Pori Jazzin pääkonserttien avauspäivänä panostettiin juurevampaan musiikkiin. Paikalla näkyi runsaasti fiftareita niin amispulisonkeja kasvattavia jannuja kuin tötterötukkaisia papparaisia, jotka ottivat tukea kävelykepeistä. Pääosa Kirjurinluodon yleisöstä oli kuitenkin keski-ikäistä hyvin toimeen tulevaa perustennariporukkaa, jolla on varaa juoda kuohuvaa piknik-tuoleiltaan. Varsinaista jatsikansaa ei pääalueella näe, sillä alan harrastajien keikat on sijoitettu lokkilavan suojiin. Päälava ja jokilava tarjoavat rytmimusiikkia suuremmalle yleisölle.
Päivän avasi Von Hertzen Brothersin sekä Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen yhteinen projekti, joka kunnioitti Kingston Wallia, mutta eritoten Petri Wallin ainutlaatuista tuotantoa. Jätin Pekko Käppi K:H:H:L:n takia aikaisemmin keväällä Kulttuuritalon Kingston Wall -keikan väliin. Nyt oli Pekko Käpin vuoro väistää ja luulenpa, että tein oikein, sillä Kirjuriluodon päälava tarjosi progressiiviselle rokille komeammat puitteet.
Von Hertzenin veljekset Mikko, Kie ja Jonne ovat ainoa oikea sakki lyöttäytymään yhteen Kingston Wallin alkuperäisen basistin Jyllin ja tärkeimmät vuodet rumpalina toimineen Kuoppamäen kanssa. Yhtä juhlaa koko keikka. En nähnyt Kingston Wallia elävänä silloin, kun se olisi pitänyt, mutta tämä 25 vuotta myöhemmin tarjoutunut tilaisuus korvasi paljon. Petri Wallin kynästä on lähtenyt komeita klassikoita kuten With My Mind ja Shine on Me. Von Herzenin veljekset toivat sopivasti lisäarvoa Kingston Wallin monimuotoiseen tuotantoon. Kie von Hertzen astui pelottomasti Petri Wallin kitaristin saappaisiin ja Mikko paikkasi Wallia päälaulajan roolissa. Alkuun ihmetytti, että onko Jyllin hoitaessa basson Jonne von Hertzenin paikka soitella vain tamburinia, mutta hän osoittautui usean instrumentin taitajaksi etenkin soittaessaan Konevitsan kirkonkellojen melodiaa. Veljekset rikastuttivat biisejä myös lauluharmonioilla. I Feel Loven ajaksi laulumikkiin tarttui erikoisvieraana Haloo Helsingin Elli. Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB tarjosi huolelella suunnitellun tribuutin, jonka vahva dynamiikka ainoastaan lopun Jimi Hendrixin Fire-coveroinnissa pikkasen hajosi.
Tank and the Bangas toi jokilavalle tuulahduksen Mississippi-joen suistoalueen musiikillista rikkautta. New Orleansista kotoisin oleva yhtye osoittautui varsin pirteäksi viihdyttäjäksi, joka yhdistää soulin, funkin, hiphopin ja puheenparren. Tank and The Bangas on Tarriona ”Tank” Ballin valovoimaisuuden ympärille kasattu bändi, joka on vastikään julkaissut toisen albuminsa Green Balloon. Tauko edellisestä oli pitkä, sillä debyytti Think Tank ilmestyi jo vuonna 2013. Taukoa yhtye ei ole pitänyt vaan esiintynyt livenä tiuhaan ja julkaissut singlejä. Tämä rutiini näkyi myös Porissa värikkäänä esityksenä. Tank, joka on runoilijanakin kannuksia hankkinut, latoi henkilökohtaista nuoren naisen tekstiä elinvoimaisesti. Räikeän vihreään asuun ja komean afrotukan kasvattanut Tank oli lavalla säväyttävä näky. Hän riisui sadetakkinsa vasta keikan lopussa, vaikka aurinko paistoi koko päivän.
