Depeche Mode (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 18.2.2018

Kuvahaun tulos haulle depeche mode helsinkiNew York Times julkaisi mielenkiintoisen artikkelin, jossa oli tutkittu miten teininä löydettyä musiikkia rakastaa koko elämän. https://www.nytimes.com/2018/02/10/opinion/sunday/favorite-songs.html?smid=fb-share Depeche Mode on minulle sellainen. Olin artikkelin mukaisesti varhaisteini, kun koulukaveri tutustutti minut Depeche Moden maailmaan. Erityisesti kappaleet Everything Counts ja Shake the Disease -tekivät tuolloin vaikutuksen.

IMG_0104Depeche Mode on Lontoon itäpuolella Essexin Basildonissa perustettu elektronisen popmusiikin menestyneimpiä yhtyeitä. 1980-luvun alusta bändi on julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja, joista tuorein Spirit ilmestyi viime vuonna. Yhtye kiertää maailman konserttilavoja nyt Global Spirit -otsakkeen nimissä. Alkuun bändi oli pienemmän yleisön suosikki. Popimpi ilme sai pian industriaalisempia sävyjä, mutta muuttui samalla melodisemmaksi. Suurempaan suosioon yhtye kapusi 1980-luvun loppupuolella. Hittilevy Violator (1990) varmisti maailmanlaajuisen menestyksen. Depeche Mode on ollut minulle hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta loistavien sinkkujen bändi. Kokoelmat: Singles 1981-85 ja Singles 1986-1998 todistavat Depeche Modean nerokkuuden. Yhtye on tänä päivänäkin suuri, mutta isoja hittejä ei ole tullut aikoihin, joten kolmatta sinkkukokoelmaa tuskin on odotettavissa.

IMG_0113Depeche Mode on pysynyt brändinsä osalta aina lestissään. Siihen vaikuttaa ensisijaisesti yhtyeen laadukas musiikki, mutta toisaalta tapa näkyä mediassa. Depeche Mode ei höpise turhia. Sen visuaalinen ilme on levynkansissa, musiikkivideoissa ja valokuvissa aina huoliteltua. Tyylikkyyden takuumiehenä on varsin usein Anton Corbjin. Hän on arvostettu visualisti (valokuvaaja, musiikkivideo-ohjaaja ja elokuvaohjaaja), jonka muita asiakkaita on mm. U2. Corbjinin ensimmäinen yhteistyön tulos oli Black Celebration (1986) -albumille tehty A Question of Time -video.IMG_4140.jpgDepeche Mode on vahva livebändi, vaikka edustaa genreä, jonka esiintymisistä jää yleensä mieleen vahva visuaalisuus. Eritoten Dave Gahan on karismaattisista laulajista aliarvostetuin. Hän ottaa yleisön haltuun heti ensimmäisestä virnistyksestä ja vakuuttaa bravuurillaan väkkärämäisellä pyörimisellä olevansa yhtä häikäisevä kuin Chuck Berry ankkakävelyssään. Andy Fletcher on majesteetillinen hahmo kosketinsoittimiensa takana. Bändin musiikilliset aivot kuuluvat kitaristi/kosketinsoittaja Martin Gorelle. Vakituisen kiertuekokoonpanoon kuuluu lisäksi riehakas rumpali Christian Eigner sekä kosketinsoittaja/basisti Peter Gordeno, jotka auttavat pitämään soundin rouheana.

Esityksen taustalla nähtiin vuoroin turhankin simppeleitä grafiikoita, vahvoja lyhytelokuvan omaisia tarinoita ja live-kameraa. Anton Corbjinin ohjaamat Cover Me ja Walking in My Shoes -kappaleiden taustavideot olivat komeita, mutta mieluummin olisin tihrustanut Martin Goren kajaalisilmiä ja Gahanin energistä liikehdintää. Videoita seuratessa musiikki jää helposti varjoon.

img_4146.jpgDepeche Mode soitti odotetun keikan. Yhtye on veivannut samaa tarkoin treenattua settiä kaupungista toiseen. Vanhojen hittien seassa kuultiin uusia biisejä vain kolme, joista Going Backwards on paras. Ultra (1997) -albumilta soitettiin peräti viisi kappaletta, joista pari lauloi tuttuun tapaan Martin Gore. Encoren alussa kuultiin yllättävin valinta, kun Martin esitti kappaleen I Want You Now. Riisutussa versiossa hänen äänensä pääsi parhaiten esille. Varsinaisessa setissä kuultiin alkupään tuotannosta vain yksi kappale: Everything Counts. Se oli keikan kohokohta. Se oli sitä eilen ja on oleva aina, jos NY Timesin artikkeliin on uskominen.

