Lea Porcelain (Ger) @ Auster Club, Berlin, 12.2.2017

Berliinin Kreuzbergin itäosassa lähellä Speer-joen rantaa sijaitsee Pücklerstraßella mainio rokkiluola nimeltä Auster Club. Sunnuntai-illan pikkupakkasessa tallustellessa seutu vaikutti kovin vaitonaiselta himmeiden katuvalojen hämyssä. Tästä huolimatta klubi myytiin loppuun. Vielä tulokkaan viittaa kantava post-punk-bändi Lea Porcelain kiinnostaa berliiniläisiä. Paljon on itsekin tullut nähtyä lupaavia artisteja, joista ei ole sitten tullut mitään ihmeellistä. Lea Porcelain on yhtye, jolle uskallan ennustaa valoisaa tulevaisuutta indie-piireissä.

Auster Clubiin ei myyty ennalta lippuja, vaan 5 euron tikettejä sai vasta ovelta. Keikka oli ilmoitettu alkavaksi kello 20:00, joten saavuin paikalle puoli tuntia aikaisemmin varmistaakseni sisäänpääsyn. Hyvä niin, sillä pian klubi oli ääriään myöten täynnä. Hintataso on pääsylippua myöten huokea. Narikka vaivaisen euron ja Berliner Pilsner tarttui käteen 2,80€ hintaan. Koko touhu kolme kertaa halvempaa kuin Suomessa. Helppo ymmärtää miksi kulttuuriväki viihtyy Kreuzbergissä.

fullsizerenderLea Porcelain nousi nelihenkisenä lavalle vasta kello 21.00. Sitä ennen saimme kuulla runonlausuntaa, joka ei olisi huonompi tapa lämmitellä esityksiä Suomessakaan. Lea Porcelainen ytimen muodostaa kaksikko Julien Bracht ja Markus Nikolaus, mutta kiertueella heitä vahvistaa kitaristi ja rumpali. Bracht ja Nikolaus vaikuttavat sekä Berliinissä että Lontoossa, missä he ovat viimeistelleet myöhemmin tänä vuonna julkaistavaa debyyttialbumia. Tähän mennessä Lea Porcelain on julkaissut vain EP-levyn ja singlejä. Residency tour nimellä siunattu minikiertue ulottuu Berliinistä, Hampurin, Lontoon kautta Pariisiin.

Kuuntelin ennalta bändiä Spotifyista ja se teki vaikutuksen muutamalla biisillä. Odotukset live-vetoon olivat suuret ja kyllähän ne aika hyvin lunastuivat. Lea Porcelain on kuunnellut läpi britti post-punkin suuret nimiä kuten Joy Division, Echo & The Bunnymen ja The Cure. Vaikutukset ovat selvät, mutta siitä huolimatta Lea Porcelainessa on jotakin tuoretta ja ehkä se kaikkein oleellisin – kyky tehdä hyviä kappaleita. Bändi aloitti mainiolla Out is In –kappaleella, joka nappaa hypnoottisesti messiin heti alkutahdeilta. Muita mainittavia biisejä bändin tuotannosta ovat Similar Familiar ja uunituore sinkku Bones. Jos bändi pystyy pitämään yllä vastaavan laatutason myös pitkäsoiton osalta, niin Lea Porcelain soittaa pian isoimmillakin festivaaleilla.fullsizerender-1

Saksalainen pop-musiikki on jäänyt allekirjoittaneella hävyttömän vähälle kuuntelulle. Lea Porcelain esittää englanninkielistä musiikkia, joka madaltaa kynnystä. Savukoneen samentamalta lavalta bändiä oli vaikea hahmottaa, mutta ääni toimi matalassa tiilikaariholvisessa kellariluollassa yllättävän hyvin. Lea Porcelain ei kylvänyt turhia välipuheita. Koko homma kesti napakat 40 minuuttia ja bändi lähti encoreita soittamatta pois. Mitä sitä soittamaan enempää kuin on rosterissa biisejä. Nälän keikka kuitenkin jätti. Toivottavasti Lea Porcelainen tie on vasta alussa.

