Juice Originals feat. Riku Nieminen @ Akun tehdas, Live Stream TV, 20.5.2020

Sain seurata alkuperäisten Juice Leskisen taustalla soittaneiden legendaaristen muusikkojen uutta esiinmarssia Juice -elokuvan myötä joulukuussa 2018 sekä Kuopiossa että Tampereella. Keikkojen piti juhlistaa elokuvan ensi-iltaa, mutta kuinkas sitten kävikään. Yhtyeestä kasvoi parinkin kiertueen veroinen kestävä kombinaatio, jonka kevään konserttisalikiertue keskeytyi niin kuin monen muunkin esiintyvän artistin taival tänä mustan auringon keväänä.

Olen seurannut jonkin verran livestream -keikkoja, kun muutakaan tarjontaa ei ole ollut. Parista mainiosta keikasta olen raportoinutkin, mutta varsin moni on ollut väkinäistä akustisen kitaran kauhomista ties missä teknisesti heikoissa olosuhteissa. Muutamia poikkeuksia on ollut kuten Knipin huolellisesti rakennettu MusaCorner, mutta se onkin ollut enemmän nauhoitettu yksi-biisi-kerrallaan-lähetys.

Vaikka olen Juice Originalsista kirjoittanut aiemminkin, niin tuli tarve sanoa, että ensimmäistä kertaa näin livestream-keikan, joka oli lähes yhtä eheä kuin bändin varsinaiset elävän yleisön edessä esitetyt keikat. Yhtyeen johtohahmo Anssi Tikanmäki tunnetaan perfektionistina, mutta kyllä sitä kelpaa kuunnella keikkaa vaikka ilman kuulokkeita kännykästä, kun soundit ovat kohdillaan.

Ihan keikan starttiin en ehtinyt, mutta oli helppo liittyä tunnelmaan hieman myöhässä. Keikka rakentui tutuista Juicen ikivihreistä lauluista, mutta läsnä olivat myös tunnusomaiset Anssi Tikanmäen välispiikit. Anssilla riittää tarinaa ja puujalkavitsejä, mutta hän tarvitsee vastapuolen, jonka kanssa rupatella. Aikaisemmin Puntti Valtosen kanssa läpät nousivat parhaimmillaan absurdiksi ilotteluksi, joille ei aina tahtonut löytyä loppupistettä. Muistan ensimmäisillä keikoilla Rikun haasteet saada kiinni konkareiden kujeilusta. Tällä kertaa Nieminen nappsi Valtosen roolin ja pystyi tasapäiseen jubailuun Tikanmäen kanssa ilman vaivaannuttavia hetkiä.

Livestream-keikalta puuttuu luonnollisesti yleisö, mutta bändi oli varautunut siihen, että yleisö on paikalla äänitehosteiden avulla. Välispiikkejä rikastutettiin valmiiksi nauhoitetuilla aplodeilla, jotka välillä kirmasivat stadionluokkaan saakka. Ensiksi trikki tuntui kömpelöltä, mutta pitemmän päälle äänitehosteista tuli sopivan koominen elementti, joka vahvisti ainakin heikompia vitsejä.

Jos on keikkarutiini opettanut näyttelijä Riku Niemisen olemaan tärkeä osa konkariyhtyettä, niin puolentoista vuoden breikin aikana hän on kehittynyt myös tulkitsijana erinomaiseksi. Jos oli alkuun jännitystä, niin nyt Riku on laulajana itse varmuus ja vetää Juicen biisit kuin ominaan. Riku laulaa paremmin kuin koskaan ja laadukkammin kuin Juice, mutta karismaltaan alkuperäinen Leskinen on tietenkin lyömätön. Juice Originalsin tasokas soitto pitää huolen, että biisit pelaavat Slamin ja Grand Slamin tutuilla pallokentillä.

Setti koostui klassisista biiseistä, joita on kuultu aiemmilla keikoilla. Kaksoiselämää, Rakkauden ammattilainen, Norjalainen villapaita, Syksyn sävel, Viidestoista yö ja Musta aurinko nousee. Niillä oli hyvä markkinoida syksylle siirtynyttä kiertuetta. Kitaristi Jari Yliaho lauloi virkistävästi Outoon valoon -kappaleen, jonka aikana rumpujen taakse kapusi Riku Nieminen ja todisti olevan myös verraton rumpali.

Hienoa, että Tikanmäki on saanut veteraanit messiin. Jo Coitus Intissä soittanut Juuso Nordlund oli ilo nähdä lähikuvissa, sillä taustalla viihtyvää basistia harvemmin näkee etualalla. Eero ”Safka” Pekkonen on myös yhä iskussa, vaikka hänkin esiintyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1975 Juicen taustalla. Jari Yliaho on skeban takana yhtä tikissä kuin hän oli aikanaan Slamissa tai oman Siberia -bändinsä keulilla. Ila Louranta jäi leffakiertueen aikana taustalaulajan asemaan, mutta nyt hän oli mukana isommassa roolissa. Ilman Ilan taustalaulua Musta aurinko nousee ei kuulostaisi siltä kun sen pitää. Anssi Tikanmäki on musiikkifakiiri ja hänen jälkikasvustaan on kasvanut luonteva osa grandslamilaisuutta tuoden lisää myös laatua soittoon. Akun tehtaan monikameratekniikalla taltioitu keikka saa pisteet myös siitä, että se oli valoja ja miksausta myöten ammattimaisesti toteutettu.

Teppo Airaksisen ohjaaman Juice-leffan hehku on jo laantunut, ja jos Riku Nieminen ja Juice Originals jatkaa vielä pitkään, voi ajatella homman menevän laskelmoiduksi, mutta minkäs teet jos Juice Leskisen musiikki elää ja sitä halutaan kuulla muutenkin kuin levylautaselta tai radiosta. Ikävä oikeita keikkalavoja kohtaan on kasvanut suureksi, mutta tällaiset laadukkaasti toteutetut setit lievittävät kaipausta.

