Avainsana-arkisto: Joe Cocker

Dumari ja Spuget & Blosarit (FIN), Bob Dylan (US), Suzanne Vega (US), Bettye LaVette (US) @ Pori Jazz, 17.7.2014

by

Vuoden 2014 Pori Jazzin tarjonta osoittautui ennalta jälleen kerran laadukkaaksi. Ei ihan yhtä huikea kuin vuotta aiemmin, mutta tasavahva linja on pitänyt jo 49 vuotta. Ensi vuonna Pori Jazz, yksi Suomen tärkeimmistä musiikkitapahtumista, viettää puolivuosisatajuhlia. Silloin jos koskaan on varmasti tiedossa kovia nimiä, mutta mikä olisi jotain sellaista, mitä ei Suomessa koskaan aikaisemmin olisi nähty tai edes vuosikymmeniin. Joko saisimme vihdoin nähdä Porissa mystisen Tom Waitsin tai takuuvarmasti massoja liikuttavan ja Suomen aina karttaneen Coldplayn? Takuuvarma 50-vuotisjuhlien jyristäjä ja Porin ensikertalainen olisi tietenkin Bruce Springsteen & E Street Band, mutta onhan Pomoa tässä jo viime vuosina nähty runsaasti. Mikäli David Bowie vielä lähtee kiertämään, hän olisi varmasti ikämiesluokan kiinnostavimpia kavereita. Spekulointi voi alkakoon, mutta korjataanpa ensiksi tämän vuoden sato.

Olen käynyt Porin Jazzeilla yli 20 vuotta ja tästä vuodesta tuli ensimmäinen vuosi, kun ei alueelle saanut enää viedä omia alkoholillisia piknik-juomia. Hassuahan se, jos tämä vuosi jää juomista mieleen, mutta viltti, viinit ja retkieväät ovat aina olleet osa jazzien meininkiä. Ruokakorit olivat edelleen sallittua, mutta nyt viinit ja kuoharit piti jonottaa ja ostaa ravintolahintaan. Torstaina viinit pääsivät välillä loppumaankin. Halvin valkoviinipullo irtosi 20 eurolla, jota pidin varsin kohtuullisena hinnoitteluna, mutta kuinka laadukkaan viinin olisitkaan vienyt samalla rahalla omakustanteisesti. Kirjurinluoto täyttyi torstaina 20 000 jazz-vieraasta ja järjestäjät ovat varmasti uuteen järjestelyyn ja myyntiin tyytyväisiä, vaikka asiakkaat kaipasivat vanhaa vapaata keski-ikäisten hippimeininkiä, johon ei holhouskulttuuri ja kontrolli koske. Kaikki nämä vuodet Pori Jazz, kuten myös Puisto Blues, ovat olleet häiriöttömiä tapahtumia siitä huolimatta että omat juomat on saanut viedä mukana. Toivottavasti valtakunnan poliittinen kerma joka kokoontuu Poriin fiksuille Suomi-Areenoille, laittaisi asiat taas entiselleen, vaikka narinaa kuuluu tietysti muilta festivaaleilta.

bettye_lavette

Bettye LaVette @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Torstain ensimmäinen näkemäni artisti oli detroitilainen Bettye LaVette, joka on tahkonut uraansa jo vuodesta 1962, julkaistuaan vasta 16-vuotiaana My Man (He’s Loving Man) sinkun. Ura ei lähtenyt purjeliitoon, vaan huiteli aina vuoteen 2005 asti vaihtelevaa matalentoa, jolloin vasta cover-albmi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. Bettye ehti työskentelmään urallaan James Brownin kanssa ja levyttämään kotikaupunkinsa tunnetuimmalle levymerkille Motownille, mutta ei mitään sellaista ikivihreää, josta ympäri maailmaa tiedettäisiin. Bettye LaVette on soulin suuria tuntemattomia. Edelleen 68-vuotias LaVette tulkinta riipaisee, ja hänen lohduton äänensä ei näytä häivähdystäkään taantumisesta. Bettye LaVetten keikan kuuntelin etäältä rinteestä ja lavan edustan intiimiä tunnelmaa en kaukana sosiaalisessa seurassa tavoittanut. Nina Simonen ja Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Don’t Let Me Be Misunderstood on henkilökohtaisia ikisuosikkeja ja eikä Bettye LaVatte myöskään pettänyt. Samoin The Whon Love Reign O’er Me biisistä kuultiin väkevä tulkinta. Bettye LaVette oli niin takuuhyvä kuin ennakolta odotin. Bändi soitti hyvin, vaikka puhaltimet olisivat tehneet sielukkaaseen vetoon aimo lisän. Vielä kun LaVetten näkisi joskus tunnelmallisessa klubiympäristössä.

