Avainsana-arkisto: 7.5.2013

Matti Johannes Koivu @ Louhisali, Kulttuurikeskus, Espoo 6.3.2015

by

mjk Matti Johannes Koivu on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen singer-songwriter perinteen kärkikastiin. Ei mies soittolistoilla juhli, eikä täytä isoimpia konserttisaleja, mutta on saanut uskollisen kuulijakunnan, johon itsekin väitän kuuluvani. Löysin Koivun Ultramariini -yhtyeestä, joka on edelleen 2000-luvun hienoimpia suomalaisia pop-yhtyeitä, vaikka ei olekaan aktiivisessa toiminnassa. Koivu on soittanut myös Sairio Shoreline Pathway –nimisessä kokoonpanossa, johon en ole perehtynyt, mutta bändi ei ole tietääkseni enää kasassa. Sen sijaan Koivu on ollut sooloartistina työteliäs. Tuorein Kauneimmat meistä on miehen viides soololevy, joka sisältää omaa tuotantoa. Parhaiten Koivu tunnetaan cover-albumista Irwin Goodmanin lauluja, jolla mies pisti Irwin Goodmanin sävelet ja Vexi Salmen sanat hienovaraisella ilmaisulla uuteen uskoon.

Kauneimmat meistä on levy, joka on Koivun helpommin lähestyttävä albumi, mutta säröttömän ilmeensä vuoksi kliinisin. Koivu on aikaisemmin säveltänyt kappaleensa pianovetoisesti, mutta nyt biisit on synnytetty kitaran avulla. Single-julkaisu Tyhjäksi jätetty on radiosoittoystävällinen ja jatkaa edellisen Matti Johannes Koivu (2013) -albumin Jos muutat mielesi –hitin tarttuvaa linjaa. Muuten albumi sisältää edelleen tuttua sulavaa herkistelyä. Uuden levyn julkistamiskeikka pidettiin yllättäen Espoon Tapiolan Kulttuurikeskuksessa. Toisen maailman nimi –kappaleen alkupuheissa mies kertoi saaneensa lauluun idean juuri matkustaessaan Espoon Ikeaan. Kyllä, Espoo on monesta näkökulmasta toinen maailma, mutta samanlaisia ihmisiä sielläkin asuu kuin ensimmäisessäkin maailmassa ja siksipä Louhisaliin oli saapunut runsaslukuinen joukko Matti Johanneksen ystäviä.mjk2Kulttuurikeskuksessa oli hulinaa, sillä naapurisali veti paikan päälle stand-up komiikan ystäviä. Louhisalin puolella oli vakavampi, mutta poikkeuksellisen lämminhenkinen tunnelma, kun Koivu esitti yhtyeensä kanssa eteeristä, mutta hyvin kulkevaa repertuaariaan. Levynjulkaisujuhla keskitti setin luonnollisesti uuteen materiaaliin, mutta Koivu soitti useita poimintoja aikaisemmasta tuotannostaan. Pitkästä aikaa parraton Matti Johannes Koivu soitti itse akustista kitaraa ja flyygeliä, kun hänen ympärillänsä oli varmaotteinen ja taidokas trio. Sähkökitaraa soitti Antti Rajala, jolla on pitkä historia Koivun kyljessä. Rumpali Jari Salminen on myös Koivun vakikalustoa, mutta miehen soittoa on kuultu useissa kotimaan eturivin artistien seurassa (mm. Anna Puu, Chisu, Kaija Koo). Bassoa soitti Eeva Koivusalo, niitä harvoja naispuoleisia kärkibasisteja, joka on tuttu omasta Fat Bullets -bändistään, mutta myös yhteyksistä legendaariseen Se-yhtyeeseen, Maritta Kuulaan ja Kerkko Koskiseen. Koivusalo hoiti tyylikkäästi Salmisen kanssa myös taustalaulut. mjk-bändi Liput keikalle maksoi 17,50€ ja sitä vastaan saatiin puolentoista tunnin keikka, 16 huolella valittua ja leppeillä välijuonnoilla alustettua laulua. Louhisali oli jälleen tehty klubin omaiseksi, kun osa katsomon penkkiriveistä oli purettu ja lavan edustalle oli asetettu pöytäryhmiä. Onneksi pääsin pöytään istumaan ja sain uuden kulman katsoa keikkaa Louhisalissa. Salin laidalle oli pystytetty myös baari, josta saattoi hakea viinit keikan kostukkeeksi. Baari oli auki koko keikan, mutta sen verran intiimiä meininkiä Koivu yhtyeineen tarjosi, ettei siellä kehdannut rampata. Eikä tarvettakaan, sillä keikka imi syövereihinsä. Baariratkaisu poisti konserttisalin pakolliset väliajat, jotka katkaisisivat ikävästi keikkojen rakenteen. Väliajat sopivat teatteriin ja oopperaan, missä dramaturginen näytösajattelu on jo osa käsikirjoitusta.

