Emeli Sandé (UK), Viitasen Piia (FIN), Paloma Faith (UK), Jessie J (UK) @ Pori Jazz 17.7.2015

Toinen pääkonserttipäivä perjantai oli ennakolta laimein. Päälava tarjosi laadukasta ladysoulpoppia Brittein saarilta, mutta 50-vuotispäiviään viettävän festivaalin ohjelmiston vaatimaa juhlavuutta se ei täysin tavoittanut. Silti Kirjurinluodolle oli saapunut paljon enemmän väkeä kuin perjantaina – peräti 20.000 jatsaajaa.

Jessie J oli aloittanut ennen kuin saavuin paikalle, joten hänestä en saanut otetta. Selvisi kuitenkin, että yleisö oli tämän hetken kuumasta pop-tähdestä kovasti innoissaan. Ennestään tuntematon Jessie J on maailmalla kovassa huudossa ja varsinkin viimeisenä soitettu hittibiisi Bang Bang sai yleisön bailaamaan. Pitää antaa seuraavalla kerralla mahdollisuus Jessie J:lle, joka saattaa hyvinkin napata pääesiintyjän paikan tämän päivän brittinaiskolmikosta.

Kakkosena esiintynyt Paloma Faith on jollakin tavalla tuttu ja olen luokitellut sinne Amy Winehousen, Adelen ja Duffyn välimaastoon. Tätä nykyä Paloma on vakiinnuttanut paikkansa kestoartistina, joka ei taida vaieta Duffyn tavoin. Hän oli viime vuonna myydyin ja palkituin naisartisti Brittein saarilla. Palomalla on plakkarissa jo kolme pitkä soittoa.paloma_1

Paloma Faithin taustalle oli rakennettu tämän vuoden komein lavaste. Hohtavan valkoinen porrastettu rakennelma oli yksityiskohtiaan myöten tarkoin mietitty. Taustan lisäksi soittimet, vahvistimet ja mikkiständit olivat myös valkoisia. Näyttävälle stagelle istui komeasti suuri orkesteri, joka oli täysin mustiin puettu. Lavarakennelma muistutti vanhoja musiikkiohjelmien studiorakennelmia, joita nähtiin 1960-luvulla Top of the Pops ja Ed Sullivan Show –musiikkiohjelmissa.

Paloma Faithin retrohenkinen musiikki toimi erinomaisesti ja hänen karismansa riitti täydentämään hienon stagen. Laajan ääniskaalan omaava Paloma eläytyi vahvasti ja biisitarjonta oli mukiin menevää. Uusin albumi A Perfect Contradiction (2014) oli hyvin esillä ja sieltä toimivat erityisesti Other Woman ja The Sisters Love –tyttöbändin 1960-luvulla tunnetuksi tekemä The Bigger You Love (The Harder You Fall). Keikan loppupuolella kuultiin Picking Up the Pieces, joka on upea biisi Paloman edelliseltä levyltä Fall to Grace (2012). Ei ollut huono myöskään Can’t Rely on You ja viimeistään jättihitti Only Love Can Hurt Like This sai jatsikansan laulamaan. Paloma Faith perui keikkansa kolme vuotta sitten, mutta nyt hän ei pettänyt.

ViitasenPiiaViitasen Piia tarjosi täpötäydellä ja tunnelmallisella teatterilavalla minimalistisen vastaiskun perjantain aloittaneille isoille soundeille. Viitasen Piia on nimestään huolimatta yhtye, mutta keulapaikalla herkän laulun hoitaa solisti ja lauluntekijä Piia Viitanen. Bändin oman soundin keskeinen tekijä on tyylikäs steel-kitarointi., joka pukee hienosti artistin melankolisia tarinoita. Näin yhtyeen ensi kertaa ja bändin tuotantoon en ollut aiemmin perehtynyt, vaikka yhtye oli viimevuotisella Uni onnesta albumilla nousseet aina Emma-ehdokkaiksi. Intiimi esitys pakottaa pyöräyttämään materiaalia myös yhtyeen albumeilta. Keikalta jäi mieleen erityisesti koskettava Tuntemattomalle Ainolle.

