E Street Punks @ Golden Classics Café & Bar, Helsinki 2.10.2015

FullSizeRenderKutsu “Vuoden ulostulo 2015” –tapahtumaan kiihotti sen verran uteliaisuusnystyröitä, että piti käydä tarkistamassa millaisen bändin ulosmarssista oli kyse. En ole vastaavaan törmännyt aikaisemmin. Kutsu napsahti sähköpostiin pari kuukautta ennen tilaisuutta ja salamyhkäiset teaser-musiikkivideot antoivat maistiaisia tulevasta. Näytteiden perusteella kyse ei ollut nuorten poikien päiden nostosta, vaan jantterit paljastuivat aikuisiksi miehiksi.

Vielä hetki ennen tilaisuutta emmin kannattaako paikalle raahautua, sillä teaserit eivät lunastaneet ihan sitä uhoa, mitä ”vuoden ulostulo” lupaili. Epäilyksistä huolimatta suuntasin Helsingin Jätkäsaareen, missä sijaitsee mainio Golden Classicsvintage-kuppila nimeltä Golden Classics Café & Bar. Kahvilastatuksesta huolimatta paikassa myydään myös amerikkalaista retroroinaa. Lars Sonckin suunnittelema makasiinirakennus on mitä oivallisin paikka kaupata jenkki-ihmeitä, sillä amerikkalaisempaa paikkaa ei Helsingistä löydy. Kun astui kapakan terassille meren ääreen, tuntui kuin olisi hengittänyt ilmaa Brooklynin rantamilla. Golden Classics yllätti myös sillä, että paikka täyttää pienen klubin vaatimukset. Lavalla esiintyy silloin tällöin artisteja, mutta pääosin yksityistilaisuuksissa.

Ennakkoon kerrottiin, että vuoden ulostulijan nimi tullaan paljastamaan klo 20 ja soitto alkaisi puoli tuntia myöhemmin. Ehdin juuri nimen julkaisuun. Edessäni baariin astelivat Pojat –yhtyeen Miika Söderholm ja Kaide Haikonen sekä Ne Luumäistä tuttu Joey Luumäki, joten ihan mistään harrastelijailtamista ei todennäköisesti ole kyse. Sitten koitti aika laskea seinäkangas alas. Nimeksi paljastui E Street Punks. Ensireaktio oli shokki. Voiko kornimpaa nimeä uutta tarjoavalle orkesterille keksiä? Okei, jos yhtye soittaa punk-versioita Bruce Springsteen & E Street Bandin tuotannosta, niin sitten nimi on passeli. Mutta ei. E Street Punks soittaa suomenkielistä rokkia, jossa on vaikutteita Springsteenistä, vanhasta soulista ja ramopunkista. Miksei silloin nimikin ole suomenkielinen, vaikka parodinen väännös kuten Ne Luumäet oli aikoinaan.

Kun bändi asteli lavalle, alkoi skannaus ketä tyypit oikein ovat. Viidestä jampasta kitaristi vaikutti tutulta ja The Duke –nimeä kantava jamppa oli tietenkin Harri Montonen eli Ne Luumäestä tuttu Heko. Muut eivät soittaneet kelloja. Laulajan virkaa hoiti Juhana, rumpujen takana istui Mikko, basson hoiti Teemu ja lisäksi bändissä touhuaa kaksi saksofonisti/koskentinsoittajaa Ulle ja Otso. Kombo oli kuulemma treenannut paljon, mutta ihan siltä meininki ei alkuun vaikuttanut. Luvatun maan tunnelmia jäljitellessä onnahdeltiin, mutta heti kun kumarreltiin punkin puolelle, soitto kulki paremmin.

E Street PunksKeikka ei jättänyt epäselväksi kenen bändistä on kyse. The Duken karisma ja lavakukkoilu olivat omaa luokkaa verrattuna muiden varovaiseen liikehdintään. Bändin biisit ovat The Duken kynästä ja parhaimmillaan ne ovat keskivertoista suomirokkia. Hyvästi pikkuinen ja Tää on kaikki tässä voisivat saada mukavastikin soittoa maakunnan radioissa, varsinkin kun laulaja Juhanan ääni muistuttaa välillä n Olli Lindholmia. Sekaan mahtui myös kiinnostavia käännös-covereita Roky Ericksonilta ja The Clashilta sekä pari alkukielellä heitettyä kipaletta, joista Wilson Pickettin Land of Thousand Dances on kulkenut vuosikymmeniä sen verran isoissa saappaissa, että niitä ei ole kenenkään helppo täyttää.E Street Punks

