Wilko Johnson sairastui haimasyöpään vajaa kolme vuotta sitten. Viikatemies oli viemässä hänet ennen aikojaan. Eikä Wilko pannut vastaan. Hän kieltäytyi syöpähoidoista, joten lääkäreiltä herui 10 kuukautta elinaikaa. Wilko päätti kuolla saappaat jalassa ja suuntasi jäähyväiskiertueelle. Farewell tour ulottui myös Suomeen tammikuussa 2014.

Noin vuosi sitten silmiini osui uutinen Wilkon ihmeparantumisesta perehtymättä sen tarkemmin yksityiskohtiin. Viime keväänä eräillä elokuvafestivaaleilla onnistuin näkemään Julien Templen ohjaaman dokumenttielokuvan Extacy of Wilko Johnson. Dokumentti pureutui syvällisesti Wilkon syöpädiagnoosin jälkeiseen kuolemaan valmistautumiseen. Elokuva on ehdoton suositus Johnsonin ystäville, mutta se on myös visuaalisena teoksena poikkeuksellisen energinen. Kuten hyvät tarinat päättyvät onnellisesti, päättyi myös Wilkon taistelu syöpää vastaan. Lääkärit havaitsivat, että syöpäkasvain onkin poistettavissa leikkaamalla. Pari kilon klöntti kaivettiin kehosta ja 68-vuotias Johnson sai taas terveen paperit. Eipä jäänyt Wilko laakereille lepäämään, vaan käynnisti Still Kicking –kiertueen. Suomessa Wilko Johnson yhtyeineen soittaa peräti neljä keikkaa, mutta hänellä on muukin syy tulla Helsinkiin, sillä hänestä kertova dokumenttielokuva esitetään Rakkautta ja Anarkiaa –elokuvafestivaaleilla.

1970-luvun brittiläisen pubrockin aallon harjalla vaikuttaneen Dr. Feelgoodin perustajajäsen ja biisintekijä Wilko Johnson on persoonallisen kitaransoiton ja sähäkän esiintymisensä vuoksi haalinut itselleen legendan maineen. Wilkolla oli takana Tampereen keikka ja matkaväsymys paistoi miehestä hieman Savoyn lauteilla. Silti soitto singahti tutulla vimmalla liikkeelle. Heti ensimmäisen biisin aikana Wilko tuttu hullunkiilto silmissään sahasi lavalla Telecasterinsa kanssa. Maaninen meininki imaisi mukaansa, mutta samoihin maneereihin matkan varrella vähän turtui. Tuttu konekivääritulitus yleisöä kohden näinä epävarmoina aikoina ei tuntunut varmaan kaikista mukavalta. Wilkon basisti Norman Watt-Roy vääntelehti lavalla yhtä aggressiivisesti. Mies roiskutti hikeä niin, että sitä piti välillä pyyhkiä Savoyn liukkaalta lavalta. Watt-Roy ja Johnson ovat vanhoja bändikavereita soittaessaan hetken yhdessä Ian Dury & The Blockheadsin riveissä. Watt-Roy vietti bändissä pitkään, kun Wilcon vierailu jäi Laughter (1980)–albumin mittaiseksi. Rumpali Dylan Howe on arvostettu jazz-rumpali, jolla on monien projektien ohella kokemus myös the Blockheadsista.

Keikka pysyi hienosti paketissa ja trion pitkä soittohistoria näkyi varmuutena, mutta toisaalta rutinoituneelta. Yllätysnumeroita tai revittelyjä ei nähty. Ensinnäkin Savoy on hieno konserttisali, mutta toiseksi se ei ollut oikea paikka Wilko Johnsonille. Pubrokkia pitää kuunnella nimensä mukaisesti pubissa tai klubissa. Wilkon vieteri olisi kuulunut mieluummin Tavastialle tai vielä pienempään paikkaan, missä voisi tungeksia lavan eteen ja heilua Watt-Royn roiskuvien hikipisaroiden alla. Savoyn konserttisalissa istuttiin ja taputettiin.

Itse keikka oli sitä mitä odottikin: 39€ tikettiä vastaan sai liudan Dr. Feelgood -klassikoita. Eniten puntin sai lepattamaan luonnollisesti Dr. Feelgoodin merkittävän esikoislevyn Down By The Jetty -albumin (1975) hitit Roxette ja She Does it Right. Lähes yhtä kovasti diggasin The Malpractice– kakkosalbumilta (1975) kuulluista Going back Homen ja Back in the Nightin suoraviivaisista vedoista. Eikä kolmosstudioalbumin Sneakin’ Suspicion (1977) nimibiisi ollut heikko sekään. Wilkon ranne nakutti kuin kone, mutta välillä näytti, että vanhan miehen käsi ei jaksa huilaamatta. Wilko oli silti kovassa kunnossa jos vertaa mitä mies on viime vuosina kokenut. Keikka kesti tunnin ja 10 minuuttia. Encorena kuultiin Chuck Berryn Johnny B. Goode.

Dr. Feelgood on allekirjoittaneelle tärkeä bändi. Yhtye sattui esiintymään keikalla, joka oli elämäni ensimmäinen oikea rokkikeikka. Näin bändin Tampereen Pakkahuoneella 1988. Wilko Johnson ei ollut tuolloin soittanut enää kymmeneen vuoteen bändissä. Silloin fokuksessa oli bändin alkuperäinen laulaja Lee Brilleaux, joka hänkin on jo korjattu taivaalliseen pubiorkesteriin. Brilleaux menehtyi imusolmukesyöpään vuonna 1994. Dr. Feelgood on edelleen olemassa, mutta varjo entisestään vailla ainuttakaan 70-luvulla soittanutta jäsentä. Muistan Pakkahuoneen keikan väkevänä kokemuksena, mutta mieleeni on jäänyt kummittelemaan tunne, että jotakin jäi puuttumaan, kun Wilko Johnson ei ollut kokoonpanossa. Sinä päivänä päätin, että Wilko on nähtävä jonakin päivänä ja se tapahtui vain 27 vuotta myöhemmin.