Keikka starttasi uudella materiaalilla. Emme muistele maanantaita oli mukaansa tempaava aloitusbiisi ja Kauneimmat meistä tyypillistä Koivun tunnelmointia.  Puuhastellen (2006) debyyttialbumilta kuultu Odota, odota vei keveämmin 1960-luvun beat-tunnelmiin. Uuden albumin avausraidan Lupaa ettet lähde koskaan Koivu omisti pienelle tyttärelleen, joka kuunteli appelsiinin kokoisten kuulosuojaimien alta isänsä liikuttunutta tulkintaa. Koivu kostui silmäkulmistaan niin, jos empaattinen yleisökin, että kadotti ajoittain äänensä. Sympatiapisteet oli taatut. 80-luvun lapset kappaleen Matti Johannes siirtyi soittamaan flyygelillä ja kappale onkin Koivun suuria elegisiä kappaleita, joilla hän heijastelee usean sukupolven utopioita ja pettymyksiä. Heti perään kuultu Tyhjäksi jätetty ja Sano joku sana palauttivat rennon rullaavan tunnelman. Optimistinen Elämä heittelee on uuden materiaalin tarttuvimpia ralleja, jossa Koivusalon ja Salmisen tarkka taustalaulu pisti kappaleen soimaan päässä vielä kotimatkallekin. Varsinaisen setin päätti maalauksellisen kappale Tunnen muuttuvan maan.

Encore alkoi Matti Johanneksen soittaessa yksin flyygelin ääressä kaihomielisen Kalastajan. Bändi liittyi toiseen encoreen, jona kuultiin illan paras biisi: Ikuinen laulu ei jättänyt ketään kylmäksi. Viimeisenä kappaleen kuultiin odotettu Kiitokset, joka on tuttu Koivun toistaiseksi parhaalta kakkossooloalbumilta Kovat piipussa (2007). Kiitokset lensi yleisöstä bumerangina takaisin. Matti Johannes Koivu ja bändi ansaitsivat tanakat aplodit tyystin. mjk3Settilista:

Emme muistele maanantaita

Kauneimmat meistä

Odota, odota

Toisen maailman nimi

Paratiisi lasilla

Aulanko

80-luvun lapset

Tyhjäksi jätetty

Sano joku sana

Kuinka puu kaatuu

Jos muutat mielesi

Elämä heittelee

Tunnen muuttuvan maan

Encore

Kalastaja

Ikuinen laulu

Kiitokset

Manic Street Preachers (UK), Public Service Broadcasting (UK) @ The Circus, Helsinki, 7.5.2014

by

Nykyään keikkojen aloitusajat vaihtelevat kovasti ja aika harvoin tietoa löytää helposti, varsinkaan järjestäjän nettisivuilta. Kun haeskelin Manic Streets Preachersin keikan aloitusaikaa, huomasin lopulta Live Nationin sivuilta, että iltamat starttaa klo 20.00 lontoolainen elektroduo nimeltä Public Service Broadcasting. Pikakuuntelu Spotifyssa kannusti olemaan mestoilla kerrankin ajoissa. Aloitusbiisi soi jo eetterissä sisään astuessa. Ensivaikutelma oli karmaiseva, kun narikkaan kuului vain epämääräistä särökitaraa ja rumpujen mäiskettä. Volyymit tuntuivat olevan tapissa ja soundit seinillä. Onneksi miksaus alkoi tasoittua pian ja loppua kohden duo tarjosi erinomaisen visuaalismusikaalisen kokemuksen.

