Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2012

Lionel Richie (US) @ Hartwall Areena, Helsinki 14.10.2012

by

Lionel Richie @ Hartwall Areena, Helsinki

Näin keväällä ilmoituksen Lionel Richien keikasta, mutta ei paljoa hetkauttanut. Lähinnä kelasin, että onko mies vielä kiertokunnossa. Samaa ajatteli varmasti moni muukin, sillä kovasti oli tilaa areenalla. Permanto ja alakatsomo olivat takakaarteeseen saakka suht hyvin täytetty, mutta olisihan sinne muutama tuhat päätä vielä mahtunut. Täytyy nostaa Live Nationille hattua, että keksivät laittaa lippuja edulliseen hintaan Grouponin mailitse pamahtaviin tärppitarjouksiin. Citydealit sun muut nopeasti tehtävät superkaupat ovat tänä päivänä kovaa valuuttaa. Niinpä sain minäkin viime tiistaina mailin, että Lionel Richien konsertti 25€ hintaan. Mikä jottei. Tilasin samantien.

Monelle juurevamman musiikin ystävälle vilpittömän positiivisesti hymyilevä Lionel Richie on pelkkä balladipelle. Toisille hän on miespuolinen Whitney Houston, maailman giganttisimpien rakkauslaulujen tulkitsija ja luoja. Kuten viisu nimeltä Hello tunnetaan Telluksen joka kolkassa. Minulle itselleni Richie edustaa nostalgiaa sieltä 80-luvun alkupuoliskolta, jolloin ei voinut välttyä kuulemasta hänen tuotantoansa. Etenkin Richien musavideot ovat jättäneet tarkkojakin muistikuvia. Yhtään levyä en mieheltä omista, mutta tunnustan kuunnelleeni salaa isosiskon Can’t Slow Down (1983) albumia. Mielenkiintoinen trivia on muuten, että Hello julkaistiin vasta kolmantena singlenä. Sen verran hittipotentiaalista tavaraa albumilta löytyi.

Lionel Richie nousi megatähteyteen soolourallaan, mutta sitä ei kestänyt kauan. Oikeastaan vain kolme albumia ja sitten mies vaipuikin unholaan. Richie tosin ehti tehdä jo merkittävän uran 1970-luvulla. Hän oli yhden vuosikymmenen menestyneimpien funk ja soul-orkesterin laulaja ja biisintekijä. Tämä orkesteri totteli nimeä The Commodores ja on bändi vieläkin pystyssä tosin ilman Richietä. The Commodores on itsellekin sen verran merkittävä, että yksi vinyyli löytyy levykokoelmistani. Tässä faktaa niille, jotka pitävät Richietä vastenmielisen imelänä artistina. Eräs hyvinkin arvostettu Faith No More teki 90-luvun alussa komean version The Commodores-hitistä nimeltä Easy. Kyseinen kappale on Richien kädenjälkeä eikä alkuperäinen häpeä uudelle versiolle todellakaan. The Commodoresin alkumetrit kulkivat pitkin funkahtavaa ja sielukasta latua, kuten genren peruspilarit Brick House, Machine Gun ja Lady (You Bring Me Up) asiaa todistavat. Sitten Lionel Richie hiffasi miten tehdä toimiva hituri. The Commodoresin settilistassa Three Times A Lady ja Still olivat balladien paalupaikalla. Vuosikymmenen vaihtuessa Lionel Richie lähti soolouralle, kun Diana Rossin kanssa duetoima Endless Love lävähti listaykköseksi. Areenalle ei saatu Diana Rossia, vaikka Richie siitä vitsailikin. Yleisö sai tuurata Rossia.

