Tuomo Rannankari & Hiekkakakkuorkesteri @ Sellosali, Espoo, 25.1.2020

Kuva

Jyväskyläläinen Tuomo Rannankarion televisiosta tuttu. Hän on yksi Pikku Kakkosen vakijuontajista ja tärkeä palanen suositussa Seikkailukone -ohjelmassa. Rannankari on myös Seminaarimäen mieslaulajien perustajäseniä sekä tehnyt luokanopettajan töitä. Ennen kaikkea hän on lauluntekijä. Rannankari on julkaissut lapsille suunnattua musiikkia kolmen pitkäsoiton verran, joista tuoreinta juhlistettiin Espoon Sellosalissa kahdella loppuunmyydyllä konsertilla. 

Lastenmusiikilla menee yleisestikin hyvin. Tällä hetkellä on moni pitkän linjan tekijä iskussa, mutta myös liuta uusia artisteja tekee mielenkiintoista musiikkia. Vaikka Tuomo Rannankari on kokenut muusikko, voidaan hänet sijoittaa vielä uudempien tulokkaiden laariin. Viime vuoden lopulla ilmestynyt Leikki on lasten työtä -albumi sai ansaitusti Emma-ehdokkuuden vuoden parhaaksi lastenlevyksi.

Tuomo Rannanakari tekee paljon myös trubaduurikeikkaa, mutta Sellosalin lavalle nousi hänen taustayhtyeensä Hiekkakakkuorkesteri. Kuuden hengen pumppu tarjosi musiikilisesti monipuolisen keikan, jolta taittui niin irkkufolk, rokki kuin letkeämmät reggaerytmit. Tuomon vuorovaikutteiset välispiikit rytmittivät mukavasti keikkaa. Taustamuusikoista useampi oli multi-instrumentalisti ja perinteisten kitaran, basson ja rumpujen lisäksi lavalla kuultiin erilaisia puhaltimia kuten tinapilliä, mutta myös haitaria ja viulua. Rannankari soitti laulun ohessa akustista kitaraa ja vastasi tietenkin muuveista, joita yleisön oli helppo apinoida.

Keikka alkoi uuden albumin nimikappaleella, joka tavoittaa iloisen irlantilaisen fiiliksen tinapillin saattelemana. Soitto kulki positiivisesti läpi keikan, vaikka draaman lakien mukaan käytiin pari kertaa myös alavireisemmissä tunnelmissa. Toisena kuultu Jälkeen Pikku Kakkosen oli kappale, johon onnistui samaistua niin lasten kuin aikuisenkin. Pikku Kakkonen on ohjannut arki-iltojen aikatauluja yli neljä vuosikymmentä ja tunnelmiin oli helppo heittäytyä, ja etenkin hetkiin, kun koko jengi kokoontui pihalle leikkimään tv-ohjelman jälkeen.

Muissa lauluissa käsiteltiin iätöntä leikkimistä, taikuutta, kesän antimia, kiusaamista ja ympäristökysymyksiä, aidon tuntuisesti ja ennen kaikkea optmistisesti. Keikan suurin hitti Seikkailukoneen tunnuskappale Seikkailulaulu esitettiin odotetusti keikan kiihdyttäessä loppusuoralle. Laulu on Rannankarin vanhempi sävellys, mutta uudelle levylle ensimmäistä kertaa taltoituna. Kappale todisti Hiekkiksen versiona olevansa yhtä lailla ehtymätön klassikko, vaikka Rannankari ei tavoita TV-versiosta tutun Reppu-Hepun räppisosuuden karismaa. Yhteislaulu raikasi yhtyeen myös nimikkokappaleen aikana sen verran innokkaasti, että keikasta taisi tulla hyvä kakku. Viimeisenä yhtye soitti laulun Sininen pallo, joka löytyy Tuomon edelliseltä albumilta Makeaa mahan täydeltä (2017). Se kannustaa pitämään huolta yhteisestä suuresta leikkipaikastamme.

Tuomo Rannankari ja Hiekkakakkuorkesteri tarjosi tavattoman hyvätapaisen keikan. Se oli kaikin puolin onnistunut paketti, jossa ei heikkoja lenkkejä ollut. Sympaattinen Rannankari on riittävän valovoimainen Sellosalin lavalle. Lauluissa on runsaasti polveilevia ideoita, sanoitukset eivät ole liian naiiveja eivätkä seiso yhden hokeman varassa. Laulut voisivat soida yhtä lailla radiossa keskitempoisten aikuisrokkipoppirallien seassa, sillä ne on soitettu samalla pieteetillä kuin ne olisi tehty aikuisille. Lapsetkin ansaitsevat laadukasta musiikkia. 

