Stray Cats (US), JD McPherson (US), Melody Gardot (US), Betty Wright (US), J. Karjalainen (FIN), Tank & the Bangas (US), Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB (FIN) @ Pori Jazz, 18.7.2019

Pori Jazzin pääkonserttien avauspäivänä panostettiin juurevampaan musiikkiin. Paikalla näkyi runsaasti fiftareita niin amispulisonkeja kasvattavia jannuja kuin tötterötukkaisia papparaisia, jotka ottivat tukea kävelykepeistä. Pääosa Kirjurinluodon yleisöstä oli kuitenkin keski-ikäistä hyvin toimeen tulevaa perustennariporukkaa, jolla on varaa juoda kuohuvaa piknik-tuoleiltaan. Varsinaista jatsikansaa ei pääalueella näe, sillä alan harrastajien keikat on sijoitettu lokkilavan suojiin. Päälava ja jokilava tarjoavat rytmimusiikkia suuremmalle yleisölle.

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB

Päivän avasi Von Hertzen Brothersin sekä Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen yhteinen projekti, joka kunnioitti Kingston Wallia, mutta eritoten Petri Wallin ainutlaatuista tuotantoa. Jätin Pekko Käppi K:H:H:L:n takia aikaisemmin keväällä Kulttuuritalon Kingston Wall -keikan väliin. Nyt oli Pekko Käpin vuoro väistää ja luulenpa, että tein oikein, sillä Kirjuriluodon päälava tarjosi progressiiviselle rokille komeammat puitteet. 

Von Hertzenin veljekset Mikko, Kie ja Jonne ovat ainoa oikea sakki lyöttäytymään yhteen Kingston Wallin alkuperäisen basistin Jyllin ja tärkeimmät vuodet rumpalina toimineen Kuoppamäen kanssa. Yhtä juhlaa koko keikka. En nähnyt Kingston Wallia elävänä silloin, kun se olisi pitänyt, mutta tämä 25 vuotta myöhemmin tarjoutunut tilaisuus korvasi paljon. Petri Wallin kynästä on lähtenyt komeita klassikoita kuten With My Mind ja Shine on Me. Von Herzenin veljekset toivat sopivasti lisäarvoa Kingston Wallin monimuotoiseen tuotantoon. Kie von Hertzen astui pelottomasti Petri Wallin kitaristin saappaisiin ja Mikko paikkasi Wallia päälaulajan roolissa. Alkuun ihmetytti, että onko Jyllin hoitaessa basson Jonne von Hertzenin paikka soitella vain tamburinia, mutta hän osoittautui usean instrumentin taitajaksi etenkin soittaessaan Konevitsan kirkonkellojen melodiaa. Veljekset rikastuttivat biisejä myös lauluharmonioilla. I Feel Loven ajaksi laulumikkiin tarttui erikoisvieraana Haloo Helsingin Elli. Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB tarjosi huolelella suunnitellun tribuutin, jonka vahva dynamiikka ainoastaan lopun Jimi Hendrixin Fire-coveroinnissa pikkasen hajosi. 

Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB

Tank and the Bangas toi jokilavalle tuulahduksen Mississippi-joen suistoalueen musiikillista rikkautta. New Orleansista kotoisin oleva yhtye osoittautui varsin pirteäksi viihdyttäjäksi, joka yhdistää soulin, funkin, hiphopin ja puheenparren. Tank and The Bangas on Tarriona ”Tank” Ballin valovoimaisuuden ympärille kasattu bändi, joka on vastikään julkaissut toisen albuminsa Green Balloon. Tauko edellisestä oli pitkä, sillä debyytti Think Tank ilmestyi jo vuonna 2013. Taukoa yhtye ei ole pitänyt vaan esiintynyt livenä tiuhaan ja julkaissut singlejä. Tämä rutiini näkyi myös Porissa värikkäänä esityksenä. Tank, joka on runoilijanakin kannuksia hankkinut, latoi henkilökohtaista nuoren naisen tekstiä elinvoimaisesti. Räikeän vihreään asuun ja komean afrotukan kasvattanut Tank oli lavalla säväyttävä näky. Hän riisui sadetakkinsa vasta keikan lopussa, vaikka aurinko paistoi koko päivän.

Tank and the Bangas

J. Karjalainen esiintyi edellisen kerran kolme vuotta sitten Kirjurinluodolla ja sinäkin vuonna Brian Setzerin kanssa samana päivänä. J. Karjalainen tarjoaa täydellistä musiikkia leppeän kesäiseen alkuiltaan. Viimeksi uusia lauluja kuultiin Sinulle, Sofia -albumilta (2015), kun taas nyt keikka tarjosi tuoreimmat laulunsa Sinä kuljetat minua -pitkäsoitolta (2018). Isolle yleisölle tarjottiin myös niitä isoimpia hittejä, joista Sekaisin tuntui raikkaimmalta pitkästä aikaa. Jukka Karjalainen on ainutlaatuinen lauluntekijä, mutta hän ei olisi J. ilman loistavaa bändiään. Mikko Lankinen on vähäeleinen virtuoosi kitaran varressa, Tom Nyman lungilla otteella soittava ykkösbasisti, Janne Haavisto ikihonkainen rumpali ja Pekka Gröhn velmuileva velho koskettimien takana.