Areenalla oli mukava istua konsertti alusta loppuun, varsinkin kun vertaa torstain kahden päällekkäisen keikan sukkulointia. Lämmittelijänä toimi Tuomo, jonka jätin tietoisesti väliin. Tuomon olen nähnyt aikaisemmin ja areenalämppärin rooli ei ole koskaan kadehdittava. Keikka alkoi aika tarkkaan ennakkotietojensa mukaan 20.30 ja kesti tunnin ja kolme varttia. Aikaisempia settilistoja tutkiessa pelkäsin puutuvani balladiralliin, mutta ei. Richien keikka oli hyvin rakennuttu ja vauhtibiisit ja rakkauslaulut vuorottelivat hyvässä rytmissä. Lionel Richie osoittautui kouliintuneeksi viihdyttäjäksi, jonka välispiikit olivat tarkoin suunniteltuja jopa itseironisia. Nimenomaan balladiosasto sai hauskoja sisäänjuontoja. Mikä ilahduttavaa myös, sovitukset rakkauslauluista olivat napakoita ja kestotkin kohdillaan. Ei ehtinyt kyynikko ärsyyntyä liikaa.

Lionel Richie aloitti keikan Hello-introlla, tietysti, jotta jengi muistaa minkä takia on halliin saapunut. Aika pian takapuolet nousivatkin areenan kuppituoleista, kun 2000-luvun loppupuolella julkaistu All Around the World alkoi tanssittaa väkeä. Richie ei ole millään tavalla yhtä tuottelias kuin moni maineikas singer-songwriter. Hyviä biisejä riittää kuitenkin monelta vuosikymmeneltä – lähinnä 70-80 -luvulta. Itselle kiinnostavinta antia olivat vanhat The Commodores styget kuten Fancy Dancer. Soolohiteistä My Destiny ja Running With the Night olivat raikkaita ja tietenkin kaikkien bailubiisien äiti All Night Long (All Night). Yleisö sai kuulla myös ne suurimmat Hello ja Say You, Say Me -hitit. Nenäliinoja ei tarvinnut kaivaa, mutta eihän niissä balladeissakaan mitään vikaa ole, jos niitä katsoo vaikka oman elämänsä kokemuskiikariensa lävitse.

Lionel Richien taustalla soitti viisihenkinen bändi ja homma taittui asiallisesti. Ainoa mitä jäi kaipaamaan oli kunnon torvisektio. Saksofonisti löytyi, mutta muut puhaltimet tulivat taustanauhalta. Richie itse keskittyi lauluun, mutta välillä istui flyygelin ääreen. Alkaa olla jo sääntö, että kuusikymppiset maailmantähdet ovat järjestäin tiukassa fyysisessä kunnossa. Eipä ole laulutaidotkaan Richiellä ruostuneet. Virkistävää muuten käydä areenakeikoilla, missä yleisö on pikkasen erilainen mitä perusrocklubeilla tottuu näkemään. Toki yleisö on aina artistinsa mukaista, mutta luulenpa suurimman osan miespuolisesta väestä saaneen tänä iltana toimia avec-roolissa. Lionel Richie julkaisi alkuvuodesta Tuskagee -albumin, jonka nimi on kunnianosoitus miehen synnyinkaupungille Alabamassa. Tuore albumi on duettoalbumi, missä vanhat hitit ovat saaneet kantrinsävytteiset sovitukset. Esimerkiksi Easyn tulkitsee Richien kanssa Willie Nelson. Kiertuekin tottelee Tuskagee-nimeä, mutta hieman ihmetyttää, että missä olivat ne kantrit ja duetot, sillä artisti veti aika uskolliset versiot biiseistään.

Lionel Richie tarjosi juuri sopivan sunnuntai-illan viihdepaketin. Yllätyksiä ei nähty, mutta mitäpä sitä Suomen ensivierailulta olisi osannut odottaakaan. Loppupuheenvuorossa mies lupasi tulla jo ensi vuonna uudestaan. Jos näin käy, saattaa Richie vetää areenankin jo täyteen. Uskon, että puskaradio puhuu hyvää miehen puolesta. Vielä lopuksi pientä viihdetietoutta. Jos on Hello käsittämättömän suuri hitti, on Lionel Richiellä sormensa myös eräässä yhtä suuressa kappaleessa. Hyväntekeväisyyshitti We Are the World on Richien ja Michael Jacksonin säveltämä. Sitä ei sentään areenan illassa kuultu. Onneksi.