Heko Luumäki oli biisintekijä jo Ne Luumäissä. Luovuutta riittää edelleen, siitä kertoo nippu uusia kappaleita, mutta mitä bändi aikoo niillä tehdä. Oliko ulostulo vain astuminen keikkalavoille vai julkaiseeko bändi mahdollisesti albumin piakkoin? Ilman pitkäsoittoa matka tuskin jatkuu laitakaupungin keikkaluolia pidemmälle. Sitä taitaa havainnollistaa myös bändin biisi Heitä hyvästit Tavastialle. Vuoden ulostulijan titteliä E Street Punks tuskin saavutti, mutta positiiivinen uho ja jämäkkä itseluottamus eivät ole pahitteeksi. Koskaan ei ole myöskään liian kliseistä julistaa vapauden ja rakkauden ilosanomaa.E Street Punks -nimmarit

Ei siis jäänyt epäselväksi, mistä E Street Punksin jätkät on tehty. He ovat sielunsa rokille menettäneitä opetuslapsia, jotka kävelevät mestarin perässä vaikka vetten päällä. The Duke ja kumppanit eivät häpeile näyttää esikuviansa ja heidän rakkautensa rokkiin kumpuaa sydämestä. Bändin slogan: ”Rock ’n’ rollia aikuisille – ja sellaisiksi aikoville” on rehellinen ilmaisu siitä, että aikuinenkin saa leikkiä rokkilaatikolla, jossa kestävimmät hiekkakakut ovat legendojen tekemiä. Uusien omien kakkujen tekeminen on haasteellista, mutta jos ei ota liikaa mallia muista, kuuntelee omaa ääntänsä ja luottaa perusasioihin, saattavat nekin kestää rankemmatkin sateet.

Manic Street Preachers (UK), Public Service Broadcasting (UK) @ The Circus, Helsinki, 7.5.2014

Nykyään keikkojen aloitusajat vaihtelevat kovasti ja aika harvoin tietoa löytää helposti, varsinkaan järjestäjän nettisivuilta. Kun haeskelin Manic Streets Preachersin keikan aloitusaikaa, huomasin lopulta Live Nationin sivuilta, että iltamat starttaa klo 20.00 lontoolainen elektroduo nimeltä Public Service Broadcasting. Pikakuuntelu Spotifyssa kannusti olemaan mestoilla kerrankin ajoissa. Aloitusbiisi soi jo eetterissä sisään astuessa. Ensivaikutelma oli karmaiseva, kun narikkaan kuului vain epämääräistä särökitaraa ja rumpujen mäiskettä. Volyymit tuntuivat olevan tapissa ja soundit seinillä. Onneksi miksaus alkoi tasoittua pian ja loppua kohden duo tarjosi erinomaisen visuaalismusikaalisen kokemuksen.

PSB

Public Service Broadcasting @ The Circus, Helsinki

Bändin tuotanto nojaa vanhoihin brittiläisiin valistuselokuviin, joita keikan aikana projisoitiin kankaalle. He ovat säveltäneet ikään kuin soundtrackin vanhoihin 1940 ja 1950 -lukujen filmipätkiin tai toisaalta voidaan ajatella, että filkat ovat aines heidän musiikkiinsa, sillä Public Service Broadcasting käyttää myös vanhojen elokuvien ääniraitoja ja kertojaääntä keskeisinä elementteinä musiikissaan. PSB:n säveltämä musiikki on melodista elektropoppia, jota taiteilijanimien taakse kätkeytyneet kitaran, mandoliinin ja syntsat hoitava J. Willgoose ja rumpali Wrigglesworth soittavat ilmavasti. Harvemmin elektromusiikki toimii livenä pelkkänä auditiivisena kokemuksena, mutta nykyään lähes poikkeuksetta syntetisaattorivetoiset bändit tarjoavat jotain elämyksellistä visuaalista kuten Kraftwerk 3D-show’llaan.