Kolmas Nainen @ Tavastia, Helsinki, 15.12.2019

Kuvahaun tulos haulle kolmas nainen tavastia

Pauli Hanhiemen Perunateatterin näin pari kertaa 1990-luvun lopulla Tavastialla, mutta Kolmas nainen näyttäytyi meikäläiselle vasta ensimmäistä kertaa. Koko kansan suosion saavuttaneet vuodet osuivat 1990-luvun alkuun, mutta kuluttivat niin paljon, että bändi hajosi vuonna 1994. Takaisin raiteille palattiin vuonna 2009, jonka jälkeen on julkaistu kolme albumia.  Poikavuosia yhtye kerrytti kuitenkin jo vuodesta 1982 häviten niukasti Peer Güntille Rockin SM-finaalin 1984. Seurasin pitkään yhtyettä sivusta, koska muutamat kappaleet ärsyttivät enemmän kuin ne jotka kiehtoivat. Ymmärsin vasta menestyksen vuosina, kuinka laadukkaasta yhtyeestä onkaan kyse. Sittemmin seurasin Pauli Hanhiniemen sooloprojekteja ja Sakari Pesolan yhtyettä Luunelonen tarkemmin myös livenä.

Tänä syksynä Kolmas nainen julkaisi uuden albumin Linjassa, joka on osoittautunut yhtyeen yhdeksi tasokkaimmista kokonaisuuksista. En hetkeen ole kuunnellut kotimaista albumia, jonka kuutta ensimmäistä biisiä voi kutsua singleiksi. Selvää tyytyväisyyttä oli havaittavissa myös Hanhiniemessä, joka viittasi keikan aikana kappaleen Voiko siihen kuolla olevan teos biisien joukossa. Mahtuu albumille pari tyhjänpäiväisempää kappaletta, mutta silti kokonaisuus on poikkeuksellisen elinvoimainen näyte veteraaneilta. Onneksi yhtye soitti juuri nuo kyseiset kuusi kappaletta keikan aikana.

Kolmas nainen päätti syksyn kiertueen Tavastian tuplakeikkaan. Lauantain konsertti myytiin hetkessä loppuun, joten itsekin sain liput sunnuntaille. Kiertue ei selkeästi ole mennyt hukkaan, sillä, sillä viimeinenkin keikka kulki alusta loppuun iloluontoisesti. Illan aikana kuultiin parisenkymmentä laulua, joista liuta uudelta albumilta, mutta mukana tietenkin suuret hitit sekä muutama yllättävämpi valinta kuten homman käynnistänyt Syksy rannalla. Onneksi niistä muutamasta rasittavasta rallista vältyttiin. 

Kolmas nainen on nykyään kuusi henkinen retkue. Alkuperäinen kitaristi Timo Löyvä lyöttäytyi remmiin paluun yhteydessä, vaikka oli lähtenyt yhtyeestä jo ennen suurta kansansuosiota. Kolmen kitaristin vyörytys soi niin hyvin kuin vain etelä-pohjanmaalainen southern rock parhaimmallaan voi. Sakari Pesola liidaa, mutta Timo Kivikangas ja Löyvä riffittelevät rinnalla mallikkaasti. Basisti Raimo Valkama ja rumpali Pasi Kallioniemi ovat yhä pettämätön kaksikko. Vaikea kuvitella, että näillä jätkillä on ollut joskus vaikeuksia oppia soittamaan instrumenttejaan, vaikka kaikkihan aina on hetken aloittelijoita. Pauli Hanhiniemi pääsee helpommalla, koska omin sanoin vain laulaa ja tanssahtelee keskellä, mutta ei pidä unohtaa, että Lautalla biisi lähtee käyntiin Hanhiniemen ”Lasse Pihlajamaa” harmonikalla ja huuliharppukin saa kyytiä biisissä Maailma on tyly. Paulin laulu kulkee puhtaasti ilman väkinäisyyttä. Hänen ruutupaitainen jokamies olemuksensa uhkuu varmuutta ja juttu luistaa luontevasti. Pauli äityi välispiikeissään poliittiseksi Posti-skandaalin jälkimainingeissa kummastellen Teuvo Hakkaraisen äänestäjiä ja muutenkin hallituksen käänteitä. Hieno heitto oli kommentti, että Tästä asti aikaa biisi yhdistää maailmaa, sillä siitä tykkäävät niin kommunistit, kansallissosialistit kuin kansallinen kokoomus. Niin totta.

