New York Times julkaisi mielenkiintoisen artikkelin, jossa oli tutkittu miten teininä löydettyä musiikkia rakastaa koko elämän. https://www.nytimes.com/2018/02/10/opinion/sunday/favorite-songs.html?smid=fb-share Depeche Mode on minulle sellainen. Olin artikkelin mukaisesti varhaisteini, kun koulukaveri tutustutti minut Depeche Moden maailmaan. Erityisesti kappaleet Everything Counts ja Shake the Disease -tekivät tuolloin vaikutuksen.
Depeche Mode on Lontoon itäpuolella Essexin Basildonissa perustettu elektronisen popmusiikin menestyneimpiä yhtyeitä. 1980-luvun alusta bändi on julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja, joista tuorein Spirit ilmestyi viime vuonna. Yhtye kiertää maailman konserttilavoja nyt Global Spirit -otsakkeen nimissä. Alkuun bändi oli pienemmän yleisön suosikki. Popimpi ilme sai pian industriaalisempia sävyjä, mutta muuttui samalla melodisemmaksi. Suurempaan suosioon yhtye kapusi 1980-luvun loppupuolella. Hittilevy Violator (1990) varmisti maailmanlaajuisen menestyksen. Depeche Mode on ollut minulle hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta loistavien sinkkujen bändi. Kokoelmat: Singles 1981-85 ja Singles 1986-1998 todistavat Depeche Modean nerokkuuden. Yhtye on tänä päivänäkin suuri, mutta isoja hittejä ei ole tullut aikoihin, joten kolmatta sinkkukokoelmaa tuskin on odotettavissa.
Depeche Mode on pysynyt brändinsä osalta aina lestissään. Siihen vaikuttaa ensisijaisesti yhtyeen laadukas musiikki, mutta toisaalta tapa näkyä mediassa. Depeche Mode ei höpise turhia. Sen visuaalinen ilme on levynkansissa, musiikkivideoissa ja valokuvissa aina huoliteltua. Tyylikkyyden takuumiehenä on varsin usein Anton Corbjin. Hän on arvostettu visualisti (valokuvaaja, musiikkivideo-ohjaaja ja elokuvaohjaaja), jonka muita asiakkaita on mm. U2. Corbjinin ensimmäinen yhteistyön tulos oli Black Celebration (1986) -albumille tehty A Question of Time -video.
Depeche Mode on vahva livebändi, vaikka edustaa genreä, jonka esiintymisistä jää yleensä mieleen vahva visuaalisuus. Eritoten Dave Gahan on karismaattisista laulajista aliarvostetuin. Hän ottaa yleisön haltuun heti ensimmäisestä virnistyksestä ja vakuuttaa bravuurillaan väkkärämäisellä pyörimisellä olevansa yhtä häikäisevä kuin Chuck Berry ankkakävelyssään. Andy Fletcher on majesteetillinen hahmo kosketinsoittimiensa takana. Bändin musiikilliset aivot kuuluvat kitaristi/kosketinsoittaja Martin Gorelle. Vakituisen kiertuekokoonpanoon kuuluu lisäksi riehakas rumpali Christian Eigner sekä kosketinsoittaja/basisti Peter Gordeno, jotka auttavat pitämään soundin rouheana.
Esityksen taustalla nähtiin vuoroin turhankin simppeleitä grafiikoita, vahvoja lyhytelokuvan omaisia tarinoita ja live-kameraa. Anton Corbjinin ohjaamat Cover Me ja Walking in My Shoes -kappaleiden taustavideot olivat komeita, mutta mieluummin olisin tihrustanut Martin Goren kajaalisilmiä ja Gahanin energistä liikehdintää. Videoita seuratessa musiikki jää helposti varjoon.