Porissa kuultiin seuraavat kappaleet: Tule Kesäyö, Vieraita muistoja, Terve Sirkka Lautamies, Ilmassa pieni sydän, Villejä Lupiineja, Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, Stindebinde, Keihäänkärki, Hän, Sydänlupaus, Sekaisin, Meripihkahuone, Mennyt mies

J. Karjalainen

Betty Wright voisi olla luvalla diiva, mutta on kuin onkin lämminhenkinen ja ikinuori soulmamma, joka on tehnyt 50-vuotisen uran. Ei kirkkaimpia tähtiä hipoen, mutta jättänyt eturivin tulkitsijana ja taustalaulajana jäljen linnunrataan. Betty kiitti onnekkuudestaan jumalaa, mutta tuurin lisäksi tarvitaan myös taitoa. Wrightilla oli taustalla iso bändi, joka vaikutti kuitenkin eläväisen Bettyn taustalla leipääntyneeltä. Setti olisi ollut täyteläisempi, jos torvisektio olisi ollut mukana, mutta nyt puhaltimet tuutattiin syntetisaattorista. Wright siteerasi Clean Up Woman -kappaleessaan luontevasti James Brownin Sex Machinea. Keikka päättyi kiitollisesti isoon hittiin No Pain (No Gain)

Betty Wright

Melody Gardot esiintyi toista kertaa Kirjurinluodolla. Satuin näkemään edellisenkin esityksen vuodelta 2010. Tällä kertaa artistin kokoonpano oli muistikuvani mukaan akustisempi ja meno muistutti keikalla Betty Wrightin jälkeen kamarimusiikkijuhlien tunnelmaa. Tyylikäs tunnelmointi istui alkuiltaan hienosti, mutta olisin ison lavan sijaan heittäytynyt tähän tunnelmaan pienellä lavalla tai savuisessa klubissa. 

Melody Gardot

Torstain ykkösmanttelin peri ehdottomasti JD McPherson. Oklahomasta kotoisin oleva kaveri yhtyeineen on päivittänyt rock’n rollin alkuvuosista innovoituneen musiikin niin kuin sen pitää. Rockabillya, garagerockia ja soulia niin tuoreella käsittelyllä, etten muista hetkeen innostuneeni yhtä paljon. McPhersonin modernilla otteella soitettu retropaketti pysyi kasassa alusta loppuun. Ei heikkoja hetkiä. JD:n laulu lähti syvältä, mutta hän repi myös hienosti riffejä kustomoidustaan TK Smith-kitarastaan. Bändi oli taitava. Jimmy Sutton vuoroin sähkö- ja pystybassossaan loisti eritoten ja hän on myös tuottajataustaisena kaverina bändin musiikillinen nokkamies. Jason Smay vakuutti rumpalina, Rainier Jacon Jacildo taas vähäeleisenä kosketinsoittajana ja Doug Corcoran antoi taustatukea kitaralla ja saksofonilla. 

JD McPherson Band

Aluksi JD McPherson hämmästeli kirkasta suvi-iltaa toteamalla, ettei ole koskaan toivottanut aikaisemmin hyvää iltaa aurinkolasit päässä. Setin kärkeen JD pisti heti luun kurkkuun Desperate Love ja Crying’s Just a Thing You Do -kappaleilla, jotka avaavat myös mainion Undivided Heart & Soul –albumin (2017). Esikoisalbumilta Signs & Signifiers (2011) kuultu Fire Bug jatkoi herkeämätöntä menoa. Kappaleita kuultiin myös Let the Good Times Roll (2015) -albumilta, mutta jouluiselta teemalevyltä Socks (2018) säästyttiin. Illan kaunein kappale oli Hunting for Sugar ja viimeisen Let The Good Times Roll -tykin jälkeen oli vaikea heittäytyä Stray Catsin seuraan. 

Jimmy Sutton & JD McPherson

Stray Cats soitti hienon show’n, mutta kolmen karismaattisen muusikon varassa esitys ei päässyt kuitenkaan ihon alle samalla tavalla kuin se olisi tehnyt ilman tulikuumaa JD McPherson -kokemusta. Stray Cats tuli nähtyä edellisen kerran, kun he juhlivat 25-vuotista taivalta Ruisrokissa. Brian Setzer, Slim Jim Phantom ja Lee Rocker esittelivät 40 vuotta sitten rockabillyn tutuksi uudelle musiikkitelevisiosukupolvelle. Toista vastaavaa retrobuustia ei ole sittemmin nähty. Stray Cats ei ole pelkkiä vanhoja hittejä, sillä he julkaisivat vastikään uuden albumin ”40”, joka noudattaa tuttua rockabillyn peruskaavaa. Uusia biisejä kuultiin setissä muutama, mutta hitintynkää Cry Danger ei jostain syystä soitettu. Illan loppupään hitiksi luotu Runaway Boys tuhlattiin jo alkupäässä ja pitkään niitettiin peruskauraa ennen kuin joukosta erottui erityisiä helmiä. Gene & Eddie ja etenkin Lee Rockerin laulama Bring it Back Again paistattelivat valokeilassa. 

Stray Cats

Slim Jim Phantomin lisäksi ei taida kovin montaa muuta rumpalia, joka soittaa seisaaltaan minimaalista rumpusettiä mutta sitäkin isomman edestä. Lee Rocker käsittelee jättimäistä pystybassoansa samalla ketteryydellä kuin viulua, välillä kainalossa pitäen, välillä kyljellään maaten soittaen samalla kun kitaristi seisoo soittimen päällä. Brian Setzerin kokoelmasta löytyy liuta eri värisiä Gretch-kitaroita. Hän on bändin pomo ja pääasiallinen biisintekijä ja yhä 60-vuotiaana erinomainen kitaristi, joka päästi irti maneereistaan vain improvisoidessaan surf-klassikkoa Misirlou. Keikkasetin päätteeksi kuultiin Rock This Town. Encoressa yleisö palkittiin lisäbiiseillä, joista viimeisenä ja odotetuimpana kuultiin Rumble in Brighton.

Rockabillyyn liittyy olennaisena osana esteettisyys. Simppeli lavavisualisointi noudatti tyylikkäästi perinteistä Stray Cats -kuvastoa. Yhtä oleellista on kundien pukeutuminen. Perusasiat ovat pysyneet mainiosti kuosissa 40 vuotta, joten väistämättä sama boogie jatkuu vielä 50-vuotisjuhlakiertueella.