J. Karjalainen esiintyi edellisen kerran kolme vuotta sitten Kirjurinluodolla ja sinäkin vuonna Brian Setzerin kanssa samana päivänä. J. Karjalainen tarjoaa täydellistä musiikkia leppeän kesäiseen alkuiltaan. Viimeksi uusia lauluja kuultiin Sinulle, Sofia -albumilta (2015), kun taas nyt keikka tarjosi tuoreimmat laulunsa Sinä kuljetat minua -pitkäsoitolta (2018). Isolle yleisölle tarjottiin myös niitä isoimpia hittejä, joista Sekaisin tuntui raikkaimmalta pitkästä aikaa. Jukka Karjalainen on ainutlaatuinen lauluntekijä, mutta hän ei olisi J. ilman loistavaa bändiään. Mikko Lankinen on vähäeleinen virtuoosi kitaran varressa, Tom Nyman lungilla otteella soittava ykkösbasisti, Janne Haavisto ikihonkainen rumpali ja Pekka Gröhn velmuileva velho koskettimien takana.
Porissa kuultiin seuraavat kappaleet: Tule Kesäyö, Vieraita muistoja, Terve Sirkka Lautamies, Ilmassa pieni sydän, Villejä Lupiineja, Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, Stindebinde, Keihäänkärki, Hän, Sydänlupaus, Sekaisin, Meripihkahuone, Mennyt mies
Betty Wright voisi olla luvalla diiva, mutta on kuin onkin lämminhenkinen ja ikinuori soulmamma, joka on tehnyt 50-vuotisen uran. Ei kirkkaimpia tähtiä hipoen, mutta jättänyt eturivin tulkitsijana ja taustalaulajana jäljen linnunrataan. Betty kiitti onnekkuudestaan jumalaa, mutta tuurin lisäksi tarvitaan myös taitoa. Wrightilla oli taustalla iso bändi, joka vaikutti kuitenkin eläväisen Bettyn taustalla leipääntyneeltä. Setti olisi ollut täyteläisempi, jos torvisektio olisi ollut mukana, mutta nyt puhaltimet tuutattiin syntetisaattorista. Wright siteerasi Clean Up Woman -kappaleessaan luontevasti James Brownin Sex Machinea. Keikka päättyi kiitollisesti isoon hittiin No Pain (No Gain).
Melody Gardot esiintyi toista kertaa Kirjurinluodolla. Satuin näkemään edellisenkin esityksen vuodelta 2010. Tällä kertaa artistin kokoonpano oli muistikuvani mukaan akustisempi ja meno muistutti keikalla Betty Wrightin jälkeen kamarimusiikkijuhlien tunnelmaa. Tyylikäs tunnelmointi istui alkuiltaan hienosti, mutta olisin ison lavan sijaan heittäytynyt tähän tunnelmaan pienellä lavalla tai savuisessa klubissa.
Torstain ykkösmanttelin peri ehdottomasti JD McPherson. Oklahomasta kotoisin oleva kaveri yhtyeineen on päivittänyt rock’n rollin alkuvuosista innovoituneen musiikin niin kuin sen pitää. Rockabillya, garagerockia ja soulia niin tuoreella käsittelyllä, etten muista hetkeen innostuneeni yhtä paljon. McPhersonin modernilla otteella soitettu retropaketti pysyi kasassa alusta loppuun. Ei heikkoja hetkiä. JD:n laulu lähti syvältä, mutta hän repi myös hienosti riffejä kustomoidustaan TK Smith-kitarastaan. Bändi oli taitava. Jimmy Sutton vuoroin sähkö- ja pystybassossaan loisti eritoten ja hän on myös tuottajataustaisena kaverina bändin musiikillinen nokkamies. Jason Smay vakuutti rumpalina, Rainier Jacon Jacildo taas vähäeleisenä kosketinsoittajana ja Doug Corcoran antoi taustatukea kitaralla ja saksofonilla.
Aluksi JD McPherson hämmästeli kirkasta suvi-iltaa toteamalla, ettei ole koskaan toivottanut aikaisemmin hyvää iltaa aurinkolasit päässä. Setin kärkeen JD pisti heti luun kurkkuun Desperate Love ja Crying’s Just a Thing You Do -kappaleilla, jotka avaavat myös mainion Undivided Heart & Soul –albumin (2017). Esikoisalbumilta Signs & Signifiers (2011) kuultu Fire Bug jatkoi herkeämätöntä menoa. Kappaleita kuultiin myös Let the Good Times Roll (2015) -albumilta, mutta jouluiselta teemalevyltä Socks (2018) säästyttiin. Illan kaunein kappale oli Hunting for Sugar ja viimeisen Let The Good Times Roll -tykin jälkeen oli vaikea heittäytyä Stray Catsin seuraan.
