Tuntematon's avatar

Lenny Kravitz (US) @ Veikkaus Arena, Helsinki, 22.7.2026

Aikaisemmin Hartwall Arenana tunnettu Helsinki-halli on nykyään nimeltään uuden pääsponsorinsa mukaan Veikkaus Arena. Venäläisomistukseen joutunut halli jäi Ukrainan sodan syttyessä pakotteiden vuoksi yli kolmeksi ja puoleksi vuodeksi tyhjilleen, ja tämä vaikutti merkittävästi kansainvälisten tähtiartistien vierailuihin pääkaupunkiseudulla. Toisaalta myös Peräpohjola menetti välietapin roolinsa artistien lopetettua keikkailun itänaapurissa.

Lenny Kravitzin kiertuereitti kulkee Baltian maiden kautta pohjoiseen, ja Suomi sopii hyvin matkan varrelle ennen siirtymistä Ruotsiin. Tämä reititys voisi muidenkin artistien osalta vaikuttaa positiivisesti konserttitarjontaan tulevaisuudessa, sillä perinteinen itään vievä tie ei ole aukeamassa pitkään aikaan.

Oli pieni yllätys, että Lenny Kravitz esiintyi keskikesällä sisäareenalla eikä esimerkiksi Porin Jazzissa, jonne artisti olisi sopinut täydellisesti ja vetänyt Kirjurinluodon täyteen. Veikkaus Arena vetää sekin 15 000 katsojaa, ja halli oli käytännössä miltei loppuunmyyty. Oman ostopäätökseni tein varsin viime hetkellä, tuntia ennen show’n alkua, jolloin jäljellä oli enää muutamia irtopaikkoja. Lämmittelijänä tominut DE’WAYNE jäi siten näkemättä. Päädyin sivukatsomoon, josta oli suora näkyvyys lavalle, mutta myös turhankin suora kuuluvuus korviin. Lähdin paikalle ilman korvatulppia, ja se oli virhe, sillä soitto oli miksattu aivan liian kovalle.

Löysin Lenny Kravitzin jo hänen esikoisalbuminsa myötä. Se oli aikaa, jolloin CD-levyt elivät nousukauttaan ja digitaalisuus alkoi tehdä vääjäämätöntä läpimurtoaan. Lenny Kravitz oli raikas tuulahdus musiikillaan, jossa soivat retrohenkisesti soul, funk ja rock menneiltä vuosikymmeniltä. Toisaalta hän oli juurevampi versio suuresti arvostamastani Princestä niin olemukseltaan kuin laulusoundiltaankin.

Let Love Rule (1989) oli lupaava, mutta Mama Said (1991) sisälsi jo monta klassista hittiä ja herätti suuren yleisön kiinnostuksen. Varsinainen jackpot oli kuitenkin Are You Gonna Go My Way (1993) -albumi ja sen nimikappale tarttuvine kitarariffeineen. Siitä ei voinut alkaa kuin alamäki, mutta ei kuitenkaan niin jyrkkä, etteikö Lenny olisi pysynyt tuotteliaana läpi vuosien. Viimeisin tuoreita lauluja sisältävä albumi Blue Electric Light on vain parin vuoden takaa. Albumikokonaisuudet ovat myöhemmällä uralla jääneet valjuiksi, mutta yksittäisten kappaleiden joukossa onnistumisia on tullut tasaisesti.

Näin Lenny Kravitzin ensimmäistä kertaa lavalla, vaikka hän on käynyt Suomessa useita kertoja. Vähissä välispiikeissään hänen hehkutuksensa Helsingistä tuntui aidolta. Nykyään maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi yhdysvaltalaisartisteilta odottaa helposti myös poliittisia kannanottoja, mutta Lenny oli ainoastaan rakkauden sanansaattaja. Liian kovasta volyymista huolimatta kokemus oli positiivinen, ja Lenny Kravitz yhtyeineen todisti olevansa livenä jopa parempi kuin levyllä.

Kravitzin bändi on kova. Kitaristi Graig Ross on kulkenut hänen rinnallaan jo 35 vuotta. Muu yhtye koostuu tuoreemmista tapauksista. Basisti The Wolf ei hämmentynyt, kun Lenny tarttui välillä itse bassoon multi-instrumentalistin varmuudella. Rumpali Jas Kayser sai illan suurimmat aplodit, sillä jazz-taustan omaava soittaja piti homman hienosti kasassa läpi konsertin. Lisäksi kokoonpanoon kuuluivat kosketinsoittaja, puhallintrio ja kaksi taustalaulajaa.

Lenny on siitä mielenkiintoinen artisti, että vaikka hänen musiikkinsa on pastissia eri lajityypeistä, hän on silti tunnistettavan omaääninen. Illan setti sisälsi lähes parikymmentä kappaletta, ja vain muutama niistä jäi hieman piippuun. Bring It On tavoitteli heti kärkeen Led Zeppelinin henkeä, mutta ei saanut lahjetta vipattamaan. Sen sijaan Dig In säväytti eri tavalla, TK421 funkkasi lujaa ja lopulta Always on the Run päästi irti. Stadionhenkistä pehmorockia ja yhteislaulua tarjosi Stillness of Heart, ja tanssittavimmat hetket muodostivat peräkkäin kuullut Low ja The Chamber. Herkimmät hitit Believe, Again ja It Ain’t Over ’Til It’s Over todistivat, että klassinen rock saa toimivaa vastapainoa pehmeämmistä soundeista. Illan päätti luonnollisesti areenan räjäyttänyt Are You Gonna Go My Way, jonka jälkeen saatiin vielä saattolauluna Let Love Rule.

Lenny Kravitz tarjosi toisaalta odotetun, mutta samalla positiivisesti yllättäneen keikan. Hän ei ole vielä väsähtänyt artisti, vaan edelleen täynnä elinvoimaa ja todiste, että sielukas kitararock ei kuole koskaan. Sivukatsomosta pääsi näkemään hänen reipasta liikehdintäänsä eri tavalla kuin permannolta. Tiettyä rokkidiivamaisuutta hänessä on, mutta ketäpä kiinnostaisi mennä katsomaan tavallisen Reiskan tallustelua. Karismaatinen Lenny käveli harkituin askelin lavalla kuin catwalkilla ja huolehti siitä, että huomionsa sai yleisö areenan joka puolella. Niin ammattilainen tekee.

Settilista:

Bring It On, Dig In, TK421, What the… Are We Saying?, Always on the Run, Live, Fields of Joy I Belong to You, Stillness of Heart, Believe, Honey, Beyond the 7th Sky, Low, The Chamber, It Ain’t Over ’Til It’s Over, Again, American Woman, Fly Away, Are You Gonna Go My Way – encore – Let Love Rule

Tuntematon's avatar

Suede (UK) @ Jäähalli, Helsinki, 3.3.2026

Suede - Helsingin jaahalli

Britit ovat olleet uranuurtaja popmusiikissa etenkin 1960-luvulla, mutta vasta 1990-luku jätti termin brittipop historiaan. Tuolloin kärkikaksikkona nahistelivat Oasis ja Blur, mutta heidän vanavedessänsä tulivat Suede ja monet muut bändit. Heidän keski-ikäisiään fanejaan on hemmoteltu viime aikoina oikein olan takaa, sillä Oasis hurmostutti viime vuonna stadioneita menneisyyden karismallaan, mutta ovat hekin valmistelemassa uusia kappaleita. Blur ryhdistäytyy aika ajoin uuden musiikin parissa ja kiertelee kuitenkin harvakseltaan. Ysärin menestysbändeistä Suede on ehdottomasti johdonmukaisesti aktiivisin, vaikka piti sekin vuosituhannen alussa pitkän breikin. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana yhtye on julkaissut runsaasti laatukamaa ja kiertänyt säännöllisesti. Sen varjolla Suede aloitti Dancing With European kiertueensa Helsingistä.

