Avainsana-arkisto: Keikka

Arctic Monkeys (UK), Inhaler (IRL) @ Avicii Arena, Stockholm, 29.4.2023

by

Arlandan lentokentältä pääsee näppärästi junalla Tukholman yhtimeen ja aika ketterästi voi jatkaa matkaa tunnelbanalla suoraan entiseen Globeniin, joka nyttemmin toimii nimellä Avicii Arena edesmennyttä supertähteä kunnioittaen. Täsmäkeikkamatkailuun sopi kuin nakutettuna majoitus areenan vieressä. Arctic Monkeysin olin nähnyt kerran aiemmin, mutta lämmittelijä Inhaler oli livenä uusi tuttavuus.

Tukholman sää oli huono ja aikomus oli siirtyä areenaan vasta kun jonot ovat ohi. Lipun ohjeistuksen mukaisesti sisäänpääsy oli juuri tietyltä ovelta, mutta jos ei ole varannut puskuria, voi hitaasti kulkeva 100 metrin jonottaminen syventää otsakurttua varsin nopeasti. Normaalisti lämmittelijän näkeminen ei ole pääasia, mutta tällä kertaa ennakkoon kiinnostus oli nimenomaan Brittein saarilla nosteessa olevaa Inhaleria kohtaan aavistuksen suurempi kuin pääesiintyjään. Eetanavauhtiseen jonotukseen syyksi selvisi turvatarkastus, joka kulki läpivalaisun kautta.

Inhaler oli ehtinyt veivata neljä kappaletta ennen kuin pääsin kyytiin mukaan. Lyhyestä keikasta sai niukin naukin käsityksen missä keikkakunnossa yhtye on, sillä lämmittelijä ei saanut screenauspalveluja. Inhaler kuulosti hyvältä, mutta lavapreesens jäi lilliputtien tihrustamiseksi isossa areenassa. Monimuotoinen yleisö otti lämppärin innostuneesti vastaan ja pientä kirkumistakin oli havaittavissa, mutta se oli vasta alkua.

Inhaler on irlantilainen bändi, joka vastikään julkaisi mainion kakkosalbuminsa Cuts & Bruises. Parikymppisten dublinilaisten bändi on siinä mielessä raikas kokoonpano, että se soittaa kitaravetoista rockpoppia, jonka esikuvat ovat 1980- ja 1990-luvuilta. Laulaja-kitaristi Elijah Hewsonin taipuisa lauluääni kuulostaa tutulta, koska hänen isänsä sattuu olemaan Bono, mutta muuten vertailukohtia ei liiemmin ole. Kitaristina toimii Josh Jenkinson, bassoa soittaa Robert Keating ja rumpalin virkaa hoitaa Ryan McMahon. Yhtye sai innostuneen vastaanoton ja arvelin nuoren yleisön tulleen Inhalerin perässä. Mikä tietysti ihmetytti, sillä musiikki ei ole moderneinta poppia. Yhtyeeltä puuttuu vielä megahititkin. Esimerkiksi The Things I Do keskitempoisena kappaleena haihtui areenan ilmaan aika nopeasti, mutta debyyttialbumilta It Won’t Always Be Like This(2021) kuultu Who’s Your Money On svengasi napakammin. Setin kolme viimeistä kappaletta olivat singleinä julkaistuja biisejä kuten My Honest Face. Potentiaalia löytyy ja eittämättä yhtye tekee vielä suuremman läpimurron ja lämmittelyt vaihtuu pääesiintyjän hommiin.

Arctic Monkeys nousi rytinällä kaikkien huulille vuonna 2006 julkaistun räväkän debyyttialbumin Whatever People Say I am, that’s what I’m Not myötä. Sen jälkeen suosio on aaltoillut, kunnes vuoden 2013 pitkäsoitto AM nosti heidät pysyvästi areenaluokkaan. Sittemmin Alex Turnerin kipparoima bändi on suoltanut rohkeasti erilaista musiikkia, kuten uusin The Car istuu minkä tahansa luksushotellin aulamusiikiksi. 

Arctic Monkeys on iso bändi, mutta lavarakennelmia ei ole eikä taustaprojisointiinkaan ole suuremmin panostettu. Lavan keskelle sijoitettu ympyrän muotoinen screen oli viileän tyylikäs ja kuvasti uusimman albumin hienostuneempaa tunnelmaa. Karismaattinen Turner oli sonnustautunut tummaan pukuun. Yhtyeen muut jäsenet kitaristi Jamie Cook, rumpali Matt Helders ja Nick O’Malley jäivät pienempään rooliin tai ainakin siitä vinkkelistä mitä valtavan areenan laitamille heistä erotti.

Hämmentävää oli Arctic Monkeysin vastaanotto. Jo keikkaa odottaessa yleisö piti omaa valoshowtaan tehden kännyköiden valoilla hauskoja muuveja. Yleisön seassa oli tyyppejä, jotka ovat seuranneet yhtyeen uraa alusta saakka, mutta yllättäen myös teini-ikäisiä, joiden reaktio oli jotain mitä en olisi uskonut kokevani. En ole nähnyt Beatlesia livenä, mutta voisin kuvitella, että Arctic Monkeysin saama vastaanotto ei ollut kaukana vastaavasta hysteriasta. Nuori yleisö reagoi äänekkäästi niin, että itse musiikki oli jäädä jalkoihin. Ensimmäisenä heräsi kysymys, että mistä moinen suosio. Tuskin Arctic Monkeys uusimmalla lounge-kelpoisella levyllään heitä on kosiskellut, enkä usko, että mikään hittisarja tai leffa olisi nostanut heidän musiikkiaan erityisen asemaan. Vieruspaikalta sain kuitenkin tiedon, että yhtye on noussut viraalihitiksi TikTokissa 505-kappaleella. Tämä oli ilahduttava tieto, sillä some-alustat voivat olla väylä vanhemmalle musiikille tavoittaa uuden sukupolven kuuntelijoita.      

Yleisön vahvalla vastaanotolla oli myös haittapuolensa. Alex Turnerin ei tarvinnut kuin nostaa mikrofonijalusta ylös, niin huutovyöry valtasi areenan. Miksaaja joutui nostamaan äänenvoimakkuutta konsertin aikana ja Alex Turnerkin vitsaili että, eikö teillä ole muuta tapaa reagoida. Pitkästä aikaa kaipasin korvatulppia keikalla, mutta en musiikin vuoksi. Yleisön mukanaoloa oli ihastuttava seurata, mutta se vei kyllä terää itse esitykseltä. Arctic Monkeys soitti kiertueen mukaista settilistaa pienesti varioiden. Sattumia kuultiin koko uran ajalta. Yhtyeen tarttuvimmat biisit Snap Out of It, Why’d You Only Call Me When You’re High ja Do I Wanna Know löytyvät aiemmin mainitulta hienolta AM-albumilta, mutta yllättävän hyvin toimivat myös Teddy Picker ja Four Out Of Five sekä uusimman albumin helmet There’d Better Be A Mirrorball ja Body Paint. Yleisön olisi kuvitellut villiintyvän erityisesti 505 -biisin aikana, mutta tuhansien fanien lauma eläytyi laulaen keikan alusta loppuun.

Settilista:

Sculptures of Anything Goes, Brainstorm, Snap Out of It, Grying Lightnin, Teddy Picker, Don’t Sit Down ‘Cause I’ve Moved Your Chair, Why’d You Only Call Me When You’re High, Four Out of Five, Arabella, Pretty Visitors, Star Treatment, There’d Better Be A Mirrorball, Suck It and See, Fluorescent Adolescent, Do I Wanna Know?, 505, I Wanna Be Yours, Body Paint – encore – Big Ideas, I Bet You Look Good on the Dancefloor, R U Mine?

