Avainsana-arkisto: James Brown

Stray Cats (US), JD McPherson (US), Melody Gardot (US), Betty Wright (US), J. Karjalainen (FIN), Tank & the Bangas (US), Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB (FIN) @ Pori Jazz, 18.7.2019

by

Pori Jazzin pääkonserttien avauspäivänä panostettiin juurevampaan musiikkiin. Paikalla näkyi runsaasti fiftareita niin amispulisonkeja kasvattavia jannuja kuin tötterötukkaisia papparaisia, jotka ottivat tukea kävelykepeistä. Pääosa Kirjurinluodon yleisöstä oli kuitenkin keski-ikäistä hyvin toimeen tulevaa perustennariporukkaa, jolla on varaa juoda kuohuvaa piknik-tuoleiltaan. Varsinaista jatsikansaa ei pääalueella näe, sillä alan harrastajien keikat on sijoitettu lokkilavan suojiin. Päälava ja jokilava tarjoavat rytmimusiikkia suuremmalle yleisölle.

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB

Päivän avasi Von Hertzen Brothersin sekä Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen yhteinen projekti, joka kunnioitti Kingston Wallia, mutta eritoten Petri Wallin ainutlaatuista tuotantoa. Jätin Pekko Käppi K:H:H:L:n takia aikaisemmin keväällä Kulttuuritalon Kingston Wall -keikan väliin. Nyt oli Pekko Käpin vuoro väistää ja luulenpa, että tein oikein, sillä Kirjuriluodon päälava tarjosi progressiiviselle rokille komeammat puitteet. 

Von Hertzenin veljekset Mikko, Kie ja Jonne ovat ainoa oikea sakki lyöttäytymään yhteen Kingston Wallin alkuperäisen basistin Jyllin ja tärkeimmät vuodet rumpalina toimineen Kuoppamäen kanssa. Yhtä juhlaa koko keikka. En nähnyt Kingston Wallia elävänä silloin, kun se olisi pitänyt, mutta tämä 25 vuotta myöhemmin tarjoutunut tilaisuus korvasi paljon. Petri Wallin kynästä on lähtenyt komeita klassikoita kuten With My Mind ja Shine on Me. Von Herzenin veljekset toivat sopivasti lisäarvoa Kingston Wallin monimuotoiseen tuotantoon. Kie von Hertzen astui pelottomasti Petri Wallin kitaristin saappaisiin ja Mikko paikkasi Wallia päälaulajan roolissa. Alkuun ihmetytti, että onko Jyllin hoitaessa basson Jonne von Hertzenin paikka soitella vain tamburinia, mutta hän osoittautui usean instrumentin taitajaksi etenkin soittaessaan Konevitsan kirkonkellojen melodiaa. Veljekset rikastuttivat biisejä myös lauluharmonioilla. I Feel Loven ajaksi laulumikkiin tarttui erikoisvieraana Haloo Helsingin Elli. Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB tarjosi huolelella suunnitellun tribuutin, jonka vahva dynamiikka ainoastaan lopun Jimi Hendrixin Fire-coveroinnissa pikkasen hajosi. 

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB

Tank and the Bangas toi jokilavalle tuulahduksen Mississippi-joen suistoalueen musiikillista rikkautta. New Orleansista kotoisin oleva yhtye osoittautui varsin pirteäksi viihdyttäjäksi, joka yhdistää soulin, funkin, hiphopin ja puheenparren. Tank and The Bangas on Tarriona ”Tank” Ballin valovoimaisuuden ympärille kasattu bändi, joka on vastikään julkaissut toisen albuminsa Green Balloon. Tauko edellisestä oli pitkä, sillä debyytti Think Tank ilmestyi jo vuonna 2013. Taukoa yhtye ei ole pitänyt vaan esiintynyt livenä tiuhaan ja julkaissut singlejä. Tämä rutiini näkyi myös Porissa värikkäänä esityksenä. Tank, joka on runoilijanakin kannuksia hankkinut, latoi henkilökohtaista nuoren naisen tekstiä elinvoimaisesti. Räikeän vihreään asuun ja komean afrotukan kasvattanut Tank oli lavalla säväyttävä näky. Hän riisui sadetakkinsa vasta keikan lopussa, vaikka aurinko paistoi koko päivän.

Tank and the Bangas

J. Karjalainen esiintyi edellisen kerran kolme vuotta sitten Kirjurinluodolla ja sinäkin vuonna Brian Setzerin kanssa samana päivänä. J. Karjalainen tarjoaa täydellistä musiikkia leppeän kesäiseen alkuiltaan. Viimeksi uusia lauluja kuultiin Sinulle, Sofia -albumilta (2015), kun taas nyt keikka tarjosi tuoreimmat laulunsa Sinä kuljetat minua -pitkäsoitolta (2018). Isolle yleisölle tarjottiin myös niitä isoimpia hittejä, joista Sekaisin tuntui raikkaimmalta pitkästä aikaa. Jukka Karjalainen on ainutlaatuinen lauluntekijä, mutta hän ei olisi J. ilman loistavaa bändiään. Mikko Lankinen on vähäeleinen virtuoosi kitaran varressa, Tom Nyman lungilla otteella soittava ykkösbasisti, Janne Haavisto ikihonkainen rumpali ja Pekka Gröhn velmuileva velho koskettimien takana.

