The Waterboys (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 19.4.2023

Jos edellisestä Suomen vierailusta Ruisrockiin on kulunut 34 vuotta, niin ei voi sanoa, että yhtye ramppaa Suomessa alvariinsa. The Waterboys on konkariyhtye, joka aloitti toimintansa 1980-luvun alkupuolella julkaisemalla ensimmäisen singlensä A Girl Called Johnny vuonna 1983. Yhtyeen alkuvaiheita on kuvattu tyylillä ”The Big Music”, joka juontaa heidän kakkosalbumin avainsinkun nimestä, mutta tarkoittaen yhtyeen alkuvuosien isoa soundia, jota aikalaiset Simple Mindsin tapaan harjoittivat. Itse aloin seurata yhtyettä, kun se julkaisi klassisen This is the Sea -albumin. Sysäyksen antoi The Whole of the Moon, joka on yhä yhtyeen tunnetuin kappale, vaikka monta muutakin isoa kappaletta bändiltä on plakkarissa. Varhaisemmista albumeista A Pagan Place kolahti myös. Aikani fanitin bändiä niin, että t-paita nuhjuuntui käytössä. Onneksi bändi on edelleen tuottelias ja kiertää aktiivisesti.

The Waterboysissa soittaneiden muusikoiden lista huitelee ennätyslukemissa ja jossain 80 soittajan kieppeillä. Se ei tarkoita, että yhtyeen saluunan ovi heiluisi vastoinkäymisten vuoksi. Bändi on ensisijaisesti Mike Scott ja ketä nyt sattuu milloinkin hänen kanssaan soittamaan. Mike Scott on nimensä mukaisesti skotlantilainen, mutta asunut myös Irlannissa, mistä on napannut myös musiikillisia vaikutteita. Nykyisessä vakiintuneessa kokoonpanossa on soittajia Englannin lisäksi Irlannista ja jopa Nashvillestä, mistä kymmenisen vuotta yhtyeessä soittanut kosketinsoittaja Brother Paul Brown on kotoisin. 

The Waterboys muutti soundia kolmen albumin jälkeen kelttivaikutteiseksi folkrokiksi, jolla laajensi yleisöpohjaansa, mutta saattoi jättää vanhoja faneja taaksensa. The Fisherman’s Blues oli kappaleena ja samannimisenä albumina (1988) yhtyeen menestyneimpiä. Omaan makuun muutos maistui aikana, jolloin The Pogues oli tehnyt folkista hovikelpoista rokkareiden parissa. The Waterboys julkaisi vielä mainion Room to Roam -albumin folkrockin hengessä, mutta tämän jälkeen en seurannut enää yhtyeen taivalta enkä Mike Scottin soolouraa samaan tapaan. Lähinnä jäin odottamaan mahdollisuutta nähdä yhtye livenä. Ei siinä mennyt kuin reilu 30 vuottta.

The Waterboys soitti Kulttuuritalolla tuhdin kahden setin keikan. Yhtyeen soundi taipui enemmän rytmibluesahtavaan rokkiin. Folk-aikojen viulut, mandoliinit ja bouzukit loistivat poissaolollaan. Vaikka Mike Scottin kitara niin akustisesti kuin sähköisesti riffitteli pinnassa, nousi keskeiseen rooliin Brother Paul Brownin urut, jotka kävivät vuoropuhelua tyylikkäästi James Hallawellin pianon kanssa. Brother Paul otti stagen haltuun soittamalla ”The White Thing” -kannettavaa kosketinsoitinta, joksi Scott sitä leikkisästi nimitti. Hurmaava Brother Paul uhkui karismaa ja puski koko läpi kuin tuulikonetta vastaan ja välillä tuntui, että onko mies erehtynyt kokoonpanosta. Mike Scott muisteli välispiikeissään lämmöllä Ruisrockin keikkaa ja etenkin sen jälkeisiä öisiä saunabileitä, joihin bändin jäsenet olivat juhlahumussa eksyneet. Helsingin yössä tuskin samaa seikkailuhenkeä konkareilta enää löytyy.

The Waterboys yllätti. Yhtye heitti tiukan rokkikeikan, johon mahtui yllättävän paljon materiaalia, jota en ollut kuullut. Mikä parasta uudet kappaleet eivät kalvenneet vanhojen rinnalla, vaan toimivat ensikuulemalta hienosti. Keikan aloittanut Where the Action Is osoitti heti, että Scottin sävelkynä on yhä iskussa. The Glastonbury Song soi kakkosena ja muistutti olevansa yhtyeen parhaita kappaleita. Ensimmäisen puolen anti oli sekoitus tuoretta ja vanhaa ja välillä biisejä venytettiin onnnistuneesti jamitteluasteelle. Setin päätti The Pan Within, jonka ympärille oli ympätty Patti Smithin Because the Night

Keikka oli rokin juhlaa. Tuntuu hassulta, että parhaat rokkikeikat ovat näinä aikoina 40-vuotistaivaltaan juhlivien bändien satoa. Rokki on seniorimusaa, se on tullut selväksi. The Waterboysin fanikunta koostui pääosin jo harmaantuneista janttereista ja aina niiden joukossa löytyy ärsyttäviä huutajia. Scott joutui yhden kerran katkaisemaan napakasti möläyttelijän shut up -väliintulolla. En ole koskaan tajunnut faneja, jotka muutaman kaljan juotuaan kuvittelevat olevansa kahden artistin kanssa ja luulevat, että on siistiä heitellä läppää artistille. Tiedän, että itsekin saatan ärsyttää takana istuvaa, kun otan muutaman valokuvan tätä raportointia varten. Se vie aina hetken pois oleelliselta eli musiikilta.

Toinen setti käynnistyi rapealla versiolla kappaleesta My Wanderings in the Weary Land. Jo kolmantena biisinä soi Fisherman’s Blues, joka kaipasi aikanaan pitkään yhtyeessä soittaneen Steve Wickmanin viuluja, mutta kyllä hyvän biisin tunnistaa riisuttunakin. Nykykokoonpanon käsittelyssä Rosalind (You Married the Wrong Guy) rullasi rytmibluesrokin komennossa. Hienojen vanhojen biisien ohi kakkossetin kiinnostavin kappale oli ehkä yllättäen Long Strange Golden Road, joka alkuun vaikutti venyvän jamitteluksi, mutta piti kutinsa hienosti loppuun saakka. Encoressa saatiin kuulla A Bang On the Ear ja tietenkin keikan ylväästi päättänyt The Whole of the Moon, jonka Scott lauloi kosketinsoittimia soittaen. Miken ääni on iskussa ja taipuu laajalle skaalalle, vaikka pientä tukkoisuutta oli flunssa vuoksi havaittavissa. Lähes kaksi ja puoli tuntia väkevää soitantaa. The Waterboys heitti dynaamisen keikan ja oli positiivinen yllätys kaikkinensa. Vuosien takaisen toivelistan bändeistä yksi on vihdoin nähty.

Nyrkkitappelu, Murheenlaakso, Zahir (EST), Lapsuus @ Pääsiäispunk, Paasitorni, Helsinki, 8.4.2023

Toista kertaa järjestetty pääsiäispunk keräsi yhden päivän kaupunkifestivaalille monipuolisen kattauksen punkbändejä. Kerronpa heti kärkeen keitä en nähnyt: Pelle Miljoona, Ypö-Viis, Appendix, ”77” ja Maria Makaaberi soittivat ennen kuin aurinko oli laskeutunut. Erinomainen line-up kaiken kaikkiaan ja täytyy tunnustaa, että edellä mainittujen missaaminen harmittaa. Ehdin pelipaikoille vasta illan pimetessä, mutta myöhäisempi anti oli yhä maukas sekoitus tuoreempaa ja harvinaisempaa punkia.

