The Triffids (AU) @ Paradiso Noord, Tolhuistuin, Amsterdam, 18.10.2016

Australian Perthistä kotoisin oleva The Triffids oli 1980-luvun merkittävimpiä vaihtoehtoyhtyeitä. Bändi julkaisi viisi albumia, joista kaksi on mestariteoksia. Läpimurtoalbumi Born Sandy Devotional julkaistiin 1986 ja keräsi yhtyeen ympärille faneja Euroopastakin ja etenkin Benelux-maista, Briteistä ja Skandinaviasta. Bändi hajosi vuonna 1989 ja keulahahmo David McComb siirtyi muihin projekteihin. Hänen kuoltuaan kymmenen vuotta myöhemmin aika harva jaksoi uskoa, että yhtye palaisi vielä lavoille. Vuoden 2006 jälkeen näin on kuitenkin harvakseltaan käynyt. Tänä syksynä yhtye soittaa Euroopassa kolme täsmäkeikkaa juhlistaakseen 30-vuotista Born Sandy Devotional –albumia. Onnekkaana pääsin tsekkaamaan vedon Amsterdamissa ennen kuin yhtye matkasi kanaalin yli Lontooseen takaisin Brysseliin.

bsdThe Triffids ilman karismaattista johtohahmoansa ei lähtökohtaisesti nosta ennakko-odotuksia korkealle. En antanut asian häiritä. Kun hankin lipun Ticketmasterin kautta reilu kuukausi ennen tilaisuutta 22,70 euron hintaan, aloitin tinkimättömän sisäänajon yhtyeen tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Juhla-albumin lisäksi lautasella pyörivät tiuhaan Calenture (1987) ja The Black Swan (1989) –vinyylit. Paluu kannatti. Ei ole suotta Born Sandy Devotional –lättyä nostettu sijalle viisi kaikkien aikojen parhaimpien australialaisalbumien joukossa. Nimittäin sen maagista tunnelmaa jaksaa kuunnella läpi lukemattomia kertoja.

fullsizerender-12David McCombin poissaolo bändin keulilta pisti miettimään miten The Triffids ratkaisee vokaaliosuudet. Aikaisemmilla keikoilla heidän kanssaan on esiintyneet aussimuusikot Robert Snarski ja J.P. Shilo. Samat kaverit olivat tälläkin kertaa mukana. Heidän lisäksi lauluosuuksissa vuorottelivat myös Simon Breed ja Toby Martin. Itse The Triffids koostui tutusta ydinryhmästä, joka oli tekemässä 1980-luvun maineikkaita albumeita. Kosketinsoittaja Jill Birt lauloi biisit kuten levylläkin tutulla herkällä äänellään. Rumpali Alsy McDonald nousi Tender Is the Night –kappaleen ajaksi tuuraamaan McCombia. Bändin nykyinen musiikillinen johtaja steelkitaristi Graham Lee hoiti lakoniset välipuheet ja käynnisti varsinaisen setin päättäneen Fairytale Love –kappaleen lauluosuudet. Kitaristi ja viulisti Robert McComb lauloi harvakseltaan myös stemmoja. Basisti Martin Casey hoiti tonttinsa eleettömän varmasti aivan kuten hän soittaa Nick Cave & The Bad Seedsin riveissä. Yhtye oli treenannut huolella ja se näkyi soittamisessa. Vieraat saivat paljon tilaa ja tästä johtuen konsertti muistutti monella tapaa The Bandin The Last Waltzia. Illassa oli ainutkertaisuuden, jopa lopullisten jäähyväisten tuntua, mutta toisaalta muistutus elämän jatkuvuudesta. Ennen kaikkea ilta oli kunnioittava, ja tiedämme ketä kohtaan, vaikka David McCombin nimeä ei kertaakaan mainittu.

fullsizerender-8Lipun ostettuani kuvittelin meneväni Amsterdamin legendaariselle Paradiso klubille. Paradiso Noord on saman organisaation pyörittämä klubi, mutta sijaitsee Tolhuistuinin kulttuurikeskuksessa pienen lauttamatkan päässä päärautatieaseman vastarannalla. 550 hengen sali oli myyty vähän yli puolilleen, mutta väljyys jos mikä sopi intensiivisen keikan seuraamiseen. Keikka alkoi 20:30 ja kesti reilu kaksi tuntia.