The Waterboys (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 19.4.2023

by

Jos edellisestä Suomen vierailusta Ruisrockiin on kulunut 34 vuotta, niin ei voi sanoa, että yhtye ramppaa Suomessa alvariinsa. The Waterboys on konkariyhtye, joka aloitti toimintansa 1980-luvun alkupuolella julkaisemalla ensimmäisen singlensä A Girl Called Johnny vuonna 1983. Yhtyeen alkuvaiheita on kuvattu tyylillä ”The Big Music”, joka juontaa heidän kakkosalbumin avainsinkun nimestä, mutta tarkoittaen yhtyeen alkuvuosien isoa soundia, jota aikalaiset Simple Mindsin tapaan harjoittivat. Itse aloin seurata yhtyettä, kun se julkaisi klassisen This is the Sea -albumin. Sysäyksen antoi The Whole of the Moon, joka on yhä yhtyeen tunnetuin kappale, vaikka monta muutakin isoa kappaletta bändiltä on plakkarissa. Varhaisemmista albumeista A Pagan Place kolahti myös. Aikani fanitin bändiä niin, että t-paita nuhjuuntui käytössä. Onneksi bändi on edelleen tuottelias ja kiertää aktiivisesti.

The Waterboysissa soittaneiden muusikoiden lista huitelee ennätyslukemissa ja jossain 80 soittajan kieppeillä. Se ei tarkoita, että yhtyeen saluunan ovi heiluisi vastoinkäymisten vuoksi. Bändi on ensisijaisesti Mike Scott ja ketä nyt sattuu milloinkin hänen kanssaan soittamaan. Mike Scott on nimensä mukaisesti skotlantilainen, mutta asunut myös Irlannissa, mistä on napannut myös musiikillisia vaikutteita. Nykyisessä vakiintuneessa kokoonpanossa on soittajia Englannin lisäksi Irlannista ja jopa Nashvillestä, mistä kymmenisen vuotta yhtyeessä soittanut kosketinsoittaja Brother Paul Brown on kotoisin. 

The Waterboys muutti soundia kolmen albumin jälkeen kelttivaikutteiseksi folkrokiksi, jolla laajensi yleisöpohjaansa, mutta saattoi jättää vanhoja faneja taaksensa. The Fisherman’s Blues oli kappaleena ja samannimisenä albumina (1988) yhtyeen menestyneimpiä. Omaan makuun muutos maistui aikana, jolloin The Pogues oli tehnyt folkista hovikelpoista rokkareiden parissa. The Waterboys julkaisi vielä mainion Room to Roam -albumin folkrockin hengessä, mutta tämän jälkeen en seurannut enää yhtyeen taivalta enkä Mike Scottin soolouraa samaan tapaan. Lähinnä jäin odottamaan mahdollisuutta nähdä yhtye livenä. Ei siinä mennyt kuin reilu 30 vuottta.

The Waterboys soitti Kulttuuritalolla tuhdin kahden setin keikan. Yhtyeen soundi taipui enemmän rytmibluesahtavaan rokkiin. Folk-aikojen viulut, mandoliinit ja bouzukit loistivat poissaolollaan. Vaikka Mike Scottin kitara niin akustisesti kuin sähköisesti riffitteli pinnassa, nousi keskeiseen rooliin Brother Paul Brownin urut, jotka kävivät vuoropuhelua tyylikkäästi James Hallawellin pianon kanssa. Brother Paul otti stagen haltuun soittamalla ”The White Thing” -kannettavaa kosketinsoitinta, joksi Scott sitä leikkisästi nimitti. Hurmaava Brother Paul uhkui karismaa ja puski koko läpi kuin tuulikonetta vastaan ja välillä tuntui, että onko mies erehtynyt kokoonpanosta. Mike Scott muisteli välispiikeissään lämmöllä Ruisrockin keikkaa ja etenkin sen jälkeisiä öisiä saunabileitä, joihin bändin jäsenet olivat juhlahumussa eksyneet. Helsingin yössä tuskin samaa seikkailuhenkeä konkareilta enää löytyy.

The Waterboys yllätti. Yhtye heitti tiukan rokkikeikan, johon mahtui yllättävän paljon materiaalia, jota en ollut kuullut. Mikä parasta uudet kappaleet eivät kalvenneet vanhojen rinnalla, vaan toimivat ensikuulemalta hienosti. Keikan aloittanut Where the Action Is osoitti heti, että Scottin sävelkynä on yhä iskussa. The Glastonbury Song soi kakkosena ja muistutti olevansa yhtyeen parhaita kappaleita. Ensimmäisen puolen anti oli sekoitus tuoretta ja vanhaa ja välillä biisejä venytettiin onnnistuneesti jamitteluasteelle. Setin päätti The Pan Within, jonka ympärille oli ympätty Patti Smithin Because the Night. 

Keikka oli rokin juhlaa. Tuntuu hassulta, että parhaat rokkikeikat ovat näinä aikoina 40-vuotistaivaltaan juhlivien bändien satoa. Rokki on seniorimusaa, se on tullut selväksi. The Waterboysin fanikunta koostui pääosin jo harmaantuneista janttereista ja aina niiden joukossa löytyy ärsyttäviä huutajia. Scott joutui yhden kerran katkaisemaan napakasti möläyttelijän shut up -väliintulolla. En ole koskaan tajunnut faneja, jotka muutaman kaljan juotuaan kuvittelevat olevansa kahden artistin kanssa ja luulevat, että on siistiä heitellä läppää artistille. Tiedän, että itsekin saatan ärsyttää takana istuvaa, kun otan muutaman valokuvan tätä raportointia varten. Se vie aina hetken pois oleelliselta eli musiikilta.

Toinen setti käynnistyi rapealla versiolla kappaleesta My Wanderings in the Weary Land. Jo kolmantena biisinä soi Fisherman’s Blues, joka kaipasi aikanaan pitkään yhtyeessä soittaneen Steve Wickmanin viuluja, mutta kyllä hyvän biisin tunnistaa riisuttunakin. Nykykokoonpanon käsittelyssä Rosalind (You Married the Wrong Guy) rullasi rytmibluesrokin komennossa. Hienojen vanhojen biisien ohi kakkossetin kiinnostavin kappale oli ehkä yllättäen Long Strange Golden Road, joka alkuun vaikutti venyvän jamitteluksi, mutta piti kutinsa hienosti loppuun saakka. Encoressa saatiin kuulla A Bang On the Ear ja tietenkin keikan ylväästi päättänyt The Whole of the Moon, jonka Scott lauloi kosketinsoittimia soittaen. Miken ääni on iskussa ja taipuu laajalle skaalalle, vaikka pientä tukkoisuutta oli flunssa vuoksi havaittavissa. Lähes kaksi ja puoli tuntia väkevää soitantaa. The Waterboys heitti dynaamisen keikan ja oli positiivinen yllätys kaikkinensa. Vuosien takaisen toivelistan bändeistä yksi on vihdoin nähty.

Jonna Tervomaan suljettu sydän @ Sellosali, Espoo, 15.4.2023

by

Enpä muista, että olisin ollut loppuunmyydyssä Louhisalissa aikaisemmin. Yleisöä on riittänyt ennenkin, mutta tällä kertaa myös lavan edustalla permannolla seistiin vieri vieressä. Konserttisali tuntui kunnon klubilta. Tungos teki luonnollisesti hyvää myös akustiikalle. Syy täydelle salille oli Jonna Tervomaa, joka on pitänyt viime vuodet hiljaiseloa uuden musiikin osalta ja konsertoinut muutenkin harvakseltaan pienemmillä kokoonpanoilla. Nyt oli syytä nousta parrasvaloihin, sillä laulajan aikuisiän debyyttialbumin julkaisusta on kulunut 25 vuotta ja taiteilijan omaan mittariin on kertynyt kaksinkertainen määrä ikävuosia. 

Aina kun Jonna Tervomaasta tulee puhe, puhutaan myös Minttu ja Ville -kappaleesta, joka on ehta tenavatähtiklassikko. Se on tarttuva, vaikkakin puhkisoitettu laulu ja siksi siihen on helppo viitata. Ei ole kuitenkaan häpeä olla entinen tenavatähti. Se on yhtä kunnioitettavaa kuin olla entinen koripallotähti tai mitä vaan entistä. Oleellista on se, että lapsitähteys syntyi samasta syystä kuin aikuisiän tähteys: halusta laulaa. Kukaan 1980-luvulla elänyt ei ole voinut välttyä Jonnan voitokkaasta tenavatähtikisasta, sillä yhtenäiskulttuurin aikaan kaikki katsoivat seurasivat samoja asioita. Sitä viittaa saa aina kantaa.

