Grant-Lee Phillips (US) @ Korjaamo, Helsinki, 8.10.2016

 

Kalifornian Stocktonissa kannuksensa saanut Bryan G. Phillips on tullut tutuksi yhtyeestään Grant Lee Buffalo, jonka hajottua hän on jatkanut aktiivista soolouraansa nimellä Grant-Lee Phillips. Nykyään Nashvilleen asettunut Phillips julkaisi tänä vuonna mainion folk-albumin The Narrows ja kiertää nyt Eurooppaa soolona kitaransa kanssa.

Grant-Lee Phillipsissä virtaa äidin puolelta intiaaniverta ja sen voi aistia miehen lauluissa. Phillips hallitsee akustisen kitaran suvereenisti ja hänen äänialansa on laaja. Miehestä kumpuaa sekä herkkää huokailua että väkevää mylvintää. Grant Lee Buffalo oli 1990-luvulla niitä bändejä, joihin olisi pitänyt tutustua kunnolla The Jayhawksin ja muiden americanasta ponnistaneiden aikalaisorkesterien jalanjäljissä, mutta se vaan jäi. Joitakin yksittäisiä kappaleita tuli kuunneltua, mutta kokonaiskuva yhtyeestä jäi lehtijuttujen ja erityisesti Michael Stipien kehujen varaan. Grant Lee Phillipsin pitkään jatkunut soolotuotantokaan ei ole tullut tutuksi lukuun ottamatta Nineteeneighties (2006) cover-albumia, jolla mies versioi herkästi itselleni tärkeimpiä kasariklassikoita.

img_9901Kun silmiini osui ilmoitus Grant Lee Phillpsin Suomen vierailusta, oli aika katsastaa miehen tuotantoa vihdoin tarkemmin. Phillips soitti alkuillan keikan ja nousi lavalle jo kello 19.00. Mies soitti puolentoista tunnin mittaisen varsin intiimin keikan. Phillips osasi ottaa yleisön ja jutusteli kappaleiden välissä vitsejä vääntäen pohjustaessaan esimerkiksi Mona Lisa –kappaleen tarinaa. Biiseissä tavoitettiin vakavampiakin tunnelmia kuten Cry Cry, joka itkee alkuperäiskansan kohtalon vuoksi. Uuden albumin upein biisi on Holy Irons, josta voi löytää The Bandin parhaimpien helmien kaltaisuutta. Keikalla Phillips keskittyi ainoastaan omaan tuotantoon, jota kuultiin läpileikkauksena koko uralta unohtamatta klassisia Grant Lee Buffalo -kappaleita. Beatleaanisen kaunis Mockingbirds on edelleen miehen onnistuneimpia sävellyksiä. Encorena aloittanut grungeballadi Fuzzy keskeytyi, kun Wallu Valpio nousi ystävällisen röyhkeästi kesken biisin lavalle kehumaan Phillipsille kuinka tärkeä hän on Eddie Vedderin ohella Valpiolle. Yleisön reaktioista päätellen varmaan monelle muullekin.

Grant-Lee Phillips oli parempi kuin odotin. Todella hienoa nähdä artisti, joka vielä yli viisikymppisenä luo tasavahvaa uutta materiaalia. Maisemanvaihdos Nashvilleen näkyy Phillipsin uusissa lauluissa uutena virtana. Konserttitiedotteen mukaan Grant-Lee saapui ensimmäistä kertaa Suomeen, mutta itse Phillips muisteli soittaneensa Suomessa Grant Lee Buffalon kanssa jossain kaukana järvien rannalla. Eikä haittaisi, jos bändi pistäisi hynttyyt yhteen ja tulisi joskus uudestaan.

