Nils Lofgren laittoi hyrrän pyörimään, kuten myös päällekäyvä Murder Incorporated, missä taas liinapäinen pomon adjutantti Little Steven kepitti mukiinmenevät soolot. Tiistaina kaipailin biisejä Nebraska -albumilta ja keskiviikkona toive toteutui kun Johnny 99 rokkasi isosti ja Open All Night soitettiin svengaavana sovituksena. Sign request -osuus oli tiistaita niukempi ja ensimmäisenä Bruce valitsi kylteistä esikoisalbuminsa aloitusraidan Blinded by the Light, missä rumpali Max Weinberg ja perkussionisti Everett Bradley ottivat mittaa toisistaan. Ykkösalbumin harvoin veivattu letkeä Does This Bus Stop at 82nd Street? teki diehard-faneille eetvarttia.

Encoren aloitti elokuvallinen Racing in the Street, jonka kuulin ensimmäistä kertaa livenä ja kappas se oli viiltävä kymmenminuuttinen veto. Syntymäduo Born in the U.S.A ja Born to Run laittoivat kädet heilumaan ja pakollinen Dancing in the Dark tanssitti kansaa. Tosin vieressäni istuneeseen varttuneempaan rouvaan ei kipinät iskeneet, sillä kasvot olivat kivettyneet koko keikan ajan. Pientä hymyä nousi huulille, kun Bruce daivasi faniyleisön käsien päällä ja kutsui taas pikkukundin jeesaamaan lavalle Waitin’ On A Sunny Dayn aikana. Yleisön ikähaitari oli tuo lapsista eläkeläisiin, jotta ikään kuin koko kansan pertin roolia työväenluokan miljonääri kantaa. Kiertueen pakollinen finaaliveto Tenth Avenue Freeze-Out nostatti kädet lippaan, kun Clarence Clemons ja Danny Federici ilmestyivät tiistain tapaan screenille. Heput muistuttavat tosiasiasta, että mikään ei ole ikuista, mutta toisaalta elämän on jatkuttava. Koko show päättyi kuitenkin railakkaissa irkkutunnelmissa American Landin tahtiin. Keskiviikon settilistassa erosi aikaisempiin vetoihin nähden sillä, että ainuttakaan coveria ei kuultu, ei edes Springsteenin muille lahjoittamistaa lauluista.

Tiistain konsertti oli hitusen hittipitoisempi ja Brucen aktiivisempi vehkeily yleisön kanssa nosti sen rankingissa korkealle, mutta überfaneille keskiviikko oli monipuolisemman settilistan vuoksi palkitsevampi. Itse istuin molemmat keikat samassa katsomossa, mutta keskiviikkona lähempänä parven eturivissä, mistä lavalle näkyi erinomaisesti. Jos tiistain keikalla oli joitakin tyhjiä paikkoja ja kentälläkin väljempää, oli keskiviikkona areena miltei täynnä – permannolla oli enemmän tungosta ja hc-fanien osastokin pullisteli. On se kumma, kun ei tule ähky, vaikka kuuntelee pari päivää tuutin täydeltä Brucea. Pomon keikkojen lisäksi molempina iltoina vielä Springsteen jatkot tribuuttiorkesteri Ghost of Bruce Springsteen & E Street Bandin seurassa. Laskin, että kuulin yhdeksän tuntia pomon musiikkia livenä kahden päivän aikana. Kissanpäivät Bruce-narkkarille. Näitä elämyksiä ei kuitenkaan riitä loputtomasti. Bruce painaa varmasti tappiin, mutta näin massiivista bändikiertuetta tuskin enää montaa nähdään. E Street Bandilla on yhtä suuri merkitys allekirjoittaneelle kuin itse nokkamiehellä. Bruce pärjää yksinkin, mutta on parhaimmillaan E Street Bandin soittaessa taustalla. Haluanko, että  Turun keikat jäävät viimeiseksi kerraksi nähdä kokoonpano estraadeilla. Mitäpä jos hankkisin vielä liput  yhdelle keikalle ja vilkuttelisi kännykän valoja vaikka Pariisin hämärtyvässä illassa.kuva-2

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band (FIN) @ Klubi, Turku 7.5.2013

by

Vajaa kolme tuntia iltaan Bruce Springsteeniä pitäisi riittää kerta-annoksena, mutta jos on altis vetämään överit, niin lopputulema on iisisti positiivinen Bruce-pöhnä. Turun visiitti pakotti jäämään yöksi hotelliin ja jos 50 metriä hotellia vastapäätä on klubi, missä järjestetään epäviralliset Bruce Springsteen -jatkot, niin tilaisuutta ei apostoli voi jättää väliin. Kuuden euron panosta vastaan oli luvassa tribuuttibändi, joka kulkee nimellä The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band.