Aikuisiän läpimurto tapahtui vuonna 1997 Tuure Kilpeläisen kanssa tehdyllä singlehitillä Suljettu Sydän. Kappale on edelleen Jonnan isoimpia hittejä ja kantaa kunniakkaasti myös illan kokoonpanon nimeä, Sittemmin Jonna on ollut tehnyt monta muutakin isoa laulua uran varrella. Jonna on kehittynyt lauluntekijänä kaikki nämä vuodet, mutta läpimurto ja uran kestävyys perustuu siihen, että mukana matkassa ovat olleet juuri oikeat biisintekijäkumppanit ja tuottajat. Vielä 1990-luvun lopulla laulaja-lauluntekijät olivat pääosin miehiä. Jonna oli rokkirintamalla raikas tuulahdus, nousten lähes rinta rinnan esille soolouralle siirtyneen Maija Vilkkumaan kanssa. He tekivät sen minkä Alanis Morrisette teki hieman aiemmin rapakon takana. Molemmat artistit tavoittivat suuren yleisön eikä kumpikaan jäänyt tähdenlennoksi. 

Jonnasta paistaa harkitsevaisuus. Hän ei ole hötkyillyt markkinatalouden vaatimusten edessä, vaan on tehnyt omaäänistä musiikkia luovuutensa ehdoilla. Sanoittajana Jonna on tuottanut aina priimaa tavaraa. Viimeisin albumi Ääni (2017) oli täysin Jonnan omaa käsialaa sävellyksiä myöten, kun siihen asti sävelet olivat lähtöisin muiden kynistä tai yhteistyössä tehtyinä. Julkaisutaukoa on ollut pitkään, mutta sitä ennen Tervomaa julkaisi kuusi muuta albumia, joista Halo (2004) on kokonaisuutena ikivihrein. Tämän päälle kun laskee tenavatähtivuosien kolme pitkäsoittoa, niin on siinä kerrakseen repertuaaria.

Taustabändi koostui tutuista muusikoista, jotka ovat soittaneet pitkään Jonnan kanssa. Pitkäaikaisin muusikko-tuottajakollega on ollut Jussi Jaakonaho, jonka oli keskeisessä roolissa luomassa Tervomaan soundia. Juhlakiertueella hän on luonnollisesti kitaran varressa. Bassoa soittaa Jonne Von Hertzen, rummuissa Juho Viljanen sekä koskettimien takana Juha Kuoppala. Muusikot ovat soittaneet pitkään Tervomaan taustalla ja sen kuuli luontevasta soitosta.

Jonnan keikka kesti tunnin ja kolme varttia ilman taukoja. Settilista täyttyi odotetusti lemmikkeistä. Suurimpien hittien sekaan mahtui muutama harvemmin livenä kuultu kappale kuten koko illan huipennuksena kuultu Penni. Enpä muista kuulleeni Stop-biisiä livenä aiemmin. Turhan vähälle huomiolle jäänyt voimapoppis soi aikanaan TV-sarjan tunnarinakin. Poimintoja oli melkein jokaiselta albumilta uran varrelta paitsi viimeisimmältä Ääneltä. Keikkaa katsoi nostalgialinssein ja kaikki toimi yhtä hyvin kuin vaikkapa 15 vuotta sitten. Perspektiiviä löytyy, sillä keikkoja tuli nähtyä lukuisia etenkin vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Edellisillan ja koko kiertueen startannut keikka Möysässä oli mennyt nappiin ja itsevarmuus välittyi hyväntuulisesta Jonnasta niin laulujen kuin välispiikkien osalta. Yleisö otti Jonnan riemukkaasti vastaan ja yllätti artistin syntymäpäivälaululla.

Louhisalissa juhlittiin synttäreitä, taiteilijauraa, mutta myös jälleennäkemistä. Ilta oli kaikkinensa täysosuma, joka tarjosi ensisijaisesti tuttua ja turvallista, mutta osoitti myös Jonna Tervomaan ja yhtyeen elinvoimaisuuden. Tervomaa vihjaisi tulevista keikoista ja merkkejä uusista kappaleistakin on leijunut ilmassa sosiaalisen median kautta. Minä toivon ilman muuta jatkoa.

Settilista: 

Myöhemmin

Päivänsäde 

Se ei kuulu mulle

Tänään lähdetään

Aika kultainen

Rakkauden haudalla

Läpikulkumatkalla

Toisen kanssa

Päästä yli

Lempi pehmentää pään

Kuuleeko kukaan

Keskeneräinen

Roi

Stop

Et tahdo tietää

Suunta muuttuu

Yhtä en saa

En sinulta rauhaa saa

Encore

Suljettu sydän

Minä toivon

Penni

Nyrkkitappelu, Murheenlaakso, Zahir (EST), Lapsuus @ Pääsiäispunk, Paasitorni, Helsinki, 8.4.2023

by

Toista kertaa järjestetty pääsiäispunk keräsi yhden päivän kaupunkifestivaalille monipuolisen kattauksen punkbändejä. Kerronpa heti kärkeen keitä en nähnyt: Pelle Miljoona, Ypö-Viis, Appendix, ”77” ja Maria Makaaberi soittivat ennen kuin aurinko oli laskeutunut. Erinomainen line-up kaiken kaikkiaan ja täytyy tunnustaa, että edellä mainittujen missaaminen harmittaa. Ehdin pelipaikoille vasta illan pimetessä, mutta myöhäisempi anti oli yhä maukas sekoitus tuoreempaa ja harvinaisempaa punkia.

Paasitorni eli Bygga on mitä mainioin paikka juuri punk-tapahtumalle, sillä talossa piti aikanaan esiintyä itse punk-legenda Sex Pistols. Byggan juhlasali vetää lähemmäs tuhat henkeä ja alemman kerroksen ravintolassa on paikkoja kolmisen sataa. Byggan sijainti on erinomainen Helsingin Hakaniemessä. Historiallisena arvorakennuksena paikka on viehättävän kontrastinen näyttämö punk-kekkereille. Tapahtumapaikkana Bygga on käytännöllinen joka suhteessa. Ainoastaan juhlasali korkeana tilana kärsii akustisesti, kun taas alemman kerroksen paasiravintola soi paremmin. Täytyy muistaa, että viime vuosisadan alussa ei tiloja suunniteltu sähköiselle musiikille.

Lapsuus on mikkeliläinen yhtye, joka oli illan ilahduttavimpia tapauksia. Kitaravallien puskemat sähäkät punkmelodiat vetivät puoleensa. Laulaja Kamila on energinen esiintyjä, joka toi pessimistisiin sanoituksiin silkkaa optimisia. Viime kesän onnelliset päivät -kappale aloitti keikan topakasti ja samalla paahdolla yhtye jyräsi loppuun saakka. Pettämättömästi toimi myös moni muukin kappale kuten Elämän maku suus. Lapsuuden tunnetuin styge Autolla mereen päätti varsinaisen keikan asiaan kuuluvalla räminällä.

Zahir on eestiläinen yhtye, jonka juuret ulottuvat 30-vuoden taakse Tallinnan undergroundiin. Bändi on kiertänyt runsaasti ja erityisesti Radiopuhelimien kanssa, mutta itse kuulin kolmen kitaran runnovaa soundia ensimmäistä kertaa. Erikoista yhtyeessä tosiaan on se, että kokoonpano soittaa ilman bassoa. Juhlasali oli Zahirille tällä kertaa liian iso lava, sillä yleisö ei innostunut samassa määrin kuin kotimaisista kollegoistaan. Keikka olisi toiminut pienemmällä venuella paremmin. 