JD McPherson w/ Ray Jacildo (US) @ Livestream performance via Stageit.com, Nashville, TN, 2.4.2020

Näinä koronakaranteeniaikoina live-keikkojen seuraaminen on siirtynyt verkkoon. Nyt tartuin ensimmäisen kerran rapakontakaiseen tarjontaan. Stageit.com -sivuston kautta oli mahdollisuus seurata juurevan kanisterirokin mestarin JD McPhersonin esitystä. Viime vuoden parhaita keikkoja oli saman hepun Pori Jazz -veto, joten silmät kiiluen uppouduin intiimiin nettisettiin. 

JD McPherson soitti duettokeikan kosketinsoittaja Ray Jacildon kanssa. Ennakkotiedoissa puhuttiin duettokeikasta basisti/tuottaja Jimmy Suttonin kanssa, mutta epäilemättä koskettimet tukivat McPherson kitarointia ja ainutlaatuista laulantaa parhaiten. Ehdin keikan alkuun juuri ja juuri, joten alkuspiikkiä en ehtinyt kuunnella kokonaan. McPherson ja Jacildo soittivat n. 50 minuutin keikan Nashvillestä käsin. Stagena toimi huone, jossa he soittivat istuviltaan. Valonheitin piirsi värivaloja kotikutoisesti taustalle, mutta muuten mentiin visuaalisesti matalalla profiililla.

JD McPherson soitti 10-vuotisjuhlaa viettävän esikoisalbuminsa Signs & Signifiers kokonaan. Kahdentoista kappaleen albumi on tasavahva kokonaisuus, joka tarjoaa sekoituksen mullanhajuista rock’n rollia ja rhythm and bluesia. Albumi ei ollut vielä läpimurto, mutta määritteli McPherson taidot. Hän tuntee juurimusiikin perinteet ja rakentaa vanhoista mausteista ei pastisseja, vaan maukkaita ja persoonallisia pastilleja, joita tukee syvältä kurkusta kumpuava lauluääni. 

Keikka kulki kronologisessa järjestyksessä ja heti kolmen biisin kärki asetti setin uomilleen. Laulujen välissä riitti juttua, mutta pääosin pandemian vaikutuksesta esiintyvien artistien ammatilliseen asemaan. Stageit.com on siitä pätevä saitti, että se tarjoaa aitoja live-esityksiä, joita ei nauhoiteta eikä arkistoida. Sisään pääsi ostamalla 35 noottia. Kymmenen noottia sai 50 sentillä. Nettialustala pystyi kommentoimaan striimausta, mutta mikä parasta, artistille sai heittää keikan varrella tippiä kuin katumuusikolle konsanaan. JD McPherson heitti myös porkkanan: viisi eniten tipannutta saisivat Signs & Signifiers -albumin nimmareilla ja Annika Orrockin Incredible Women of All-American Girls -kirjan. Itsekin intouduin heittämään lanttia, mutta maksaakseni hyvästä musiikista. Olin lopulta 179. sijalla tippauslistalla.

Sivusto ei näyttänyt keikan katsojien määrää, mutta todennäköisesti samaan aikaan ruutujen äärellä oli useita satoja ellei tuhansia, sillä en näyttänyt olevan ainoa edes Suomesta ja muutenkin jengiä oli ilmaantunut ympäriinsä Grönlantia myöten. Keikassa oli myös se kiva ominaisuus, että saattoi ottaa liftarin kyytiin eli ostaa jollekin toiselle keikan ulkopuolelle jääneelle lipun. Kallista touhu ei ole, sillä maksoin lipusta ja tipeistä yhteensä 10 dollaria, mutta kun summan maksaa useampi, alkaa kitarakotelon pohjalle kertyä ihan palkkaa.

JD McPhersonin ohjelmassa oli samalle päivälle kaksi livestream-keikkaa. Katsoin ensimmäisen, joka alkoi kello 14 Nashvillen aikaan ja oli tarkoitettu nimenomaan eurooppalaisille, joille veto osui mukavasti iltakymppiin. Jälkimmäinen keikka alkoi vasta iltakympiltä paikallista aikaa, joten sitäkin voi seurata aamuvirkut härmässä. Netin välittämä kuva näyttäytyi tänne valtameren taakse aika tuhnuna, mutta äänen laadussa ei ollut valittamista, vaikka soundi ei ole verrattavissa konserttisalien PA-kamoihin.

Livestreamaus voi olla pitkään ainoa tapa nähdä livemusiikkia, mutta se voi olla myös ainoa keino muusikolle tehdä elantoa. Stageit.comin kautta se näyttää onnistuvan. JD McPherson jaksoi muistuttaa myös fanituotteiden ostamisesta. Nettikauppa on aina auki. Nyt pitää auttaa ja kuluttaa niiden jotka voi, jotta maailma ei taannu täysin. Taidan itsekin tehdä sinne piipahduksen ja hankkia vaikka vinyylisinglen ”Bossy”, koska sen b-puolella on mainio cover Nick Lowen Rome Wasn’t Built in A Day -kappaleesta, jonka McPherson soitti keikan päätteeksi encorena.

Settilista:  North Side Gal, Country Boy, Fire Bug, Signs & Signifiers, Wolf Teeth, Scratching Circles, A Gentle Awakening, Dimes For Nickles, B.G.M.O.S.R.N.R, I Can’t Complain, Your Love (All That I’m Missing), Scandalous. Encore Rome Wasn’t Built In a Day

The Lovematches @ Kotisohva (FB-LIVE), 25.3.2020

Muusikot kokivat kovan kolauksen, kun COVID-19 vaimensi live-keikat yleisön edessä totaalisesti. Virus on lamaannuttanut monta muutakin tärkeää asiaa ja kuka tietää miten kauan vaikuttaa. Onneksi artistit keksivät esittää musiikkia livestriimausta hyödyntäen. Nettikeikat eivät ole uusi keksintö, mutta tällä hetkellä yleisöä on vastaanottimien ääressä enemmän kuin koskaan. Ehdin hetken pohtia, että pitäisikö sitä kirjoittaa jotakin näistä, sillä muuten homma hiljenee omalta osaltani yhtä pitkäksi aikaa. Litku Klemetin erinomaisen kotikeikan katson jälkikäteen, mutta The Lovematches – Facebook -livevedon tsekkasin ehtana suorana lähetyksenä, mikä on kuitenkin se juttu.

