Helsingin kaupunginorkesteri (FIN), Jun Märkl (DE), Young-Chang Cho (KR) @ Musiikkitalo, Helsinki 23.11.2012

Musiikkitalon konserttisali oli vielä korkkaamatta, kunnes innostava ehdotus sai lähtemään pitkän breikin jälkeen katsomaan Helsingin kaupunginorkesterin (HKO) konserttia. Kevyempi musiikki on pitänyt meikäläistä lähestulkoon marionettinukkena koko elämäni ajan. 15 vuotta sitten tosin tuli oltua mukana hankkeessa, joka ajoi vähän syvemmälle klassisen musiikin ja oopperan maailmaan juostessani hetken Einojuhani Rautavaaran kannoilla. Sittemmin oopperat sun muut ovat olleet ohjelmassani aivan liian harvoin. Edellisen kerran näin kaupunginorkesterin useammastikin Finlandiatalossa hienon kummilapsiprojektin puitteissa vuosina 2000-2007. Nyt on kuulemma samankaltainen hanke taas käynnissä, joten onnekkaita ne 2012 syntyneet.

Musiikkitalo kätkeytyy aika nätisti Kiasman ja Finlandiatalon väliin. Mannerheimintien suuntaan fasadi on vaatimaton, mutta Sanomatalolta päin katsottuna tumman vihreäksi kuparoitu julkisivu ja lasiset pinnat luovat miellyttävän kokonaisuuden. Musiikkitalo ei ole pramea tai hulppea, vaan paremminkin käytännöllinen musiikin talo. Kokonaisvaltaista kokemusta talosta ei ole, joten lopetanpa tämän taloesittelyn tähän. Aikaisemmin olen käynyt vain Black Boxissa. Rokkiklubien ahnasta narikkapolitiikkaa on tullut aikaisemmin kritisoitua, mutta nyt kelpasi viedä takki talon maksuttomaan säilytykseen, missä henkilökuntaakin riitti, jottei tarvinnut pahemmin jonottaa, ei tullessa eikä lähtiesssä. Tätä se tarkoittaa, kun kulttuuripalvelua tarjotaan verovaroin.

Konsertti alkoi klo 19 ja väliaikoineen kesti vajaan pari tuntia. Lipuista perittiin 25€, mikä on ihan kohtuullinen hintalappu kymmenien ihmisen taiteellisesta panoksesta, varsinkin kun joukkue oli saanut vielä ulkomaalaisvahvistuksia. Saksalaisen kapellimestari Jun Märkl ja etelä-korealainen sellisti Young-Chang Choovat saavuttaneet sarallaan maestron meriitit. Halvemmallakin konserttiin olisi päässyt, mikä todellakin madaltaa kynnystä kenen tahansa vierailla talossa. Kiitos verovarojen.

Helsingin musiikkitalon konserttisali.

Ensimmäinen puoliaika oli tuskainen kokemus. Ei musiikillisista syistä, vaan siksi, että korkeanpaikankammoiselle konserttisalin yläparven reunapaikka laittaa tutisemaan pelosta. On huima pudotus ainakin 12A -katsomosta. Fobia vei terän keskittymisestä ja sai aprikoimaan milloin väliaika alkaisi. Lisäksi penkissä pyörimisestä teki vaikeata se, että istuinten jalkatila vähän pitkäkoipisemmalle on auttamatta nafti. Väliajalla piti tarkistaa virvoketarjonta. Hinnat olivat ihan normaalia teatteritasoa, kun esimerkiksi lasillisesta punaviiiniä sai pulittaa 10€.  Toiselle puoliajalle rohkenin vaihtaa paikkaa kun muualla paljastui vapaita istuimia. Konserttisalin kapasiteetti on 1704 katsojaa ja nyt arvailen salissa olleen n. 1200-1300 klassisen musiikin ystävää. Ikäjakauma on yllättävän laaja nuorista pillifarkuista varttuineeseen pukuherrasväkeen. Itsekin tunsin ruutupaidassani olevan ihan kotonani. Musiikkitalon avoin linja alkaa näkyä kirjavana asiakaskuntana. Hyvä niin.

HKO juhlii 130-vuotista taivaltaan ja on muuten Pohjoismaiden vanhin orkesteri. Saman ikäinen kuin Pietarin ja Berliinin filharmonikot. Perjantainen ohjelmisto koostui Claude Debussyn ja Pjotr Tshaikovskin tuotannosta. Ensimmäisessä setissä kuultiin Debussyn pianoteos Suite Bermasque, joka lienee impressionistisen säveltäjän tunnetuimpia sävellyksiä. Tämän perään Tshaikovskin sellolle ja orkesterille sävelletty Rokokoo-muunnelmat, jolloin keskipisteeksi nousi luonnollisesti sellisti Young -Chang Cho. Kaveri sai taidokkaasta sellonkäsittelystä raikuvat aplodit. Jos kuului instrumentista lähteneet herkät ja hiljaiset sävelet yläparvelle moitteettomasti, niin kaikui aplodeistakin mielenkiintoinen soundi. Nimittäin taputukset kuulostivat rankkasateelta. Toisaalta syksyn flunssasta toipuneita tuntui olevan katsomossa aika rutkasti. Hiljaisissa hetkissä alkoi yskintä, jonka röhinät iskivät kuin ukkosten jylinä. Tilan akustiikka on siis huikea.

Illan johtajana toiminut Jun Märkt on japanilaisen äidin ja saksalaisen isän jälkikasvua. Debussyn suhteen mies on expertti. Märkt on johtanut useita teoksia Naxos-levymerkin tallenteille. Debussyn Images on orkesteritrilogia, joka on paikoin varsin soinnukas ja pisti kuvitelmat lentämään halki vuorten ja aavojen niin Ranskassa kuin Espanjassakin, mihin teoksen Iberia-osassa viitataan. Latinotunnelmia kuului lähinnä kastanjetin kopinassa. Märkt on stereotyyppisestä kapellimestarimielikuvasta poiketen sekä olemukseltaan etä johtamistyyliltään varsin rauhallinen. Asiantuntemusta ei riitä tarkempaan analyysiin, mutta kaikin puolin harmoninen fiilis jäi niin bändistä kuin biiseistäkin.