vega

Suzanne Vega @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Suzanne Vega tuli nähtyä toistamiseen vain kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Edellinen hieno duo-keikka kitaristi Gerry Leonardin kanssa The Circuksessa toimi mainiosti eikä Porin Jazzin esityksessä ollut mitään vikaa. Samaa viivalla heilui tasomittari. Gerry Leonard oli jälleen mukana, mutta isolle lavalle ei oltu tuotu muuta ylimääräistä kuin rumpali, joka muistutti etäälle kovasti Max Weinbergia. Bassoa soitanta hiukan kaipasi ja ehkä koskettimilla olisi saatu Vegan keikkaan lisäarvoa, jota hänen folk-pohjaisessa materiaalissa ei usein kuulla. Nyt ei olisi ollut pahitteeksi kuulla hieman toisenlaisia versioita Vegan hienoista lauluista. Settilista noudatti aika tarkkaan samaa kuin Helsingissä viime syksynä. Luka, Tom’s Diner ja Marlene on the Wall tyydyttivät Kirjuriluodon ison yleisön hitinnälän, mutta myös uudemmat kappaleet kuten Vegan pukeutumista kommentoiva  I Never Wear White näyttivät toimivan helteisessä kesäsäässä hyvin. Eikä Suzanne jättänyt laittamatta myöskään tunnusmerkiksi äitynyttä silinterihattua päähänsä keikan aikana. Suzanne Vega istui Pori Jazzeille oikein hyvin. Itsellä odotukset olivat jo seuraavassa maestrossa ja vasta häntä siirryin katsomaan niin läheltä kuin mahdollista.

Bob Dylan onkin sitten oma lukunsa. Kiistatta yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä artisteista millä mittapuulla tahansa mitattuna. Olen nähnyt hänet ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja silloin muistan hänet mielenkiintoisena live-artistina. Sitten myöhempi 2000-luvun veto oli sellaista puuroa, josta ei jäänyt mitään käteen, ei elämystä, ei hädin tuskin tunnistettavia biisejä. Aiemmista kokemuksista johtuen nytkään odotukset eivät olleet korkealla, mutta Porin esityksen nähtyä nousi päällimmäiseksi kysymys: Miksi Dylan keikkailee? Taloudellisesti siihen ei varmasti ole tarvetta ja jos musiikin esittämisen palo vie miestä, niin se ei ainakaan välity yleisölle. Bob Dylanin bändi soitti ilmavasti ja soundit olivat Dylanin bändin edelliseen vetoon nähden hyvät. Dylanin karrelle palanut äänikin sylki laulunsanoja paikoin tunnistettavasti. Mutta miksi hän ei anna itsensä näkyä screeneillä? Miksei häntä saa kuvata? Miksei hän ota mitään kontaktia yleisöönsä? Miksei häntä saa fanittaa? Okei, vaikka kuinka haluaisi olla yksityinen henkilö tai tinkimätön taiteilija, niin miksi ihmeessä yli viisikymmentä vuotta viihdetaiteen huipulla esiintyvä artisti lähes halveksuu yleisöä. Varsinkin jos puhutaan Porin Jazzeista ja isosta massasta, joka haluaa tulla kuulemaan tuttuja säveliä. Kuinka Kirjurinluoto olisikaan raikunut, jos Dylan olisi vetäissyt Knockin on Heaven’s Door tai minkä muun tahansa ukkopirun tunnetuista hiteistä.

bob

Bob Dylan @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Dylan päättikin keskittyä tuoreimpaan materiaaliin kuitenkin unohtaen esimerkiksi uusimman ja kovin kelvollisen Tempest –levyn kokonaan. Sen sijaan Dylan luukutti Love and Theft albumilta peräti kolme kappaletta ja Modern Times albumilta kaksi kappaletta. Varhaistuotannosta kuultiin Hard Rain’s A-Gonna Fall ja She Belongs to Me. Kyllä nämä Dylan-faneille kelpaavat, mutta jazzeilla näitä on vain rajallinen määrä. Keikan parhaimiksi anniksi osoittautuivat keikan aloittanut Things Have Changed, jonka Dylan sävelsi mainioon elokuvaan Wonder Boys ja keikan startteri The Girl From The North Country, jonka äijä duetoi aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Klassikkoalbumilta Highway 61 Revisited kuultiin sentään oiva mammutti Desolation Row ja encorena illan ainoaksi hitiksi luokiteltava Along The Watchtower. Ne kelpasivat kyllä ja varmasti Dylan-friikit olivat illan annista ylipäätään innoissaan, mutta massoja ei Dylan todellakaan settilistallaan nuollut.