Brucen aaveet

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band @ Klubi, Turku

Kahteen tarjoilijaan varatutunut Klubi yllättyi väenpaljoudesta. Baaritiskille sai jonottaa 20 minuuttia alakerrasta saakka saadakseen oluen, mutta mikäpä siinä jonotellessa ultrafanien joukossa. Klubi keräsi pääosin This Hard Land -fanikerhon jäseniä. Oli mielenkiintoista kuunnella juuri päättyneeltä Bruce Springsteen -keikalta kokemuksia. Viereen pamahti myös tyttö, joka pääsi tanssimaan Dancing in the Dark– vedon aikana. Moovit Brucen kanssa oli ollut mimmille mykistyttävä once-in-a-lifetime -kokemus. Biisikylttejä kirjoitelleet fanit onnittelivat kollegoita, joiden toive oli päässyt Brucen käsittelyyn. Saman tien alkoi monilla mietintä, että  mitä toivovat seuraavana iltana.

Baaritiskille päästyäni nousi lauteille illan kokoonpano. Omatoimisen Bruce Springsteen-opiston käyneet tamperalaisjampat ovat valmistautuneet hyvin arvosanoin ja perustaneet luvatun maan jumalalle kunnioitusta julistavan bändin The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band. Elvis Presleytä on vielä helppo lähteä plagioimaan, mutta Bruce onkin toista maata. Etenkin pomon monisäikeinen tulkitseminen ja lavaesiintyminen on haastavaa, eivätkä ne biisitkään ole mitään kolmen soinnun ralleja. Saku ”Bruce” Virtaselle näyttää pomon rooli olevan yllättävän helppoa. Mies saa apuja ulkonäöstä. Hän ei ole kaukana 30-vuotiaan Brucen olemuksesta. Virtanen on opetellut maneereita, eleitä ja tapaa tulkita tarkasti. Hän on paikoin todellakin kuin peilikuva esikuvastaan. Ainoa ero on se, että mies on vasenkätinen. Ja Virtasen laulusoundi ei häpeä myöskään Brucelle, vaan se on pitkälti koko bändin uskottavuuden kasassa pitävä voima.

Muulla bändin jäsenistöllä ei olekaan sitten ulkonäöllisiä yhtäläisyyksiä, mutta soittotaidossa he eivät ole jääneet kauaksi. Epäilemättä jätkät ovat ammattimiehiä. Ainakin koskettimia naputtelee Okke Komulainen, joka tunnetaan maineikkaasta Liekki-orkesterista. Nostan hattua seitsenhenkiselle kokoonpanolle ja toivon, että tämä sivuprojekti jaksaisi elää muulloinkin kuin Bruce on maisemissa. Bändin setti oli fiksusti valittu. Samoja biisejä ei kuultu kovinkaan monta mitä hetki aiemmin Brucen HK Areenan keikalla. Suuressa roolissa oli Bruce Springsteenin Darkness on the Edge of town (1978) -platta, jolta Ghostit heittivät erityisen väkevänä version Adam Raised A Cain -biisistä. Samoin Streets of Fire ja Prove It All Night herättivät toiveita kuulla ne myös mestarin omana tulkintana.

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band soitti puolitoista tuntia. Bruce on meikäläisen arvoasteikolla tapissa ja vaikeasti imitoitavissa. Siksi epäilin keikan olevan vain kömpelö yritys leikkiä Springsteeniä. Onneksi olin väärässä. Mailien päähän häiskät jäävät vielä esikuvastaan, mutta pääsevät kuitenkin niin lähelle, että saavat luvan tarttua melkein mihin Brucen biisin tahansa. Äärimmäisen rohkeaa versioida Jungleland, joka on Springsteenin tuotannon Bohemian Rhapsody. Erikseen mainittava, että saksofonisti Pekka Koivisto selviytyi fonisoolosta kunnialla. Laimeahan se oli Clarence Clemonsiin verrattuna, mutta mikäpä ei olisi. Juuri Pohjois-Amerikassa käydessäni näin mainion AC/DC -tribuuttivedon Back in Black-matkintaorkesterilta ja kehuttuani aikaisemmassa blogissani amerikkalaista tahtoa tehdä plagiaatio pieteetillä, voin jakaa samat sanat Tampereen pikkupomoille. Kiitos kun leikitte Brucea, sillä terveet ne leikkivät. Älkää sairastuko.