Paasitorni eli Bygga on mitä mainioin paikka juuri punk-tapahtumalle, sillä talossa piti aikanaan esiintyä itse punk-legenda Sex Pistols. Byggan juhlasali vetää lähemmäs tuhat henkeä ja alemman kerroksen ravintolassa on paikkoja kolmisen sataa. Byggan sijainti on erinomainen Helsingin Hakaniemessä. Historiallisena arvorakennuksena paikka on viehättävän kontrastinen näyttämö punk-kekkereille. Tapahtumapaikkana Bygga on käytännöllinen joka suhteessa. Ainoastaan juhlasali korkeana tilana kärsii akustisesti, kun taas alemman kerroksen paasiravintola soi paremmin. Täytyy muistaa, että viime vuosisadan alussa ei tiloja suunniteltu sähköiselle musiikille.

Lapsuus on mikkeliläinen yhtye, joka oli illan ilahduttavimpia tapauksia. Kitaravallien puskemat sähäkät punkmelodiat vetivät puoleensa. Laulaja Kamila on energinen esiintyjä, joka toi pessimistisiin sanoituksiin silkkaa optimisia. Viime kesän onnelliset päivät -kappale aloitti keikan topakasti ja samalla paahdolla yhtye jyräsi loppuun saakka. Pettämättömästi toimi myös moni muukin kappale kuten Elämän maku suus. Lapsuuden tunnetuin styge Autolla mereen päätti varsinaisen keikan asiaan kuuluvalla räminällä.

Zahir on eestiläinen yhtye, jonka juuret ulottuvat 30-vuoden taakse Tallinnan undergroundiin. Bändi on kiertänyt runsaasti ja erityisesti Radiopuhelimien kanssa, mutta itse kuulin kolmen kitaran runnovaa soundia ensimmäistä kertaa. Erikoista yhtyeessä tosiaan on se, että kokoonpano soittaa ilman bassoa. Juhlasali oli Zahirille tällä kertaa liian iso lava, sillä yleisö ei innostunut samassa määrin kuin kotimaisista kollegoistaan. Keikka olisi toiminut pienemmällä venuella paremmin. 

Mana Mana perustettiin reilut kolmekymmentä vuotta sitten Joensuussa. Yhtye sekoitti punkia ja metallia varsin synkkämieliseksi paketiksi, joka kulminoitui pitkälti myyttiset mitat saaneen Jouni Mömmön karaktääriin ja hänen säveltämiin biiseihinsä.  Mömmön johdolla Mana Mana ehti levyttämään vain yhden kulttiklassikoksi nousseen albumin Totuus palaa (1990) ennen keulahahmon turhan aikaista poismenoa. Mana Mana julkaisi vielä Murheen laakso nimisen pitkäsoiton postuumisti vuonna 2000, jonka saattoi maailmaan yhtyeen toinen tärkeä lenkki kitaristi ja sovittaja Otra Romppanen, jonka ansiosta Mömmön biisejä ylipäätään on saatu kuultavaksi. Vuoden 2001 jälkeen yhtye on esiintynyt kitaristi Otran johdolla satunnaisesti nimellä Murheenlaakso. Mömmön biisit ovat lyijynraskaita ja kitarameressä ne upottavat kuulijat varmasti syvään päähän. Paasitornin keikka todisti, että maine on ansaittu. Kimmo Kuosmanen hoiti lauluosuudet vakuuttavasti, vaikka yhtye ajelehtii pitkälti kuusikielisten varassa. Yhtyeen soitto soi yhteen hienosti ja eittämättä lavan yllä leijui Mömmön sädekehä.

Kansakunnan suosituimpien punkrock-bändien joukkoon kavunnut Nyrkkitappelu päätti turnajaiset juhlasalin isolla lavalla. Yhtyeen meininki on vastakohta Murheenlaakson synkistelyyn. Nyrkkitappelun show on vilpittömän positiivista. Yhtye ei vaikuta ahdistuneelta, vaan lyö vuoroin niin avokämmenellä kuin kämmensyrjällä pelkästä ilosta. Biisit kannustavat huutolaulamaan mukana ja innokkaimmat laittaa pogoamaan. Punkin väkinäinen puristus puuttuu soitosta, mäiske on rentoa ja riemukasta. Sanoitukset ovat nuorison arkisia havaintoja ironisella otteella ilman sen suurempaa sanomaa. Nyrkkitappelu ei synnytä kapinaa pahasta olosta, vaan tärkeintä on hurtti meininki ja siitä pitää huolen yhtyeen energinen keulahahmo Hepe. Bändi on soittanut jo vuodesta 2010, joten nuorisomusiikki soi entistä kokeneemmalla otteella. Bändi julkaisi vastikään albumin Ongelmanuorten sävellahja, joka vahvistaa, että elinvoima ei näytä ehtyvän. Nyrkkitappelu pudotteli lähes parikymmentä stygeä. Heti alkuun pärähti uusi hitti Tästä se lähtee ja pisteen keikalle laittoi osuvasti Nyrkkitappelu parkkipaikalla. Hikinen huipennus lankalauantaille oli myös hieno pääte tapahtumalle, jolle toivoo jatkoa.

Counting Crows (US) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 1.11.2022

Kulttuuritalon akustiikkaa on aina parjattu, mutta pitää muistaa, että Alvar Aallon alkuperäinen suunnitelma ei kohdistunut sähköisille soittimille. Sen mitä konserttisali menettää äänen soinnissa, voittaa se esteettisyydessään ja toimivuudessaan. Kultsan lavaa reunustavat seinät tekevät aina vaikutuksen, kun artistien hahmot heijastuvat jättimäisinä varjoina. Enkä muista koskaan kärvistelleeni pitkissä jonoissa, vaikka yleisöä olisi tuvan täydeltä. Tällä kertaa kehumani seinämät oli peitetty mustalla molton-kankaalla, joka vei hohtoa salin visuaalisuudelta, mutta paransi soundeja. Lieneekö tilapäinen viritys tehty bändin toiveesta vaiko pysyvämpi ratkaisu.

Counting Crows on taivaltanut kunnioitettavasti kolme vuosikymmentä. San Franciscon seudulta ponnistanut yhtye löi läpi 1990-luvulla Mr. Jones -hitillään. Miljoonia albumeita myynyt yhtye nousi vaihtoehtoisen indierokin kärkinimeksi kavuten Billboard-listoille ja saaden suitsutusta live-esityksistään. Yhtyeen musiikki oli aikuisystävällistä rokkia, jonka fanien levylatasilla soi myös R.E.M. Tarttuvien kappaleiden lisäksi yhtyeen maine kulminoitui karismaattiseen keulahahmoon. Laulaja ja pääasiallinen biisintekijä Adam Duritz nosti bändin keskivertoa suuremmaksi juuri intohimoisella ja paneutuneella tulkinnallaan. Muut jäsenet jäivät taustahahmoiksi, mutta ilman heitä ei Duritzin laulukaan olisi toiminut.