Ihan mielekäs kokemus rokkiklubien vastapainoksi painella suuren orkesterin unplugged-keikalle ja tajuta miten iso soundi vahvistamattomasta musiikista voi lähteä. HKO soi hienosti ja onhan se herkkua katsoa hiottua bändiä, jossa fagotillekin on käyttöä. Suosittelen siis lämpimästi panostamista laajan skaalan musiikinkuunteluun. Saapahan taas perspektiiviä, kun tunkeutuu seuraavan kerran tunkkaisiin keikkaluoliin. Musiikkitalo on todistanut tarpeensa, mutta olisin silti säilyttänut vanhat makasiinit. Nyt olematon pala jäljelle jäänyttä makasiinia huutaa jotain asiallista kohtelua. Siitähän voisi tehdä vaikka kesäisen alttarin pienimuotoisille ilmaiskonserteille.

Neon Leon’s Electric Freak Show (US) featuring Stevie Klasson (Swe), Kärtsy (Fin), Moon Cakes (Fin) @ Club Liberté Helsinki 17.11.2012

Ennalta katsottuna mielenkiintoinen tarjonta Club Libertéssä, joka sijaintinsa puolesta on vähän syrjäinen siellä Kallion laella Kolmannella linjalla. Tästä syystä harvemmin tulee käytyä, vaikka kiitettävän vilkas keikkaohjelmisto kuppilalla on. Muistaisi vierailla useimmin klubin nettisaitilla. Lauantai-illan ohjelmiston takana oli piskuinen levy-yhtiö Delirium Music Works. Aino Roivaisen liidaama label oli tuonut yhteen niin Amerikan asukin Neon Leonin, ruotsalaisen Stevie Klassonin sekä Waltarin entisen nokkamiehen Kärtsyn että Roivaisen oman Moon Cakes -orkesterin

Moon Cakes on toiminut reilut kaksikymmentä vuotta ja tahkonut omaa indie-tietänsä verkkaisen varmasti tehden kaikkiaan kuusi albumia. Tuorein on oman lafkan julkaisema Xtra Xcellent viime vuoden keväältä. Bändin riveissä soittaa Kolmannesta naisesta paremmin tunnettu Sakari Pesola ja kuulostaa kitaran varressa niin itseltään, vaikka eri lajityypin paattia kyyditseekin. Bassossa mainio Kirka Sainio (ent. Lab ja Airdash) ja rummuissa jytky Mikko Simo. Bändi keikkailee harvakseltaan, mutta osoitti olevansa vireässä kunnossa. Aino Roivaisen ääni on heleän persoonallinen, vaikka jakkupukuisessa olemuksessaan leidi muistuttaa enemmän kiinteistövälittäjää kuin rock-laulajaa. Ulkonäkö siis voi pettää, viimeistään silloin, kun Aino pisti mossaten. Entuudestaan tuntemattomampi ryhmä ei synnyttänyt rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka hyvin homma kulki etenkin Fly in the Pieces ja Mind Like A Radio -biiseissä.

Kakkosena Liberten lavalle nousi Kärtsy, joka oli silmin nähden hermostunut, mutta kun veto starttasi pieni klubi muuttui areenaksi. Waltari sai isolla soundillaan aikanaan massat hetkeksi liikkeelle ja samaa meininkiä Kärtsy nyt tavoitteli seilatessaan lattialla yleisön seassa kännykkä taskussaan. Neljän hengen taustajoukko koostui hädin tuskin rippikoulun käyneistä nuorista, mutta hyvinhän se soitto pojilta kulki. Kärtsyltä on tulossa DMW:n julkaisema sooloalbumi ja siltä kuulimme maistiaisia.

Neon Leon & Stevie Klasson @ Club Liberté

Illan pääesiintyjä yhdysvaltalainen Neon Leon on tullut Suomeen miksaamaan levyään, mutta tarkempaa detaljeja en asiasta tiedä. Lienee miehellä muitakin paikkoja duunata pitkäsoittoja, sillä melkoisen kiinnostavissa rock-piireissä mies on kuokkinut niin New Yorkissa, Lontoossa kuin Tukholmassakin. Ei ihan jetset-elämää, mutta boheemia katu-uskottavaa. Varsinkin jos on asunut Tom Waitsin ja Rickie Lee Jonesin naapurina legendaarisessa The Chelsea Hotellissa. Neon Leon perusti myös aikanaan oman Big Deal Recordsin erään Mick Jaggerin kehotuksesta. No, enpä ole Neon Leonin historiaan kovin tarkasti perehtynyt, mutta pitkä ura takana, joka alkoi New York Dollsin lämppärinä ja jatkui mustan punkin pioneerihommissa CBGB-klubilla. Sittemmin myös vähän ikävimmissäkn yhteyksissä. Nimittäin Neon Leon aterioi Sid & Nancyn kanssa viimeisen ehtoollisen ennen Nancyn traagista kuolemaa The Chelseassa.

Neon Leon on hengaillut musabisneksessä miltei neljällä vuosikymmenellä, ei suurella menestyksellä, mutta pysynyt leivässä. Välillä kitaran sijaan Neon Leon on maalannut tauluja. Pakkohan miehen oltava miellyttävä jannu, kun kavereina on niin Rollareita kuin muita merkittäviä muusikoita ympäri maailmaa. Neon Leon on toisaalta myös kulkuri ja seilannut niin Yhdysvaltain kuin Euroopan väliä. Asui mies välillä Jamaikallakin. Nyt sitten Suomessa kiertueella ja bändissä vierailee ruotsalainen kitaristi Stevie Klasson, luottokaveri, jonka tiedetään piipahtaneen myös Hanoi Rocksin riveissä.

Neon Leonin keikka oli hyvin pitkälti blues-pohjaisen perusjammailun riemua. Sitä taattua Boom, boom, boom -osastoa. Punkista ei ollut tietoakaan, mutta hieman sentään reggaesta ja sielukkaampia hetkiä tavoiteltiin The Driftersin Some Kind Of Wonderful -cover-vedossa. Ei keksitty pyörää uudestaan, mutta vanhaa ajettiin vakaasti. Pitkän mustan rastan takaa vilkuili hymyilevä kuusikymppinen Neon Leon ja todisti, että on vielä mainiossa iskussa. Niin on myös Stevie Klasson, jonka viiden vuoden takainen Don’t Shoot the Messenger on mieheltä kelpo työnäyte.

