Peter Gabriel (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 20.5.2014

Peter Gabriel kävi Suomessa edellisen kerran vuonna 1987. Listojen kärkikahinoissa menestynyt albumi So (1986) laittoi jälleen Gabrielin kiertämään maailmaa. Buumi teema-albumikonserteista on kestänyt jo joitakin vuosia ja samasta syystä Gabriel kokosi aikalaisbändin kasaan ja lähti kiertämään soittaen hittialbuminsa läpikotaisin. Gabrielin luovuus on tyrehtynyt viime vuosina, mutta taidot ovat edelleen tallella. Lämmityskiertue saapui myös Suomeen ja meikäläiselläkin oli mahdollisuus päästä niihin tunnelmiin, jotka missasin silloin muinoin, vaikka Gabrielia jo jonkin verran olin seurannut. So -albumista on jäänyt hyvin pitkälle mieleen sen etevät musiikkivideot. Elettiin videoiden kulta-aikaa ja kovana visualistina tunnettu Peter Gabriel teki aikansa komeimmat pätkät biiseistään. Megahitti Sledgehammer ja Kate Bushin kanssa duetoitu Don’t Give Up ovat piirtyneet muistikalvoon pysyvästi. Koko albumi on aikansa mestariteos, ja näin vuosikymmenien päästä katsottuna se toimii edelleen.

Peter Gabriel astui lavalle ilmoitetun aloitusajan mukaisesti minuutilleen klo 20.40, istui koskettimien ääreen ja alkoi jutustella kuin pienen baarin nurkassa yleisölle. Hän esitteli konsertin konseptin, joka on kuin kolmen ruokalalajin illallinen. Ensiksi tarjotaan akustinen alkupala, sitten sähköinen pääruoka uran muista merkkikappaleista ja jälkiruokana So-albumi kokonaisuudessaan. Kaiken päälle vielä jälkijälkiruokana saatiin encore. Kaikkiaan kahden tunnin setti sisälsi 22 biisiä. Keikka alkoi välittömän kotoisissa tunnelmissa Gabrielin lämminhenkisen juontamisen vuoksi. Mies oli opetellut muutaman lauseen vaikeaa suomen kieltäkin. Peter esitteli kärkeen bändin jäsenet ja aloitti keikan riisutulla Daddy Long Legs -biisillä vakuuttavasti. Heti perään vakuuttava Come Talk to Me, joka on miehen Us -albumilta (1992). Akustisen osuuden lopetti alkuperäisasultaan salamoivan sähäkkä Shock the Monkey. Ensimmäiset kappaleet soitettiin areenan alastomassa loisteputkivalaistuksessa.PETERkuva

Pääaterian kunniaksi sali pimeni ja huikeat vaaleat valot loivat apokalyptisen tunnelman, kun lavan ottivat haltuun uhmakkaat valokraanat, jotka tuijottivat yleisöä kuin vierailijat ulkoavaruudesta. Gabriel viihtyi koskettimien ääressä, mutta liikkui myös lavalla, joskaan ei niin ketterästi kuin vielä edellisellä So-kiertueellaan. Gabriel (s.1950) on vanhentunut arvokkaasti. Hän ei taistele monen kollegansa tavoin ikuisen nuoruuden puolesta, vaan näyttää samalta kuin kuka tahansa isoisä. Muistan kun näin miehen TV:n välityksellä konsertoimassa Bruce Springsteenin, Stingin, Tracy Chapmanin ja Youssou N’Dourin kanssa Human Rights Now! –kiertueella vuonna 1988. Hän vaikutti jo silloin lihaskimppu Brucen rinnalla löysältä virkamieheltä. Onneksi musiikkia ei tehdä ulkomuodolla. Peter Gabriel on sisältömies. Hän taitaa sanoitukset, visuaalisuuden ja omaa yhden persoonallisimmasta lauluäänistä. Vuonna 2014 Gabriel laulaa edelleen erinomaisesti.