IMG_0103

Settilista:

Going Backwards

It’s No Good

Barrel of A Gun

A Pain That I’m Used To

Useless

Precious

World in My Eyes

Cover Me

Insight

Home

In Your Room

Where’s the Revolution

Everything Counts

Stripped

Enjoy the Silence

Never Let Me Down Again

Encore

I Want You Now

Walking in My Shoes

A Question of Time

Personal Jesus

IMG_4103

Kraftwerk (Ger) @ Finlandia-talo, Helsinki, 15.2.2018

Kuvahaun tulos haulle kraftwerk helsinkiLänsimaisen populaarikulttuurin historiassa Kraftwerk on yhtä merkittävä kuin Elvis Presley tai The Beatles. Kraftwerk ei ole suosiossa mitattuna lähellekään samaa kaliiberia, mutta yhtä tärkeä edelläkävijä ja suunnannäyttäjä. Saksan Düsseldorfissa lähes viisikymmentä vuotta sitten perustettu yhtye loi sähkökäyttöisillä laitteilla tuotetulla musiikilla pohjan modernille elektroniselle popille mitä kuulemme päivittäin.

IMG_4023Kraftwerkin alkuvuosien kokeellinen elektroninen musiikki ei löytänyt yleisöä, mutta klassisten albumien Autobahn (1974), Radioactivity (1975), Trans-Europe Express (1977) ja The Man-Machine (1978) populaarimpi ote avasivat ovet suuremmalle yleisölle. Alkuperäisestä kokoonpanosta on yhtyeessä mukana edelleen Ralf Hüttner, joka on yhtyeen keulahahmo ja biisintekijä. Hän laulaa myös minimalistiset sanoitukset. Toinen alkuperäinen nokkamies Florian Schneider hyppäsi kelkasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Kraftwerk jatkaa edelleen nelimiehisenä, joka on oleellinen osa yhtyeen ilmettä. Muut konevelhot ovat Friz Hilpert, Henning Schmitz, jotka hekin ovat olleet mukana lähes kolmekymmentä vuotta sekä vuonna 2012 linjastolle astunut Falk Grieffenhagen.

img_00961.jpgKraftwerk on vieraillut useasti Suomessa, mutta pari edellistä keikkaa ovat olleet Flow-festivaalilla. Nyt Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo tuntui tismalleen oikealta paikalta tuplakonsertille, sillä onhan Finlandia-talo aikalaisena vain vuoden Kraftwerkia nuorempi. Kraftwerk veti kaksi parituntista settiä vain reilun tunnin breikillä, joista itse olin todistamassa ensimmäistä vetoa. Kova suoritus vanhoilta herroilta, vaikka patsasmainen esiintyminen ei ole verrattavissa monen yhtyeen fyysiseen live-esitykseen. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä.

IMG_4026Kraftwerkin 3D-kiertue starttasi helmikuun alussa Dresdenissä ja jatkoi Venäjän kautta Helsinkiin. Konsertti oli musiikin osalta nippu yhtyeen tunnetuimpia kappaleita tuoreina miksauksina. 3D-pahvilasit päässä katsottuna keikka oli audiovisuaalisesti huikea kokemus, vaikka projisoitu kuvasto visualisoi kappaleet pelkistetysti yksi yhteen teeman mukaan.  Moderni teknologiayhteiskunta on aina ollut se perusaineisto, jota Kraftwerk insinöörin tarkasti ihannoi ja toisaalta kritisoi.

IMG_4024

Kraftwerkin vaikutus musiikin eri tyylilajeihin on vertaansa vailla. Ilman heitä ei olisi 1980-luvun syntpop-yhtyeitä kuten Depeche Mode. Ilman Kraftwerkia ei olisi teknomusiikkia, jossa elektroninen musiikki yhdistyi funkin poljentoon. Eikä 2000-luvun Daft Punkin robottipoppia olisi syntynyt ilman Kraftwerkin olemassaoloa. Yhtye on myös melodisten elektroriffien isä. Tuskin Gösta Sundqvist olisi keksinyt koko kansan rakastamaa hoilauslaulua Pohjois-Karjala kuuntelematta Kraftwerkia.

IMG_4032Konsertti alkoi klo 19. Settilista oli tismalleen sama kuin aikaisemmin kiertueella. Tarkkaan visuaalisuuteen nojaava esitys ei anna tilaa improvisaatiolle. Yhtye soitti kappaleita kattavasti, mutta moni kuultiin potpurin muodossa, joka on tuttua The Mix ­-ja 3D The Catalogue -kokoelmilta. Ensimmäinen biisi yhdisteli pedagogisesti Numbers ja Computer World -kappaleita. Sen jälkeen huomasi osaavansa laskea saksaksi kymmeneen. Kolmantena kuultu Computer Love on parhaita esimerkkejä yksinkertaisen tarttuvasta riffistä, joka on massalle tutumpi Coldplayn Talk –kappaleen modifikaatiosta.