PSB

Public Service Broadcasting @ The Circus, Helsinki

Bändin tuotanto nojaa vanhoihin brittiläisiin valistuselokuviin, joita keikan aikana projisoitiin kankaalle. He ovat säveltäneet ikään kuin soundtrackin vanhoihin 1940 ja 1950 -lukujen filmipätkiin tai toisaalta voidaan ajatella, että filkat ovat aines heidän musiikkiinsa, sillä Public Service Broadcasting käyttää myös vanhojen elokuvien ääniraitoja ja kertojaääntä keskeisinä elementteinä musiikissaan. PSB:n säveltämä musiikki on melodista elektropoppia, jota taiteilijanimien taakse kätkeytyneet kitaran, mandoliinin ja syntsat hoitava J. Willgoose ja rumpali Wrigglesworth soittavat ilmavasti. Harvemmin elektromusiikki toimii livenä pelkkänä auditiivisena kokemuksena, mutta nykyään lähes poikkeuksetta syntetisaattorivetoiset bändit tarjoavat jotain elämyksellistä visuaalista kuten Kraftwerk 3D-show’llaan.

Sen verran innostuin bändistä, että pari biisiä pääsi heti juoksumusalistalle. Rennon letkeää, mutta maisemia maalailevaa materiaalia tarjoaa esimerkiksi bändin komein tekele Everest, jonka video kuvaa ensimmäisiä yrityksiä kavuta korkeimman vuoren huipulle. Yhtyeen toinen tarttuva menopala on Spitfire, joka taas kertoo brittien toisen maailmansodan ilmojen hävittäjä-ässästä. Filmit ovat vaikuttavia, tietenkin nostalgisia, mutta ajan myötä niitä katsoo huvittunein silmin. Keskiviikon iltamat alkoivat siis virkistävästi ja 40 minuuttia on tismalleen oikea aika lämppärille ennen pääaktia.

Pääesiintyjä Manic Street Preachers oli merkitty alkavaksi 21.15. Intro alkoi soida minuutilleen ja viisihenkinen kiertuekokoonpano rynni lavalle. Heti kärkeen Motorcycles Emptiness ja meininki tavoitteli spiraalin muotoisissa kattostrusseja. Tupa oli täynnä. Ylibuukattu. Uskallan väittää, että nyt oli päästetty joko vippiläisiä liikaa tai lipunmyynnissä oli ahnehdittu. Muuten kova keikka sai ilkeän sivumaun, kun liikkuminen keikan aikana väentungoksessa baaritiskille tai saniteettitiloihin oli tuskaista. Samaa ongelmaa ei tietenkään ollut lämppärin aikana ja siksi sitä on mukavampi muistella lämmöllä jälkeenpäin.MANICS 2

Manic Street Preachers on ollut bändi jota olen seurannut satunnaisesti. 1990 -luvulla breikanneista brittibändeistä se on kiinnostavimpia ja niitä harvoja, joka ei ole hyytynyt, vaan jatkaa elinvoimaisena ja tuotteliaana edelleen. En kuitenkaan ole nähnyt bändin ainuttakaan Suomen keikkaa aiemmin. Eka kerta jännittää aina, mutta kun bändin repertuaarista löytyy liuta hittibiisejä, niin silloin ennakko-odotukset täyttyvät helpommin. Mikä parasta bändin jätkät olivat vedossa. Lähtökohta Helsingin keikalle oli hyvä, sillä ilta oli myyty kiertueen konserteista ensimmäisenä loppuun ja sen myös aisti yhtyeen esiintymisestä.

Manics perustettiin Walesin Blackwoodissa 1986, mutta ensimmäinen pitkäsoitto Generation Terrorists näki päivänvalonsa vasta 1992. Sen jälkeen yhtye onkin julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja. Tulevana kesänä julkaistaan 12. albumi Futurology, jolta keikalla tarjottiin kolme makupalaa. Läpimurto tapahtui Everthing Must Go (1996) aikaan ja viimeistään This Is My Truth Tell Me Yours (1998) -albumilla. Tuoreimman albumin sinkkujulkaisu Walk Me to the Bridge tuo taas mieleen bändiä loputtomasti varjostavan tragedian. Manicsien alkuaikojen rytmikitaristi ja pääasiallinen sanoittaja Richey Edwards katosi 1995. Hänen autonsa löydettiin sillan vierestä, jolta moni oli hypännyt viimeistä kertaa. Vasta 2008 hänet julistettiin oletettavasti kuolleeksi.