 

Settilista:

Tennessee Rain

Holy Irons

Smoke and Sparks

Mona Lisa

Lily-a-Passion

Mighty Joe Moon

Honey Don’t Think

Jupiter and Teardrop

Happiness

Cry cry

San Andreas Fault

Mockingbirds

Mobillize

Buried Treasure

Rock of Ages

 

Encore

 

Fuzzy

Strangest Thing

Find My Way

Homespun

Walking in the Green Corn

 

Creek Road Eleven, Petri Matero Group @ Golden Classics Cafe & Bar, Helsinki, 22.4.2016

Näyttökuva 2016-4-28 kello 23.06.26Vasta reilu puoli vuotta sitten löysin Golden Classics Cafe & Barin, joka sijaitsee Jätkäsaaressa Lars Sonckin suunnittelemassa L3-makasiinissa Länsiterminaalin vieressä. Historiaa huokuva rakennus seisoo uudisrakennusten välissä kuin viimeinen mohikaani. Onneksi rakennus on suojeltu ja pitkää ikää toivon myös Golden Classics -baarille. Vintage-toiminta pitää kuppilan vireessä, mutta mestassa on tarjolla elävää musiikkia aina silloin tällöin. Enpä muista nähneeni rokkiklubia, missä olisi baaritiskillä kulho täynnä ilmaisia sipsejä juomien kyytipojaksi.

Saavuin pelipaikoille tasan kymmenen ja illan aloittanut Petri Matero Group tuuttasi jo ensimmäistä biisiään. Juurevaa voimabluesia tahkoava bändi on vielä tuorehko ilmestys, mutta soittaa sielukkaalla otteella omaa tuotantoa. Valitettavasti lämmittelijä jäi taustamusiikin rooliin, mutta osaava trio vaikutti olevansa. Nimi jää mieleen ja heille on annettava varmasti uusi mahdollisuus.

IMG_8738Illan pääesiintyjä Creek Road Eleven ei sekään ole konkari, vaikka muusikoilla on maileja takana. Bändi on napannut nimensä treenikämppänsä osoitteesta ja hyvin se ilmentää koko yhtyeen tuotantoa. Creek Road Eleven ei ole lähtenyt keksimään moottoripyörää uudestaan, mutta ajelee uskottavasti Mississippin rantaviivaa pitkin. Bändi soittaa americanaa, jossa kuuluu vaikutukset niin countrysta, southern rockista kuin bluesista.

Settilista sisälsi pääosin omia biisejä, mutta esikuvat ovat selkeästi syvällä lännessä. Bändin keulilla heilui kaksikko Toni Ruuska ja Jyrki Levä. Toni hoiti kitaran ohessa pääasiallisesti laulut ja lead-kitaristi Levä lauloi stemmoja. Välillä roolit vaihtuvat. Bassoa soitti Pete Christiansson, rummuissa Jani Miinala ja koskettimia Petri Frestadius. Nuorehko bändi on treenannut Purotiellä ahkerasti, sillä soitto sujui hyvin yhteen. Hieman vielä keikkarutiinia, niin yhtye kerää roots-musiikin ystäviä kuin biisoni kärpäsiä. Soundcheck oli tehty hiukan hosuen, sillä alkuun laulu ei tahtonut kuulua ja välillä Levän vaihtaessa Les Paulin Stratoon, kitarasoolokin hukkui muun soitannan sekaan. Onneksi miksaaja korjasi lennosta tilannetta.

IMG_8746Creek Road Eleven soittaa omaa tuotantoa. Debyyttialbumi julkaistaan vielä tänä vuonna, mutta esimakua siitä on jo tarjolla Youtubessa. Keikan aloitti väkevästi Long Straight Higway ja kakkosena kuultiin The Rolling Stones klassikko Dead Flowers, jossa Jyrki Levä jäljitteli Mick Taylorin kitarointia mainiosti. Toni Ruuskan murea lauluääni on varsin uskottava americanaan. Omaksi suosikiksi illan vedoista nousi Rain Keeps Falling Down, jossa meininki ei kalpene The Jayhawksille. Bändin kannattaa satsata jatkossakin moniääniseen laulantaan. Illan toisena lainakappaleena kuultu Steve Earlen Hillbilly Highway soi letkeästi ja muistutti että homman voi ottaa rennosti pilke silmäkulmassa. Omasta repertuaarista löytyvä Homesick Girl olisi helposti radiosoittokamaa Appalakkien tuolla puolen. Bändin omat biisit ovat tyylilajissaan erittäin kelvollisia. Sanoitukset edustavat tuttua ehkä vähän kliseistä idoliensa kuvastoa, mutta onko sillä väliä, jos ne kuulostavat hyvältä.IMG_8743.JPG

Stevie Wonder (US) @ Helsinki Classic Festival, Kaisaniemen puisto, Helsinki 9.7.2014

Kaisaniemessä kesäisin vaihtelevalla päivämäärällä järjestettävä yhden päivän festivaali alkaa olla perinne. Kaksi vuotta sitten tapahtuma starttasi Stingin voimin ja viime vuonna päänimeksi oli valjastettu Neil Young & Crazy Horse. Tänä vuonna keikkaa myytiin Stevie Wonderin vetovoimalla ja sen verran imua sillä oli meikäläisenkin suuntaan, että piti järjestää lomamatkan paluupäivä niin, että ehtii konserttiin. Se kannatti. 64-vuotias soulmaestro oli hyvässä vedossa.