Counting Crows on ollut allekirjoittaneen toiveissa nähdä livenä pitkään, mutta eipä ole yhtye tullut Suomeen aiemmin, eivätkä ole ulkomaan reissut osuneet samoille leveyspiireille. Yhtyeen piti vierailla kultsalla helmikuussa, mutta pandemia pukkasi keikan marraskuun alkuun. Helsingin konsertti päätti Euroopan kiertueen. Adam Duritz kertoi välispiikissään, että tällä kiertueella he halusivat kiertää uusia paikkoja, vaikka fiksuinta olisikin olisi ollut keskittää keikat tiettyihin kaupunkeihin.

Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Sullivan Street. Hieno laulu lähti liikkeelle aavistuksen laiskana sovituksena ja epäilytti, että onko konkareiden keikkakunto valahtanut maitohapoille. Adam Duritzin laulu oli miksattu pintaan ja ääni kulki entiseen tapaan. Hard Candy antoi vauhtia ja pian sitä olikin lumoutunut keikkatunnelmaan. T. Rex -paitaan pukeutunut Duritz esiintyi odotusten tasolla, mutta kyllä muutkin muusikot ottivat huomionsa: kitaristi-multi-instrumentalisti David Immerglück kosiskeli yleisöä kitaristikliseillään ja pari kertaa kosketinsoitinten takaa eteen singahti Charlie Gillingham valokeilaan haitaria soittamaan. Toinen perustajajäsen David Bryson pysyi kitaroineen taustalla. Adam Duritz oli maineensa veroinen, vaikka paikoin hän vetäytyi pianon viereen huilaamaan, mikä sekin saattoi olla osa näytelmää. Hän omaa intensiivisen katseen, eläytyy käsillään ja hakkaa rintaansa. Joitakin saattaa ärsyttää teatraalisuus, mutta koin, että Duritz oli yksi karismaattisimmista esiintyjistä mitä olen hetkeen nähnyt.

Counting Crows kiersi tuoreen Butter Miracle EP-levyn tiimoilta. Puolikkaan levyn lisänimi Suite One viitannee toisenkin puoliskon ilmestyvän joko erillisenä EP:nä tai osana uutta pitkäsoittoa. Uudet kappaleet toimivat mainiosti. Angel of 14th Street on gospelrokkia parhaimmillaan ja Bobby and the Rat-Kings voisi olla luontevasti Bruce Springsteenin ohjelmistossa. Parituntiseen iltaan mahtui monta ilon hetkeä ja kokeilevin esitys oli Goodnight Elizabeth / Pale Blue Eyes kappaleiden yhdistelmä, missä Recovering the Satellites -albumilta löytyvän kappaleen sisällä soitettiin Velvet Underground -klassikkoa. Hard Candy -albumilta tuttu Ryan Adamsin kanssa kynäilty Butterfly in Reverse soi komeana americanana. Edellisen pitkäsoiton Somewhere Under Wonderland (2014) kappaleet Cover Up the Sun ja God of Ocean Tides olisi voitu korvata muilla lauluilla, vaikka bändi saikin papukaijan merkin monipuolisuudestaan soittaessaan kappaleita laajasti uran varrelta ja muutamia yllätyksiäkin kuten versiointi Jackson CFrankin Blues Runs the Game oli varsin onnistunut. Silti yhtye on parhaimmillaan omissa biiseissään. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin saksofonisoolo syntetisaattorilla tuntui halvalta ratkaisulta.

Lavalla nähtiin rutinoitunut bändi, jolla oli pitkä rundi takana. Pientä väsymystä oli havaittavissa, mutta ammattireiskat pitivät keikan hienosti kasassa. Encorena kuultiin kiertueen linjan mukaisesti kolme kappaletta. Jälkilöylyt aloittanut Round Here nosti tunnelman kattoon. Counting Crows lupaili tulevansa uudestaan ja ehkä siihen voisi uskoa, sillä konkariyhtyeen pitää miellyttää olemassa olevia faneja, sillä uusia tuskin enää tarttuu haaviin. Adam Duritz valitteli pitemmän puheenvuoronsa aikana, että pandemian ajan keikkatauko sai hänet unohtamaan laulujensa sanat. Miten ihmeessä hän saisi taas kaikki sanat päähänsä. Kiertueen tueksi hän oli virittänyt lavalle lunttilappuja unohdusten varalle, mutta totesi ne hyödyttömiksi, jopa silloin hän törmäsi laulun sanoituslehtiötä kannattaneeseen telineeseen. Yleisö hörähti, kun Adam totesi: ”Fucking useless”.

Settilista: 

Sullivan Street, Hard Candy, Mr. Jones. Colorblind, Butterfly in Reverse, Cover Up the Sun, Omaha, High Life, Miami, Blues Run the Game, God of Ocean Tides, Goodnight Elisabeth / Pale Blue Eyes, The Tall Grass, Elevator Boots, Angel of 14th Street, Bobby and the Rat-Kings, Rain King, A Long December

Encore

Round Here, Hanginaround, Holiday in Spain

The Cure (UK), The Twilight Sad (UK) @ Helsingin jäähalli, 8.10.2022

Goottirokin pioneeri ja kestosuosikki The Cure on siitä mielenkiintoinen bändi, että sen kuuntelijakunta on demografisesti rikas. Helsinki Areenalta venäjäpakotteiden vuoksi pienempään jäähalliin siirretty ei myynyt loppuun, mutta käytävillä liikkui ikähaitariltaan ehkä laajin yleisö mitä olen hetkeen nähnyt. Harmaita hapsia, mutta myös uuden sukupolven goottilapsia. 1970-luvun lopulla perustettu The Cure kerää edelleen uutta yleisöä, vaikka tuoretta musiikkia on saatu odottaa pitkään. Yhtyeellä on hyvällä tavalla kultivoitunut kulttimaine.

Popin ja rockin historia lähenee jo seitsemääkymmentä. Se on pitkä aika, mutta silti vielä lyhyt ajanjakso musiikin historiassa. Jos muistelee 1980-lukua, jolloin oma musiikkimakuni hahmottui. Kuuntelin 1960- ja 1970-lukujen bändejä, vain yhden tai kahden vuosikymmenen takaa, mutta silti niitä piti muinaisina mammutteina. Ilahduttavaa havaita, että nykynuoret innostuvat bändistä, jolla on juuret yli neljän vuosikymmenen takana.

Skotlantilainen The Twilight Sad on luonteva lämppäri The Curelle. Yhtye soittaa post-uutta aaltoa tummalla, mutta kuitenkin melodisella otteella, joka sopii aisapariksi. Eikä ihme, sillä The Twilight Sad sattui lämmittelemään myös The Curen edellistä itsenäistä Helsingin areenakeikkaa. https://keikkakeppi.com/2016/10/08/the-cure-hartwall-areena-helsinki-7-10-2016/ Vuonna 2019 The Cure soitti toki myös Flow’ssa.

The Twilight Sad heitti kahdeksan kappaleen setin, jossa James Grahamin skottimurre puski korvatulppienkin läpi, jotka oli välttämätöntä hankkia soitannan äänekkyyden vuoksi. The Twilight Sad soitti kiinnostavaa musiikkia, että edellisen keikan skippaus harmitti. Yhtye kulkee Joy Divisionin vanavedessä kuten niin moni muukin brittibändi, mutta tekee kuitenkin homman tyylikkäästi. Hienoja kappaleita ja tuhti soundi. Setistä erottui muun muassa rullaava I/m Not Here (Missing Face).