Pasi Rytkösen ja Sanna Björkmanin herkistelyduo on tullut tutuksi sosiaalisen median kautta, sillä yhtye on soittanut sensitiivisiä sovituksia tutuista ja yllättävistäkin kappaleista. The Lovematches saa jokaisen kappaleen lepattamaan kuin liekki iltahämärässä. Bändissä Pasi vastaa akustisesta kitarasta ja Sanna haitarista, mutta duon suola on laulu yhdessä ja erikseen. Molemmat tulkitsevat hienosti, mutta yhdessä heidän äänensä synnyttää poikkeuksellisen harmonian, joka lepyttää pahemmankin ärripurrin. The Lovematches on yhteislaulunsa puolesta (ja muutenkin) täydellinen pari.

Ennakkoilmoituksessa houkuteltiin rauhoittumaan puoleksi tunniksi ennen puoli yhdeksän uutisia. Ajankohta oli hyvä ja puolen tunnin setti on juuri sopiva nettikeikalle. Striimaus alkoi sovitusti, tekniikka toimi moitteettomasti ja yhden kuvan kompositio oli huolella rakennettu ja valaisukin kotioloihin passeli. Rytkönen on myös kuvauksen ammattilainen joten siitä on iso apu visuaalisessa toteutuksessa. Encorea ei kuultu, joten uutisiin ehti luvatusti.

Intiimi sessio tarjosi viisi kappaletta. Kaikki covereita ja kaikki 1980-luvulta. Homma lähti liikkeelle raikkaasti Dire Straitsin So Far Away -kappaleella. Kakkosena kuultiin harvinaisempi herkku, kun Aikka Hakalan Be Seeing You täytti olohuoneen välityksellä koko eetterin. Kolmas kappale Havana Blackin Sense of Love oli illan namuin pala. Ja hienoa oli todistaa kuinka hard rock klassikko ja nimenomaan sen alkuperäinen versio riisutaan nahkahousuista ja tilalle vaihdetaan kulahtaneet deniminsiniset farkkulappuhaalarit. Siltä kuulosti Whitesnaken Here I Go Again. Viimeisenä kuultiin vasta talvella pois menneen Crazy Cavanin Cross My Heart. Se oli letkeä lopetus.

Nettikeikkaa tulee harvoin katsottua isolta ruudulta, vaan striimausta vahtaa pikkuiselta älypuhelimen näytöltä tai läppärin ruudulta. Äänentoisto laitteiden omilla kaiuttimilla on heikko kuin mökkiradiossa, siksi on parempi varustautua kuulokkeilla. Intiimit konsertit tarjoavat myös jutustelua ja yleisön kommentoinnin seuraamista. Näin tapahtui The Lovematchesin keikalla. Molemmat olivat äänessä, mutta Pasi pudotteli anekdoottia aina Keravan Raketti-Anttilaa myöten. Näiden pittoreskien esitysten parasta antia onkin yhdistelmä musiikkia ja tarinoita matkan varrelta. 

Livekommentteja, peukkuja ja sydämiä sateli tietenkin, mutta niiden tutkiminen on kiinnostavampaa vasta esityksen jälkeen. Kommentointi tuppaa harhauttamaan sivupolulle itse musiikista. Keikan tarkoitus oli tarjota hetkeksi eskapismia korona-ahdistukseen ja siinä Pasi ja Sanna onnistuivat. The Lovematches tarjosi oikea-aikaisen etäännytyksen ja kyntteliköllisen valkeaa.

Juliet Jonesin Sydän @ Sellosali, Espoo, 6.2.2020

Juliet Jonesin Sydän teki onnistuneen paluun keikkalavoille viisi vuotta sitten. Soittamisen ilo ajoi kundit lavalle, joka näkyi vahvasti niillä parilla keikalla, jotka satuin näkemään. Silloin ratsastettiin nostalgian varassa, sillä taustatukea antoi vain single-kokoelmalevy. Lähes 20 kymmenen vuoden paussi ei ollut himmentänyt Juliet Jonesin Sydämen hohtoa. Paluun jälkeen yhtye on soitellut epäsäännöllisesti, mutta nyt oli aika myös uudelle materiaalille. Sellosalissa juhlistettiin vastavalmistunutta albumia Kansas, joka on ensimmäinen sitten vuoden 1996. Albumi ja sen ympärille pystytetty kiertue on omistettu vajaa vuosi sitten poisnukkuneen Juliet Jonesin Sydämen ulkojäsenen Seppo Kansanojan muistolle.

Vuoden 2015 paluussa ei ollut mukana enää alkuperäisjäsen ja pääasiallinen biisintekijä Eero Hyyppä. Hänet korvasi koskettimissa Pekka Gröhn, joka on tuttu muusikko myös J. Karjalaisen rinnalta. Toinen keskeinen säveltäjä on ollut Sami Pirkola ja Hyypän jälkeen hänelle kaatui vastuu laulujen luomisesta. Kun tieto tulevasta pitkäsoitosta julkaistiin, alkoi kuitenkin epäilyttää, että olisiko parempi pysyä nostalgian varassa. Parin sinkun jälkeen huoli oli poissa, sillä uudet kappaleet kuulostivat mainioilta. 

Espoon Sellosali on vakiintunut kelvollisena konserttipaikkana, joka tarjoaa monimuotoista ohjelmistoa junaradan varressa. Lähes kaikki siellä näkemäni keikat on soitettu täysille saleille. Juliet Jonesin Sydämen keikkaa olisi kuitenkin pitänyt päästä kuuntelemaan pystyasennossa, vaikka työpäivän jälkeen mieluusti lojuukin tuolissa. Todennäköisesti bändikin olisi soittanut mieluummin klubi-yleisölle, sillä vuorovaikutus aplodeja antavalle yleisön välille ei syntynyt yhtä luonteavasti.  