Heinäkuisesta keskiviikosta sattui tulemaan korkeatasoinen päivä. Samana iltana esiintyi The Circuksessa americanan ykkösnimi The Jayhawks, jonka olisin ehdottomasti mennyt katsomaan ellei Wonderin soittoaika olisi venynyt heidän keikkansa päälle. Lähetin jopa toiveen The Circukseen, että showtimea laadittaessa olisi huomioitu Classic Festival. Ei huomioitu. Asetin Stevie Wonderin kuitenkin edelle, koska mies oli vielä näkemättä. Helsinki Classicin muu anti oli myös tasokasta. Nicole Willis & Soul Investigators, Ricky-Tick Big Band ja Cody ChesnuTT. Tällä kertaa lämppärit jäivät kuitenkin väliin, ehdin vain kuuntelemaan Codya aidan takaa jahdatessa lippuja. Cody on tämän hetken neo-soulin ykkösnimi ja olen nähnyt hänet kahteen kertaan aiemmin, joten nyt riitti mainiosti, että kuulin hänen esitystään etäältä. Ja tosiaan Kaisaniemen puiston liepeille oli kerääntynyt runsaasti ihmisiä nauttimaan kesäillasta ja hyvin kuuluvasta konsertista.

stevie-wonder-livenation-700x120

Lähdin Helsinki Classiciin riskillä, sillä lippua en ostanut ennalta. Ajattelin, jotta jos ulkomaan matka jostain syystä venähtää ja enkä ehdikään ajoissa kotimaahan, harmittaa lähes 90 euron lipun käyttämättä jättäminen turkasen paljon. Jätin lipunhankinnan portille, mistä epäilin saavani normaalihintaa halvemmalla tiketit ja pienen odotuksen jälkeen näin kävikin. Seurassani oli kaksi muuta henkilöä ja lopulta saimme kolme lippua satasella. Eli näimme Wonderin ihmehintaan.

Classic Festivaali on järjestelyiltään aika pitkälti samassa jamassa kuin viime kerralla, kun kävin tsekkaamassa Stingin keikan. Joustamattomuutta ja ylihinnoittelua on edelleen. Sisään pääsee vain kerran, turha mennä lisäämään rahaa parkkiautomaattiin tai käymään himassa. Ja jos viettäisit koko päivän ensimmäisestä esiintyjästä aina illan pääaktiin asti, kävisi riennot kovin kalliiksi. Olutlinja on muuttunut siten, että neljän desin muovituopit ovat vaihtuneet 0,33l tölkkeihin. 6€ pikkutölkistä on kohtuuttoman kova. Tämän päälle ei kerätty panttia, mutta sinne maahan ne tölkit jäivät 9000 hengen jalkoihin tallautumaan. Sen sijaan 20 cl viinilasin sai 7 eurolla, mikä oli kyllä taas erinomaisen kohtuullinen hinta, vaikkakin vain pahvitötsäviinistä. Ruokapuoleen oli satsattu ja tarjolla oli useita mielenkiintoisia katukeittiövaihtoehtoja. Vessoja oli aivan liian vähän, varsinkin kun ajatellaan hameväkeä. Ihmettelin ehkä eniten, että missä olivat screenit? Olisi ollut ilo katsella 50 metrin etäisyydsestä välillä lähikuvia taitavista soittajista. Harmi, ettei tullut kiikarit mukaan.