The Cure on tunnettu pitkistä konserteista. Vuoden 2016 keikka huiteli kolmessa tunnissa, mutta sen verran vuodet ovat vieneet mehuja, että Lost World kiertueen konsertit ovat kestäneet parisen tuntia, mikä on optimaalinen maksimikesto mille tahansa kulttuuritapahtumalle. The Curen setin profiili kulki tasaista reittiä ja kahden encoren jälkimmäinen osuus nosti vasta sykettä, kun kaikki hitit juostiin loppukirissä pois.

Keikka oli kaikin puolin onnistunut ja harvemmin kuultujen kappaleiden At Night tai M seassa kuultiin pari julkaisematonta kappaletta, jotka kertovat yhtyeen elinvoimaisuudesta omalla mukavuusalueellaan. Keikan aloittanut Alone ja varsinaisen setin päättänyt Endsong ovat maistiaisia joskus lähitulevaisuudessa julkaistavalta Songs of A Lost World -albumilta. Tuota albumia on odotettu ja näyttää siltä, että odotus palkitaan. Mikäli päätös encoren hittejä olisi ripoteltu sinne tänne matkan varrelle sekaan, olisi konsertti lähennellyt nappisuoritusta. 

Yhtyeen kokoonpano on pysynyt samana viime näkemästä. Robert Smith on yhtyeen visionääri, jonka persoonallinen lauluääni on tunnistettava. Simon Gallup poukkoilee ja roikottaa bassoa polvissa tuttuun tapaan. Roger O’Donnel soittaa koskettimia ja kitarassa Reeves Gabrels poimii riffit tutusti. Rumpalin duunia pääsi seuraamaan screeniltä kun kamera näytti Jason Cooperin työskentelyä myös yleisön suuntaan. Paluumuuttajana uudella kiertueella soittaa koskettimia myös Perry Bamonte, joka palasi 17 vuoden tauon jälkeen yhtyeen riveihin. The Curen kulkema matka on pitkä, jota harvan kunto kestää. Yhtyeellä on vahva visio ja motivaatio viedä juttuaan eteenpäin jonnekin mutkan takaiseen hämärään.

Helsingin parjattu jäähallikin tuntui tällä kertaa kaikin tavoin toimivalta venuelta. Soundit kuulostivat hyvältä ja permannolta välittyi jopa areenakeikaksi mukavan kotoisa kokemus. The Cure projisoi visuaalisesti pitkälti samoja kuvituksia ja efektejä kuin aiemminkin, mutta eipä se musiikkikaan ole muuttunut. The Cure johdatti tutun jännään siimekseen, minne haluaa eksyä toistekin.

Settilista:

Alone, Pictures of You, Kyoto Song, A Night Like This, Charlotte Sometimes, Lovesong, If Only Tonight We Could Sleep, Cold, Burn, Fascination Street, The Hungry Ghost, Push, Want, Shake Dog Shake, From the Edge of the Deep Green Sea, Endsong

Encore: At Night, M, Play For Today, A Forest

2. encore: Lullaby, The Walk, Friday I’m In Love, In Between Days, Close to Me, Just Like Heaven, Boys Don’t Cry

Vesterinen yhtyeineen @ Korjaamo, Helsinki, 19.11.2020

Kovan keikkamaineen hankkinut Vesterinen yhtyeineen innosti viime keväänä hankkimaan liput Korjaamon keikalle. Lopulta konsertti toteutui Covid-19 pandemian aiheuttamien lykkäysten vuoksi vasta marraskuussa kahdeksi erilliseksi keikaksi jaettuna. Valitsin näistä ensimmäisen vedon, joka alkoi jo iltakuudelta. Tapahtuma järjestettiin koronarajoituksia noudattaen ja suurin osa yleisöstä käytti maskeja. Lanteita keikuttavaa musiikkia pitäisi kuunnella seisten, mutta ymmärrettävästi turvavälejä on helpompi hallinnoida kun yleisö istuu tuoleilla.

Vesterinen yhtyeineen on noussut viimeisen vuosikymmenen aikana esiintymislavojen suosikiksi ja suoltanut tasaiseen tahtiin pitkäsoittoja, joilta on poimittu useita radiohittejä. Iskelmällistä suomipoprokkia soittavan yhtyeen voi sijoittaa samalle kartalle Juha Tapion, Tuure Kilpeläisen tai miksei Kolmannen naisen kanssa, mutta kymmenhenkisenä orkesterina se erottuu joukosta. Yhtyeen ilme on huolitellun esteettinen levyn kansia ja pukeutumista myöten. Runsaan keikkailun ansioista bändin soitto rullaa ja rokkaa saumattomasti. Vesterisen bändillä on runsaasti tarttuvia sävellyksiä, joissa lauletaan asioista, joilla ei loukata ketään, mutta joihin on helppo samastua ja joista voi kerätä voimia oman elämänsä ylä- ja alamäkiin. Sellaista sen iskelmän pitääkin olla.

Korjaamon lavalle astui yhtye, joka tuotti mukavista ennakko-odotuksista huolimatta lievän pettymyksen. Perusasiat ovat kunnossa, mutta esiintymisestä välittyi pakotetun viihdyttämisen tarve. Siitä jäi puuttumaan aitoutta, mitä live-musiikista eniten kaipaa. Yhtyettä lämmitteli alkuun akrobaatti, joka korosti tulevaa käsikirjoitettua performanssia.

Yhtyeen keulilla Tero Vesterinen omaa tunnistettavan lauluäänen, josta voi poimia tuttuja sävyjä useilta muilta kotimaisilta laulajilta. Vesterisen sinänsä valloittavaksi tavaramerkiksi noussut virnistyksensä vaikutti paikoin teennäiseltä. Bändin kemia toimi muuten hyvin ja taustalaulajakertut Heini Ikonen ja Jepa Lambert toivat rempseyttä yhtyeen esiintymiseen ikään kuin tribuuttina Topi Sorsakoski & Agents -yhtyeelle. Vesterisestä ja ”kertuista” kuten Tero itse taustalaulajiaan nimitti, välittyi ilo ja onni soittaa yleisön edessä, mutta lavan eteen show vaikutti koreografioineen väkinäiseltä. Muu bändi keskittyi soittamiseen ja se riitti. Mutta heti kuin Vesterinen asettui mikrofonin ääreen laulamaan yrittämättä turhia, hänestä välittyi vilpitöntä karismaa.

Vesterinen yhtyeineen kiertää edelleen viime vuotisen Faaraoiden aika -levyn tiimoilta ja kannattaa kiertää, sillä levy on viihdyttävä. Kiertue on venynyt poikkeusvuoden takia, mutta settilistaan mahtui myös uunituore sinkku Rodeo, joka lokeroi yhtyettä iskelmäpoppiin tukevammin. Kymmenhenkinen orkesteri osallistuu myös kollektiivisesti musiikin säveltämiseen ja sanoittamiseen. Se tuo rikkautta musiikkiin joka taipuu stadionrokiksi asti. Eritoten tuplakanttorien Iikka Kotajan ja Janne Riionheimon soittamat koskettimet sekä Leo Kylätaskun puhaltimet kruunaavat yhtyeen soundin. 