Jos soittaminen on kuin ajaisi polkupyörällä, niin taidot eivät siinä olleet ruostuneet, mutta esiintymiseen liittyvä jännitys ei näemmä vähene konkareillakaan. Alkuun Jonesit olivat aika puissa, mutta kyllä se jäykkyys notkistui ennen pitkää. Keikka alkoi Kansas-albumin ensimmäisellä single-julkaisulla Hullua. Biisi kulki nätisti, mutta soundit kuulostivat kakkosriville melko heikoilta. Eikä tilanne parantunut missään vaiheessa keikan aikana, vaikka bändin läsnäolo ja hienot biisit sinänsä auttoivat unohtamaan tekniset puitteet. Kitarariffejä pystyi kuulemaan turhankin yksityiskohtaisesti, mutta taustalauluissa olisi saanut olla volyymia kuten myös Gröhnin koskettimissa.

Toisena kappaleena kuultiin harvinaisempi herkku Juliet Jones, joka starttasi Kari ”Kidi” Heiskarin jänteikkäällä bassokuviolla liikkeelle. Kari Hyvärisen sielukkaan raastava lauluääni on edelleen ylivoimainen suomirokin rintamalla, joka pääsi oikeuksiinsa Seppo Kansanojan kynäilemässä klassikossa Rakkauslaulu. Sami Pirkola otti lauluvuoron vetäessään tuoreen pop-helmen Hiekkaan. Sami osaa edelleen luoda tarttuvia säveliä, mutta keski-iän ehtoopuolella ei tahdo olla enää samanlaista sanottavaa kuin nuoruuden vinosti tarkastelevassa uteliaisuudessa. Nyt sanoitukset heijastelevat ajan valumista hukkaan: Tänään on eilinen huomenna taas. Pirkolan uudet biisit ovat tarttuvia kuten Rolling Stones ja Hienoa osoittavat. Kidin laulama Runotyttö on kuin Baddingille räätälöity hempeily. Mielellään olisi kuunnellut uuden albumin kokonaisuudessaan.

Settilista rakentui pääosin vanhoihin iskusävelmiin ja lauluvuoroja jaettiin kaikille. Myös Jussi ”Paroni” Parkkonen sai osansa. Hän tulkitsi Kantrin asianmukaisella apatialla, mutta saaden yleisön mukaansa. Loppua kohden vauhti kiihtyi ja yleisöä viihdytti eniten Samin laulama timanttikaksikko Huonoa musiikkia ja Jänis. Koko repertuaarin jäntevin esitys oli Kummajainen. Myös Työläiset raikasi uskottavalla uholla. Sen sijaan Helppo Elämä ja Albania tuntuivat pakollisilta numeroilta, vaikka dramaturgisesti ovat juuri oikeat loppukirikappaleet.

Encoressa saatiin kuulla vielä Parkkosen tulkitsema J. Karjalais-cover Hippa ja huurteisten yhteislaulujen ykkönen Suudelma. Juliet Jonesin Sydämen esiintyminen oli alkuun huteraa, mutta se tekeekin yhtyeestä juuri niin sympaattisen. Pekka Gröhn esiteltiin keikan aikana viisi kertaa, ehkä tarkoituksella, mikä osoittaa hänen arvonsa, mutta myös sen, että välispiikitkin voisi käsikirjoittaa. Nimittäin anekdootteja riittäisi tällä remmillä varmasti kerrottavaksi. Toisaalta improvisoidut puheenvuorot synnyttävät luontevasti välitöntä huumoria, joka on aina ollut keskeinen osa yhtyeen imagoa. Juliet Jonesin Sydän oli jälleen kerran lämpöä täynnä.

Settilista

Hullua

Juliet Jones 

Rakkauslaulu

Hiekkaan

Mannerheimintie

Paratiisiin

Rolling Stones

Runotyttö

Kantri

Hienolta

Aamuyöllä

Kummajainen

Työläiset

Huonoa musiikkia

Jänis

Helppo elämä

Albania

Encore

Hippa

Suudelma

Tuomo Rannankari & Hiekkakakkuorkesteri @ Sellosali, Espoo, 25.1.2020

Kuva

Jyväskyläläinen Tuomo Rannankarion televisiosta tuttu. Hän on yksi Pikku Kakkosen vakijuontajista ja tärkeä palanen suositussa Seikkailukone -ohjelmassa. Rannankari on myös Seminaarimäen mieslaulajien perustajäseniä sekä tehnyt luokanopettajan töitä. Ennen kaikkea hän on lauluntekijä. Rannankari on julkaissut lapsille suunnattua musiikkia kolmen pitkäsoiton verran, joista tuoreinta juhlistettiin Espoon Sellosalissa kahdella loppuunmyydyllä konsertilla. 

Lastenmusiikilla menee yleisestikin hyvin. Tällä hetkellä on moni pitkän linjan tekijä iskussa, mutta myös liuta uusia artisteja tekee mielenkiintoista musiikkia. Vaikka Tuomo Rannankari on kokenut muusikko, voidaan hänet sijoittaa vielä uudempien tulokkaiden laariin. Viime vuoden lopulla ilmestynyt Leikki on lasten työtä -albumi sai ansaitusti Emma-ehdokkuuden vuoden parhaaksi lastenlevyksi.

Tuomo Rannanakari tekee paljon myös trubaduurikeikkaa, mutta Sellosalin lavalle nousi hänen taustayhtyeensä Hiekkakakkuorkesteri. Kuuden hengen pumppu tarjosi musiikilisesti monipuolisen keikan, jolta taittui niin irkkufolk, rokki kuin letkeämmät reggaerytmit. Tuomon vuorovaikutteiset välispiikit rytmittivät mukavasti keikkaa. Taustamuusikoista useampi oli multi-instrumentalisti ja perinteisten kitaran, basson ja rumpujen lisäksi lavalla kuultiin erilaisia puhaltimia kuten tinapilliä, mutta myös haitaria ja viulua. Rannankari soitti laulun ohessa akustista kitaraa ja vastasi tietenkin muuveista, joita yleisön oli helppo apinoida.

Keikka alkoi uuden albumin nimikappaleella, joka tavoittaa iloisen irlantilaisen fiiliksen tinapillin saattelemana. Soitto kulki positiivisesti läpi keikan, vaikka draaman lakien mukaan käytiin pari kertaa myös alavireisemmissä tunnelmissa. Toisena kuultu Jälkeen Pikku Kakkosen oli kappale, johon onnistui samaistua niin lasten kuin aikuisenkin. Pikku Kakkonen on ohjannut arki-iltojen aikatauluja yli neljä vuosikymmentä ja tunnelmiin oli helppo heittäytyä, ja etenkin hetkiin, kun koko jengi kokoontui pihalle leikkimään tv-ohjelman jälkeen.