Bruce Springsteen & The E Street Band (US) @ HK Areena, Turku 7.5.2013

by

Bruce Springsteenin fanien kelpaa. Vajaa kymmenen kuukautta on kulunut legendaarisesta kaikkien aikojen pisimmästä Helsingin Olympiastadionin keikasta ja äijä yhtyeineen heiluttaa Suomi-neidon helmoja taas. Tällä kertaa Turussa, missä nakkihalliksi kutsuttu HK-Areena täyttyi varsinaissuomalaisista keltanokista ja valtakunnan hardcore-faneista. Bruce Springsteen & The E Street Band soitti eilen kuudennen keikkansa, kun ensimmäisestä vierailusta on tasan vuosikymmen aikaa. Springsteenin esikoisjulkaisu Greetings from Asbury Park, New Jersey (1973)  viettää 40-vuotisjulkaisujuhlaa ja enpä voi muuta kuin haaveilla olleeni mukana niissä ensimmäisissä kolmessakymmenessä vuodessa. Onneksi menneisiin vuosiin pääsee kuuntelemalla Brucen kuolematonta musiikkia ja lukemalla kirjallisuutta, joista tuore Peter Ames Carlinin elämäkerta Bruce paljastaa taas jotain uutta myyttisestä miehestä ja raihnaisista Jersey Shoren ajoista.

Bruce soitti tiistai-illassa 2h 50min keikan. Se on Springsteenin viime kesän vetoon verrattuna tynkä. 27 biisillä katettu pöytä oli taas täynnä herkkullisia hittejä ja maittavia harvinaisuuksia. Paino oli 1980-90-2000-lukujen tuotannossa, sillä maestron parhaalta 1970-luvulta kuultiin vain viisi kappaletta ja niistäkin Thunder Road, Born to Run ja Tenth Avenue Freeze-Out encoressa, joka muuten vedettiin Areenan täydessä loisteputkivalaistuksessa. Kertoi ehkä jotain illan avoimesta tunnelmasta. Bruce oli hulppealla tuulella ja laittoi jälleen kerran itsensä likoon. Harva 63-vuotias vetelisi crowd surfingia eturivin fanien käsien päällä, mutta Bruce murtaa ennakkoluulot. Miehen antaumuksellisuus onkin hurmoksellisen messun avaintekijä.

The E Street Bandin jäsenistö on harventunut muutaman viime vuoden aikana. Enää Bruce ei näytä ovea, vaan poistumistie on luonnollinen. Ensin lähti urkumestari Danny ”Phantom” Federici melanooman viemänä ja sitten saksofonistisuuruus Clarens ”The Big Man” Clemons menehtyi aivoverenkiertohäiriön jälkiseurauksiin. Molempien jättämät aukot ovat valtavat, mutta onpa heille löytyneet kelpo tuuraajat. Charles Giordano paikkaa Federciä asianmukaisesti ja Clemonsin veljenpoika Jake Clemons on saanut lisää tilaa karismaattisen setänsä tontilla. Mutta eivät he kuitenkaan täytä täysin niitä saappaita, joissa mestarit tukevasti seisoivat. Jokin spiritti puuttuu.

Nykyisen E Street Bandin ainoa alkuperäisjäsen on basisti Garry Tallent. Hän veivasi jo Springsteenin Dr. Zoom and the Sonic Boom virityksessä. Eilisen keikan aikana seurasin tarkemmin siniseen kauluspaitaan ja tummanharmaaseen pukuun sonnustautunutta E Street bandin eleetöntä luottopakkia. Vielä Wild, Innocent & E Street Shuffle (1973) levyn aikaan mies näytti partoineen grunge-jeesukselta. Mitä kertoo miehestä lempinimi “The Foundation of the E-Street Nation”? Nykyään Tallent vaikuttaa virkamieheltä ja sellaista myös kamerat karttavat. Katsomosta tuli seurattua screeniä tiuhaan ja kertaakaan en nähnyt Tallentin kasvoja freimeissä, en edes yhteiskumarruksessa tai Pay Me My Money Down -letkajenkan aikana. Joko se oli monikameraohjaajan tarkoituksenmukaisuutta, sattumaa tai komento pomolta. Viulusti Soozie Tyrell ja pianisti Roy ”The Professor” Bittan kuten koko takarivin torvikopla näkyi usein screenillä. Kaikkiaan lauteilla heilui 17 muusikkoa eli eräänlaisesta sinfoniaorkesterista on kyse. Jos vielä 1970-luvulla yhtye esiintyi kirjavissa rantapummien garderoobeissa, niin nyt joukkue esiintyy yhtenäisissä tummissa asuissa.