Hanhiniemi on aina pukannut priimoja sanoituksia, mutta ei ole vikaa myöskään pääosin Pesolan ja Kivikankaan tarttuvissa sävellyksissä. Etenkin uusissa lauluissa on kestävien klassikkojen aineksia onnistuneiden sovitusten vuoksi. Hanhiniemi havainnoi tarkasti inhimillisiä arjen hetkiä, joista punoo tarinallisia kuvaelmia, joihin on helppo samaistua. Sinkkubiisi Suolaisemmat veet heruttaa lohtua niille, jolle ei ole jaettu tasan onnen lahjoja, mutta empatian taitoa niille, joille taas virtaavat makeammat vedet. Kolmas nainen soitti pöyhkeilemättömän keikan, joka huipensi kovatasoisen keikkavuoden kuin peijaiset hirvestyskauden. 

Settilista:

Syksy rannalla, Pelastautukoon ken voi, Iso tyttö & pikkutyttö, Voiko siihen kuolla, Linjassa, Ote talonkirjasta, Äiti pojastaan pappia toivoi, Onks meillä minkäänlaista mitään?, Tästä asti aikaa, Me ollaan ne, Maailma on tyly, Jerusalemin suutari, Pyörteeseen, Suolaisemmat veet, Oi Suomen nuoria!, Lautalla, Ooh Sammy, Hyvää ja kaunista Encore Kuinka siihen satuitkaan, Elämän tarkoitus, Talot ja tienhaarat

Vampire Weekend (US) @ Coliseu dos Recreios, Lissabon, 26.11.2019

Reilu kymmenen vuotta sitten Brooklynista nousi useita indebändejä laajempaan suosioon. Niistä yksi yhä vahvimmin porskuttava bändi Nationalin ohella on Vampire Weekend. Yhtye teki suuren vaikutuksen esikoisalbumillaan vuonna 2008. Se oli paras debyytti hetkeen, joka samalla uudisti indie-kenttää yhdistämällä intellektuellipoppiin afrovaikutteita. Vampire Weekend on pitänyt tasonsa korkealla myös seuraavalla kolmella levyllään, joista tuorein Father of the Bride julkaistiin viime keväänä. Sen kunniaksi yhtye on kiertänyt ympäriinsä ja päätti Euroopan osuuden Portugaliin. Vaikka viime aikaisissa Lissabonin artikkeleissa on viitattu Super Bock Em Stock -festivaaliin, niin tämä keikka oli täysin itsenäinen tapahtuma.

Ezra Koenigin johtama orkesteri on musiikin riemuvoitto. Alkuperäisestä nelikosta ovat kyydissä mukana basisti Chris Balo ja rumpali Chris Tomson. Multi-instrumentalisti Rostam Batmanglij jättäytyi bändistä muutama vuosi sitten. Yhtyeen livekokoonpano on muhkeampi, sillä lavalla nähdään myös toinen lyömäsoittaja Garret Ray, kosketinsoittaja Will Cansoneri, kitaristi Brian Robert Jones sekä koskettimien ja kitaran kera taustoja laulava Greta Morgan. Koenig on päälaulaja ja soittaa myös kitaraa. Vaikka hän on keulahahmo, osoittautui keikka kuitenkin musiikillisen kollektiivin täysosumaksi. Kiertueväsymyksestä ei ollut tietoakaan toisin kuin useamman keikan nähneenä matkalaisena, vaan soitto oli ilmavaa. Vampire Weekend veivasi reilun kahden tunnin setissä liki 30 kappaletta. Biisirepertuaari on bändillä jo sen verran mittava, että joitakin suosikkeja jäi silti puuttumaan.