Jännän illan se Liberté lopulta tarjosi. Harvoin tällaista satsia näkee samana iltana. Kiitos Roivaisen DMW:lle. Harmi vaan, että paikan päällä oli vaivautunut vain muutaman kymmenen hengen yleisö. Kuuden euron tiketillä eivät bändit pääse kovin ruhtinaallisiin keikkakorvauksiin. Se on valitettava fakta, mutta veikkaan, että näistä joka jamppa heitti keikan ihan vaan sydämestään.

The Pains of Being Pure at Heart (US) @ Korjaamo Helsinki 12.11.2012

Aikamoisen keikkaputken jälkeen vaati voimia lähteä liikenteeseen, mutta lähdin kuitenkin. Harvoin sitä ennalta kiinnostavaa nimeä kuten The Pains of Being Pure at Heart näkee elävänä. Bändi kävi toissa vuonna Flow’ssa, mutta missasin keikan, joten asia oli korjattava. Sen verran viime tippaan menin, että en nähnyt  ensimmäisenä soittanutta suomalaista Blag Twigiä. Uskon, että lämppärin voin nähdä toistekin.

The Pains of Being Pure at Heart @ Korjaamo

Korjaamossa on tullut käytyä aiemminkin, mutten ole sieltä vieltä mitään kirjoittanut. Kulttuuritehtaan vaunusali on oiva keikkapaikka, vetää 400 henkeä ja on tilaltaan ja akustiltaan kaikin puolin toimiva. Sijainti hieman sivussa keskustasta nähden, mutta Töölöön on hyvät yhteydet, jos ei apostolin kyyti kelpaa. Korjaamon tarjonta on monipuolista, mutta ei niin valtavirtaa kuin esim. Tavastialla, ja siksipä paikka on harvoin loppuunmyyty. Nytkin sain lipun 26€ hintaan ovelta ongelmitta. Hinta oli Amerikan vieraista siinä kipurajoilla ja keikan jälkeen voin sanoa nousseen rajan yli, sillä keikka kesti vain 50 minuuttia. The Pains of Being Pure at Heartin tuotannon saisi jo samalla rahalla iTunesista. Mutta sepä ei ole se juttu, vaan nähdä orkesteri elävänä.

The Pains of Being Pure at Heart on New Yorkissa yhteenmuotoutunut ryhmä. Laulaja-kitaristi Kip Berman on kotoisin Philadelphiasta, mutta asettunut sinne, missä on muodikkainta olla vaihtoehto-orkesteri. New Yorkissa on kilpailua, mutta myös eniten vastaanottavaista ja ennakkoluulotonta yleisöä. Bändin muut jäsenet ovat taustoja laulava kosketinsoittaja Peggy Wang, basisti Alex Naidus ja rumpali Kurt Feldman. Kiertueella kitarassa jeesaa Connor Hanwick. Yhtye edustaa indierockia, missä raamit muodostaa tweepop ja shoegaze. Eli surisevia kitaroita, lempeitä melodiota ja ilmavaa mutta hempeää laulantaa. Vertauskuvat ratsastavat jostain Teenage Fanclubin, The Churchin ja miksei myös The Curen laitumilta. Bändin tuotanto kattaa kaksi pitkäsoittoa nimialbumin The Pains of Being Pure at Heart (2009) ja Belong (2011). Tämän lisäksi kolme EP:tä. Tässä viime aikojen bändejä seuratessa ja tutkaillessa olen tehnyt havainnon, että EP:t, joita myös minialbumeiksi kutsutaan, ovat taas voimissaan. Musiikkibisnes on palaamassa (ellei jo palannut) sinkkuvetoiseen tuotantoon, joskaan albumikokonaisuudetkaan eivät ole kadonneet.

Keikka alkoi 22.05 ja starttasi uuden albumin tarttuvilla raidoilla Heaven’s Gonna Happen Now ja Belong. Meininki oli kulkevien kitaravallien ja huojuvien melodioiden iloista käsikkäin kävelyä. Sitten tuli EP:ltä lohkaistu Higher Than the Stars. Yleisö notkui tyytyväisenä, mutta ei yltynyt sellaiseen ilakointiin, millaisen kohtelun voisin bändin kuvitella saavan kotiareenoilla. Kohteliaiden aplodien saattelemena biisit vaihtuivat ilman välispiikkejä, kunnes reilun puolen tunnin jälkeen kosketinsoittaja Peggy Wang kertoi mukavaa olla Helsingissä taas. Parit kohteliaisuudet ja sitten taas meno jatkui hyvin imaisevalla My Terrible Friendillä. Setti päättyi bändin nimibiisiin ja encoreksi kuultiin vain yksi styge, mutta mainio This Love Is Fucking Right!

Keikka ei ollut pituudella pilattu ja sehän sopii maanantai-iltaan. Korjaamolta jengi valui ulos jo ennen yhtätoista ja kuulin jonkun ovensuussa  sanoneen, että lisää tällaista. Kyllä. Olen samaa mieltä, sillä ei näin tasavahvoja biisejä rustaavia bändejä kasva joka kasvimaalla. Tosin livetulkinnan ja studiotaltioiden ero ei ole hävin suuri. Mihinkään yllättäviin sovituksiin tai jamitteluihin ei sorruttu, mutta se kuuluu osaksi lajityyppiin. Vähän jäi rutiinisuorituksen maku, vaikka kiertue päättyikin Korjaamolle.

Roky Erickson with Okkervil River (US), Nude Beach (US) @ The Bell House, Brooklyn, NY 7.11.2012

Jos hirmumyrsky Sandyn vuoksi missasin muutamia keikkoja, niin ei kulunut kuin reilu viikko, kun uutta Northeastern-talvimyrskyä ennakoitiin. Keikkojen menetys on turhaa narinaa siihen nähden, mitä ne tuhannet, jotka elävät ilman sähköä ja lämmintä vettä joutuvat kärsimään. Onneksi talvimyrsky hyytyikin navakaksi lumimyteriksi, mutta sai se farkkurotsissa kulkevan syväjäätymään. Tuulenopeus oli sitä luokkaa, että sateenvarjo säilyi ehjänä kolme minuuttia. Karmea keli melkein pakotti skippaamaan keikan, mutta minkäs teet, kun veri vetää. Ei muuta kuin tarpomaan nuoskalumessa kohti illan rokkitemppeliä, ja kun sen tekee kesätennareissa, on märät tunnelmat taattu.