Keikka alkoi vartin myöhässä ilmoitetusta ajankohdasta, samalla aloin luopua mahdollisuudesta nähdä The Jaywaks. Stevie Wonder aloitti keikan tarttuvalla lainabiisillä: Marvin Gayen How Sweet It Is (To Be Loved By You). Varsin aktiivisen oloinen yleisö lähti heti mukaan meininkiin. Heti perään kuultu reggae Master Blaster (Jammin’) ei laskenut letkeää tunnelmaa, vaikka biisi tuokin aina vahvasti mieleen Bob Marleyn Jammin’ biisin, joka on selvästi ollut Wonderille esikuva tai matkimisen kohde. Higher Ground laittoi funkimman vaihteen silmään ja cover-versio Beatles-klassikosta Day Tripper oli viihdyttävä. Välillä Stevie Wonder vaipui siirappisiin tunnelmiin ja sitä sortuikin helposti näpräämään kännykkäänsä, mutta kun varhaisen kauden soul-klassikko Signed, Sealed, Delivered (I’m Yours) pärähti soimaan, imu oli taas vääjäämätön.

Konsertti oli rakennettu hyvin monipuoliseksi, tunnelmat vaihtelivat suloisista soulballadeista tanakoihin funkpoljentoihin. Hittiä pukkasi hengästyttävästi toisen perään ja etenkin kasarihitti Part-Time Lover sai yleisön keikkumaan. Aikanaan Paul McCartneyn kanssa duetoitu Ebony and Ivory oli nostalgista kuulla, vaikkakin McCartneyta tuurasi taustalaulaja.

Keikan lopussa Stevie Wonder laittoi yleisön laulamaan ja kun puhutaan suomalaisesta yleisöstä, niin se harvemmin onnistuu. Nyt Wonder sai yleisöstä sanojensa mukaisesti rakennettua kuoron, jonka simppelit alkulallatukset tuntuivat aluksi kömpelöiltä ja noloilta. Sitten vaan toiston kautta laulatus alkoi toimia ja raikui Kaisaniemessä vaikuttavasti. Wonder on myös taitava kuoronjohtaja.

Stevie Wonder päätti keikan suurimpiin hitteihinsä I Just Called to Say I Love You ja Superstition, johon liittyi seuraksi Cody ChesnuTT. Encore kuului koko parin tunnin ja 19 biisin pakettiin ja kukapa sitä olisi odottanutkaan sokealta mieheltä käyntiä lavan taakse. Tosin Keith Richards kertoo hauskasti elämäkerrassaan, kuinka Stevie Wonderilla oli tapana opetella esimerkiksi reitti hotellin respasta hissille askel askeleelta niin tarkasti, että näytti ulkopuoliselle siltä, että hän ei olisikaan sokea. Wonderilla on pilke silmäkulmassa, vaikka musiikkinsa hän suhtautuu vakavasti.

Mark Olson (US) @ Korjaamon vintti, Helsinki 8.6.2014

Jos ruutupaitainen reissumies Mark Olson tulee kaupunkiin esiintymään, tilaisuutta ei voi jättää väliin, vaikka lähellä se tällä kertaa oli. Kuulin nimittäin keikasta vasta muutama tunti ennen tilaisuuden alkamista. Asiat tärkeysjärjestykseen ja ehdin paikalle viime tipassa. Kiinnostava kotimainen lämmittelijä Ochre Room jäi valitettavasti kuulematta, mutta kavutessani Korjaamon vintin portaita ylös aloitteli kulkuri Olson juuri esiintymistään norjalaisen kaunottaren Ingun Ringwoldin kanssa. Ehdin siis sopivasti mukaan tunnelmaan. Mark Olson tekee Suomessa peräti viiden konsertin kiertueen.OlsonThe Jayhawks on vaihtoehtoisen kantrirockin, jota myös americanaksi kutsutaan, ehdottomia kärkinimiä. Kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1992, jolloin yhtye julkaisi mestariteoksen Hollywood Town Hall. Siitä lähtien olen seurannut orkesterin otteita säännöllisesti. The Jayhawksin historia alkoi Minneapolisissa, missä Mark Olson perusti yhtyeen edelleenkin alkuperäisten kitaristi Gary Lourisin ja basisti Marc Perlmanin kanssa vuonna 1986. Mark Olson oli alkuun pääasiallinen biisintekijä ja laulaja, kunnes Gary Louris alkoi saada sijaa sävelten rustaajana ja toisena laulajana. Olsonin ja Lourisin yhteislaulusta muodostui se poikkeuksellinen voima, joka teki läpimurrosta käänteentekevän. The Jayhawks säilyi kuumana nimenä Tomorrow the Green Grass –albumin (1995) myötä. Sitten Mark Olson lähtikin bändistä ja näytti siltä, että se vaientaa myös The Jayhawksin. Mutta ei. Louris piti bändin kurssin korkealla tosin viemällä tyyliä popahtavampaan ja progressiivisempaan suuntaan.