Bändi lämmitteli The Black Swanin avausraidalla Too Hot to Move, Too Hot to Think, mutta sitten olikin juhla-albumin vuoro. Born Sandy Devotional soitettiin alusta loppuun. Rob Snarski aloitti The Seabirds –kappaleella varovaisesti, mutta pääsi parempaan liitoon bändin tunnetuimmassa kappaleessa Wide Open Road. Laulajat vaihtuivat melkein joka biisiin. Chicken Killerin aikana yleisöstä pari naista nousi laulamaan taustoja, mutta heidän vierailu jäi yhteen biisiin. Päävokalisteista Simon Breed tavoitti parhaiten David McCombin tavan tulkita etenkin biisissä Stolen Property, mutta väkeviä olivat myös J.P. Shilon osuudet. Toby Martin oli parhaimmillaan herkemmissä lauluissa.

fullsizerender-11Born Sandy Devotionalin jälkeen keikka oli edennyt vasta hieman yli puolen välin. Ekstrakappaleina yhtye soitti vielä liudan tuttuja ja vähemmän soitettuja kappaleita. Encoressa soitetun Save What You Can –biisien jälkeen yleisö alkoi jo valua ulos narikkatiloihin. Mutta tulihan se bändin toinen suuri kappale vielä 2. encoressa, jossa Rob Snarski esitti Graham Leen säestämänä vaikuttavan tulkinnan Bury Me Deep In Love –mestariteoksesta. Tämä riisuttu versio oli täydellinen päätös hienolle illalle. Monta keikkaa on tullut nähtyä, mutta The Triffids nousee kevyesti ikimuistoisempien joukkoon. Toivottavasti tulevat ensi vuonna Eurooppaan soittamaan Calenture -albumin kokonaan.

thetriffids_up

Settilista:

Too Hot to Move, To Hot to Think

The Seabirds

Estuary Bed

Chicken Killer

Tarrilup Bridge

Lonely Stretch

Wide Open Road

Life of Crime

Personal Things

Stolen Property

Tender Is The Night (The Long Fidelity)

A Trick of The Light

Beautiful Waste

Hell of A Summer

Red Pony

Good Fortune Rose

Unmade Love

Fairytale Love

encore

Bright Light, Big City

Save What You Can

  1. encore

Bury Me Deep In Love

triffids_toby-martin

Dead Kennedys (US) @ Melkweg, Amsterdam, 17.10.2016

 

fullsizerenderPunkin legendat kuuluvat aina bongauslistalle jos vain mahdollista. Dead Kennedys on yksi niistä. Viime maaliskuussa oli todella läheltä piti tilanne, kun meinasin nähdä bändin omilla juurilla San Fransciscossa. Nyt Amsterdamissa pääsin paikkaamaan ohilaukauksen ja vieläpä yhdessä kaupungin legendaarisimmista klubeista. Melkweg on Paradison ohella kaupungin ykkösklubeja. Vuodesta 1970 kulttuurinäyttämönä toiminut klubi vetää 1500 nuppia ja loppuunmyyty se oli myös tällä kertaa. Kanavien välissä toljottava vanha tehdasrakennus on komea julkisivultaan ja sinne jonotti mielissään. Lipun olin hankkinut ennalta Ticketmasterin kautta ja hinta oli maltillinen 22,70€. Tosin ovella piti ostaa vielä jäsenyys 4 eurolla. Toivottavasti se on elinikäinen, sillä Melkwegissä voisin käydä aina. Narikasta sai pulittaa 1,50€ ja ison tuopin sai pulittamalla 5,40€. Varsin kilpailukykyistä Suomen hintoihin verrattuna. Täydessä klubissa ei kuitenkaan tarvinnut pahemmin mihinkään jonottaa. Henkilökuntaa oli riittävästi mikä sekin erittäin kilpailukykyistä Suomen klubeihin verrattuna.