Odotukset yli 35 vuotta toimineisiin bändeihin kallistuvat yleensä nostalgiaan. Suede on siitä poikkeuksellinen bändi, että he julkaisevat musiikkia tasaisesti, mutta joka kerta he myös yllättävät miten onnistuneita uudet kappaleet ovat. Jokaiselta albumilta löytyy isoja biisejä, jotka laittavat kampoihin vanhoille klassikoille. Tuorein albumi Antidepressants (2025) on teemoiltaan synkkä, mutta täynnä rullaavaa elämänmakuista post-punkia, jolta ei itse asiassa heikkoja lenkkejä löydy. Edelliset neljä albumia ovat myös kukin varsin onnistuneita. 

Helsingin jäähalliin yleisöstä enemmistö oli saapunut varmasti kuulemaan vanhoja ikivihreistä ja keikan jälkeen pois kävellessä kuului supinaa, etteivät uudet kappaleet pärjänneet vanhoille. Voihan se niinkin olla, mutta kyse on myös siitä, että uusia lauluja ei kuule samalla tavalla, sillä moni vanhempi virkaa tekevä bändi ei saa enää samaa huomiota tämän päivän hittiartistien rinnalla. Menneiden hittien perässä tulleet saattoivat hieman pettyä, sillä keikasta miltei puolet oli uudehkoja biisejä. Sueden settilista kuitenkin hieman elää paikkakuntakohtaisesti, vaikka olemme tietoisia, että konserttien visuaaliset taustat asettavat settilistoille reunaehtoja.

Edellisen kerran näin Sueden Sideways -festivaaleilla samaisen jäähallin ulkopuolella. Muistelin, että silloin äänenvoimakkuus oli jopa alhainen johtuen ulkoilmakeikasta ja asuinalueiden läheisyydestä. Jäähallin sisällä tilanne oli päinvastainen. Suede tykitti napakan alle puolitoistatuntisen keikan äänenvoimakkuutta säästelemättä. Sovitukset olivat uskollisia, mutta soundi oli raaka. Rummut oli miksattu mäiskeeksi ja kitaravallit murisivat tuoreimman albumin post-punkissa hengessä.

Keikka alkoi kolmella mainiolla uuden albumin kappaleella, josta nimikkokappaleesta on tullut oma suosikkini. Varsinainen yleisön herättäjä oli kuitenkin Trash. Settilista oli läpileikkaus koko uralta ja kappaleita kuultiin lähes kaikilta albumeilta ja vähän harvemmin kuultujakin. Pääpaino lankesi ysärille ja kolmelle viimeiselle albumille. Vahvalta Autofiction (2022) -albumilta kuultiin kolme kappaletta, joista encoreksi nostettiin yllättäen Only Way I Can I Love You, joka on hienon melodian omaava kohtalokas rakkauden tunnustus.

Yhtyeen energinen keulakuva Brett Andersson otti yleisön haltuun ensimetreillä ja piti itsensä liikkeellä läpi keikan. Ilmahyppyjä ei nähty samalla tavalla kuin aiemmin. Nyt Brettin oli laskeutui turvallisemmin eturiviin yleisön eteen. Andersson laulatti yleisöä myös useaan otteeseen, mutta suomalaisyleisön kanssa tunnelma lähinnä latistuu. Brettin ääni on edelleen iskussa, vaikka ikä on hieman kaventunut skaalaa. Vaikka Suede piirtyy helposti johtohahmonsa kautta, on kyseessä kuitenkin tiukasti yhteen hioutunut bändi, joka nykykokoonpanollakin ollut kasassa yli 30 vuotta. Brett Andersson tekee biisejä aina muiden kanssa. Alkuaikoina Anderssonin aisaparina oli Bernard Butler, joka lähti bändistä omille teilleen jo 1994. Sen jälkeen biisit ovat syntyneet yhteistyössä kitaristi Richard Oakesin ja kitaristi/kosketinsoittaja Neil Codlinging kanssa. Varsinaisena perustajajäsenenä alusta asti on ollut Anderssonin ohella vain basisti Matt Osman, vaikka käytännössä rumpali Simon Gilbert liittyi mukaan aivan alussa, paljon ennen ensimmäistä julkaisua. 

Suede todisti olevansa ysäribrittibändien ykkönen, ja lähinnä siksi, ettei se ole jäänyt sinne, vaan jatkaa päämäärätietoisesti eteenpäin tavoitteenaan kehittyä jokaisella albumillaan. Jos yleisön mielestä ne suuret biisit ovat ensimmäiseltä kolmelta albumilta, niin uudet biisit kuulostavat tässä ajassa kuitenkin suuremmilta.

Settilista:

Disintegrate, Dancing with the Europeans, Antidepressants, Trash, Animal Nitrate, Filmstar, Pale Snow,  Everything Will Flow, She, New Generation, Can’t Get Enough, June Rain, She Still Leads Me On, Shadow Self, Trance State, Still Life, So Young, Metal Mickey, Beutifiul Ones – encore – The Only Way I Can Love You

Tuntematon's avatar

Nada Surf (US) @ Tavastia, Helsinki, 25.9.2025

Nada Surfin odotettu keikka osui omalta kohdaltani syksyn kiireisimpään päivään. Lämppäriin ei ollut aikaa ja tähtäsin pelipaikoille viime tinkaan. Ensimmäiset biisit jäivät kuulematta syystä, että taksikuski ei osannut Tavastialle. Tämä oli hyvä muistutus lähteä liikkeelle ajoissa, mutta myös siitä, että Tavastia ei ole itsestään selvä pyhättö kaikille.

Nada Surf on ollut vuosikausia suosikkibändejäni, hyvää käyttömusiikkia. Ihan yhtä intohimoista suhdetta yhtyeeseen ei ole kehkeytynyt kuin verrokkiyhtye Teenage Fanclubiin taannoin, mutta toisaalta skottibändi on ollut pitkiä aikoja paussilla levylautasella, kun taas Nada Surf on soinut tasaiseen tahtiin.

Nada Surf perustettiin 1990-luvun alkupuolella New Yorkissa, mutta vasta kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen yhtye saapui Suomeen. Läpimurto tapahtui Elektran kautta julkaistulla Popular -hitillä ja sitä seuranneella esikoisalbumilla High/Low vuonna 1996, mutta kakkosalbumi The Proximity  Effectin (1998) flopattua on yhtyeen ura jatkunut riippumattomien levy-yhtiöiden kautta, mikä on sallinut yhtyeelle omaehtoisuutta ja sitä myötä tasavahvoja albumeja. Bändi ei ole sittemmin kolkutellut hittilistoja, mutta indiebändinä arvostusta on tullut etenkin Keski-Euroopassa.

Näin yhtyeen Ranskan Lillessä seitsemän vuotta sitten ja odotusarvot keikkaan eivät olleet samalla levelillä kuin niillä, jotka näkivät bändin ensi kertaa Tavastialla. https://keikkakeppi.com/2018/02/04/nada-surf-us-laeronef-lille-3-2-2018/ Muutaman biisin missaus keikan alussa ei ollut siis maailmanloppu. Ranskassa yhtye juhlisti Let Go -albumin 15-vuotista taivalta ja soitti albumin kokonaisuudessaan. Tavastialla klassikkoalbumilta kuultiin myös viisi kappaletta, mutta suurimman huomion vei tuore Moon Mirror -albumi, josta settilistalle nostettiin peräti yhdeksän kappaletta. Tämä osoittaa, ettei yhtye ratsasta vanhalla materiaalilla, vaan on yhä luomisvoimainen yhtye, joka tykkää soittaa uutta materiaalia. Ja mikäpä siinä, sillä Moon Mirror on yhtyeen parhaimpien teosten joukkossa ja ehdottomasti viime vuoden kärkijulkaisuja.