Olson vetäytyi Joshua Treen autiomaahan silloisen muusikkovaimonsa Victoria Williams sairastuttua MS-tautiin. Puolison hoitamisesta tuli pääasia, mutta ei Olson musiikkia jättänyt, vaan perusti Williamsin kanssa uuden bändin The Original Harmony Ridge Creek Dipper, joka kuitenkin jäi pienimuotoisemmaksi niin sisältönsä kuin suosionsa suhteen, kun vertaa The Jayhawksin samanaikaisiin tekemisiin.

Kuten mainitsin Olsonin ja Lourisin stemmalaulanta oli ylivoimaista. Sen jälkeen Olsonin ääni tuntui yksinään raakileelta, vaikka persoonallinen tulkitsija hän on omillaankin. Louris pärjäsi tahoillaan paremmin. Jokaisen meistä on jossain vaiheessa valittava Lennonin ja McCartneyn välillä. Tässä tapauksessa nostin Lourisin lipun salkoon. Creekdippersin tuotantoa seurasin pintapuolisesti ja vasta Salvation Blues (2007) –sooloalbumilla Mark Olson nousi lähelle sitä tasoa, mitä hän oli ollut vielä Jayhawksissa. Vakuuttava linja jatkui Ready for the Flood (2008)–albumilla, jolla Olson ja Louris palasivat duona yhteen 13 vuoden tauon jälkeen. Muutama vuosi myöhemmin Olson palasi Jayhwaksin riveihin. Yhteinen aikaansaannos Mockingbird Time (2011) antoi haisun 1990-luvun kultaisista vuosista, mutta ei tavoittanut samaa tasoa sävellysten osalta. Olson jaksoi Jayhawksissa yhden albumin ja kiertueen, jolloin mies edellisen kerran kävi Suomessa.

Sitten alkoikin Olsonin kulkurivuodet. Hän on nimittäin matkustanut uuden vaimonsa kanssa pitkin poikin maailmaa, tutkinut musiikin uudistamisen mahdollisuutta, keräillyt instrumentteja ja nyt näkemäni konsertin pohjalta onnistunut siinä erinomaisesti. Kuvittelin näkeväni Mark Olsonin yksinään ja akustisen kitaran kera, mutta lauteilla hänen seurassaan oli Ingunn Ringwold ja liuta erikoisia lyömäsoittimia ja kielisoittimia maailman eri kolkista. Olsonin ääni on tosiaan tunnistettava, mutta yksinään paikoin puuduttava. Onneksi Ingunn Ringwold stemmat syvensivät laulantaa. Hetkittäin mieleen tulivat Olsonin ja Lourisin parhaat hetket kuten esimerkiksi huikeassa Blue –biisissä. Ingunn Ringwold tunnetaan myös levyttävänä artistina Sailorine. Olson on tuottanut Sailorinen Tea Leaves –albumin ja nyttemmin parivaljakko jakaa töiden lisäksi siviilielämän. Tätä ei voinut olla huomaamatta. Olson hymyili kuin vastarakastunut teini katsellessaan Ingunnia. Yleisö tuntui silloin toissijaiselta, vaikka ajoittain ujojen välispiikkien lomasta Olson innostui auliisti kertomaan tarinoita.

Mennäänpäs itse keikkaan. Olin ensi kertaa Korjaamon vintillä. Pienen koulun kolkon juhlasalin tunnusta huolimatta, paikka osoittautui pienimuotoisen viihtyisäksi. Etenkin makeat lamput toimivat sisustuselementtinä komeasti. Baaritiski on kätevästi vieressä, mutta ei sielläkään kesken musisoinnin uskalla jauhaa tarinaa, sillä se rikkoisi intiimin paikan tunnelman välittömästi. Paikalle oli kerääntynyt arviolta 50 henkeä, joista suurin osa istui pöytien ääressä. Keikkatiketti maksoi 18€, jonka päälle pakollinen eteismaksu, vaikkei takkia kesäkeleillä mukana kantaisikaan. Kuitenkin erittäin kohtuullinen hinta kahdesta kokoonpanosta. Olson