fullsizerender-2Dead Kennedys ei ole koskaan ollut ykkössuosikki ja nykymiehitys ilman alkuperäistä keulahahmoa Jello Biafraa on lisännyt ennakkoluuloja. Vähän kuin näkisi Sex Pistolsin ilman Johnny Rottenia. Näistä epäilyistä huolimatta ilta Dead Kennedysin kanssa osoittautui vallan positiiviseksi kokemukseksi. Melkweg oli täynnä keski-iän ylittäneitä ikipunkkareita ja niitä, joiden mieli on punk, vaikka ovatkin keskiluokkaisen elämän vankeja. Olutta virtasi, sillä hollantilaisille se tiedetään maistuvan. Heinekenin sijaan hanasta tarjottiin belgialaista Jupileria. Lieko oluen tai muiden piristeiden syytä, mutta lavan edustalla jengi villiintyi heti keikan kärkeen armottomaksi pyörremyrskyksi ja raivokas joraus piti loppuun saakka. Itse seurasin keikan takalinjoilta. Ensiksi yläparvelta, mutta heikkojen soundien vuoksi laskeuduin alakertaan. Kuten tiedämme, hollantilaiset ovat keskipituudeltaan maailman pisintä sakkia ja monta hujoppia osui myös eteeni. Yleensä tämä ei ole ongelma meikäläisen kohdalla, mutta nyt piti etsiä hyvää näkyvyyttä lavalle. Soundit alakerrassa olivat kohdillaan.

Bändin nykyinen laulaja Skip ei ole Jello Biafra, mutta hyvin hän tonttinsa hoitaa. Vertailukohtaa ei ole, koska Dead Kennedys ja varsinkaan Jello Biafra ei ole osunut omalle kohdalle aikaisemmin. Videotaltiointeihin verrattuna Skipin olemuksessa on kuitenkin paljon Biafraa. Kennedys-tuotanto ei ole läpikotaisin tuttua ja lähinnä odotukseni kohdistuivat klassikoihin. Toden totta Nazi Punks Fuckk Off ja Too Drunk to Fuck toimivat kuin elettäisiin edelleen 1980-luvun alussa. Mieleen jäävin styge oli kuitenkin Moon Over Marin. Bändin isoimpia kappaleita oleva California Über Alles sai Melkwegin raikumaan yhteishuutona kertosäkeen aikana. Coverina vetäisty Viva Las Vegas oli turha lisäke, mutta minkäs teet kun omia tiukkoja biisejä on rajallinen määrä. Encoressa kuultu Holiday in Cambodia on punkin suurimpia klassikoita ja sai arvoisensa käsittelyn.

img_0007Bändin basisti Klaus Flouride varoitteli jo keikan alkuun, että musiikkia he ovat tulleet soittamaan, mutta eivät tee sitä erityisen hyvin. Kitaristi East Bay Ray on kuitenkin surf-otteellaan persoonallinen punkkitaristi. Rumpali D.H. Peligro on pitkässä rastatukassaan kaukana punk-olemuksesta, mutta soitto oli väkevää. Jello Biafra puuttuu, mutta muuten bändi on miltei alkuperäinen. Peligrokin ollut matkassa jo vuodesta 1981. Tähän vuoteen on osunut paljon bändejä, joiden keulakuva on poissa kuvioista, mutta kukapa sitä on muiden rivijäsenten ammattitaidon harjoittamista kieltämään. Leipä se on heidänkin ansaittava. Mielelläni näen Dead Kennedysin ilman Jello Biafraa kuin en ollenkaan.