The Bell House on muutaman vuoden ikäinen keikkaluola Brooklynin Gowanuksessa. Ei ehkä yhtä toimiva kuin Music Hall of Williamsburg, mutta näyttävämpi. Jälleen kerran vanha ruskeatiilinen 1920-luvun varastohalli on laitettu fiksuun kierrätykseen. Alkuperäistä ilmettä kunnioittaen sali on entisöity toimivaan konserttikäyttöön. Puinen kaareva katto on jo pelkästään näkemisen arvoinen. Klubin etupuolella on 125 paikkainen baari, jonka läpi pääsee takaosaan, missä varsinainen alttari sijaitsee. Sali on suorakaiteenmuotoinen, mutta normalista poikkeavasti lava on sen pitemmällä seinällä. Toisessa päässä korokkeella on runsaan valikoiman omaava baaritiski ja lavan vastakkaisella seinustalla lepohuoneet, kuten amerikkalaisilla on tapana sanoa. Tilan valtti on se, että näet artistin hyvin joka suunnalta ja vielä läheltä. Toisaalta voit joutua katsomaan koko keikan artistin sivuprofiilia. Edellä mainittu loskalumi piti huolen, että tupa ei ollut tänä iltana myyty loppuun. Sai suhata vaihtelevasti klubia laidasta laitaan ja testata erilaisia paikkoja. Olisiko siellä ollut reilu parisen sataa katsojaa. Tupa itsessään vetää 350 tyyppiä. The Bell Housen hinnoittelu on Music Hall of Wiliamsburgiin verrattuna suht kovaa, vaikka illan pääartisti Roky Erickson on klassikko isolla koolla. Siitä huolimatta 30 dollaria on ylihinnoiteltu, kun Williamsburgissa näki yli puolet halvemmalla kolme laadukasta bändiä. Todettakoon, että The Bell House vetää jengiä vähemmän ja jostain se kate on saatava. Viiden taalan oluesta sitä ei ainakaan oteta.

Nude Beach @ The Bell House, Brooklyn

Illan soittoajaksi ilmoitettiin 21.00, mutta lämmittelijä Nude Beach pääsi aloittamaan puolisen tuntia myöhässä. New Yorkin Long Islandissa alkunsa saanut Nude Beach julkaisi kesällä II albumin ja on sen tiimoilta kiertänyt Roky Ericksonin kanssa. Olin nähdä heidät jo Los Angelesissa syyskuussa omalla klubikeikalla, mutta läheltä-piti-tilanteita ei lasketa.  Trio hakee jalansijansa klassisesta punk-rockista ja voimapopista, jostain The Replacementsin suunnalta, ei siis huonolta. Lämpöisellä liedellä bändin soppa kiehuukin. Laulaja Chuck muistuttaa hetkittäin nuorta Bruce Springsteeniä ja Walkin’ Down My Street voisi olla jopa New Jerseyn päällikön repertuaarista. Nude Beach esiintyy hyvällä ruutupaitaenergialla ja luo välittömän meiningin. Pumpun ongelma lienee siinä, että samankaltaisia bändejä on melkein yhtä paljon kuin New Yorkissa keltaisia takseja. Silti Brooklyniin asettunut poppoo ajelee eturivissä ja tuskin maestro Roky Erickson mitä tahansa esilaulajaa kiertueelleen hyväksyisi. Radion kaltaisia tarttuvia viisuja lisää, niin kiertue laajenee helposti vanhalle mantereelle.

Roky Erickson & The Aliensin näin 20.12.2007 Tavastia-klubilla ja siitä keikasta jäi hyvät muistikuvat. Roky oli silloin yllättävän vetreässä kuosissa niin lauluäänensä puolesta kuin fyysisestikin. Se oli pieni yllätys ottaen huomioon Rokyn menneisyyden. Nyt Ericksonin taustalla soittaa itsenäisesti jo pitkään toiminnut kuusihenkinen indierock-bändi Okkervil River.  Heitä yhdistää kotiseutu. Sekä Roky että taustabändi ovat lähtöisin Texasin Austinista. Kitaravetoinen Okkervil River on julkaissut kuusi albumia ja kiertänyt muidenkin arvostettujen artistien kanssa kuten Lou Reedin ja The Nationalin. Palataanpa Roky Ericksoniin. Viisi vuotta oli tehnyt kyllä huonoa Ericksonille. Rokylla on ikää 65 vuotta, mutta olipa mies saanut rutkasti kiloja näiden vuosien aikana. Vielä huonommassa kunnossa oli lauluääni. Sama voima miehen kehosta edelleen lähtee, mutta se omaperäinen tulkinta oli muuttunut paikoin sietämättömäksi rääkymiseksi. Liekö kiertue rasittanut Rokya, kun ääni oli turhankin säröllä.

Silti kaikki rispekti Ericksonille, että jaksaa edelleen aktiivisesti kiertää, sillä viettihän mies pitkään pimeää keskiaikaa. Roky tuomittiin 1970-luvulla huumeiden käytöstä vankilaan, mutta mielenterveyteen vedoten pääsi mielisairaalaan. Edelleen 1980- ja 90-luku olivat vielä mentaalisesti hapuilevaa aikaa muutamia poikkeuksia lukuunnottamatta. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Roky on tehnyt komean 45 vuotisen uran. Alku oli vakuuttava pioneeripsykedeliabändi 13th Floor Elevatorsin riveissä 1960-luvun lopussa. Sitten muutama sooloalbumi, josta Evil One vuodelta 1980 on viiden tähden klassikko. Miehen historiasta kiinnostuneille voin suositella erinomaista You’re Gonna Miss Me -dokumenttielokuva vuodelta 2007, jossa Ericksonin velipoika Sumner Erickson saa oikeudessa veljensä huoltajuuden ja nostaa Rokya jaloilleen. Hyvin kaveri nousikin ja vuonna 2005 soitti ensimmäisen keikan pitkään aikaan. Siitä lähtien Erickson on ollut elinvoimainen. Parin vuoden takainen Okkervil Riverin kanssa tehty albumi True Love Cast Out All Evion tästä kelpo osoitus.