Sähköisen osuuden aloitti Family Snapshot, joka on miehen kolmannelta sooloalbumilta (Melt). Gabriel erosi yhdestä progressiivisen rockin kunnioitetuimmista bändistä Genesis vuonna 1975, minkä hän oli perustanut jo nuorena kloppina vuonna 1967. Kuten kaikki tiedämme, Genesis pärjäsi omillaan Phil Collinsin hypättyä rumpalin pallilta vokalistin hommin, mutta komeasti alkoi myös Gabrielin sooloura. Debyyttisingle Solsbury Hill nousi listoille ja tottakai se kuului myös areenalla pääruokaan. Illan komeimpia vetoja olivat myöskin Us-albumin antia oleva Digging in the Dirt ja No Self Control, joka aiemmin mainitulta Melt -albumilta. Näiden biisien aikana valot ja lavaenergia olivat komeimmillaan.

Jälkiruokana tarjottu So -albumi soitettiin miltei oikeassa järjestyksessä. Vaaleat valot vaihtuivat värillisiin ja taustakankaalle projisoitiin komeita abstrakteja kuvakollaaseja. Eikä konseptin dramaturgia repsahtanut, vaikka keikan puolessa välissä kuultiin jo isoimmat hitit Red Rain, Sledgehammer ja Don’t Give Up. Ainoastaan B-puolen startteri In Your Eyes nostettiin varsinaisen setin päätösbiisiksi ja sekös rytmimagneettina sai yleisön heilumaan ja yhteislaulamaan. So-albumin jälkipainoksilla ilmestynyt bonusbiisi This Is the Picture (Excellent Birds) soitettiin myös. So-albumi osuuden järisyttävin veto oli Mercy Street, jonka Gabriel esitti antaumuksella.

Kyllä Gabrielin kelpaa kiertää, sillä miehellä on maailman luokan orkesteri. Miehen taustabändi koostuu parhaista ja pitkälti samoista hemmoista, jotka soittivat studiossa jo So-albumin aikaan. Bassossa legendaarinen King Crimsonistakin tuttu Tony Levin, joka taitaa myös mielenkiintoisen Chapman Stick -kielisoittimen. Tälläkin kertaa Levin tarttui harvinaiseen soittimeen. Kitarassa David Rhodes oli yhtä vakuuttava kuin albumiraidoilla. Rumpujen takana vaikka kuinka monen mestarin kanssa soittanut Manu Katché, joka sai esittelyissä illan venytetyimmät aplodit. Koskettimissa ja välillä akustisessa kitarassa taituroinut David Sancious muistetaan alkuperäisenä Bruce Springsteenin E Street-miehenä. Sancious vieraili Suomessa myös Stingin kanssa pari vuotta sitten. Taustalla lauloivat hunajaiset äänet omaava ruotsalaisduo Jennie Abrahamson ja Linnea Olsson. Abrahamson tuurasi myös Don’t Give Upissa Kate Bushia ja koskettavasti hommasta suoriutuikin.PG

Encoren starttasi ärhäkästi jyräävä The Tower That Ate People, joka on vuonna 2000 julkaistulta OVO -teema-albumilta. Päätösbiisi Biko on kaikkien stadionrallatusten isä ja konkreettisin esimerkki Gabrielin poliittisesta aktiivisuudesta. Gabriel on aina ollut huolissaan, miehellä on ollut sanottavaa ja hän ei ole pelännyt kommentoida. Keikan huipentuma sai väen kävelemään ulos areenasta ajatuksissaan lause: ”Loppu riippuu sinusta”. Mielessä velloi huoli maailmanmenosta, mutta sydämessä erinomaisen onnistunut musiikillinen elämys. Monta sankaria on tullut nähtyä areenalla, mutta Gabriel nousi vahvalla esityksellään kärkipaikalle, ainakin toistaiseksi.