Sen verran innostuin bändistä, että pari biisiä pääsi heti juoksumusalistalle. Rennon letkeää, mutta maisemia maalailevaa materiaalia tarjoaa esimerkiksi bändin komein tekele Everest, jonka video kuvaa ensimmäisiä yrityksiä kavuta korkeimman vuoren huipulle. Yhtyeen toinen tarttuva menopala on Spitfire, joka taas kertoo brittien toisen maailmansodan ilmojen hävittäjä-ässästä. Filmit ovat vaikuttavia, tietenkin nostalgisia, mutta ajan myötä niitä katsoo huvittunein silmin. Keskiviikon iltamat alkoivat siis virkistävästi ja 40 minuuttia on tismalleen oikea aika lämppärille ennen pääaktia.

Pääesiintyjä Manic Street Preachers oli merkitty alkavaksi 21.15. Intro alkoi soida minuutilleen ja viisihenkinen kiertuekokoonpano rynni lavalle. Heti kärkeen Motorcycles Emptiness ja meininki tavoitteli spiraalin muotoisissa kattostrusseja. Tupa oli täynnä. Ylibuukattu. Uskallan väittää, että nyt oli päästetty joko vippiläisiä liikaa tai lipunmyynnissä oli ahnehdittu. Muuten kova keikka sai ilkeän sivumaun, kun liikkuminen keikan aikana väentungoksessa baaritiskille tai saniteettitiloihin oli tuskaista. Samaa ongelmaa ei tietenkään ollut lämppärin aikana ja siksi sitä on mukavampi muistella lämmöllä jälkeenpäin.MANICS 2

Manic Street Preachers on ollut bändi jota olen seurannut satunnaisesti. 1990 -luvulla breikanneista brittibändeistä se on kiinnostavimpia ja niitä harvoja, joka ei ole hyytynyt, vaan jatkaa elinvoimaisena ja tuotteliaana edelleen. En kuitenkaan ole nähnyt bändin ainuttakaan Suomen keikkaa aiemmin. Eka kerta jännittää aina, mutta kun bändin repertuaarista löytyy liuta hittibiisejä, niin silloin ennakko-odotukset täyttyvät helpommin. Mikä parasta bändin jätkät olivat vedossa. Lähtökohta Helsingin keikalle oli hyvä, sillä ilta oli myyty kiertueen konserteista ensimmäisenä loppuun ja sen myös aisti yhtyeen esiintymisestä.

Manics perustettiin Walesin Blackwoodissa 1986, mutta ensimmäinen pitkäsoitto Generation Terrorists näki päivänvalonsa vasta 1992. Sen jälkeen yhtye onkin julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja. Tulevana kesänä julkaistaan 12. albumi Futurology, jolta keikalla tarjottiin kolme makupalaa. Läpimurto tapahtui Everthing Must Go (1996) aikaan ja viimeistään This Is My Truth Tell Me Yours (1998) -albumilla. Tuoreimman albumin sinkkujulkaisu Walk Me to the Bridge tuo taas mieleen bändiä loputtomasti varjostavan tragedian. Manicsien alkuaikojen rytmikitaristi ja pääasiallinen sanoittaja Richey Edwards katosi 1995. Hänen autonsa löydettiin sillan vierestä, jolta moni oli hypännyt viimeistä kertaa. Vasta 2008 hänet julistettiin oletettavasti kuolleeksi.

Manicsien nokkamies on James Dean Bradfield, jonka syvältä kumpuava laulu
on bändin erityisiä tuntomerkkejä. Siinä on jotain samaa voimaa kuin edesmenneen The Arkin Ola Salon tavassa laulaa täysin palkein. Enemmänkin virkamiestä muistuttava Bradfield liidaa myös kitaran. Bassoa soittaa rock-katu-uskottavampi Nick Wire, joka hoitaa myös kantaaottavat sanoitukset. Ei tosin yhtä kärkkäitä ja poliittisia kuin kadonneen Edwardsin kynästä lähteneet laulut. Rumpuja on hakannut alkuajoista lähtien Sean Moore. Kiertuetukea antavat Wayne Murray rytmikitarallaan ja Nick Nasmyth koskettimillaan.