Settilista koostui pääosin tuoreimman pitkäsoiton biiseistä, joista hitit Faarao ja Tummilla teillä toimivat parhaiten myös lavalla. Sekaan mahtui vanhempia suosikkeja kuten Kukaan ei koskaan tai Valot eteiseen. Varsinainen keikka huipentui Onnelliseen mieheen, jonka esittelyn kuten monen muunkin spiikkasi Tero Vesterinen miellyttävästi radiojuontajaäänellään. Ylimääräisenä kappaleena kuultiin Turisti -kappale, joka muistutti meitä kaiken rajallisuudesta ja vastuustamme pitää planeetastamme huolta. Kappaleen eteen Vesterinen piti kauniin messupuheen, joka tuntui aidolta, ei teeskennellyltä eikä opetetulta. Viesti oli väkevä ja toivottavasti osui keikkalopetuksen myötä yleisössä jokaisen sydämeen.

Olavi Uusivirta @ Tavastia, Helsinki, 6.3.2020

Olavi Uusivirta aloitti kevään kiertueen Tavastialta. Artisti jatkoi viime vuotisen Skorpioni-albumin teemoittamalla tiellä, mutta mistään rutiininomaisesta julkaisua promoavasta keikasta ei ollut kyse. Uusivirta yhtyeineen tarjosi räätälöidyn erikoiskeikan, johon sisältyi reilun kahden tunnin verran sekä hittejä että harvinaisempia makupaloja. 

Lienee saman asian toistamista, kun kuvailee Olavin ainutlaatuista lavapreesenssiä. Hän laittaa aina kaikki peliin, mutta niin tinkimättömän ammattilaisen pitääkin. Tälläkään kertaa ei nähty poikkeusta. Uusivirta singahteli lavalla kuin mangusti aavikolla. Illan päätteeksi hän kapusi laulamaan portaikon kaiteelle ja surffasi yleisön päällä. Kaikki tämä oli odotettua, mutta silti yllättävää.

Olavi on karismaattinen, mutta hän ei ole kuitenkaan synnynnäinen pyhimys, joka kääntää kaikkien päät astuessaan huoneeseen. Olavi joutuu tekemään työtä puoleensavetävyytensä eteen, mutta sen hän tekee juuri oikealla asenteella ja siksi se onkin ansaittua. Vaikuttavuuteen auttaa luonnollisesti poikkeukselliset kyvyt lauluntekijänä, taito jututtaa yleisöä ja uskallus esiintyä rokkikukkona ilman paitaa.

Keikka alkoi kymmenvuotista taivaltaan juhlivan Preeria-albumin kahdella kappaleella Erika ja Sydänmaa, joista kumpaakaan en muista kuulleeni ihan hetkeen. Olavi lupaili Preerian ympärille jotain spesiaalimpaa keikkaa keväämmällä. Sitä odotellessa. En ole nähnyt Uusivirran keikkoja uran alkutaipaleella, mutta yli kymmenen vuoden ajan kuitenkin, joten perspektiiviä löytyy, kun on bongannut artistin niin torikärryn kokoisilla pikkulavoilla kuin isommilla festivaaleilla. Enkä koskaan ole nähnyt huonoa tai välinpitämätöntä esitystä. Joten jos jotain huonoa sanottavaa pitää keksiä, niin Uusivirta tuppaa olemaan tasapaksu.

Seuraavaksi mentiinkin tutumpien ja tuoreempien laulujen pariin, vaikka settiin mahtui muitakin yllätyksiä kuten Kuolemantanssi, joka sai ensiesityksensä livenä Helsingissä. Irrallaan edusti harvinaisempaa osastoa eikä Sininen kukka ole myöskään kovin usein kuultu. Me ei kuolla koskaan soi riisutummin ja paljasti sävellyksen toimivuuden. Illan hienoin tulkinta saatiin Lastenhuone -biisistä, jota kuorrutti Timo Kämäräisen lap steel americana-tunnelmiin. Ylipäätään nelihenkinen yhtye soundasi muhkeasti. Bändi on iso osa Olavi Uusivirtaa, vaikka usein jää turhaan vähemmälle huomiolle.

Iltaan ehti yllätysvieraskin. Tuoreeseen 2020 kappaleeseen liittyi mukaan tietenkin Anna Puu. Performanssina tyylikäs, mutta Puun piipahdus rikkoi kuitenkin hyvän keikan flown joka kiinnittyi Olavi Uusivirtaan. Seuraavaksi kuultu Kesäyön uni todisti myös, että uusi duetto ei ole biisinä kovin kaksinen. Lavalla piipahti myös toinen vieras, jonka henkilöllisyys jäi epäselväksi, koska katse harhaili juuri silloin kännykässä naputtelemassa biisilistaa. Jos joku tunnistaa hänet, niin saa kertoa. 

Olavi Uusivirta edustaa katoavaa vanhan liiton suomirokkia, vaikka viimeisten parin albumin pop-vaikutteet ovat tehneet hänestä isomman yleisön tanssittajan. Suosio on sillä tasolla, että Tavastia myydään helposti loppuun kahtena iltana peräkkäin, mutta sen verran näkemyksellinen artisti Uusivirta on, että koko kansan areenatähdeksi hänestä ei onneksi ole. Toivottavasti Olavi pysyy pikkubroidina, eikä kasva setämieheksi.  Seuraavaksi Uusivirralta voisi tulla jokin folkimpi veto.

Settilista: Erika, Sydänmaa, Ehkä sun on pakko mennä, Valtakunta, Kuolemantanssi, Kuollut kaupunki, Me ei kuolla koskaan, Miten mulla meni, Tanssit vaikka et osaa, Waterloo, Lastenhuone, Sudenkorento, Kultaa hiuksissa, E=mc2, 2020, Kesäyön uni, Sininen kukka, Encore, Helppo olla onnellinen, Toton Africa, Irrallaan, Kauneus sekoittaa mun pään, Nuori ja kaunis, Huhuu.

Kolmas Nainen @ Tavastia, Helsinki, 15.12.2019

Kuvahaun tulos haulle kolmas nainen tavastia

Pauli Hanhiemen Perunateatterin näin pari kertaa 1990-luvun lopulla Tavastialla, mutta Kolmas nainen näyttäytyi meikäläiselle vasta ensimmäistä kertaa. Koko kansan suosion saavuttaneet vuodet osuivat 1990-luvun alkuun, mutta kuluttivat niin paljon, että bändi hajosi vuonna 1994. Takaisin raiteille palattiin vuonna 2009, jonka jälkeen on julkaistu kolme albumia.  Poikavuosia yhtye kerrytti kuitenkin jo vuodesta 1982 häviten niukasti Peer Güntille Rockin SM-finaalin 1984. Seurasin pitkään yhtyettä sivusta, koska muutamat kappaleet ärsyttivät enemmän kuin ne jotka kiehtoivat. Ymmärsin vasta menestyksen vuosina, kuinka laadukkaasta yhtyeestä onkaan kyse. Sittemmin seurasin Pauli Hanhiniemen sooloprojekteja ja Sakari Pesolan yhtyettä Luunelonen tarkemmin myös livenä.