Roky Erickson with Okkervil River @ The Bell House, Brooklyn

Puolitoistatuntinen keikka alkoi ilman maestroa Bo Didley’s a Headhunter -biisillä. Aika pian Roky liittyi seuraan ja otti paikan keskeltä. Toki keli ulkona oli karsea, mutta hassuahan se oli, että Roky soitti ulkotakissaan ja villapipossaan. Sen verran kankea asu, ettei kitarahihna pujottautunut pään läpi ilman bändikaverin avustusta. Vaikka fysiikka ja asustus eivät olleet kuosissa, niin kyllä Rokyn soitto kuitenkin kulki. Heti kärkeen tuli tykki Cold Night for Alligators ja uuden albumin hitti Goodbye Sweet Dreams. Rokyn sanoitukset ovat persoonallisia ja kulkeneet  aina synkissä, kalmaisissa vesissä. Kummitusklassikot Night of the Vampire ja I Walk with A Zombie ovat tästä hyvät esimerkit ja eivät pettäneet nytkään. Keikan päätti 13th Floor Elevatorsin hitti You’re Gonna Miss Me. Sitten Roky talutettiinkin pois, kunnes vielä kerran autettiin lavalle vetämään mestarillisen stygen Two Headed Dog. Okkervil River toimi lavalla mainiosti ja laulutaitoinen ryhmä levitti taustoillaan Rokyn haavoittuneeseen ääneen salvaa. Lauren Gurgiolon koskettimet toivat mukavan lisän soundiin, mitä Aliensin kanssa ei oltu totuttu kuulemaan. Tästä huolimatta taannoisesta Aliens-vedosta jäi parempi maku, mutta hyvä välillä nähdä keikkoja, joista syntyy perspektiiviä suuntaan jos toiseen. En voi myöskään kieltää, etteikö märissä kengissä värjöttely olisi myös latistanut vastaanottokykyä. Sai Roky kunnon talvivarusteissaan nauraa vuorostaan meikäläiselle.

Blue Öyster Cult (US) @ Best Buy Theater, Manhattan, NY 5.11.2012

Valotaulussa loimottaa nimi Best Buy Theater. Ei ihan heti sytytä mielikuvaa rouheasta konserttisalista. Ensin ajattelin, että onpa paikalla mauton nimi, mutta ei ihme, jos teatteri sijaitsee kaupallisuuden tyysijassa Times Squarella. Best Buy -ketju sattui ostamaan nimioikeudet erään suomalaisen matkapuhelinyhtiön luovuttua niistä pari vuotta sitten. Aikaisemmin paikka tunnettiin nimellä Nokia Theatre. Venue sijaitsee Broadwaylla ja tarjoaa istuinpaikan 2100 katsojalle.

New Yorkin runsas kulttuuritarjonta hälventää pelkoa, että konsertit olisivat usein loppuunmyytyjä. Toki sold out – kylttejäkin näkee, mutta nyt painelin Best Buy Theateriin vahvassa uskossa, että saan tiketin Blue Öyster Cultin keikalle. Sunnuntaina tuli pataan, kun tarkoitus oli nähdä yhtä legendaarinen Uriah Heep B.B King Blues Clubilla. Keikka ei ollut loppuunmyyty, mutta siirretty seuraavalle viikolle. Pahus. Sandy-myrsky aiheutti pari muutakin pettymystä, joista eniten harmittaa veteraani Peter Wolfin missaaminen. Uriah Heep on tosin nähty aiemmin, joten enemmän jäi kalvamaan uuden keikkamiljöökokemuksen menetys. Onneksi Blue Öyster Cult ei pettänyt. Lipunmyyjä täräytti pöytään lipun jolla pääsin peräti vitosriviin. Tästä sai maksaa vähän suolaisemman hinnan kuin piippuhyllyllä.  Jälkikäteen ajateltuna olisin saattanut pulittaa historiallisesta keikasta enemmänkin kuin 49 dollaria.

Blue Öyster Cult, jota myös lyhenteellä BÖC kutsutaan on New Yorkista kotoisin oleva rockin sarvikuono. Kestävä kuin mikä, mutta myös omintakeinen. Bändi on vähän hankala lokeroitava. Se on tavallaan hardrockia, mutta ei junttameininkiä,  ei puhdasta heavyä, eikä omaa siistiä AOR-leimaa eikä oikein progeakaan, mutta kaikkea näitä vähän mystisellä mausteella – ja tietenkin paljon omaa. BÖC on persoonallinen bändi, joka on kulkenut omia polkuja, myynyt kohtuu hyvin albumeja ja jota on leikillisesti kutsuttu ajattelevan ihmisen metalliorkesteriksi.

Taivalta on takana 40 vuotta ja kotikaupunki jos mikä on oikea paikka juhlakonsertille. Kävi tuuri, että satuin olemaan kaupungissa samaan aikaan. Nimittäin BÖC on on ollut toivelistalla vuosia. Allekirjoittaneen puhelimen soittoääni sattuu olemaan orkesterin tunnetuin sävellys. (Don’t Fear) The Reaperin alkuriffi tekee puhelimeen vastaamisesta miellyttävää puuhaa. Tosin joskus sitä lankeaa biisin pauloihin ja unohtuu vastata. Eli tällä tasolla on arvostus bändiä kohtaan. The Reaper on lyömätön klassikko vähän samaa osastoa kuin Uriah Heepin Lady in Black. Poikkeaa tyylillisesti bändin muusta repertuaarista ja on siksi niin ylivoimainen.

BÖC perustettiin käytännössä jo 45 vuotta sitten, mutta vasta 1971 vaihtui nimi nykyiseen. Ensimmäinen albumi julkaistiin seuraavana vuonna ja sen kunniaksi 40th Anniversary-show on kyhätty. Pitkään uraan mahtuu nousuja ja notkelmia, mutta kaikki nämä vuodet bändi on pysynyt kasassa. Soittajat ovat vuosien varrella vaihdelleet, mutta edelleenkin yhtyeessä vaikuttaa alkuasukkaita. Konkaribändi ei ole koskaan ollut mikään lavakarisman lippulaiva eikä visuaalisuuteenkaan ole panostettu erityisesti. Poikkeuksena albumien kannet. Kannattaa tutustua. Juhlakonsertin ilme oli myös varsin koruton. Teatterin omilla valoilla mentiin. Siinä kaikki. Bändin nimessä on kuitenkin mielikuvitusta. Onhan se peräisin bändiä manageroineen Sandy Pearlmanin runosta. Blue Öyster Cult toi öökkösten (umlaut) käytön raskaamman rockin pariin, jota ansiokkaasti ovat jatkaneet muun muassa Motörhead ja Mötley Crue.

