Shearwater (US), Cross Record (US) @ The Independent, San Francisco, CA, 4.3.2016

Taas kaksi kiinnostavaa keikkaa samalle illalle. Yltiöoptimistinen tavoitteeni oli nähdä molemmat pääesiintyjät, koska toisella oli peräti kolme lämmittelijää. Ostin ennalta Shearwaterin keikalle lipun ja toivoin, että soitto alkaisi ja loppuisi ajoissa, jotta ehtisin The Filmoreen katsomaan San Franciscon punkveteraaanibändiä Dead Kennedys. Suunnitelma ei toteutunut, sillä Shearwaterin lämppäri aloitti myöhässä ja niin myös itse pääesiintyjä. Keskiyöllä vesisateessa oli turha rynnätä enää riskikeikalle. Dead Kennedys jäi näkemättä kuten myös äärimmäisen legendaarinen klubi.

FullSizeRenderThe Independent ei ole The Filmoren maineen arvoinen, mutta vasta reilu kymmenen vuoden ikäisenä se on noussut nopeasti kaupungin tärkeimmäksi indierokin näyttämöksi, jossa sekä kuumat uudet tulokkaat että kokeneemmat bändit vierailevat tiuhaan. Klubi vetää 374 henkeä, mutta punaisten seinien sisällä on isomman venuen tuntu. Takaseinää koristaa baaritiski, jonka nurkasta pääsee myös ylös parvelle. Puuterointitilat on hauskasti lavan takana. Lipun sai kohtuulliseen 15$ (+ verot) hintaan. Näin kynnys keikoille pidetään Kaliforniassa matalana, mutta siitä huolimatta sali oli vain sopivasti täynnä.

FullSizeRender-1Illan aloitti Cross Record, joka on pariskunnan Emily Cross ja Dan Duszynski muodostama indieyhtye Austinista, Texasista. He ovat julkaisseet pari pitkäsoittoa, joista jälkimmäinen vastikään helmikuussa. Wabi-Sabi sai mm. Pitchforkissa hyvän arvion. Emily laulaa ja välillä soittaa sähkökitaraa, vaikka San Franciscon illassa hän valitti väsynyttä kättään ja keräsi yleisöltä empatiapisteitä. Dan vastaa kitaroista ja lyömäsoittimista sekä taustalaulusta. Duettobändin esiintyminen on eleetöntä, musiikki melankolisen laiskaa kenkiintuijottelua, mutta Emilyn äänessä ja Danin kitaroinnissa on jotain vangitsevaa. Ennestään tuntemattoman bändin biisit eivät auenneet täysin, mutta niitä kuunteli pakottamatta sen puolisen tuntia minkä keikka kesti.

Illan pääesiintyjää saatiin odottaa puoli tuntia ja silloin tuli myös viimeistään selväksi, FullSizeRender-2ettei The Filmoreen ole mahdollisuutta ehtiä, varsinkaan, kun Shearwaterin keikka venyi lähes keskiyölle. Jonathan Meiburgin johtama yhtye on myös kotoisin Austinista. Meiburgin ura alkoi Okkervil Riverissä kosketinsoittajana, mutta vuonna 1999 rinnalle perustettu Shearwater vei Meiburgin kokonaan vasta 2008. Jonathan Meiburg on multi-instrumentalisti, mutta The Independentissä hän pärjäsi vuorottelemalla kahta kitaraa. Miehen taustalla soittanut kyvykäs bändi koostui rumpalista nimeltä Josh Halpern, bassoa soitti Sadie Powers, koskettimia Emily Lee ja kitaraa Lucas Harrison Oswald. Shearwaterilla on Euroopan kiertue takana ja se näkyi hallitussa soitannassa, toisaalta suoraan Sveitsistä San Franciscoon lentänyt bändi oli jetlageissaan hieman nuutuneen oloinen. Bändi soitti kappaleita pääosin uudelta tammikuussa Subpopin nimissä julkaistulta albumilta Jet Plane and Oxpow ja sehän kelpasi, sillä Meiburgin protestialbumiksi nimetty pitkäsoitto on alkuvuoden parhaimmistoa. Etenkin Quiet Americans, Wildlife in America, Filaments ja Pale Kings ovat komeita lauluja. Harmitti, ettei albumin paras kappale Only Child soinut San Franciscon illassa.