Mark Olsonin settilista oli läpileikkaus koko urasta. Jayhawksin biisejä, Creekdippersiä, soolomateriaalia ja tuoreita stygejä. Keikan kakkosbiisi Salvation Bluesilta löytyvä Clifton Bridge osoittautui illan kovimmaksi vedoksi. Eikä varhainen Creedippers kaunokki Eyes Are the Window ollut yhtään heikompi esitys. Yleisö innostui luonnollisesti eniten Jayhawks klassikoista kuten Sister Cry ja Two Angels. Mielenkiintoista oli huomata miten kahden artistin ja usean vaihtuvan instrumentin myötä soitto kuulosti täyteläiseltä. Ingunn Ringwold soitti pääosin perkussioneita, mutta kietoi jalkaansa ties minkälaisia helistimiä ja näppäili erikoisia kielisoittimia. Olson hoiti myös lyömäsoittimia, mutta soitti pääosin kitaraa. Pitkä yhteinen matka ja soiton rutiini tekivät yhteissoitosta nautittavaa.

Löysin aikanaan The Jayhawksin debyyttialbumin The Jayhawks (1986) vinyylinä ja sen arvoa en ole koskaan tajunnut täysin, mutta nyt levyltä kuultiin pari biisiä. Erityisesti King of Kings sai riemukkaan tulkinnan. Taidanpa ottaa Mark Olsonin liidaaman pitkäsoiton uudestaan kuunteluun. Varsinainen setti päättyi Jayhawksin paluulevyn biisin Black Eyed Susan. Sen jälkeen pariskunta kävi kääntymässä takahuoneessa ja soitti vielä kaksi biisiä. Keikan päätti Over My Shoulder, joka sai erään parin tanssimaan. Kaunis päätös reilun tunnin mittaiselle keikalle. Olson ja Ringwold tulivat vielä keikan jälkeen juttelemaan ihmisten seuraan ja jakamaan nimmareita. Ei voi muuta todeta kuin, että lämminhenkinen keikka.

Hollis Brown (US), Cabin Dogs (US) @ North Star Bar, Philadelphia, PA, 7.11.2013

Vuosi sitten New Yorkissa vieraillessani tarkoitukseni oli tsekata uusi brooklynilainen klassista rockia soittava orkesteria nimeltä Hollis Brown. Keikan piti olla Mercury Loungessa, mutta Sandy-myrskyn vuoksi klubi ei saanut sähköjä toimimaan, joten konsertti jouduttiin peruuttamaan. Tänä vuonna koitui uusi mahdollisuus Philadelphiassa, mihin poikkesin läpikulkumatkalla juoksemaan lapsuuden elokuvasankarin Rockyn portaita. Kaupungissa tarjoitui myös yksi ilta perehtyä paikalliseen klubisceneen ja sitä tutkiessani osui silmään Hollis Brown.

The North Star Bar

North Star Bar sijaitsee Fairmontin alueella 15 minuutin kävelymatkan päässä downtownista pohjoiseen.Rauhallisen oloisen Poplarkadun kulmassa loistaa mainosvalo, joka on vilkuttanut vaihtoehtomusiikin ilosanomaa jo pitkään. Bänditarjonta koostuu kansallisista pienistä nimistä, mutta on venuen lauteilla huhkinut jopa White Stripes. Hieman nukkavieru, mutta särmikäs North Star Bar tarjoaa hyvän valikoiman olutta, maittavaa sapuskaa, ystävällisen henkilökunnan ja 250 henkeä vetävän konserttisalin. Jos asuisin näillä kulmilla, epäilemättä North Star olisi meikäläisen kantakapakka  – yhdellä varauksella.

Lippuja en ostanut ennalta, mutta eipä tuntunut ovellakaan olevan tunkua. Luulin maksaneeni huokean 10$ hinnan Hollis Brownista, mutta sisään päästyäni selvisi, että tarjolla on peräti kolme bändiä. Reissumiehellä oli nälkä ja ehdin nähdä ensimmäisenä aloittanutta philadelphialaista Bastards of Earle -bändiä vain vilaukselta. Mikä siinä olisi ollut samalla katsoa orkesteria ja vetää burgeria naamariin, mutta ruokasali oli erotettu klubista seinällä, jonka läpi Earlen Downtown Girl kuitenkin tunkeutui.