Tänä syksynä Kolmas nainen julkaisi uuden albumin Linjassa, joka on osoittautunut yhtyeen yhdeksi tasokkaimmista kokonaisuuksista. En hetkeen ole kuunnellut kotimaista albumia, jonka kuutta ensimmäistä biisiä voi kutsua singleiksi. Selvää tyytyväisyyttä oli havaittavissa myös Hanhiniemessä, joka viittasi keikan aikana kappaleen Voiko siihen kuolla olevan teos biisien joukossa. Mahtuu albumille pari tyhjänpäiväisempää kappaletta, mutta silti kokonaisuus on poikkeuksellisen elinvoimainen näyte veteraaneilta. Onneksi yhtye soitti juuri nuo kyseiset kuusi kappaletta keikan aikana.

Kolmas nainen päätti syksyn kiertueen Tavastian tuplakeikkaan. Lauantain konsertti myytiin hetkessä loppuun, joten itsekin sain liput sunnuntaille. Kiertue ei selkeästi ole mennyt hukkaan, sillä, sillä viimeinenkin keikka kulki alusta loppuun iloluontoisesti. Illan aikana kuultiin parisenkymmentä laulua, joista liuta uudelta albumilta, mutta mukana tietenkin suuret hitit sekä muutama yllättävämpi valinta kuten homman käynnistänyt Syksy rannalla. Onneksi niistä muutamasta rasittavasta rallista vältyttiin. 

Kolmas nainen on nykyään kuusi henkinen retkue. Alkuperäinen kitaristi Timo Löyvä lyöttäytyi remmiin paluun yhteydessä, vaikka oli lähtenyt yhtyeestä jo ennen suurta kansansuosiota. Kolmen kitaristin vyörytys soi niin hyvin kuin vain etelä-pohjanmaalainen southern rock parhaimmallaan voi. Sakari Pesola liidaa, mutta Timo Kivikangas ja Löyvä riffittelevät rinnalla mallikkaasti. Basisti Raimo Valkama ja rumpali Pasi Kallioniemi ovat yhä pettämätön kaksikko. Vaikea kuvitella, että näillä jätkillä on ollut joskus vaikeuksia oppia soittamaan instrumenttejaan, vaikka kaikkihan aina on hetken aloittelijoita. Pauli Hanhiniemi pääsee helpommalla, koska omin sanoin vain laulaa ja tanssahtelee keskellä, mutta ei pidä unohtaa, että Lautalla biisi lähtee käyntiin Hanhiniemen ”Lasse Pihlajamaa” harmonikalla ja huuliharppukin saa kyytiä biisissä Maailma on tyly. Paulin laulu kulkee puhtaasti ilman väkinäisyyttä. Hänen ruutupaitainen jokamies olemuksensa uhkuu varmuutta ja juttu luistaa luontevasti. Pauli äityi välispiikeissään poliittiseksi Posti-skandaalin jälkimainingeissa kummastellen Teuvo Hakkaraisen äänestäjiä ja muutenkin hallituksen käänteitä. Hieno heitto oli kommentti, että Tästä asti aikaa biisi yhdistää maailmaa, sillä siitä tykkäävät niin kommunistit, kansallissosialistit kuin kansallinen kokoomus. Niin totta.

Hanhiniemi on aina pukannut priimoja sanoituksia, mutta ei ole vikaa myöskään pääosin Pesolan ja Kivikankaan tarttuvissa sävellyksissä. Etenkin uusissa lauluissa on kestävien klassikkojen aineksia onnistuneiden sovitusten vuoksi. Hanhiniemi havainnoi tarkasti inhimillisiä arjen hetkiä, joista punoo tarinallisia kuvaelmia, joihin on helppo samaistua. Sinkkubiisi Suolaisemmat veet heruttaa lohtua niille, jolle ei ole jaettu tasan onnen lahjoja, mutta empatian taitoa niille, joille taas virtaavat makeammat vedet. Kolmas nainen soitti pöyhkeilemättömän keikan, joka huipensi kovatasoisen keikkavuoden kuin peijaiset hirvestyskauden. 

Settilista:

Syksy rannalla, Pelastautukoon ken voi, Iso tyttö & pikkutyttö, Voiko siihen kuolla, Linjassa, Ote talonkirjasta, Äiti pojastaan pappia toivoi, Onks meillä minkäänlaista mitään?, Tästä asti aikaa, Me ollaan ne, Maailma on tyly, Jerusalemin suutari, Pyörteeseen, Suolaisemmat veet, Oi Suomen nuoria!, Lautalla, Ooh Sammy, Hyvää ja kaunista Encore Kuinka siihen satuitkaan, Elämän tarkoitus, Talot ja tienhaarat

Teenage Fanclub (UK) @ Tavastia, Helsinki, 22.4.2019

Teenage Fanclub on kolmen tasavahvan lauluntekijän kokoonpano. Alkutaivalta lukuun ottamatta kukin on säveltänyt tasaisesti kappaleita pitkäsoitoille ja se on pitänyt laadun vakaana. En tiedä montaa vastaavaa bändiä, joka olisi julkaissut 30 vuotisen uran aikana yhtä monta korkealaatuista albumia, jotka ovat täynnä timanttisia pop-sävelmiä. Viime vuoden suurimpia suru-uutisia oli yhtyeen keskeisen lauluntekijän, basisti Gerard Loven lähtö yhtyeestä. Ei mies poistunut keskuudestamme lopullisesti, mutta silti asiaa on on joutunut sulattelemaan kuin haudan äärellä. 

Loven mukana yhtyeestä katosi teoriassa 1/3 osa luovuutta, mutta käytännössä se merkitsi miltei puolta musiikillisesta laadusta. Karkeasti voikin verrata, että miltä olisi kuulostanut The Beatles ilman Paul McCartneyta. Hämmentävää onkin, että yhtyeen ydintrio kesti 30 vuoden liiton täynnä oletettavasti runsain mitoin myötä- ja vastoinkäymisiä kuten luovissa liitoissa tuppaa tapahtumaan, mutta sitten juhlakiertueen matkustusvelvoitteet kärjistyivät konfliktiksi asti, josta ei selvitty kuin Loven erolla. Tästä taas tulee mieleen The Rolling Stones, jonka alkuperäisbasisti Bill Wyman kyllästyi reissaamiseen ja jätti bändin. Eikä ole yhtään liioittelua verrata Teenage Fanclubia edellä mainittuihin musiikin kulmakiviin.

Lähtötilanne illan keikkaan oli siis melankolian ja epäilysten täyttämä. Montako Gerard Loven biisiä keikalla kuultaisiin? Kuka ne laulaisi? Vastaus selvisi settilistoja ennakkoon tarkistaessa. Yhtye soittaa tällä kiertueella vain Raymond McGinleyn ja Norman Blaken lauluja, joissa niissäkään ei ole mitään vikaa. Onneksi olen nähnyt alkuperäiskokoonpanon Suomen keikoista suurimman osan, vaikkakin edellinen vierailu parin vuoden takaa jäi väliin. En ihmettele, jos oli muillakin samoja duubioita tai yhtyeen edellinen keikka tuoreessa muistissa, sillä Tavastia ei ollut myynyt aivan täyteen. 

