Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2022

The Jezabels (AUS) @ Enmore Theatre, Sydney, 18.6.2022

by

Australista on tullut kautta aikain paljon makeita bändejä ja erityisesti sellaisia, jotka eivät ole iskeneet valtavirtaan, mutta kiehtoneet kansainvälisiä indiepiirejä. Englanninkielisen musiikin on luonnollisesti helpompi matkustaa ja monelle australialainen musiikki onkin saattanut olla vain brittiläistä tai jenkkikamaa. Omaa suhdettani australialaiseen musaan on vahvistunut sellaiset yhtyeet kuten The Triffids, The Church, Nick Cave & The Bad Seeds, Hunters & Collectors, Hoodoo Gurus, Cut Copy tai nykyaktiiveista vaikkapa Courtney Bartnett ja Rolling Blackouts Coastal Fever. Näiden lisäksi syntyy joka vuosi uusia artisteja tai sitten vain löytää vanhempia helmiä.

The Jezabels oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus, mitä nyt ehdin perehtyä yhtyeen tuotantoon hankittuani lipun konserttiin. Neljä Sydneyn yliopistossa opiskellutta kaverusta löivät hynttyyt yhteen vuonna 2007 ja alkoivat määrätietoisesti tehdä töitä kohti läpimurtoa. Yhtye julkaisi muutaman huomiota herättäneen singlen ja EP:n ennen kuin ensimmäinen koko pitkä albumi Prisoner näki päivänvalon 2011. Esikoisalbumista tulikin kyseisen vuoden palkituimpia ja pidetyimpiä albumeja Australiassa. Yhtye julkaisi kolme menestynyttä albumia kunnes vuoteen 2016 saakka, jonka jälkeen on pysytellyt pääsääntöisesti tauolla. The Jezabels palasi tänä keväänä juhlistamaan esikoisalbumin 10-vuotisjuhlaa kiertämällä Australian isoimpia kaupunkeja. 

Art deco -tyyliä edustava Enmore Theatre on reilut sata vuotta sitten rakennettu teatteri Sydneyn Newtownissa. Permanto ja parveke vetävät 1600 katsojaa. Ostamassa lipussani oli määritelty istumapaikka, mutta kun saavuin teatterille vain hetkeä ennen keikan alkua, ei kukaan istunut permannolla paikoillaan, vaan odottivat seisten hurmioituneena kaupungin oman bändin kotiinpaluuta. Päätin katsoa miksauspöydän takaa keikan alkupuoliskon, kunnes kapusin ylös parvelle istumapaikalle. Enmore on siitä mainio keikkapaikka, että permanto on laskeva ja jokainen näkee alas lavalle hyvin, vaikka edessä seisoisi pitempikin kaveri. Tila oli myös akustisesti varsin toimiva.

The Jezabels on neljän soittajan kokoonpano, jonka keulahahmo on Hayley Mary, jonka vahva lauluääni onkin yhtyeen kantava voimavara. Muut yhtyeen jäsenet ovat kosketinsoittaja Heather Shannon, rumpali Nik Kaloper ja kitaristi Sam Lockwood. Lisäksi live-keikoilla matkaa mukana vieraileva basisti. Yhtyeen soundi on mahtipontinen, paikoin melodramaattinen, mutta yhtyeen musiikki on kuitenkin helposti lähestyttävää. Kappaleissa on miellyttäviä melodiakulkuja, jotka paranevat mitä enemmän lauluja kuuntelee.

Keikka alkoi arvoituksellisesti. Prisoner -albumin nimikkokappaleen yhtye soitti läpikuultavan verhon takaa ikään kuin introna. Varsinainen keikka käynnistyi, kun verho laskeutui ja albumin isoin hitti Endless Summer pelmahti Enmoren ilmatilaan. Lauantai-illan vauhdittama yleisö oli heti lämpimänä. Koko esikoisalbumi kuultiin kronologisessa järjestyksessä ja parhaat hetket tarjosivat Try Colour, Rosebud ja varsinaisen osuuden päättänyt Catch Me. 