Nada Surf tarjoaa hyväntuulista musiikkia, mutta sama tunne välittyy esiintymisessä ilman mitään sen kummempia shownumeroita tai krumeluureja. Taustalle oli viritetty taustakangas yhtyeen logolla, joka eli keikan aikana värivalojen loisteessa. Muuten luotettiin omaan osaamiseen. Yhtyeen keulilla Mathew Caws teki isoimman työn vastaamalla laulun lisäksi myös kitarasta. Lillen konsertissa yhtye kiersi vielä kahdella kitaristilla, mutta nyt Caws sai tukea vain Pixies -coverin Where is My Mind aikana, kun Matthew Pittman vieraili lavalla.  Alusta asti bändissä soittanut basisti Daniel Lorca on näyttävä rastatukassaan. Rumpali Ira Elliot on soittanut myös aina ensilevytyksestä asti. Ydintrio vastaa myös yhtyeen sävelistä ja sanoituksista. Kosketinsoittajan tontin hoiti Louie Lino, joka on ollut osa virallista kokoonpanoa vasta jonkin aikaa.

Yhtye on toistanut uskollista settilistaa kiertueellaan, mutta encoressa suomalaisia ensikertalaisia hemmoteltiin parilla ylimääräiselle numerolla, joista esikoisalbumilta tuttu The Plan riemastutti reippaalla garage-otteella. Nada Surf heitti rennon konsertin, josta yleisö näytti olevan varsin innostunut. Keikka huipentui intensiiviseen Blizzard of ’77 -kappaleeseen, jonka bändi esitti yhteislaulaen vain akustisen kitaran säestyksellä. Itselleni päivä ei ollut paras elävään musiikkiin, mutta silti keikka jätti jäljen, jota ei saa rapsuteltua pois. 

Settilista:

Second Skin, In Front of Me Now, Moon Mirror, Inside of Love, Killian’s Red, Intel and Dreams, Losing, Mathilda, Cold to See Clear, Where is My Mind, New Propeller, Floater, See The Bones, Blonde on Blonde, The One You Want, Open Seas, So Much Love, The Way You Wear Your Head – encore – 80 Windows, The Plan, Popular, Always Love, Blizzard of ’77

Tuntematon's avatar

The Smashing Pumpkins (US) @ Jäähalli, Helsinki, 24.8.2025

Helsingin kolkko jäähalli ei ole koskaan ollut konserttipaikkana suosikki, mutta kiinnostavan tarjonnan puolesta siellä on aika ajoin tullut käytyä. Tällä kertaa jäähalli yllätti toimivuudellaan: sisäänpääsy sujui sukkelasti, käytävätungos oli siedettävää ja permannolla pääsi helposti siirtymään miksauspöydän etupuolelle, vaikka halli oli loppuunmyyty. Lavarakennelmat eivät olleet mitenkään erityiset, taustalla kolme jättimäistä hahmoa ja elävyyttä tuotiin valoilla ja savulla. Videoprojisointi loisti poissaolollaan, mutta sitä ei jäänyt kaipaamaan, kun keikkaa pääsi seuraamaan hyviltä paikoilta.

The Smashing Pumpkins oli 1990-luvun vaihtoehtorokin suuruuksia, joka löi läpi grungen aikana, mutta olematta kuitenkaan puhtaasti ysärin hittigenreä. Bändi erottui olemalla mystisempi ja vaarallisempi, mutta toisaalta helpommin lähestyttävämpi kuin muut aikalaisensa. Billy Corganin johtama The Smashing Pumpkins perustettiin Chicagossa ja julkaisi esikoisalbuminsa Gish vuonna 1991. Yhtye kiertää viime vuonna julkaistun Aghori Mhori Mei albuminsa kunniaksi, mutta settilistan muodostivat varsinaiseen läpimurtoon avittanut kakkosalbumi The Siamese Dream (1993) sekä suosiota entisestään laajentanut kolmosalbumi Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995).

Keikka alkoi muutama minuuttia ilmoitettua aiemmin ja soittoa kuultiin pikkasen vajaa pari tuntia. Ensimmäistä biisin alkutahtien jälkeen oli pakko laittaa korvatulpat, sillä volyymissa ei säästelty. Suojatusta kuulosta huolimatta soundit kuulostivat koko keikan ajan hyvältä, mikä ei ole jäähallissa itsestäänselvyys. Ensimmäiset kaksi kappaletta olivat uutta tuotantoa, joista Pentagrams on onnistunut sävellys. Keikkayleisö oli tullut kuuntelemaan nostalgisia klassikoita ja niitä onneksi saatiin. Tunnistettavalla alkuintrollaan startannut Today sai jäähallin täyden yleisön innostumaan isosti ja tunnelma oli korkeimmillaan, kun Bullet with Butterfly Wings pärähti eetteriin. Väkevä biisi on ysärin tunnistettavampia hymnejä, jonka vetovoima ei ole laskenut kolmessakymmenessä vuodessa. Harmillista vain, että keikan kohokohta kuultiin neljännen biisin kohdalla. Settilistassa kuultiin vanhoja stygejä ihan riittävästi, mutta dramaturgisesti kappaleiden järjestys olisi voinut olla toisenlainen. 

Yhtye soitti tiukasti. Suurimmat hitit Disarm ja Tonight, Tonight ovat tunnettuja jousistaan, mutta nyt oikeat soittimet korvanneet taustanauhat vesittivät tunnelmaa. Parhaimmillaan yhtye oli tykittäessään perusmättöä kolmen kitaran voimin. Yleisöä viihdytti kitaristi James Iha opettelemillaan suomen kielen sanoillaan, ja kesti hetken ennen kuin Corgan avasi sanaisen arkkunsa, mutta yhtyeen keulahahmoista välittyi molemmista jutellessa hyväntuulisuus. 

Illan parhaat palat olivat Siamese Dreamilta tutut Mayonese ja Cherub rock sekä rumpali Jimmy Chamberlainin raskaasti runnoma Muzzle. Illan coverina kuultiin versio Berlinin Take My Breath Away -slovariklassikosta. Alkuperäiselle kappaleelle uskollinen veto tuntui turhalta välipalalta. Keikan loppupuolessa ei periaatteessa ollut mitään vikaa, mutta biisivalikoiman puolesta se jäi tasapaksuksi, vaikka mukana oli isoja kappaleita kuten Ava Adore, Bodies, Stand Inside Your Love, Zero ja keikan päättänyt Everlasting Gaze. The Smashing Pumpkins tarjosi mainion keikan ilman encorea. Yhtyeen taival on pitkä, mutta leipiintymistä ei soittamisessa välittynyt. Ainoa tosiseikka, joka montaa muutakin lauluntekijää vaivaa on se, että parhaat biisit tuppaavat syntyä alle kolmekymppisenä. Billy Corgan mustassa goottikaavussaan näytti silti elinvoimaiselta. Jos lauluntekijän kynä ei ole enää yhtä terävä, niin hänen persoonallinen lauluäänensä kestää hienosti kuluttavasta tyylistään huolimatta. Ajoittain ääni on alkanut muistuttaa Mick Jaggeria, ja samaa rataa jatkaessa urasta tulee pitkä.