Mana Mana perustettiin reilut kolmekymmentä vuotta sitten Joensuussa. Yhtye sekoitti punkia ja metallia varsin synkkämieliseksi paketiksi, joka kulminoitui pitkälti myyttiset mitat saaneen Jouni Mömmön karaktääriin ja hänen säveltämiin biiseihinsä.  Mömmön johdolla Mana Mana ehti levyttämään vain yhden kulttiklassikoksi nousseen albumin Totuus palaa (1990) ennen keulahahmon turhan aikaista poismenoa. Mana Mana julkaisi vielä Murheen laakso nimisen pitkäsoiton postuumisti vuonna 2000, jonka saattoi maailmaan yhtyeen toinen tärkeä lenkki kitaristi ja sovittaja Otra Romppanen, jonka ansiosta Mömmön biisejä ylipäätään on saatu kuultavaksi. Vuoden 2001 jälkeen yhtye on esiintynyt kitaristi Otran johdolla satunnaisesti nimellä Murheenlaakso. Mömmön biisit ovat lyijynraskaita ja kitarameressä ne upottavat kuulijat varmasti syvään päähän. Paasitornin keikka todisti, että maine on ansaittu. Kimmo Kuosmanen hoiti lauluosuudet vakuuttavasti, vaikka yhtye ajelehtii pitkälti kuusikielisten varassa. Yhtyeen soitto soi yhteen hienosti ja eittämättä lavan yllä leijui Mömmön sädekehä.

Kansakunnan suosituimpien punkrock-bändien joukkoon kavunnut Nyrkkitappelu päätti turnajaiset juhlasalin isolla lavalla. Yhtyeen meininki on vastakohta Murheenlaakson synkistelyyn. Nyrkkitappelun show on vilpittömän positiivista. Yhtye ei vaikuta ahdistuneelta, vaan lyö vuoroin niin avokämmenellä kuin kämmensyrjällä pelkästä ilosta. Biisit kannustavat huutolaulamaan mukana ja innokkaimmat laittaa pogoamaan. Punkin väkinäinen puristus puuttuu soitosta, mäiske on rentoa ja riemukasta. Sanoitukset ovat nuorison arkisia havaintoja ironisella otteella ilman sen suurempaa sanomaa. Nyrkkitappelu ei synnytä kapinaa pahasta olosta, vaan tärkeintä on hurtti meininki ja siitä pitää huolen yhtyeen energinen keulahahmo Hepe. Bändi on soittanut jo vuodesta 2010, joten nuorisomusiikki soi entistä kokeneemmalla otteella. Bändi julkaisi vastikään albumin Ongelmanuorten sävellahja, joka vahvistaa, että elinvoima ei näytä ehtyvän. Nyrkkitappelu pudotteli lähes parikymmentä stygeä. Heti alkuun pärähti uusi hitti Tästä se lähtee ja pisteen keikalle laittoi osuvasti Nyrkkitappelu parkkipaikalla. Hikinen huipennus lankalauantaille oli myös hieno pääte tapahtumalle, jolle toivoo jatkoa.

Tuomo & Markus @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 21.1.2023

by

Pitkän linjan lauluntekijäkaksikko Tuomo & Markus julkaisi vuoden alkumetreillä toisen albuminsa Game Changing. Ei tule olemaan helppoa muilla artisteilla napata piikkipaikka alkuvuoden hehkutetuimmalta pitkäsoitolta. Arvostelut ovat olleet ylistäviä, mutta kyllä kuulijatkin ovat huolellisesti valmistellun albumin löytäneet, sillä Louhisali oli täynnä. Atlantin takaisesta musiikkiperinteestä innostuksensa hakeva musiikki ei tarjoa uutta, mutta silti se poikkeaa virkistävästi tämän hetken valtavirrasta.

Tuomo & Markus yhtyeineen soittivat kahden setin konsertin, joka täytti odotukset ja kehkeytyi musiikilliseksi elämykseksi. Duon jäsenet ovat näyttäneet osaamistaan aiemminkin, kun Tuomo Prättälä todisti pianistin taitojaan Ilmiliekki Quartetissa. Suuremmalle yleisölle hän tuli tutuksi sooloartistina My Thing -debyyttialbumillaan vuonna 2007, mikä lienee yhä paras Suomessa koskaan tehty englanninkielinen soul-albumi. Markus Nordenstreng on The Latebirds -yhtyeensä albumeilla ja soololevyillään levittänyt kitarapohjaisen americanan ilosanomaa Suomessa reilut parikymmentä vuotta. Hän on tuttu myös toimittajana etenkin Radio Helsingin taajuuksilta. Molemmista lauluntekijöistä huokuu intohimo pohjoisamerikkalaiseen musiikkiin, mutta sopivasti eri sektoreihin, joka yhdistettynä tarjoaa kuulijalle maukasta gumboa.

Englanninkielinen juurimusiikki jää Suomessa usein marginaaliin, mutta Tuomon & Markuksen musiikki matkustaa helposti yli rajojen, mikä on ollut varmasti tarkoituskin. Uutta albumia on pitkälti äänitetty Yhdysvalloissa. Tuomo & Markus ovat saaneet albumille kovia vieraita, mutta keikalla he pärjäsivät hienosti ilman Marc Ribotin tai Jonathan Wilsonin kaltaisia mestareita. Tuomo & Markus soittivat yhtyeineen uuden albumin kokonaisuudessaan ja sen ohella pari kappaletta Dead Circles (2016) -esikoisalbumilta sekä maistiaisen samaisen yhtyeen vielä julkaisemattomalta instrumentaalialbumilta. Prättälän ja Nordenstrengin sivuprojektilta Pratt & Moody saimme kuulla latautuneen version Lost Lost Lost -kappaleesta.

Tuomo & Markus eivät tarjoa kovin persoonallista materiaalia, koska kaikille kappaleille löytyy viite rapakon takaa, mutta näillä leveyspiireillä kuultuna niissä on silaus Suomenlahden vihuria. Tuomo tuo yhtyeeseen sielukkuutta, kun taas Markus taas kopistelee uskottavasti pitkin kanjoneita. Vaihtelevista biiseistä syntyy riemukas kokonaisuus. Vahvuutena voi pitää sitä, että kappaleet ovat äärimmäisen hyvin soitettu, sovitettu ja tuotettu. Sanoituksetkin ottavat rohkeasti kantaa. Tämä kaikki toimii erityisesti siksi, että erinomainen bändi soittaa saumattomasti yhteen. Verneri Pohjolan trumpetti on keskeinen osa yhtyeen soundia. Juho Viljanen vastaa lyömäsoittimien ohessa pasuunasta ja letkeydestä. Jos Prättälän ja Nordenstrengin laulusoundit natsaavat hienosti yhteen, niin basisti Jeremias Ijäs, tuo lisäkerroksen lauluharmonioihin. Miikka ”MacGyver” Paatelaisen pedal steel liimaa osaset yhteen.

Uusista kappaleista jokaisella on paikkansa niin albumilla kuin keikkasetissä. Eikä niistä mitään halua korostaa ylitse muiden. Keikan eka puolisko oli kokonaisuudessaan naksun vaikuttavampi, koska fokus oli uudessa materiaalissa. Erityisesti Let This Season Go imi herkällä melodiallaan itseensä ikivihreyttä. We’re Not Buying It svengasi pitelemättömästi. Albumin nimikkokappale teki hienosti vääjäämätöntä matkaa kliimaksiinsa. Toisella puoliskolla oli yhtä lailla upeita hetkiä, joista ykkösalbumilta tuttu Don’t Shut Down Your Radio muistutti tarttuvuudestaan. 

Tuomo & Markus heittää vain muutaman keikan vuoden alkuun levyn ilmestymisensä kunniaksi, mutta tuskin tarvitsee kauan odottaa, kun kesän festivaalit julkaisevat ohjelmistoaan ja Tuomo & Markus alkavat tulla tutummaksi suuremmallekin yleisölle. Toivottavasti bändiä kuullaan myös muualla Euroopassa ja etenkin Pohjois-Amerikassa, missä Tuomo & Markus ovat molemmat henkisesti syntyneet.