Hayley Mary on karismaattinen esiintyjä, joka liikehdinnällään käyttää koko ison lavan hyödykseen. Karisma välittyi myös yleisöön, joka oli täysillä mukana keikan alusta loppuun. Hänen lauluäänestään voi löytää vivahteita jopa Kate Bushilta ollen kuitenkin ihan omansa. Muu bändi soitti vähäeleisesti ja pitkälti savuharson hämyssä. Encoressa kuultiin vielä viisi kappaletta, jotka olivat kokoelma yhtyeen tunnetuimpia kappaleita uran alkupuolelta. Mace Spray aloitti tyrmäävästi ja hullaantunut yleisö liekehti Easy to Love -hitin aikana.

The Jezabels heitti tyylipuhtaan paluukeikan, joka voi tarkoittaa yhtyeen laajempaakin aktivoitumista tulevaisuudessa. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Synthia (2016) on isoin onnistuminen ja sille toivoisi jatkoa. Hayley Maryn sooloura ei ole kuitenkaan päässyt vielä ihan samalle asteikoille yhtyeen tuotannon kanssa. The Jezabels on noteerattu myös Briteissä ja heittänyt joitain konsertteja olemassa olonsa aikana myös Yhdysvalloissa, mutta on vielä selkeästi australialaisten oma indiesuosikki.

Settilista: Prisoner, Endless Summer, Long Highway, Trycolour, Rosebud, City Girl, Nobody Nowhere, Horsehead, Austerlitz, Deep Wide Ocean, Piece of Mind, Reprise, Catch Me encore Mace Spray, A Little Piece, Easy to Love, Hurt Me, Dark Storm

Spiritualized (UK), Party Dozen (AUS) @ Big Top, Luna Park, Sydney @ 16.6.2022

by

Vivid on valotaiteen juhla vähän samaan tapaan kuin Lux Helsingissä, mutta mittakaava on giganttinen. Konsertti järjestettiin osana valotapahtumaa Luna Parkin huvipuistossa heti Sydneyn ytimen pohjoispuolella. Sinne piti matkata ikonista Harbour Bridgeä pitkin, mutta samalla sai ihailla valolla maalattuja pilvenpiirtäjiä ja Sydneyn oopperataloa. Itse värikäs huvipuistokin oli näyttävämpi valoloistossaan. 

Big Top on konserttisali vähän samaan tapaan kuin Peacock Linnanmäellä, mutta sillä erotuksella, että se vetää 2950 katsojaa. Samaisella venuella on esiintynyt suuria nimiä ympäri maailmaa. Nyt vuorossa oli Spiritualized, joka on tunnettu space-rockistaan ja eritoten klassikkoalbumistaan Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space (1997). Vividin valotapahtuman näkökulmasta valinta oli oivallinen ja itse konserttikin tarjosi komeammat ja monipuolisemmat valaistukset kuin klubikeikat yleensä.

Illan aloitti lämmittelijän roolissa erikoiskaksikko Party Dozen, jonka muodostivat saksofonisti Kirsty Tickle ja rumpali John Boulet. Joskin aika kakofoninen heidän keikkansa, mutta kerrankin jotain aivan muuta. Yhtyeen soundi on industriaalisen psykedeelistä rämistelyä ilman tarttuvia melodioita tai perinteisiä rakenteita. Ajoittain Kirsty lauloi omaperäisesti huutamalla saksofonin torviosaan, josta laulu kuului kuin kaukaisesta megafonista. Biisit olivat ihan kappaleen mittaisia ja pieninä annoksina ihan mielenkiintoinen musikaalinen kokemus.

Sen sijaan Spiritualizedin keikkaa ei ollut mutkaton. Ehkä suurin ongelma oli biisien lopettaminen. Puhutaan nyt vaikka kliimaksista. En ole yhtyettä nähnyt aiemmin enkä tiedä onko space-rockin määre mukainen tapa lopettaa biisit ehtymättömään junnaukseen, jota tuki lähes strobomainen valojen välke. Jos eka biisi loppuu kuin viimeinen biisi ja aika moni muukin kappale ennen keikan kruunaavaa laulua, alkaa itse musiikkiin valitettavasti väsyä. Lähtökohta keikalle ei ollut paras mahdollinen, sillä podin jetlagia ja vire ei ollut paras mahdollinen. Erityisesti olin kiinnostunut kuulemaan Spirtualizedin tuoretta albumia Everything Was Beautiful, jota olin muutamaan kertaan ehtinyt kuulemaan.