Settilista:

Edin, Pentagrams, Today, Bullet With Butterfly Wings, Muzzle, 1979, Porcelina of the Vast Oceans, Sighommi, Take My Breath Away, Mayonaise, 999, Disarm, Tonight, tonight, Cherub Rock,  Where Boys Fear to Tread, Jellybelly, Bodies, Ava Adore , Stand Inside Your Love, Zero, The Everlasting Gaze

Tuntematon's avatar

Ted Russell Kamp (US) @ Storyville, Helsinki, 6.7.2025

Aamun sanomalehteä lukiessa törmäsin ilmoitukseen, että Storyvillen kesäterassin iltapäivässä esiintyy grammy-voittaja Ted Russel Kamp ja vielä ilmaiskeikalla. Aurinkoisella kelillä piha olisi ollut varmasti täynnä, mutta sateen turvin lähdin liikkeelle toiveikkaana, että terassilla olisi hyvin tilaa.

Turha spekuloida olosuhteilla, sillä konsertti oli siirretty sateen suojaan alakerran musiikkiklubiin. Porukkaa oli mukavasti, mutta satunnaisia ohikulkijoita ei kellariin kätketty konsertti houkutellut. Ulkotiloissa on normaalia aloittaa musisointi klo 15, mutta kellariklubissa iltapäivämatinea vaati hetken totuttelua. Toki Grammy-statuksella voisi täyttää isommatkin konserttisalit, mutta nyt paikalla oli uteliaita juurimusiikin ystäviä ja niitä, jotka ovat nähneet artistin Suomessa aiemminkin. 

Ennakko-odotuksissa kuvittelin seuraavani lauluntekijän akustista soolokeikkaa, mutta yllätyin, kun Ted Russel Kamp nousi lavalle kolmen muun muusikon kanssa. Tarjolla oli bändikeikka eikä minkä tahansa yhtyeen kanssa. Ted soitti itse luonnollisesti bassoa, mutta kitaroista vastasi kotimaisten blueskitaristien eturiviin noussut Tuomas Metsberg ja Melrosen ja monen muunkin kokoonpanon mestari Tokela. Rummuista vastasi Hoedownin riveistä tuttu Topi Kurki. Neljännen biisin aikana yhtye sai vielä erityisvieraan, kun lyömäsoittimien taakse asettui Olli Haavisto. Kovatasoisesta bändistä huolimatta arvelutti, miten ukoilta taittuu Russell Kampin biisit. Erinomaisesti taittui ja paljastui myös, että yhdessä on soitettu aiemminkin aina Espanjaa myöten. Olli Haavisto on ollut varsinainen rumpali aiemmilla Kampin keikoilla, mutta ilmeisesti kesäkeikkakiireet J. Karjalaisen kanssa antoi mahdollisuuden vierailla vain Storyvillessä. Topi Kurki oli kyllä mies paikallaan, vaikka vasta toista kertaa rumpalina Kampin taustalla.

New Yorkissa syntynyt Ted Russel Kamp on tehnyt pitkän uran ja plakkariin mahtuu useampi sooloalbumi. Sittemmin Los Angelesiin musiikillisten esikuviensa perässä muuttanut artisti on tehnyt yli 15-vuotisen uran myös Shooter Jenningsin basistina ja tuottanut useita albumeja eri artisteille. Grammy-palkinto on saavutus, mutta sen Kamp nappasi basistina Tanya Tuckerin albumilla While I’m Livin’.

Ted Russel Kamp yhtyeineen tarjosi juurimusiikin juhlaa, vaikka aikaeron vaivaama mies sanoikin napanneensa aika ajoin satunnaisia torkkuja. Bändillä oli takana yksi keikka edellisiltana Myllykoskella, mutta siitä välittyi vain sujuvampi yhteissoitto. Keikka starttasi mehukkaasti Home Away From Home -kappaleella ja tasalaatuinen kantribluesrokki rullasi hienosti koko keikan. Ted Russell Kamp on lajityypilleen uskollinen sanansaattaja. Biisit ovat sinänsä peruskauraa, mutta kappaleissa on riittävästi vaihtelevuutta, jottei mielenkiinto herpaantunut. Sanoitukset pyörivät tuttujen teemojen ympärillä kuten Hobo Nickel ja California Wildflower, mutta kuultiin myös vähemmän sankarillisia tarinoita laulussa The Upside to the Downslide ja Down in Mexico. Tedin laulussa on sielukkuutta, jota Tokelan ja Metsbergin stemmat tukivat hienosti.

Ted on tarinankertoja ja juttua riitti myös kappaleiden välissä, mikä venytti keikan liki kolmen tunnin matineaksi. Keikka käsitti kaksi settiä puolen tunnin breikillä. Biisit oli valikoitu settilistaan enimmäkseen sooloalbumeilta ja erityisesti kuultiin viime vuonna julkaistun California Son -albumin mainioita kappaleita kuten Every Little Thing ja Hangin’ On Blues. Kohottavin osuus kuultiin toisessa setissä, kun Ted esitti kappaleita yksin säestäen itseään vain bassolla. Näissä Ted todellakin osoitti lahjakkuutensa basistina ja sai perinteisen kuusikielisen tuntumaan tylsältä komppaajalta. Ted Russell Kamp on jäänyt sydämestään kiinni juurimusiikkiin ja tämän jälkeen ei tulisi mielenkään päästää häntä siitä vapaaksi.

Tuntematon's avatar

Ride (UK) @ Huvilateltta, Helsingin juhlaviikot, Helsinki, 27.8.2024

Kun Helsingin juhlaviikot keväällä julkistivat erikoiskeikan, missä Ride soittaisi kaksi ensimmäistä albumiaan kokonaisuudessaan, ruksasin kalenteriin merkinnän, mutta lippua en kiirehtinyt ostamaan. Viime tinkaan hankittavat liput ovat yleinen ilmiö, joka luo painetta tapahtumajärjestäjille. Olin nähnyt Riden edellisen kerran Flow-festivaaleilla 2015, jolloin bändi uhkui intoa vasta palattuaan yhteen pitkän tauon jälkeen. Jos yhtyeen on nähnyt aikaisemmin, niin se laskee myös väistämätöntä pakkoa ostaa lippua ennakkoon. Eri asia, jos puhutaan Oasis-yhtyeen kokoluokasta. Silloin ei ole aikaa pohtia, vaan laittaa sormet ristiin, että mahtuu harvojen valittujen joukkoon ulkoilma-areenoille. Riden osalta onni puuttui peliin, sillä sain lipun lopulta kaveriltani, joka oli estynyt osallistumaan keikalle.

Huvila on suosikkivenue Helsingissä ja säännöllinen harmittelun kohde, että miksi se on vain vuosittainen pop-up-teltta. Elokuisia iltoja ei riitä ympärivuotisesti näillä leveyspiireillä ainakaan vielä – ja toivottavasti ei koskaan. Huvilassa on mukava hengailla ennen keikkaa, mutta tällä kertaa ehdin juuri ja juuri Riden keikalle ensimmäisen biisin jo soidessa. Lämmittelijä jäi näkemättä, vaikka juhlaviikkojen huvilateltan konserttien konseptiin kuuluu kahden artistin paketti, jossa oleellinen osa on huolella valitulla lämmittelijällä.

Riden konsertin käsikirjoituksena oli soittaa läpi yhtyeen läpimurron tehnyt shoegaze-pioneeri Nowhere(1990) ja a-luokan vaihtoehtorock-yhtyeeksi sementoinut Going Blank Again (1992).  Selkeä vaikkakin yllätyksetön rakenne puolitoistatuntiselle keikalle, jota oli biisijärjestyksen tuntevien helppo seurata. Näin ollen loppuhuipennusta tavoittelevaa dramaturgiaa konsertista ei ollut sen perinteisessä mielessä. Riden biisirepertuaari on tasavahvaa ja suoranaisia isoja hoilaushittejä ei ole, joten albumikaava toimi senkin puolesta hyvin. Ensimmäisen albumin päättänyt Vapour Trail on yhtyeen tunnetuin kappale, ja sen perään kuullut kakkosalbumin startterit Leave Them All Behind ja Twisterella loivat keikan keskivaiheille kuitenkin välihuipennuksen. 