Slim Jim Phantom, Brian Setzer & Lee Rocker

Alice in Chains (US) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.6.2019

Grunge vyörysi päällemme siihen aikaan, kun olin otollisessa iässä altistua sen vietäväksi, mutta jostain syystä se ei koskaan täysin uponnut allekirjoittaneeseen. Seattlesta Sub Popin kautta ponnahtanut aalto oli voimakas ja ruutupaidoilta ei voinut täysin välttyä. Samoihin aikoihin olin enemmän innostunut americanasta ja brittipopista, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Toki arvostan, että yhdestä koleasta merenrantakaupungista tuli niin monta kovaa bändiä. Nirvanan klassisen punkahtavat voimakappaleet säväyttivät, mutta eniten innostuin Pearl Jamin hardrockista ja jonkin verran myös Soundgardenista. Kaikista vähiten metallisimmasta Alice in Chains -yhtyeestä, jonka repertuaarista puhutteli vain muutama kappale kuten Would?

Nirvanaa ei ole enää. Pearl Jam ja Soundgarden on nähty. Nyt oli mahdollisuus bongata myös Alice in Chains syntymäpäivälahjaksi saadun lipun myötä Kaisaniemessä. Tuskaa oli lähteminen, koska sisäänajo ei tuottanut suuremmin intoa. Rockin historian perusoppitunteja ei saa kuitenkaan jättää väliin. Uusi albumi sisältää pari mojovaa kappaletta ja pitkään keulilla laulanut William DuVall antoi toivoa, että laulaja ei ainakaan häviä äänessä yliannostukseen kuolleelle alkuperäiselle tulkitsijalle Layne Staleylle. Lopulta sain raahattua itseni Kaisaniemen hiekkakentälle, jolloin keikkaa oli jo hyvän matkaa takana.

Odotukset eivät olleet korkealla eivätkä ne nousseet keikan mittaan. Jerry Cantrellin johtama kokoonpano soitti tasapaksusti ja ponnettomasti. Alkuperäisrumpali Sean Kinney on oletettavasti takonut dynaamisemminkin sen reilu 30 vuotta mitä yhtye on ollut pinnalla (parin vuoden tauko poislukien). William DuVall omaa tosiaan kilpailukykyisen äänen ja näyttää karismaattiselta, mutta hänen valovoimansa ei riitä klubia isommalle lavalle. Cantrell murjoo leipiintyneen oloisena särösoundeja rumasta kitarastaan, kun basisti Mike Inez pitkässä tukassaan näyttää hommasta ainoana ammattimaisesti innostuneelta.

Yhtye soitti uransa ajalta kattavasti kappaleita, mutta esikoinen Facelift ja klassisin albumi Dirt saivat eniten huomiota. Viime vuonna ilmestyneeltä Rainier Fog -albumilta kuultiin valikoima kappaleita, joista nimikappale ja Never Fade omaa kestävien kappaleiden piirteitä. Tuhatpäisessä yleisössä näytti olevan pitkän linjan faneja, mutta en ymmärrä vieläkään Alice in Chainsin mainetta. Tajuan Grungen suosion ja tämän osana sitä, mutta ei kaikkea ole tarkoitettukaan hiffattavaksi. Toki heti keikan jälkeen teki mieli katsoa Singles, josta kehkeytyi aikanaan maiharikenkäisten ruutupaitojen x-sukupolvielokuva.

Hot Chip (UK), Roger Eno (UK), Jaakko Eino Kalevi (Fin), Hot Snakes (US), Ismo Alanko (Fin), Vuoret (Fin), Olavi Uusivirta (Fin), Maustetytöt (Fin), Stephen Malkmus & The Jicks (US) @ Sideways, Helsinki, 8.6.2019

Lauantain Sideways käynnistyi Stephen Malkmus & The Jicksin keikalla. Hiljattain paljastettu uutinen Pavementin 30-vuotisjuhlakeikoista herätti myös sooloartistina pari viime vuosikymmentä tahkoneen Malkmusin kiinnostusta. Talvella julkaistu Groove Denied on oiva albumi, mutta mitään tajunnan räjäyttävää Malkmus ei ole soolona saanut aikaan. Live-odotukset olivat maltilliset, mutta kelpo keikan Malkmus yhtyeineen esitti. Settilista koostui uudesta soolomateriaalista, mutta sekaan mahtui Pavementiakin. Stephen Malkmus ei pärjännyt edellispäivän Cass McCombsille muuta kuin välispiikeissä, joita hän pudotteli pilke silmäkulmassa. Malkmusin edellinen visiitti oli 27 vuoden takaa, kun Pavement lämmitteli Sonic Youthia Tavastialla.

Stephen Malkmus

Maustetytöt on tämän vuoden puhutuin bändi. Karjalaisen sisarukset esittävät iskelmällisen naivistista poppia, mutta itsepäisellä asenteella ja elämänmakuisilla sanoituksilla. Biiseistä löytää esikuvia kuten Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen, mutta vähentämättä bändin omaperäisyyttä. Satuin näkemään Maustetytöt viime kesänä ja silloin esiintymisessä oli vielä pientä hapuilua, joka Sidewaysin lavalla loisti poissaolollaan. Vielä julkaisematon pitkäsoitto tulee lyömään isosti läpi, varsinkin kun parhaita kappaleita ei ole edes julkaistu singleinä. Viidestoista päivä kapusi viime vuonna järjestetyssä Juice Leskinen -sävellyskilpailussa kärkikahinoihin saakka ja olisi ansainnut voittonsa. Kaunis Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään ihastuttaa kansaa varmasti. Maustetytöillä on saumaa olla uusi PMMP, mutta oletettavasti jää marginaalisemman väen suosikiksi. 