Keikka sinänsä oli monelta osin onnistunut. Valot pitivät vaihtelullaan mielenkiintoa yllä, jos ei sitä migreenin rajoille ajanutta biisien lopetusvälkettä lasketa. Yhdeksänhenkinen yhtye soitti hienosti ja soundi oli muhkea, johon sielua ja syvyyttä toivat kolme taustalaulajaa. Bändin keulahahmo Jason Pierce, joka tunnetaan myös nimellä J. Spaceman, ei satsannut esiintymiseen kummemmin. Saattaa olla hänelle tyypillistä, mutta J. Spaceman istui sivuttain yleisöön päin koko keikan. Katselin suurimman osan keikasta hänen selkäänsä. Ei mitään kontaktia, ei välispiikkejä, Pierce keskittyi vain musiikkiin laulamalla ja soittamalla kitaraa. Kappaleiden välissä hän käänsi edessään olevan lehtiön sivuja. Kauaksi en erottanut, että lukiko biisien sanoja vai nuotteja. Yhtyeen asemointi lavalla oli sinänsä tyylikäs, kun muut muusikot olivat sijoittuneet kaareen niin, että lavan keskikohta jäi tyhjäksi. 

Keikan parasta antia olivat uuden levyn kappaleet, vaikka erikoista, että ainoatakaan singlejulkaisua ei kuultu. Etenkin harmitti, että Mainline Song/The Lockdown Song loisti poissaolollaan. Onneksi The Best Thing You Never Had (The D Song) jyräsi illan hienoimmaksi esitykseksi. Muut kappaleet olivat laaja kattaus uran varrelta aina debyyttialbumin spirituaalisesta Shine A Light -laulusta alkaen. Jason Pierce ei ole erityisen hyvä laulaja ja siksi bändin isolla soundilla ja taustalaulajilla on merkittävä roolinsa. Myös Kirsty Tickle nousi pari kertaa lavalle tuoden lisää voimaa. Laskeskelin, että yhden biisin keskimääräinen kesto lähenteli kymmentä minuuttia. Se on tällaiselle vähän kärsimättömälle kaverille liikaa. Siksipä keikka ei transformoinut avaruuden aurinkokuntiin saakka, vaan jäi tällä kertaa pyörimään maata kiertävälle radalle. 

Settilista: Hey Jane, She Kissed Me (It Felt Like a Hit), Shine A Light, I’m Coming Home Again, A Perfect Miracle, I’m Your Man, Here It Comes (The Road) Let’s Go, Best Thing You Never Had (The D Song) Let It Bleed (For Iggy), The A Song (Laid in Your Arms), Damaged, Soul on Fire, Come Together, Sail On Through encore So Long You Pretty Thing

Duran Duran (UK) @ In the Park, Kaisaniemen puisto, Helsinki 2.6.2022

by

Kun Duran Duran soitti edellisen kerran Suomessa vuonna 1982 Kulttuuritalolla, kuuntelin isosiskoni hankkimaa tuoretta kakkosalbumia Rio kaukana iästä, että olisin itse päässyt keikoille. Duran Duran edusti uusromantiikkaa, josta piti tykätä hieman salaa kuten tapahtui hieman myöhemmin myös kotimaisen jätti-ilmiön Dingon kohdalla. Molemmat D-bändit olivat ns. tyttöjen bändejä, vaikka niitä kuuntelivat yhtä lailla pojatkin. Kaisaniemen puiston In the Park -tapahtuma todisti, että Duran Durania oli kokoontunut kuulemaan kirjavasti kaikenlaista väkeä nuorista eläkeläisiin peräti 12.000 henkeä.

Duran Duran löi läpi 1980-luvun alussa MTV-sukupolveen, joka oli oppinut löytämään uusia artisteja musiikkivideoiden kautta. Läpimurtohitti Girls on Film erottui muista rohkeudellaan, jota ei tänä päivänä sulatettaisi samalla tavalla. Visuaalisuuden voitti kuitenkin itse biisi, joka loi tunnistettavan soundimaailman koko bändin tulevalle tuotannolle. Duran Duran oli aikansa Beatles ja nätteinä poikina vuorasivat musiikkilehtien kannet ja julisteet. Yhtye saavutti maailmanlaajuisen suosion ja kiljuntaa kuului massoittain myös Suomesta, joten suuri ihme, että heidät nähdään vasta 40 vuoden päästä seuraavan kerran härmän perukoilla.