Perjantain pääesiintyjä Emeli Sandé oli rankattu Jessie J:n ja Paloma Faithin yläpuolelle ja järjettömän suosittu soul-artisti hän onkin Briteissä. Emeli Sandén päälava oli koruttomampi Palomaan verrattuna, mutta soul-laulajana hän veti kyllä pitemmän korren, jos taas monipuolisemman Paloman biisivalikoima on monta pykälää laadukkaampaa. Keikka alkoi Emeli Sandé esikoisen ja toistaiseksi ainokaisen Our Version of Events –albumin (2012) avauskappaleella Heaven. Muutenkin ilta painottui albumin materiaalin joka vuorotteli balladien ja menevimpien soul-palojen välillä. Emeli Sandé on briteissä supersuosittu, mutta tämän esityksen osalta en vakuuttunut muuten kuin että hän on erinomainen tulkitsija. Lopussa kuullut hitit Read All About it pt. III ja Next to Me antavat ymmärrystä Sandén suosiosta, mutta illan komein veto oli siitä huolimatta Nina Simonen tunnetuksi tekemä souljazz-klassikko I Wish I Knew How It Would Feel to Be Free.

sande_2Kahden pääkonsertin jälkeen Pori Jazzien 50-vuotisjuhlaodotukset eivät vielä täyttyneet, joten viimeiset panokset oli ladattava lauantain varaan.

Dumari ja Spuget & Blosarit (FIN), Bob Dylan (US), Suzanne Vega (US), Bettye LaVette (US) @ Pori Jazz, 17.7.2014

Vuoden 2014 Pori Jazzin tarjonta osoittautui ennalta jälleen kerran laadukkaaksi. Ei ihan yhtä huikea kuin vuotta aiemmin, mutta tasavahva linja on pitänyt jo 49 vuotta. Ensi vuonna Pori Jazz, yksi Suomen tärkeimmistä musiikkitapahtumista, viettää puolivuosisatajuhlia. Silloin jos koskaan on varmasti tiedossa kovia nimiä, mutta mikä olisi jotain sellaista, mitä ei Suomessa koskaan aikaisemmin olisi nähty tai edes vuosikymmeniin. Joko saisimme vihdoin nähdä Porissa mystisen Tom Waitsin tai takuuvarmasti massoja liikuttavan ja Suomen aina karttaneen Coldplayn? Takuuvarma 50-vuotisjuhlien jyristäjä ja Porin ensikertalainen olisi tietenkin Bruce Springsteen & E Street Band, mutta onhan Pomoa tässä jo viime vuosina nähty runsaasti. Mikäli David Bowie vielä lähtee kiertämään, hän olisi varmasti ikämiesluokan kiinnostavimpia kavereita. Spekulointi voi alkakoon, mutta korjataanpa ensiksi tämän vuoden sato.

Olen käynyt Porin Jazzeilla yli 20 vuotta ja tästä vuodesta tuli ensimmäinen vuosi, kun ei alueelle saanut enää viedä omia alkoholillisia piknik-juomia. Hassuahan se, jos tämä vuosi jää juomista mieleen, mutta viltti, viinit ja retkieväät ovat aina olleet osa jazzien meininkiä. Ruokakorit olivat edelleen sallittua, mutta nyt viinit ja kuoharit piti jonottaa ja ostaa ravintolahintaan. Torstaina viinit pääsivät välillä loppumaankin. Halvin valkoviinipullo irtosi 20 eurolla, jota pidin varsin kohtuullisena hinnoitteluna, mutta kuinka laadukkaan viinin olisitkaan vienyt samalla rahalla omakustanteisesti. Kirjurinluoto täyttyi torstaina 20 000 jazz-vieraasta ja järjestäjät ovat varmasti uuteen järjestelyyn ja myyntiin tyytyväisiä, vaikka asiakkaat kaipasivat vanhaa vapaata keski-ikäisten hippimeininkiä, johon ei holhouskulttuuri ja kontrolli koske. Kaikki nämä vuodet Pori Jazz, kuten myös Puisto Blues, ovat olleet häiriöttömiä tapahtumia siitä huolimatta että omat juomat on saanut viedä mukana. Toivottavasti valtakunnan poliittinen kerma joka kokoontuu Poriin fiksuille Suomi-Areenoille, laittaisi asiat taas entiselleen, vaikka narinaa kuuluu tietysti muilta festivaaleilta.