Vampire Weekend veti areenan täyteen, vaikka edellisen kerran bändi oli soittanut Lissabonissa hiljattain viime kesänä. Saavat olla onnekkaita, sillä Suomessa bändiä ei ole nähty kymmeneen vuoteen. Permannolta ja hieman takavasemmalta katsottuna keikka kuulosti hyvältä. Lähemmäksi ei tungoksessa ollut mahdollista päästä. Yleisö oli messissä heti ensi-iskusta. Flower Moons starttasi keikan kuin vaanien, mutta jo neljäntenä kuultu upea Unbelievers sai permannon tömisemään. One (Blake’s Got A New Face) kutsui yhteislauluun taka-aitioita myöten. Suvantohetkiä kuultiin myös, mutta ne osuivat parin uuden albumin biisin aikaan, mutta toisaalta tuoreimmat hitit This Life ja Harmony Hall saivat suurimmat aplodit. Vampire Weekend tanssitti ja laulatti mielin määrin. Tosin dynamiikka lopun encoressa vähän laski, kun yleisö sai toivoa biisejä. Seitsemän ylimääräistä kappaletta oli vähän liikaa.

Vampire Weekend heitti kamarikelpoisen keikan, mutta isossa salongissa. Coliseu dos Recreios on siitä hyvä, että permanto on laskeva, joten taaempaa näkee myös hyvin. Viiden tuhannen hengen kekkerit ovat iso tapahtuma ja ainoa miinus on talossa poistuminen. Kapeat käytävät ja harvat uloskäynnit tekevät ulostautumisen tuskaisen hitaaksi, jotta siinä ehtii miettiä mitä tapahtuisi, jos syntyisi pakokauhu. Välttääkseen paniikin tunteen, kannattaa lähteä etujoukoissa. Astuessani ulos viimeisen biisin Walcottin tunnistettava pianosoundi alkoi nakuttaa riffiään. Matkalla musiikki vaimeni nopeasti korvissani, mutta mielessä melodia yltyi soiden vielä parin päivän päästä himassani. 

Settilista:

Flower Moon, Holiday, Bambina, Unbelievers, Everlasting Arms, One (Blake’s Got a New Face), Sympathy, Oxford comma, Jonathan Low, Unbearably White, Step, Sunflower, This Life, Married in a Gold Rush, Harmony Hall, Diane Young, Cousins, A-Punk, 2021, Giving Up the Gun, Jerusalem-New York-Berlin, encore Mansard Roof, Boston (Ladies of Cambridge), My Mistake, The Kids Don’t Stand a Chance, Worship You, Ya Hey, Walcott

Viagra Boys (Swe) @ SBSR Radio Room, Lissabon, 23.11.2019

Viagra Boys ponnistaa Tukholmasta, mutta on kerännyt laajempaa kansainvälistä huomiota, sillä syksyn mittaan bändi on kiertänyt Eurooppaa ja jatkaen matkaa vielä Australiaan saakka. Suomessa poppoo on soittanut joitakin klubi- ja festivaalikeikkoja. Viagra Boys on ollut kasassa vuodesta 2015 lähtien ja julkaissut yhden pitkäsoiton Street Worms (2018), joka on saanut kriitikoilta mainion vastaanoton. Lisäksi plakkarissa on muutama sinkku. Lajityyppiä on vaikea määritellä, mutta post-punkiksi sitä monipuolisuutensa vuoksi on helpoin kutsua.

Yhtyeen nimi on ristiriitainen, sillä touhu itsessään näyttää machoilulta, mutta biisien sanoma onkin päinvastaista, kun sanoituksissa pilkataan satiirisesti maskuliinista perusjantteria. Viagra Boysin jätkät eivät ole eilisen teeren poikia, sillä jokaisella heillä on taustaa erilaisissa saman lajityypin kokoonpanoissa. Bändin tunnusmerkki on ilman paitaa seilaava laulaja Sebastian Murphy, jonka ylävartalo on läpeensä tatuoitu. Hän onkin tehnyt tatuointeja päivätyökseen. Murphyn maneerinen lavakarisma on ajoittain vetelää, mutta välillä tosi punk. Muu bändi on tiukasti soittava nippu mitä tahansa naapurin poikia, joilta taittuu genre kuin genre. 

Viagra Boysin keikka oli osa Super Bock em Stock -festivaalia ja keikkaympäristönä toimi ulkoilmalava rautatieaseman katoksen alla. Venuen nimi SBSR Radio Room tuli sponsorilta. Lava kylpi savussa ja näytti vaikuttavalta asuinrakennusten välissä korkealla mäen päällä kuten kukkuloiden kaupungissa kuuluukin. Lissabonissa tuskin on samoja meluhaittasääntöjä kuin meillä Suomessa yöaikaan.  