Stray Cats soitti hienon show’n, mutta kolmen karismaattisen muusikon varassa esitys ei päässyt kuitenkaan ihon alle samalla tavalla kuin se olisi tehnyt ilman tulikuumaa JD McPherson -kokemusta. Stray Cats tuli nähtyä edellisen kerran, kun he juhlivat 25-vuotista taivalta Ruisrokissa. Brian Setzer, Slim Jim Phantom ja Lee Rocker esittelivät 40 vuotta sitten rockabillyn tutuksi uudelle musiikkitelevisiosukupolvelle. Toista vastaavaa retrobuustia ei ole sittemmin nähty. Stray Cats ei ole pelkkiä vanhoja hittejä, sillä he julkaisivat vastikään uuden albumin ”40”, joka noudattaa tuttua rockabillyn peruskaavaa. Uusia biisejä kuultiin setissä muutama, mutta hitintynkää Cry Danger ei jostain syystä soitettu. Illan loppupään hitiksi luotu Runaway Boys tuhlattiin jo alkupäässä ja pitkään niitettiin peruskauraa ennen kuin joukosta erottui erityisiä helmiä. Gene & Eddie ja etenkin Lee Rockerin laulama Bring it Back Again paistattelivat valokeilassa.
Slim Jim Phantomin lisäksi ei taida kovin montaa muuta rumpalia, joka soittaa seisaaltaan minimaalista rumpusettiä mutta sitäkin isomman edestä. Lee Rocker käsittelee jättimäistä pystybassoansa samalla ketteryydellä kuin viulua, välillä kainalossa pitäen, välillä kyljellään maaten soittaen samalla kun kitaristi seisoo soittimen päällä. Brian Setzerin kokoelmasta löytyy liuta eri värisiä Gretch-kitaroita. Hän on bändin pomo ja pääasiallinen biisintekijä ja yhä 60-vuotiaana erinomainen kitaristi, joka päästi irti maneereistaan vain improvisoidessaan surf-klassikkoa Misirlou. Keikkasetin päätteeksi kuultiin Rock This Town. Encoressa yleisö palkittiin lisäbiiseillä, joista viimeisenä ja odotetuimpana kuultiin Rumble in Brighton.
Rockabillyyn liittyy olennaisena osana esteettisyys. Simppeli lavavisualisointi noudatti tyylikkäästi perinteistä Stray Cats -kuvastoa. Yhtä oleellista on kundien pukeutuminen. Perusasiat ovat pysyneet mainiosti kuosissa 40 vuotta, joten väistämättä sama boogie jatkuu vielä 50-vuotisjuhlakiertueella.
Litku Klemetti on ollut viimeiset pari vuotta kuumin kotimainen indie-nimi. Toiveeni on ollut nähdä hänet pitkään, mutta vasta nyt osui aikataulut kohdilleen. Litku Klemettiin yhdistetään iskelmä, punk ja proge. Litkun esikuvat löytyvät menneestä ja hän on kärjistetysti kuin Hassisen koneessa tikattu Taiska. Yhdistelmä on ajatonta suomirokkia parhaimmillaan. Keväällä julkaistu Taika tapahtuu jatkaa erinomaisen esikoissooloalbumin Juna Kainuuseen linjoilla, vaikkakin vaatii enemmän kuuntelua.
Päälavalla aloitti seuraavana Paperi T. Uudemman suomiräpin virallinen aforisti, jota jumaloidaan ja yhtä lailla myös vihataan. Omalla asteikolla Henri Pulkkinen on pätevä musiikkitoimittaja, mutta myös ajatuksia herättäviä tekstejä kirjoittava runoilija. Räppärinä ja muusikkona hän ui lajityyppissään kuin harvinainen jalokala, vaikka musiikillisesti jää vielä alamittaiseksi. Sanoitukset ovat hienoja havaintoja kaupunkilaismiesten mielenmurroksista. Lavalla Paperi T on valloittava kaveri, joka ei säästele hymyään. Hänestä ei ilmene paniikkia, vaan kaikki näyttäisi olevan hyvin.