Porissa kuultiin seuraavat kappaleet: Tule Kesäyö, Vieraita muistoja, Terve Sirkka Lautamies, Ilmassa pieni sydän, Villejä Lupiineja, Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, Stindebinde, Keihäänkärki, Hän, Sydänlupaus, Sekaisin, Meripihkahuone, Mennyt mies

J. Karjalainen

Betty Wright voisi olla luvalla diiva, mutta on kuin onkin lämminhenkinen ja ikinuori soulmamma, joka on tehnyt 50-vuotisen uran. Ei kirkkaimpia tähtiä hipoen, mutta jättänyt eturivin tulkitsijana ja taustalaulajana jäljen linnunrataan. Betty kiitti onnekkuudestaan jumalaa, mutta tuurin lisäksi tarvitaan myös taitoa. Wrightilla oli taustalla iso bändi, joka vaikutti kuitenkin eläväisen Bettyn taustalla leipääntyneeltä. Setti olisi ollut täyteläisempi, jos torvisektio olisi ollut mukana, mutta nyt puhaltimet tuutattiin syntetisaattorista. Wright siteerasi Clean Up Woman -kappaleessaan luontevasti James Brownin Sex Machinea. Keikka päättyi kiitollisesti isoon hittiin No Pain (No Gain). 

Betty Wright

Melody Gardot esiintyi toista kertaa Kirjurinluodolla. Satuin näkemään edellisenkin esityksen vuodelta 2010. Tällä kertaa artistin kokoonpano oli muistikuvani mukaan akustisempi ja meno muistutti keikalla Betty Wrightin jälkeen kamarimusiikkijuhlien tunnelmaa. Tyylikäs tunnelmointi istui alkuiltaan hienosti, mutta olisin ison lavan sijaan heittäytynyt tähän tunnelmaan pienellä lavalla tai savuisessa klubissa. 

Melody Gardot

Torstain ykkösmanttelin peri ehdottomasti JD McPherson. Oklahomasta kotoisin oleva kaveri yhtyeineen on päivittänyt rock’n rollin alkuvuosista innovoituneen musiikin niin kuin sen pitää. Rockabillya, garagerockia ja soulia niin tuoreella käsittelyllä, etten muista hetkeen innostuneeni yhtä paljon. McPhersonin modernilla otteella soitettu retropaketti pysyi kasassa alusta loppuun. Ei heikkoja hetkiä. JD:n laulu lähti syvältä, mutta hän repi myös hienosti riffejä kustomoidustaan TK Smith-kitarastaan. Bändi oli taitava. Jimmy Sutton vuoroin sähkö- ja pystybassossaan loisti eritoten ja hän on myös tuottajataustaisena kaverina bändin musiikillinen nokkamies. Jason Smay vakuutti rumpalina, Rainier Jacon Jacildo taas vähäeleisenä kosketinsoittajana ja Doug Corcoran antoi taustatukea kitaralla ja saksofonilla. 

JD McPherson Band

Aluksi JD McPherson hämmästeli kirkasta suvi-iltaa toteamalla, ettei ole koskaan toivottanut aikaisemmin hyvää iltaa aurinkolasit päässä. Setin kärkeen JD pisti heti luun kurkkuun Desperate Love ja Crying’s Just a Thing You Do -kappaleilla, jotka avaavat myös mainion Undivided Heart & Soul –albumin (2017). Esikoisalbumilta Signs & Signifiers (2011) kuultu Fire Bug jatkoi herkeämätöntä menoa. Kappaleita kuultiin myös Let the Good Times Roll (2015) -albumilta, mutta jouluiselta teemalevyltä Socks (2018) säästyttiin. Illan kaunein kappale oli Hunting for Sugar ja viimeisen Let The Good Times Roll -tykin jälkeen oli vaikea heittäytyä Stray Catsin seuraan. 

Jimmy Sutton & JD McPherson

Stray Cats soitti hienon show’n, mutta kolmen karismaattisen muusikon varassa esitys ei päässyt kuitenkaan ihon alle samalla tavalla kuin se olisi tehnyt ilman tulikuumaa JD McPherson -kokemusta. Stray Cats tuli nähtyä edellisen kerran, kun he juhlivat 25-vuotista taivalta Ruisrokissa. Brian Setzer, Slim Jim Phantom ja Lee Rocker esittelivät 40 vuotta sitten rockabillyn tutuksi uudelle musiikkitelevisiosukupolvelle. Toista vastaavaa retrobuustia ei ole sittemmin nähty. Stray Cats ei ole pelkkiä vanhoja hittejä, sillä he julkaisivat vastikään uuden albumin ”40”, joka noudattaa tuttua rockabillyn peruskaavaa. Uusia biisejä kuultiin setissä muutama, mutta hitintynkää Cry Danger ei jostain syystä soitettu. Illan loppupään hitiksi luotu Runaway Boys tuhlattiin jo alkupäässä ja pitkään niitettiin peruskauraa ennen kuin joukosta erottui erityisiä helmiä. Gene & Eddie ja etenkin Lee Rockerin laulama Bring it Back Again paistattelivat valokeilassa. 