Rival Sons (US) @ The Circus, Helsinki 11.10.2012

by

Edellä mainitun tarinan vuoksi pääsin The Circuksen lähes täpötäyteen saliin, kun illan artisti Rival Sons oli vetäissyt jo kiertueensa tyyliin mukaisesti uuden levyn avainbiisit. Ne siis jäivät kuulematta, mutta syyskuussa julkaistua Head Downia on sen verran tullut hinkattua, että muuten niin perinnetietoisesta perusbluesrockista raikaampina erottuvat biisit, mutta kuulematta jääneet Wild Animal ja Until the Sun Comes jäivät hieman kalvamaan mieltä. Ei huolta, nopeasti pääsin kuitenkin kiinni tunnelmaan. Vanhoista stygeistä Torture toimii kuin tauti ja samoin tykki läpimurtohitti Pressure and Time.

Kutakuinkin vuosi sitten nähty Rival Sonsien Tavastian keikka iski puun takaa, vaikka Pressure and Time albumia kuten myös omakustanteista esikoisalbumia Before the Fire oli tullut kuunneltua jonkin verran. Tästä huolimatta bändin live-esitys oli jotain sellaista mitä ei ole koskaan aikaisemmin tullut nähtyä. Olin äimänä ja aika moni muukin. Kaikki ne, jotka ovat nähneet bändin, ovat saaneet vastaavaa tulitusta kuunnella viimeksi reilut 30 vuotta sitten. Jotkut ovat verranneet orkesteria Black Crowesiin, mutta kyllä itse näen esikuvat siellä 60-70 -lukujen esikautisella bluesrockin aikakaudella. Bändistä tuli kirjoitettua jo Ruisrockin yhteydessä, missä näin valitettavasti vain soittoniekkojen keikan jamitteluun sortuneen loppuosan.

Los Angelesista kotoisin olevan Rival Sonsin ura on lähtenyt nopeasti nousukierteeseen ja heille voi jopa veikkailla Black Keysin kaltaista menestystä. Perinnetietoinen bluesrock tosin ei ehkä iske heittämällä suureen yleisöön tai indiepiirien tiedostavaan ja uutta hakevaan sakkiin, vaikka ainesta kaikkeen on. Laulaja Joe Buchanan on orkesterin henkevä dynamo. Komeaääninen tulkitsija on opetellut maneerinsa tarkasti niin Jim Morrisonilta kuin Robert Plantilta. Rumpali Mike Mileyssa on voimaa kuin pienessä kylässä ja kitaristi Scott Holidayn on soitossaan tarkka, vaikkei mikään Jimmy Page olekaan. Basisti Robin Everhart hoitaa hommansa eleettömän tyylikkäästi kuten pitääkin.

Tosiaan missasin Ken Stringfellown vuoksi keikan alkupuoliskon ja liukenin paikalta ekan encorena kuullun kauniin Face Of Light jälkeen. Siitä huolimatta tuntui, että annos oli riittävä. Jopa vähän sellainen, että tämä on jo nähty ja tarvitseeko usempaankaan kertaan enää bongata. Led Zeppelinin reunion ja kiertue on ollut vaikka kuinka pitkään märkä päiväuni ja nyt sitä on saanut nähdä aavistuksen Rival Sonsin parissa. Tuntuisivatko Zeppeliinitkin nyt samalta tai paremmalta? Tuskin vanhat ukot nykykunnossa pärjäisivät LA:n miesten verestävälle otteelle, vaikka Rival Sons on omissa biiseissään esikuvistaan vielä aika kaukana. Rival Sons avaa ikkunan menneeseen maailmaan, mutta siitäkin huolimatta meiningistä tuli fiilis, että jaksaako sitä katsoa enää montaa kertaa.