Manicsien nokkamies on James Dean Bradfield, jonka syvältä kumpuava laulu
on bändin erityisiä tuntomerkkejä. Siinä on jotain samaa voimaa kuin edesmenneen The Arkin Ola Salon tavassa laulaa täysin palkein. Enemmänkin virkamiestä muistuttava Bradfield liidaa myös kitaran. Bassoa soittaa rock-katu-uskottavampi Nick Wire, joka hoitaa myös kantaaottavat sanoitukset. Ei tosin yhtä kärkkäitä ja poliittisia kuin kadonneen Edwardsin kynästä lähteneet laulut. Rumpuja on hakannut alkuajoista lähtien Sean Moore. Kiertuetukea antavat Wayne Murray rytmikitarallaan ja Nick Nasmyth koskettimillaan.

MANICS 1

Manic Street Preachers @ The Circus, Helsinki

Jos keikan aloitusbiisi oli onnistunut, heti perään kuullut You Stole the Sun From My Heart ja (It’s Not War) Just the End of Love pitivät tunnelman korkealla. Tulevalta Futurologylta kuultu Europa Geht Durch Mich ja nimibiisi lupaavat elektronisempaa suuntaa päinvastoin kuin edellisen Rewind the Film (2013) -albumin nimibiisi, joka taas edusti herkempää ja akustisempaa Manicsien tuotantoa. Bändin esikuva on ollut julkisesti The Clash ja punkimmalla otteella ura alkoikin. Esikoisalbumilta kuultiin Stay Beautiful, You Love Us ja ensimmäisenä encorena kuultu väkevä Motown Junk, vaikka bändi ei tapojensa mukaan koskaan poistu lavalta. Varsinaisen setin päätösbiisinä kuultu iskelmällinen Show Me The Wonder voisi soida käännöksenä iskelmäradiossa, ja ilmankos keikalla oli paljon varttuneempaa väkeä, sitä jota näkee enemmän Katri-Helenan konsertissa. Keikan päätti bändin suurimman stadionpotentiaalin omaava If You Tolerate This Your Children Will Be Next, jonka sanoma on aina ajankohtainen tässä jästipäisessä maailmassa. Keikka sisälsi kaikkiaan 22 biisiä ja kestoa oli napakka tunti 35 minuuttia. Se on hyvä kesto keikalle ja siihen pääsee näinkin isolla laulumäärällä, kun biisejä ei venytetä turhiin jamisessioihin. Toki yleisöä laulatettiin jo heti ekasta biisistä alkaen, mutta maltillisesti.

Ensimmäinen Manics -kokemus oli siis komea lukuun ottamatta tupaten täyden salin ahtauden aiheuttamaa ahdistusta. Tavastialla en ole samaan väentuuppailuun joutunut, vaikka ovella olisi sold out -kyltti. Keikan sai nähdä 48,50 eurolla, mikä on kova hinta, mutta klubitunnelmissa areenalle kelpaavasta bändistä just ja just siedettävä. Kiitos kaverille, joka kärkkyi liput, sillä ne myytiin nopeasti loppuun.

 

 

 

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band (FIN) @ Klubi, Turku 7.5.2013

by

Vajaa kolme tuntia iltaan Bruce Springsteeniä pitäisi riittää kerta-annoksena, mutta jos on altis vetämään överit, niin lopputulema on iisisti positiivinen Bruce-pöhnä. Turun visiitti pakotti jäämään yöksi hotelliin ja jos 50 metriä hotellia vastapäätä on klubi, missä järjestetään epäviralliset Bruce Springsteen -jatkot, niin tilaisuutta ei apostoli voi jättää väliin. Kuuden euron panosta vastaan oli luvassa tribuuttibändi, joka kulkee nimellä The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band.