Torstain juniori oli Jade Bird. Vasta kaksikymmentä vuotias lontoolaisneito on herättänyt jo laajalti huomiota, vaikka on julkaissut ainoastaan EP-levyn ja pari singleä. Enpä muista nähneeni yhtä karismaattista ja sulavasanaista parikymppistä, joka ottaa yleisön haltuun kuin kokeneempi kettu. Jade Bird esiintyi yksin akustisen kitaran ja koskettimien äärellä. Pirteä olemus kesti kuumuuden ja hän soitti omien kappaleiden lisäksi luonnollisesti covereita, jotta lyhyehkö setti saatiin täyteen. Birdin ääni on herkkä, mutta kuitenkin kantava. Hänen kelpasi tulkita Kate Bushia ja Pixiesiä. Toki muitakin Jade Birdin kaltaisia on maailma täynnä. Erottuminen vaatii vielä jotain erityistä.
Torstain tärkeimpiä artisteja oli luonnollisesti Mavis Staples. Viime vuonna Porissakin vierailleen Wilco-yhtyeen Jeff Tweedy on pitänyt soultähden kiireisenä. Tweedy on tuottanut ja säveltänyt Mavisin neljästä viimeisestä albumista kolme ja niitä kuunnellessa ei tulisi mieleen, että Mavis täytti vastikään 79 vuotta. Terästä koko mummo. Mavisin ympärillä soitti kitarisiti Rick Holmstromin johtama nelihenkinen yhtye parilla taustalaulajalla vahvistettuna. Soundi oli yllättäen varsin riisuttu ja soulille tyypillisiä torvia ei jäänyt kaipaamaan. Mavis Staplesin taival on huikea populaarimusiikin historiassa ja loppua ei ole näköpiirissä. Settilista täyttyi niin tyylikkäistä cover-valinnoista kuin Jeff Tweedyn kynäilemistä kappaleista, joista Build a Bridge säväytti eniten. Totta kai Mavis soitti legendaarisen perheyhtyeensä The Staple Singers klassikoita, joista luonnollisesti I’ll Take You There päätti lämminkenkisen keikan.
Jos David Lynch tekisi lisää Twin Peaksia, niin Cigarettes After Sex on se bändi, joka tuudittaisi unelmiin Roadhousen baaritiskillä. Dreampopin kermaisimmalle tasolle vasta viime aikoina noussut Cigarettes After Sex on ollut kasassa jo 10 vuotta, mutta deybyyttialbumi tuli ulos vasta viime vuonna. EP:n ja singlejen myötä ura ei urjennut, mutta pääsy mukaan menestyneisiin TV-sarjoihin nosti bändin uudelle tasolle. Youtube ja Spotify -kuuntelijamäärät ovat nousseet käsittämättömin lukemiin siihen nähden, mihin indie-artistit ovat tottuneet. Kyynikko voisi todeta, että bändi toistaa samaa viisua, mutta yltiöromanttisen kuorsauspopin seasta nousee valtavasti hienoja melodisia nyansseja, jotka vievät mennessään. Apocalypse, Nothing’s Gonna Hurt You Babe ja K ovat biisejä, joihin ei voi olla rakastumatta, mutta ne ovat biisejä, jotka tulevat korvista ulos ihan just.
Illan armoitettu nestori Burt Bacharach on 90-vuotias. En ole koskaan ollut katsomassa kenenkään yhtä iäkkään live-esitystä. Kymmenkunta vuotta sitten näkemäni Sly & Family Stonen keikalla Pro Jazzeilla itse Sly (silloin 64-v) tuntui satavuotiaalta. Burt Bacharach ei ollut koriste lavalla, vaan oikea johtaja, joka veti ison orkesterin kanssa läpileikkauksen huikean urastaan. Burt Bacharach spiikkasi, soitti ja lauloi, vaikka pääosin äänessä olikin muut laulajat. Bacharachin kynästä on lähtenyt niin monta sulosointua, että niitä on vaikea mahduttaa yhteen settiin, ellei turvaudu potpureihin. Keikka huipentui kaikkein ikivihreimpään Raindrops Keep Falling On My Head -kappaleeseen, joka vie aina polkupyöräilemään villiin länteen.