FullSizeRenderShearwater on Jonathan Meiburgin bändi eikä hänkään ole sädekehällä varustettu pyhimys, varsinkaan kun virittää kitaraa lähes joka biisin välissä. Meiburg on lavalla kuin kuka tahansa naapurin heppu, mutta välillä hän päästää puuman irti ja ottaa stagen haltuun kuin Peter Gabriel. Erityisesti hänen jylhä lauluäänensä on iso osa Shearwaterin lavakarismaa. Meiburg säveltää pätevää musiikkia ja nostaa Shearwaterin yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmista indiebändeistä.

Varsinaisen setin jälkeen bändi palasi nopeasti lavalle ja yleisö sai kuulla pari yllättävää coveria. Meiburg kertoi kuunnelleensa viime aikoina David Bowien Lodger (1979) –albumia, jolta Sherwater soitti kappaleet D.J. ja Look Back In Anger. Meiburgin ääni istui erinomaisesti Bowien klassikoihin ja versiot olivat uskollisia, mutta sävykkäitä. Mielenkiintoinen lopetus keikalle ja komea kunnianosoitus edesmenneelle mestarille.

FullSizeRender-4Dead Kennedys olisi keikkabongauslistalla ollut kova juttu, mutta bändi ilman Jello Biafraa on kuin Sex Pistols ilman Johnny Rottenia. Siten harmitus ei ollut niin suuri. Shearwater tarjosi kuitenkin ensikosketuksen tuoreeseen tämän hetken musiikkiin, mutta tuskin sillä on kuitenkaan samaa klassista asemaa 35 vuoden päästä kuin Dead Kennedysin biiseillä.

 

Television (US), Mirel Wagner (Fin) @ The Circus, Helsinki 10.6.2014

Television on musiikkimaailman outolintu, jonka luokittelu on aina vaikeaa. Bändi tekee runollista post-punkia, mutta lähempänä lienee luonnehdinta progressiivinen kitarapoprock. Vuonna 1973 New Yorkissa perustettu Television on julkaissut vain kolme albumia, joista ensimmäinen ja legendaarisin Marquee Moon (1976) on liikkeellepaneva voima tälläkin kertaa. Kyseinen albumi on kiistaton klassikkoalbumi, joka löytää jokaisesta sukupolvesta aina uusia faneja. Television on 1970-luvun New York scenen tärkeimpiä artisteja Ramonesin, Patti Smithin ja Blondien ohella, jotka hengasivat legendaarisella CBGB-klubilla. Nyt Television kiertää Eurooppaa soittaen Marquee Moonin kokonaisuudessaan.

Televisionin musiikin voima on kahden kitaran dialogissa. Perustajajäsen ja bändin keulahahmo Tom Verlaine hoitaa vuoroin soolo- ja vuoroin rytmikitaraa. Alkuperäinen vastapari Richard Lloyd joutui jättämään bändin 2007. Sen jälkeen Verlainea kanssa on soittanut kitaraa kokenut kettu Jimmy Rip. Floyd oli tehnyt Verlainen kanssa sopimuksen, jonka mukaan bändi ei voi esiintyä Television -nimellä, ellei nelihenkisen bändin jäsenistä vähintään kaksi ole mukana. Rummuissa onkin säilynyt alusta asti Billy Ficca ja pahojen kielten mukaan vain siksi, että kiintiö täyttyy. Ficca on punk-rumpali, jonka työskentelyä tarkkailin pitkään, mutta hyvin hän hommansa hoiti, vaikka tietty luontevuus ja rentous hänen soitostaan uupui. Bassoa soittaa Fred Smith, joka liittyi aikojen alussa Blondiesta Televisionin riveihin, mutta hänkin oli jo mukana Marquee Moonilla.