 

Suzanne Vega (US) @ The Circus, Helsinki 22.10.2013

Jos Suomi oli ennen umpikuja, jonka peräkulmille harva maailman tähti uskaltautui poiketa, niin nykyään sijainti on matkan varrella sopivasti kenelle tahansa artistille. Logistiikka ei ole helpottunut, mutta levymyyntibisneksen jatkuessa laskusuuntaisena, on musiikintekijöiden tehtävä ristiretkiä entistä tiuhempaan. Kultakuume ei aja enää Kaliforniaan, vaan sinne mistä löytyy edes katinkultaa. Etsijöitä on paljon ja niin moni laakereillaan pitkään lepäillyt on joutunut mukaan kamppailuun lipun ostavasta yleisöstä. Tämä on tietenkin meille peräkulmien musiikinharrastajille  hyvä uutinen, mutta välillä tuntuu, että tarjontaa on liikaakin ja lakipiste saavutettu. Osaa keikoista ei välttämättä huomaa markkinoinnillisista syistä, osaan ei jaksa reagoida ja osaan eivät resurssit riitä.

Näin meinasi käydä eräälle merkittävälle folkpop-artistille nimeltä Suzanne Vega. Arvostettu lauluntekijä on käynyt Suomessa useasti, mutta kaikki aikasemmat esiintymiset ovat jääneet näkemättä. Suzanne Vega oli 1980-luvun puolenvälin huitteilla folkista ponnistaneiden naispuolisten lauluntekijöiden ykköspioneeri. Perässä tuli Tracy Chapman ja moni muukin, mutta Vega oli se, joka avasi tien valtavirtaan. En voinut myöskään välttyä Marlene on the Wall -ensisinglen kiehtovuudelta. Samalla laululla Vega aloitti myös mainion konserttinsa The Circuksessa.

Suzanne Vega

Suzanne Vega & Gerry Leonard @ The Circus, Helsinki

Suzanne Vega kiertää kahdestaan kitaristi Gerry Leonardin kanssa. Vastikään he soittivat Virossa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä, joten Suomenlahden taakse oli myös helppo piipahtaa. Keikan aikana kävi selväksi miten vaikuttava ääni Suzannella on, mutta enemmän huomio kiinnittyi Vegan taitavaan akustisen kitaran soittoon. Rinnalla Leonard näppäili sähköisemmästä kitarasta tilaan istuvat paikoin rouheatkin soundit. Kahden kitaran soitanta kulki yhdessä kuin tanssi. Ei voinut olla huomaamatta, että parivaljakko on kiertänyt kahdestaan jo pitkään.

Newyorkilainen Suzanne Vega on julkaissut 28 vuoden aikana seitsemän albumia ja neliosaisen Close-Up sarjan, missä vanhat kappaleet saavat uudet käsittelyn. Oma kiinnostus jaksoi kantaa aktiivisesti ensimmäisen nimikkoalbumin Suzanne Vega (1985), jonka avauslaulu Cracking kuultiin epätavalliseen tapaan yleisötoiveena. Vegan ura iski suurempaan kultasuoneen kakkosjulkaisulla Solitude Standing (1987), jolta tarttuvat hitit Luka ja Tom’s Diner saavuttivat listasijoituksia Eurooppaa myöten. Sama biisikaksikko päätti luonnollisesti keikan ja sai yleisön jopa kiljahtelemaan. Tom’s Dinerista Vega soitti sen 1990- vuoden DNA -remixiä muistuttavan version, jossa kitaroiden tukena tikitti tiukka syntsabiitti. Tunnetun kakkosalbumin ja ehkä koko uran hienoin sävellys on kuitenkin Gypsy, jonka 54-vuotias Suzanne kirjoitti jo vuonna 1978. Onneksi kappale kuultiin keikan alkupuolella herkkänä vetona.