Muissa lauluissa käsiteltiin iätöntä leikkimistä, taikuutta, kesän antimia, kiusaamista ja ympäristökysymyksiä, aidon tuntuisesti ja ennen kaikkea optmistisesti. Keikan suurin hitti Seikkailukoneen tunnuskappale Seikkailulaulu esitettiin odotetusti keikan kiihdyttäessä loppusuoralle. Laulu on Rannankarin vanhempi sävellys, mutta uudelle levylle ensimmäistä kertaa taltoituna. Kappale todisti Hiekkiksen versiona olevansa yhtä lailla ehtymätön klassikko, vaikka Rannankari ei tavoita TV-versiosta tutun Reppu-Hepun räppisosuuden karismaa. Yhteislaulu raikasi yhtyeen myös nimikkokappaleen aikana sen verran innokkaasti, että keikasta taisi tulla hyvä kakku. Viimeisenä yhtye soitti laulun Sininen pallo, joka löytyy Tuomon edelliseltä albumilta Makeaa mahan täydeltä (2017). Se kannustaa pitämään huolta yhteisestä suuresta leikkipaikastamme.

Tuomo Rannankari ja Hiekkakakkuorkesteri tarjosi tavattoman hyvätapaisen keikan. Se oli kaikin puolin onnistunut paketti, jossa ei heikkoja lenkkejä ollut. Sympaattinen Rannankari on riittävän valovoimainen Sellosalin lavalle. Lauluissa on runsaasti polveilevia ideoita, sanoitukset eivät ole liian naiiveja eivätkä seiso yhden hokeman varassa. Laulut voisivat soida yhtä lailla radiossa keskitempoisten aikuisrokkipoppirallien seassa, sillä ne on soitettu samalla pieteetillä kuin ne olisi tehty aikuisille. Lapsetkin ansaitsevat laadukasta musiikkia. 

Kolmas Nainen @ Tavastia, Helsinki, 15.12.2019

Kuvahaun tulos haulle kolmas nainen tavastia

Pauli Hanhiemen Perunateatterin näin pari kertaa 1990-luvun lopulla Tavastialla, mutta Kolmas nainen näyttäytyi meikäläiselle vasta ensimmäistä kertaa. Koko kansan suosion saavuttaneet vuodet osuivat 1990-luvun alkuun, mutta kuluttivat niin paljon, että bändi hajosi vuonna 1994. Takaisin raiteille palattiin vuonna 2009, jonka jälkeen on julkaistu kolme albumia.  Poikavuosia yhtye kerrytti kuitenkin jo vuodesta 1982 häviten niukasti Peer Güntille Rockin SM-finaalin 1984. Seurasin pitkään yhtyettä sivusta, koska muutamat kappaleet ärsyttivät enemmän kuin ne jotka kiehtoivat. Ymmärsin vasta menestyksen vuosina, kuinka laadukkaasta yhtyeestä onkaan kyse. Sittemmin seurasin Pauli Hanhiniemen sooloprojekteja ja Sakari Pesolan yhtyettä Luunelonen tarkemmin myös livenä.

Tänä syksynä Kolmas nainen julkaisi uuden albumin Linjassa, joka on osoittautunut yhtyeen yhdeksi tasokkaimmista kokonaisuuksista. En hetkeen ole kuunnellut kotimaista albumia, jonka kuutta ensimmäistä biisiä voi kutsua singleiksi. Selvää tyytyväisyyttä oli havaittavissa myös Hanhiniemessä, joka viittasi keikan aikana kappaleen Voiko siihen kuolla olevan teos biisien joukossa. Mahtuu albumille pari tyhjänpäiväisempää kappaletta, mutta silti kokonaisuus on poikkeuksellisen elinvoimainen näyte veteraaneilta. Onneksi yhtye soitti juuri nuo kyseiset kuusi kappaletta keikan aikana.

Kolmas nainen päätti syksyn kiertueen Tavastian tuplakeikkaan. Lauantain konsertti myytiin hetkessä loppuun, joten itsekin sain liput sunnuntaille. Kiertue ei selkeästi ole mennyt hukkaan, sillä, sillä viimeinenkin keikka kulki alusta loppuun iloluontoisesti. Illan aikana kuultiin parisenkymmentä laulua, joista liuta uudelta albumilta, mutta mukana tietenkin suuret hitit sekä muutama yllättävämpi valinta kuten homman käynnistänyt Syksy rannalla. Onneksi niistä muutamasta rasittavasta rallista vältyttiin. 

Kolmas nainen on nykyään kuusi henkinen retkue. Alkuperäinen kitaristi Timo Löyvä lyöttäytyi remmiin paluun yhteydessä, vaikka oli lähtenyt yhtyeestä jo ennen suurta kansansuosiota. Kolmen kitaristin vyörytys soi niin hyvin kuin vain etelä-pohjanmaalainen southern rock parhaimmallaan voi. Sakari Pesola liidaa, mutta Timo Kivikangas ja Löyvä riffittelevät rinnalla mallikkaasti. Basisti Raimo Valkama ja rumpali Pasi Kallioniemi ovat yhä pettämätön kaksikko. Vaikea kuvitella, että näillä jätkillä on ollut joskus vaikeuksia oppia soittamaan instrumenttejaan, vaikka kaikkihan aina on hetken aloittelijoita. Pauli Hanhiniemi pääsee helpommalla, koska omin sanoin vain laulaa ja tanssahtelee keskellä, mutta ei pidä unohtaa, että Lautalla biisi lähtee käyntiin Hanhiniemen ”Lasse Pihlajamaa” harmonikalla ja huuliharppukin saa kyytiä biisissä Maailma on tyly. Paulin laulu kulkee puhtaasti ilman väkinäisyyttä. Hänen ruutupaitainen jokamies olemuksensa uhkuu varmuutta ja juttu luistaa luontevasti. Pauli äityi välispiikeissään poliittiseksi Posti-skandaalin jälkimainingeissa kummastellen Teuvo Hakkaraisen äänestäjiä ja muutenkin hallituksen käänteitä. Hieno heitto oli kommentti, että Tästä asti aikaa biisi yhdistää maailmaa, sillä siitä tykkäävät niin kommunistit, kansallissosialistit kuin kansallinen kokoomus. Niin totta.