Viagra Boysin setti rakentui suurelta osin Street Wormsin biisien varaan. Bändin musiikin vetovoima on tiukassa pulssissa, joka sykkii basistin ja rumpalin intensiivisestä yhteistyöstä. Sen päälle kitara, syntetisaattori ja rytmikkäästi hyödynnetty saksofoni, niin kattaus on varsin omintakeinen. Bändin isoin hitti Sports sai portugalilaiset laulamaan kertosäkeen mukana käsivarret tanassa. Just Like You ja varhaisempi sinkkujulkaisu Recearch Chemicals olivat illan parhaat tsyget. Muut biisit tuppasivat puuroutumaan ja venyivät turhan pitkien jamisessioiden myötä vanutteluksi. Vielä kun biisit olisivat sävykkäämpiä ja monipuolisempia, niin Viagra Boys olisi rujossa ja teatraalisessa esiintymisessään kelpo ryhmä.

Huomio kiinnittyy lavalla sekoilevan Sebastian Murphyn varaan, joka saattoi tovin istua ja poltella tupakkaa kaikessa rauhassa tai lyyhistyä lattialle pitkäksi aikaa makoilemaan. Homma näytti väliltä siltä, että Murphy oli ottanut puolen yön keikalle liikaa pohjia. Toisaalta niinä hetkinä, kun en uskonut Sebastianin jaksavan nousta enää eturintamaan, kaveri tempaisi itsensä monitorien päälle ja jatkoi laulamista sielunsa kyllyydestä samalla ruiskuttaen bisseä suustaan yleisön päälle. Sebastian Murphy sai aikaan rujon performanssin, jossa muoto on toistaiseksi vielä sisältöä vahvempi.

Josh Rouse (US) @ Teatro Tivoli BBVA, Lissabon, 23.11.2019

Kevin Morby joutui perumaan viime tinkaan Lissabonin keikkansa. Olin missannut Morbyn aikaisemmat Suomen vierailut, joten pientä harmitusta oli ilmassa. Kun paikan päällä selvisi, että hänen tilalleen oli hälytetty Josh Rouse, muuttui pettymys riemuksi. Nebraskasta kotoisin oleva Josh Rouse oli kovassa kuuntelussa 2000-luvun alkupuolella, kun hänen mainiot albuminsa 1972 (2003), Nashville (2005) ja Subtitulo (2006) olivat pieniä indiehittejä. Josh Rouse maustoi folk-laulujansa tarttuvilla pop-koukuilla, jotka upposivat laajempaankin yleisöön.

Sittemmin Josh Rouse on asettunut asumaan Espanjaan, mistä on luonnollisesti helppo piipahtaa naapurimaan puolelle konsertoimaan. Näin luulisi, mutta Rousen edellisestä Lissabonin vierailusta oli vierähtänyt kahdeksan vuotta. Josh Rouse yhtyeineen soitti lähes sata vuotta vanhassa Teatro Tivolissa, joka on on alun perin palvellut elokuvaa, mutta myöhemmin erilaisia kulttuuritapahtumia baletista alkaen. Teatro Tivoli on Savoyn henkinen paikka tuhannen hengen kapasiteetillaan.

Josh Rouse soitti kolmen espanjalaismuusikon kanssa. Yhtyeen edellisestä julkisesta keikasta oli kulunut useampi kuukausi, mutta soitto rullasi hyvin. Lissabon avasi joulukiertueen, joka ulottuu Euroopasta rapakon taakse. Ainoastaan soundcheck oli tehty hosuen, sillä ensimmäisen biisin soundit toiselle riville kuulostivat karmealta. Onneksi miksaaja oli hereillä ja namiskat säädettiin lennosta kohdilleen. Pitkin keikkaa Josh Rouse käytti kuitenkin useita minuutteja puoliakustisen kitaransa virittämiseen. Se keskeytti hyvin rullannutta flow’ta, mutta onneksi Rouse piti yleisön mielenkiintoa yllä jutustelullaan.