Keikan kohokohtia olivat harvoin soitettu Brilliant Disguise, joka itse asiassa esitettiin Wrecking Ball -kiertueella ensimmäistä kertaa. Tunnel Of Love (1987) -albumin parisuhteen päättymistä puiva hymni sai nyt Max ”Mighty One” Weinbergilta tymäkän kannutuksen. Mukava pala oli myös This Hard Land, jonka Bruce omisti samaa nimeä kantavalle suomalaiselle faniklubille. Perinteeksi muodostunut sign request -osuus  tarjosi väkevän version Pink Cadillacista, joka erottautui muista kylteistä sillä, että siinä oli vain auto vaaleanpunaisella pahvilla. Samoin  aniharvoin veivattu From Small Things (Big Things One Day Come) oli raikas toive. Kipalehan löytyy levytettynä vain Dave Edmundsin mainiolta D.E. 7th -albumilta. Kylttipyynnöt tuleva hc-faneilta, jotka osaavat toivoa juuri biisejä, jota ei ilmeisimmin soiteta.

Bruce Springsteeen & The E Street Band

Muuten Brucen setti oli aika yllätyksetön. Darlington County ja Two Hearts nousivat esiin kuten Patti Smithille kyhätty Because the Night. Olisin toivonut enemmän rohkeampia valintoja vaikka Nebraska (1982) tai lähes hyljätyltä Human Touch (1992) -albumeilta. Waitin’ on a Sunny Dayn aikana Bruce nappasi lauteille hädin tuskin 10-vuotiaan pikkupojan, joka sai vetää kertosäkeet koko areenalle. Illan sympatiapisteet oli jaettu. Keikan perussetin päättänyt Land of Hope and Dreams on ottanut komeasti finaalipaikan ja vie E Street junan pienelle huilille ennen runsasta encorea. Jälkilöylyt tarjosivat viisi kappaletta, joista ensimmäisen Bruce esitti akustisesti soolona. Bruce kaivoi vielä yhden yleisökyltin esiin: Queen of the Supermarket on monen parjaama Bruce-viisu, mutta nyt siitä kuultiin riipaisevan kaunis versio. Bruce itsekin huikkasi ”A Masterpiece”.

Kiertueelta on kantautunut mutinaa, että Bruce ja kumppanit ovat heittäneet rutiininomaisia vetoja, mutta eilen Bruce oli vilpittömän hyvällä tuulella ja bändi hieman kauhtuneenakin trimmattu. Wrecking Ball -kiertue on kestänyt vuoden ja koko tellus on kierretty ympäri. Europpassakin ollaan jo toista kertaa. Ihme, että eläikää lähestyvä karavaani jaksaa kulkea. Ehkä eilisen pirteyden takana on uusi ympäristö. Bruce on rampannut pääosin stadioneilla, koska massaa riittää koko universumista kuulemaan rockin evankelistaa. Intiimi areenakeikka oli näin olen harvinaista herkkua. Turkuhalli osoittautui kelpo mestaksi ja asettui jopa Hartwall areenan edelle. Viime kesän stadionkeikan hinta 69€ oli kääntynyt toisin päin. Nyt G-katsomosta maksettu tiketti maksoi 96€, mutta väkeä oli vajaa neljäsosa vähemmän kuulemassa. Ihan kohtuullista. Eilinen ei nouse viime kesän klassikkokeikan edelle, mutta pätkii joitain aikasempia vetoja. Eipä Bruce ole vielä koskaan pettänyt eikä tule pettämään, koska mies on ahkera, tunnollinen ja itsekurin omaava ammattilainen. Epäilemättä mies poksuttaa niin kauan kuin veri virtaa suonissa. Turun ensimmäisen keikan arvoa nostaa edellä mainittu Bruce-kirja. Luepa miehen tarina ja loppuunkin kalutuista biiseistä löytyy uutta henkeä, kun tietää taustalta jonkun hauskan anekdootin.