Brucen aaveet

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band @ Klubi, Turku

Kahteen tarjoilijaan varatutunut Klubi yllättyi väenpaljoudesta. Baaritiskille sai jonottaa 20 minuuttia alakerrasta saakka saadakseen oluen, mutta mikäpä siinä jonotellessa ultrafanien joukossa. Klubi keräsi pääosin This Hard Land -fanikerhon jäseniä. Oli mielenkiintoista kuunnella juuri päättyneeltä Bruce Springsteen -keikalta kokemuksia. Viereen pamahti myös tyttö, joka pääsi tanssimaan Dancing in the Dark– vedon aikana. Moovit Brucen kanssa oli ollut mimmille mykistyttävä once-in-a-lifetime -kokemus. Biisikylttejä kirjoitelleet fanit onnittelivat kollegoita, joiden toive oli päässyt Brucen käsittelyyn. Saman tien alkoi monilla mietintä, että  mitä toivovat seuraavana iltana.

Baaritiskille päästyäni nousi lauteille illan kokoonpano. Omatoimisen Bruce Springsteen-opiston käyneet tamperalaisjampat ovat valmistautuneet hyvin arvosanoin ja perustaneet luvatun maan jumalalle kunnioitusta julistavan bändin The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band. Elvis Presleytä on vielä helppo lähteä plagioimaan, mutta Bruce onkin toista maata. Etenkin pomon monisäikeinen tulkitseminen ja lavaesiintyminen on haastavaa, eivätkä ne biisitkään ole mitään kolmen soinnun ralleja. Saku ”Bruce” Virtaselle näyttää pomon rooli olevan yllättävän helppoa. Mies saa apuja ulkonäöstä. Hän ei ole kaukana 30-vuotiaan Brucen olemuksesta. Virtanen on opetellut maneereita, eleitä ja tapaa tulkita tarkasti. Hän on paikoin todellakin kuin peilikuva esikuvastaan. Ainoa ero on se, että mies on vasenkätinen. Ja Virtasen laulusoundi ei häpeä myöskään Brucelle, vaan se on pitkälti koko bändin uskottavuuden kasassa pitävä voima.

Muulla bändin jäsenistöllä ei olekaan sitten ulkonäöllisiä yhtäläisyyksiä, mutta soittotaidossa he eivät ole jääneet kauaksi. Epäilemättä jätkät ovat ammattimiehiä. Ainakin koskettimia naputtelee Okke Komulainen, joka tunnetaan maineikkaasta Liekki-orkesterista. Nostan hattua seitsenhenkiselle kokoonpanolle ja toivon, että tämä sivuprojekti jaksaisi elää muulloinkin kuin Bruce on maisemissa. Bändin setti oli fiksusti valittu. Samoja biisejä ei kuultu kovinkaan monta mitä hetki aiemmin Brucen HK Areenan keikalla. Suuressa roolissa oli Bruce Springsteenin Darkness on the Edge of town (1978) -platta, jolta Ghostit heittivät erityisen väkevänä version Adam Raised A Cain -biisistä. Samoin Streets of Fire ja Prove It All Night herättivät toiveita kuulla ne myös mestarin omana tulkintana.

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band soitti puolitoista tuntia. Bruce on meikäläisen arvoasteikolla tapissa ja vaikeasti imitoitavissa. Siksi epäilin keikan olevan vain kömpelö yritys leikkiä Springsteeniä. Onneksi olin väärässä. Mailien päähän häiskät jäävät vielä esikuvastaan, mutta pääsevät kuitenkin niin lähelle, että saavat luvan tarttua melkein mihin Brucen biisin tahansa. Äärimmäisen rohkeaa versioida Jungleland, joka on Springsteenin tuotannon Bohemian Rhapsody. Erikseen mainittava, että saksofonisti Pekka Koivisto selviytyi fonisoolosta kunnialla. Laimeahan se oli Clarence Clemonsiin verrattuna, mutta mikäpä ei olisi. Juuri Pohjois-Amerikassa käydessäni näin mainion AC/DC -tribuuttivedon Back in Black-matkintaorkesterilta ja kehuttuani aikaisemmassa blogissani amerikkalaista tahtoa tehdä plagiaatio pieteetillä, voin jakaa samat sanat Tampereen pikkupomoille. Kiitos kun leikitte Brucea, sillä terveet ne leikkivät. Älkää sairastuko.