Ebbot Lundberg & The Indigo Children (SWE), Mikko Joensuu (FIN) @ Korjaamo, Helsinki, 20.1.2017

Korjaamon perjantai-ilta tarjosi kaksi kovaa artistia. Mikko Joensuu aloitti illan yksin. Väkeä oli yllättävän vähän paikalla vielä viikonloppua vasten. Arvelin tuvan täyttyvän viimeistään pääesiintyjä Ebbot Lundbergin noustessa lavalle. Jengiä valui myöhemmin lisää, mutta yllättävän väljäksi paikka jäi. Harmillista, sillä molemmat artistit ovat armoitettua valioluokkaa.fullsizerender-2

Mikko Joensuu julkaisi hartaasti kypsyteltyä musiikkia viime vuonna, kun Amen trilogian kaksi ensimmäistä osaa näkivät päivänvalon. Nuo albumit olivat viime vuoden parhaimmistoa ja siksipä odotukset Joensuun esityksestä olivat suuret. Nuutuneen näköinen Mikko Joensuu aloitti illan akustisen kitaran ääressä, mutta lopetti kappaleen yhtäkkiä. Hän sanoi, että kädet tärisevät liikaa, eikä pysty soittamaan. Mikko perusteli keskeytyksen ihailtavan suorasukaisesti: ”Koska mä voin”. Mikko selitti epävakauttaan huonosti nukutulla yöllä. Mies siirtyi sähköpianon ääreen ja soitti Amen 2:lta komean Drop Me Down. Levyltä tuttu mahtipontinen sovitus puuttui, mutta Joensuun nöyrästä jumalan hylkäämästä lavaolemuksesta huolimatta esitys kasvoi vaikuttavaksi yhden miehen enkelikuoromaiseksi kokemukseksi. Tärinät olivat taputeltu pois.

Vahvan lauluäänen omaava Joensuu on työstänyt musiikkiaan antaumuksella ja teemat ovat uskonnollisia. Joku voisi tulkita sanoitukset gospeliksi, vaikka kyse on jumalasta luopumisesta. Itse näen kappaleet yleismaailmallisena eksistentialismina kuten Amen 1 albumilta kuultu Closer to God antaa ymmärtää. Mikko Joensuu soitti myös yhden hienoimmista pop-biiseistään There Used to Be Darkness, jota hän ei sanojensa mukaan ole aikaisemmin soittanut yksin. Vapautunut Joensuu jutteli jo helpottuneena loppupuolella keikkaa. Hän olisi viihdyttämyt yleisöä vaikka tunnin lisää, mutta lämmittelijällä on aikarajansa. Täytyy myöntää, että Joensuun maalailevaan musiikin harmaisiin sävyihin uppoutuu helposti ja niitä olisi kuunnellut pitempäänkin. Joensuu päätti 50 minuuttia kestäneen osuutensa tunnustukselliseen biisiin What Have I Done. Harmaa oli muuttunut puhtaan valkoiseksi.

fullsizerender-3Suurelle yleisölle Ebbot Lundberg on tuttu The Soundtrack of Our Lives -yhtyeen messiaanisena nokkamiehenä. Hän on myös tuttu varhaisemmasta hoikempien vuosien Union Carbide Productions –kokoonpanosta, jonka kappaleella Chamelion Ride keikka alkoi iskevästi. Nyt Ebbot Lundberg kiertää The Indigo Children -yhtyeensä kanssa, joka elää tämän projektin ulkopuolella itsenäistä elämää nimellä Side Effects. Joukkio asteli kasvomaalauksissaan ja yhtenäisissä mustissa pitkissä palttoissaan lavalle hieman yli klo 22. Jykevän kokoinen Ebbot näyttää nuorten miesten keskellä kuin Gandalf olisi hobittien piirittämä. Tästä jäikin leikkisästi mielen päälle ajatus bändin nimestä – miten hyvin sointuisi yhteen Ebbot & The Hobbits.fullsizerender-4

Setin toisena kappaleen kuultiin The Soundtrack of Our Lives Behind the Mask (2001) -klassikkoalbumilta löytyvä Nevermore. Kolmas biisi vei tuoreen materiaalin pariin, jonka aloitti viime vuonna ilmestyneen albumin nimibiisi For the Ages to Come. Ebbot Lundbergin musiikin juuret ovat tukevasti 1960-luvulla, jolloin helisevät kitarat harhailivat siinä hippilaitumien ja psykedeliametsän rajamailla. Tähän sixties-maisemaan kun tuo ripauksen rosvojouokon uhmaa, niin puhutaan musiikista joka täytti Korjaamon vaunusalin. Uuden albumin väkevää antia olivat myös Backdrop People, I See Forever sekä erityisesti To Be Continued, joka nousee kevyesti edellisvuoden parhaimpien hymnien joukkoon. Selkeästi Indigo Children ei ole jäämässä  Ebbotin yhden levyn projektiksi, sillä bändi soitti uunituoreen julkaisemattoman kappaleen Where Are You Now.

fullsizerenderSettilistaan mahtui vielä lisää vanhempaa materiaalia. Union Carbide Productionin tunnetuin kappale Golden Age oli ikään kuin itsestäänselvyys. The Soundtrack of Our Lives ajan mestariteos Second Life Replay päätti varsinaisen osuuden. Encoressa kuultiin vielä muutama biisi, joista bändin isoin hitti ja yksi koko maailman parhaista rollaripastisseista Sister Surround ei jättänyt ketään kylmäksi. Yhtä lailla ohittamaton oli aina niin rennosti rullaava The Passover.