bettye_lavette

Bettye LaVette @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Torstain ensimmäinen näkemäni artisti oli detroitilainen Bettye LaVette, joka on tahkonut uraansa jo vuodesta 1962, julkaistuaan vasta 16-vuotiaana My Man (He’s Loving Man) sinkun. Ura ei lähtenyt purjeliitoon, vaan huiteli aina vuoteen 2005 asti vaihtelevaa matalentoa, jolloin vasta cover-albmi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. Bettye ehti työskentelmään urallaan James Brownin kanssa ja levyttämään kotikaupunkinsa tunnetuimmalle levymerkille Motownille, mutta ei mitään sellaista ikivihreää, josta ympäri maailmaa tiedettäisiin. Bettye LaVette on soulin suuria tuntemattomia. Edelleen 68-vuotias LaVette tulkinta riipaisee, ja hänen lohduton äänensä ei näytä häivähdystäkään taantumisesta. Bettye LaVetten keikan kuuntelin etäältä rinteestä ja lavan edustan intiimiä tunnelmaa en kaukana sosiaalisessa seurassa tavoittanut. Nina Simonen ja Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Don’t Let Me Be Misunderstood on henkilökohtaisia ikisuosikkeja ja eikä Bettye LaVatte myöskään pettänyt. Samoin The Whon Love Reign O’er Me biisistä kuultiin väkevä tulkinta. Bettye LaVette oli niin takuuhyvä kuin ennakolta odotin. Bändi soitti hyvin, vaikka puhaltimet olisivat tehneet sielukkaaseen vetoon aimo lisän. Vielä kun LaVetten näkisi joskus tunnelmallisessa klubiympäristössä.

vega

Suzanne Vega @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Suzanne Vega tuli nähtyä toistamiseen vain kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Edellinen hieno duo-keikka kitaristi Gerry Leonardin kanssa The Circuksessa toimi mainiosti eikä Porin Jazzin esityksessä ollut mitään vikaa. Samaa viivalla heilui tasomittari. Gerry Leonard oli jälleen mukana, mutta isolle lavalle ei oltu tuotu muuta ylimääräistä kuin rumpali, joka muistutti etäälle kovasti Max Weinbergia. Bassoa soitanta hiukan kaipasi ja ehkä koskettimilla olisi saatu Vegan keikkaan lisäarvoa, jota hänen folk-pohjaisessa materiaalissa ei usein kuulla. Nyt ei olisi ollut pahitteeksi kuulla hieman toisenlaisia versioita Vegan hienoista lauluista. Settilista noudatti aika tarkkaan samaa kuin Helsingissä viime syksynä. Luka, Tom’s Diner ja Marlene on the Wall tyydyttivät Kirjuriluodon ison yleisön hitinnälän, mutta myös uudemmat kappaleet kuten Vegan pukeutumista kommentoiva  I Never Wear White näyttivät toimivan helteisessä kesäsäässä hyvin. Eikä Suzanne jättänyt laittamatta myöskään tunnusmerkiksi äitynyttä silinterihattua päähänsä keikan aikana. Suzanne Vega istui Pori Jazzeille oikein hyvin. Itsellä odotukset olivat jo seuraavassa maestrossa ja vasta häntä siirryin katsomaan niin läheltä kuin mahdollista.