IMG_3495

Cabin Dogs @ The North Star Bar

Lavalle nousi illan kakkosbändinä Cabin Dogs, joka teki ensitahdilta vaikutuksen. Uusi tuttavuus kuljetti välittömästi mieleni junassa mantereen halki nähden maisemissa americanan ja juurevamman folk rockin mestareita. Enkä liioittele, jos sanon ensimäisenä mieleen tulleen orkesterin nimeltä The Band. Eikä kaukana ollut The Jayhawks. Silti Cabin Dogs tuntui hieman löysästä lavaolemuksesta huolimatta persoonalliselta ja hyvin yhteen soittavalta kokoonpanolta. Bändin nokkamiehet ovat veljekset Rich & Rob Kwait. Rich hoitaa pääosin laulun kitaran soiton ohessa, Rob laulaa myös samalla kun pitää bassolinjan kurissa. Bändissä soittaa lead-kitaraa Ira Race ja taitavasti soittaakin, koskettimissa Lee Shusterman pitää homman raikkaana ja paketti pysyy kasassa Stephan DiVincenzon ansiosta. Bändin olemus on vetelä, mutta samalla jäntevä. Rich laulaa hieman kapea-alaisesti, mutta tulkinnassa on vuorien rinteiltä kaikuvaa syvyyttä ja istuu lajityyppiin kuin haukka kanjonin päälle liitämään. Bändi tavoittaa tiukalla yhteissoitollaan sujuvan grooven, joka antaa vapauden jamittaa biisejä jopa hieman ylipitkiksi.

Ennen Cabin Dogs -nimeä veljekset soittivat nimellä Kwait Brothers Band, mutta kavuttuaan vuorille ja murehdittuaan lemmikkikoiriensa poismenoa, ottivat nimekseen jämäkästi Cabin Dogs. Keikkaa katsellessa en tuntenut vielä orkesterin tuotantoa, mutta omatuotantoiselta se vaikutti. Jälkeen päin tutkiessani asiaa selvisi, että Kwait veljekset tekevät bändin biisit joitakin covereita lukuunottamatta. North Star Barin illassa he soittivat myös erittäin kelvollisen version Neil Youngin Out on the Weekend -biisistä. Cabin Dogsin veto jäi vaivaamaan, joten päätin ottaa yhteyttä orkesteriin. Sain nopean vastauksen Rich Kwaitilta ja täydellisen settilistan myös. En lähde sitä purkamaan, vaan liitän tähän sen sellaisenaan:

  • High Falls – albumilta Midnight Trail
  • Safe Passage –  Kwait Brothers Band albumilta Hillside
  • Forty Miles – Kwait Brothers Band albumilta Hillside
  • Pulling Me Away – uusi laulu, joka soitettiin ensi kertaa livenä. Julkaistaan seuraavalla albumilla loppuvuodesta 2014.
  • Woman’s Got to Groove It – uusi laulu, joka soitettiin ensi kertaa livenä. Julkaistaan seuraavalla albumilla loppuvuodesta 2014.
  • Out on the Weekend – Neil Young cover
  • Higher than the Mountain – uusi laulu, joka julkaistaan seuraavalla albumilla loppuvuodesta 2014.
  • Mountain Man – uusi laulu, joka julkaistaan seuraavalla albumilla loppuvuodesta 2014.

Etenkin keikan kaksi viimeistä uutta vuoristoaiheista kappaletta vakuuttivat allekirjoittaneen. Heti keikan jälkeen otin bändin kaksi pitkäsoittoa Electric Cabin (2006) ja Midnight Trail (2011) ahkeraan kuunteluun Spotifyn kautta. Eittämättä on tartuttava myös Kwait Brothers Bandin Outland Disco ja Hillside -plattoihin. Mikäli letkeän groovyn omaava americana kiinnostaa, niin suosittelen Cabin Dogsia vilpittömästi.

North Star Bar osoittautui kiehtovaksi nuhjuiseksi rokkiluolaksi. Nyt nostan esiin aikaisemmin mainitsemani varauksen. Ainoa ongelma oli liian kovalle miksattu äänenvoimakkuus. Joko miksaaja on huonokuuloinen tai putkimaisen ja matalan salin akustiikka tekee sen, että lavalla volyymi on ok, mutta yleisö joutuu pitelemään korviaan. Sama koski kaikkia illan esiintyjiä. Mieleni teki käydä vinkkamassa miksaajalle, mutta suomalaiseen vieraskoreuteen ei kuulu mennä valittamaan. Kärsitään mieluummin. Missään muualla Pohjois-Amerikan klubeissa en ollut törmännyt näin kovaan äänentoistoon. Lienee North Star Barin perinne.