IMG_0094The Model oli ensimmäinen kappale, jossa taustavisuaalisuus rakentui vanhoihin arkistomateriaaleihin mallimaailmasta. Tällöin kolmiulotteisuuden funktio ei ollut niin merkittävä. Samaan tapaan arkistomateriaaliin tukeutui Tour de France -osuus. Viimeisen kappaleen jälkeen Kraftwerk nousi vielä vartiksi lauteille ja esitti kärkeen ehkä sen tunnetuimman kappaleensa The Robots. Ylimääräinen osuus päättyi osuvasti Music Non Stopin ehtymättömyyteen. Yhtä loputonta on Kraftwerkin resonoiva taival tässä kosmoksessa. Aika voi jättää Kraftwerkin, mutta sen luoma musiikki ei jää koskaan ajasta.

img_0091.jpg

Settilista:

Numbers / Computer World

It’s More Fun to Compute / Home Computer

Computer Love

The Man Machine

Spacelab

The Model

Neon Lights

Autobahn

Airwaves

Geiger Counter / Radioactivity

Electric Café

Tour de France / Prologue / Etape 1 / Chrono / Etape 2

Trans-Europe Express / Metal on Metal / Abzug

Encore

The Robots

Aérodynamik

Planet of Visions

Boing Boon Tschak / Techno Pop / Music Non Stop

img_0088.jpg

 

 

Belle and Sebastian (UK), Pictish Trail (UK) @ De Roma, Antwerpen, 5.2.2018

Majesteetillinen De Roma rakennettiin alun perin elokuvateatteriksi vuonna 1928. Se oli aikansa suurimpia elokuvateattereita kahden tuhannen istumapaikallaan koko Euroopassa. Muualla vastaavia hienoja rakennuksia on romutettu ilman järjen hiventä. De Roman kohtalo näytti myös pitkään huonolta. 1970-luvulla siellä alettiin järjestää konsertteja, kunnes toiminta lakkautettiin kokonaan 1982. De Roma kunnostettiin vapaaehtoisvoimin 2000-luvun alussa ja nyt se on toiminut viisitoista vuotta Antwerpenin kulttuuritapahtumien pyhättönä.

img_3854-e1517932040749.jpgSkotlannista on siunaantunut useita hyviä artisteja. Yksi sen kärkinimistä on Belle and Sebastian, joka on niittänyt mainetta reilun 20 vuoden ajan. Onnistunut esikoisalbumi Tigermilk, julkaistiin 1996 ja siitä lähtien musiikkia on ilmestynyt säännöllisesti. Viimeisin teossarja on EP-trilogia How to Solve Our Human Problems, josta tätä kirjoittaessa kolmas osa on vielä julkaisematta. Kaksi ensimmäistä osaa todistaa, että yhtyeen luovuus on ehtymätön. Oli ilo olla läsnä kiertueen aloituskonsertissa Antwerpenissa.

Stuart Murdochin johtama yhtye on seitsenhenkinen, mutta parhaimmillaan De Roman lavalla nähtiin yhdeksän muusikkoa. Isosta kokoonpanosta huolimatta yhtyeen soundi on sievä. Se kuulostaa hyvällä tavalla kepeältä. Bändin lavapreesens on jäykkä, eihän skottien suonissa virtaa salsa. Silti Belle and Sebastianin esiintyminen on vilpitöntä ja ilmavaa kuin nummilla puhaltava tuuli. Vaikka Murdoch on keulahahmo, vaikuttaa yhtye tasapuoliselta joukkeelta, missä muutkin pääsevät ääneen. Kitaristi Stevie Jackson, joka myös säveltää joitakin yhtyeen kappaleita, osallistui sekä yksin että duettona lauluosuuksiin, joista osoituksena uutta EP-satoa oleva mainio Sweet Dew Lee. Stevien välipuheet yrittivät naurattaa yleisöä, mutta hän ei onnistunut ihan yhtä hyvin kuten eräs heppu, josta lisää myöhemmin. Samoin kosketinsoittaja, huilisti, viulisti Sarah Martin lauloi vakuuttavasti The Same Star -kappaleen, joka on parasta uutta Belle and Sebastiania.

IMG_3861Stuart Murdoch lauloi keikan aluksi Nobody’s Empire. Toisena soitettu I’m a Cuckoo ei tahtonut lähteä käyntiin. Kitaristit sekoilivat sen verran, että vasta kolmas kerta toden sanoi. Se jäikin ainoaksi merkiksi rutiinin puutteesta, sillä muuten keikka sujui kuin belgialaisilta oluen valmistaminen. Murdoch on myös elokuvantekijä ja visuaalisuuteen satsataan luonnollisesti taustaprojisoinneissa. Koko keikan ajan esitystä elävöittivät multimediaaliset elementit. Eritoten vanhat hyvin leikatut arkistomateriaalit värittivät yleisurheilun juhlaa kappaleessa The Stars of Track & Field. Urheilu on mieleinen aihe Murdochille, joka taitaa yhä kantaa kovinta poptähden juoksemaa maratonaikaa 2:57:08.