Depeche Mode soitti odotetun keikan. Yhtye on veivannut samaa tarkoin treenattua settiä kaupungista toiseen. Vanhojen hittien seassa kuultiin uusia biisejä vain kolme, joista Going Backwards on paras. Ultra (1997) -albumilta soitettiin peräti viisi kappaletta, joista pari lauloi tuttuun tapaan Martin Gore. Encoren alussa kuultiin yllättävin valinta, kun Martin esitti kappaleen I Want You Now. Riisutussa versiossa hänen äänensä pääsi parhaiten esille. Varsinaisessa setissä kuultiin alkupään tuotannosta vain yksi kappale: Everything Counts. Se oli keikan kohokohta. Se oli sitä eilen ja on oleva aina, jos NY Timesin artikkeliin on uskominen.
Settilista:
Going Backwards
It’s No Good
Barrel of A Gun
A Pain That I’m Used To
Useless
Precious
World in My Eyes
Cover Me
Insight
Home
In Your Room
Where’s the Revolution
Everything Counts
Stripped
Enjoy the Silence
Never Let Me Down Again
Encore
I Want You Now
Walking in My Shoes
A Question of Time
Personal Jesus
Länsimaisen populaarikulttuurin historiassa Kraftwerk on yhtä merkittävä kuin Elvis Presley tai The Beatles. Kraftwerk ei ole suosiossa mitattuna lähellekään samaa kaliiberia, mutta yhtä tärkeä edelläkävijä ja suunnannäyttäjä. Saksan Düsseldorfissa lähes viisikymmentä vuotta sitten perustettu yhtye loi sähkökäyttöisillä laitteilla tuotetulla musiikilla pohjan modernille elektroniselle popille mitä kuulemme päivittäin.
Kraftwerkin alkuvuosien kokeellinen elektroninen musiikki ei löytänyt yleisöä, mutta klassisten albumien Autobahn (1974), Radioactivity (1975), Trans-Europe Express (1977) ja The Man-Machine (1978) populaarimpi ote avasivat ovet suuremmalle yleisölle. Alkuperäisestä kokoonpanosta on yhtyeessä mukana edelleen Ralf Hüttner, joka on yhtyeen keulahahmo ja biisintekijä. Hän laulaa myös minimalistiset sanoitukset. Toinen alkuperäinen nokkamies Florian Schneider hyppäsi kelkasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Kraftwerk jatkaa edelleen nelimiehisenä, joka on oleellinen osa yhtyeen ilmettä. Muut konevelhot ovat Friz Hilpert, Henning Schmitz, jotka hekin ovat olleet mukana lähes kolmekymmentä vuotta sekä vuonna 2012 linjastolle astunut Falk Grieffenhagen.
Kraftwerk on vieraillut useasti Suomessa, mutta pari edellistä keikkaa ovat olleet Flow-festivaalilla. Nyt Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo tuntui tismalleen oikealta paikalta tuplakonsertille, sillä onhan Finlandia-talo aikalaisena vain vuoden Kraftwerkia nuorempi. Kraftwerk veti kaksi parituntista settiä vain reilun tunnin breikillä, joista itse olin todistamassa ensimmäistä vetoa. Kova suoritus vanhoilta herroilta, vaikka patsasmainen esiintyminen ei ole verrattavissa monen yhtyeen fyysiseen live-esitykseen. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä.
Kraftwerkin 3D-kiertue starttasi helmikuun alussa Dresdenissä ja jatkoi Venäjän kautta Helsinkiin. Konsertti oli musiikin osalta nippu yhtyeen tunnetuimpia kappaleita tuoreina miksauksina. 3D-pahvilasit päässä katsottuna keikka oli audiovisuaalisesti huikea kokemus, vaikka projisoitu kuvasto visualisoi kappaleet pelkistetysti yksi yhteen teeman mukaan. Moderni teknologiayhteiskunta on aina ollut se perusaineisto, jota Kraftwerk insinöörin tarkasti ihannoi ja toisaalta kritisoi.
Konsertti alkoi klo 19. Settilista oli tismalleen sama kuin aikaisemmin kiertueella. Tarkkaan visuaalisuuteen nojaava esitys ei anna tilaa improvisaatiolle. Yhtye soitti kappaleita kattavasti, mutta moni kuultiin potpurin muodossa, joka on tuttua The Mix -ja 3D The Catalogue -kokoelmilta. Ensimmäinen biisi yhdisteli pedagogisesti Numbers ja Computer World -kappaleita. Sen jälkeen huomasi osaavansa laskea saksaksi kymmeneen. Kolmantena kuultu Computer Love on parhaita esimerkkejä yksinkertaisen tarttuvasta riffistä, joka on massalle tutumpi Coldplayn Talk –kappaleen modifikaatiosta.