Bob Dylan onkin sitten oma lukunsa. Kiistatta yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä artisteista millä mittapuulla tahansa mitattuna. Olen nähnyt hänet ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja silloin muistan hänet mielenkiintoisena live-artistina. Sitten myöhempi 2000-luvun veto oli sellaista puuroa, josta ei jäänyt mitään käteen, ei elämystä, ei hädin tuskin tunnistettavia biisejä. Aiemmista kokemuksista johtuen nytkään odotukset eivät olleet korkealla, mutta Porin esityksen nähtyä nousi päällimmäiseksi kysymys: Miksi Dylan keikkailee? Taloudellisesti siihen ei varmasti ole tarvetta ja jos musiikin esittämisen palo vie miestä, niin se ei ainakaan välity yleisölle. Bob Dylanin bändi soitti ilmavasti ja soundit olivat Dylanin bändin edelliseen vetoon nähden hyvät. Dylanin karrelle palanut äänikin sylki laulunsanoja paikoin tunnistettavasti. Mutta miksi hän ei anna itsensä näkyä screeneillä? Miksei häntä saa kuvata? Miksei hän ota mitään kontaktia yleisöönsä? Miksei häntä saa fanittaa? Okei, vaikka kuinka haluaisi olla yksityinen henkilö tai tinkimätön taiteilija, niin miksi ihmeessä yli viisikymmentä vuotta viihdetaiteen huipulla esiintyvä artisti lähes halveksuu yleisöä. Varsinkin jos puhutaan Porin Jazzeista ja isosta massasta, joka haluaa tulla kuulemaan tuttuja säveliä. Kuinka Kirjurinluoto olisikaan raikunut, jos Dylan olisi vetäissyt Knockin on Heaven’s Door tai minkä muun tahansa ukkopirun tunnetuista hiteistä.

bob

Bob Dylan @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Dylan päättikin keskittyä tuoreimpaan materiaaliin kuitenkin unohtaen esimerkiksi uusimman ja kovin kelvollisen Tempest –levyn kokonaan. Sen sijaan Dylan luukutti Love and Theft albumilta peräti kolme kappaletta ja Modern Times albumilta kaksi kappaletta. Varhaistuotannosta kuultiin Hard Rain’s A-Gonna Fall ja She Belongs to Me. Kyllä nämä Dylan-faneille kelpaavat, mutta jazzeilla näitä on vain rajallinen määrä. Keikan parhaimiksi anniksi osoittautuivat keikan aloittanut Things Have Changed, jonka Dylan sävelsi mainioon elokuvaan Wonder Boys ja keikan startteri The Girl From The North Country, jonka äijä duetoi aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Klassikkoalbumilta Highway 61 Revisited kuultiin sentään oiva mammutti Desolation Row ja encorena illan ainoaksi hitiksi luokiteltava Along The Watchtower. Ne kelpasivat kyllä ja varmasti Dylan-friikit olivat illan annista ylipäätään innoissaan, mutta massoja ei Dylan todellakaan settilistallaan nuollut.

Dylanista jäi olosuhteisiin nähden kuitenkin pettynyt fiilis. Ja se vaan taitaa olla yleisin fiilis, mitä Dylan itsestään jättää. Siksi taidankin paneutua jatkossa vain niihin loistaviin biiseihin ja albumeihin, joita mies on tuutannut vuosien saatossa ulos. Enkä epäile, etteikö jotain yllättävää uutta vielä mies tuottaisi. Mielenkiinto Dylaniin ei katoa, mutta keikoille häntä ei tarvitse lähteä katsomaan, kunnes taas törmään ilmoitukseen, että käppänä on tulossa kaupunkiin – silloin voi fiilis olla taas toinen.

Illan päätteeksi siirryin vielä viereiselle Nurmilavalle katsomaan Tuomari Nurmion vetoa tittelillä Dumari ja Spuget & Blosarit. Keikka oli nimensä mukaisesti stadin slangipainotteinen keikka mutta piristävästi puhaltimilla lisävarusteltuna. Dumari jota voisi helposti kutsua Suomen Dylaniksi vetikin hienon keikan, jonka aikana yleisöä kohdeltiin juuri siten miten vastuuntuntoiselta taiteilijalta voi kuvitella odottavansa. Pikku Julmuri, Mammona, Lasten mehuhetkiTonnin Stiflat takasivat juurevan tunnelman. Tuomari Nurmio ei pettänyt taaskaan ja poikkeuksellisen tuhti bändikeikka oli oiva päätös torstain Pori Jazzin illalle. Kirjurinluoto sammui aina vaan viihdyttävään Dumari tulee, Dumari tappaa – rappaukseen. Urheiluruudussa illan ottelutuloksen voisi näyttää klassista The Housemartins levyä mukaillen: Dylan 0 – Dumari 4.