Dylanista jäi olosuhteisiin nähden kuitenkin pettynyt fiilis. Ja se vaan taitaa olla yleisin fiilis, mitä Dylan itsestään jättää. Siksi taidankin paneutua jatkossa vain niihin loistaviin biiseihin ja albumeihin, joita mies on tuutannut vuosien saatossa ulos. Enkä epäile, etteikö jotain yllättävää uutta vielä mies tuottaisi. Mielenkiinto Dylaniin ei katoa, mutta keikoille häntä ei tarvitse lähteä katsomaan, kunnes taas törmään ilmoitukseen, että käppänä on tulossa kaupunkiin – silloin voi fiilis olla taas toinen.

Illan päätteeksi siirryin vielä viereiselle Nurmilavalle katsomaan Tuomari Nurmion vetoa tittelillä Dumari ja Spuget & Blosarit. Keikka oli nimensä mukaisesti stadin slangipainotteinen keikka mutta piristävästi puhaltimilla lisävarusteltuna. Dumari jota voisi helposti kutsua Suomen Dylaniksi vetikin hienon keikan, jonka aikana yleisöä kohdeltiin juuri siten miten vastuuntuntoiselta taiteilijalta voi kuvitella odottavansa. Pikku Julmuri, Mammona, Lasten mehuhetki, Tonnin Stiflat takasivat juurevan tunnelman. Tuomari Nurmio ei pettänyt taaskaan ja poikkeuksellisen tuhti bändikeikka oli oiva päätös torstain Pori Jazzin illalle. Kirjurinluoto sammui aina vaan viihdyttävään Dumari tulee, Dumari tappaa – rappaukseen. Urheiluruudussa illan ottelutuloksen voisi näyttää klassista The Housemartins levyä mukaillen: Dylan 0 – Dumari 4.

dumari

 

 