The Model oli ensimmäinen kappale, jossa taustavisuaalisuus rakentui vanhoihin arkistomateriaaleihin mallimaailmasta. Tällöin kolmiulotteisuuden funktio ei ollut niin merkittävä. Samaan tapaan arkistomateriaaliin tukeutui Tour de France -osuus. Viimeisen kappaleen jälkeen Kraftwerk nousi vielä vartiksi lauteille ja esitti kärkeen ehkä sen tunnetuimman kappaleensa The Robots. Ylimääräinen osuus päättyi osuvasti Music Non Stopin ehtymättömyyteen. Yhtä loputonta on Kraftwerkin resonoiva taival tässä kosmoksessa. Aika voi jättää Kraftwerkin, mutta sen luoma musiikki ei jää koskaan ajasta.
Skotlannista on siunaantunut useita hyviä artisteja. Yksi sen kärkinimistä on Belle and Sebastian, joka on niittänyt mainetta reilun 20 vuoden ajan. Onnistunut esikoisalbumi Tigermilk, julkaistiin 1996 ja siitä lähtien musiikkia on ilmestynyt säännöllisesti. Viimeisin teossarja on EP-trilogia How to Solve Our Human Problems, josta tätä kirjoittaessa kolmas osa on vielä julkaisematta. Kaksi ensimmäistä osaa todistaa, että yhtyeen luovuus on ehtymätön. Oli ilo olla läsnä kiertueen aloituskonsertissa Antwerpenissa.
Stuart Murdoch lauloi keikan aluksi Nobody’s Empire. Toisena soitettu I’m a Cuckoo ei tahtonut lähteä käyntiin. Kitaristit sekoilivat sen verran, että vasta kolmas kerta toden sanoi. Se jäikin ainoaksi merkiksi rutiinin puutteesta, sillä muuten keikka sujui kuin belgialaisilta oluen valmistaminen. Murdoch on myös elokuvantekijä ja visuaalisuuteen satsataan luonnollisesti taustaprojisoinneissa. Koko keikan ajan esitystä elävöittivät multimediaaliset elementit. Eritoten vanhat hyvin leikatut arkistomateriaalit värittivät yleisurheilun juhlaa kappaleessa The Stars of Track & Field. Urheilu on mieleinen aihe Murdochille, joka taitaa yhä kantaa kovinta poptähden juoksemaa maratonaikaa 2:57:08.
Keikan loppupuolella Stuart Murdoch kutsui joukon väkeä lavalle tanssimaan. The Boy with the Arab Strap laittoi lanteet heilumaan. Jorauksen jälkeen rauhoituttiin ja Stuart laskeutui lavan reunalle istumaan tanssijoiden kanssa. Hän esitti vaikuttavasti kappaleen Legal Man. Encoren kärkeen Stevie Jones lauloi kantrilauluksi tituleeraamansa The Wrong Girl. Viimeisenä esitettiin yleisön toivekappale, joka ironisesti oli nimeltään Get Me Away From Here, I’m Dying. Olisin kaivannut dynaamisempaa lopetusta keikalle, mutta kaikkea ei voi saada. Tämä kelpasi komeasti. Konsertti meni heittämällä Ruisrokissa vuonna 2010 nähdyn edelle, vaikka festareita ei saakaan verrata klubikeikkoihin. Setti kesti tunnin ja kolme varttia. Etenkin ensimmäinen tunti meni kuin pilvissä. Uudet kappaleet toimivat, mutta ilahduttavaa oli kuulla liuta lauluja debyyttialbumin lisäksi If You’re Feeling Sinister (1996) ja The Life Pursuit (2006) -albumeilta.