IMG_3499

Hollis Brown @ The North Star Bar

Cabin Dogs soitti illan ykkösaktin rummuilla ja näin Hollis Brownin sisääntulo kävi  melko nopeasti. Hollis Brownin jätkien tehdessä soundcheckiä kävi mielessä, että nyt jos koskaan namiskoja vois kääntää hitusen pois kaakosta. Eivät kääntyneet. Hollis Brown aloitti perinnetietoisen ja ryhdikkään vetonsa saatuaan instrumenttinsa kondikseen. Laulaja, kitaristi Mike Montali totesi: ”Me olemme Hollis Brown New Yorkista”. Ja sitten mentiin. Jos Cabin Dogs saa voimansa vaihtoehtoisesta countryrockista niin Hollis Brown repii ryhtinsä niukasta blues-rock -perinteestä, jossa mellestää kuitenkin melodiat ja ilmavat kitarariffit. Vanhan liiton ajaton tunnelma täyttyy Mike Montalin riipivästä tulkinnasta. Kitaristi Jon Bonilla hoitaa kitaroinnin rennon tarkasti. Ei kukkoilua vaan tiukkaa riffipohjaista soitantaa. Rytmiduo Dillon Devito bassossa ja Mike Graves rummuissa pitävät meiningin pystyssä.

Bob Dylanin Ballad of Hollis Brown -biisistä nimensä ottanut bändi on rockin historian tarkkaan kuunnellut, mutta Dylan ei tule heistä ensimmäisenä mieleen. Cabin Dogs -yhtyeestä voisi paremmin kuvitella Dylan-tribuutiksi. Hollis Brown on julkaissut vasta yhden Nothing and the Famous No One (2012) EP:n ja pitkäsoiton Ride on the Train (2013). Ihastuin vuosi takaperin bändiin kuunneltuani esikoissinkkuna julkaistua rautaista Cold City -biisiä, joka tuo The Black Keysin mieleen. Onneksi suosikkikipale soitettiin myös Philadelphian illassa.

IMG_3501

Mike Montali & Dillon DeVito

Hollis Brown on keikkaillut viimeisen parin vuoden aikana aktiviivisesti, sillä soitossa näkyi varmuus, mutta kuitenkin vielä tuore näyttämisen halu. Pitkän huiskea Mika Montali omaa mieleenjäävän äänen ja laulunteko sujuu yhdessä Jon Bonillan kanssa. Faith & Love, Ride on the Train, Gypsy Black Cat ja Down on Your Luck ovat perinteisten rock-klassikoiden piirteitä omaavia kappaleita. En usko, että isompaan läpilyöntiin on kovin pitkä matka, jos tuubista saadaan ulos saman tasoista (ja parempaakin) kamaa jatkossakin. Saman genren torikojua riittää markkinoilla rutkasti, mutta lahjakkuus ja motivaatio voivat viedä vaikka kuinka pitkälle. Juteltuani Miken kanssa keikan jälkeen hän kertoi bändin menevän studioon piakkoin, joten suurin toivein odottelen uutta materiaalia.

Menin North Star Bariin katsomaan Hollis Brownia, mutta lähdin pois kahden suosikin kanssa. Hollis Brown oli sitä mitä odotinkin, mutta Cabin Dogs tuli positiivisesti puun takaa. Varmaan Bastards of Earle olisi joutanut samaan sakkiin, jos olisin ehtinyt heidän meininkiä paremmin tsekata. Ilta oli mainio, mutta hämmästelin, miten vähän yleisöä oli torstai-iltaan saapunut. Ehkä pari-kolmekymmentä tyyppiä. Se on vähän maineikkaallekin klubille. Taitaa vaan olla kovatasoista tarjontaa Philadelphian kokoisessa kaupungissa kuten koko mantereella niin paljon, että ei ole helppoa repiä leipää soittohommista. Rock ’n’ roll on kuitenkin hyvä harrastus.