Hanhiniemi on aina pukannut priimoja sanoituksia, mutta ei ole vikaa myöskään pääosin Pesolan ja Kivikankaan tarttuvissa sävellyksissä. Etenkin uusissa lauluissa on kestävien klassikkojen aineksia onnistuneiden sovitusten vuoksi. Hanhiniemi havainnoi tarkasti inhimillisiä arjen hetkiä, joista punoo tarinallisia kuvaelmia, joihin on helppo samaistua. Sinkkubiisi Suolaisemmat veet heruttaa lohtua niille, jolle ei ole jaettu tasan onnen lahjoja, mutta empatian taitoa niille, joille taas virtaavat makeammat vedet. Kolmas nainen soitti pöyhkeilemättömän keikan, joka huipensi kovatasoisen keikkavuoden kuin peijaiset hirvestyskauden. 

Settilista:

Syksy rannalla, Pelastautukoon ken voi, Iso tyttö & pikkutyttö, Voiko siihen kuolla, Linjassa, Ote talonkirjasta, Äiti pojastaan pappia toivoi, Onks meillä minkäänlaista mitään?, Tästä asti aikaa, Me ollaan ne, Maailma on tyly, Jerusalemin suutari, Pyörteeseen, Suolaisemmat veet, Oi Suomen nuoria!, Lautalla, Ooh Sammy, Hyvää ja kaunista Encore Kuinka siihen satuitkaan, Elämän tarkoitus, Talot ja tienhaarat

Vampire Weekend (US) @ Coliseu dos Recreios, Lissabon, 26.11.2019

Reilu kymmenen vuotta sitten Brooklynista nousi useita indebändejä laajempaan suosioon. Niistä yksi yhä vahvimmin porskuttava bändi Nationalin ohella on Vampire Weekend. Yhtye teki suuren vaikutuksen esikoisalbumillaan vuonna 2008. Se oli paras debyytti hetkeen, joka samalla uudisti indie-kenttää yhdistämällä intellektuellipoppiin afrovaikutteita. Vampire Weekend on pitänyt tasonsa korkealla myös seuraavalla kolmella levyllään, joista tuorein Father of the Bride julkaistiin viime keväänä. Sen kunniaksi yhtye on kiertänyt ympäriinsä ja päätti Euroopan osuuden Portugaliin. Vaikka viime aikaisissa Lissabonin artikkeleissa on viitattu Super Bock Em Stock -festivaaliin, niin tämä keikka oli täysin itsenäinen tapahtuma.

Ezra Koenigin johtama orkesteri on musiikin riemuvoitto. Alkuperäisestä nelikosta ovat kyydissä mukana basisti Chris Balo ja rumpali Chris Tomson. Multi-instrumentalisti Rostam Batmanglij jättäytyi bändistä muutama vuosi sitten. Yhtyeen livekokoonpano on muhkeampi, sillä lavalla nähdään myös toinen lyömäsoittaja Garret Ray, kosketinsoittaja Will Cansoneri, kitaristi Brian Robert Jones sekä koskettimien ja kitaran kera taustoja laulava Greta Morgan. Koenig on päälaulaja ja soittaa myös kitaraa. Vaikka hän on keulahahmo, osoittautui keikka kuitenkin musiikillisen kollektiivin täysosumaksi. Kiertueväsymyksestä ei ollut tietoakaan toisin kuin useamman keikan nähneenä matkalaisena, vaan soitto oli ilmavaa. Vampire Weekend veivasi reilun kahden tunnin setissä liki 30 kappaletta. Biisirepertuaari on bändillä jo sen verran mittava, että joitakin suosikkeja jäi silti puuttumaan.

Vampire Weekend veti areenan täyteen, vaikka edellisen kerran bändi oli soittanut Lissabonissa hiljattain viime kesänä. Saavat olla onnekkaita, sillä Suomessa bändiä ei ole nähty kymmeneen vuoteen. Permannolta ja hieman takavasemmalta katsottuna keikka kuulosti hyvältä. Lähemmäksi ei tungoksessa ollut mahdollista päästä. Yleisö oli messissä heti ensi-iskusta. Flower Moons starttasi keikan kuin vaanien, mutta jo neljäntenä kuultu upea Unbelievers sai permannon tömisemään. One (Blake’s Got A New Face) kutsui yhteislauluun taka-aitioita myöten. Suvantohetkiä kuultiin myös, mutta ne osuivat parin uuden albumin biisin aikaan, mutta toisaalta tuoreimmat hitit This Life ja Harmony Hall saivat suurimmat aplodit. Vampire Weekend tanssitti ja laulatti mielin määrin. Tosin dynamiikka lopun encoressa vähän laski, kun yleisö sai toivoa biisejä. Seitsemän ylimääräistä kappaletta oli vähän liikaa.

Vampire Weekend heitti kamarikelpoisen keikan, mutta isossa salongissa. Coliseu dos Recreios on siitä hyvä, että permanto on laskeva, joten taaempaa näkee myös hyvin. Viiden tuhannen hengen kekkerit ovat iso tapahtuma ja ainoa miinus on talossa poistuminen. Kapeat käytävät ja harvat uloskäynnit tekevät ulostautumisen tuskaisen hitaaksi, jotta siinä ehtii miettiä mitä tapahtuisi, jos syntyisi pakokauhu. Välttääkseen paniikin tunteen, kannattaa lähteä etujoukoissa. Astuessani ulos viimeisen biisin Walcottin tunnistettava pianosoundi alkoi nakuttaa riffiään. Matkalla musiikki vaimeni nopeasti korvissani, mutta mielessä melodia yltyi soiden vielä parin päivän päästä himassani. 