dumari

 

 

Earth, Wind & Fire (US), Eric Burdon & The Animals (UK), Level 42 (UK) @ Pori Jazz, Kirjurinluoto 20.7.2013

Paluu Kirjurinluodolle tapahtui koleassa kesäsäässä. Lämpötila oli kohtuullinen, mutta puuskainen tuuli laittoi luurangon rämisemään. Jos perjantaina areenalla oli vielä väljää, oli lauantaina vaikea löytää vapaata vilttipaikkaa leiriytyä. Päätinkin ottaa tarjottavan vastaan seisaaltaan ja niin läheltä kuin mahdollista.

Lauantain ensimmäinen kiinnostava artisti oli brittiläinen Level 42. Bändi on junnuvuosilta kovin tuttu. Taisin aloittaa bändin kuuntelun True Colours (1984) aikoihin. Nokkamies Mark Kingin – peukkubassottelu teki bändin popfunkjatsista persoonallisen ryhdikästä ja heidän uraa tuli seurattua muutaman vuoden ajan tiivistikin. Running in the Family (1987) on bändin isoin hittilevy ja sen jälkeen ilmestyneen Staring at the Sun (1988) jälkeen yhtye jäi paitsioon 25 vuodeksi. Kunnes luin uutisen, että Level 42 on liitetty Pori Jazzin ohjelmistoon. Lähes yllätyin, että bändi on vielä elossa. Keikkaa ei voinut missata.

Level 42

Level 42 @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz

Level 42:ssa on tätä nykyä kaksi alkuperäisjäsentä. Laulaja/basisti Mark Kingin ja kosketinsoittaja/laulaja Mike Lindupin lisäksi yhtyeessä soittavat kitaristi Nathan King, rumpali Pete Ray Biggin ja saksofonisti Sean Freeman. Kahden ensimmäisen biisin ajan bändi haki alkulämpöä, mutta kun kolmantena biisinä soitettu Hot Water alkoi, en lainkaan ihmetellyt miksi olin aikanaan innostunut bändistä. Tämän päivän korvilla kuultuna Level 42:n levyt eivät saundeiltaan enää häikäise, mutta kyllä taas tuli todettua, että hyvät biisi paranee vanhetessaan kuin viini ja erityisesti livenä soitettuna niihin saattaa syntyä ihan uutta vääntöä.

Keikan aloitti tarttuva Heaven in My Hands ja kakkosena soi To Be With You Again, jossa Mike Lindupin falsetto saa paljon tilaa. Kingin ja Lindupin lauluvuorottelu on bändin tunnistettavimpia piirteitä peukkubassottelun lisäksi. Hyvän moodin nostaneen Hot Waterin jälkeen lähti vähän laiskemmin Rooted, jonka Mark King mainitsi vitsikkäästi tuoreeksi biisiksi, tosin seitsemän vuoden takaa julkaistulta albumilta Retroglide (2006). Level 42 ei siis ole enää viimeisenä parina vuosikymmenenä ollut kovin tuottelias. Telakalla bändi oli täysin vuodet 1994-2001. Seuraavana kuultu Dream Grazy on ollut vain bonusbiisinä World Machine (1985) albumilla ja Running in the Family -hittisinkun b-puolella. Biisi on kelpo ja sopisi kyllä a-puoleksikin. Pian kuultiin myös edellä mainittu listahitti, joka sai Kirjuriluodon yleisön tanssahtelemaan, kunkin persoonallisella tavallaan. Omassa näkökentässä heilui valloittava reilu viisikymppinen pariskunta, joka jorasi koko keikan samalla pettämättömällä 1970-luvun tanssityylillä. Vastaavaa iloa en ole nähnyt aikoihin, ja mikä parasta, se tarttui ja rohkaisi muidenkin antaa lanteidensa lentää.