Eric Clapton (UK) @ Budokan, Tokyo, Japan 20.02.2014

by

Tokion Nippon Budokan on legendaarinen konserttipaikka. Siellä on tallennettu useita live-taltiointeja kuten Cheap Thrickin ylistetty Cheap Thrick at Budokan (1978), Bob Dylanin parjattu Bob Dylan at Budokan (1979), Eric Claptonin tykätty Just One Night (1980) sekä kauhukeiju Ozzy Osbournen Live at Budokan (2002). Budokan ei alunperin pystytetty rockin riemua varten, vaan vuoden 1964 olympialaisten judoareenaksi. Kaksikymmentä tuhatta katsojaa vetävällä areenalla on varmasti ilo katsoa budolajien mittelöä, mutta jestas, se on myös uljas rock-pyhättö. EC3 Puhdasta sattumaa, että Eric Clapton osui Tokioon samaan aikaan. Huomasin mestarin soittavan kaupungissa pari päivää ennen reissua, mutta Suomesta käsin en onnistunut saamaan lippuja. Pelko loppuunmyydystä konsertista oli realistinen, vaikka Clapton oli varannut Budokanin useammalle illalle. Tästä huolimatta en antanut periksi. Jos yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä blueskepittäjistä on kaupungissa ja soittaa vielä Budokanissa, se nyt vaan olisi tyhmää jättää tilaisuus väliin.  Nimittäin tuo edellämainittu Cheap Trick -platta on jäytänyt mieleen haaveen, että Budokan on joskus koettava. Eric Claptonia olen seurannut jannusta saakka, mutta mikään ukko ylijumala mies ei ole koskaan ollut allekirjoittaneelle. The Yardbirds ja Cream ovat ansainneet paikkansa rockin hall of famessa, mutta Blind Faith ja etenkin Derek and The Dominos ovat olleet Claptonin uralla myös huippuhetkiä. Ei Eric Claptonin soolourakaan ole pettänyt, hän on saanut ihan itsenäänkin paikan hall of famessa. Kolminkertaiseen kreditointiin ei ole kukaan muu artisti yltänyt koskaan. Näistä meriiteistä huolimatta Clapton on lykkinyt vähän yllätyksettömän konttoribluesin latuja. Reilu kaksikymmentä vuotta sitten Claptonin Unplugged -albumi (1992) oli akustisena irtiotto virkamiesbluesrockista, mutta megasuosion saavuttanut Tears in Heaven sai raikkaudesta ja traagisesta taustastaan  huolimatta ottamaan pari askelta taakse. Sen jälkeen en ole paljon intoillut Claptonin projekteista. Näin ollen en ole myöskään koskaan ollut kovin kiinnostunut näkemään miestä elävänä. Kunnes koitti mahdollisuus nähdä hänet Tokiossa. Saavuttuani hotelliin aloin ensimmäisenä tutkia miten saada tiketti Claptonin keikalle. Netin kautta tiketin etsintä ei tuottanut tulosta toivomassani aikataulussa, vaikka jälkeenpäin selvisi, että olisin saanut lipun yksityisen jannun pitämän japanconcerttickets.com kautta, minne jätin viestiä. Seuraavana ryntäsin hotellin respaan kysymään jeesiä miten päästä Budokaniin kätevimmin. Viimeinen vaihtoehto oli lähteä ovelle tsekkaamaan lippuja. Matka Budokaniin kolmen metrovaihdon kanssa kesti tuskaisen kauan ja myöhästyminen oli mahdollista klo 19 alkavaksi merkitystä konsertista. Olin lukenut, että Japanissa keikat alkavat varsin jämptisti. Lopulta nousin maanpinnalle 18.55 ja aloin tähyämään missä suunnassa Budokan seisoo. Suurkaupungissa on helppo lähteä aivan väärään suuntaan varsinkin pimeässä. Tutka päälle ja läheisen puiston keskeltä Budokan pilkotti japanilaisine harjakattoineen. Käveltyäni 100m huomasin naisen myymässä kotiin sairastamaan jääneen miehensä lippua. Toisen onnettomuus oli toisen onni. Maksoin 12.000 jenin tiketistä 10.000 jeniä, joka on aika tarkkaan 75 euroa. kuva-6Budokanin edustalle valui väkeä ja järjestysmiehet jakoivat ohjeita megafonien kautta. En ymmärtänyt mitään katkeamattomasta pölinästä, mutta tunnelma oli kihelmöivä. Sisään pääsy sujui ilman turvatarkastuksia joutuisasti. Lipunrepijä tenttasi vain kuskaanko mukanani kameraa. En tietenkään, mutta voi tätä nykyaikaa, kun kaikilla on taskuissaan kännykkäkamerat. Sisään päästyäni ensimmäisenä hämmästelin 50-vuotiaan areenan hohkaamaa ajan patinaa, vaikka joka paikka oli tip top-kunnossa kuten muuallakin Tokiossa.  