 

 

Grant-Lee Phillips (US) @ Korjaamo, Helsinki, 8.10.2016

 

Kalifornian Stocktonissa kannuksensa saanut Bryan G. Phillips on tullut tutuksi yhtyeestään Grant Lee Buffalo, jonka hajottua hän on jatkanut aktiivista soolouraansa nimellä Grant-Lee Phillips. Nykyään Nashvilleen asettunut Phillips julkaisi tänä vuonna mainion folk-albumin The Narrows ja kiertää nyt Eurooppaa soolona kitaransa kanssa.

Grant-Lee Phillipsissä virtaa äidin puolelta intiaaniverta ja sen voi aistia miehen lauluissa. Phillips hallitsee akustisen kitaran suvereenisti ja hänen äänialansa on laaja. Miehestä kumpuaa sekä herkkää huokailua että väkevää mylvintää. Grant Lee Buffalo oli 1990-luvulla niitä bändejä, joihin olisi pitänyt tutustua kunnolla The Jayhawksin ja muiden americanasta ponnistaneiden aikalaisorkesterien jalanjäljissä, mutta se vaan jäi. Joitakin yksittäisiä kappaleita tuli kuunneltua, mutta kokonaiskuva yhtyeestä jäi lehtijuttujen ja erityisesti Michael Stipien kehujen varaan. Grant Lee Phillipsin pitkään jatkunut soolotuotantokaan ei ole tullut tutuksi lukuun ottamatta Nineteeneighties (2006) cover-albumia, jolla mies versioi herkästi itselleni tärkeimpiä kasariklassikoita.

img_9901Kun silmiini osui ilmoitus Grant Lee Phillpsin Suomen vierailusta, oli aika katsastaa miehen tuotantoa vihdoin tarkemmin. Phillips soitti alkuillan keikan ja nousi lavalle jo kello 19.00. Mies soitti puolentoista tunnin mittaisen varsin intiimin keikan. Phillips osasi ottaa yleisön ja jutusteli kappaleiden välissä vitsejä vääntäen pohjustaessaan esimerkiksi Mona Lisa –kappaleen tarinaa. Biiseissä tavoitettiin vakavampiakin tunnelmia kuten Cry Cry, joka itkee alkuperäiskansan kohtalon vuoksi. Uuden albumin upein biisi on Holy Irons, josta voi löytää The Bandin parhaimpien helmien kaltaisuutta. Keikalla Phillips keskittyi ainoastaan omaan tuotantoon, jota kuultiin läpileikkauksena koko uralta unohtamatta klassisia Grant Lee Buffalo -kappaleita. Beatleaanisen kaunis Mockingbirds on edelleen miehen onnistuneimpia sävellyksiä. Encorena aloittanut grungeballadi Fuzzy keskeytyi, kun Wallu Valpio nousi ystävällisen röyhkeästi kesken biisin lavalle kehumaan Phillipsille kuinka tärkeä hän on Eddie Vedderin ohella Valpiolle. Yleisön reaktioista päätellen varmaan monelle muullekin.

Grant-Lee Phillips oli parempi kuin odotin. Todella hienoa nähdä artisti, joka vielä yli viisikymppisenä luo tasavahvaa uutta materiaalia. Maisemanvaihdos Nashvilleen näkyy Phillipsin uusissa lauluissa uutena virtana. Konserttitiedotteen mukaan Grant-Lee saapui ensimmäistä kertaa Suomeen, mutta itse Phillips muisteli soittaneensa Suomessa Grant Lee Buffalon kanssa jossain kaukana järvien rannalla. Eikä haittaisi, jos bändi pistäisi hynttyyt yhteen ja tulisi joskus uudestaan.