Settilista:

Flower Moon, Holiday, Bambina, Unbelievers, Everlasting Arms, One (Blake’s Got a New Face), Sympathy, Oxford comma, Jonathan Low, Unbearably White, Step, Sunflower, This Life, Married in a Gold Rush, Harmony Hall, Diane Young, Cousins, A-Punk, 2021, Giving Up the Gun, Jerusalem-New York-Berlin, encore Mansard Roof, Boston (Ladies of Cambridge), My Mistake, The Kids Don’t Stand a Chance, Worship You, Ya Hey, Walcott

Viagra Boys (Swe) @ SBSR Radio Room, Lissabon, 23.11.2019

Viagra Boys ponnistaa Tukholmasta, mutta on kerännyt laajempaa kansainvälistä huomiota, sillä syksyn mittaan bändi on kiertänyt Eurooppaa ja jatkaen matkaa vielä Australiaan saakka. Suomessa poppoo on soittanut joitakin klubi- ja festivaalikeikkoja. Viagra Boys on ollut kasassa vuodesta 2015 lähtien ja julkaissut yhden pitkäsoiton Street Worms (2018), joka on saanut kriitikoilta mainion vastaanoton. Lisäksi plakkarissa on muutama sinkku. Lajityyppiä on vaikea määritellä, mutta post-punkiksi sitä monipuolisuutensa vuoksi on helpoin kutsua.

Yhtyeen nimi on ristiriitainen, sillä touhu itsessään näyttää machoilulta, mutta biisien sanoma onkin päinvastaista, kun sanoituksissa pilkataan satiirisesti maskuliinista perusjantteria. Viagra Boysin jätkät eivät ole eilisen teeren poikia, sillä jokaisella heillä on taustaa erilaisissa saman lajityypin kokoonpanoissa. Bändin tunnusmerkki on ilman paitaa seilaava laulaja Sebastian Murphy, jonka ylävartalo on läpeensä tatuoitu. Hän onkin tehnyt tatuointeja päivätyökseen. Murphyn maneerinen lavakarisma on ajoittain vetelää, mutta välillä tosi punk. Muu bändi on tiukasti soittava nippu mitä tahansa naapurin poikia, joilta taittuu genre kuin genre. 

Viagra Boysin keikka oli osa Super Bock em Stock -festivaalia ja keikkaympäristönä toimi ulkoilmalava rautatieaseman katoksen alla. Venuen nimi SBSR Radio Room tuli sponsorilta. Lava kylpi savussa ja näytti vaikuttavalta asuinrakennusten välissä korkealla mäen päällä kuten kukkuloiden kaupungissa kuuluukin. Lissabonissa tuskin on samoja meluhaittasääntöjä kuin meillä Suomessa yöaikaan.  

Viagra Boysin setti rakentui suurelta osin Street Wormsin biisien varaan. Bändin musiikin vetovoima on tiukassa pulssissa, joka sykkii basistin ja rumpalin intensiivisestä yhteistyöstä. Sen päälle kitara, syntetisaattori ja rytmikkäästi hyödynnetty saksofoni, niin kattaus on varsin omintakeinen. Bändin isoin hitti Sports sai portugalilaiset laulamaan kertosäkeen mukana käsivarret tanassa. Just Like You ja varhaisempi sinkkujulkaisu Recearch Chemicals olivat illan parhaat tsyget. Muut biisit tuppasivat puuroutumaan ja venyivät turhan pitkien jamisessioiden myötä vanutteluksi. Vielä kun biisit olisivat sävykkäämpiä ja monipuolisempia, niin Viagra Boys olisi rujossa ja teatraalisessa esiintymisessään kelpo ryhmä.

Huomio kiinnittyy lavalla sekoilevan Sebastian Murphyn varaan, joka saattoi tovin istua ja poltella tupakkaa kaikessa rauhassa tai lyyhistyä lattialle pitkäksi aikaa makoilemaan. Homma näytti väliltä siltä, että Murphy oli ottanut puolen yön keikalle liikaa pohjia. Toisaalta niinä hetkinä, kun en uskonut Sebastianin jaksavan nousta enää eturintamaan, kaveri tempaisi itsensä monitorien päälle ja jatkoi laulamista sielunsa kyllyydestä samalla ruiskuttaen bisseä suustaan yleisön päälle. Sebastian Murphy sai aikaan rujon performanssin, jossa muoto on toistaiseksi vielä sisältöä vahvempi.

Josh Rouse (US) @ Teatro Tivoli BBVA, Lissabon, 23.11.2019

Kevin Morby joutui perumaan viime tinkaan Lissabonin keikkansa. Olin missannut Morbyn aikaisemmat Suomen vierailut, joten pientä harmitusta oli ilmassa. Kun paikan päällä selvisi, että hänen tilalleen oli hälytetty Josh Rouse, muuttui pettymys riemuksi. Nebraskasta kotoisin oleva Josh Rouse oli kovassa kuuntelussa 2000-luvun alkupuolella, kun hänen mainiot albuminsa 1972 (2003), Nashville (2005) ja Subtitulo (2006) olivat pieniä indiehittejä. Josh Rouse maustoi folk-laulujansa tarttuvilla pop-koukuilla, jotka upposivat laajempaankin yleisöön.

Sittemmin Josh Rouse on asettunut asumaan Espanjaan, mistä on luonnollisesti helppo piipahtaa naapurimaan puolelle konsertoimaan. Näin luulisi, mutta Rousen edellisestä Lissabonin vierailusta oli vierähtänyt kahdeksan vuotta. Josh Rouse yhtyeineen soitti lähes sata vuotta vanhassa Teatro Tivolissa, joka on on alun perin palvellut elokuvaa, mutta myöhemmin erilaisia kulttuuritapahtumia baletista alkaen. Teatro Tivoli on Savoyn henkinen paikka tuhannen hengen kapasiteetillaan.

Josh Rouse soitti kolmen espanjalaismuusikon kanssa. Yhtyeen edellisestä julkisesta keikasta oli kulunut useampi kuukausi, mutta soitto rullasi hyvin. Lissabon avasi joulukiertueen, joka ulottuu Euroopasta rapakon taakse. Ainoastaan soundcheck oli tehty hosuen, sillä ensimmäisen biisin soundit toiselle riville kuulostivat karmealta. Onneksi miksaaja oli hereillä ja namiskat säädettiin lennosta kohdilleen. Pitkin keikkaa Josh Rouse käytti kuitenkin useita minuutteja puoliakustisen kitaransa virittämiseen. Se keskeytti hyvin rullannutta flow’ta, mutta onneksi Rouse piti yleisön mielenkiintoa yllä jutustelullaan.