Stray Cats

Slim Jim Phantomin lisäksi ei taida kovin montaa muuta rumpalia, joka soittaa seisaaltaan minimaalista rumpusettiä mutta sitäkin isomman edestä. Lee Rocker käsittelee jättimäistä pystybassoansa samalla ketteryydellä kuin viulua, välillä kainalossa pitäen, välillä kyljellään maaten soittaen samalla kun kitaristi seisoo soittimen päällä. Brian Setzerin kokoelmasta löytyy liuta eri värisiä Gretch-kitaroita. Hän on bändin pomo ja pääasiallinen biisintekijä ja yhä 60-vuotiaana erinomainen kitaristi, joka päästi irti maneereistaan vain improvisoidessaan surf-klassikkoa Misirlou. Keikkasetin päätteeksi kuultiin Rock This Town. Encoressa yleisö palkittiin lisäbiiseillä, joista viimeisenä ja odotetuimpana kuultiin Rumble in Brighton.

Rockabillyyn liittyy olennaisena osana esteettisyys. Simppeli lavavisualisointi noudatti tyylikkäästi perinteistä Stray Cats -kuvastoa. Yhtä oleellista on kundien pukeutuminen. Perusasiat ovat pysyneet mainiosti kuosissa 40 vuotta, joten väistämättä sama boogie jatkuu vielä 50-vuotisjuhlakiertueella.

Slim Jim Phantom, Brian Setzer & Lee Rocker

Pet Shop Boys (UK), George Clinton Parliament & Funkadelic (US), Hurts (UK) @ Pori Jazz 18.7.2014

by

Poikkeuksellisen komeat kesäkelit kohtelivat Kirjurinluotoa hyvin myös perjantaina. En taida olla aikaisempina vuosina selvinnyt jazzeista kertaakaan ilman edes hetkellistä sadetakkiin kääriytymistä. Perjantaina aurinko lemmiskeli 16 000 kävijää. Torstain määrää ei tavoitettu, mutta jos ei laadussa, niin ainakin viihtyvyydessä perjantai veti pitemmän korren.

Hurts oli keikkaansa jonkin verran jo soittanut, kun astelin areenalle. Manchesterilaisduo on kasvanut nopeasti elektropop-bändistä miltei stadion-luokan orkesteriksi. Itse näin yhtyeen toistamiseen. Edellinen kerta osui Ruisrockiin pari vuotta sitten. Hurtsin on tosin voinut nähdä Suomessa peräti yhdeksän kertaa viimeisen neljän vuoden aikana. Faneja tuskin asia harmittaa, mutta sanotaanko, että meno alkaa olla tiuhempi kuin eräillä raskaamman rockin sankareilla, jotka tuntuvat ramppaavan Suomessa alvariinsa. Mikäpä on promoottorin diilata Hurts ohjelmistoonsa, jos tiketit menevät aina takuuvarmasti kaupaksi.

Hurts on julkaissut kaksi albumia. Tyylikäs debyytti Happiness ilmestyi vuonna 2010 ja hitusen monipuolisempi Exile vuonna 2013. Molemmat ovat ulkokultaisia albumeja, joiden biisit toimivat livenä siten kuin elektromusiikki yleensä toimii – yllätyksettömästi. Hurts on keskitempoista ja turvallista musiikkia, jota on helppo kuunnella ja hoilata missä vaan. Sen parissa viihtyy, mutta keikan jälkeen bändi jää yhtä helposti unholaan, vaikka kuinka olisi juuri kuullut liudan hittejä kuten Stay ja Better Than Love.

Seuraavaksi nurmilavalla Funkin kummisedäksi kutsuttu George Clinton pisti klassisella Funkadelic & Parliament bändifuusiollaan käyntiin perjantain hytkyttävimmät jamit. En muista vuosiin kokeneeni vastaavaa boogieta tai ehkä niiltä muilta funkin kuninkaallisilta, joita olen nähnyt vain Porissa. James Brown veti vuonna 1995 ikimuistoisen vedon ja Sly & The Family Stone jätti muistijäljen hyväntuulisesta keikasta vuonna 2007, vaikka itse maestro Sly Stone olikin heikossa kunnossa ja piipahti lavalla vain muutaman biisin ajan. George Clinton on 73-vuotiaana Sly Stonea pari vuotta vanhempi, mutta monta vuotta paremmassa kunnossa, vaikka Clinton ei hänkään ole viettänyt aivan hapottomia vuosia.clinton_vaaka_01

George Clinton on tunnettu taajaan vaihtuvista hiusväreistään. Pori Jazzeilla mies nähtiin kuitenkin pipo päässä. Clinton oli kerännyt ympärilleen jälleen melkoisen armeijan muusikkoa, taustalaulajaa ja tanssijaa, jotta ei siinä maestron omaa sataprosenttista panosta tarvita koko ajan. Toki Clinton on seremoniamestari, joka pitää huolen, että paikoin kaoottiselta näyttävä lavaretkue soundaa tiukasti yhteen.