 

Settilista:

Tennessee Rain

Holy Irons

Smoke and Sparks

Mona Lisa

Lily-a-Passion

Mighty Joe Moon

Honey Don’t Think

Jupiter and Teardrop

Happiness

Cry cry

San Andreas Fault

Mockingbirds

Mobillize

Buried Treasure

Rock of Ages

 

Encore

 

Fuzzy

Strangest Thing

Find My Way

Homespun

Walking in the Green Corn

 

The Cure (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 7.10.2016

 

thecure-hartwall-1500x490The Cure perustettiin vuonna 1976. Ensimmäisen albumin se julkaisi  uuden aallon ja jälkipunkin mainingeissa vuonna 1979. Yhtyeeseen on aina liitetty goottirock, joka liittyy enemmän ulkoiseen olemukseen kuin musiikkiin. The Cure jatkaa 40-vuotisen uran kunniaksi maailmankiertuettaan Euroopassa, jonka starttipaikkana Helsinki sai olla pienen tauon jälkeen. Yhtye vaikuttikin virkeältä. Peikkotukkainen ja pulleaksikin haukuttu keulahahmo Robert Smith oli vetreän oloisessa kunnossa. Hän on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta ikiliikkuva basisti Simon Gallup on ollut rinnalla lähes koko matkan. Samoin kosketinsoittaja Roger O’Donnel on soittanut 30-vuotta yhtyeessä. Rumpali Jason Cooper hänkin 20 vuotta. Bändin nestori kitaristi Reeves Gabrels, joka on tehnyt yhteistyötä mm. David Bowien kanssa, on ollut mukana vasta neljä vuotta.

img_9895Näin yhtyeen ensi kertaa ja odotusarvot olivat kovat. Ostin liput kärkijoukoissa parhailta mahdollisilta katsomopaikoilta. Kenttä on se oikea paikka katsoa keikkoja, mutta jos yhtyeellä on maine on spektaakkelimaisen pitkistä konserteista, niin silloin istumapaikka on arvossaan. The Cure on soittanut maailmankiertueellaan peräti neljän encoren settejä. Helsingissä yhtye veti tasan kolmen tunnin edestä. Se on painajainen kuulijalle, joka on tullut yrityslipulla kuulemaan sitä Friday I’m In Love –hittiä, jonka esittäjää ei edes muista nimeltä, mutta perehtyneemmälle fanille konsertti oli täydellinen retrospektiivi bändin koko urasta. The Cure voisi soittaa aivan hyvin puolentoista tunnin normivetoja hittiä hitin perään, mutta bändi haluaa laittaa enemmän likoon ja vaatii myös kuulijalta, mutta palkitsevasti.

The Cure aloitti keikan hitaasti ja maalailevasti nousevalla tunnelmoinnilla. Upea startteri Plainsong kutitteli ihokarvoja ja Closedown laittoi haituvat aaltoilemaan. Biisikaksikko on yhdeltä bändin tärkeimmältä albumilta Disintegration (1989), jolta kuultiin keikalla lähes kokonaisuudessaan. Albumin hämähäkinseitinsuoloinen Lullaby oli biisi, joka kohahdutti yleisöä ensimmäisen kerran isosti. Albumilta soitettiin myös Lovesong ja Pictures of You, jotka ovat bändin merkkipaaluja sekä Last Dance, Disintegration, Fascination Street ja Prayers For Rain.

img_9891Keikan ensimmäinen tunti oli kertakaikkisen kova. Ei edes inhokkini The Walk pystynyt sitä pilaamaan. A Night Like This ja Push pitivät tason korkeana kuten myös The End of the World, joka lienee bändin viimeinen erinomainen sävellys ja sekin peräti vuodelta 2004, jolloin julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi. The Cure on julkaissut uutta materiaalia viimeksi vuonna 2008, jolloin 4:13 Dream –albumi ilmestyi. Tuolta kuullut kappaleet Hungry Ghost ja Sleep When I’m Dead ovat ihan kelvollisia kappaleita, mutta ei tavoita sitä, mihin bändi kultaisella 1980-luvulla pystyi. The Cure antoi hieman toivon kipinää aloittamalla ensimmäisen encoren uudella sävellyksellä It Can Never Be The Same. Kilpakosija ja aikalaisbändi New Order on ollut tuottelias näihin päiviin saakka ja julkaisi viime vuonna klassikkoalbumin. Tapahtuuko sama vielä The Curen osalta?