Keikan aloitusajaksi ilmoitettiin 19.30, mutta reilun puoli tuntia antoi orkesteri yleisön odottaa ennen kuin This Ain’t Summer of Love pärähti eetteeriin. Siitä alkoikin kaksiosaisen setin ilta, joka nousee komeasti kokemieni keikkalistojen kärkikymmenikköön. Alkuperäiskokoonpanosta on nykybändissä laulaja/kitaristi/kosketinsoittaja Eric Bloom ja päävokalisti/kitaristi Donald ”Buck Dharma” Roeser. Kannuja hakkaa Jules Radino, kitarassa ja koskettimissa eläväinen Richie Castellano ja basistin virassa on vastikään aloittanut Kasim Sulton, jonka menneisyyteen mahtuu pestit orkestereissa kuten Meat Loaf ja Joan Jett and the Blackhearts. Bändi oli hyvässä iskussa. Vanhojen herrojen sormet kulkivat kitaroiden otelaudoilla yhä ketterästi, mutta kun tarvittiin vimmaisempi soolo, sai Castellano ottaa liidaavan roolin.

Ensimmäinen setti kesti tunnin ja vartin, jonka aikana bändi heitti kirjavan kattauksen tuotannostaan. Siellä tuli bändin helpoimmin lähestyttävä Burnin’ for You, majesteetillinen Godzilla, eeppinen Then Came the Last Days of May ja kasariveto Shooting Shark, jonka aikana lavale nousi saksofoninsa kanssa TV:stä tuttu Bruce Kapler. Miljoonien amerikkalaisten ja vähän muidenkin tuntema kasvo keikkui 20 vuotta Late Night with David Lettermanin studio-orkesterissa. Tauolle lähdettiin I Love the Night -biisin saattelemana ja varsin riemukkaissa tunnelmissa. Konserttisalissa ja sen miljöössä oli enemmän leffateatterikompleksin fiilistä kuin mielikuvissa rakennettua art deco-tunnelmaa. Ei muuta kuin liukuportaita pitkin maanpinnalle haukkaamaan happea.

Toinen puoliaika alkoi vajaan puolen tunnin breikin jälkeen. Kestoa oli saman verran kuin ekalla puoliskolla. Lavalle nousi ensimmäisen viiden biisin ajaksi akustisesti aseistettu remmi. Vanhoista klassikoista, eikä niistä ihan helpoimmista, kuultiin riisuttuja mutta raikkaita versioita. Death Valley Nightsin aikana lauteille nousi vetämään lauluosuudet alkuperäisrumpali Albert Bouchard. Tämä antoi vihiä jostakin merkittävästä, mistä eräs ikifani minua keikan alla varoitteli. Kyllä, oman suosikkibiisini In Thee aikana kitaraan tarttui alkuperäiskitaristi/kosketinsoittaja Allen Lanier. Se sama heppu, josta olemme saaneet lukea Patti Smithin ex-puolisona ehkä kaikkien aikojen maukkaimmassa autobiographiassa Ihan kakaroita. Allen Lanierin hapuilevan vierailun jälkeen tartuttiin taas sähköisiin peleihin ja vedettiin kolme biisiä ennen kuin se tapahtui. Koko originaalijengi astui lavalle ja otti nykykollegoiden paikat. 40th Anniversary-konsertti huipentui neljään stygeen, jossa Eric Bloomin ja Dharma Buckin rinnalla Albert Bouchard istui rumpujen taakse, Joe Bouchard bassoon ja Allen Lanier koskettimiin. Pioneerikvintetti veti OD’d on Life Itself, Career of Evil, The Red & The Black ja vihonviimeisenä sen odotetuimman (Don’t Fear) The Reaperin. Harvinaista herkkua. Ei löydy tältä Tellukselta montaa yhtyettä, josta saisi 40 vuotta sitten soittaneet samalle lavalle. Encoreita ei kuultu. Ei tarvinnut. Originaaliherrojen ja nykybändin yhteiskumarrus korvasi sen mainiosti.

Blue Öyster Cult 40th Anniversary Show

Woods (US), Widowspeak (US), Purling Hiss (US) @ Music Hall of Williamsburg, Brooklyn, NY 3.11.2012

Music Hall of Williamsburg @ Brooklyn

Metroliikenne ei myrsky-Sandyn vuoksi toiminut vielä Manhattanilta Brooklyniin, joten piti matkustaa kaupungin tarjoamalla bussikyydillä. Täyteen ahdetussa linja-autossa aisti kyllä hirmumyrskyn suomaa ahdistusta ja levottomuutta. Loppupätkän Williamsburgiin suhautin sitten taksilla. Seutu oli tuttua, koska olin kerran aikaisemmin Band of Horsesin ja Grizzly Bearin ulkoilmakeikalla. Sen sijaan Music Hall of Williamsburg oli entuudestaan tuntematon rokkiluola. Hieman Tavastiaa pienempi klubi on aikaisemmin toiminut nimellä North 6th, osoitteensa 66 North 6th Streetin mukaan. Musiikkihalli vetää 550 ihmistä ja suht täynnä se lauantai-iltana oli. Liput kolmen vaihtoehtoartistin iltamiin maksoi vaivaiset 14 taalaa ja tiketin sain olemattomalla jonotuksella, koska ehdin paikalle ajoissa. Taas tsekattiin henkkarit ja siitä ilosta sai rannekkeen käteen. Vaikka poket ovat tarkkoja, on palvelu aina ystävällistä. Sellainen pieni ero suomalaiseen narikkapolitiikkaan New Yorkissa on, että takkeja ei ole pakko jättää säilytykseen. Toki kelit ulkona ovat jo koleita, että mieluusti sitä palttoostaan sisätiloissa luopuu. Valinnanvapaus rulettaa kuitenkin.