New Yorkilainen indieyhtye Nada Surf on suosittu Ranskassa. Let Go -merkkiteoksensa 15-vuotista taivalta juhlistava yhtye aloitti Euroopan kiertueen Amsterdamista, mutta patonkien maassa yhtye soittaa peräti yhdeksässä kaupungissa. Ranskan osuus avattiin Lillessä ja sen ykkösklubissa nimeltä L’Aéronef. Nyt ei puhuta pikkupaikasta, sillä La Sal Grande vetää 1850 henkeä. Aivan rautatieaseman vieressä sijaitsevaan klubiin mennessä tuntuu kuin nimensä mukaisesti astuisi lentokoneeseen. Isoon saliin saa kavuta monta tärähtelevää metalliporrasta, jonka jälkeen on huolellinen turvatarkastus, mikä on varsin ymmärrettävää maassa, jossa Bataclanin verilöyly ei unohdu. Muuta lentokoneeseen viittaavaa paikassa ei ole kuin sen funktionaalisuus. En muista hetkeen olleeni yhtä viihtyisässä ja toimivassa klubissa, joka on yhtä aikaa iso ja intiimi.
Nada Surf soitti kaksiosaisen keikan, jossa kuultiin lähes kolmen tunnin verran musiikkia. Ensimmäinen puolisko pyhitettiin klassikkoalbumille. Toinen puolisko tarjosi yhtyeen avainkappaleita koko uran varrelta. Nada Surf aloitti toimintansa 1990-luvulla triona ja sama kolmikko kapusi lavalle. Vain laulaja Matthew Caws säesti itseään kitaralla, basisti Daniel Lorcan ja rumpali Ira Elliotin laulaessa stemmoja. He esittivät ensimmäisenä Let Gon avaavan kappaleen Blizzard of ’77. Sitten kytkettiin plugit kaappeihin ja lavalle riensi kitaristi Doug Gillard, josta tuli yhtyeen varsinainen jäsen vasta 2012. Lavalla nähtiin lisäksi kiertuekosketinsoittajana toimiva Louis Lino.
Nada Surf soittaa kitaravetoista melodista rokkia, jota on helppo verrata skotlantilaiseen Teenage Funclubiin. Itseäni yhtyeessä viehättää sen tasalaatuisuus. Hittejä ei ole, mutta eipä myöskään huteja. Let Go -albumiin kului tasan tunti. Hienoimpia hetkiä olivat Fruit Fly, joka kasvaa balladista voimapopiksi ja Hi-Speed Soul, jossa kitarariffit tavoittavat hetkittäin Johnny Marrin ilmavuutta. Yleisön lemmikkejä olivat hempeämmät Blonde On Blonde ja Inside of Love sekä iskevä Happy Kid. Daniel Lorcan tulkitsema La Pour Ca nappasi paikallisilta viimeistään pisteet. Yhtyeen välispiikeistä selvisi yksi syy menestykseen Ranskassa: sekä Caws että Lorca puhuivat pitkät pätkät sujuvaa ranskaa. Molemmat ovat käyneet ranskankielistä koulua ja viettäneet lapsuudessaan aikaa maassa.
Ennen varsinaista settiä bändi piti kahdenkymmenen minuutin breikin. Hyvä oli yleisönkin hengähtää, sillä varsinainen osuus tarjosi tarttuvia kappaleita melkein ähkyksi saakka. Näin yhtyeen ensimmäistä kertaa, joten kynnys yliannostukseen oli korkealla. Periaatteessa minulle olisi riittänyt Let Gon läpikäynti, mutta kun tuli Lilleen asti lähdettyä, niin nautin koko kattauksesta. Nada Surf toimii virheettömästi livenä, mutta mitään superkarismaattista lavaelämystä yhtye ei esitä, kuten ei verrokki Teenage Fanclubikaan. Musiikki puhuu puolesta.