Josh Rouse on koko uransa ajan tuottelias, vaikka en ole hänen viimeisiä vaiheitaan seurannutkaan. Nyt juhlakauteen Rousen julkaisema tuore The Holiday Sounds of Josh Rouse -albumi on peräti hänen 13. pitkäsoittonsa. Rouse sisällyttikin kolme jouluista kappaletta soittolistaansa. Muuten setti sisälsi niitä tuttuja kappaleita, joita kuuntelin aikoinani, joten keikasta tuli hyvällä tavalla nostalginen kokemus. Josh Rouse on velho säveltämään tarttuvia ja teeskentelemättömiä folkpopralleja.

Portugalilaisyleisö istui kuuliaasti paikoillaan siihen asti, kunnes eturivissä istunut keski-ikäinen mies nousi ylös ja veti Carolina-biisin aikana sellaiset muuvit, että muidenkin oli nostettava takamukset ylös ja ryhdyttävä joraamaan hymyissä suin. Tunnelma pysyi iloisena keikan loppuun asti. Vaikka taustamuusikot olivat vaitonaisia pokerinaamoja, kuulosti soitto läpi keikan letkeältä. Basisti ja kitaristi hoitivat myös hienosti taustalaulajan tehtävät. Yleisöltä kuultiin vahvaa taustatukea Come Back (Light Therapy) ja Love Vibrations -hiteissä.

Jengi huuteli innokkaasti toivebiisejä, mutta rajallisen ajan puitteissa ei kenenkään toiveita näytetty toteuttavan. Juuri ennen illan viimeistä biisiä päästin suustani lauseen: It’s the Night Time. Sieltä se kappale tuli, ei siksi, että Rouse olisi kuullut pyyntöni, vaan siksi, että minulla kävi hyvä tuuri. Tämä pieni onnekas hetki kuvastaa sitä fiilistä, mikä syntyi Josh Rousen yllättävästä näkemisestä Lissabonissa lauantai-illassa.

Orville Peck (CAN) @ Casa do Alontejo / EDP Room, Lissabon, 23.11.2019

Yksi indiekentän puhutuimpia artisteja on tällä hetkellä Orville Peck. Hän on luonut konseptin, jossa henkilöllisyys pysyy salassa. Orville Peck pukeutuu kuin rodeotähti, mutta hänen kasvonsa kätkeytyvät hapsumaskin taakse. Peck laulaa syvällä kantrilaulajan äänellä, joka parhaimmillaan nousee korkeaksi kuin Roy Orbisonilla, kuten hienossa Dead of Night -kappaleessa. Maskin taakse kätkeytyminen kiehtoo ja tekee artistista jännittävämmän. Lisäksi Orville Peck panostaa visuaalisuuteen, joka tavoittelee samankaltaista unenomaisen mystistä tunnelmaa kuin Chris Isaak aikoinaan Wicked Game -kappaleessa, joka assosioi Orville Peckin musiikin vahvasti David Lynchin filmikuvastoon. 

Orville Peck on pseudonyymi, mutta salaperäisen taiteilijanimen takaa löytyy mitä varmemmin Daniel Pitout, kanadalainen muusikko, joka on soittanut rumpuja mm. punkbändissä Nu Sensae. Tietoa ei ole vahvistettu artistin toimesta, mutta valokuvien pohjalta on todistettu, että Orville Peckillä on tismalleen samat tatuoinnit kuin Pitoutilla. Myyttisyys on siis hieman laimentunut tunnistamisen myötä, mutta koska Pitout ei ole entuudestaan iso nimi, on Orville Peck kuitenkin kiinnostava uusi tuttavuus. Todennäköisesti ilman naamioitumista vanhaa punkkaria ei olisi otettu kantrilaulajana yhtä vakavasti.

Orville Peck soitti 1600-luvun lopulla rakennetussa Casa do Alontejon EDP-salissa. Ympäristö oli ainutlaatuisen pramea. Tilan pinnat ovat saaneet arabivaikutteita ja katse harhaili yhtä tiuhaan seinillä kuin lavalla. 1900-luvulla paikka toimi Lissabonin ensimmäisenä Casinona, mutta nyt siis satunnaisena konsertti- ja juhlapaikkana. Orville Peckin ympärillä kävi kuhina ja ihmisiä riitti jonoksi asti niin, etteivät kaikki halukkaat edes mahtuneet sisään.