Nick Cave & The Bad Seeds oli niin erinomainen, että heikompikin biisimateriaalikin kuulostaa kovalta kamalta. Cave laittaa itsensä likoon. Hän ravaa pitkin lavaa mustassa puvussaan ja välillä laskeutuu yleisön tasolle. Cave saavuttaa yhteyden, jota harvoin näkee. Musiikillisesti Nick Cave & The Bad Seeds ei ole koskaan ollut kuitenkaan valtavirtaa. Goottitaustainen Cave on monelle liian synkkää. Menestyneimmät kappaleensa hän on esittänyt duettoina Kylie Minoguen, PJ Harveyn ja Chris Baileyn kanssa ja silloin mainstream on tavoitettu. Se ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan Nick Cave bändeineen on tehnyt huikean matkan 1980-luvun alkupuolelta asti.
Keikan yllättävin valinta oli Ramonasta soitettu englanninkielinen versio. Harmi, sillä kappale toimii alkukielellä sävykkäämmin. Keikan loppupuolella kuultiin tuoreempaa kamaa ja blosarien liityttyä remmiin dumarillumareimeininki toimi isolla lavalla paremmin.
Henkilökohtaisesti illan pääartisti oli Wilco. Olen yhtyeen nähnyt pari kertaa aiemmin. Huvilateltan keikka kahdeksan vuotta sitten on helposti yksi top 5 keikoista ikinä. Eikä tämä parituntinen jazzeillakaan ollut huonompi. Ainoastaan olosuhteet laskivat tunnelmaa. Kiitos vähäisen väenpaljouden, pääsin seuraamaan esitystä hyviltä paikoilta. Alkuun ajatus oli kuunnella puolet keikasta edestä ja loppu taaempaa, mutta Wilco imaisi mukaansa ja katsoin samoilta asemilta koko keikan. Jeff Tweedyn johtama Wilco syntyi vaihtoehtokantriyhtye Uncle Tupelon rauniolle 1994. Uncle Tupelo oli lyönyt jo itsensä läpi alt country -piireissä, joten Wilcon ulostulolla oli jo odotusarvonsa. Wilco ei ole polkenut puhtaasti alt countryn pyörillä, vaan on sekoittanut koko ajan pinnojen väliin avantgardistisia räpättimiä. Wilcon yleisilme on laiskanletkeä, mutta jo pitkään yhteen soittanut kokoonpano osaa myös leikitellä ja singahdella yllättäviin suuntiin. Jeff Tweedy sööteissä leteissään oli pitkään hiljaa, mutta loppupuolen jaksoi pitää jutuillaan sateessa hytisevää yleisöä lämpimänä.
Keikka oli festarivedoksi pitkä. Pari tuntia ja reilu parikymmentä kappaletta on sen verran tuhti satsi, että väistämättä siitä kärsivät seuraavat heti perään aloittavat artistit. Wilcon ystäviä tämä ei häirinnyt. Keikan aloitti kuin varkain Ashes of American Flags, jonka hiipivä tunnelma kasvoi lopussa jo lupaavan katrartiseksi. Viime vuonna julkaistulta Schmilco -albumilta kuultiin alkupuolella pari kappaletta, joista If I Ever Was A Child mahtuu bändin mittakaavassa klassikko-osastoon. The Whole Love (2011) -albumilta kuultu Art of Almost esitteli kokeellisemman linjan tyylikkäästi. Illan armottomin esitys oli Impossible Germany, joka kasvaa kappaleen päätteeksi kitaristi Nels Clinen huikeaksi yksilösuoritukseksi – maailmanluokan kitarasooloksi, jonka rinnalla kalpenee moni mestari. Loppupuolella alkoi jo tuntua hieman ähkyltä, sillä hienoja biisejä riitti toinen toisen perään. Ja vaikka bändi ei ole koskaan ollut hittitehdas, niin kuultiinhan se bändin suosituin biisi Jesus, Etc, joka oli pitkään Radio Helsingin soitetuin kappale.
Illan odotetuin nähtävyys oli Brian Wilson presents Pet Sounds. The Beach Boys on 1960-luvun legendaarisia yhtyeitä, jonka albumi Pet Sounds on valittu monessa yhteydessä maailman parhaaksi albumiksi. 1966 julkaistu teemalevy oli esikuva myös The Beatlesin Sgt. Pepper and Lonely Hearts Club Bandille. Brian Wilson kiertää albumin 50-vuotisjuhlan vuoksi maailman konserttilavoja jo toista vuotta. The Beach Boys on käynyt Suomessa useasti, mutta bändin johtaja ja lauluntekijä Brian Wilson vieraili vasta nyt ensi kertaa. Siihen on syynsä. Mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä niitä hoitaneet kyseenalaiset terapiamenetelmät veivät Wilsonin työkyvyn vuosikymmeniksi. Brian Wilson on niitä populaarikulttuurin suuria neroja, jonka The Beach Boysille säveltämät surffihitit ovat monelle tuttuja iskusäveliä, mutta Wilsonin jättäydyttyä pois kokoonpanosta hänen persoonansa on harvalle tuttu. Karismaattista kaiken kansan tuntemaa johtohahmoa olisi varmasti tullut katsomaan jokunen tuhat enemmän.