Permanto oli tatamin päällä eikä jääkiekkokaukalon mihin ollaan totuttu. Siis jonkin verran pienempi lattia, ja sekös teki areenasta poikkeuksellisen intiimin tuntuisen, vaikka väkeä riitti loppuunmyydyn areenan täydeltä. Istumapaikkaa ei tahtonut heti löytyä, kun tikettikin oli kirjailtu informaatio japanilaisella merkistöllä. Onneksi avulias kansa ei jätä muukalaista pulaan. Viisi yli seiskan istuin paikallani, tutkailin tummatukkaista yleisöä ja keskelle kattoa värkättyä jättilippua, jossa verenpunainen aurinko teki nousua valkoisesta taustasta. Clapton kunniotti japanilaista täsmällisyyttä ja aloitti keikkansa kello 19.11 Pretending -biisillä, joka on mukiinmenevää aikuisrockia Journeyman -albumilta (1989). Keikka lähti rullaamaan mutkattomasti, vaikka Claptonin laulu ei tahtonut ihan alkuun osua mikrofoniin. Ensi kuussa 69-vuotta täyttävältä kitaralegendalta ei kestänyt kauan, että laulukin alkoi kuulua. Lava oli koruton. Claptonin jalkojen alle oli levitetty ainoastaan itämainen matto, kun muun somistuksen hoitivat valot. Claptonin bändissä oli hänen lisäkseen viisi henkeä, joista kukin oli pukeutunut kuin arkimenoihinsa. Claptonin sinisen farkkupaidan päällä sentään lepäsi tumma liivi. Ulkomuoto oli toisisijaista. Puheenvuoro oli musiikilla. Claptonin taustalla soitti pianoa ja koskettimia Chris Stainton, joka on pitkän linjan arvostettu sessiomuusikko. Stainton on tehnyt duunia myös The Whon ja Brian Ferryn kanssa. Mies on Claptonin lisäksi ainoa nykykokoonpanosta, joka soitti Budokanin lauteilla Just One Night -levylle päätyneessä konsertissa. Vaikka Claptonin kitarointi otti joka biisissä pääosan, sai Stainton vetää myös monta iloluontoista pianosooloa.IMG_3790 Kakkosbiisinä lähti bluesstandardi Key to the Highway, jonka Clapton on levyttänyt bluesin kartanonherra B.B. Kingin kera, mutta alunperin Derek and the Dominos kanssa. Klassikon perään tuli toinenkin armopala mestarillista Dominosien Layla and Other Assorted Love Songs -albumilta (1971), kun illan ilahduttavimpia hetkiä tarjonnut Tell the Truth tärähti Budokanin ilmatilaan. Dominos-ajoilta kuultiin vielä akustisena Bessie Smithin tunnetuksi tekemä masennusmessu Nobody Knows You When You’re Down and Out sekä se tunnetuin helmi Layla, josta Clapton irroitteli unplugged-sovituksen. Voi kun olisivatkin soittanut sen originaalin sähköisen version. Layla on harvoja biisejä joka on noussut hittilistoille sekä sähköisenä että akustisena. Kun Eric Clapton ottaa tutun takakenon, kevyen haara-asennon, nostaa leukansa pystyyn ja sulkee silmänsä, tietää mitä on tulossa. Silloin miehen sormet nousevat pääosiin ja liikkuvat Stratocasterin varressa herkästi mutta hallitusti. Ja niiissä biiseissä missä mies ei itse laula, on ikämiehen sormipeli edelleen ilmiömäistä. Näin tapahtui esimerkiksi harvinaisen Honest Man kappaleen aikana, jonka lauluosuuden nappasi bändin urkuri Paul Carrack, joka varsinainen kultakurkku onkin. Mies on tehnyt soolouraa, soittanut Roxy Musicissa, laulanut Squeezen Tempted -hitin, mutta ollut pidetty kumppani monien mestareiden kuten Elton Johnin ja Ringo Starrin projekteissa. Carrack lauloi kaikkiaan kolme viisua illan setistä ja antoi Claptonin äänihuulten huilia. Toinen Carrackin vetämä biisi oli hänen oman Ace bändinsä How Long. Ainokaisena encorena vetäisty Joe Cockerin ja pianisti Chris Staintonin kyhäämä High Time We Went kuultiin Carrackin tulkintana ennen valtaisat aplodit saaneita kimppakumarruksia. kuva-4Tokiolaiset elävät vahvasti mukana keikan käänteissä ja heti kun kuulevat tuttuja alkusointuja, kiljahteleavat ja taputtavat kiivaasti. Näin tapahtui lavallesaapumisen jälkeen ensimmäisen kerran Wonderful Tonight -klassikossa. Samaa ilakointia kuultiin JJ Cale -covereiden After Midnightin ja varsinaisen setin päättäneen Cocainen aikana, jossa jengi jorasi antaumuksella. Muuten biisivalikoima koostui Robert Johnsonin, Bo Diddleyn ja Muddy Watersin bluesstandardeista, jotka Clapton yhtyeineen esittää taitavasti, mutta paikoin itseään toistavasti. Voi kun settilistaan olisi mahtunut joku Yardbirds tai Cream -klassikko sekaan, olisi soppa ollut maukkaampi. Eric Clapton soitti 1h 50 min aikana kaikkiaan 18 biisiä. Show’ssa edettiin musiikin ehdoilla. Clapton muisti  muutamaan otteeseen sanoa thank you, mutta muuta lätinää oli turha toivoa, vaikka yleisöstä kovaäänisesti vaadittiin: say something. Pelkistetyn lava-asetelman laidoilla levittäytyivät screenit, joista kauempana istuneenkin oli ilo seurata vanhojen herrojen soitantaa. Etenkin rumpali Steve Gaddin raskaalta näyttänyt soitto kuulosti rennon ilmavalta. Mies on hakannut kannuja ties kenenkä kanssa aina Frank Sinatrasta Kate Bushiin saakka. Ei ole rytmiryhmän toisen puoliskon basisti Nathan Eastin CV myöskään yhtään heikompi, ansiolistalta löytyy Michael Jacksonia ja Phil Collinsia. Claptonin takalinjoille oli kasattu maailmanluokan soittajapoikia ja kun taustalla lauloivat vielä sielukkaat mimmit Michelle John ja Sharon White, niin ei voi kuin onnitella japanilaisia, jotka olivat saaneet oman pikkukiertueen juhlistamaan Claptonin 40-vuotista konserttitaivalta nousevan auringon maassa.