Rival Sons on saanut nopeasti Euroopassa suuren suosion toisin kuin kotimaassaan ja combo tulee varmasti vierailemaan Suomessakin vielä useasti, sillä fanijoukko täällä kasvaa nopeasti. Itse en ole varma seuraavasta kerrasta, varsinkaan, jos olen hölmöydessäni buukannut liput samaan aikaan toiselle keikalle. Voi olla, että kukkopojat eivät mahdu enää Tavastialle tai hieman suuremmalla The Circuksen lavalle. Festarit vetää varmasti kuten tänä kesänä Ruisrock ja Ilosaari, mutta onko seuraava puhdas oma keikka jo areenalla. Sitä auttaa varmasti bändin ahkera kiertäminen, mutta tärkein avain on se ensimmäinen mainstream-hitti, joka vielä ekoilta levyiltä puuttuu.

Ken Stringfellow (US) @ Bar Loose, Helsinki 11.10.2012

by

Viikko ennen Ken Stringfellow’n keikkaa aloin epäillä, että pienehkö Bar Loosen klubi menee tukkoon ja pitkään diggailemani artisti jää näkemättä. Siispä reippaana ostin lipun ennakkoon. Muutamaa päivää ennen keikkaa sain viestin ystävältä, että olenko kiinnostunut Rival Sonsin keikasta. Totta kai olen, mutta olin jo ostanut lipun sinne aikaisemmin. Hetkeä myöhemmin tajusin, että Stringfellow ja Rival Sons soittavat samana päivänä. Illasta oli siis koitumassa laatuisa pienimuotoinen festivaali. Sittenpä selvisi ikävä fakta, että artisteilla on tismalleen sama showtime. Kyllä. Ja minulla lompakossa molempiin tapahtumiin tiketti. Kenin lipusta pulitin 10€ ja Rival Sonsien 32€. Hintaerosta huolimatta Stringfellow kiinnosti enemmän, mutta kummastakaan keikasta en tohtinut luopua.

Valitsin Ken Stringfellow’n illan aloittajaksi ja laskeuduin Loosen alakertaan, missä Seatllen mies akustisen kitaransa kanssa loi heti kättelyssä poikkeuksellinen intiimin tunnelman. Samaa fiilinkiä muistelin Kenin edelliseltä näkemältäni soolokeikalta Tavastialta 8 vuoden takaa, jolloin mies oli kiertämässä mestarillisen Soft Commands -albumin puitteissa. Tavastian iso sali kuitenkin nakersi hieman intiimiyden reunoja.

Ken Stringfellow’n pitkään uraan mahtuu noste 90-luvun voimapopin aallonharjoilla The Posiesin riveissä. Bändi teki komeat Frosting on the Beater (1993) ja Amazing Disgrace (1996) -levyt ja toimii edelleenkin, vaikkakin välillä pitkin tauoin. The Posies on vieraillut laskujeni mukaan kolme kertaa Tavastialla ja jokainen veto on jättänyt legandaarisen maineen. Bändin 2000-luvun tuotanto Every Kind of Light (2005) ja Blood/Candy (2010) ovat olleet myös erittäin kelvollisia, mutta ilman edellisen vuosikymmenen suurta suosiota. The Posiesilla on kuitenkin vakaa fanipohja peräpohjolaa myöten. The Posiesin ydinkaksikon toinen osapuoli Jon Auer tekee myös soolouraa aina bändin huilatessa, mutta ei ole päässyt yksinään samalle tasolle kuin kollegansa Stringfellow, joka sai juuri julkaistua neljännen sooloalbuminsa Danzig in the Moonlight. Stringfellow on työmyyrä ja muitakin projekteja löytyy ja luottotehtäviä kuten toimia edesmenneen R.E.M yhtyeen kiertuekosketinsoittajana. Lisäksi mies on tehnyt legendaarisen Big Starin kanssa In Space -albumia sekä norjalaisen The Disciplinesin kanssa parikin plattaa ja paljon muutakin värkkäystä löytyy miehen historiasta.