Clinton soitti edellisen kerran Porissa vuonna 1999. Sen missasin, mutta onneksi 15 vuotta myöhemmin virhe on korjattu. Clinton naulitsi 1970-luvulla sekä Funkadelic että Parliament yhtyeillä itsensä rytmimusiikin historiaan, mutta 1980-luvun soolourakaan ei ole epäonnistunut. Clintonin tunnetuin kappale Atomic Dog löytyy sooloalbumilta Computer Games (1982) ja se kuultiin myös Porin illassa. Muuten settilista koostui tasapuolisesti Funkadelicin ja Parliamentin funkstygeistä, joita parhaimmillaan liki kaksikymmenpäinen seurue esitti hyvällä sykkeellä.clinton_vaaka_03

Clintonin perhe on vaihtunut vuosien varressa ja bändissä on soittanut useita kymmeniä tyyppejä, joista maineikkain on tietenkin yksi kosmoksen ykkösbasisteista Bootsy Collins. Häntä ei tosin bändin riveissä enää nähdä. Ilmeikkyyttä ja persoonallisuutta riittää kuitenkin Clinton värikkäässä mustien miehittämässä komppaniassa, vain kosketinsoittaja on valkoihoinen. Keikan loppupuolella lavalle säntäsi ties ketä vierasta artistia joraamaan ja laulamaan kuten esimerkiksi aikaisemmin esiintynyt lupaava neosoulin tulokas The Internet, joka valitettavasti jäi näkemättä. Clintonin keikkaa pääsin seuraamaan aivan lavan lähietäisyydeltä. Ehkä senkin vuoksi George Clinton sai aikaan perjantain parhaimmat bileet.

clinton_vaaka_06

Voitte arvata, että kunnon tanssiaisten jälkeen on vaikea asettua elektropopin pauloihin, vaikka lavalle nousi yksi genren kaupallisesti menestyneimmistä kaksikoista. Pet Shop Boys löi läpi isosti 1985 West End Girl –biisillään ja edelleen käänteentekevä kipale osoittautui Kirjurinluodon illassa yhtyeen kestävimmäksi ja kulumattomimmaksi hitiksi. Neil Tennantin ja Chris Lowen muodostama parivaljakko jatkoi käsittämätöntä hittiputkea, joka on kestänyt lähes tähän päivään saakka. Tietenkään hittikaava ei ole aivan samassa terässä, mutta mikä tärkeintä – edelleen bändi elää ja kehittyy. Pet Shop Boysissa on se persoonallinen ote, joka esimerkiksi heidän mantteliperijän roolia tavoittelevalta Hurtsilta puuttuu. Pet Shop Boys on hittikone, jota olen seurannut heidän koko uran ajan sivusilmällä. Settilistaan mahtuu uljaita ja kestäviä melodioita kuten Suburbia ja Rent, eikä uudemmassakaan tuotannossa kuten Leaving puutu tartuntapintaa, mutta on lemmikkikaupan pojilla myös joitakin loppuun kuluneita ällökkejä kuten It’s a Sin, jonka soittamisen bändi voisi jättää surutta väliin.

psb_11Pet Shop Boys soitti edellisen kerran Suomessa viime vuonna Ruisrockissa. En ollut paikalla todistamassa messua, mutta näin kundit viisi vuotta sitten Helsingin jäähallissa, mistä jäi hyvät fibat niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Elektropop-keikkojen haaste on miten tehdä koneesta elävä. Pet Shop Boys on varmistaa asian panostamalla visuaalisuuteen. Onneksi Kirjuriluodon keikan aloitusaika oli vasta 22.00, jotta huikea visuaalinen show sai valoisassa kesäyössä edes asianmukaiset eli hämärtyvät puitteet. Edellisvuoden soittoajat Kirjurinluodolla olivat aikaisempia ja auringonpaisteessa Pet Shop Boys olisi jäänyt visuaalisesti valjuksi.

psb_06

Pet Shop Boysin taustaprojisoinnit olivat komeat ja veivät välillä huomion itse yhtyeestä, vaikka Tennant ja Lowe pukeutuvat myös näyttävästi. Etenkin Neil Tennantin messiaaninen olemus on tärkeä osa yhtyettä. Lowe on aina ollut se taustalla nöyrästi syntetisaattoreita hoitava patsas. Pet Shop Boys sai väen Kirjurinluodolla hyvälle tuulelle tarjoamalla viihdyttävän kahdenkymmenen kappaleen konsertin. Keikka päättyi encoreen, jossa kuultiin ensiksi kauhistuttava Village People -cover Go West, mutta onneksi jälkimmäisenä soitettu viime vuonna ilmestyneen Electric –albumin kappale Vocal jätti suuhun paremman maun.psb_05

Keikkaraportti Pori Jazzeista vuonna 2014 päättyy tähän, mutta nälkä ensi vuoden 50-vuotisjuhlafestivaalia kohtaan alkaa olla suuri kuin sudella. Senpä takia siellä saattaa hyvinkin soittaa Duran Duran. Kuvat Tia Kalenius.