Korjaamo sijaitsee uinuvassa Töölössä. Se on yksi pääkaupunkimme parhaimpia keikkaluolia, vaikka on hitusen Tavastiaa pienempi ja museoympäristönä vähemmän katu-uskottava. Korjaamon soisi heräävän ja nostavan päätään Olympiastadionin tornin korkeudelle, jotta jengi oppisi käymään siellä kuten Tavastialla. Toisaalta viihdyn  juuri siksi Korjaamolla, koska siellä ei ole tunkua.img_0787

 

Radiopuhelimet @ Dynamo, Turku, 6.1.2017

img_0727Radiopuhelimet ei ole suomalaisen rokkimetsän peruspuustoa, vaan yhtye on sopivasti kieroon kasvanut haapa, joka on tehnyt omintakeista uraansa jo sitkeät 30 vuotta. Radiopuhelimien musiikin vahvuus on sen rytmipohja, joka pitää lehdet jatkuvassa värinässä luoden uutta latvustoa säännöllisesti. Viime vuonna Radiopuhelimet julkaisi tuoreimman kriitikoiden ylistämän albumin Saastan kaipuu. Vaikka bändi edustaa marginaalisempaa vaihtoehtorokkia, nousee se albumeillaan listoille. Mikään koko kansan orkesteri Radiopuhelimet ei kuitenkaan ole. Yleisö on pientä mutta uskollista.

Radiopuhelimet esiintyivät Turun rokkiskeneen tukevasti juurtuneessa Dynamossa. Klubi sijaitsee keskeisellä paikalla keskustassa tunnelmallisessa puutalossa. Sisään astuessa sain kuulla henkilökunnan keskustelusta Radiopuhelimien soittavan encoreineen tasan tunnin keikan. Bändin agressiivinen musiikki on sen verran tymäkkää tavaraa, että tunti img_7878on varsin riittävä annos kerrallaan. Radiopuhelimet aloitti settinsä tasan klo 22. Ensimmäisenä bändi soitti Rokkiräjähdys (1988) -debyyttialbumilta tutun biisin Hetki. Yleisö seurasi keikkaa aluksi varsin maltillisesti. Radiopuhelimet on bändi, jolla ei markkinoinnillisessa mielessä  ole ollut selkeää keulakuvaa, mutta lavalla ei ole epäselvyyttä kuka on kingi, kun  karismaattinen laulaja J.A. Mäki sytyttää yleisön liekkeihin. Näin kävi  funkisti jyräävän Kvanttidiskon myötä. Biisi on poiminta uusimmalta albumilta. Kolmantena bändi tempaisi illan tarttuvimman stygen Seuraavassa sodassa. Ajaton kappale löytyy yhtyeen albumilta Oulu on kaupungin nimi (2000). Neljäntenä oli vuorossa mureva Edelläkävijä, joka eteni väkevästi Jarmo Mällisen ja Katzin repivien  kitarariffien saattelemana.

Uudelta levyltä kuultiin myös Totuuden aika, jossa rumpali Jyrki Raatikaisen työskentely teki hänen jos monen muunkin tukasta liimaletin. Maasäteilyä (1995) -albumilta soitettu Sakramentti-Jaakko junnasi Antti Annusen väkevien bassolinjoja pitkin kuin ruosteinen resiina Pohjois-Pohjanmaata halkovalla rautatiellä. Samalta albumilta eetteriin pääsi vielä säkenöivä Jokapaikan mies, joka on ehtaa hypnoottista bailutavaraa. Kohti kliimaksia päästiin K.O. (1990) -albumin ravistelevalla kappaleella Ajattele. Keikka huipentui uuden albumin biiseihin Kaikki nopeaa ja Ei kenenkään maa, joista jälkimmäinen on puhuttelevavuudessaan ja vangitsevavuudessaan bändin klassikkomateriaalia.
img_7831
Radiopuhelimet palasi vielä kahden biisin ajaksi lavalle. Ylimääräisinä kappaleina kuultiin Jäämeri ja Mestari on poissa. Keikka oli suoraviivainen esitys ja nimenomaan  hyvässä. Tosin J.A. Mäki pisti lavalla vihreässä kravatissaan ranttaliksi ja jalkautui välillä yleisön sekaan muiden keskittyessä soittamiseen. Mäki osoitti inhimillisyyttään laulamalla kerran lapusta laulun sanat luntaten. Toisaalta hän jaksoi pitää  lämminhenkisyyttä yllä ojentaen kättään fanien kosketeltavaksi. Samaa intensiivistä spirittiä bändi on pitänyt yllä pitkään. Dynamossa Radiopuhelimet heitti nimittäin uran 662. keikan. Se on mittava määrä asian kuin asian toimittamiselle. Enää neljä vetoa lisää niin pedon luvun virstan pylväs on saavutettu. Sillä ei ole varsinaisesti yhteyttä bändin olemuksen ja sanoman kanssa – paitsi että Radiopuhelimien esiasteena toimineella punk-bändillä Kansaturvamusiikkikomissio on saman niminen biisi ja albumi. Eräänlainen ympyrä on sulkeutumassa.img_0731