Televisionia ennen soitti espoolainen Mirel Wagner, joka esitti akustisella kitarallaan sävykästä folkbluesia. Wagnerin minimalistinen tulkinta on poikkeuksellisen syvällistä. En ole perehtynyt Wagnerin kaksi vuotta sitten julkaisemaan debyyttialbumiin, vaikka hänestä olenkin lehdistä lukenut. Wagner soitti persoonalliseen lakoniseen tyyliin mainion leirinuotiotunnelmia nuolevan keikan. Valitettavasti The Circus on aivan väärä paikka intiimille keikalle. Wagnerin lauluista mieleen jäi No Death viiltävän kauniina lauluna. Mirel Wagner on kiinnitetty viime talvena maineikkaalle SubPop -levy-yhtiölle ja hänestä jos kenestä voimme odottaa sitä seuraavaa vientiartistia.

Television

Television on kulttibändi, joka ei pidä meteliä, ei häikäise, mutta vangitsee kuin hypnoosi. Bändi nousi lavalle minuutilleen klo 22. Television soitti staattisissa värivaloissa, joista erotti juuri soittajien karaktäärit, mutta ei paljon muuta. Fred Smithin ylle osui välillä kirkkaampi valokeila, mutta muista ei irronnut mitään, mitä olisi kannattanut tallentaa kameraan mikseripöydän takaa. Soitto sujui mainiosti ja päähuomio oli Tom Verlainen ja Jimmy Ripin vuorottelevassa kitarapuhelussa. Ripin rouheampi ote istuu mainiosti Verlainen ajelehtivampaan tyyliin, jossa on rautalankavivahteita. Verlainen lauluääni on persoonallinen ja kuulosti alkuperäisellä Marquee Moonilla kuin murrosikäisen Patti Smithin veljeltä. Nyt 37 vuotta myöhemmin soundi on edelleen persoonallinen, mutta kypsyneempi ja vahvempi. Mestariteos kahlattiin kokonaan läpi, joista tietysti Venus, nimibiisi, See No Evil ja Prove It säväyttivät, mutta yhtään heikkoa lenkkiä ei albumilla ole. Television soitti myös muuta materiaalia kuten kakkosalbumilta Adventure (1978) kuultiin mainio Glory. Miesten soitto oli varmaa, mutta jokaisen biisin välissä viritettiin kitaroita ja se rikkoi keikan dynaamisuutta, mutta mitäpä Verlaine ei tekisi täydellisyyden eteen. Hän ei myöskään pudottele välispiikkejä paria laiskaa thank you -lohkaisua ja yhtyeen jäsenten hutaistuja esittelyä lukuun ottamatta.

Televisionin The Circuksen keikka oli harvinainen herkku. Pakollinen rockdiggarin bongauskohde. Etenkin kun kyseessä oli bändin ensimmäinen vierailu Suomessa. Tosin Jimmy Ripin antamasta radiohaastattelusta paljastui, että Verlaine ja hän ovat olleet Helsingissä vuonna 1984 Tom Verlainen soolokiertueen puitteissa. Bändi on äänittänyt uutta materiaalia 22 vuoden tauon jälkeen, joten jos materiaali saa vielä Verlainelta lyriikat ja albumi näkee toivotun päivänvalon, niin en epäile, etteikö he vielä saapuisi uudestaan Suomeen. Television keikka veti väkeä hyvin, ei liian täyteen kuten joskus The Circuksella on tapana, mutta tällä kertaa 34,50 euron kohtuuhintaisia lippuja oli ostanut pääosin miehet. Niinhän sitä joku väitti, että Television on miesten Patti Smith. Ei tuo ole kaukaa haettu, sillä he ovat kuin sisaruksia.