Dumari ja Spuget & Blosarit (FIN), Bob Dylan (US), Suzanne Vega (US), Bettye LaVette (US) @ Pori Jazz, 17.7.2014

by

Vuoden 2014 Pori Jazzin tarjonta osoittautui ennalta jälleen kerran laadukkaaksi. Ei ihan yhtä huikea kuin vuotta aiemmin, mutta tasavahva linja on pitänyt jo 49 vuotta. Ensi vuonna Pori Jazz, yksi Suomen tärkeimmistä musiikkitapahtumista, viettää puolivuosisatajuhlia. Silloin jos koskaan on varmasti tiedossa kovia nimiä, mutta mikä olisi jotain sellaista, mitä ei Suomessa koskaan aikaisemmin olisi nähty tai edes vuosikymmeniin. Joko saisimme vihdoin nähdä Porissa mystisen Tom Waitsin tai takuuvarmasti massoja liikuttavan ja Suomen aina karttaneen Coldplayn? Takuuvarma 50-vuotisjuhlien jyristäjä ja Porin ensikertalainen olisi tietenkin Bruce Springsteen & E Street Band, mutta onhan Pomoa tässä jo viime vuosina nähty runsaasti. Mikäli David Bowie vielä lähtee kiertämään, hän olisi varmasti ikämiesluokan kiinnostavimpia kavereita. Spekulointi voi alkakoon, mutta korjataanpa ensiksi tämän vuoden sato.

Olen käynyt Porin Jazzeilla yli 20 vuotta ja tästä vuodesta tuli ensimmäinen vuosi, kun ei alueelle saanut enää viedä omia alkoholillisia piknik-juomia. Hassuahan se, jos tämä vuosi jää juomista mieleen, mutta viltti, viinit ja retkieväät ovat aina olleet osa jazzien meininkiä. Ruokakorit olivat edelleen sallittua, mutta nyt viinit ja kuoharit piti jonottaa ja ostaa ravintolahintaan. Torstaina viinit pääsivät välillä loppumaankin. Halvin valkoviinipullo irtosi 20 eurolla, jota pidin varsin kohtuullisena hinnoitteluna, mutta kuinka laadukkaan viinin olisitkaan vienyt samalla rahalla omakustanteisesti. Kirjurinluoto täyttyi torstaina 20 000 jazz-vieraasta ja järjestäjät ovat varmasti uuteen järjestelyyn ja myyntiin tyytyväisiä, vaikka asiakkaat kaipasivat vanhaa vapaata keski-ikäisten hippimeininkiä, johon ei holhouskulttuuri ja kontrolli koske. Kaikki nämä vuodet Pori Jazz, kuten myös Puisto Blues, ovat olleet häiriöttömiä tapahtumia siitä huolimatta että omat juomat on saanut viedä mukana. Toivottavasti valtakunnan poliittinen kerma joka kokoontuu Poriin fiksuille Suomi-Areenoille, laittaisi asiat taas entiselleen, vaikka narinaa kuuluu tietysti muilta festivaaleilta.

bettye_lavette

Bettye LaVette @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Torstain ensimmäinen näkemäni artisti oli detroitilainen Bettye LaVette, joka on tahkonut uraansa jo vuodesta 1962, julkaistuaan vasta 16-vuotiaana My Man (He’s Loving Man) sinkun. Ura ei lähtenyt purjeliitoon, vaan huiteli aina vuoteen 2005 asti vaihtelevaa matalentoa, jolloin vasta cover-albmi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. Bettye ehti työskentelmään urallaan James Brownin kanssa ja levyttämään kotikaupunkinsa tunnetuimmalle levymerkille Motownille, mutta ei mitään sellaista ikivihreää, josta ympäri maailmaa tiedettäisiin. Bettye LaVette on soulin suuria tuntemattomia. Edelleen 68-vuotias LaVette tulkinta riipaisee, ja hänen lohduton äänensä ei näytä häivähdystäkään taantumisesta. Bettye LaVetten keikan kuuntelin etäältä rinteestä ja lavan edustan intiimiä tunnelmaa en kaukana sosiaalisessa seurassa tavoittanut. Nina Simonen ja Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Don’t Let Me Be Misunderstood on henkilökohtaisia ikisuosikkeja ja eikä Bettye LaVatte myöskään pettänyt. Samoin The Whon Love Reign O’er Me biisistä kuultiin väkevä tulkinta. Bettye LaVette oli niin takuuhyvä kuin ennakolta odotin. Bändi soitti hyvin, vaikka puhaltimet olisivat tehneet sielukkaaseen vetoon aimo lisän. Vielä kun LaVetten näkisi joskus tunnelmallisessa klubiympäristössä.