Keikka alkoi kahdella helmellä, kun About you ja Start Again rullasivat vääjäämättömän rennosti eetteriin. Perään olisi sopinut toki Ain’t That Enough tai I Need Direction, mutta niitä ei tietenkään kuultu kuten ei Loven keikkavalioita Sparky’s Dream ja Star Sign. Kolmantena biisinä yllätten soitettu  harvinaisempi livestyge The Gabbage maalasi murheet turhiksi. Upea kappale löytyy vähemmän hehkutetulta mutta omalta suosikkialbumiltani Thirteen (1993). Tämä biisi oli käännekohta, jonka jälkeen lopetin urputtamisen mieleni pohjukoissa ja nautin keikasta täysillä. Tajusin, että Gerard Loven biisien puuttuessa kuulen jotain sellaista mitä en välttämättä olisi aiemmin livenä kuullut. Norman Blaken ja Raymond McGinleyn tuotannossa riittää helmiä, vaikkakin heidän kahden biisien vuorottelu ei tarjoa samanlaista vaihtelua ja dramaturgista jännitettä kuin kolmen tekijän kappaleet aiemmin. 

Konsertissa kahlattiin läpi koko ura ja biisejä soitettiin kaikilta keskeisiltä albumeilta. Eniten huomiota sai yhtyeen mestariteos Songs From The Northern Britain (1997), jolta tarjottiin peräti viisi kappaletta. Yhtye osoitti heti Loven lähtemisen jälkeen elinvoimaisuuttaan julkaisemalla uuden singlen viime helmikuussa. Raymond McGinleyn biisi Everything is Falling Apart on kelpo kappale ja pohdiskelee tavallaan eron hetkeä ja uuden alkua. Norman Blake pimputteli Enter Sandmanin riffiä ksylofonilla ennen kuin McGinleyn klassikko Your Love Is The Place Where I Come From käynnistyi. McGinleyn kappaleet (kuten My Uptight Life) nousivat arvoiseensa asemaan, jos ne aiemmin tuntuivat enemmän välibiiseiltä.

Norman Blake hurmasi takuuvarmasti ilmavalla I Don’t Want Control of You –kappaleella, johon yhtyeen moniääninen laulu istui täydellisesti. Blaken esiintymisessä välittyi muuten vähän suorituksen makua etenkin varsinaisen setin päättänyt The Concept, joka soitettiin pois kuleksimasta. Yhtye on kiertänyt juhlavuoden merkeissä jo pitkään ympäri maailmaa ennen kevään Euroopan osuutta, joten ei ihme, jos hyydyttää. Encoren huipensi Everything Flows, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista debyyttisingleistä melkein millä mittapuulla tahansa mitattuna.

Teenage Fanclub elää ja voi hyvin, vaikkakin raajarikkoisena. Uusina jäseninä bändissä aloitti vuoden alusta kosketinsoittaja Euros Childs ja basisti Dave McGowan, joka on tuttu myös Belle and Sebastian yhtyeen riveistä. Rumpalin pallilla istuu paluumuuttajana alkuperäinen Francis McDonald, joka oli välillä poissa vuosia. Tuore single enteilee Teenage Fanclubilta uutta materiaalia, mutta silti suuremmalla mielenkiinnolla odotan Gerard Loven liikkeitä. Hänellä on ollut sivuprojekteja kuten Lightships, joten onko aika palata sen pariin? Julkaiseeko hän soolomateriaalia? Toki vaihtoehto on lyödä hanskat lopullisesti tiskiin, mutta tuskin näin tulee käymään niin kauan kuin veri virtaa suonissa.

Settilista:

About You

Start Again

The Gabbage

Everything Is Falling Apart

Only With You

Catholic Education

Alcoholiday

The Darkest Part of the Night

Your Love is the Place Where I Come From

Planets

Hold On

I Don’t Want Control of You

It’s A Bad World

I’m In Love

My Uptight Life

The Concept

Encore

The Fall

Metal Baby

Everything Flows

Ultramariini @ On The Rocks, Helsinki, 6.10.2018

Olen seurannut Ultramariinin taivalta ensijulkaisusta asti. Se ei ole ollut työlästä, sillä yhtye on pitänyt toiminnassaan pitkiä taukoja. Uusi albumi Lasimeri ilmestyi kahdeksan vuoden hiljaiselon jälkeen. Bändi ei ole ollut telakalla, vaan näkymättömissä. Yhtyeen laulaja Matti Johannes Koivu on pitänyt onneksi aktiivisella soolourallaan yllä odotusarvoja myös Ultramariinin suhteen.

Esikoisalbumi Juuri ja juuri olemassa (2003) nosti aikanaan kotimaiseen pop-musiikin uudelle tasolle, mutta henkilökohtaisesti se iski ihon alle. Elin tuolloin haastavia aikoja ja Ultramariini nuoli haavoja parhaiten. Muistan jopa kohdanneeni vappuna 2004 kruununhakalaisessa kebab-ravintolassa Matti Johannes Koivun ja jakaneeni silmätysten kiitosta Ultramariinin lohdullisuudesta. Kaikkea sitä artisti joutuukin ventovierailta kuulemaan.

IMG_5986Ultramariinissa viehätti tietenkin melodiarikas ja harkiten tuotettu musiikki sekä Ville Aallon vaikuttavat tekstit. Kun Ultramariini ilmoitti paluustaan, hämmästytti eniten Aallon jättäytyminen sivuun yhtyeestä. Kuka pystyisi tekemään yhtä tunnusomaiset sanoitukset uusiin lauluihin. Pestin nappasi vokalisti Matti Johannes Koivu, joka on soolourallaan näyttänyt kyntensä taitavana biisintekijänä. Kuultuani ensimmäisen singlen Sointu selvisi, että hän tavoittaa sanoituksissaan Ultramariinin hengen.

Vaikka olen kuunnellut Ultramariinia aina, en ole koskaan onnistunut näkemään heitä livenä. Silloin harvoin kun olisi ollut mahdollisuus, on ollut ylitsepääsemättömiä esteitä. Odotusarvot olivat korkealla. Kun keikasta ilmoitettiin, ostin lipun välittömästi. Pidin huolen, ettei mitään muuta menoa tulisi samalle päivälle. Keikkapaikaksi valikoitunut On The Rocks huoletti, sillä olen pitänyt sitä kehnon klubin maineessa. Paikka oli kuitenkin käynyt ison remontin ja mielenkiinnolla odotin muodonmuutosta.

Sisäänpääsy On The Rocksiin oli hidasta. Pitkä jono vei baarin halki ahtaaseen käytävään, josta portaat johdattivat alakerran klubiin. Lipun ennalta ostaneet joutuvat kököttämään saman ajan kuin ne, jotka ostivat lippunsa ovelta. Yhtä lailla jonotettiin narikkamaksuun ja lopuksi vaatesäilöön. Onneksi keikka alkoi vartin myöhässä, vasta kun porukka oli sisällä. Paikalle voisi tietenkin tulla ajoissa, mutta ongelmaan toivoisi jatkossa ratkaisua. Saniteettitiloihin ja baaritiskille ei ollut jonoja.

Klubin remontti oli onnistunut tilan käytön suhteen. Lava oli sijoitettu niin, että nyt sinne näki lähes kaikkialta hyvin. Toista oli ennen. Lavan taustalla oli iso taustakangas, missä heijastuivat biisien aikana vaihtuvat visualisoinnit. Keikka alkoi tyylikkäästi esikoisalbumin päättävällä Aulanko -kappaleella, joka nosti tunnelmaa asteittain oikealle tasolle. Merkillinen vapaus jatkoi kohottamista, kunnes tuli vuoro uunituoreelle materiaalille.