Yhtye soitti alkuperäiset albumit sellaisenaan, vaikka extended-versioitakin olisi saatavilla. Nowhere -albumin täytteeksi myöhemmin lisätty Taste on erinomainen biisi, jonka olisi illassa mielellään kuullut. Going Blank Again -pitkäsoiton loppupuolelta tuntui uupuvan jotain, ja yhtye ilmeisesti jättikin soittamatta Making Judy Smile kappaleen ellen ollut sillä nimenomaisella hetkellä vaipunut tuijottelemaan kenkiäni. Ratkaisuun saattoi olla useita syitä, mutta yksi on tietysti aikaraja, koska Huvilateltan sijainti asuintalojen lähettyvillä pakottaa vaientamaan metelin kello 22. Silti puolitoistatuntinen oli täyteläinen kokemus, missä surisevat kitarat täyttivät huvilan ilmatilan hienosti. 

Riden kaksi ensimmäistä albumia ovat aikansa merkkiteoksia ja kestäneet aikaa hyvin. Riden nykyinen musiikki on perinteisempää kitararokkia, joissa riittää tarttuvia koukkuja. Olisikin kiinnostavaa nähdä yhtye esittämässä uutta materiaalia keväällä julkaistulta Interplay -albumilta. Ride henkilöityy pitkälti laulajakitaristeihinsa. Mark Gardener hoitaa myös vähäsanaista seremoniamestarin virkaa, kun taas Andy Bell keskittyy vaiteliaasti työhönsä. Ride on siitä harvinainen kokoonpano, että nelikko on pysynyt samana alusta asti, vaikka taukoa on pidetty välillä lähes parikymmentä vuotta. Basisti Steve Queralt ja rumpali Loz Colbert ovat tärkeissä rooleissa myös biisien tekemissä. Yhtye soittaa hyvin yhteen ja laadukkaita levyjä syntyy sopivan tiuhaan, joten Riden ei tarvitse tyytyä tarjoamaan vain nostalgiakeikkoja. Hauska sattuma, että samaisena päivänä julkaistiin uutinen Oasiksen paluukeikoista, jonka riveissä Andy Bell soitti bassoa yhtyeen riitaisaan hajoamiseen saakka 2009. Toivottavasti Oasis merkitsee hänelle vain hyväpalkkaista harrastusta oman ratsun kanssa ratsastamisen rinnalla.

Tuntematon's avatar

Pixies (US), Big Special (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 14.8.2024

Vaihtoehtorokista nousee aika ajoin nimiä, jotka kolkuttelevat valtavirtaa. Pixies teki sen 1980-luvun lopulla ja piti kirkasta liekkiä yllä 1990-luvun alussa, kunnes alkoi hautautua grungen alle. Yhtye on vaikuttanut moneen yhtyeeseen ja kuuntelijakunta on ollut uskollista.

Vuonna 1986 Bostonissa perustetun yhtyeen matka on ollut vaikuttava, vaikka taukoakin on pidetty pitempiä periodeja. Historiaan ei ole kuitenkaan mahtunut kuin yksi Suomen vierailu Joensuun Ilosaarirokissa 2017. Yhtye nähtiin Helsingissä ensimmäisen kerran. Vuosi sitten myyntiin tulleet liput myivät hetkessä loppuun, joten lisäkeikalle oli tarvetta. Osallistuin ensimmäisenä myyntiin tulleeseen keskiviikkoiseen tykitykseen.

Pixies on tehnyt oman sukupolvensa faneihin pysyvän jäljen, sillä varsin omistautuneen oloista kaiffaria yleisössä esiintyi. Ilahduttavaa oli nähdä myös nuorempaa sukupolvea paikalla, ei isäpappojen maanittelemana, vaan ihan omasta tahdosta kaveriporukalla. Kahden loppuunmyydyn konsertin perusteella olisi Pixies voinut täyttää jäähallin ainakin black box -versiona, mutta hyvä näin; akustisista haasteistaan huolimatta Kulttuuritalo on konserttipaikkana ainutlaatuinen. 

Pixiesiä lämmitti Big Special, jota tuli hieman ennakkoon kuunneltua ja sen perusteella päätin ehtiä paikalla ajoissa. Kysessä on duo, jonka muodostavat laulaja Joe Hicklin ja rumpali Callum Moloney. He ovat punkduo olematta kuitenkaan pelkästään punk, vaan kaikkea mahdollista spoken wordista, bluesiin ja soulahtavaan fiilistelyyn. Mikä oleellisinta, yhtyeellä oli käsikirjoitettu show, joka toimi. Hicklinin rooli oli täyttää lava karismallaan, kun taas Moloney hoiti seremoniamestarin tehtävät rumpalin asemista – tai ei hän tahtonut jakkarallaan pysyä – sillä kaveri ampaisi välillä salin takalehtereille saakka. Hetkittäin molemmat sankarit vaelsivat yleisön seassa. Keikan kiehtovuus oli pitkälti juuri tässä mietityssä ja yllättävässä 45 minuuttisessa.

Yhtyeessä on potentiaalia ja muutamassa biisissä on ainesta kestokuunteluun. Vielä kun saavat pari isoa hittiä lupaavan vastajulkaistun esikoislevynsä Postindustrial Hometown Blues jatkeeksi, niin suosio voin nousta uusiin sfääreihin. Moloney jakoi läpi keikan huvittavasti peukkuja, jotka saivat vastapeukkuja yleisöstä ansaitusti.

Pixies asetti itselleen haasteita valitsemalla lämmittelijäksi artistin, joka veti vertoja pääesiintyjälle. Pixies ei ollut huono, ainoastaan tylsä. Molemmat artistit paukuttivat kovalla volyymilla, joten alakerrasta oli hankittava korvatulpat, jotka aina syövät sävyä ja fiilistä musiikin kuuntelusta vähintään 30%. Reilun parin tunnin paahto olisi kyllä jättänyt jälkensä kuulottimiin.  Pixies soitti puolitoistatuntisen keikan, johon oli mahdutettu peräti 28 kappaletta. Kertoo kappaleiden napakkuudesta, mutta myös välispiikkien puutteesta. Jos Big Special hallitsi yleisön välisen vuorovaikutuksen, niin Pixies siitä vähät välitti. Tietty viileys kuuluu rokkenrolliin, mutta jos ei hitustakaan yritä miellyttää yleisöä, niin se syö esityksen lumoa.

Pixies soittaa lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan. Laulaja-kitaristi Black Francis vastaa yhtyeen biiseistä ja on lavalla vahva olemus ja ääni kantaa yhä. Kitaristi Joey Santiago ei ole virtuoosi, vaan riffittelee paikoin kömpelöstikin. Rumpali David Lovering hoitaa hommansa, mutta Big Specialin eloisan Moloneyn jälkeen tuntui hänkin kesyltä. Ainoa rooli, joka yhtyeessä on vaihtunut on basistin virka. Miehisessä ympäristössä, varsinkin vielä 1980-luvulla, naisbasisti oli raikas lisä bändeissä. Sonic Youth lienee ollut Pixiesinkin esikuva, missä Kim Gordonin rooli oli keskeinen. Pixies-yhtyeen alkuperäinen basisti Kim Deal jatkaa edelleen The Breedersin keulilla. Hänen jälkeensä Paz Lenchantin palveli yhtyettä kymmenisen vuotta ja nyt on vuorossa Emma Richardson, joka tuo virtaa yhtyeeseen. Bassolinjat ovat merkittävässä roolissa Pixiesin musiikissa ja Emma lunasti paikkansa hienosti. 