Purling Hiss

Illan aloitti varttia vaille 21 philadelphialainen Purling Hiss, joka on kitaristi-laulaja Mike Polizzen liidaama lo-fi rock-trio. Paikoin psykedeelisiä piirteitä omaavan bändin muut jäsenet ovat Mike Sneeringer rummuissa ja Kiel Everett bassossa. Kaikki ovat pitkän linjan muusikoita ja soittaneet useissa kokoonpanoissa. Purling Hiss on vasta julkaissut EP:n Lounge Lizards ja yhden pitkäsoiton Public Service Announcement. Bändi porheltaa hyvässä myötätuulessa ja esiintyminen Wilcon puuhamilla Solid Sound Festivaaleilla ja kiertäminen Kurt Vile & The Violatorsin lämppärinä on antanut itsevarmuutta esiintymiseen. Pidin bändin boogiesta kovasti. Polizzen kitara kulkee varsin ketterästi yhtyeen avainbiisissä Run from the City.  Myös rumpali Sneeringerin taustaulvahtelema Don’t Even Try It on tarttuvaa kuunneltavaa.

Tauot bändien välissä kesti 20 minuuttia. Siinä ehti piipahtaa baarissa tilaamassa Magic Hat-oluen. Music Hallissa on sama reilu meininki kuin T5:ssa – kaikki hanaoluet 5 dollaria laaki. Sekin yhdistää näitä indieklubeja, että tuopit ovat kertakäyttöisiä. Niitä saa sitten hölskytellä portaita pitkin, sillä klubin molemmat baarit sijaitsevat salin ulkopuolella. Toinen täysin alakerrassa, minne tosin kuuluu myös saliääni, mutta maltillisella volyymilla, jotta voi spekuloida bändejä rauhassa. Lauantai-illan väki koostui 20-30 vuotiaista hipstereistä, yupstereista sun muista kenkiintuijettelijoista. Ehkä jengi oli aavistuksen itsetietoisempaa ja introvertimpää kuin Grouploven evankeliumia kuulemaan tulleet seuralliset manhattanilaiset.

Widowspeak

Illan kakkosartisti Widowspeak aloitti vähän ennen kymmentä ja veti tummien melodioiden sävyttämän keikan kuin jossain Sergio Leonen ja David Lynchin elokuvien välimaastossa. Oman kylän orkesterin keulilla laulaa heleästi Molly Hamilton ja kitaristi Robert Earl Thomas ujuttaa instrumentistaan pintaan särmikkäitä riffejä. Välillä käydään jossain menneiden aikojen rautalankafiiliksissä ja sitten noustaan mietoihin psykedeelisiin tunnelmiin. Widowspeak on vuosi takaperin julkaissut nimeään kantavan debyyttialbuminsa, josta sinkuiksi nostetut Harsh Realm ja Gun Shy vetivät nytkin parhaimmin puoleensa. Sekä Purling Hissiä että Widowspeakia yhdistää illan pääesiintyjä Woods, jonka päällysmies Jeremy Earl pyörittää myös Woodsist nimistä levy-yhtiötä. Purling Hiss on julkaissut matskua kyseisen labelin kautta. Widowspeak taas on tehnyt esikoisalbuminsa Woodsin rumpali Jarvis Tavenieren silmien alla.

Woods nousi lauteille aika tasan klo 11 ja veti juuri tunnin setin. Se oli ihan riittävästi, sillä alla oli kuitenkin jo pari mielenkiintoista vetoa. Woods oli illan bändeistä ainoa, johon olin perehtynyt jo aiemmin. Viiden albumin historia kertoi bändin olevan folkrockista ja altcountrista nahkansa luova indierockpumppu. Keikalla bändi yllättikin olevansa reippaaseen jamitteluun ajautuva nelikko. Lava-asetelmassa oli erikoista se, että basisti Kevin Morby keikkui keskellä ja hoiti samalla myös huuliharpistin roolin. Jeremy Earl lauloi liki falsetissaan lavan vasemmalla laidalla ja hoiti samalla kitaristin virkaa. Hiljattain ilmestyneen Bend Beyond -albumin tarttuva nimibiisi sekä Cali in a Cup kuten Is It Honest? osoittivat miten persoonallisten ja vangitsevien biisien timpureista on kyse. Folkrockin herkkyys levisi tosiaan paikoin turhankin pitkiin jamisessioihin, mihin toki lirvahti ripaus hilpeää 60-luvun brittipopin ilmeikkyyttä. Edellisen albumin Sun and Shade avausraita Pushing Onlys vei herkässä tunnelmassaan taas Woodstockin niityille. Woods on vakiinnuttanut itsensä indierockin kestävien nimikkeiden joukkoon. Tuskin mainstreamin rajaa bändi koskaan hapuilee kuten naapuribändi The National, mutta Earlilla ja kumppaneilla riittää sarkaa Brooklynin omassa indiescenessä. Yhtye on aktiivinen ja luova, eikä vaan oman uransa vuoksi, vaan tärkeä tuki myös muille uusille artisteille.

Woods

Keikan päätyttyä puolen yön aikaan ovet aukesivat kadulle. Minkään sortin lauantaidiscolla ei Music Hallin iltaa jatkettu, vaan jengi valui jatkamaan iltaansa lähibaareihin. Vielä sellainen pointti, että kovasti on uumoiltu c-kasetin paluusta. Se on totta. Siinä pöydällä, missä myytiin bändien paitoja, cd- ja vinyylilevyjä, oli myös samassa rivissä valmiiksi äänitettyjä c-kasetteja uunituoreista albumeista. C-kasetit ovat nyt pop, mutta toisaalta mikäpä sen parempi formaatti lo-fi rockille kuin tunkkainen magneettinauha.