Keikan varsinaiseen osuuteen mahtui vain 10 kappaletta, joka kertoo  soittojäbien intoutuneen jamittelemaan. The Sun Goes Down (Living It Up) hoiti yleisönlaulattamisen ja viimeisenä kuultu esiintymisajan aikarajoissa kuultu Something About You antoi varoituksen, että keikka loppuisi kesken ja Level 42:n suurin hitti jäisi kuulematta. Pelko oli aiheeton, sillä lavamanageri antoi bändille aikaa vielä yhteen biisiin. Kun Lessons In Love alkoi, viimeistään silloin ne jotka eivät bändistä tienneet, alkoivat heilua mukana.  Biisi on bändin ylivoimaisesti suurin hitti, joka kiipesi 1987 listoille ympäri maailmaa, jopa Billboard Hot 100 listan 12. sijalle. Keikka oli ohi, mutta mieli hyvää täynnä. Mainiota palata 1980-luvun grooveihin meininkeihin ja tajuta Level 42:n olevan riemukkaassa iskussa.

Pienen tauon jälkeen Kirjuriluodon lavalle kapusi rockin elävä ja hyvinvoiva legenda. Eric Burdon, yksi kaikkien aikojen parhaista rock-laulajista, on edelleen äänensä puolesta kovassa kondiksessa, vaikka ikää mittarissa on kunnioitettavat 72-vuotta. Kaulan ympäri kiedottu muhkea huivi piti äänitorven lämpöisenä ja hallittu liikehdintä nivelet notkeina. Ilma oli edelleen kolea ja Burdonin keikan aikana sai kääriytyä kertakäyttösadetakkiinkin.

Eric Burdon

Eric Burdon & The Animals @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz

Burdon oli pitkään legendaarisen The Animals -yhtyeen laulaja 1960-luvulla ja itsekin sittemmin rockin historian kirjoja selatessa törmäsin orkesteriin. Etenkin vanhat filmit orkesterin esiintymisistä on tehnyt muistiin pysyvän tahran. Miten noin pienestä miehestä voi lähteä ääni kuin megafonista? Aika uskomaton tunne, kun 50 vuotta myöhemmin hämmästyksen sai kokea elävänä. Alkaa nimittäin nuo rockin uudisraivaajat olla vähisssä.  The Animalsin jälkeen Burdon ehti laulaa War-funkpumpussa ja sitten sooloilla epätasaisesti. Taitaa edelleen jonkin sortin varjo-Animals kiertää kuppiloita, mutta lähimpänä oikeaa alkupräistä on Pori Jazzeille saapunut Eric Burdon & The Animals, niin keskeinen osa Burdonin ääni oli yhtyettä. Ja mikä parasta, Burdon ei kierrä lämmittelemässä vanhoja viisuja, vaan alla on tuore platta ’Til Your River Runs Dry. Settilista koostui sekä uusista lauluista että vanhoista klassikoista ja vaaka oli tällä kertaa enemmän kuin tasapainossa.