We Are Waves (IT) @ Blah Blah, Torino, 26.11.2022

by

Piemonten pääkaupunki Torino sijoittuu kartalla sen verran sivuun, että lienee syynä miksi kaupungin musiikkitarjonta oli viikonloppuna aika vaatimatonta. Torinoa on pidetty kulttuurikaupungin maineessa, mutta bisneskaupunki Milanossa on kuitenkin vilkkaampi keikkaskene. Lähestyvä joulunaika verottaa kaikkialla esiintymisiä, mutta onneksi Torinon perjantai-iltaan mahtui yksi kiinnostava keikka. Torinolainen We Are Waves aloitti kiertueensa kotikaupungista. Yhtye soittaa uuden aallon ja post-punkin hengessä tummasävyistä elektronista popia The Curen ja Editorsin jalanjäljissä. 

Uunituoretta Cave -albumia juhlistettiin kulttuuriluolassa nimeltä Blah Blah, joka sijaitsee kaupungin keskeisellä Via Po -kadulla. Ulospäin pienehköltä baarilta vaikuttanut tila osoittautui mainioksi paikaksi, missä kapakan toinen puoli oli miniatyyrikonserttisali, mikä toimii ajoittain myös elokuvateatterina. Pikkuriikkiselle klubille ei montaa kymmentä henkeä mahtunut, mutta tarjosi vaikutelman isommasta klubista. 

We Are Waves on julkaissut neljä albumia ja englanninkielisenä tähtäin on ollut kansainvälisillä vesillä. Suurta läpimurtoa ei ole saavutettu kotimaassakaan, sillä levynjulkkarit pidettiin pienelle keski-ikäiselle yleisölle. Pitkäjänteisyys voi kuitenkin tuoda tulosta tavalla tai toisella sillä asenne on kohdillaan. Yhtyeen keulakuva ja biisintekijä on Fabio ”Viax” Viassione, jonka jylhä lauluääni istuu bändin musaan tuoden ylevyyttä. Biisit eivät mullista maailmaa, mutta ovat genressä kelpo kuunneltavaa. Live-kokoonpanon valovoimaisimmaksi esiintyjäksi paljastui kuitenkin karismaattinen basisti Marco Di Brino, jonka kemia laulajan kanssa toimi hienosti. Yhtyeen kaksi muuta jäsentä jää coolin parivaljakon taakse, mutta kosketinsoittaja Cesare Corso on yhtyeen soundin velho ja rumpali Adriano Redogilia antoi vauhtia matkalle transsitilaan.

Uuden albumin biisit ovat varsin tasalaatuisia, eikä mikään nouse erityisesti muiden yläpuolelle. Jokaisesta kappaleesta voi kuulla assosiaatioita muihin orkestereihin, mutta mistään plagiaatiosta ei kuitenkaan ole kyse. Criptonesia starttasi biiseistä teatraalisimmin, mutta kulki dynaamisen bassoriffin tukemana ärhäkästi. Laulujen sanoituksissa Viax purkaa lockdown-tuntemuksiaan ahdistuksesta haluihin, kun pandemia sulki kaiken, mutta Daylight Daze antoi uskoa parempaan.

Samaan teemaan saadaan varmasti vielä useilta artisteilta näkemyksiä, mutta We Are Wavesin tunnot välittyivät musiikin kautta kiehtovasti. Yhtye tarjosi mainion keikan mielenkiintoisessa klubissa ja ei lainkaan mahdotonta, että helposti lähestyttävä musiikki matkustaa laajemmalle. Kieli ei ole ainakaan esteenä varsin universaalille ja elinvoimaiselle yhtyeelle.

Counting Crows (US) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 1.11.2022

by

Kulttuuritalon akustiikkaa on aina parjattu, mutta pitää muistaa, että Alvar Aallon alkuperäinen suunnitelma ei kohdistunut sähköisille soittimille. Sen mitä konserttisali menettää äänen soinnissa, voittaa se esteettisyydessään ja toimivuudessaan. Kultsan lavaa reunustavat seinät tekevät aina vaikutuksen, kun artistien hahmot heijastuvat jättimäisinä varjoina. Enkä muista koskaan kärvistelleeni pitkissä jonoissa, vaikka yleisöä olisi tuvan täydeltä. Tällä kertaa kehumani seinämät oli peitetty mustalla molton-kankaalla, joka vei hohtoa salin visuaalisuudelta, mutta paransi soundeja. Lieneekö tilapäinen viritys tehty bändin toiveesta vaiko pysyvämpi ratkaisu.

Counting Crows on taivaltanut kunnioitettavasti kolme vuosikymmentä. San Franciscon seudulta ponnistanut yhtye löi läpi 1990-luvulla Mr. Jones -hitillään. Miljoonia albumeita myynyt yhtye nousi vaihtoehtoisen indierokin kärkinimeksi kavuten Billboard-listoille ja saaden suitsutusta live-esityksistään. Yhtyeen musiikki oli aikuisystävällistä rokkia, jonka fanien levylatasilla soi myös R.E.M. Tarttuvien kappaleiden lisäksi yhtyeen maine kulminoitui karismaattiseen keulahahmoon. Laulaja ja pääasiallinen biisintekijä Adam Duritz nosti bändin keskivertoa suuremmaksi juuri intohimoisella ja paneutuneella tulkinnallaan. Muut jäsenet jäivät taustahahmoiksi, mutta ilman heitä ei Duritzin laulukaan olisi toiminut.

Counting Crows on ollut allekirjoittaneen toiveissa nähdä livenä pitkään, mutta eipä ole yhtye tullut Suomeen aiemmin, eivätkä ole ulkomaan reissut osuneet samoille leveyspiireille. Yhtyeen piti vierailla kultsalla helmikuussa, mutta pandemia pukkasi keikan marraskuun alkuun. Helsingin konsertti päätti Euroopan kiertueen. Adam Duritz kertoi välispiikissään, että tällä kiertueella he halusivat kiertää uusia paikkoja, vaikka fiksuinta olisikin olisi ollut keskittää keikat tiettyihin kaupunkeihin.

Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Sullivan Street. Hieno laulu lähti liikkeelle aavistuksen laiskana sovituksena ja epäilytti, että onko konkareiden keikkakunto valahtanut maitohapoille. Adam Duritzin laulu oli miksattu pintaan ja ääni kulki entiseen tapaan. Hard Candy antoi vauhtia ja pian sitä olikin lumoutunut keikkatunnelmaan. T. Rex -paitaan pukeutunut Duritz esiintyi odotusten tasolla, mutta kyllä muutkin muusikot ottivat huomionsa: kitaristi-multi-instrumentalisti David Immerglück kosiskeli yleisöä kitaristikliseillään ja pari kertaa kosketinsoitinten takaa eteen singahti Charlie Gillingham valokeilaan haitaria soittamaan. Toinen perustajajäsen David Bryson pysyi kitaroineen taustalla. Adam Duritz oli maineensa veroinen, vaikka paikoin hän vetäytyi pianon viereen huilaamaan, mikä sekin saattoi olla osa näytelmää. Hän omaa intensiivisen katseen, eläytyy käsillään ja hakkaa rintaansa. Joitakin saattaa ärsyttää teatraalisuus, mutta koin, että Duritz oli yksi karismaattisimmista esiintyjistä mitä olen hetkeen nähnyt.

Counting Crows kiersi tuoreen Butter Miracle EP-levyn tiimoilta. Puolikkaan levyn lisänimi Suite One viitannee toisenkin puoliskon ilmestyvän joko erillisenä EP:nä tai osana uutta pitkäsoittoa. Uudet kappaleet toimivat mainiosti. Angel of 14th Street on gospelrokkia parhaimmillaan ja Bobby and the Rat-Kings voisi olla luontevasti Bruce Springsteenin ohjelmistossa. Parituntiseen iltaan mahtui monta ilon hetkeä ja kokeilevin esitys oli Goodnight Elizabeth / Pale Blue Eyes kappaleiden yhdistelmä, missä Recovering the Satellites -albumilta löytyvän kappaleen sisällä soitettiin Velvet Underground -klassikkoa. Hard Candy -albumilta tuttu Ryan Adamsin kanssa kynäilty Butterfly in Reverse soi komeana americanana. Edellisen pitkäsoiton Somewhere Under Wonderland (2014) kappaleet Cover Up the Sun ja God of Ocean Tides olisi voitu korvata muilla lauluilla, vaikka bändi saikin papukaijan merkin monipuolisuudestaan soittaessaan kappaleita laajasti uran varrelta ja muutamia yllätyksiäkin kuten versiointi Jackson C. Frankin Blues Runs the Game oli varsin onnistunut. Silti yhtye on parhaimmillaan omissa biiseissään. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin saksofonisoolo syntetisaattorilla tuntui halvalta ratkaisulta.