MANICS 1

Manic Street Preachers @ The Circus, Helsinki

Jos keikan aloitusbiisi oli onnistunut, heti perään kuullut You Stole the Sun From My Heart ja (It’s Not War) Just the End of Love pitivät tunnelman korkealla. Tulevalta Futurologylta kuultu Europa Geht Durch Mich ja nimibiisi lupaavat elektronisempaa suuntaa päinvastoin kuin edellisen Rewind the Film (2013) -albumin nimibiisi, joka taas edusti herkempää ja akustisempaa Manicsien tuotantoa. Bändin esikuva on ollut julkisesti The Clash ja punkimmalla otteella ura alkoikin. Esikoisalbumilta kuultiin Stay Beautiful, You Love Us ja ensimmäisenä encorena kuultu väkevä Motown Junk, vaikka bändi ei tapojensa mukaan koskaan poistu lavalta. Varsinaisen setin päätösbiisinä kuultu iskelmällinen Show Me The Wonder voisi soida käännöksenä iskelmäradiossa, ja ilmankos keikalla oli paljon varttuneempaa väkeä, sitä jota näkee enemmän Katri-Helenan konsertissa. Keikan päätti bändin suurimman stadionpotentiaalin omaava If You Tolerate This Your Children Will Be Next, jonka sanoma on aina ajankohtainen tässä jästipäisessä maailmassa. Keikka sisälsi kaikkiaan 22 biisiä ja kestoa oli napakka tunti 35 minuuttia. Se on hyvä kesto keikalle ja siihen pääsee näinkin isolla laulumäärällä, kun biisejä ei venytetä turhiin jamisessioihin. Toki yleisöä laulatettiin jo heti ekasta biisistä alkaen, mutta maltillisesti.

Ensimmäinen Manics -kokemus oli siis komea lukuun ottamatta tupaten täyden salin ahtauden aiheuttamaa ahdistusta. Tavastialla en ole samaan väentuuppailuun joutunut, vaikka ovella olisi sold out -kyltti. Keikan sai nähdä 48,50 eurolla, mikä on kova hinta, mutta klubitunnelmissa areenalle kelpaavasta bändistä just ja just siedettävä. Kiitos kaverille, joka kärkkyi liput, sillä ne myytiin nopeasti loppuun.

 

 

 

The Vibrators (UK) @ Semifinal, Helsinki 25.5.2012

Originaliteetti on sana, jolla on monumentaalinen status rokkifoorumeilla. Suuria mestareita ovat ne, joiden kynästä ovat lähteneet klassisimmat sävelet ja terävimmät lyriikat. Ei niistä tämän enempää. Puhutaanpa mieluummin alkuperäiskokoonpanoista. Pete Best nousee aina huulille kun aiheena on The Beatles. Hän oli orkesterin alkuperäisrumpali, joka sai lähteä lätkimään kauan ennen kuin bändistä tuli suositumpi kuin Jeesus. Pete saattoi olla heikompi kannunhakkaaja kuin Ringo Starr, mutta alkuperäisjäsenyyttä häneltä ei vie kukaan pois.

Tänä päivänä monet populaarimusiikin dinosaurukset alkavat olla jo sen ikäisiä, että viikatemies on tehnyt luonnnollista karsintaa ja alkuperäisjäsenten määrä on jäänyt vähemmistöksi. Moni uusi soittoveijari on istunut musiikillisesti joukkueeseen kuin plektra etusormen ja peukalon väliin, mutta harva on kavunnut alkuperäishemmojen asemaan. Melkein voisi väittää, että alkuperäisyys synnyttää karismaa, vaikkei sitä luonnostaan olisikaan. Poikkeuksia toki on, kuten Ron Wood, joka asettui ensiksi Small Faces-orkesteriin, josta toki tipahti Small -etuliite pois ja muutenkin syntyi aivan toisenlainen bändi, sekä liittyi myöhemmin The Rolling Stonesiin. Kumpaisessakin combossa Wood on saavuttanut alkuperäisjäsenen aseman.

Yhtyeitä hajoaa, uusbändiperheitä perustetaan. Joku lähtee soolouralle, jollekin keikkailu ei vain maistu vanhainkotiin saakka. Siksipä moni kokoonpano on rakennettu uusille harteille, jonka laella vielä vanha pää keikkuu. Kyllä alkuperäisyydellä osataan myös ratsastaa, nimittäin taitaa Sweet kiertää peräti kahdella eri line-upilla maailman lavatansseja.

Semifinalin lauteille nousi britti-punkrockin uudisraivaajiin lukeutuva The Vibrators. Vielä vuosi sitten bändin keulilla olisi keikkunut alkuperäislaulaja-biisintekijä Knox, mutta nyt taustalla hääräsi ainoana alkuasukkaana rumpali John ”Eddie” Edwards. Knox liukeni soolouralle. Lähtökohta oli hitusen skeptinen, että kuulostaako veto lainkaan alkuperäisestä bändiltä. No, mutta jos 1976 perustetun soittokunnan rumpujakkaralle istuu 36 vuotta kattiloita hakannut jamppa, nousee käsi lippaan.