Barbarella sci-fi -leffasta nimensä napannut Duran Duran teki kolme menestysalbumia ja useita hittejä kasarilla Dingon tapaan. Sen jälkeen ura ei ole The Wedding Albumia (1993) lukuunottamatta noussut aallonharjalle. Samaan tapaan Dingo sai nostetta Via Finlandiasta ysärillä. Duran Duran on tehnyt kuitenkin koko ajan uutta musiikkia ja kiertänyt aktiivisesti maailman lavoja. Dingo on tässäkin suhteessa kompannut kotimaassa, mutta ei yhtä tasalaatuisesti kuin Duran Duran. Suurin ero löytyy siitä, että Duranin alkuperäinen kokoonpano on pysynyt koossa. Ainoastaan originaali kitaristi Andy Taylor siirtyi sivuun menestysvuosien jälkeen.

Yleisön oli ikuistettava kännykkäkameroillaan hetki, kun Ordinary Worldin soidessa Urainan lipun värit valtasivat screenin.

Kaisaniemessä olisi ollut täydellistä nähdä lämppärinä Dingo, koska yleisölle olisi uponnut molemmat. Sen sijaan Kaisaniemessä nähtiin lämppärinä Nile Rodgers & CHIC. Oletettavasti kovan vedon vetivätkin, mutta jätin väliin ihan vaan sään vuoksi. Mikä on heikko tekosyy, mutta olin nähnyt saman kokoonpanon kuitenkin aiemmin Flow’ssa, joten päätin satsata tällä kertaa pääesiintyjään. Alkukesän tuuli puhalsi 10 m/s ja sadetta oli räiskinyt pitkin päivää. Kun astelin kumisaappaissani Kaisaniemeen, sade oli jo rauhoittunut. Taisi olla ihka ensimmäinen kerta kun saapastelin ylipäätään millekään keikalle. Vasta Hold Back the Rain -kappaleen soidessa, alkoi käsikirjoituksen tarkasti sataa.

Duran Duran soitti kiertueen ohjelmistoon nähden uskollisen keikan. Dramaturgisesti keikan alkupuoli oli kantoi paremmin ja biisivalintojen vuoksi meno hieman hyytyi keskivaiheen jälkeen, kunnes loppua kohden meininki kiihtyi ansaittuun huipennukseensa. Settilistassa ei ollut moitteen sijaa. Hitit kuultiin, mutta parhaiten toimi Notorius ja uuden albumin tanssihitti Tonight United. Yhtye esiintyi huonosta säästä huolimatta innostuneesti. John Taylor on yhä kovan luokan bassottelija ja rumpali Roger Taylor pitää soiton kasassa. Nick Rhodes on yhtä tyylitietoinen velho keyboardien takana kuin nuorempana. Simon Le Bon laulaa yllättävän hyvin tunnistettavalla äänellään. Live-esityksessä tajusin vasta miten suuressa roolissa saksofoni on yhtyeen soundissa Simon Willsecroftin noustessa lavalla keskiöön useaan otteeseen.

Ikävintä oli kuitenkin se miten musiikki kantautui miksauspöydän taakse. Lienee etenkin kovan tuulen syy, kun kuunteleminen oli hetkittäin tuskallista musiikin hukkuessa aika ajoin muutaman kymmenen metrin matkalle. Keikka oli jäädä kakkoseksi luonnonvoimille, mutta Duran Duran otti lopulta työvoiton. Encoren aikana poistuessani porttien ulkopuolelle Save A Prayer ja Rio kuuluivat tasalaatuisen kirkkaana. Lienee parhaan nautinnon saaneet ne, jotka maksoivat VIP-liput eturiviin tai ne, jotka eivät maksaneet lainkaan.

Settilista:

The Wild Boys

Hungry Like the Wolf

Invisible

All of You

A View to a Kill

Notorious

Pressure Off

Come Undone

Give It All Up

What Happens Tomorrow

Ordinary World

Tonight United

Planet Earth

Hold Back the Rain

White Lines (Don’t Don’t Do It)

Girls on Film

Encore

The Chauffeur

Save a Prayer

Rio