Keikka alkoi When I Was young -biisillä ja kenellä muulla kuin Burdonilla on varaa kelailla menneitä. Uuden albumin avainraita Water jatkoi ennakko-odotusten mukaisesti. Burdonin taustalla oli seitsemän hengen bändi, jossa annettiin tahtia paikoin parinkin rumpusetin takaa. Poikkihuilisti toi mukavasti lisäsävyä, mutta yhtyeen suurimman huomion vei silinterihattuinen rastapää, joka muistutti olemukseltaan vahvasti Slashia. Siitäpä syntyi kuvitelma, että miksei Eric Burdon ja ex-Guns ’N Roses -kitaristi voisivat soittaa kimpassa. Siitä kuvitelmasta oli hieno herätä todellisuuteen, kun vanha War-biisi Spill the Wine nousi keikan huippuhetkeksi. Pitääpä tutustua tarkemmin millaista muuta funkia Burdon on Kaliforniassa 1970-luvulla saanut aikaan. Uuden levyn Wait vei fiilikset lattareihin, mutta The Animals-ikivihreä We’ve Gotta Get Out Of This Place juursi jalat takaisin maahan. Sitten Burdon pistikin bluesiksi. Ensiksi Bo Diddleyn Before You Accuce Me, jonka tuore cover-versio löytyy uudelta albumillta. Ja perään väkevä kunnianosoitus Bo Diddley Special.  Tästä oli hyvä vaihtaa maisemaa Nina Simonen maailmaan, mistä raikasi jännä, paikoin reggaen sävyjä saanut versio yhdestä maailmanhistorian hienoimmista biisistä Don’t Let Me Be Misunderstood. Seuraavaksi kuultiin luontevasti toinen Animals -klassikko It’s My Life, jonka uho ei ole laantunut, vaikka sitä laulaakin ikämies. Kuka muu seniori näyttäisi keskisormea yleisölle. Ele sai jengin huutamaan kertosäettä entistä kovemmin. Loppuhuipennuksena kuultu House of the Rising Sun soitettiin koko bändin voimin ja biisin teho on edelleen veret seisauttava. Ei ole toista tyyppiä, joka vetäisi biisin yhtä koskettavasti kuin Eric Burdon, varsinkaan kun sade vihmoo naamaan.

Kirjuriluodon pääaktiksi oli valittu Earth, Wind & Fire, mikä on luonteva tanssittaja suurelle laumalle. Onhan bändikin iso 12-hengen soul-funk-jazz-disco-klusteri, jonka tavaramerkki on neljän laulajan joukkoliikehdintä. Päävokalisti Philip Bailey on miltei alkuperäinen vuonna 1973 orkesteriin liittynyt huikea laulaja. Eivätkä muutkaan nuoremmat jampat ole saanut pestiä ilman lahjoja. Earth, Wind & Fire perustettiin Chicagossa 1969, mutta ensimmäinen nimikkojulkaisu ilmestyi vasta 1971. Listojen kärkipää saavutettiin 1970-luvun puolen välin paikkeilla ja niillä ansioilla orkesteri on edelleen tunnettu, vaikka tuotantoa on tullut tasaisesti tähän vuoteen saakka.

E, W & F

Verdine White @ Pori Jazz

Lauantaina Kirjurinluodon areenalla väkeä riitti ja kun eturivin luovutti pois Eric Burdonin jälkeen, ei sinne ollut enää sijaa. Keikka tuli tsekattua vähän kauempaa, mutta ihan hyviin fiiliksiin etäältäkin pääsi. Pääesiintyjä menetti vähän meikäläisen vastaanottokyvystä, kun alla oli ja pari kovaa vetoa. Kylläisenä ei jaksa makeintakaan jälkiruokaa. Keikka alkoi Boogie Wonderlandilla ja jengi oli heti mukana. Sitten riittikin eri tunnelmia niin rauhallisista vedoista jykevimpiin jammailuihin. Bändi soitti tarkasti ja erityisesti valkoiseen röyhelöpaitaan pukeutunut alkuperäisbasisti Verdine White otti huomion keskipisteen energisellä lavaliikkumisellaan. Kalimba Storyn aikana meikäläinenkin sai oppia perinteisestä afrikkalaisesta peukalopianosta, jossa sormet painelevat piikkikoskettimista mielenkiintoisia soundeja.

Earth, Wind & Fire tarjosi juuri sitä mitä Pori Jazz-yleisö kesäfestareiltaan kaipaa. Taidokasta soitantaa, huikeaa moniäänistä laulantaa ja hyviä melodioita. Beatles-cover Got To Get You Into My Life osui nappiin ja discohitti September istui syksyiseen heinäkuun päivään kuin nenä päähän. Siihen oli hyvä lopetella tämän vuotista Pori Jazzia. Ohjelmisto oli kahdelle päivälle erittäin laadukas ja sain nähdä seitsemän kovaa keikkaa, joista olisi ilo nähdä kenet tahansa myös pienemmillä klubeilla, mutta näinkin oikein hyvä.