Grouplove (US), MS MR (US) @ Terminal 5, Manhattan, NY 2.11.2012

Tulin New Yorkiin juoksemaan maratonia, mutta käymään myös keikoilla. Se oli plääni. Suunnitelmat saivat ensimmäisen takaiskun, kun nousin taksiin JFK:n lentokentällä. Radiossa ilmoitettiin, että maraton on peruttu. Pettymykseni oli lievä, koska en tullut vain juoksemaan. Jos vertaa siihen mitä moni muu oli kärsinyt Sandy-myrskyn vuoksi, niin maratonin missaus on pikkujuttu. Niinpä tämän reissun focus tarkentui rokkikeikeikoihin. Ensimmäisenä iltana oli tarkoitus mennä katsastamaan uuden nousevan brooklynilaisen Hollis Brownin livekunto. Samalla keikalla soittaisi myös rutinoituneempi Buffalo Killers, jonka Let It Ride (2008) albumin on tuottanut muuten Black Keysin nokkamies Dan Auerbach. Kannattaa tutustua. Keikan piti olla Mercury Loungessa, mutta viime tinkaan sekin joudutiin peruuttamaan sähkön puutteen vuoksi. Tällaisessa tilanteessa sietokyky pettymyksiin on aika luja. Toki musadiggarilla on aina varasuunnitelma takataskussa, nimittäin päätin suunnata klubiin nimeltä Terminal 5, joka sijaitsee Manhattanilla 56th Streetillä Midtownista länteen.

Lippua en ostanut ennalta, mutta oven edustalla olevasta tungoksesta huolimatta sain 25 dollarin lipun ongelmitta. Ennen lipunostoa tosin piti todistaa henkilöllisyys ja antautua turvamiehen kopeloitavaksi. Ilman ID:tä ei näytä pääsevän Amerikassa mihinkään sisään. Terminal 5 on vanhaan varastorakennukseen rakennettu mainio klubi. Se on nimenomaan uusien nousevien bändien venue, joka vetää 3000 henkeä. Ei siis ihan aloittelevien bändien kanahäkki. Korkeaa tilaa kiertää parvi kolmessa kerroksessa, mutta permanto on aika lyhyt, joten paikka on kuitenkin kompakti ja joka kantilta näkee lavalle hyvin. Teollisuushallin kolkkoutta ei ole ja akustiikka on hyvä. Baareja klubissa on useampia ja hanaoluen saa 5 taalan tarjoushintaan. Klubin katolla on myös hauska kattobaari, joka toimii kesällä varmasti paremmin kuin marraskuun koleudessa. Voi kun meillä olisi tällainen mesta Helsingissä.

Illan artistina oli kovassa nosteesa oleva indiepumppu Grouplove, jota lämmitti paikallinen konepop-duo MS MR. New Yorkissa on se hyvä puoli, että tarjontaa on niin paljon, että lämppäritkin ovat usein miltei yhtä kovia kuin itse pääakti. MS MR on vasta yhden Candy Bar Creep Show EP:n julkaissut kokoonpano New Yorkista, mutta kiertänyt aktiivisesti ja yleisöstä päätellen omaa jo rutkasti fanipohjaa. Duo muodostuu nimensäkin mukaan neidistä ja herrasta. Ensin mainittu hoitaa laulut ja jälkimmäinen syntetisaattorit. MS MR:n melodiset biisit jäivät ensikuulemalta mieleen. Ja arvatkaapa mitä nimeä setin tarttuvin biisi totteli? No, mikäpä muu kuin Hurricane. Tällä duolla, jota tosin jeesasi lavalla myös rumbali ja basisti, on tulevaisuutta edessä. Tähän väliin voin heti vinkata Flow’n ja Kuudennen aistin buukkareille, että kumpikin illan bändi istuu ensi kesän ohjelmistoon kuin hattara huvipuistoon.

Grouplove (joka kirjoitetaan usein versaaleilla GROUPLOVE) on Los Angelesista käsin operoiva viisihenkinen inde-bändi, joka koostuu parista newyorkerista, kahdesta losilaisesta ja yhdestä britistä. Laulukööri on tehnyt nopeaa nousukiitoa indierintamilla. Yhtye on julkaissut vasta nimeään kantavan EP:n Grouplove (2010) ja pitkäsoiton Never Trust A Happy Song (2011). Bändin keulilla heiluu Christian Zucconi, joka hoitaa päävokalistin tehtävät, mutta muiden jatkuvalla ja antaumuksellisella tuella. Kosketinsoittaja Hannah Hooper hoitaa myös useita lauluosuuksia kuten koko muu remmi kitaristi Sean Gadd, basisti Andrew Wessen ja rumpali/tuottaja Ryan Rabin. Aika nopeasti syntyi mielikuva leirinuotio-orkesterista, jonka edessä ei ole ihan pieni nuotio vaan valtavat roviot. Sen verran pateettista nuorta uhoa ja intoa bändin vedosta lähti, että heillä ei ole pitkä matka huudattamaan isompia yleisöjä suuremmille areenoille.  Bändissä on jotain Arcide Firen ja Mama’s and Papa’sin sekoitusta. Tanssittavaa indierockia, joka repii laulutaidottomankin hipin keuhkot riekaleiksi.

GROUPLOVE @ Terminal 5

Keikka alkoi Itchin’ on a Photograph -sinkkulohkaisulla ja heti tömisi Terminal 5:n tanner. Paikoin hurmoksellisen tunnelman luonut orkesteri piti keikan kaaren komeasti kasassa koko puolentoista tunnin keikan ajan. Encore alkoi kauniilla vedolla Cruel and Beatiful World biisistä, joka vedettiin ilman vahvistimia lampunvarjostimien luomassa tunnelmallisessa valaistuksessa. Sittenpä kytkettiin piuhat ja loppu olikin fanaattista jorausta. Indielistan kärkeen päräyttänyt Tongue Tied -hittibiisi aloitti katharttisen loppukirin, jonka päälle saatiin vielä silmiä hivelevä konfettisade. Hauska cover Whitney Houstonin I Wanna Dance With Somebody piti vimmaista menoa yllä. Keikan päätti myöskin hitiksi kavunnut yleisön huudattaja Colours. 

Sandy-supermyrskystä oli toivottu kaupungissa vasta muutama päivä, mutta Terminal 5:n bändivedot antoivat uskoa ja lohtua niille, jotka olivat missanneet muutakin kuin yhden juoksun. Tutustuin paikalliseen tyyppiin, joka oli menettänyt sekä työn että asunnon samaan aikaan. Keikan jälkeen newyorker oli silmin nähden ilahtuneempi. Elämän on jatkuttava, ja musiikki jos mikä, auttaa varsinkin kollektiivisena kokemuksena.