img_9899Olen aina vastustanut korvatulppia ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä en mukanani kanna. En epäillyt The Curen soittavan lujaa, mutta From the Edge of the Deep Green Sea ja Want –biisien aikana, joko miksauspöydässä käännettiin nupit kaakkoon tai sitten oma herkkyystasoni nousi yli sietokyvyn, mutta jouduin poistumaan salista hankkimaan korvatulppia. Hetkeä myöhemmin palasin kumit korvissa One Hundred Yearsin synkkien saundien jyllätessä ilmoihin. Pian varsinainen setti päättyikin ja keikasta oli kuultu vasta reilu puolet.img_9897

Helsingissä The Cure palasi lavalle vain kolme kertaa, mutta viimeisessä osuudessa he soittivat vaatimattomasti kahdeksan kappaletta. Robert Smith ei ole varsinaisesti mikään yleisön viihdyttäjä, mutta hän pahoitteli useaan otteeseen, ettei muistanut opettelemiaan suomenkielisiä fraaseja kiitosta lukuun ottamatta. Suomalainen olut oli hänelle kuitenkin maistunut. Encoren edetessä oli pakko löysätä korvatulppia sillä,  A Forest, yksi bändin merkkiteoksista, oli pakko kuunnella paljaaltaan, jotta Simon Gallupin vangitsevat bassokuviot nousisivat kunnolla esiin. 2. Encore ei sisältänyt omia suosikkeja, vaan petasi odotuksia lopun hittiputkelle. 3. Encoren alkuun kansa sai mitä tuli kuulemaan. Friday I’m In Love nosti pakarat penkeiltä ja heilutti niitä loppuun saakka. Itse innostuin enemmän helisevästä Doing the Unstuck ja väistämättä yhdestä maailmankaikkeuden hienoimmasta popkappaleesta Just like Heaven. Boys Don’t Cry soi nopean levyversion sijaan laiskasti ja sai pojat itkemään. Hot hot hot yllätti live-versiona positiivisesti, kuten Close to Me, jonka herkkyys olisi ollut kaunis sinetti suoniin tunkeutuvalle illalle. Why I Can’t Be You? heitti viimeisen rohdot ennen kuin ihmiset valuivat yöhön.

Yhtyeenä The Cure on staattinen lavaesiintyjä. Robert Smith innostui ihan lopussa vähän tanssahtelemaan, mutta basisti Simon Gallup oli koko keikan ajan olemuksellaan kuin eri bändistä. Hän koikkelehti Iron Maiden t-paidassaan kuin elohiiri silmässä. Gallupin olemus ja soitto on kuitenkin yhtä oleellinen osa bändiä kuin Robert Smithin hautakammion narisevalta saranalta kuulostava lauluääni. Visuaalisesti ja värimaailmaltaan esitys oli myös bändin näköinen. Projisointi toisti laulujen teemoja lähes yksi yhteen. Välillä kankaalla näkyi kameran kuvaamana rumpalin takaa avautuva yleisö. Tämä peilikuvan tuntu kuvastaakin loistavasti yhtyettä, joka soittaa houkuttelevasti kahden maailman rajapinnassa, siinä missä unen ja valveen kynnys on häilyvä.img_9890

 

Settilista:

 

Plainsong

Closedown

High

A Night Like This

The Walk

Push

In Between Days

Lullaby

Let’s Go Bed

Sleep When I’m Dead

Pictures of You

The End of the World

Lovesong

Last Dance

From the Edge of the Deep Green Sea

Want

The Hungry Ghost

One Hundred Years

Disintegration

 

  1. Encore

It Can Never Be the Same

Prayers for Rain

Burn

A Forest

 

  1. Encore

Shake Dog Shake

Never Enough

Fascination Street

Wrong Number

 

  1. Encore

Friday I’m In Love

Doing the Unstuck

Just Like Heaven

Boy’s Dont Cry

The Lovecats

Hot Hot Hot

Close to Me

Why Can’t I Be You?