vega

Suzanne Vega @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Suzanne Vega tuli nähtyä toistamiseen vain kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Edellinen hieno duo-keikka kitaristi Gerry Leonardin kanssa The Circuksessa toimi mainiosti eikä Porin Jazzin esityksessä ollut mitään vikaa. Samaa viivalla heilui tasomittari. Gerry Leonard oli jälleen mukana, mutta isolle lavalle ei oltu tuotu muuta ylimääräistä kuin rumpali, joka muistutti etäälle kovasti Max Weinbergia. Bassoa soitanta hiukan kaipasi ja ehkä koskettimilla olisi saatu Vegan keikkaan lisäarvoa, jota hänen folk-pohjaisessa materiaalissa ei usein kuulla. Nyt ei olisi ollut pahitteeksi kuulla hieman toisenlaisia versioita Vegan hienoista lauluista. Settilista noudatti aika tarkkaan samaa kuin Helsingissä viime syksynä. Luka, Tom’s Diner ja Marlene on the Wall tyydyttivät Kirjuriluodon ison yleisön hitinnälän, mutta myös uudemmat kappaleet kuten Vegan pukeutumista kommentoiva  I Never Wear White näyttivät toimivan helteisessä kesäsäässä hyvin. Eikä Suzanne jättänyt laittamatta myöskään tunnusmerkiksi äitynyttä silinterihattua päähänsä keikan aikana. Suzanne Vega istui Pori Jazzeille oikein hyvin. Itsellä odotukset olivat jo seuraavassa maestrossa ja vasta häntä siirryin katsomaan niin läheltä kuin mahdollista.

Bob Dylan onkin sitten oma lukunsa. Kiistatta yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä artisteista millä mittapuulla tahansa mitattuna. Olen nähnyt hänet ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja silloin muistan hänet mielenkiintoisena live-artistina. Sitten myöhempi 2000-luvun veto oli sellaista puuroa, josta ei jäänyt mitään käteen, ei elämystä, ei hädin tuskin tunnistettavia biisejä. Aiemmista kokemuksista johtuen nytkään odotukset eivät olleet korkealla, mutta Porin esityksen nähtyä nousi päällimmäiseksi kysymys: Miksi Dylan keikkailee? Taloudellisesti siihen ei varmasti ole tarvetta ja jos musiikin esittämisen palo vie miestä, niin se ei ainakaan välity yleisölle. Bob Dylanin bändi soitti ilmavasti ja soundit olivat Dylanin bändin edelliseen vetoon nähden hyvät. Dylanin karrelle palanut äänikin sylki laulunsanoja paikoin tunnistettavasti. Mutta miksi hän ei anna itsensä näkyä screeneillä? Miksei häntä saa kuvata? Miksei hän ota mitään kontaktia yleisöönsä? Miksei häntä saa fanittaa? Okei, vaikka kuinka haluaisi olla yksityinen henkilö tai tinkimätön taiteilija, niin miksi ihmeessä yli viisikymmentä vuotta viihdetaiteen huipulla esiintyvä artisti lähes halveksuu yleisöä. Varsinkin jos puhutaan Porin Jazzeista ja isosta massasta, joka haluaa tulla kuulemaan tuttuja säveliä. Kuinka Kirjurinluoto olisikaan raikunut, jos Dylan olisi vetäissyt Knockin on Heaven’s Door tai minkä muun tahansa ukkopirun tunnetuista hiteistä.

bob

Bob Dylan @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Dylan päättikin keskittyä tuoreimpaan materiaaliin kuitenkin unohtaen esimerkiksi uusimman ja kovin kelvollisen Tempest –levyn kokonaan. Sen sijaan Dylan luukutti Love and Theft albumilta peräti kolme kappaletta ja Modern Times albumilta kaksi kappaletta. Varhaistuotannosta kuultiin Hard Rain’s A-Gonna Fall ja She Belongs to Me. Kyllä nämä Dylan-faneille kelpaavat, mutta jazzeilla näitä on vain rajallinen määrä. Keikan parhaimiksi anniksi osoittautuivat keikan aloittanut Things Have Changed, jonka Dylan sävelsi mainioon elokuvaan Wonder Boys ja keikan startteri The Girl From The North Country, jonka äijä duetoi aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Klassikkoalbumilta Highway 61 Revisited kuultiin sentään oiva mammutti Desolation Row ja encorena illan ainoaksi hitiksi luokiteltava Along The Watchtower. Ne kelpasivat kyllä ja varmasti Dylan-friikit olivat illan annista ylipäätään innoissaan, mutta massoja ei Dylan todellakaan settilistallaan nuollut.

Dylanista jäi olosuhteisiin nähden kuitenkin pettynyt fiilis. Ja se vaan taitaa olla yleisin fiilis, mitä Dylan itsestään jättää. Siksi taidankin paneutua jatkossa vain niihin loistaviin biiseihin ja albumeihin, joita mies on tuutannut vuosien saatossa ulos. Enkä epäile, etteikö jotain yllättävää uutta vielä mies tuottaisi. Mielenkiinto Dylaniin ei katoa, mutta keikoille häntä ei tarvitse lähteä katsomaan, kunnes taas törmään ilmoitukseen, että käppänä on tulossa kaupunkiin – silloin voi fiilis olla taas toinen.