Kahden ensimmäisen albumin jälkeen kiinnostukseni Suzanne Vegaan hälveni. En unohtanut artistia, mutta en seurannut enää aktiivisesti, vaikka mainioita lauluja hän on ajoittain julkaissut. Etenkin albumilla 99,5F° (1992) ilmestynyt In Liverpool on Vegan klassikoita. Samalta albumilta Suzanne soitti uhmakkaan Blood Makes Noise ja keskitempoisen When Heroes Go Down. Muu 1980-luvun jälkeen julkaistu tuotanto on jäänyt omassa kuuntelussa paitsioon. Edellisestä uusia lauluja sisältänyt albumi Beauty & Crime on vuodelta 2007. Epäilinkin, että konsertti kattaa vain vanhoja säveliä ja tästä johtuen en lähtökohtaisesti ollut keikasta äärettömän innostunut. Toisin kävi. Suzanne soitti peräti neljä uutta laulua, joista mikään ei ensikuulemalta häikäissyt, mutta antoi takuun, etteivät Vegan lauluntekijän taidot ole täysin kadonneet. Etenkin Don’t Uncork What You Can’t Contain ja I Never Wear White olivat ironisia sanoituksia. Keikan raikkaimpia vetoja oli Pretty in Pink –leffasoundtrackille englantilaisen Joe Jacksonin kanssa kyhätty Left of Center.

Varsinainen keikka kesti reilun tunnin ja vartin ja tämän päälle kuultiin vielä toivebiisi Undertow ja hieno Rosemary. Nämä kaikki olisi jäänyt kuulematta ellen olisi Grouponin tarjousmailien uhri. Olen kerran aikaisemminkin tarttunut tilaisuuteen ja ostanut edullisesti lippuja Ameriikan ihmeiden keikalle nettikauppiaan kautta. Kun näin ilmoituksen kaksi tikettiä yhden hinnalla (54€), en voinut välttää mielessäni epäilystä, että taitaa olla Vegan keikka myynyt huonosti lippuja. Tartuin tilaisuuteen ja osittain säälistä, sillä eihän Suzanne Vega saa soittaa tyhjille saleille. The Circukseen saavuttuani hämmennyin, koska klubi oli lähes täynnä. Toivottavasti (ja todennäköisesti) suurin osa lipuista oli myyty kuitenkin normihintaan.

Olin varautunut kuulemaan Suzanne Vegan keikan klubiympäristössä seisaaltaan, mutta ei, lavan eteen oli raahattu rivitolkulla klaffituoleja. Ei istumakonserteissa mitään vikaa ole, varsinkin jos musiikki on folk-lähtöistä. Tilapäistuoleissa ei ollut mukavinta istua, vaikkakin näkyvyys suht korkealle olevalle lavalle oli pitemmällä kaiffarilla kohtuu hyvä. Tästä huolimatta ei klubiin pidä tuoda tuoleja. Jos artisti kerää yleisöksi jengiä, joka ei jaksa seistä, niin sitten voisi promoottori miettiä ihan perinteistä konserttisalia kuten Finlandia-talo, jonka Suzanne Vega muutama vuosi myi täyteen. Suzanne veti kuitenkin mukiinmenevän keikan ja sai katsomo-ongelmat unohtumaan.

Hienoa, että sain itseni tarjouslipuilla liikkeelle, mutta täyttä hintaa en olisi maksanut kahden muusikon vedosta elleivät olisi esiintyneet olohuoneessani. Suzanne Vega on edelleen maailmanluokan tähti ja naisella näyttää olevan ehtymätön suosio Suomessa. Esimerkiksi Beauty & Crime sai paremmat listasijoitukset täällä kuin kotimaassaan. Silti yleinen hintataso konserttilipuissa on karannut turhan korkeaksi, varsinkin kun paikoin on ylitarjontaa.

Suzanne Vega

Jos Suzanne Vegan ääni on kermaisen pehmeä ja nousee esiin päällimmäisenä keitosta, niin pippurin ja suolan toi Gerry Leonardin huolettoman oloinen, mutta säntillisen tarkka kitarointi. Mies ei ole muuten mikä tahansa kepittäjä, vaan on saanut vakipaikan David Bowien lähipiirissä. Esimerkiksi tänä vuonna julkaistulla The Next Day -albumilla Gerry Leonard on väsännyt maestron kanssa pari kimppasävellystäkin. Jos Leonard kelpaa Bowielle, niin silloin mies on korkeasti arvostettu kaiffari, eikä sitä vähennä soittokumppanuus Vegan kanssa lainkaan. Ja muuten, Suzanne Vegalle jos kenelle istuu silinteri päähän.