San Diegosta kotoisin oleva Hot Snakes on post-hardcoren mielenkiintoisimpia kokoonpanoja. Yhtye teki läpimurtonsa 2000-luvun alussa ja kolmen kovan albumin jälkeen jäi pitkälle tauolle, kunnes kytkivät taas soittimet vahvistimiin. Hot Snakesin pääpiruilla on historiaa monessa bändissä (Drive Like Jehu, Rocket from the Crypt), joten kyseessä ei ole ihan untuvikkojen joukkio. Nyt viidenkympin kieppeillä olevat äijät ovat paluun kunniaksi tuutanneet uuden singlen myöhemmin tänä vuonna julkaistavalta albumilta Jericho Sirens. Lisäksi Sub Pop on laittanut ulos vanhan tuotannon uusintapainoksina – ja onneksi vinyyleinä, sillä vielä viime vuosikymmenen alussa ilmestyi paljon hyvää tavaraa vain cd-formaatissa.
Sticky Mike’s Frog Bar on kahden kerroksen baari. Yläkerrassa hengailutilaa ja varsinainen klubi alakerrassa. Ostin lipun ennakkoon WeGotTickets -nettimyynnin kautta. Ostotapahtuma sujui ongelmitta, mutta varsinaista tikettiä eivät ennalta toimittaneet. Viestissä korostettiin vihreiden arvojen vuoksi, että lippua ei tarvitse tulostaa. Riittää, kun ottaa mukaan viitenumeron. Tämä vaikutti hieman epävarmalta touhulta, varsinkin kun saapuu kaukaa. Lisäjännitystä toi lumimyrsky, joka viivästytti lentoa usealla tunnilla. Lopulta ehdin keikalle kreivin aikaan. Sisäänpääsyyn riitti lopulta, että nimi oli listalla.
Oven takaa avautui klubi, joka paljastui melkoiseksi hobittiluolaksi. Korkeutta ei ollut paljon yli päälaen, mutta katossa oleviin useisiin palkkeihin olisi lyönyt päänsä keskimittainenkin. Palkit oli sentään pehmustettu. Pari sataa henkeä vetävä klubi oli sokkeloinen ja musiikin kuunteluun epäkäytännöllinen. Hetkittäin loppuunmyydyssä konsertissa valtasivat mielen klaustrofobiset ajatukset, varsinkin tulipalon sattuessa. Näköyhteys lavalle tarjotaan vain niille, jotka tunkeutuvat eturiviin. Aikomukseni oli kuunnella Hot Snakes paraatipaikalta, mutta asetuin kuitenkin lavan laitamille. Hyvä niin, sillä keikan mittaan olisin lentänyt nurin monta kertaa eturivin väen heiluessa ja ryntäillessä kuin mullilauma. Crowd Surfingilta ei myöskään vältytty. Kelpo meininkiä, koska yleisö oli suurelta osin setäosastoa.
Hot Snakes on kiertänyt pitkin Englantia ja keikkakunto oli trimmattu kuosiin. Yhtye tarjosi monipuolisen kattauksen yhtyeen tuotannosta. Ilahduttavasti joukossa oli uutta materiaalia, josta etenkin single Six Wave Hold-Down istui muiden sekaan komeasti. Debyyttialbumi Automatic Midnight (2000), kova kakkonen Suiside Invoice (2002) ja killeri kolmonen Audit in Progress (2004) kahlattiin demokraattisesti läpi. Henkilökohtaisesti juuri Audit in Progress on tehnyt suurimman vaikutuksen, jolta kuultiinkin räjäyttävät Braintrust, This Mystic Decade ja Plenty for All.
Yhtyeen rumpalina toimi palmikkopää Jason Kourkounis, joka piti paketin kasassa komeasti. Enemmän kalifornialaiselta automyyjältä näyttävä basisti Gar Wood osoittautui karismaattiseksi peukuttajaksi. San Diegon auringon päivettämä ja armoitettu kitaristi John Reis taas veivasi ja vatkasi kuusikielistään yleisön seassa monta biisiä ennen kuin nousi lavalle. Laulaja-kitaristi paahtoi urku auki samalla tavalla kuin 15 vuotta sitten. Kyllä kelpasi – Hot Snakes sihisi, sähisi ja pisti kuin tuhat kaktuksen piikkiä.
Keikkakeppi 