Maustetytöt

Olavi Uusivirta jatkaa suomenkielisen popin eturivissä. Uunituore Skorpioni–albumi jatkaa tasalaatuisten albumien sarjaa. Näyttää siltä, että Olavi ei osaa alisuorittaa. Uusivirta ei lähtökohtaisesti ole karismaattinen esiintyjä, mutta tekee aina kaiken sellaisella antaumuksella, että on valovoimaisempi kuin karisman lahjalla luodut artistit. Monen vartalossa maalattu skorpioni-logo näyttäisi nololta, mutta Uusivirta uskaltaa olla hävyttömän poppis. Se on ok, jos tekemisen takana on halu tehdä tinkimättömästi taidetta joka myös viihdyttää. Bändi taustalla on kova, joten kesän festareita kelpaa taas kiertää. Uudet viisut kuten ValtakuntaLastenhuone ja Waterloo istuvat maisemaan kuin maisemaan. 

Olavi Uusivirta

Lauantain odotetuimman keikan tarjosi tamperelainen Vuoret. Yhtyeen viime vuonna julkaistu esikoisalbumi Portti nappasi heti paikan klassikoiden joukossa. Yhtyeen biisintekijä on Ville Aalto, joka vaikutti merkittävässä roolissa myös Ultramariinin riveissä. Tarkoitukseni oli nähdä Vuoret jo tammikuussa, mutta lippu jäi käyttämättä reissun vuoksi. Jäi harmittamaan, sillä toista mahdollisuutta piti odottaa Sidewaysiin asti.

Vuoret soitti keikan erityiskokoonpanolla. Ville Aalto oli loukannut kätensä ja laulaja Teemu Into joutui kantamaan vastuuta myös kitarasta. Aalto esiintyi mukana kun hääräsi yksikätisenä syntikoiden takana. Koska vertailukohtaa ei ole, en osaa sanoa oliko keikka heikompi tällä kokoonpanolla, mutta Into selvisi hommasta moitteettomasti. Eikä hän ole Aallon kanssa kahdestaan, vaan yhtyeeseen kuuluvat lisäksi toinen kitaristi Sami Nissinen, rumpali Konsta Pokkinen, basisti Olli Sillanpää ja isossa roolissa taustalaulajatar, jonka nimen haluaisin mainita jos vaan tietäisin. Esitys vahvisti, että albumin kitaravetoiset melodiset kappaleet toimivat myös livenä. Aallon impressionistiset sanoitukset muuttavat ankeammankin maiseman merkitylliseksi tauluksi. Vuoret on uljas bändi, joka kohoaa korkeuksiin, mutta sen voima piilee maan syvyyksissä.

Vuoret

Apokalyptisin hetki koettiin Vuorten keikalla, kun tuulenpuuska vyörytti lehmusten kukintojen kuivuneita terälehtiä yleisön päälle. Yhdessäkään näkemässäni konfettisateessa ei ole ollut samaa lumoa.

Settilista: Hirviöt nukkuvat järven alla, Kaivokset, Nyt, Viides kirkko, Ei ole alkuperäistä, Rahaa, Kartta, Mennään rannalle

Päälavalla Ismo Alanko soitti uuden albuminsa Minä halusin olla niin kuin Beethoven kokonaisuudessaan läpi. Päällekkäisten keikkojen vuoksi ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta kuunnella sitä kokonaan läpi. Ismo on tullut nähtyä useasti, joten tällä kertaa jätin tarkoituksella taustamusiikin rooliin. Parilla viime albumilla vakiintunut kokoonpano todisti, että heiltä käy taas rokki. Ismo Alangon kynä on terävässä kunnossa ja lauluista löytyy kaivattua raikkautta. Alanko saa Helsingin hengittämään.

Ismo Alanko

Illan toinen odotettu vieras oli Hot Snakes. San Diegosta kotoisin oleva punk/post-garage -bändi on timmissä kunnossa. Konkarit John Reis ja Rick Froberg ovat vaikuttaneet useammassakin bändissä, mutta Hot Snakes on tunnetuin ja paluun myötä taas elinvoimainen. Reis on särmikäs kitaristi joka saa yleisön istumaan kovalle asfaltille ja maalaamaan ilmapensselillä kuin talon seinää. Froberg omaa yhä viisikymppisenä äänen, joka lähtee todellakin nivusista. Basisti ja rumpali ovat myös parasta a-luokkaa. Näin yhtyeen puolitoista vuotta sitten intiimissä klubissa, missä tunnelma nuoli kattoa. Hieman yllätti, että ulkolavalla bändi toimi myös hyvin. Viime vuoden parhaiden biisien joukkoon kavunnut Six Wave Hold-down, ei kalvennut vanhempien liveklassikoiden kuten Plenty for all ja 10th Planet rinnalla lainkaan.

Hot Snakes

Jaakko Eino Kalevi tarjosi lunginpaa meininkiä Sahara-lavalla. Berliinissä vaikuttava muusikko soittaa salonkikelpoisesti elektropoppia, jossa on koukkuja riittävästi. Jaakko Eino Kalevia on pidetty pitkään jo suurimpana indie-vientitoivonamme ja en sitä enää ihmettele kun näin hänet nyt ensimmäistä kertaa Sidewaysissa. Motions in Emotions on kappale, jossa kikkailu kohtaa helposti lähestyttävyyden ja sekös tekee musiikista aina niin kiehtovaa.  