IMG_3872Keikan loppupuolella Stuart Murdoch kutsui joukon väkeä lavalle tanssimaan. The Boy with the Arab Strap laittoi lanteet heilumaan. Jorauksen jälkeen rauhoituttiin ja Stuart laskeutui lavan reunalle istumaan tanssijoiden kanssa.  Hän esitti vaikuttavasti kappaleen Legal Man.  Encoren kärkeen Stevie Jones lauloi kantrilauluksi tituleeraamansa The Wrong Girl. Viimeisenä esitettiin yleisön toivekappale, joka ironisesti oli nimeltään Get Me Away From Here, I’m Dying.  Olisin kaivannut dynaamisempaa lopetusta keikalle, mutta kaikkea ei voi saada. Tämä kelpasi komeasti. Konsertti meni heittämällä Ruisrokissa vuonna 2010 nähdyn edelle, vaikka festareita ei saakaan verrata klubikeikkoihin. Setti kesti tunnin ja kolme varttia. Etenkin ensimmäinen tunti meni kuin pilvissä. Uudet kappaleet toimivat, mutta ilahduttavaa oli kuulla liuta lauluja debyyttialbumin lisäksi If You’re Feeling Sinister (1996) ja The Life Pursuit (2006) -albumeilta.IMG_3874

Lämmittelijän roolissa nähtiin niin ikään skotlantilainen Pictish Trail taitelijanimen takana seisova Johnny Lynch. Hän on veikeä persoona ja uusi mainio tuttavuus. Musiikillisesti ja ulkomuodollisesti hän muistuttaa hieman John Grantia. Pictish Trail -taiteilijanimen alla Lynch työstää elektronissävyistä poppia, jossa maalailevuus ja iskevyys lyövät hauskasti kättä. Lynch esiintyi kolmihenkisen bändin kanssa, joka olisi puhjennut täyteen kukkaan pidemmällä keikalla. Joka tapauksessa 30 minuutin veto oli kompakti ja Dead Connection on kelpo pop-kappale. Lynch osoittautui illan viihdyttäjäksi. Välipuheet sai yleisöltä makeimmat naurut. Hän kertoi asuvansa pienellä syrjäisellä saarella nimeltä Eigg, missä on vain 105 asukasta. Lynch toivoo Skotlannille itsenäisyyttä päästäkseen edustamaan maata Euroviisuissa.

IMG_3857

Pictish Trail

De Romassa kaikki sujui ripeästi. Ovet avattiin 45 minuuttia ennen konsertin alkua. Mitään ei tarvinnut jättää arvailun varaan,  sillä esitysajat olivat selkeästi esillä. Baarista sai ostaa virvokkeita jonottamatta, kun ensiksi hankki juomalappuja eri tiskiltä. Baarissa oli pitkälle toista kymmentä henkeä ojentamassa janoisille pikkupinttejä. Esitysten välissä oli puolen tunnin tauko, joten siinä ehti pyöriä ympäriinsä De Romaa. Vanha elokuvateatterin aulan seinillä oli aitoja vanhoja julisteita, sekä hauskoja leffahenkisiä maalauksia. Itse sali on loistokas, mutta ei liian pramea. Permannolta ei ollut penkkejä, joten seisaaltaan väkeä oli arviolta reilu tuhat. Eikä De Roma ole saanut nimeänsä ikuisesta kaupungista, vaan talon rakennuttaneesta Jean-Babtiste Romeon mukaan. Toivottavasti talon tulevaisuus on yhtä ainainen.

IMG_3851

Settilista

Nobody’s Empire

I’m a Cuckoo

We Were Beautiful

She’s Losing It

Sukie in the Graveyard

Sweet Dew Lee

Electronic Renaissance

We Rule the School

I’ll Be Your Pilot

Little Lou, Ugly Jack, Prophet John

The Same Star

Play for Today

The Stars of Track and Field

The Boy With the Arab Strap

Legal Man

Judy and the Dream of Horses

Encore

The Wrong Girl

Get Me Away From Here, I’m Dying

 

Nada Surf (US) @ L’Aéronef, Lille, 3.2.2018

img_3746.jpgNew Yorkilainen indieyhtye Nada Surf on suosittu Ranskassa. Let Go -merkkiteoksensa 15-vuotista taivalta juhlistava yhtye aloitti Euroopan kiertueen Amsterdamista, mutta patonkien maassa yhtye soittaa peräti yhdeksässä kaupungissa. Ranskan osuus avattiin Lillessä ja sen ykkösklubissa nimeltä L’Aéronef. Nyt ei puhuta pikkupaikasta, sillä La Sal Grande vetää 1850 henkeä. Aivan rautatieaseman vieressä sijaitsevaan klubiin mennessä tuntuu kuin nimensä mukaisesti astuisi lentokoneeseen. Isoon saliin saa kavuta monta tärähtelevää metalliporrasta, jonka jälkeen on huolellinen turvatarkastus, mikä on varsin ymmärrettävää maassa, jossa Bataclanin verilöyly ei unohdu. Muuta lentokoneeseen viittaavaa paikassa ei ole kuin sen funktionaalisuus. En muista hetkeen olleeni yhtä viihtyisässä ja toimivassa klubissa, joka on yhtä aikaa iso ja intiimi.