Brian Wilson astui yhtyeineen päälavalle klo 22.30. Maestro on juuri täyttänyt 75 vuotta ja istui arvonsa mukaisesti flyygelin takana keskellä lavaa. Ilman screeniä Brian Wilsonin harmaata olemusta ei olisi pointannut, sillä huomion nappasi sähkönsinisessä takissaan kitaraa soittanut valovoimainen Al Jardine. Hän on alkuperäinen The Beach Boys –jäsen ja kiertueen virallinen vieras. Tästä ei olisi ollut pitkä matka esiintyä rantapoikien nimellä, sillä Wilsonin veljeksistä Carl ja Dennis ovat jo autuaimmilla hiekkarannoilla. Lavalla esiintynyt kiertueen toinen tähtivieras Blondie Chaplin on ollut myös 1970-luvun alussa yhtyeen virallinen jäsen. Ei olisi Brian Wilsonin tarvinnut soittaa enää paikalle kuin Mike Love ja Bruce Johnston, jotka soittelevat omillaan The Beach Boys -nimellä edelleen.
Nimestä viis, sillä konsertti oli ehtaa aurinkoista The Beach Boysia. Keikan alkupuolella kuultiin ensiksi kymmenkunta hittiä mm. California Girls, I Get Around ja Help Me Rhonda. Brian Wilson starttasi useat kappaleet ja lauloi ensimmäisen värssyn, mutta onneksi muut bändin jäsenet kantoivat laulusta ja stemmoista suuremman vastuun. Brian Wilsonin väsähtäneestä olemuksesta tulee mieleen kymmenen vuoden takainen Sly & The Family Stonen keikka, jolloin itse Sly Stone käväisi lavalla vartin verran antaen muiden hoitaa työt. Brian Wilson istui arvokkaasti koko keikan lavalla, mutta johtajuus oli lähinnä position mukaista. Laulusoolot ja laadukkaat stemmat jakautuivat usealle, mutta Al Jardinen poika Matt Jardine kantoi perinnettä parhaiten. Blondie Chaplin oli myös elementissään, etenkin Sail On, Sailor –biisissä, joka kuultiin ennen kuin illan teemallinen osuus alkoi. Pet Sounds soitettiin otsakkeen mukaisesti läpi kokonaisuudessaan. Encoressa kuultiin vielä Good Vibrationsin kylkiäisenä muutama kappale. Brian Wilson yhtyeineen esitteli komean satsin Kalifornian sädehdittävää historiaa sateisessa Kirjurinluodossa. Voi kun lämpökin olisi lempinyt torstain huippuesiintyjien päivää. Sää olikin sitten aivan toinen parina seuraavana päivänä Kirjurinluodolla ja festivaalikin löysi yleisönsä.
Päälava on Kirjuriluodon helmi. Suomessa ei ole toista vastaavaa ulkoilmakonserttipaikkaa, josta kaksikymmentuhatpäinen yleisö voi kuunnella tähtiartistia niin että sen näkee lähes joka puolelta. Isot screenit auttavat niitä, jotka seuraavat konserttia ylärinteestä. Miksauskoppikin on saatu mahtumaan poikkeuksellisen matalaan telttaan. Digitaalinen taustakangas antaa kullekin artistille mahdollisuuden korostaa esiintymistä omalla visuaalisella materiaalilla.