Peter Demian (Can) @ Venice Beach, Los Angeles, CA 19.9.2012

by

Peter Demian @ Venice Beach

Katusoittajien keikoista ei ole ollut tapana kirjoittaa, mutta yleensä sitä paineleekin ohi ja saattaa vain nakata kolikon skittakoteloon. Tällä kertaa oli alkuillan dinnerimestana The Sidewalk Café Venice Beachillä ja kappas siihen ravintolan eteen boardwalkille pamahti mies kitaransa kanssa vetämään biisejä. Tietenkin covereita.

Peter Demian saapui Los Angelesiin Kanadasta 1978. Demian ajeli 69 vuoden Valiantilla kitara takapaksissa, kunnes moottoripyöräpoliisi pysäytti epäilyttävän veijarin Mulholland Driven kupeessa ja peräsi mikä heppu on miehiään. Demian selitti olevansa muusikko. Poliisi vaati todistaa asian, joten Demian nappasi kitaran esiin ja alkoi soittaa. Poliisi kuunteli hetken ja totesi, että jos uskot siihen mitä teet, on sinun paikkasi Venice Beachilla. Siellä Peter Demian on trubadoinut sen 34 vuotta. Välillä mies esiintyy kadulla Street Smart -bändinsä kanssa.

Peter Demian ei ole vain katumuusikko, sillä on hän on levyttänyt ainakin pari pitkäsoittoa. Toinen platta Greetings From Venice Beach on sitä coveristoa mitä hän nytkin soitti, mutta toinen albumi on hänen omia biisejään ja kulkee nimellä Paloma Serenade. Nämä levyt tuli hankittua miehen keikan jälkeen. Muusta tuotannosta ei ole varmuutta, mutta tuskin levytyksiä on paljon enempää, muutenhan kaveri soittelisi sisätiloissa.

Keikka alkoi Leonard Cohenin Hallelujah -biisillä. Monen muunkin coveroima klassikko ei noussut mitenkään ihmeelliseksi esitykseksi ehkä vain ylipituutensa vuoksi. Bob Dylanin Like A Rolling Stone -kappaleessa sen sijaan lierihattuisen ja hieman nuhjaantuneen oloisen Demianin karhea tulkinta pääsi paremmin oikeuksiinsa. Välillä ääni löysi Joe Cocker -tyyppistä karheutta, välillä taas tarjosi yllättävästi laajemman ääniskaalan. Setti oli klassikkokamaa ja omia biisejä ei tähän sisältynyt. Nyt kun olen kuunnellut jälkeenpäin Paloma Serenadea, olisi niistä hyvinkin mahtunut viisu jos toinenkin ohjelmistoon.

Venice Beach on kuuluisa hassuista persoonistaan. Kadulla tallailee jos minkälaista friikkiä aina hare krisna-väestä, hippeihin ja narkkareihin. Kylläpä ne trimmatut rullaluistelijatytötkin koristaa katukuvaa kuten myös Muscle Beachin bodarit. Demianin eteen kokoontui muutamia vanhempia ikihippejä joraamaan. Kamaa oli vedetty sen verran, että muuvit olivat vanhoilla sulkahatuilla aika viihdyttäviä. Eräs nainen veti balettiaskelia ja kävi välillä Demianin taustalla laulamassa. Taitavat olla tanssijat trubaduurin kumppaneita, jotka havittelevat osinkoja kitaralaukun almuista.

Keikan loppupuolella sattui huvittava välikohtaus, kun katusoittajakollega alkoi pimputtaa pianoaan etuajassa. Demian tästä hermostui ja kovalla sanalla kehotti miestä häipymään, sillä nyt oli hänen vuoronsa. Todennäköisesti katusoittobisnes on sen verran järjestäytynyttä, että kullakin on omat soittovuoronsa ravintolan edessä. Keikan jälkeen Peter Demian kävi keräämässä kolehtiinsa kolikot ja setelit, joita jengi aika avomielisesti jakoi. Taisi saada mies kelpo tilin. Keikan jälkeisestä jutustelusta selvisi, että Demian on kasvanut Kanadassa suomalaisten keskuudessa ja hänelle oli jäänyt hauska sanonta mieleen: ”Napa keskellä mahaa”. Tähän oli mukava lopettaa keikkatunnelmat Venice Beachin auringonlaskussa.