Sidewaysin persoonallisin lava on Basement. Se on maanalaisen harjoituskaukaloon tehty pyhättö, missä yleisö voi istua lattialla tai pienessä katsomossa ja antautua tunnelmallisempiin hetkiin. Tällä kertaa rauhoituin kuuntelemaan Roger Enoa, joka on pitkän linjan muusikkona julkaissut useita soololevyjä ja elokuvasoundtrackeja. Hänellä ei ole Brian Enon mainetta, mutta tarjoaa vähintään yhtä kiinnostavaa atmosfäärejä syleilevää musiikkia kuin isoveljensä. Roger istui flyygelin ääressä selin yleisöön päin. Taustascreenin visuaalisuus auttoi vajoamaan vangitseviin hetkiin. Roger Eno melkein tainnutti transsiin, josta sätkähti hereille, kun jonkun kaljapullon kilisi lattialla.

Roger Eno

Basementin rauhasta oli hyvä valmistautua elektronisen popin juhlaan. Yksi Britannian kovimmista kokoonpanoista on Hot Chip, joka saapui ensi kertaa Helsinkiin. Aikaisemmin värikäs tanssittajabändi on nähty Suomessa vain Ilosaarirokissa. Keikka alkoi sähäkästi Huarache Lights -biisillä. Valkoisiin löysiin vaatteisiin pukeutunut yhtye istui suvi-iltaan kuin lokki kummelin päälle. Päävokalisti Alexis Taylor erottui kelta-puna-vihreässä pyjamassaan. Joe Goddard on velho syntikkansa takana ja kitaristi Al Doyle liikkui energisesti lavalla. One Life Stand kohosi keikan kärkibiisiksi, vaikka settilistaan mahtuivat luonnollisesti isoimmat hitit Over and Over ja Ready for the Floor.

Hot Chip

Suede (UK), Cass McCombs (US), Jessica Pratt (US), Snail Mail (US) @ Sideways, Helsinki, 7.6.2019

Sideways nostaa heti kesän alkumetreillä riman korkealle. Tämän jälkeen muilla festivaaleilla on iso työ päästä rinnalle ja ohi. Viidettä kertaa järjestetty festivaali ohjelmistonsa puolesta yksi laadukkaimmista musiikkitapahtumista Suomessa, jonka kanssa kamppailevat tällä hetkellä vain Pori Jazz ja Flow. Artistitarjonta on sekoitus kuumia vaihtoehtonimiä elinvoimaisia konkareita sekä ulkomailta että kotimaasta. Helsingin jäähalli toimii nyt toista vuotta festivaalin ympäristönä. Alue mahdollistaa soittaa musiikkia pikkutunneille saakka ja sateen sattuessa jäähalli antaa suojaa. 

Tänä vuonna aurinko lemmiskeli yleisöä koko kolmepäiväisen festivaalin. Torstaista lauantaihin kestänyt tapahtuma toimii paremmin kuin perinteinen sunnuntaihin jatkuva viikonloppufestivaali. Arkeen on mukavampi palata, kun sunnuntain saa palautua. Festivaali on kompakti kokonaisuus ja kaikki järjestelyt toimivat niin, ettei hermot menneet missään vaiheessa. Helteisellä kelillä kaipasi vain nurmikenttiä tai ylipäätään istumapaikkoja olisi saanut olla enemmän. Konserttipaikkoja on alueella kuusi, joista yksi on huono. 

Suede @ Sideways 2019

Perjantain pääesiintyjä oli eksistentialismin uudelleen löytänyt Suede. Yhtye keimaili 1990-luvun brittipopin neljän kärkijoukossa, mutta ei yhtä kirkkaasti kuin Blur, Oasis ja Pulp. Toisaalta muiden bändien kestävyys ei ollut samaa luokkaa. Vaikka Suede lopetti vuosituhannen alussa ja pysyi telakalla lähes vuosikymmenen, näytti se palatessaan olevansa vitaali luomisvoimainen yhtye. Sueden kolme viimeistä albumia ovat olleet varsin onnistuneita ja sisältänyt vahvoja iskusävelmiä kuten The OutsidersIt Starts and Ends With You ja Life is Golden, jotkaistuvat vanhojen hittien sekaan saumattomasti.

Brett Anderson

Suede näytti kyntensä. Yhtye uskaltaa olla nyt sitä mitä se on parhaimmillaan, tekee sen nöyrästi ja yleisöä kunnioittaen. Bändi soittaa tiukasti, mutta toki keulakuva Brett Andersson on sukupolvensa karismaattisimpia esiintyjiä, joka jaksaa hyppiä, polvistua ja heiluttaa mikrofonia kuin rodeotähti lassoa. Selvästi hän nautti esiintymisestä täysin siemauksin. Suede soitti nostalgian nälkäisiä tyydyttäneen setin, joka sisälsi lähes pelkästään vanhoja hittejä. Uuden albumin As One starttasi keikan, mutta sen enempää ei tuoretta materiaalia kuultu. Jopa sinkkubiisi Life is Golden jäi soittamatta. Keikan dynamiikka toimi encoreen saakka. Suede lopetti keikan ennen aikojaan ja he tajusivat itsekin, että tässähän on mahdollisuus soittaa toinenkin ylimääräinen biisi. Tuumaustauko katkaisi flown ja New Generation ei istunut enää kokonaisuuteen. Hieno keikka kuitenkin, joka toki olisi voitu soittaa äänekkäämmin. En tiedä laskiko volyymia myöhäisen kellonajan vuoksi säädetty desibeliraja, mutta Suede olisi saanut luukuttaa kovempaa.

Cass McCombs

Illan mielenkiintoisin esiintyjä oli ennalta Cass McCombs, joka on julkaissut tasaisesti albumeja viimeisen viidentoista vuoden ajan. Tuoreen albumin Tip of the Sphere myötä odotukset olivat kovat. McCombs esiintyi taustallaan timmi trio. Yhteisoitto hurmasi heti ensimmäisen Rounder -biisistä lähtien. Jamitteluun yltyneet kappaleet olisivat voineet jatkua loputtomasti. Teki tiukkaa, että Sleeping Vulcanos ehdittiin soittaa, joka kuitenkin on yksi vuosikymmenen hienoimmista lauluista. McCombs on velho kitaransa kanssa, mutta olipa yhtyeen rumpali myös harvinaisen irtonainen instrumenttinsa parissa.