Ken soitti vuoroin kitaraa vuoroin lauloi koskettimien ääressä istuviltaan ja siinä se Loosen ongelma olikin, että seisovan yleisön seasta ei tahdo nähdä pitempikään veijari artistia, koska lava on niin matala. Stringfellow’ta kyllä kelpasi pelkästään kuunnellakin. Miehen sielukas laulu osuu maaliin. Fiilis oli heti korkealla ja etenkin alkupäässä kolmantena kuultu uusi biisi Even the Forgers Were Left  Fingering the Fakes imaisi mukaansa tyylikkään riisuttuna tulkintanta. Sitten aloinkin stressata Rival Sonsien aloitusaikaa. Montako biisiä ovat jo soittaneet? Onneksi sain tekstarin paikanpäältä, jossa kerrottiin Rivalin aloittaneen varttia yli kymmenen. Taktikoin niin, että kuuntelen Stringfellow’ta reilu puoli tuntia ja sitten singahdan The Circukseen. Onneksi etäisyyttä ei ollut kuin viiden minuutin kävelyn verran. Ennen kuin jätin Stringfellow’n tunnelman kuulin eräältä rock-poliisilta, että Ken oli heittänyt eilen Tampereella kahden ja puolen tunnin keikan. Tästäpä syntyi ajatus, että Rival Sonsien jälkeen on palattava Looseen. Niin teinkin.

Ken Stringfellow

Ken Stringfellow ja rauhoitettu häirikkö @ Bar Loose

Rival Sonsista kerron omassa artikkelissa vaikka melkein festarityyliin pitäisi paukuttaa tähän samaan. Tosin jos on kyseessä eri klubi, on silloin oman otsakkeen paikka. Palasin siis Bar Looseen ja siellä seisovan ihmismassan takana ei laulanutkaan enää Ken Stringfellow. Soitto oli keskeytynyt, kun järkkäri oli heittämässä ulos salin takaosassa riehunutta adhd-fania, joka oli intoutunut vetämään muita häiritsevää breakdancea. Järkkäri ei saanut miestä taltutettua, mutta sitten astuikin itse Stringfellow lavalta setvimään tilannetta. Eipä mennyt kuin hetki, kun kundi sai halauksen Keniltä ja käden, joka opasti miehen aitiopaikalle lavalle kuuntelemaan keikkaa. Järkkäri oli lyöty mies, auktoriteetti oli olematon artistin vieressä. Stringfellow jatkoi keikkaa vielä reilun puolen tunnin ajan ja tuntui, etten olisi ollut keikalta lainkaan poissa. Sain kun sainkin nauttia reilun tunnin miehen mainiota esiintymistä.

Stringfellown tulkinnat omista biiseistä oli sovituksiltaan hieman samankaltaisia, mutta vaikuttavia. Yleisöä oli ehkä sen sata päätä, mutta tyytyväisyys huokui joka kasvolta. The Posies ja etenkin Stringfellow -fanit saivat reilun kaksi ja puoli tuntia kokea persoonallista keikkaa. Jos riitti musiikkia, riitti myös lämminhenkistä jutustelua yleisön kanssa. Stringfellow oli paikoin sympaattisen kömpelö puuhastelija, mutta kaikista toimista paistoi yleisöstä välittäminen ja kaikkensa antaminen. Loppukiitoksissa paljastui, että lavalla oli vieraillut myös joku Lotta, mutta mitä olivat duettoineet jäi vain arvailuksi, mutta ehkäpä sen kauniin Doesn’t It Remind You Of Something -dueton, jonka Ken laulaa uudella pitkäsoitollaan Charity Rose Theilenin kanssa. Keikan päätteeksi Ken kehotti yleisöä ostamaan albumeja lavan reunalta, ja kappas, kukapa muu plattoja kauppasi kuin mies itse. Tulipa hankittua uutukainen ja Stringfellow’n omistuskirjoituksella varustettuna. Kannessa luki mustalla tussilla tuikattu teksti oven fresh. Se oli fiilis koko keikasta, vaikka paloista omalle kohdalle rakentuikin.