Josh Rouse on koko uransa ajan tuottelias, vaikka en ole hänen viimeisiä vaiheitaan seurannutkaan. Nyt juhlakauteen Rousen julkaisema tuore The Holiday Sounds of Josh Rouse -albumi on peräti hänen 13. pitkäsoittonsa. Rouse sisällyttikin kolme jouluista kappaletta soittolistaansa. Muuten setti sisälsi niitä tuttuja kappaleita, joita kuuntelin aikoinani, joten keikasta tuli hyvällä tavalla nostalginen kokemus. Josh Rouse on velho säveltämään tarttuvia ja teeskentelemättömiä folkpopralleja.

Portugalilaisyleisö istui kuuliaasti paikoillaan siihen asti, kunnes eturivissä istunut keski-ikäinen mies nousi ylös ja veti Carolina-biisin aikana sellaiset muuvit, että muidenkin oli nostettava takamukset ylös ja ryhdyttävä joraamaan hymyissä suin. Tunnelma pysyi iloisena keikan loppuun asti. Vaikka taustamuusikot olivat vaitonaisia pokerinaamoja, kuulosti soitto läpi keikan letkeältä. Basisti ja kitaristi hoitivat myös hienosti taustalaulajan tehtävät. Yleisöltä kuultiin vahvaa taustatukea Come Back (Light Therapy) ja Love Vibrations -hiteissä.

Jengi huuteli innokkaasti toivebiisejä, mutta rajallisen ajan puitteissa ei kenenkään toiveita näytetty toteuttavan. Juuri ennen illan viimeistä biisiä päästin suustani lauseen: It’s the Night Time. Sieltä se kappale tuli, ei siksi, että Rouse olisi kuullut pyyntöni, vaan siksi, että minulla kävi hyvä tuuri. Tämä pieni onnekas hetki kuvastaa sitä fiilistä, mikä syntyi Josh Rousen yllättävästä näkemisestä Lissabonissa lauantai-illassa.

Orville Peck (CAN) @ Casa do Alontejo / EDP Room, Lissabon, 23.11.2019

Yksi indiekentän puhutuimpia artisteja on tällä hetkellä Orville Peck. Hän on luonut konseptin, jossa henkilöllisyys pysyy salassa. Orville Peck pukeutuu kuin rodeotähti, mutta hänen kasvonsa kätkeytyvät hapsumaskin taakse. Peck laulaa syvällä kantrilaulajan äänellä, joka parhaimmillaan nousee korkeaksi kuin Roy Orbisonilla, kuten hienossa Dead of Night -kappaleessa. Maskin taakse kätkeytyminen kiehtoo ja tekee artistista jännittävämmän. Lisäksi Orville Peck panostaa visuaalisuuteen, joka tavoittelee samankaltaista unenomaisen mystistä tunnelmaa kuin Chris Isaak aikoinaan Wicked Game -kappaleessa, joka assosioi Orville Peckin musiikin vahvasti David Lynchin filmikuvastoon. 

Orville Peck on pseudonyymi, mutta salaperäisen taiteilijanimen takaa löytyy mitä varmemmin Daniel Pitout, kanadalainen muusikko, joka on soittanut rumpuja mm. punkbändissä Nu Sensae. Tietoa ei ole vahvistettu artistin toimesta, mutta valokuvien pohjalta on todistettu, että Orville Peckillä on tismalleen samat tatuoinnit kuin Pitoutilla. Myyttisyys on siis hieman laimentunut tunnistamisen myötä, mutta koska Pitout ei ole entuudestaan iso nimi, on Orville Peck kuitenkin kiinnostava uusi tuttavuus. Todennäköisesti ilman naamioitumista vanhaa punkkaria ei olisi otettu kantrilaulajana yhtä vakavasti.

Orville Peck soitti 1600-luvun lopulla rakennetussa Casa do Alontejon EDP-salissa. Ympäristö oli ainutlaatuisen pramea. Tilan pinnat ovat saaneet arabivaikutteita ja katse harhaili yhtä tiuhaan seinillä kuin lavalla. 1900-luvulla paikka toimi Lissabonin ensimmäisenä Casinona, mutta nyt siis satunnaisena konsertti- ja juhlapaikkana. Orville Peckin ympärillä kävi kuhina ja ihmisiä riitti jonoksi asti niin, etteivät kaikki halukkaat edes mahtuneet sisään.

Peckin taustalla esiintyi nelihenkinen bändi, jonka kaikki soittajat olivat sonnustautunut teeman mukaisesti cowboy-asuihin stetsoneita myöten. Peck julkaisi kuluneena vuonna debyyttialbumin Pony, joten settilista käsitti ensimmäisen levyn materiaalia tosin parilla coverilla vahvistettuna. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Big Sky, joka käynnistyi sävykkäästi. Toisena kuultu Winds Change vähän laahasi ja kolmas Queen of the Rodeo tavoitti tarkoituksensa. Singlenä julkastu Turn to Hate soi isosti. Orville Peck kuulosti kaiken kaikkiaan muhkeammalta kuin mitä levykuuntelun perusteella olisi voinut odottaa. Orville Peck ratsastaa parhaiten iltahämärässä, pienillä lavoilla punaisten lyhtyjen alla. Päivänvalossa tämä tuskin toimisi yhtä maagisesti.

Orville Peck voi olla toisille vitsi, jossa musiikki jää puitteiden varjoon, mutta toisille hän avaa uusia ovia coolin countryrockin pariin. Toisaalta hahmon takaa on mahdollista esiintyä rehellisemmin kuin ilman roolia, jolloin performanssi voi tuntua teeskentelyltä varsinkin punkkarilta. Joka tapauksessa Orville Peck näyttää tekevän juttuaan vilpittömästi. Ounastelen kuitenkin, että Orville Peck jää jännittäväksi konseptiksi, joka viehättää vain hetken – paitsi jos sävelkynästä syntyy entistä parempia säveliä. Poni on valjastettu, mutta viilettääkö ori laajemmille preerioille onkin sitten toinen tarina.