Bruce Springsteen & The E Street Band (US) @ HK Areena, Turku 7.5.2013

by

Bruce Springsteenin fanien kelpaa. Vajaa kymmenen kuukautta on kulunut legendaarisesta kaikkien aikojen pisimmästä Helsingin Olympiastadionin keikasta ja äijä yhtyeineen heiluttaa Suomi-neidon helmoja taas. Tällä kertaa Turussa, missä nakkihalliksi kutsuttu HK-Areena täyttyi varsinaissuomalaisista keltanokista ja valtakunnan hardcore-faneista. Bruce Springsteen & The E Street Band soitti eilen kuudennen keikkansa, kun ensimmäisestä vierailusta on tasan vuosikymmen aikaa. Springsteenin esikoisjulkaisu Greetings from Asbury Park, New Jersey (1973)  viettää 40-vuotisjulkaisujuhlaa ja enpä voi muuta kuin haaveilla olleeni mukana niissä ensimmäisissä kolmessakymmenessä vuodessa. Onneksi menneisiin vuosiin pääsee kuuntelemalla Brucen kuolematonta musiikkia ja lukemalla kirjallisuutta, joista tuore Peter Ames Carlinin elämäkerta Bruce paljastaa taas jotain uutta myyttisestä miehestä ja raihnaisista Jersey Shoren ajoista.

Bruce soitti tiistai-illassa 2h 50min keikan. Se on Springsteenin viime kesän vetoon verrattuna tynkä. 27 biisillä katettu pöytä oli taas täynnä herkkullisia hittejä ja maittavia harvinaisuuksia. Paino oli 1980-90-2000-lukujen tuotannossa, sillä maestron parhaalta 1970-luvulta kuultiin vain viisi kappaletta ja niistäkin Thunder Road, Born to Run ja Tenth Avenue Freeze-Out encoressa, joka muuten vedettiin Areenan täydessä loisteputkivalaistuksessa. Kertoi ehkä jotain illan avoimesta tunnelmasta. Bruce oli hulppealla tuulella ja laittoi jälleen kerran itsensä likoon. Harva 63-vuotias vetelisi crowd surfingia eturivin fanien käsien päällä, mutta Bruce murtaa ennakkoluulot. Miehen antaumuksellisuus onkin hurmoksellisen messun avaintekijä.

The E Street Bandin jäsenistö on harventunut muutaman viime vuoden aikana. Enää Bruce ei näytä ovea, vaan poistumistie on luonnollinen. Ensin lähti urkumestari Danny ”Phantom” Federici melanooman viemänä ja sitten saksofonistisuuruus Clarens ”The Big Man” Clemons menehtyi aivoverenkiertohäiriön jälkiseurauksiin. Molempien jättämät aukot ovat valtavat, mutta onpa heille löytyneet kelpo tuuraajat. Charles Giordano paikkaa Federciä asianmukaisesti ja Clemonsin veljenpoika Jake Clemons on saanut lisää tilaa karismaattisen setänsä tontilla. Mutta eivät he kuitenkaan täytä täysin niitä saappaita, joissa mestarit tukevasti seisoivat. Jokin spiritti puuttuu.

Nykyisen E Street Bandin ainoa alkuperäisjäsen on basisti Garry Tallent. Hän veivasi jo Springsteenin Dr. Zoom and the Sonic Boom virityksessä. Eilisen keikan aikana seurasin tarkemmin siniseen kauluspaitaan ja tummanharmaaseen pukuun sonnustautunutta E Street bandin eleetöntä luottopakkia. Vielä Wild, Innocent & E Street Shuffle (1973) levyn aikaan mies näytti partoineen grunge-jeesukselta. Mitä kertoo miehestä lempinimi “The Foundation of the E-Street Nation”? Nykyään Tallent vaikuttaa virkamieheltä ja sellaista myös kamerat karttavat. Katsomosta tuli seurattua screeniä tiuhaan ja kertaakaan en nähnyt Tallentin kasvoja freimeissä, en edes yhteiskumarruksessa tai Pay Me My Money Down -letkajenkan aikana. Joko se oli monikameraohjaajan tarkoituksenmukaisuutta, sattumaa tai komento pomolta. Viulusti Soozie Tyrell ja pianisti Roy ”The Professor” Bittan kuten koko takarivin torvikopla näkyi usein screenillä. Kaikkiaan lauteilla heilui 17 muusikkoa eli eräänlaisesta sinfoniaorkesterista on kyse. Jos vielä 1970-luvulla yhtye esiintyi kirjavissa rantapummien garderoobeissa, niin nyt joukkue esiintyy yhtenäisissä tummissa asuissa.