Lavalla nähtiin rutinoitunut bändi, jolla oli pitkä rundi takana. Pientä väsymystä oli havaittavissa, mutta ammattireiskat pitivät keikan hienosti kasassa. Encorena kuultiin kiertueen linjan mukaisesti kolme kappaletta. Jälkilöylyt aloittanut Round Here nosti tunnelman kattoon. Counting Crows lupaili tulevansa uudestaan ja ehkä siihen voisi uskoa, sillä konkariyhtyeen pitää miellyttää olemassa olevia faneja, sillä uusia tuskin enää tarttuu haaviin. Adam Duritz valitteli pitemmän puheenvuoronsa aikana, että pandemian ajan keikkatauko sai hänet unohtamaan laulujensa sanat. Miten ihmeessä hän saisi taas kaikki sanat päähänsä. Kiertueen tueksi hän oli virittänyt lavalle lunttilappuja unohdusten varalle, mutta totesi ne hyödyttömiksi, jopa silloin hän törmäsi laulun sanoituslehtiötä kannattaneeseen telineeseen. Yleisö hörähti, kun Adam totesi: ”Fucking useless”.

Settilista: 

Sullivan Street, Hard Candy, Mr. Jones. Colorblind, Butterfly in Reverse, Cover Up the Sun, Omaha, High Life, Miami, Blues Run the Game, God of Ocean Tides, Goodnight Elisabeth / Pale Blue Eyes, The Tall Grass, Elevator Boots, Angel of 14th Street, Bobby and the Rat-Kings, Rain King, A Long December

Encore

Round Here, Hanginaround, Holiday in Spain

Josh Rouse (US) @ Tavastia, Helsinki, 26.10.2022

by

Muutama kuukausi ennen pandemiaa näin Lissabonin Super Bock Em Stock -festivaalilla Josh Rousen bändikeikan, joka oli varsin onnistunut performanssi innostuneen yleisön edessä. Sen verran konsertista tykästyin, että pandemian aikaan seurasin Rouselta myös striimauskeikan. Vanha suosikkini ei ollut laimentunut lainkaan, vaan todisti elinvoimansa lauluntekijänä. Kulkutauti jylläsi vielä pahana, kun Rouse ilmoitti saapuvansa ensi kertaa Suomeen viime maaliskuun alussa. Alkukevään keikka jouduttiin siirtämään vielä tähän syksyyn.

Edellisestä Tavastian keikasta oli vierähtänyt parisen vuotta, joten tuntui mukavalta palata takaisin eniten vierailemaani konserttisaliin. Tavastia on niitä paikkoja, joiden toivoisi pysyvän yhtä muuttumattomana ja kotoisana hamaan tappiin. Tavastia vetää noin 700 henkilöä, mutta on parhaimmillaan asiakkaan näkökulmasta, kun siellä on väljempää. Keikkajärjestäjä ja artisti ovat varmasti toista mieltä. Rousea oli kerääntynyt kuuntelemaan reilu sata, maksimissaan parisen sataa henkeä. Amerikan vieraalle toivoisi yleisöä, mutta esitys pysyi omalla mukavuusalueella varsinkin, kun genre oli americanalla maustettua folkpoppia. 

Kolmen vuoden takaiselta Portugalin keikalta löytyy raporttia, joten Josh Rousen esittelyyn en käytä enempää palstatilaa. https://keikkakeppi.com/2019/11/27/josh-rouse-us-teatro-tivoli-bbva-lissabon-23-11-2019/ Sen verran Rousen elämä on muuttunut, että Nebraskasta kotoisin oleva muusikko on palannut kotikonnuilleen asuttuaan pitkään Espanjassa. Muusikolla on syytä kiertää leipänsä eteen ja pääsääntöisesti Rouse tekee soolokeikkoja. Lissabonin bändiveto oli siis harvinaisempi tapaus, mutta erinomaiselle esiintyjälle ei ole väliä soittaako yhdessä vai yksin. Josh Rouse julkaisi kesällä tuoreen pitkäsoiton Going Places. Rouse vitsailikin, että haastavaa luoda settilista, kun plakkarissa on jo 14 albumillista musiikkia. Rouse soitti ensi kertaa Suomessa ja kertoi soittavansa runsaasti myös varhaisempaa tuotantoa, joka kattaa eniten täälläkin radiosoittoa saaneita pikkuhittejä. 

Josh Rousen setti lähti käyntiin yhdellä suosikilla It’s the Nighttime. Rouse kertoi saapuneensa edellisenä päivänä Nebraskasta ja kärsivänsä hieman jetlagista, mutta alun tutut sävelet virkisti uneliaan artistin nopeasti. Rouse soitti vanhoja kappaleita ja uutukaisia lähes vuoropareittain. Melodiset laulut soivat akustisen kitaran ja huuliharpun säestyksellä letkeästi. Uudet kappaleet pitivät balanssin. Going Places -albumi on varsin onnistunut kokonaisuus, vaikkakaan selkeää hittiä sieltä ei erotu. Rouse pyysi yleisöä kuvittelemaan City Dog -kappaleen taustoja laulamaan The Jayhawks -yhtyeen keulahahmon Gary Lourisin, joka vierailee albumilla. Yleisössä tämä uutinen herätti ihastusta, sillä tuvassa oli enemmänkin vaihtoehtoisen indie-jenkkirokin ystäviä.

Josh Rouse soitti sympaattisen keikan, joka pysyi kasassa koko puolentoista tunnin ajan. Se on pitkä aika olla yksin lavalla yleisön edessä, jota tauottaa vain muutamat vesihuikat. Josh Rousen setti soljui eheästi musisoinnin ja jutustelun ohessa. Encoreen mahtui pari toivekappalettakin. Ilta oli kaikkinensa onnistunut ja iloinen, vaikka illan sykähdyttävimmäksi lauluksi nousikin Sad Eyes. Josh Rouse kiertää yksin ja mukavaa, että hän aloitti kiertueensa täältä peräpohjolasta. Yhden miehen organisaation harteille kuului myös oheistuotemyynti. Keikan jälkeen Josh kauppasi säkistään t-paidat, vinyylit ja cd:t. Kauppa kävi mukavasti, mutta parasta oli päästä juttelemaan arvostamansa artistin kanssa, jolla jalat pysyvät tukevasti maassa.

Settilista:

It’s the Nighttime, Winter in the Hamptons, Stick Around, 1972, Hollow Moon, City Dog, Crystal Falls, Quiet Town, Sunshine (Come on Lady), Love in the Modern Times, It’s Good to Have You, I Will Live on Islands, Salton Sea, Sad Eyes, Waiting on the Blue, Fight Attendant, My Love Has Gone, Love Vibration 

encore:

Some Days I’m Golden All Night, Feeling No Pain, Come Back (Light Therapy)

The Cure (UK), The Twilight Sad (UK) @ Helsingin jäähalli, 8.10.2022

by

Goottirokin pioneeri ja kestosuosikki The Cure on siitä mielenkiintoinen bändi, että sen kuuntelijakunta on demografisesti rikas. Helsinki Areenalta venäjäpakotteiden vuoksi pienempään jäähalliin siirretty ei myynyt loppuun, mutta käytävillä liikkui ikähaitariltaan ehkä laajin yleisö mitä olen hetkeen nähnyt. Harmaita hapsia, mutta myös uuden sukupolven goottilapsia. 1970-luvun lopulla perustettu The Cure kerää edelleen uutta yleisöä, vaikka tuoretta musiikkia on saatu odottaa pitkään. Yhtyeellä on hyvällä tavalla kultivoitunut kulttimaine.