IMG_3750Nada Surf soitti kaksiosaisen keikan, jossa kuultiin lähes kolmen tunnin verran musiikkia. Ensimmäinen puolisko pyhitettiin klassikkoalbumille. Toinen puolisko tarjosi yhtyeen avainkappaleita koko uran varrelta. Nada Surf aloitti toimintansa 1990-luvulla triona ja sama kolmikko kapusi lavalle. Vain laulaja Matthew Caws säesti itseään kitaralla, basisti Daniel Lorcan ja rumpali Ira Elliotin laulaessa stemmoja. He esittivät ensimmäisenä Let Gon avaavan kappaleen Blizzard of ’77. Sitten kytkettiin plugit kaappeihin ja lavalle riensi kitaristi Doug Gillard, josta tuli yhtyeen varsinainen jäsen vasta 2012. Lavalla nähtiin lisäksi kiertuekosketinsoittajana toimiva Louis Lino.

Nada Surf on aliarvostettu bändi Yhdysvalloissa. Sitä pidetään yhden hitin ihmeenä. Vuonna 1996 julkaistu Popular nousi high school -henkisen musiikkivideon avittamana suursuosioon. Bändi ei kuitenkaan saanut julkaista toista albumia Elektra Recordsin kautta, vaan se dropattiin tylysti ulos. Ei Nada Surf mihinkään kadonnut. Yhtye on julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja oman MarDevin ja uskollisen Barsukin kautta, jotka ovat saaneet hyviä arvioita erityisesti Euroopassa. Yhdysvalloissa Nada Surf on joutunut arvostetun Pitchforkin halveksunnan kohteeksi. Lienee liian keskitempoista ja keskivertoista.

IMG_3721Nada Surf soittaa kitaravetoista melodista rokkia, jota on helppo verrata skotlantilaiseen Teenage Funclubiin. Itseäni yhtyeessä viehättää sen tasalaatuisuus. Hittejä ei ole, mutta eipä myöskään huteja. Let Go -albumiin kului tasan tunti. Hienoimpia hetkiä olivat Fruit Fly, joka kasvaa balladista voimapopiksi ja Hi-Speed Soul, jossa kitarariffit tavoittavat hetkittäin Johnny Marrin ilmavuutta. Yleisön lemmikkejä olivat hempeämmät Blonde On Blonde ja Inside of Love sekä iskevä Happy Kid. Daniel Lorcan tulkitsema La Pour Ca nappasi paikallisilta viimeistään pisteet. Yhtyeen välispiikeistä selvisi yksi syy menestykseen Ranskassa: sekä Caws että Lorca puhuivat pitkät pätkät sujuvaa ranskaa. Molemmat ovat käyneet ranskankielistä koulua ja viettäneet lapsuudessaan aikaa maassa.

IMG_3744Ennen varsinaista settiä bändi piti kahdenkymmenen minuutin breikin. Hyvä oli yleisönkin hengähtää, sillä varsinainen osuus tarjosi tarttuvia kappaleita melkein ähkyksi saakka. Näin yhtyeen ensimmäistä kertaa, joten kynnys yliannostukseen oli korkealla. Periaatteessa minulle olisi riittänyt Let Gon läpikäynti, mutta kun tuli Lilleen asti lähdettyä, niin nautin koko kattauksesta. Nada Surf toimii virheettömästi livenä, mutta mitään superkarismaattista lavaelämystä yhtye ei esitä, kuten ei verrokki Teenage Fanclubikaan. Musiikki puhuu puolesta.

Nada Surfin jälkimmäinen setti poimi kappaleita jokaiselta seitsemältä albumilta. Yllätysvalinnat olivat Neither Heaven Nor Space, joka löytyy B-Sides -kokoelmalta ja Stalematen kyljessä repäisty versio Joy Division -ikivihreästä Love Will Tear Us Apart. Encoressa kuultiin vielä kolme kappaletta, joista eritoten Always Love pisti jengin uppopaistumaan kuin perunat öljyssä.

IMG_3736

 

Settilista

Blizzard of ’77

The Way You Wear Your Head

Fruit Fly

Blonde on Blonde

Inside of Love

Hi-Speed Soul

No Quick Fix

Killian’s Red

La Pour Ca

Happy Kid

Treading Water

Paper Boats

Imaginary Friends

Teenage Dreams

What Is Your Secret

Cold to See Clear

No Snow on the Mountain

The Moon is Calling

Out of the Dark

Disposession

Your Legs Grow

Do It Again

Neither Heaven Nor Space

Robot

Stalemate/Love Will Tear Us Apart

The Fox

Amateur

See the Bones

Encore

Popular

Always Love

Blankest Year

 

 