Peckin taustalla esiintyi nelihenkinen bändi, jonka kaikki soittajat olivat sonnustautunut teeman mukaisesti cowboy-asuihin stetsoneita myöten. Peck julkaisi kuluneena vuonna debyyttialbumin Pony, joten settilista käsitti ensimmäisen levyn materiaalia tosin parilla coverilla vahvistettuna. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Big Sky, joka käynnistyi sävykkäästi. Toisena kuultu Winds Change vähän laahasi ja kolmas Queen of the Rodeo tavoitti tarkoituksensa. Singlenä julkastu Turn to Hate soi isosti. Orville Peck kuulosti kaiken kaikkiaan muhkeammalta kuin mitä levykuuntelun perusteella olisi voinut odottaa. Orville Peck ratsastaa parhaiten iltahämärässä, pienillä lavoilla punaisten lyhtyjen alla. Päivänvalossa tämä tuskin toimisi yhtä maagisesti.

Orville Peck voi olla toisille vitsi, jossa musiikki jää puitteiden varjoon, mutta toisille hän avaa uusia ovia coolin countryrockin pariin. Toisaalta hahmon takaa on mahdollista esiintyä rehellisemmin kuin ilman roolia, jolloin performanssi voi tuntua teeskentelyltä varsinkin punkkarilta. Joka tapauksessa Orville Peck näyttää tekevän juttuaan vilpittömästi. Ounastelen kuitenkin, että Orville Peck jää jännittäväksi konseptiksi, joka viehättää vain hetken – paitsi jos sävelkynästä syntyy entistä parempia säveliä. Poni on valjastettu, mutta viilettääkö ori laajemmille preerioille onkin sitten toinen tarina.

Nilüfer Yanya (UK) @ Cinema São Jorge, Sala Manoel de Oliveira, Lissabon, 22.11.2019

Kuluvan vuoden uusia löytöjä on ollut Nilüfer Yanya, jonka riemastuttava kappale In Your Head on soinut allekirjoittaneen vuoden kiinnostavimpien kappaleiden listalla useasti. 25-vuotias Lontoosta ponnistava Nilüfer Yanya julkaisi esikoisalbuminsa Miss Universe maaliskuussa ja se sai kriitikoilta erinomaisen vastaanoton.

Nilüfer esiintyi osana Super Bock em Stock -tapahtumaa. Normaalisti niputtaisin festaribändejä saman otsakkeen alle, mutta kun tapana on ollut nimetä tekstit ajan ja paikan mukaan, ja koska tällä festivaalilla eivät artistit esiinny samassa paikassa, niin saakoon Nilüfer Yanya oman artikkelinsa.

Cinema São Jorge on kaksi salia kattava kulttuuripyhättö, joka nimestään huolimatta tarjoaa muutakin kulttuuria kuin elokuvia. Suurempi sali on nimeltään Sala Manoel de Oliveira, ja se tarjoaa yli kahdeksansataa istumapaikkaa. Ihan korea konserttisali, mutta ei kuitenkaan paras mahdollinen Nilüfer Yanyan kaltaiselle kompaktille bändille. Yanyan setti olisi toiminut parhaiten liikkuvassa nivelbussissa, joka edusti festivaalin kekseliäimpiä keikkapaikkoja. Olisin nytkähdellyt bussin kyydissä mieluummin kuin nuokkunut konserttisalissa. Väsymystä ei voi laittaa musiikin piikkiin, sillä keikka alkoi vasta puolelta öin. Vastaanottokykyni ei ollut virkeimillään siihen aikaan, sillä takana oli matkustamista ja aikaeroa. Uskallan väittää, että Nilüfer Yanya ei jää yhden levyn ihmeeksi ja mitä luultavimmin hänet voi nähdä myöhemminkin ja toivottavasti intiimimmässä klubissa. 

Nilüfer Yanya yhtyeineen soitti napakan kymmenen kappaleen setin, joista avausbiisinä kuultiin The Florist, joka soundasi heti raikkaasti. Ylipäätään Nilüfer laulaa ilmeikkäästi ja rentoa poweria löytyy myös sähkökitaran käsittelystä. Nilüfer Yanyan musiikki on vänkä yhdistelmä indierokkia ja soulia, mutta paikoin myös jatsahtavaa loungepoppia kuten Paradise -kappaleessa. Baby Luv ja Baby Blu kaksikko toimi myös sävykkäästi. Toiseksi viimeisenä kuultiin viimein In Your Head, joka palkitsi keikan oletusten mukaisesti.