Popin ja rockin historia lähenee jo seitsemääkymmentä. Se on pitkä aika, mutta silti vielä lyhyt ajanjakso musiikin historiassa. Jos muistelee 1980-lukua, jolloin oma musiikkimakuni hahmottui. Kuuntelin 1960- ja 1970-lukujen bändejä, vain yhden tai kahden vuosikymmenen takaa, mutta silti niitä piti muinaisina mammutteina. Ilahduttavaa havaita, että nykynuoret innostuvat bändistä, jolla on juuret yli neljän vuosikymmenen takana.

Skotlantilainen The Twilight Sad on luonteva lämppäri The Curelle. Yhtye soittaa post-uutta aaltoa tummalla, mutta kuitenkin melodisella otteella, joka sopii aisapariksi. Eikä ihme, sillä The Twilight Sad sattui lämmittelemään myös The Curen edellistä itsenäistä Helsingin areenakeikkaa. https://keikkakeppi.com/2016/10/08/the-cure-hartwall-areena-helsinki-7-10-2016/ Vuonna 2019 The Cure soitti toki myös Flow’ssa.

The Twilight Sad heitti kahdeksan kappaleen setin, jossa James Grahamin skottimurre puski korvatulppienkin läpi, jotka oli välttämätöntä hankkia soitannan äänekkyyden vuoksi. The Twilight Sad soitti kiinnostavaa musiikkia, että edellisen keikan skippaus harmitti. Yhtye kulkee Joy Divisionin vanavedessä kuten niin moni muukin brittibändi, mutta tekee kuitenkin homman tyylikkäästi. Hienoja kappaleita ja tuhti soundi. Setistä erottui muun muassa rullaava I/m Not Here (Missing Face).

The Cure on tunnettu pitkistä konserteista. Vuoden 2016 keikka huiteli kolmessa tunnissa, mutta sen verran vuodet ovat vieneet mehuja, että Lost World kiertueen konsertit ovat kestäneet parisen tuntia, mikä on optimaalinen maksimikesto mille tahansa kulttuuritapahtumalle. The Curen setin profiili kulki tasaista reittiä ja kahden encoren jälkimmäinen osuus nosti vasta sykettä, kun kaikki hitit juostiin loppukirissä pois.

Keikka oli kaikin puolin onnistunut ja harvemmin kuultujen kappaleiden At Night tai M seassa kuultiin pari julkaisematonta kappaletta, jotka kertovat yhtyeen elinvoimaisuudesta omalla mukavuusalueellaan. Keikan aloittanut Alone ja varsinaisen setin päättänyt Endsong ovat maistiaisia joskus lähitulevaisuudessa julkaistavalta Songs of A Lost World -albumilta. Tuota albumia on odotettu ja näyttää siltä, että odotus palkitaan. Mikäli päätös encoren hittejä olisi ripoteltu sinne tänne matkan varrelle sekaan, olisi konsertti lähennellyt nappisuoritusta. 

Yhtyeen kokoonpano on pysynyt samana viime näkemästä. Robert Smith on yhtyeen visionääri, jonka persoonallinen lauluääni on tunnistettava. Simon Gallup poukkoilee ja roikottaa bassoa polvissa tuttuun tapaan. Roger O’Donnel soittaa koskettimia ja kitarassa Reeves Gabrels poimii riffit tutusti. Rumpalin duunia pääsi seuraamaan screeniltä kun kamera näytti Jason Cooperin työskentelyä myös yleisön suuntaan. Paluumuuttajana uudella kiertueella soittaa koskettimia myös Perry Bamonte, joka palasi 17 vuoden tauon jälkeen yhtyeen riveihin. The Curen kulkema matka on pitkä, jota harvan kunto kestää. Yhtyeellä on vahva visio ja motivaatio viedä juttuaan eteenpäin jonnekin mutkan takaiseen hämärään.

Helsingin parjattu jäähallikin tuntui tällä kertaa kaikin tavoin toimivalta venuelta. Soundit kuulostivat hyvältä ja permannolta välittyi jopa areenakeikaksi mukavan kotoisa kokemus. The Cure projisoi visuaalisesti pitkälti samoja kuvituksia ja efektejä kuin aiemminkin, mutta eipä se musiikkikaan ole muuttunut. The Cure johdatti tutun jännään siimekseen, minne haluaa eksyä toistekin.

Settilista:

Alone, Pictures of You, Kyoto Song, A Night Like This, Charlotte Sometimes, Lovesong, If Only Tonight We Could Sleep, Cold, Burn, Fascination Street, The Hungry Ghost, Push, Want, Shake Dog Shake, From the Edge of the Deep Green Sea, Endsong

Encore: At Night, M, Play For Today, A Forest

2. encore: Lullaby, The Walk, Friday I’m In Love, In Between Days, Close to Me, Just Like Heaven, Boys Don’t Cry

Coldplay (UK), London Grammar (UK) @ Stade de France, Paris, 19.7.2022

by

Elämme ristiriitaisia aikoja. Maailmanlaajuisesti stadioneita täyttäviä AOR-yhtyeitä ei synny enää samaan tapaan kuin ennen. Musiikkiteollisuus on ollut jo pitkään murroksessa ja muuttunut digitaaliaikana sirpaleisemmaksi. Onko Coldplay viimeinen dinosaurusluokan orkesteri, joka sekin on tosin kertonut rajoittavansa kiertueita ilmastonmuutoksen vuoksi ja ilmoittanut lopettavansa musiikin tekemisen kolmen seuraavan albumin jälkeen. Toisaalta tapahtumien suosio jatkaa kasvua ja kotimaassakin olympiastadion on täyttynyt tänä vuonna useammin kuin koskaan. Kynnys astua stadionluokkaan on laskenut, mutta samalla artistit eivät välttämättä vedä yleisöä kuin kansallisesti.

Coldplay on ollut pakko-nähdä-listalla vuosikausia jo siitäkin syystä, että yhtye ei ole koskaan esiintynyt Suomessa. Viime vuosituhannen alussa julkaistut yhtyeen ensimmäiset neljä klassikkoalbumia ovat olleet kovassa kulutuksessa. Viime vuosien Coldplay on muuttunut tanssittavammaksi ja sitä myöten fanipohja on laajentunut. Onnelliset tähdet tuikkivat universumissa kohdalleni lopulta tänä vuonna, kun sain lahjaksi matkan Pariisiin ja pääsylipun Coldplayn konserttiin.

Stade de France on Ranskan suurin stadion, joka vetää konsertteihin parhaimmillaan 90.000 katsojaa. Massiivisten lavarakennelmien vuoksi Coldplayn spektaakkeliin myytiin reilu 70.000 lippua per konsertti, mutta kun keikkoja on peräti neljä samalla viikolla, niin yhtyeen näki Pariisissa peräti 260.000 katsojaa. Yhtyeen ideologia oli parkkeerata sirkus yhteen paikkaan pidemmäksi aikaa, jotta hiilijalanjälki olisi mahdollisimman pieni. Konserteissa pyritään hyödyntämään uusiutuvia energialähteitä, kierrättämään ja tekemään kaikki valinnat mahdollisimman ekologisesti. Coldplayn hallintokoneisto on laskenut tarkkaan kannattaako Muhammedin mennä vuoren luo vai toisin päin. Oletettavasti melkoisen runsas joukko on lentänyt kauempaa konserttien perässä Pariisiin. Coldplayn seuraava etappi on Bryssel ja sitten Lontoo. Kummassakin paikassa kuullaan useita keikkoja.