Hot Snakes (US) @ Sticky Mike’s Frog Bar, Brighton, 1.2.2018

Englannin sateenkaaripääkaupungin mainetta kantava Brighton on Etelä-Englannin helmi. Kaupunki teki vaikutuksen myös toisella tapaa, sillä heti rautatieaseman ulkopuolella kaksimetrinen korsto haukotteli suustaan sateenkaaren miltei jalkojeni juureen. Siitä olikin hyvä rientää klubiin nimeltä Sticky Mike’s Frog Bar, jonka lauteilla esiintyisi tänä iltana Hot Snakes.

hotsnakesSan Diegosta kotoisin oleva Hot Snakes on post-hardcoren mielenkiintoisimpia kokoonpanoja. Yhtye teki läpimurtonsa 2000-luvun alussa ja kolmen kovan albumin jälkeen jäi pitkälle tauolle, kunnes kytkivät taas soittimet vahvistimiin. Hot Snakesin pääpiruilla on historiaa monessa bändissä (Drive Like Jehu, Rocket from the Crypt), joten kyseessä ei ole ihan untuvikkojen joukkio. Nyt viidenkympin kieppeillä olevat äijät ovat paluun kunniaksi tuutanneet uuden singlen myöhemmin tänä vuonna julkaistavalta albumilta Jericho Sirens. Lisäksi Sub Pop on laittanut ulos vanhan tuotannon uusintapainoksina – ja onneksi vinyyleinä, sillä vielä viime vuosikymmenen alussa ilmestyi paljon hyvää tavaraa vain cd-formaatissa.

IMG_3610Sticky Mike’s Frog Bar on kahden kerroksen baari. Yläkerrassa hengailutilaa ja varsinainen klubi alakerrassa. Ostin lipun ennakkoon WeGotTickets -nettimyynnin kautta. Ostotapahtuma sujui ongelmitta, mutta varsinaista tikettiä eivät ennalta toimittaneet. Viestissä korostettiin vihreiden arvojen vuoksi, että lippua ei tarvitse tulostaa. Riittää, kun ottaa mukaan viitenumeron. Tämä vaikutti hieman epävarmalta touhulta, varsinkin kun saapuu kaukaa. Lisäjännitystä toi lumimyrsky, joka viivästytti lentoa usealla tunnilla. Lopulta ehdin keikalle kreivin aikaan. Sisäänpääsyyn riitti lopulta, että nimi oli listalla.

IMG_3608Oven takaa avautui klubi, joka paljastui melkoiseksi hobittiluolaksi. Korkeutta ei ollut paljon yli päälaen, mutta katossa oleviin useisiin palkkeihin olisi lyönyt päänsä keskimittainenkin. Palkit oli sentään pehmustettu. Pari sataa henkeä vetävä klubi oli sokkeloinen ja musiikin kuunteluun epäkäytännöllinen. Hetkittäin loppuunmyydyssä konsertissa valtasivat mielen klaustrofobiset ajatukset, varsinkin tulipalon sattuessa. Näköyhteys lavalle tarjotaan vain niille, jotka tunkeutuvat eturiviin. Aikomukseni oli kuunnella Hot Snakes paraatipaikalta, mutta asetuin kuitenkin lavan laitamille. Hyvä niin, sillä keikan mittaan olisin lentänyt nurin monta kertaa eturivin väen heiluessa ja ryntäillessä kuin mullilauma. Crowd Surfingilta ei myöskään vältytty. Kelpo meininkiä, koska yleisö oli suurelta osin setäosastoa.

IMG_3578Hot Snakes on kiertänyt pitkin Englantia ja keikkakunto oli trimmattu kuosiin. Yhtye tarjosi monipuolisen kattauksen yhtyeen tuotannosta. Ilahduttavasti joukossa oli uutta materiaalia, josta etenkin single Six Wave Hold-Down istui muiden sekaan komeasti. Debyyttialbumi Automatic Midnight (2000), kova kakkonen Suiside Invoice (2002) ja killeri kolmonen Audit in Progress (2004) kahlattiin demokraattisesti läpi. Henkilökohtaisesti juuri Audit in Progress on tehnyt suurimman vaikutuksen, jolta kuultiinkin räjäyttävät Braintrust, This Mystic Decade ja Plenty for All.

IMG_3585Yhtyeen rumpalina toimi palmikkopää Jason Kourkounis, joka piti paketin kasassa komeasti. Enemmän kalifornialaiselta automyyjältä näyttävä basisti Gar Wood osoittautui karismaattiseksi peukuttajaksi. San Diegon auringon päivettämä ja armoitettu kitaristi John Reis taas veivasi ja vatkasi kuusikielistään yleisön seassa monta biisiä ennen kuin nousi lavalle. Laulaja-kitaristi paahtoi urku auki samalla tavalla kuin 15 vuotta sitten. Kyllä kelpasi – Hot Snakes sihisi, sähisi ja pisti kuin tuhat kaktuksen piikkiä.