Biisit soitettiin liukuhihnalta ja dramaturgian tajua ei settilistassa kummemmin nähty. Illan ehdoton kohokohta oli Debaser, joka on yhtyeen merkkiteokselta Doolittle (1989). Biisissä oli sitä voimaa, jota esitys olisi kaivannut enemmänkin. Isot hitit Where is My Mind ja Here Comes Your Man menettivät merkitystään laahaavuudessaan. Monkey Gone to Heaven on yhtyeen parhaimmistoa ja onnistui tehtävässään. Uusista kappaleista Chicken teki pientä vaikutusta taustalauluineen. Keikka todisti, että Pixies osaa hommansa ja eikä hommaa viedä vain nostalgian varassa, mutta samalla muistutti miksei yhtyeestä koskaan tullut valtavirtaa: hittejä ja tarttuvia biisejä ei kuitenkaan ole riittävästi. Itse diggailin vuonna 1990 julkaistua Dig For Fire – kappaletta juuri sen melodisuuden vuoksi ja pettymystä lisäsi, ettei sitä veivata tällä kiertueella. Nyt yhtye päätti keikan The Jesus and Mary Chain coveriin Head On. Hieno veto, joka nousee omien biisien yläpuolelle. 

Pixies tarjosi rutiinisuorituksen, vaikka aiempaa kokemusta ei luonnollisestikaan ole. Tosin muita vertailukohtia rittää. Keikan päätteeksi bändi ryhmittyi lavan keskelle kumartamaan kiitokset. Se hetki osoitti, että keikkaa oli kaivattu, sillä aplodeissa raikui hurmoksellisuutta. Yhtye on merkinnyt monille paljon ja todistettavasti yleisö sai mitä oli odottanut kauan. Pitkään eivät taputusten tarvinnut kuitenkaan raikua, sillä encoret eivät kuulu myöskään Pixiesin agendaan.

Tuntematon's avatar

Bruce Springsteen & E Street Band @ Olympiastadion, Helsinki, 12.7.2024

Pelkistetysti Springsteen & E Street Band tour -nimellä kulkenut maailmankiertue starttasi jo viime vuonna. Näin viime vuoden kesäkuussa Zürichin vedon ja pitkälti saman kaavan mukainen konsertti nähtiin myös Helsingissä. Springsteen yhtyeineen pyrkii tekemään jokaisesta show’staan yksilöllisen vaihtelemalla settilistan järjestystä ja esittämällä harvemmin kuultuja kappaleita. Helsingissä keikka kesti viitisen minuuttia kauemmin kuin Sveitsissä ja soittolistaan mahdutettiin pari biisiä enemmän, yhteensä 32 laulua. 

Bruce Springsteen on tunnettu terveistä elämäntavoistaan sen mukaisesta energisyydestään, mutta viime vuonna Springsteen joutui keskeyttämään kiertueen vatsahaavan vuoksi ja lykkäämään konsertteja. Helsingin konsertti pysyi suunnitellussa aikataulussa, kun Bruce ehti toipua esiintymiskuntoon. 74-vuotiaaksi hän on poikkeuksellisen elinvoimainen eikä ikääntymisen merkkejä huomaa lavapreesensissä edes vuoden takaiseen. Yhtä kovassa iskussa oli bändikin, jonka jäsenet ovat kutakuinkin ikätovereita saksofonisti Jake Clemonsia ja torvisektiota sekä taustalaulajia lukuun ottamatta. Brucen ääni kesti hyvin ja skaalautui kappaleiden vaatimusten mukaan reilun kolmen tunnin ajan. Ainoastaan löysempi kiertueaikataulu viitaa ikääntymisen vaatimaan palautumiseen: konserttien väleissä on usein parin kolmen päivän taukoja. Matkustaminen ja lavarakenteiden pystytys vaatii oman aikansa, mutta on bändi takonut rautaa tiukemmallakin tahdilla. 

Bruce Springsteen & E Street Band ei antanut odotella itseään vaan bändin jäsenet kapusivat lavalle viitisen minuuttia etuajassa kuten senioreilla on tapana. Ensimmäisenä kuultu Lonesome Day alleviivasi heti miten yhteisöllisiä Brucen konsertit ovat niin laulun, joraamisen kuin käsien heiluttamisen merkeissä. Brucen karisma puree, mutta viehätysvoimaa löytyy myös yhtyeen muilta jäseniltä. Brucen taustalla häärii peräti 18 muusikkoa, ja tästä instrumenttimäärästä lähtevä musiikin pauhu on parhaimmillaan katarttisen huumaavaa. 

Seurasin konserttia E-katsomosta, kun vuosi takaperin näin yhtyeen hyviltä asemilta golden arealta. Olympiastadionin keskikatsomoon katon alle kuului yllättävän hyvin, vaikkei kaikkia musiikillisia nyansseja luonnollisestakaan voinut havaita kuin sisätiloissa hallitussa akustiikassa. Istumapaikoilla on puolensa, kun on kyse maratonkeikasta. Seisomaan noustiin vasta encoressa. Lavan edustalla näkee paremmin ja on mahdollisuus seurata yksittäisiä muusikoita jos kestää väentungoksen. Katsomosta näkee yhtyeen soitantaa vain screenien kautta, mutta samalla vaikuttuu eri tavalla stadionympäristöstä ja ihmismassasta.

E Street Bandin keikkoja leimaa hyväntuulisuus. Positiivisuus sykkii soittajien suonissa ja säteilee yleisöön. Kun on aika vakavoitua, niin niihinkin hetkiin riittää tunnelatausta ilman paatosta. Yleisön kosiskeluksi Bruce oli opetellut muutamia suomenkielisiä sanoja kuten tervehdyksen ”moi” ja yleisöä moukaroineen Wrecking Ballin aikaan kannustushuudon ”kovempaa”.

En muista viime vuonna havainneeni kiertueella tekstityksiä, mutta nyt neljän vuoden takaisen Letter to You -albumin nimikappale nähtiin suomennettuna. Sanoissa ei ole mitään vaikeasti ymmärrettävää ja siksi käännösteksitys tuntui virheeltä varsinkin kuin muissa kappaleissa samaa ei nähty. Seuraavan kerran tekstitys projisoitiin välispiikissä, kun Bruce käsitteli kaiken rajallisuuden teemaa kertoessaan olevansa viimeinen heppu hengissä hänen varhaisesta The Castiles -bändistänsä. Bruce esitti akustisesti herkän Last Man Standing -kappaleen, mutta samaan aikaan kentän takaosan baariosastolla papatettiin tuoppien ääressä niin kovaa, että möly häiritsi ainakin katsomoa, mutta toivottavasti ei itse artistia. 