Keikka starttasi klo 23.40. Sitä ennen Semifinalin satapäiselle väelle oli soittanut settinsä Suomiremmi nimeltä Kerho. Heitä en valitettavasti ehtinyt näkemään. Ekana rävähti ilmoihin Bad Time esikoisalbumi Pure Manialta. Lauluosuutta veti rumpujen takaa Eddie ja kyllä siinä kyyryssä soittoasennossa tuli mieleen The Bandin vastakuollut Levon Helm tai miksei myös kansallissankarimme Remu Aaltonen. Myöhemmin lauluvastuu jakaantui lähinnä Eddien ja basisti Pete Honkamäen kesken. Kitaristi Nigel Bennett pääsi myös vetämään Judy Says (Knock You In the Head) -rallin. Tämäpä se keikan suurin ongelma olikin. Kukaan näistä hepuista ei ole ihan eturivin huutaja. Hyvä meininki oli yllä heti alkuiskusta lähtien, mutta jotenkin sitä kaipasi vähän ruostuneemmallekin laivalle kapteenia. Eddie tavoitti kannujen takaa ehkä sellaisen perämiehen tittelin.

Semifinal on rock-pyhättö Tavastian kainalossa erinomainen keikkapaikka. Liian harvoin tulee käytyä, koska normaalisti listalla on vain tulokkaita, joihin ei vain aika riitä tutustua. The Vibrators oli Semifinalin mittoihin todella iso nimi ja se siinä vetikin puoleensa – nähdä legenda pienessä soittoluolassa. Helsingin live-tarjonta on viikonloppuisin runsasta ja eipä ollut hankaluuksia ostaa 12€ lippua ovelta. Tupa täyttyi sopivasti ja paikalle oli saapunut tiedostavien punkrock-ystävien lisäksi myös uteliaita ohikulkijoita. Harvoin sitä pääsee näin iholle bändiä, joka on kiertänyt suttuisia klubeja iät ja ajat, vaikka nojaileekin baaritiskiin.

Keikka kesti sen tunnin, mitä punk-rock-esitys saa maksimissaan kestää. Vikana biisinä kuultiin Automatic Lover, joka lie bändin isoin hitti Britanniassa, mutta ei suinkaan kolmen parhaan biisin joukossa. Palkintokaappiin nostaisin mieluummin jo edellä mainitun Judy Says (Knock You In the Head) -biisin sekä R.E.M in Mike Millsin coveroiman Baby Baby että ohittamattoman genreklassikon Whips and Furs. Encoressa meininki nuoli kattoa siihen malliin, että pari jamppaa kapusi lauteille heiluttamaan lahkeitaan. Se on helppoa Semifinalissa.

Ei ole isoa bisnestä pyörittää punk-klassikkobändiä, jos sata ihmistä ostaa lipun. Ilmankos keikkamyynti on myös Eddien harteilla, sitä on helppo hoitaa samalla kun soittelee rumpuja. The Vibrators kiertää aktiivisesti ja pakkohan se on, jos musisoinnilla haluaa ansaita leipänsä. Bändi on kalunnut Suomea aikaisemminkin, mutta meikäläiselle keikka oli ensimmäinen. Aika pitkään Joe Strummerin näköinen basisti Pete piti hämäläisyytensä piilossa ja aika monelle oli varmaan yllätys, kun ekan kerran kiitos ja muutama muukin suomenkielinen sana tuli ulos, että kaveri kuuluu meidän heimoon. Pete Honkamäki lähti Lontooseen No Direction -bändin matkassa ja liittyi jo useita vuosia sitten The Vibratorsin riveihin. Liekö side suomalaisuuteen syntynyt jo 80-luvun alussa kun Knox teki Fallen Angels nimen alla albumin Hanoi Rocksin jätkien kanssa. Tamperelaissyntyinen Honkamäki on The Vibratorsin juniori ja kyllä virtaa tuntui riittävän lavalla rutkasti. Ei voi mutta todeta, että hatunnoston arvoista, kun kaveri on näinkin legendaarisen bändin etulinjassa. Sitähän voi mielessä leikitellä ajatuksella, että jospa Suomipoika soittaisi vaikka The Buzzcocksin tai peräti menneisyyden mestarin The Clashin riveissä. Siinä ei alkuperäisyys paljoa painaisi.