Jessica Pratt (promo)

Myös Jessica Pratt kiinnosti kovasti, koska tuore Quiet Signs albumi edustaa kuluvan vuoden kauneinta musiikkia. Nyt päästään tarkemmin siihen huonoon lavaan. Upstairs on lava jäähallin yläkerroksen käytävällä, missä jääkiekko-otteluiden erätauolla jengi vetää nakkeja mukeista. Idea tilasta on hyvä, sillä kattopalkit tekevät siitä visuaalisesti jylhän, mutta akustiikka on karmea etenkin herkemmälle musiikille. This Time Aroundin kaltainen täysiosuma hautautui ärsyttävästi pulinan alle. Jessica Prattin puolesta hävetti, sillä hänen olisi pitänyt esiintyä intiimissä tilassa, kuten maan alla sijaitsevassa Basementissa tai ulkona Sahara-lavalla. Toisaalta Prattin eteerinen tunnelma olisi istunut hikiseen pukukoppiin, mihin olisi päästetty vain kourallinen ihmisiä.

Snail Mail

Snail Mail on Baltimoresta ponnistavan Lindsey Jordanin sooloprojekti. Lindsey on vasta parikymppinen lauluntekijä, joka herätti huomiota julkaisemalla kitaravetoisen albumin Lush viime vuonna. Snail Mail soitti Black Boxissa, joka tekee onnistuneesti jäähallin kaukalosta intiimimmän areenan. Erinomainen ratkaisu, mutta helteisessä säässä olisi mieluummin kuunnellut Jordanin musiikkia ulkona. Heat Wave ja Pristine ovat kelpo kappaleita, mutta kokonaisuutena setti alkoi toistaa itseään. Lindseyn ääni on persoonallinen, mutta maneerit vaivaavat pitemmän päälle. Mielenkiinnolla seuraan nuoren naisen seuraavia askeleita musiikin saralla. Kitararokki ei ole näemmä ikäloppujen juttu, vaan elää ja voi hyvin myös nuoremman tekijäpolven toimesta.

The Felice Brothers (US) @ The Horseshoe Tavern, Toronto, 30.4.2019


Legendaarinen The Horseshoe Tavern on Toronton klubiskenen nestori, joka on toiminut samassa tarkoituksessa peräti vuodesta 1947. Talo on rakennettu 1861 ja alun perin tila on toiminut kengittäjän työverstaana. Siitä siis nimi. Klubi toimi joitakin vuosia strippibaarina ja tanssipaikkana 1970-luvun lopulta, mutta palasi elävään musiikkiin 1983 alkaen ja on siitä lähtien profiloitunut eritoten folk/punk/indie-pyhätöksi.


Toronto on pilvenpiirtäjien suurkaupunki, josta löytyy kuitenkin pikkukaupungin tunnelmaa. Korkeiden kliinisten taivaanraapijoiden väleistä pilkistää onneksi vanhaa ja rähjäistäkin rakennuskantaa. Kaupungissa on särmää, mutta kertavisiitiltä en löytänyt sen todellista luonnetta. Kannabiksen haju tarttui useasti nokkaan, sillä sen käyttö on laillistettu Kanadassa viime vuonna. Klubiin oli saapunut kiitettävästi kaikenkarvaista väkeä aina ruutupaitaisista tukkijätkien näköisistä kolleista mimmiporukoihin. Yleisö oli ikäjakaumaltaan varsin laaja, josta vanhimmat ovat käyneet mestassa jo Waylon Jenningsin kulta-aikoina. 

The Horseshoe Tavern on katutason klubi, joka muistuttaa paremminkin valtavaa baaria, jossa pitkän ja suht matalan salin päässä on lava, eikä mikä tahansa lava, sillä siellä on soittanut The Rolling Stones heittäessään yllätyskeikan Bridges to Babylon–kiertueen alle vuonna 1997. Siitä klubi sietääkin olla ylpeä. Tarina kertoo, että tuolloin Dan Aykroyd olisi toiminut baarimikkona ja John Goodman turvamiehinä. Mutta on paikassa moni muukin arvostettu bändi vieraillut kuten Wilco ja The National

The Felice Brohters on yhtye, joka on tahkonut musaa lähes viisitoista vuotta, vaikka nuorilta sällit edelleen näyttivät. Bändillä on nimeä enemmän Pohjois-Amerikassa, mutta uuden Undress-albumin puitteissa kiertue yltää Eurooppaan ja Skandinaviaan asti, vaikka Suomi jää väliin. The Felice Brothers soittaa varsin traditionaalista amerikkalaista folkrokkia. Se ei tarjoa sinänsä mitään uutta, mutta tekee sen varsin virkistävällä tavalla. Uusien biisien esittelyyn keskittynyt keikka antoi bändistä vakuuttavan kuvan.

Bändin tarina alkoi Brooklynin metroasemilla, missä kolme veljestä aloittivat katumuusikkoina. Sittemmin he perustivat sukunimensä mukaisesti nimetyn yhtyeen The Felice Brohters. Nykyään kokoonpanossa on enää kaksi veljestä, kun kolmas Simone perusti oman bändin jo kymmenen vuotta sitten. Keulahahmot IanJames Felice ovat jatkaneet veljeskunnan edustajina. Toki yhtyeessä pari muutakin muusikkoa. Bassoa soittaa Jesske Hume ja rummuissa on Will Lawrence. Kitaristi Ian laulaa enemmistön kappaleista ja James vastaa koskettimista ja välillä myös harmonikasta, joka tuo soundiin täyteläisen lisämausteen. Kun James laulaja, käy Ianilta myös pianon soitto. Yhtyeen musiikki on tyylitajuista folkrokkia, jossa tarinankerronta on keskiössä ja paikoin kantaaottavissa sanoituksissa.