IMG_5993Uusi albumi soitettiin lähes läpikotaisin, josta vain Yksi jäi pois. Esikoisalbumilta kuultiin peräti kuusi kappaletta ja kakkosalbumilta Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005) -albumilta vain Huominen, tulisitpa nopeasti. Kolmannelta Ydin (2010) -albumilta esitettiin pari laulua. Pitkä tauko ei näkynyt yhtyeen soitossa. Keikka oli virheetön, vaikka sitä oli harjoiteltu vain parin julkisen keikan verran. Kosketinsoittaja Tuomas Ilmavirta on avain yhtyeen tunnistettavaan soundiin, rumpali Juri Kaskela ja basisti Teemu Vilmunen ovat dynaaminen rytmiduo. Keulilla Matti Johannes Koivun ääni tavoittelee utopiaa paremmin kuin kenenkään.

Ultramariini johdatti yleisön mielentilaan, jossa voi juosta Hämeenlinnan halkaisevan junaradan yli idästä länsipuolelle kaupunginpuistoon. Onneksi Hämeenlinnan voi löytää kaikkialta. Ville Aaltoa ei keikalla kaivannut, varsinkaan kun hänen tilallaan soitti tuntemattomaksi jäänyt pätevä kiertuekitaristi. Aalto voi keskittyä rauhassa lupaavaan Vuoret -yhtyeeseensä.

Ultramariini soitti lyömättömän keikan, joka oli alusta loppuun eheä. Yleisö yritti taputtaa sitkeästi bändin vielä toiseen encoreen, mutta siihen ei yhtye taipunut. Jäin kaipaamaan vain laulua Suudelma. Ilman sitäkin olin enemmän kuin tyytyväinen. Yhtyeen varautuneen avoin musiikki saattaa aueta hitaasti, mutta sen ääreen haluaa aina palata oli elämässä sitten mitkä moodit tahansa. Ultramariinin lauluista on turha etsiä huumoria. Se on vakavien ja kaihomielisten haaveilijoiden musiikkia.

img_5995.jpg

Settlista:

Aulanko
Merkillinen vapaus
Impressionisti
Tähtitieteiljä
Avaruudessa
Kalpea tähteni
Kaupunginpuisto
Huominen, tulisitpa nopeastiIMG_5990
Vaihtoehtoinen historia
Sointu
Aurinko
Elohopeaa
Sävelet
Lasimeri

Encore

Utopia
Koti

 

Franz Ferdinand (UK), Kynnet (Fin), Sea Allas Pool, Helsinki, 26.8.2018

Jos puhutaan post-punkista, niin The Strokes iski kovimmin viime vuosikymmenen alun amerikkalaisista uusista bändeistä, mutta ei mennyt montaa vuotta, kun Skotlannista mäjäytettiin takaisin. Franz Ferdinand onnistui Take Me Out –voimahitillään murtautumaan suoraan eturiviin. The Strokesin taso laski loistavan debyytin jälkeen, mutta Franz Ferdinand on pienen notkahduksen jälkeen varsin luomisvoimainen ja kiinnostava bändi edelleen. Tänä vuonna julkaistu Always Ascending on siitä elävä todiste.

IMG_5824Yhtyeen keulamies Alex Kapranos on ehtivä kaveri. Hän on mukana myös superkokoonpanossa BNQT, joka julkaisi viime vuonna esikoisalbuminsa. Muutama vuosi sitten Franz Ferdinand lyöttäytyi yhteen legendaarisen  The Sparksin kanssa ja siitä syntyi varsin freesiä jälkeä FFS-nimellä.

En ollut aikaisemmin nähnyt Franz Ferdinandia, mutta kun elokuun keikasta ilmoitettiin maaliskuussa, hankin liput hetimiten. Allas Sea Pool on Helsingin kiinnostavimpia keikkapaikkoja. Se tuli todettua viime kesänä originaalipoppoolla esiintyneen Dingon keikalla. Kesällä Sea Allas Pool paikkaa Helsingistä puuttuvan ison klubin puutteen, joka vetää pari tuhatta ihmistä, mutta taivasalla, säiden armoilla. Molemmilla altaan keikoilla on satanut vettä.

Aivan meren rannassa, maailmanpyörän alla ja uima-allaskompleksin kyljessä on konserttipaikalle ainutlaatuinen paikka. Edellisvuoteen nähden lavaa oli hieman siirretty ja nyt ohilipuva laivaliikenne vei enemmän huomiota. Stage on klubilavan mitoissa, mikä sopii hyvin lämmittelijänä toimineelle Kynnet-orkesterille. Näin kolmatta kertaa Teemu Tannerin johtaman kokoonpanon. Yhtyeen esiintymisrutiini alkaa olla hyvällä mallilla ja uutta materiaalia pukkaa sellaiseen tahtiin, että hitaampaa heikottaa. Kynnet on ehdottomasti kiinnostavimpia uusia orkestereja samaan tapaan kuin Teksti-TV 666 oli muutama vuosi sitten, mutta sillä erolla, että Kynsille ennustan pitempää elinkaarta. Tuore sinkku Raaputa kaljatuoppiin on oiva osoitus yhtyeen iskukyvystä ja se, että Alex Kapranos kehui bändiä ja kutsui heidät luokseen keikan jälkeen moikkaamaan.

IMG_0128

Kynnet

Franz Ferdinand tanssitti sadetakkeihin sonnustautunutta yleisöä vain reilun tunnin. Napakka keikka tuntui kestonsa puolesta lievältä pettymykseltä, sillä joitakin odotettua kappaletta jäi soittamatta. Siitä huolimatta keikka oli märästä tunnelmasta huolimatta energinen ja hyväntuulinen. Poissa oli nuutuneisuus, jota joskus konkareiden leipääntyneessä esiintymisessä havaitsee. Mieluummin sitä olisi joraillut Franz Ferdinandin tahdissa aurinkoisessa lauantai-illassa kuin ukonilmassa arkea vasten. Olosuhteisiin nähden keikka oli erinomainen, vaikka Alex Kapranoksen lavakarisma liikkeineen olisi sopinutkin suuremmallekin areenalle.

img_0124-e1535532561437.jpgKeikka alkoi tuoreen albumin tarttuvalla nimikappaleella Always Asending. Heti perään jatkanut Lazy Boy jatkoi samalla linjalla ennen kuin esikoisalbumin tunnelmiin johdattanut The Dark of the Matinée sai yleisön ensimmäisen kerran innostumaan isostiHitikäs Paper cages osoitti uuden materiaalin olevan korkeatasoista ja alusti hienosti tunnetuimpia kappaleita. Do You Want To -biisin aikana Kapranos laulatti koko Helsinkiä. Take Me Outin riffitykityksen jälkeen saatiin pieni suvanto, joka pohjusti keikan varsinaisen osuuden päättäneitä tarttuvia Love Illumination ja Ulysses-biisejä. Encoressa koko paketin kääri kasaan säkenöivä This Fire, joka teki joka ainoasta yleisössä olleesta pyromaaneja. Franz Ferdinand vakuutti olevansa hyvissä voimissa, eikä haittaa, jos yhtye ei astu enää isompiin saappaisiin, sillä Alex Kapranoksen ja kumppaneiden soittoa oli ilo seurata lähietäisyydeltä.

IMG_0123

Settilista:

Always Ascending

Lazy Boy

The Dark of the Matinée

Paper Cages

Walk Away

Come on Home

Michael

Do You Want To

Take Me Out

Feel the Love

Slow Don’t Kill Me Slow

Love Illumination

Ulysses

Encore:

Finally

This Fire

IMG_5814