Settilista oli muodoltaan sama kuin koko kiertueella, mutta treenattuja biisejä on niin paljon, että variaatiota ja yllätyksiä riittää kullekin keikalle. Reason to Believe -kappaleesta kuultiin mainio voimabluesversio. Youngstown soi harvinaisempana herkkuna kuten myös rytmikäs E-Street Shuffle. Long Walk Homea ei ollut soitettu livenä kymmeneen vuoteen. Kolmessa tunnissa biisejä tuutattiin perä perään hengästyttävään tahtiin ja välispiikkejä kuultiin vähän, koska laulut saivat puhua puolestaan. Bruce huipensi keikan tuttuun hittipotpuriin, joista erityisesti Tenth Avenue Freeze-Out saa aina nostamaan hatun päästä, jo itse biisinä, mutta erityisesti siksi, kun se kumartaa edesmenneille Clarence Clemonsille ja Danny Federecille. Illan viimeisenä encoren encorena Bruce esitti yksin kappaleen I’ll See You In My Dreams, joka muistuttaa kuolevaisuudestamme ja siitä että kuolema ei ole kuitenkaan päätepiste. Laulun sanat ilmestyivät taas screenille ja tarkoituksena auttaa viesti katsojille perille.

Bruce oli sonnustautunut valkoiseen paitaan, mustaan liiviin ja solmioon. Ehkä se kuvastaa tiettyä seestymistä. Vuosi sitten Bruce intoutui repimään mustan lyhythihaisen kauluspaidan uhmakkaasti rinnasta auki. Nyt ei lähtenyt kuin encoressa liivi. Eikä taivu yli seitsemänkymppiseltä enää crowd surfing, jota tavattiin nähdä kymmenisen vuotta sitten. Siitä huolimatta keikkakunto on käsittämättömän kova ja Bruce jaksaa kiertää yleisön edessä heittämässä ylävitosia. Sympatiapisteet hän nappasi taas lahjoittamalla eräälle pikkupojalle huuliharpun. Helsingin keikka oli onnistunut ja kymmenet tuhannet ihmiset näyttivät valuvan ulos stadionilta tyytyväisyyttä huokuen. Tiimalasin hiekat hupenevat vääjäämättömästi, mutta Bruce Springsteenin ja E Street bandin kohdalla hiekan muruset valuvat jarru pohjassa.

Settilista:

Lonesome Day, My Love Will Not Let You Down, Prove It All Night, Two Hearts, Ghosts, Letter to You, Promised Land, Hungry Heart, Reason to Believe, Youngstown, Long Walk Home, Working on the Highway, Darlington County, The E Street Shuffle, Nightshift, My Hometown, The River, Last Man Standing, Backstreets, Because the Night, She’s the One, Wrecking Ball, The Rising, Badlands, Thunder Road – encore – Born in the U.S.A, Born to Run, Bobby Jean, Dancing in the Dark, Tenth Avenue Freeze-Out, Twist and Shout – 2. encore –  I’ll See You In My Dreams

Tuntematon's avatar

The Waterboys (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 19.4.2023

Jos edellisestä Suomen vierailusta Ruisrockiin on kulunut 34 vuotta, niin ei voi sanoa, että yhtye ramppaa Suomessa alvariinsa. The Waterboys on konkariyhtye, joka aloitti toimintansa 1980-luvun alkupuolella julkaisemalla ensimmäisen singlensä A Girl Called Johnny vuonna 1983. Yhtyeen alkuvaiheita on kuvattu tyylillä ”The Big Music”, joka juontaa heidän kakkosalbumin avainsinkun nimestä, mutta tarkoittaen yhtyeen alkuvuosien isoa soundia, jota aikalaiset Simple Mindsin tapaan harjoittivat. Itse aloin seurata yhtyettä, kun se julkaisi klassisen This is the Sea -albumin. Sysäyksen antoi The Whole of the Moon, joka on yhä yhtyeen tunnetuin kappale, vaikka monta muutakin isoa kappaletta bändiltä on plakkarissa. Varhaisemmista albumeista A Pagan Place kolahti myös. Aikani fanitin bändiä niin, että t-paita nuhjuuntui käytössä. Onneksi bändi on edelleen tuottelias ja kiertää aktiivisesti.

The Waterboysissa soittaneiden muusikoiden lista huitelee ennätyslukemissa ja jossain 80 soittajan kieppeillä. Se ei tarkoita, että yhtyeen saluunan ovi heiluisi vastoinkäymisten vuoksi. Bändi on ensisijaisesti Mike Scott ja ketä nyt sattuu milloinkin hänen kanssaan soittamaan. Mike Scott on nimensä mukaisesti skotlantilainen, mutta asunut myös Irlannissa, mistä on napannut myös musiikillisia vaikutteita. Nykyisessä vakiintuneessa kokoonpanossa on soittajia Englannin lisäksi Irlannista ja jopa Nashvillestä, mistä kymmenisen vuotta yhtyeessä soittanut kosketinsoittaja Brother Paul Brown on kotoisin. 

The Waterboys muutti soundia kolmen albumin jälkeen kelttivaikutteiseksi folkrokiksi, jolla laajensi yleisöpohjaansa, mutta saattoi jättää vanhoja faneja taaksensa. The Fisherman’s Blues oli kappaleena ja samannimisenä albumina (1988) yhtyeen menestyneimpiä. Omaan makuun muutos maistui aikana, jolloin The Pogues oli tehnyt folkista hovikelpoista rokkareiden parissa. The Waterboys julkaisi vielä mainion Room to Roam -albumin folkrockin hengessä, mutta tämän jälkeen en seurannut enää yhtyeen taivalta enkä Mike Scottin soolouraa samaan tapaan. Lähinnä jäin odottamaan mahdollisuutta nähdä yhtye livenä. Ei siinä mennyt kuin reilu 30 vuottta.

The Waterboys soitti Kulttuuritalolla tuhdin kahden setin keikan. Yhtyeen soundi taipui enemmän rytmibluesahtavaan rokkiin. Folk-aikojen viulut, mandoliinit ja bouzukit loistivat poissaolollaan. Vaikka Mike Scottin kitara niin akustisesti kuin sähköisesti riffitteli pinnassa, nousi keskeiseen rooliin Brother Paul Brownin urut, jotka kävivät vuoropuhelua tyylikkäästi James Hallawellin pianon kanssa. Brother Paul otti stagen haltuun soittamalla ”The White Thing” -kannettavaa kosketinsoitinta, joksi Scott sitä leikkisästi nimitti. Hurmaava Brother Paul uhkui karismaa ja puski koko läpi kuin tuulikonetta vastaan ja välillä tuntui, että onko mies erehtynyt kokoonpanosta. Mike Scott muisteli välispiikeissään lämmöllä Ruisrockin keikkaa ja etenkin sen jälkeisiä öisiä saunabileitä, joihin bändin jäsenet olivat juhlahumussa eksyneet. Helsingin yössä tuskin samaa seikkailuhenkeä konkareilta enää löytyy.

The Waterboys yllätti. Yhtye heitti tiukan rokkikeikan, johon mahtui yllättävän paljon materiaalia, jota en ollut kuullut. Mikä parasta uudet kappaleet eivät kalvenneet vanhojen rinnalla, vaan toimivat ensikuulemalta hienosti. Keikan aloittanut Where the Action Is osoitti heti, että Scottin sävelkynä on yhä iskussa. The Glastonbury Song soi kakkosena ja muistutti olevansa yhtyeen parhaita kappaleita. Ensimmäisen puolen anti oli sekoitus tuoretta ja vanhaa ja välillä biisejä venytettiin onnnistuneesti jamitteluasteelle. Setin päätti The Pan Within, jonka ympärille oli ympätty Patti Smithin Because the Night. 

Keikka oli rokin juhlaa. Tuntuu hassulta, että parhaat rokkikeikat ovat näinä aikoina 40-vuotistaivaltaan juhlivien bändien satoa. Rokki on seniorimusaa, se on tullut selväksi. The Waterboysin fanikunta koostui pääosin jo harmaantuneista janttereista ja aina niiden joukossa löytyy ärsyttäviä huutajia. Scott joutui yhden kerran katkaisemaan napakasti möläyttelijän shut up -väliintulolla. En ole koskaan tajunnut faneja, jotka muutaman kaljan juotuaan kuvittelevat olevansa kahden artistin kanssa ja luulevat, että on siistiä heitellä läppää artistille. Tiedän, että itsekin saatan ärsyttää takana istuvaa, kun otan muutaman valokuvan tätä raportointia varten. Se vie aina hetken pois oleelliselta eli musiikilta.