Keikan kohokohtia olivat harvoin soitettu Brilliant Disguise, joka itse asiassa esitettiin Wrecking Ball -kiertueella ensimmäistä kertaa. Tunnel Of Love (1987) -albumin parisuhteen päättymistä puiva hymni sai nyt Max ”Mighty One” Weinbergilta tymäkän kannutuksen. Mukava pala oli myös This Hard Land, jonka Bruce omisti samaa nimeä kantavalle suomalaiselle faniklubille. Perinteeksi muodostunut sign request -osuus  tarjosi väkevän version Pink Cadillacista, joka erottautui muista kylteistä sillä, että siinä oli vain auto vaaleanpunaisella pahvilla. Samoin  aniharvoin veivattu From Small Things (Big Things One Day Come) oli raikas toive. Kipalehan löytyy levytettynä vain Dave Edmundsin mainiolta D.E. 7th -albumilta. Kylttipyynnöt tuleva hc-faneilta, jotka osaavat toivoa juuri biisejä, jota ei ilmeisimmin soiteta.

Bruce Springsteeen & The E Street Band

Muuten Brucen setti oli aika yllätyksetön. Darlington County ja Two Hearts nousivat esiin kuten Patti Smithille kyhätty Because the Night. Olisin toivonut enemmän rohkeampia valintoja vaikka Nebraska (1982) tai lähes hyljätyltä Human Touch (1992) -albumeilta. Waitin’ on a Sunny Dayn aikana Bruce nappasi lauteille hädin tuskin 10-vuotiaan pikkupojan, joka sai vetää kertosäkeet koko areenalle. Illan sympatiapisteet oli jaettu. Keikan perussetin päättänyt Land of Hope and Dreams on ottanut komeasti finaalipaikan ja vie E Street junan pienelle huilille ennen runsasta encorea. Jälkilöylyt tarjosivat viisi kappaletta, joista ensimmäisen Bruce esitti akustisesti soolona. Bruce kaivoi vielä yhden yleisökyltin esiin: Queen of the Supermarket on monen parjaama Bruce-viisu, mutta nyt siitä kuultiin riipaisevan kaunis versio. Bruce itsekin huikkasi ”A Masterpiece”.

Kiertueelta on kantautunut mutinaa, että Bruce ja kumppanit ovat heittäneet rutiininomaisia vetoja, mutta eilen Bruce oli vilpittömän hyvällä tuulella ja bändi hieman kauhtuneenakin trimmattu. Wrecking Ball -kiertue on kestänyt vuoden ja koko tellus on kierretty ympäri. Europpassakin ollaan jo toista kertaa. Ihme, että eläikää lähestyvä karavaani jaksaa kulkea. Ehkä eilisen pirteyden takana on uusi ympäristö. Bruce on rampannut pääosin stadioneilla, koska massaa riittää koko universumista kuulemaan rockin evankelistaa. Intiimi areenakeikka oli näin olen harvinaista herkkua. Turkuhalli osoittautui kelpo mestaksi ja asettui jopa Hartwall areenan edelle. Viime kesän stadionkeikan hinta 69€ oli kääntynyt toisin päin. Nyt G-katsomosta maksettu tiketti maksoi 96€, mutta väkeä oli vajaa neljäsosa vähemmän kuulemassa. Ihan kohtuullista. Eilinen ei nouse viime kesän klassikkokeikan edelle, mutta pätkii joitain aikasempia vetoja. Eipä Bruce ole vielä koskaan pettänyt eikä tule pettämään, koska mies on ahkera, tunnollinen ja itsekurin omaava ammattilainen. Epäilemättä mies poksuttaa niin kauan kuin veri virtaa suonissa. Turun ensimmäisen keikan arvoa nostaa edellä mainittu Bruce-kirja. Luepa miehen tarina ja loppuunkin kalutuista biiseistä löytyy uutta henkeä, kun tietää taustalta jonkun hauskan anekdootin.