Illan päätteeksi siirryin vielä viereiselle Nurmilavalle katsomaan Tuomari Nurmion vetoa tittelillä Dumari ja Spuget & Blosarit. Keikka oli nimensä mukaisesti stadin slangipainotteinen keikka mutta piristävästi puhaltimilla lisävarusteltuna. Dumari jota voisi helposti kutsua Suomen Dylaniksi vetikin hienon keikan, jonka aikana yleisöä kohdeltiin juuri siten miten vastuuntuntoiselta taiteilijalta voi kuvitella odottavansa. Pikku Julmuri, Mammona, Lasten mehuhetki, Tonnin Stiflat takasivat juurevan tunnelman. Tuomari Nurmio ei pettänyt taaskaan ja poikkeuksellisen tuhti bändikeikka oli oiva päätös torstain Pori Jazzin illalle. Kirjurinluoto sammui aina vaan viihdyttävään Dumari tulee, Dumari tappaa – rappaukseen. Urheiluruudussa illan ottelutuloksen voisi näyttää klassista The Housemartins levyä mukaillen: Dylan 0 – Dumari 4.

dumari

 

 

Lee Fields @ The Expressions (US), Cody ChesnuTT (US), U-Roy (JAM) @ LP48, Pori Jazz 19.7.2013

by

Kun musiikki taukoaa Pori Jazzin päälavalla Kirjurinluodolla, niin se ei tarkoita, että tarjonta loppuisi siihen. Ohjelmaa riittää aamun pikkutunneille saakka. Tällä kertaa suuntasin LP48 -telttaan, mikä sijaitsee vain parin kiven heiton päässä areenasta. Teltta on valkoinen markkinateltta ja vähän kaipasinkin takavuosien telttaa, joka toi Huvilateltan mieleen. LP48:n alue kokonaisuudessaan toimi mainiosti ja sen visuaaliseen ilmeeseen oli satsattu tyylikkäällä valosuunnittelulla. Teltan sisukset olivat Pori Jazz -logoineen näyttävät, mutta myös värivaloilla maalatut puut alueen reunamilla tekivät miljööstä maagisen.

Lee Fields

Lee Fields & The Expressions @ LP48

Olin merkannut seuraavaksi soul-painoitteisen illan listalle Lee Fields & The Expressionsin, joka ennnakkoasetelmaltaan olisi ollut Bobby Womackille mainio lämppäri. Onneksi ei ollut, sillä mies orkestereineen veti pitemmän korren. En ollut aikaisemmin miestä pahemmin kuunnellut. Ei siis ihme, että illan juontajakin spiikkasi Fieldsin soulin aliarvostetuimmaksi mieheksi. Kiinnitin Fieldsiin huomiota ensimmäisen kerran vasta viime syksynä, kun hän esiintyi Tavastialla. Keikalle en ehtinyt, mutta otin ensikosketukseni Spotifyn kautta ja heti napsahti – tässäpä vasta soulin setämies. Ilo oli varsin korkealentoista, kun havaitsin Fieldsin jazzien ohjelmistossa. Seurasin intensiivisen vedon miltei eturivistä ja se kannatti. Sijoittuminen keikalla on kaiken a ja o, vaikkei sitä aina olisikaan fiiliksissä. LP48 -klubimaisessa teltassa oli yllättävän väljää ja eteen oli helppo mennä.

Pohjois-Carolinassa syntynyt Lee Fields aloitti lauluhommat 1960-luvun lopulla. Pitkään uran aikana suuret hitit ovat karttaneet miestä, mutta leivän Fields on tienannut ja kiertänyt isojen nimen kuten  Kool and the Gangin kanssa. Lee Fields liituraitapuvussaan, valkoisessa paidassaan ja skrakassaan antoi itsestään heti karismaattisen kuvan, mutta erityistä oli miehen saama kontakti yleisöön heti ensimmäisestä rääkäisystä lähtien. Lee Fields tuli lähelle ja pysyi lähellä. Täysin valkoisten soittajien miehittämä The Expressions osoitti myös mestarillisuutensa.  Arvelen, että itse bändi ja levy-yhtiö Truth & Soul ovat jeesanneet Lee Fieldsin uudessa tulemisessa. Tästä ovat todisteena Lee Fields & The Expressions  ensimmäisen yhteinen albumijulkaisu My World (2009) ja takuuvarmaa sielukkuutta jatkanut Faithfull Man (2012).