Konserttipäivään osui myös jännitettä nostava elementti, sillä poikkeuksellinen helleaalto velloi Euroopan yllä. Pariisiin ennustettiin konserttipäivälle 39 asteen painostavaa kuumuutta. Coldplay kantoi vastuutaan ja ohjeisti ennen keikkaa jakamassaan tiedotteessaan ihmisiä välttämään saapumista liian aikaisin ja pukeutumaan viilentäviin vaatteisiin. Kentälle oli varattu vesipisteitä ja ensiapuhenkilökuntaa hätätilanteiden varalle. Sääennuste piti kutinsa. Aurinko alkoi laskea vasta lähempänä iltakymmentä, jolloin lämpötila putosi 35 asteen alapuolelle. Hikistä puuhaa yleisölle, mutta nostan hattua koko tapahtumaorganisaatiolle. Tirehtööri Chris Martin ei säästellyt kaloreita ravatessaan ympäri stadionia parin tunnin ajan. Erityismaininnan ansaitsee myös basisti Guy Berryman, joka soitti keikan alusta loppuun riisumatta pilottitakkiaan.

Ennen Coldplayta päälavalle nousi London Grammar, joka oli mainio valinta lämmittelijäksi. Hannah Reidin, Dan Rothmanin ja Dot Majorin muodostama englantilaistrio soitti juuri oikean mittaisen keikan tarjoten kymmenen kappaleen satsin kattauksen uraltaan. Yhtye oli itselleni vain nimenä tuttu, vaikka heillä on katalogissaan kolme menestynyttä albumia ja saaneet huomiota musiikkialan medioissa. London Grammar oli virkistävä ilmestys illansuun kuumuudessa. Yhtyeen voimavara on Hannah Reidin lauluäänessä, joka venyy, kestää ja taipuu.

London Grammar

Stade de France korvensi yleisöään kuin leivänpaahdin, mutta auringon säteiden laskeuduttua kolossaalisten seinien taakse, alkoi grillivastusten kuumuus helpottaa. Sain seurata konserttia hyviltä istumapaikoilta Gold Area-katsomosta. Hyvästä paikasta huolimatta esiintyvät artistit erottuivat lilliputteina. Konsertin edetessä kuumuus tuuperrutti muutamia yleisöstä ja ylhäältä katsomosta erotti ensiapujoukkoja pelastustöissä. Coldplay keskeytti kerran esityksen ja muistutti pitämään nesteytyksen kunnossa ja vaikka poistumaan välillä jäähdyttelemään stadionin suojiin. Toisen kerran keikka keskeytyi kun Chris Martinin silmään lensi roska, mutta tauko kesti vain hetken ja kesken jäänyt kappale soitettiin uudestaan.  

Sisään tullessa yleisölle jaettiin valkoiset rannekkeet, joille kehkeytyi lopulta merkittävä rooli konsertin visuaalisessa vaikuttavuudessa. Katsomossa odotus alkoi villiintyä jo varttia ennen oletettua showtimea. Aallot velloivat yleisömeressä ja tyyntyivät vasta kun John Williamsin ET:n lentoteema alkoi soida taustanauhalta ja johdatti soittajat lavalle. Kiertue tottelee tuoreimman albumin Music of the Spheres -nimeä. Coldplay on aina kurottanut häpeilemättömästi sfääreihin. Yhtye aloitti indiebändinä 1990-luvun lopulla, mutta heti alkuun se näyttäytyi salonkikelpoisena, jos vertaa muihin aikalaisbändeihin. Muiden tavoitellessa katu-uskottavuutta, soitti Coldplay isoin soundein.

Ensimmäisenä kuultiin uusimman levyn avainbiisi Higher Power, joka singlenä jää yhtyeen repertuaarissa keskinkertaiseksi, mutta livenä kappale onnistui starttaamaan mainiosti. Rannekkeiden funktio selvisi myös, kun ne alkoivat välkkyä valolähteinä eri väreissä läpi konsertin. Esimerkiksi kun kuultiin Yellow, hohkasi koko areena keltaisena rannekevalojen ansiosta. Kun laulettiin Human Heartia, muodostui yleisöön kaksi sydäntä. Koko konsertin ajan yleisö sykki osana visuaalisuutta ja se teki kokemuksesta ainutkertaisen. En muista aiemmin nähneeni vastaavanlaista.

Konsertti oli jaettu blokkeihin, joissa yhtye esiintyi kolmella eri lavalla. A-lavalta siirryttäessä piskuiselle C-lavalle, sai yhtye kulkea toista sataa metriä kentän toiseen laitaan. Chris Martinille pisteet, että takaisin juostessaan soitti samalla akustista kitaraa. Pyrotekniikkaa ei myöskään säästelty alussa. Lähinnä pohdin miten voi vielä parantaa keikan lopussa, mutta huipennuksena ilotulitteet räiskyivät näyttävästi lavan yllä. 

Yhtyeen kaksikymmenvuotisen uran aikana yleisöpohja on kasvanut ja osalle tietyt levytykset voivat tuntua vieraammilta. Itse kuulun konkariosastoon, missä intoillaan alkupään hittikappaleista kuten Yellow, Politik, In My Place, Clocks, kun taas nuorempaa osastoa tanssittaa kappaleet kuten Hymn for the Weekend, Paradise ja My Universe. Muutamaan heikompaan kappaleeseen saatiin puhallettiin puhtia visuaalisuuden avulla. Illan urotyönä Martin lauloi Magic -kappaleen ranskaksi.

Coldplay nojaa pitkälti Chris Martinin karisman varaan, mutta aika harvoin yhtyeessä useampi liidaa. Kovin moni ei taas nousisi keulahahmoksi ilman toimivaa bändiä. Lavalla Martin kerää huomion innostuneella olemuksellaan ja leveällä hymyllään, kun muut hoitavat hommansa kivikasvoisina. Studiossa kaikilla jäsenillä (kitaristi Jon Buckland, basisti Guy Berryman, rumpali Will Champion) on merkittävä rooli biisien säveltämisessä.

Coldplay on tunnettu albumeilla vierailevista maailman tähdistä kuten Beyoncé, Rihanna tai Selena Gomez. Konsertissa lavalle vierailijana piipahti London Grammarin Hannah Reid, mutta hän ei jäänyt ainoaksi, sillä yhtyeen luovuutta edusti lavalle ilmestynyt käsinukke. Ei mikä tahansa nukke, vaan Coldplayn sivutuotteena luoman The Weirdos -ryhmän hahmo, jonka nukettajana ja äänenä toimi Angel Moon.

Coldplay tarjosi spektaakkelin. Tästä isompaa elävän musiikin tapahtumaa on vaikea kuvitella. Kaksi tuntia riitti helteessä erinomaisesti ja vaikka lukuisia hittejä jäi kuulematta, tuntui kokonaisuuus sopivalta annokselta. Visuaalisuutta pystyy jatkossakin kehittämään led-valoin ja hologrammein, mutta kenen musiikki kantaa suuremman tapahtuman soundtrackina kuin Coldplayn? Chris Martin on sanonut itsekin, että heidän musiikkinsa käsittelee aina jotain suurempaa ja käsittämätöntä.

Coldplayn konsertti oli pitkään toivelistallani. Elämyksellisyyden lisäksi konsertti muistutti, että mikä tahansa on mahdollista, kun jaksaa pitää kipinää yllä. Kaikista näkemistäni stadionkonserteista Coldplay tarjosi kollektiivisimman kokemuksen, joka mahtipontisuudestaan ja pateettisuudestaan huolimatta välittyi aitona. Paluumatkalla metroon ranskalaiset lauloivat Viva la Vidaa kuin marseljeesiä.

Coldplay setlist: Higher Power, Adventure of a Lifetime, Paradise, Charlie Brown, The Scientist, Viva la Vida, Hymn for the Weekend, Let Somedy go (with Hannah Reid), Bani Adam, Politik, In My Place, Yellow, Sunrise, Human Heart, People of the Pride, Clocks, Infinity Sign, Something Just Like This, Midnight, My Universe, A Sky Full of Stars, Sparks, Magic (Magique), Humankind, Fix You, Biutiful

London Grammar setlist: Californian Soil, Missing, Hey Now, Lord It’s a Feeling, How Does It Feel, Hell to the Liars, Wasting My Young Years, Strong, Lose Your Head