Settilista:

Death Camp Fantasy

Who Died

LAX

I Hate the Kids

Gar Forgets His Insulin

XOX

Six Wave Hold-Down

I Need a Doctor

10th Planet

Past Lives

Jericho Sirens

This Mystic Decade

Think About Carbs

Plenty For All

Having Another

Braintrust

Hi-Lites

Retrofit

Encore

Suicide Invoice

If Credit’s What Matters I’ll Take Credit

Automatic Midnight

No Hands

IMG_3606

Iron & Wine (US) @ Kulttuuritalo, Helsinki 16.1.2018

Iron-Wine-tammikuu-2018Alvar Aallon suunnittelema Kulttuurikeskus pääsee parhaiten oikeuksiinsa puoliakustisen musiikin parissa. Iron & Wine on juuri sitä musiikkia, mitä taloon kannatta eritoten buukata. Sam Beamin johtama Iron & Wine aloitti Euroopan kiertueen Reykjavikissa, mutta kartalla seuraava nuppineula osui Helsingin kohdalle. Kiertueen kakkospaikka on usein kiitollisin. Ensiesityksen karsta on putsattu, mutta alkuintoa riittää. Rutiinin puutteesta ei ollut kuitenkaan merkkejä, sillä bändi oli kiertänyt Pohjois-Amerikkaa tuoreen albuminsa tiimoilta koko viime syksyn.

Iron & Wine soitti ehjän puolitoistatuntisen keikan tiistai-illassa. Sam Beamin taustalla soittaa nelihenkinen orkesteri, joista sellisti Teddy Rankin-Parkerin pistää silmiin soittaessaan instrumenttia perkussion ottein. Samoin rumpali Elizabeth Goodfellow hoitaa lyömäsoittimet ryhdikkään ilmavasti. Basisti Sebastian Steinberg ja kosketinsoittaja Eliza Jones ovat palapelin puuttuvat palaset. Beam itse soittaa kitaraa ja laulaa karismaattisesti pehmeällä äänellään. Kappaleisiin tuovat syvyyttä taustalaulut, joita hoitavat rumpali ja kosketinsoittaja.

IMG_3520Lavan ylle oli ripustettu roikkumaan pilviä. Tietyissä valoissa ne näyttivät paikoin tyylikkäiltä elementeiltä, mutta hetkittäin karseilta jättihattaroilta. Valot maalasivat kulttuurikeskuksen tilaa niin, että välillä ajalehti tuijottelemaan seiniä. Onneksi intiimi ja tiheästi etenevä setti palautti harharetkiltä oleellisen ääreen. Sam Beam esitti yhtyeineen materiaalia kattavasti koko uralta, mutta koskaan ei voi palkita kaikkien laulutoiveita. Omalta listalta jäi myös muutamia uupumaan. Sam Beamin kappaleet ovat useita kertoja kuuntelua kestäviä, mutta hieman liikaa samasta puusta veistettyjä.

Näin Iron & Winen ensimmäistä kertaa, vaikka yhtye oli kerran aikaisemmin vieraillut Suomessa Flow Festivaaleilla 2011. Sam Beam kumppaneineen soittaa folkia, joka toimii melkein paremmin elävänä kuin albumeilla, vaikka plakkarissa on liuta laadukkaita pitkäsoittoja. Ensialbumi The Creek Drank the Cradle (2002) oli yhden miehen keittiöfolkia parhaimmillaan. Shepherd’s Dog (2007) taas tavoitti isoman indie-yleisön. Viime vuonna julkaistu Beast Epic (2017) palautti miehen legendaariselle Sub Pop -levymerkille, mutta samalla laadukkaan biisimateriaalin ansiosta ihmisten mieliin.

IMG_3527Keikka alkoi vakuuttavasti kappaleella The Trapezee Swinger, jonka jouduin vielä kuuntelemaan permannon reunalta. Vasta kappaleiden välissä ihmiset saivat liikkua paikoillensa. Asetuin miksauspöydän taakse C-katsomoon, joka osoittautui erinomaiseksi paikaksi sekä näkyvyyden ja kuuluvuuden osalta. Sähköiset soundit ovat aina ongelma Kulttuurikeskuksessa, mutta folk á la Iron & Wine toimi moitteettomasti miksauksen ja akustiikan osalta. Keikan kohokohtia olivat uuden levyn Thomas County Law ja About a Bruise. Valitettavasti Beast Epicin väkevin kappale Claim Your Ghost jäi kuulematta. Sen sijaan miehen valtavirtaisin single-julkaisu Call It Dreaming lämmitti yleisöä eniten. Vanhemmasta materiaalista toimivat alati vaikuttava Boy with a Coin ja illan kohokohtana kuultu tulkinta New Orderin Love Vigilantes -biisistä.

Bändi piti lähes loppuun asti arvokkaan ja lämpimän perusilmeen. Vasta encoressa yhtyeen naispuoleiset artistit nappasivat huomion tallustellessaan lavalle jykevät tekoparrat kasvoillaan. Majesteetillista partaa tavaramerkkinä pitävä Sam Beam sai näin täydennyksensä.