Uudelta levyltä kirkkaimmaksi nousi albumin nimikappale Undress, mutta tarttuvin ralli oli Special Announcement, jonka kertsi kannusti ironisesti pyrkimään presidentiksi. TV Mama maistui myös ja muistutti Rollareiden 1970-luvun alun tuotantoa. The Kid heijasti Bob Dylan-vaikuitteita. Vanhemmista biiseistä hiteimmin toimi Love Me Tenderly. Kaiken kaikkiaan komeita tarinallisia kappaleita. Hevosenkengän majatalossa oli lämmin tunnelma, niin kostea, että hikoilin paitani märäksi, mutta siihen vaikutti enemmän kondis ja kanadalaiset flunssalääkkeet.

Teenage Fanclub (UK) @ Tavastia, Helsinki, 22.4.2019

Teenage Fanclub on kolmen tasavahvan lauluntekijän kokoonpano. Alkutaivalta lukuun ottamatta kukin on säveltänyt tasaisesti kappaleita pitkäsoitoille ja se on pitänyt laadun vakaana. En tiedä montaa vastaavaa bändiä, joka olisi julkaissut 30 vuotisen uran aikana yhtä monta korkealaatuista albumia, jotka ovat täynnä timanttisia pop-sävelmiä. Viime vuoden suurimpia suru-uutisia oli yhtyeen keskeisen lauluntekijän, basisti Gerard Loven lähtö yhtyeestä. Ei mies poistunut keskuudestamme lopullisesti, mutta silti asiaa on on joutunut sulattelemaan kuin haudan äärellä. 

Loven mukana yhtyeestä katosi teoriassa 1/3 osa luovuutta, mutta käytännössä se merkitsi miltei puolta musiikillisesta laadusta. Karkeasti voikin verrata, että miltä olisi kuulostanut The Beatles ilman Paul McCartneyta. Hämmentävää onkin, että yhtyeen ydintrio kesti 30 vuoden liiton täynnä oletettavasti runsain mitoin myötä- ja vastoinkäymisiä kuten luovissa liitoissa tuppaa tapahtumaan, mutta sitten juhlakiertueen matkustusvelvoitteet kärjistyivät konfliktiksi asti, josta ei selvitty kuin Loven erolla. Tästä taas tulee mieleen The Rolling Stones, jonka alkuperäisbasisti Bill Wyman kyllästyi reissaamiseen ja jätti bändin. Eikä ole yhtään liioittelua verrata Teenage Fanclubia edellä mainittuihin musiikin kulmakiviin.

Lähtötilanne illan keikkaan oli siis melankolian ja epäilysten täyttämä. Montako Gerard Loven biisiä keikalla kuultaisiin? Kuka ne laulaisi? Vastaus selvisi settilistoja ennakkoon tarkistaessa. Yhtye soittaa tällä kiertueella vain Raymond McGinleyn ja Norman Blaken lauluja, joissa niissäkään ei ole mitään vikaa. Onneksi olen nähnyt alkuperäiskokoonpanon Suomen keikoista suurimman osan, vaikkakin edellinen vierailu parin vuoden takaa jäi väliin. En ihmettele, jos oli muillakin samoja duubioita tai yhtyeen edellinen keikka tuoreessa muistissa, sillä Tavastia ei ollut myynyt aivan täyteen. 

Keikka alkoi kahdella helmellä, kun About you ja Start Again rullasivat vääjäämättömän rennosti eetteriin. Perään olisi sopinut toki Ain’t That Enough tai I Need Direction, mutta niitä ei tietenkään kuultu kuten ei Loven keikkavalioita Sparky’s Dream ja Star Sign. Kolmantena biisinä yllätten soitettu  harvinaisempi livestyge The Gabbage maalasi murheet turhiksi. Upea kappale löytyy vähemmän hehkutetulta mutta omalta suosikkialbumiltani Thirteen (1993). Tämä biisi oli käännekohta, jonka jälkeen lopetin urputtamisen mieleni pohjukoissa ja nautin keikasta täysillä. Tajusin, että Gerard Loven biisien puuttuessa kuulen jotain sellaista mitä en välttämättä olisi aiemmin livenä kuullut. Norman Blaken ja Raymond McGinleyn tuotannossa riittää helmiä, vaikkakin heidän kahden biisien vuorottelu ei tarjoa samanlaista vaihtelua ja dramaturgista jännitettä kuin kolmen tekijän kappaleet aiemmin. 

Konsertissa kahlattiin läpi koko ura ja biisejä soitettiin kaikilta keskeisiltä albumeilta. Eniten huomiota sai yhtyeen mestariteos Songs From The Northern Britain (1997), jolta tarjottiin peräti viisi kappaletta. Yhtye osoitti heti Loven lähtemisen jälkeen elinvoimaisuuttaan julkaisemalla uuden singlen viime helmikuussa. Raymond McGinleyn biisi Everything is Falling Apart on kelpo kappale ja pohdiskelee tavallaan eron hetkeä ja uuden alkua. Norman Blake pimputteli Enter Sandmanin riffiä ksylofonilla ennen kuin McGinleyn klassikko Your Love Is The Place Where I Come From käynnistyi. McGinleyn kappaleet (kuten My Uptight Life) nousivat arvoiseensa asemaan, jos ne aiemmin tuntuivat enemmän välibiiseiltä.