J. Karjalainen astui lauteille hyväntuulisena ja säesti itsekseen uuden albumin nimikappaleen. Sitten perusbändi Pekka Gröhn koskettimissa, Mikko Lankinen kitarassa, Tom Nyman bassossa ja Janne Haavisto rummuissa liittyivät soitantaan Stindebinden tahdissa. Hänen vasen kätensä on uuden albumin jamihelmi ja nousi hienosti taitavan orkesterin käsissä lentoon. Itse J. ei kuitenkaan ollut käsimerkeistään päätellen tyytyväinen miksaukseen. Suurta yleisöä tämä ei haitannut, vaan lanteet keinuivat letkeissä iskusävelmissä. J. Karjalaisen setti oli muutaman uuden biisin jälkeen hittipainotteinen. Kolmen cowboyn aikana lavalle nousivat vieraina Olli Haavisto ja Veli-Matti Järvenpää. Myös Electric Sauna-kokoonpanon aikainen lyömäsoittaja Mouhamadou L. Malang Cissokho nähtiin lavalla. Myöhemmin vielä kolme puhaltajaa toivat lisää potkua musiikkiin. Mukavasti jutusteleva J. Karjalainen otti ison lavan rennolla pienieleisellä otteella haltuun. Vaikka J. ei ole lavalla suurten liikkeiden mies, hänen musiikkinsa on sellaista kansallisperinnettä, josta kukaan ei voi olla pitämättä.
Päälavan välittömässä läheisyydessä sijaitsevalla jokilavalla oli vuorossa John Grant. Monella tapaa illan odotetuin artisti, joka myös täytti saappaansa komeasti. Olin nähnyt Grantin aiemmin Midlaken lämmittelijänä, jonka kanssa hän teki yhteistyötä ensimmäisen soololevynsä parissa. Sääli, että J. Karjalaispöhnäinen yleisö ei löytänyt John Grantia, vaan hän joutui esiintymään varsin pienelle joukolle. John Grant laulaa komealla baritonilla ja hänen musiikissaan on viitteitä sellaisiin mestareihin kuin Father John Misty, Morrissey, David Bowie tai Elton John. Keikka alkoi rullaavasti viime vuonna julkaistun Grey Tickles, Black Pressure -albumin kappaleella Down Under. Keikan edetessä John Grant tanssahteli kukon askelin vuoroin lavan etualalla, välillä hän laskeutui pianon ääreen. Miehen taustalla soitti mainio orkesteri, joka koostui sekä islantilaisista että briteistä. Itse John Grant on kotoisin Michiganista, josta starttasi uransa The Czars yhtyeensä keulilla. Kun Grant kertoi yleisölle asuvansa nykyään Reykjavikissa, sai hän väkijoukosta välittömästi jalkapallokannustushuudon hù! Soolouralla Grant on ollut vuodesta 2010, jolloin hän julkaisi erinomaisen albumin Queen of Denmark. Tältä Grant soitti hyytävän kauniin kappaleen Marz. Kakkoslevyltä Pale Green Ghosts (2013) kuultiin odotetusti merkkiteos GMF. Uudelta albumin kokeilevampi soundi löytyi muun muassa You & Him, Snug Slacks ja Disappointing –kappaleista. John Grant laulaa suorasukaisesti henkilökohtaisista asioista ja juuri siksi hänen musiikkinsa on poikkeuksellisen ajatuksia herättävää.
Päälavalle nousi viimeisenä Brian Setzer’s Rockabilly Riot. Bändi on tietyllä tavalla Setzerin paluu Stray Catsiin. Mahtipontinen Brian Setzer Orchestra on vaihtunut pienimuotoiseen kokoonpanoon, jossa kontrabasson ja rumpalin kyljessä kulkee vakituisesti myös pianisti. Ilahduttavaa olikin nähdä, kun neljä jamppaa täyttää hienosti ison lavan soittamalla sitä musiikkia, joka keksittiin 60 vuotta sitten ja joka ei näytä kuolevan koskaan.
Brian Setzerin liidaama Stray Cats oli tärkeässä roolissa, kun fiftarimusiikki nousi 1980 taitteessa taas listojen kärkeen. Rockabilly on simppeliä musiikkia, mutta tuoreella twistillä varustettuna se nousee aika ajoin listoille yhä uudestaan. Hauskaa, että lajityypin hc-harrastajat paneutuvat pieteetillä musiikkiin ja siihen liittyvään kulttuuriin. Brian Setzer bändeineen vaalii myös tarkkaan fiftariperinnettä tötteritukkineen ja asianmukaisine asusteineen. Bändin taustaprojisointi oli visuaalisesti komea, vaikka se hetkittäin muuttuikin teknisten ongelmien vuoksi jättipikseleiksi.