Toinen setti käynnistyi rapealla versiolla kappaleesta My Wanderings in the Weary Land. Jo kolmantena biisinä soi Fisherman’s Blues, joka kaipasi aikanaan pitkään yhtyeessä soittaneen Steve Wickmanin viuluja, mutta kyllä hyvän biisin tunnistaa riisuttunakin. Nykykokoonpanon käsittelyssä Rosalind (You Married the Wrong Guy) rullasi rytmibluesrokin komennossa. Hienojen vanhojen biisien ohi kakkossetin kiinnostavin kappale oli ehkä yllättäen Long Strange Golden Road, joka alkuun vaikutti venyvän jamitteluksi, mutta piti kutinsa hienosti loppuun saakka. Encoressa saatiin kuulla A Bang On the Ear ja tietenkin keikan ylväästi päättänyt The Whole of the Moon, jonka Scott lauloi kosketinsoittimia soittaen. Miken ääni on iskussa ja taipuu laajalle skaalalle, vaikka pientä tukkoisuutta oli flunssa vuoksi havaittavissa. Lähes kaksi ja puoli tuntia väkevää soitantaa. The Waterboys heitti dynaamisen keikan ja oli positiivinen yllätys kaikkinensa. Vuosien takaisen toivelistan bändeistä yksi on vihdoin nähty.

Tuntematon's avatar

Nyrkkitappelu, Murheenlaakso, Zahir (EST), Lapsuus @ Pääsiäispunk, Paasitorni, Helsinki, 8.4.2023

Toista kertaa järjestetty pääsiäispunk keräsi yhden päivän kaupunkifestivaalille monipuolisen kattauksen punkbändejä. Kerronpa heti kärkeen keitä en nähnyt: Pelle Miljoona, Ypö-Viis, Appendix, ”77” ja Maria Makaaberi soittivat ennen kuin aurinko oli laskeutunut. Erinomainen line-up kaiken kaikkiaan ja täytyy tunnustaa, että edellä mainittujen missaaminen harmittaa. Ehdin pelipaikoille vasta illan pimetessä, mutta myöhäisempi anti oli yhä maukas sekoitus tuoreempaa ja harvinaisempaa punkia.

Paasitorni eli Bygga on mitä mainioin paikka juuri punk-tapahtumalle, sillä talossa piti aikanaan esiintyä itse punk-legenda Sex Pistols. Byggan juhlasali vetää lähemmäs tuhat henkeä ja alemman kerroksen ravintolassa on paikkoja kolmisen sataa. Byggan sijainti on erinomainen Helsingin Hakaniemessä. Historiallisena arvorakennuksena paikka on viehättävän kontrastinen näyttämö punk-kekkereille. Tapahtumapaikkana Bygga on käytännöllinen joka suhteessa. Ainoastaan juhlasali korkeana tilana kärsii akustisesti, kun taas alemman kerroksen paasiravintola soi paremmin. Täytyy muistaa, että viime vuosisadan alussa ei tiloja suunniteltu sähköiselle musiikille.

Lapsuus on mikkeliläinen yhtye, joka oli illan ilahduttavimpia tapauksia. Kitaravallien puskemat sähäkät punkmelodiat vetivät puoleensa. Laulaja Kamila on energinen esiintyjä, joka toi pessimistisiin sanoituksiin silkkaa optimisia. Viime kesän onnelliset päivät -kappale aloitti keikan topakasti ja samalla paahdolla yhtye jyräsi loppuun saakka. Pettämättömästi toimi myös moni muukin kappale kuten Elämän maku suus. Lapsuuden tunnetuin styge Autolla mereen päätti varsinaisen keikan asiaan kuuluvalla räminällä.

Zahir on eestiläinen yhtye, jonka juuret ulottuvat 30-vuoden taakse Tallinnan undergroundiin. Bändi on kiertänyt runsaasti ja erityisesti Radiopuhelimien kanssa, mutta itse kuulin kolmen kitaran runnovaa soundia ensimmäistä kertaa. Erikoista yhtyeessä tosiaan on se, että kokoonpano soittaa ilman bassoa. Juhlasali oli Zahirille tällä kertaa liian iso lava, sillä yleisö ei innostunut samassa määrin kuin kotimaisista kollegoistaan. Keikka olisi toiminut pienemmällä venuella paremmin. 

Mana Mana perustettiin reilut kolmekymmentä vuotta sitten Joensuussa. Yhtye sekoitti punkia ja metallia varsin synkkämieliseksi paketiksi, joka kulminoitui pitkälti myyttiset mitat saaneen Jouni Mömmön karaktääriin ja hänen säveltämiin biiseihinsä.  Mömmön johdolla Mana Mana ehti levyttämään vain yhden kulttiklassikoksi nousseen albumin Totuus palaa (1990) ennen keulahahmon turhan aikaista poismenoa. Mana Mana julkaisi vielä Murheen laakso nimisen pitkäsoiton postuumisti vuonna 2000, jonka saattoi maailmaan yhtyeen toinen tärkeä lenkki kitaristi ja sovittaja Otra Romppanen, jonka ansiosta Mömmön biisejä ylipäätään on saatu kuultavaksi. Vuoden 2001 jälkeen yhtye on esiintynyt kitaristi Otran johdolla satunnaisesti nimellä Murheenlaakso. Mömmön biisit ovat lyijynraskaita ja kitarameressä ne upottavat kuulijat varmasti syvään päähän. Paasitornin keikka todisti, että maine on ansaittu. Kimmo Kuosmanen hoiti lauluosuudet vakuuttavasti, vaikka yhtye ajelehtii pitkälti kuusikielisten varassa. Yhtyeen soitto soi yhteen hienosti ja eittämättä lavan yllä leijui Mömmön sädekehä.

Kansakunnan suosituimpien punkrock-bändien joukkoon kavunnut Nyrkkitappelu päätti turnajaiset juhlasalin isolla lavalla. Yhtyeen meininki on vastakohta Murheenlaakson synkistelyyn. Nyrkkitappelun show on vilpittömän positiivista. Yhtye ei vaikuta ahdistuneelta, vaan lyö vuoroin niin avokämmenellä kuin kämmensyrjällä pelkästä ilosta. Biisit kannustavat huutolaulamaan mukana ja innokkaimmat laittaa pogoamaan. Punkin väkinäinen puristus puuttuu soitosta, mäiske on rentoa ja riemukasta. Sanoitukset ovat nuorison arkisia havaintoja ironisella otteella ilman sen suurempaa sanomaa. Nyrkkitappelu ei synnytä kapinaa pahasta olosta, vaan tärkeintä on hurtti meininki ja siitä pitää huolen yhtyeen energinen keulahahmo Hepe. Bändi on soittanut jo vuodesta 2010, joten nuorisomusiikki soi entistä kokeneemmalla otteella. Bändi julkaisi vastikään albumin Ongelmanuorten sävellahja, joka vahvistaa, että elinvoima ei näytä ehtyvän. Nyrkkitappelu pudotteli lähes parikymmentä stygeä. Heti alkuun pärähti uusi hitti Tästä se lähtee ja pisteen keikalle laittoi osuvasti Nyrkkitappelu parkkipaikalla. Hikinen huipennus lankalauantaille oli myös hieno pääte tapahtumalle, jolle toivoo jatkoa.