Norman Blake hurmasi takuuvarmasti ilmavalla I Don’t Want Control of You –kappaleella, johon yhtyeen moniääninen laulu istui täydellisesti. Blaken esiintymisessä välittyi muuten vähän suorituksen makua etenkin varsinaisen setin päättänyt The Concept, joka soitettiin pois kuleksimasta. Yhtye on kiertänyt juhlavuoden merkeissä jo pitkään ympäri maailmaa ennen kevään Euroopan osuutta, joten ei ihme, jos hyydyttää. Encoren huipensi Everything Flows, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista debyyttisingleistä melkein millä mittapuulla tahansa mitattuna.

Teenage Fanclub elää ja voi hyvin, vaikkakin raajarikkoisena. Uusina jäseninä bändissä aloitti vuoden alusta kosketinsoittaja Euros Childs ja basisti Dave McGowan, joka on tuttu myös Belle and Sebastian yhtyeen riveistä. Rumpalin pallilla istuu paluumuuttajana alkuperäinen Francis McDonald, joka oli välillä poissa vuosia. Tuore single enteilee Teenage Fanclubilta uutta materiaalia, mutta silti suuremmalla mielenkiinnolla odotan Gerard Loven liikkeitä. Hänellä on ollut sivuprojekteja kuten Lightships, joten onko aika palata sen pariin? Julkaiseeko hän soolomateriaalia? Toki vaihtoehto on lyödä hanskat lopullisesti tiskiin, mutta tuskin näin tulee käymään niin kauan kuin veri virtaa suonissa.

Settilista:

About You

Start Again

The Gabbage

Everything Is Falling Apart

Only With You

Catholic Education

Alcoholiday

The Darkest Part of the Night

Your Love is the Place Where I Come From

Planets

Hold On

I Don’t Want Control of You

It’s A Bad World

I’m In Love

My Uptight Life

The Concept

Encore

The Fall

Metal Baby

Everything Flows

Pekko Käppi & K:H:H:L (FIN) @ Nosturi, Helsinki, 29.3.2019

Kotimaisen folkrokin terävin keihäänkärki Pekko Käppi & K:H:H:L kutkutti kovasti ja harmittelin, että tekee tiukkaa saada mahtumaan samaan iltaan kahta konserttia eri soittoajoista huolimatta. Olin menossa katsomaan JJyllin, Kuoppiksen ja Von Hertzenin veljesten Kingston Wall -inkarnaatiota Kulttuuritalolle, mistä tarkoitukseni oli karata kesken keikan Nosturiin tsekkaaman kovan albumin julkaisseen Pekko Käpin kokoonpanoa. Kultsan ovella törmäsin tuttuun, joka kyseli, josko olisi ylimääräistä lippua. Ei ollut, mutta päätin luopua omastani ja lähdin suorilta Nosturiin. Kaikki voittivat.

Pekko Käppi & K:H:H:L (Kuolleiden hillittömäin hevoisten luut) on kasvanut uunituoreen Väärä laulu –albumin myötä nelikoksi lyömäsoittajan liityttyä ryhmään. Soundi kasvoi sitä myöten isommaksi ja syvemmäksi. Tamperelaisen kokoonpanon albumin julkaisua juhlistettiin isolla kirkolla asti. Pekko Käppi yhtyeineen tekee kansanmusiikille sen mitä Värttinä teki aikoinaan eli pukee sen populaariin muotoon, jota kelpaa valtavirrankin kuunnella. Kotimaan rajojen ulkopuolellakin.

Käpin jouhikko on instrumentti, jota ei näe usein rokkibändin soitinvalikoimassa. Enkä osannut kuvitella miten monipuolisesti jouhikantele soi, kun sitä vasta ensi kertaa pääsin livenä kuulemaan. Nelikielinen vempain sylkee mystistä energiaa kuin pohjan akka vitsauksia. Tommi Laineen kitara haastaa jouhikkoa taistoon kyyttösilmän tavoin. Nuutti Vapaavuoren basso soi koreasti kuin kaukomielellä. Rumpujen taakse asettunut Jani Auvinen takoo kuin seppo rumpujaan.

Keikka alkupuoli painottui luonnollisesti uuteen albumiin. Nimikkobiisi ja singlenäkin julkaistu Musta Kimppu ovat tämän vuoden ehdotonta parhaimmistoa jo näin alkuvuodesta. Helsingin sanomien hehkuttama Ikoni –sinkku on todellakin maagisen tarttuva laulu, mutta valitettavasti myös helpoiten kuluva ja ehkä eniten siksi, että minimalistiset lyriikat toistuvat liikaa.

Pekko Käppi & K:H:H:L louhii kansanperinteiden kallioista lohkareita joihin jauhaa sekaan rokin ja bluesin tuttuja elementtejä. Tästä keitoksesta moni velho olisi ylpeä. Tärkeää on myös Pekon antaumuksellinen tulkinta, jossa laulu ponnistaa parhaimmillaan kantapohjista kuten. Yhtä lailla oleellisen osan yhtyeen luomaan maisemaan maalaa Toni Tapanisen kalmaiset sanoitukset.

Alkuun esityksessä oli havaittavissa pientä patoutumaa, mutta nopeasti vesi virtasi uomiinsa. Pekko itse totesi myös, että hyvinhän tämä menee. Niin meni. Kuuntelin keikan alun salin keskivaiheilta ja hetkittäin teki mieli soundin osalta päästä kuulemaan bändiä intiimiin luolaan, mutta siirtyessäni miksauspöydän taakse, kuulosti bändi erinomaiselta. Käppi kelpasi Keikkakepille, mutta 1h 40min annos tuntui just maksimimäärältä. Yhtye taputettiin ansaitusti takaisin varsinaisen setin jälkeen. Ensimmäisen coverina kuultiin mielenkiintoinen versio LamaMun pelko-biisistä ja viimeisenä Matilda (2017) -albumin helmi Palavien lasten laulu. Pekko Käppi & K:H:H:L tarjoaa laadukasta mystiikkaa laatikossa, jota suosittelen penkomaan.