Brian Setzer on 57-vuotiaaksi ehtinyt niittämään peltoa tuhansia hehtaareja ja omaan musiikkityylilleen uskollisena tehnyt sitä komeasti neljättä vuosikymmentä. Jos jostain Setzeriä voi hieman moittia, niin uusiutumiskyvyn puutteesta, sillä edelleen mieheltä eniten odotti niitä tuttuja Stray Cats hittejä. Kaikki siihen asti soitettu oli kuin mukiinmenevää lämmittelyä, vaikka settilistassa kuultiinkin materiaalia kattavasti koko uralta sekä lajityypin klassikoita kuten Jerry Lee Lewisin Great Balls of Fire. Silti Brian Setzer tarjosi massalle takuuvarman esityksen, josta ei voinut lähteä muuta kuin be-pop-a-lula huulillaan pois. Setzer jäi myös illan viimeiseksi aktiksi, sillä Imelda May oli jätettävä väliin.
Kirjuriluodon pääkonserttien trilogia alkoi torstaina ja omalta osaltani suurimmat ennakko-odotukseni osuivat John Hiatt and the Combo kokoonpanoon, jonka oli viimeksi nähnyt vajaa viisi vuotta sitten. Silloinen Tavastian iltapäiväkonsertin letkeä veto jätti mieluisan muiston, jonka toivoin toteutuvan myös Kirjuriluodon päälavalla. Ihan samaan ei päästy, vaikka John Hiatt bändeineen esitti pääosin tunnetuimpia kappaleitaan. Hiatt ei ole suuri mies, mutta hänestä jos kenestä lohkeaa poikkeuksellisen syvä ja rouheva lauluääni. Hän edustaa perinteistä amerikkalaista juurimusiikista ammentavaa singer-songwriter kulttuuria ja on ollut arvostettu jo neljä vuosikymmentä, vaikkei ei ole koskaan noussut stadionluokkaan. Nytkin Kirjurinluodon päälavan sijaan Hiattin olisi pitänyt esiintyä Tedin teltassa tai Lokkilavalla
Kylien settiin mahtui useita covereita, joista Kim Carnesin Bette Davis Eyes oli oiva valinta, mutta siinä Kylie jäi alkuperäisen jalkoihin. Kim Carnesin käheän tulkinnan rinnalla Kylie tuntui jälleen naapurin tytöltä. Diana Krallin Peel Me a Grape versio muistutti että sujuu se jatsi myös diskokuningattarelta. Robbie Williamsin kanssa duetoitu Kids olisi voinut jäädä pois settilistasta, kun taas Nick Caven kanssa tehtyä Where the Wild Roses Grow jäi kaipaamaan. No, ilman väkivahvaa Caven tulkintaa se ei olisi tietenkään ollut mitään. Keikan loppupuolella kuultu hitti Celebration oli myös hassu valinta, sillä kappale oli tiedossa lauantain ohjelmassakin itse Kool & The Gang bändin esittämänä. Kylie oli vaatinut lavan kattoon rekvisiitaksi myös diskopallon. Sen alla hän osoittikin olevansa yksi diskon kestävimmistä kuningattarista etenkin kappaleellaan Get Outta My Way. Hieman ylipitkän festivaalikeikan päätteeksi Kylie saapui esittämään vielä viime vuonna julkaistun albuminsa Kiss Me Once albumin hitin Into the Blue. Siitä olikin hyvä haahuilla öiseen sineen ja valmistautua uuteen Pori Jazz –päivään. 
Pet Shop Boys soitti edellisen kerran Suomessa viime vuonna Ruisrockissa. En ollut paikalla todistamassa messua, mutta näin kundit viisi vuotta sitten Helsingin jäähallissa, mistä jäi hyvät fibat niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Elektropop-keikkojen haaste on miten tehdä koneesta elävä. Pet Shop Boys on varmistaa asian panostamalla visuaalisuuteen. Onneksi Kirjuriluodon keikan aloitusaika oli vasta 22.00, jotta huikea visuaalinen show sai valoisassa kesäyössä edes asianmukaiset eli hämärtyvät puitteet. Edellisvuoden soittoajat Kirjurinluodolla olivat aikaisempia ja auringonpaisteessa Pet Shop Boys olisi jäänyt visuaalisesti valjuksi.
Keikkakeppi 