Lee Fieldsin soul svengaa ja paikoin siinä on piirun verran funkia. Olemuksessa on James Brownia, mutta silti omaa persoonallisuutta ja poikkeavaa puhdasta elävyyttä, jota ei ehkä löydy enää kovia kokeneseta Bobby Womackista. Jälleen kerran soul-genrenä vahvistaa piirteen, että sen tähtikaartissa on musiikkibisneksen valovoimaisimmat artistit. Ei tarvitse katsoa kuin menneisyyteen ja ajatella James Brownia tai Wilson Pickettiä, jotka molemmat ovat myös esiintyneet Porissa. Lee Fieldsin setti oli darmaturgisesti mainio. My World -albumilta kuultu Ladies oli huikea biisi, joka kuultiin heti kolmantena. Mieleen jämähti vahvasti myös harvoin muiden versioimana kuultu The Rolling Stones -tunnelmapala Moonlight Mile sekä tuoreimman albumin nimikkobiisi Faithful Man ja Wish You Were Here. Keikka oli veret seisauttava kokemus ja ennalta lähes ylivoimaiseksi ajattelemani Cody ChesnuTT tuntui kevyeltä Fieldsin jälkeen.

Cody

Cody ChesnuTT @ LP48

Cody ChesnuTT on heittänyt Suomessa jo muutaman keikan ja itsekin hehkutin viime helmikuista Tavastian keikkaa poikkeuksellisena kokemuksena. Cody ChesnuTT on neosoulin ykkösjamppa, joka tunnetaan The Rootsien kanssa hitiksi featuroimasta omasta The Seeds (2.0) -klassikosta. Enää Ei Cody mestariteostaan soita, ei edes alkuperäistä, mutta mieleen on juurtunut muutaman vuoden takainen The Roots-keikka, jolloin kuolemattoman riffin omaava ralli soitettiin Kirjurinluodolla.

Codyn keikka tuli myös kuunneltua läheltä lavaa. Nyt mestoille oli saapunut jo enemmän väkeä ja meininki oli jonkin verran riehakkaampi. Itse olin vielä Lee Fieldsin pauloissa ja sehän se festareiden ongelma onkin, kun seuraavaa artistia pukkaa heti perään. Sulattelu olisi ollut paikallaaan, vaikka tulossa olikin illan odotetuin artisti. Cody soitti viime talviseen nähden rutiininomaisemman keikan ja sortui paikoin vähän liikaakiin jamittelemaan ja laulattamaan yleisöä, etenkin hienossa Love Is More Than A Wedding Day, joka menetti vatvomisessaan osan sielukkuudestaan. Settilista oli kuitenkin passeli, toki vähän riisutumpi, mitä Tavastialla soitetettiin. Biisit olivat pääosin viime vuotiselta Landing on Hundred –albumilta, koska aikaisempi pitkäsoitto The Headphone Masterpiece  on kymmenen vuoden takaa ja sinä aikana Codyn arvomaailma on muuttunut ja mies on lauletusta sanomastaan tarkempi.

Kypäräpäinen Cody liikkui notkesti ja välillä tarttui kitaraan. Taustalla veivannut riisuttu soul-pumppu oli pulskassa kunnossa, etenkin soittonsa puolesta. Torvikopla loisti poissaolollaan aivan kuten Tavastiallakin ja nyt se teki hallaa, kun sekä Bobby Womackilla että Lee Fieldsillä oli takarivissä tiukat töräyttäjät. Codyn napakimmat vedot olivat Till I Met Thee ja viimeisenä kuultu Don’t Wanna Go the Other Way. Encorena kuultu I’ve Been Life muistutti, että Codyn sävelkynä on edelleen mestariluokkaa, parasta mitä uusi soul voi Telluksella tarjota.

U-Roy

U-Roy @ LP48

Reggae ei ole meikäläisen leipälaji, vaikka pakolliset mestarit kuten Bob Marley ja Jimmy Cliff on tullut kuunneltua. En siis ole oikea ihminen antamaan syväluotavaa analyysiä Jamaikan musiikillisesta lahjasta maailmalle. Jos illan pääesiintyjäksi on saatu kaveri nimeltä U-Roy, ei varmasti ole tuntemattomasta kaverista kyse. Meikäläiselle mies oli uusi tuttavuus ja keikkaa tuli kuunneltua miksauspöydän liepeiltä ja samaan fiiliikseen ei tietenkään päässyt kuin edeltävien soul-seppien aikana. Puoli vuosisataa uraa sekä pioneeritiskijukkana että reggaetulkitsijina tahkonut U-Roy heitti orkesterinsa kanssa kuitenkin mukiin menevän keikan. Biisit olivat vieraita, mutta reggaen letkeys välittyi hyvin.  U-Royn preesens oli sitä tasoa, että ymmärrän täysin artistin ansaitseman paikan. Soul-diggari olisi laittanut illan esiintyjät kuitenkin toiseen järjestykseen ja melkein veikkaan, että U-Roy olisi ollut ulkoilmassa aurinkoisessa säässä parhain esitys. Tosin Poria ei tänä vuonna suosittu lempeällä kesäsäällä. Teltassakin sai hytistä hupparissaan, vaikka vastalämpöä tarjosi napakoin iskuin soittanut U-Roy bändeineen. Illan päätöksenä kuultu Natty Rebel edisti auringonnousua niin hyvin kuin siinä kelissä pystyi.