IMG_3523

 

Dinosaur Jr. (US) @ Tavastia, Helsinki, 5.12.2017

Kuvahaun tulos haulle dinosaur jr tavastiaDinosaur Jr. vieraili kuluvana vuonna Suomessa jo toistamiseen. Kesäkuinen Sideways jäi väliin, mutta niin oli kaikki aikaisemmatkin keikat menneet ohi. Nyt aukko sivistyksessä korjaantui vihdoin. Dinosaur Jr. on aina ollut se tyylilleen uskollinen särökitaroiden ja melodioiden hallittu kovaääninen sekamelska. Yhtyeen taival alkoi 1984 ja pitkän välirikon jälkeen kokoonpano on ollut alkuperäisessä kuosissa vuodesta 2005 lähtien. Jos kitaristi-laulaja J Mascis on bändin pää, niin basisti-laulaja Lou Barlow on keho ja rumpali Murph raajat. Näin ainakin Tavastian keikan pohjalta voi päätellä.

Näin Lou Barlowin muutama vuosi takaperin hänen Sebadoh -yhtyeensä kanssa. Jostain syystä Barlowin tuotokset ovat kiinnostaneet minua enemmän kuin Dinosaur Jr. Tästä lähtökohdasta ajattelin, että olisiko nyt Dinojen vuoro nousta meikäläisen mittapuussa korkeammalle. Onhan Dinosaur Jr. selkeästi suositumpi yhtye.  https://keikkakeppi.com/2013/11/12/sebadoh-us-bowery-ballroom-manhattan-ny-1-11-2013/

IMG_3304Keikka alkoi itsenäisyyspäivän aattoiltana tasan 21 miltei täydelle tuvalle. Bändin taakse lavalle kasattu backline oli vaikuttava. Marshall -kaappien määrä todisti bändin maineen lujaa soittavana yhtyeenä. Keikalle piti varautua korvatulpilla. Ensimmäiset 45 minuuttia kuuntelin korvat suojattuina, mitä teen ani harvoin. Todettava taas, että korvat tukittuna kuunteleminen tuntuu yhtä kumiselta kuin uiminen märkäpuvussa kesäisessä järvessä. Keikan loppupuoliskon väijyin lavan oikealla reunalla oviaukossa, joka itsessään dumppasi äänenvoimakkututa sen verran, että pärjäsin ilman kuulosuojaimia. Heti kuulosti paljaaltaan paremmalta.

Dinosaur Jr aloitti vakuuttavasti kappaleella Thumb, vaikka J Mascisin  leipiintynyt olemus muuta osoittaa. Mies ei juttele mukavia, ei liiku. Hän tönöttää ilmeettömästi lavalla kuin seinää vasten hylätty skeittilauta. Hän laulaa varsin lakonisesti, vaikka ääniala nousee tarvittaessa tuttuun falsettiin. Mutta kitaran varressa Mascisista irtoaa puristamatta mitä tiukimmat soolot. Lou Barlow pitää lavaenergiaa yllä heilumalla ja hakkaamalla bassostaan kaiken irti. Hänen kasvojansa on vaikea erottaa hiuspehkon alta, sillä karvat roikkuvat naaman edessä kuin unkarilaisella pulilla. Rumpali Murph hakkaa kannuja välillä niin, että iskutiheys saa silmät väpättämään.

IMG_3346Dinosaur Jr kiertää viime vuonna julkaistun Give a Glimbpse of What Yer Not -albumin puolesta. Tuotos on laadukas ja tarjoaa tukun Mascisin rustaamia tarttuvia kappaleita kuten Tiny ja Lost All Day. Lou Barlowin kynästä lähtenyt Left/Right sisältää tuttua melodista haikeutta. Bändin elinvoimaisuudesta kertoo, että pari viimeistä albumia ovat varsin laadukkaita. Illan parhaan vedon tittelin nappasi Watch the Corners, joka löytyy edelliseltä pitkäsoitolta I Bet on Sky (2012).  Setti kattoi uudemman materiaalin ohessa kaikki bändin tunnetuimmat biisit kuten Feel the Pain ja Start Choppin’.

Bändin päätettyä varsinaisen osuuden vieressäni ventovieras totesi, että illan kruunaisi jos Dinot soittaisivat vielä coverina The Curen Just Like Heaven. Sieltä se ensimmäisenä encorena heti napsahti ja kaveri ryntäsi lavan eteen ärhäkästi pogoamaan. Bändillä riittää fanipohjaa Suomessa, jotta maahan kannattaa tulla parikin kertaa vuodessa. Dinosaur jr. soitti kaiken kaikkiaan kelpo keikan, mutta miten paljon biiseistä olisi nauttinut enemmän, jos volumenappi olisi ollut kaakon sijaan koilisessa. Biisit nousisivat hiljaisempina paremmin esiin, mutta mitenkäs dinosaurus hetkessä sisiliskoksi muuttuisi.

IMG_3320