Erja Lyytinen & Harri Taittonen @ Gallows Bird, Espoo, 17.12.2016

Blues on ollut perinteisesti vanhojen setien musiikkia, mutta Kuopiosta lähtöisin oleva Erja Lyytinen on sädehtivä vaihtoehto niin ikäluokkansa kuin sukupuolensa vuoksi. Hän ei ole Eric Claptonia leikkivä Arja Koriseva, vaan sangen taitava laulaja-lauluntekijä, jolla on hallussa slide-kitarointi. Erja Lyytistä voi luokitella lajityyppinsä kärkinimeksi Suomessa ja miksei myös laajemmassa mittakaavassa, sillä purjeet ovat vieneet häntä myös kansainvälisille vesille.

erjalyytinen3

Erja Lyytinen on kiertänyt tänä vuonna keikkalavoja ahkerasti. Rundit ovat ulottuneet Eurooppaan saakka. Takana on huikeat 120 konserttia ja vuoden viimeinen keikka osui olutharrastajien suosikkiravintolaan Gallows Birdiin Espoon Niittykummussa. Lyytinen on tehnyt tänä vuonna mittavan kiertueen Heikki Silvennoisen kanssa, mutta tällä kertaa Erjan aisaparina toimi kosketinsoittaja Harri Taittonen, jota Erja kutsui keikan aikana lempeästi Taittingeriksi. Itse pääsin todistamaan ensimmäistä kertaa Lyytisen taitoja.

Gallows Birdin nettisivuilla ilmoitettiin, että showtime alkaa klo 20. Kiirehdin ajoissa paikalle, sillä ilmaiset keikat pubeissa ja varsinkin pikkujouluaikaan saattaa vetää tuvat helposti täyteen. Samaan aikaan naapuriareenalla järjestetty Raskasta joulua -konsertti hillitsi onneksi potentiaalista tunkua. Kysyin baarimikolta tarkempaa soittoaikaa Lyytiselle, mutta artisti ei ollut kuulemma saapunut vielä taloon. Onneksi Gallows Bird tarjoaa mainiot olutvalikoimat, joten odottelu ei ollut piinaavaa. Lopulta Lyytinen kumppaneineen saapui taloon. Tähti roudasi muiden mukana soittokamat piskuiselle lavalle. Soundcheck ja tekniset viritykset tehtiin rauhassa ja soitto alkoi vasta lähemmäksi iltakymmentä. Duo Lyytinen ja Taittonen soitti kaksi settiä, joten ilta venyi puolille öihin.

erjalyytinenErja Lyytinen istahti lierihatussaan tuolille kuin deltabluesin pioneerit aikoinaan. Hänen karismansa sai puheensorinan sammumaan ja yleisön keskittymään soitantaan. Äänenvoimakkuus oli miksattu varsin maltilliselle tasolle ja varsinkin Lyytisen kitaraa olisin kuunnellut kovempaakin. Toisaalta Taittosen svengaavat hammond-soundit saivat näin tasavertaisemman huomion. Erja soitti ensimmäisessä setissä sekä omaa että muiden tuotantoa. Erja on lähtökohtaisesti blues, mutta illan esityksen perusteella hänen musiikkinsa ei ole järin juurevaa, vaan sielukasta ja monipuolista. Yksi erottuvista kappaleista oli pitkän parisuhteen juonteita käsitellyt Joyful Misery. Covereista mielenkiintoinen valinta oli Curtis Mayfieldin The Impressions -yhtyeen soul-klassikko People Get Ready.

Toisen setin aikana kuultiin illan ainoa suomenkielinen kappale Pohjoinen jää, joka nousi illan mieleenpainuvimmaksi biisiksi. Lyytinen on esittänyt itse säveltämäänsä biisiä aikaisemmin Heikki Silvennoisen kanssa yhteiskeikoilla. Lainakappaleista erityismaininnan arvoiseksi nousee Bill Withersin Just the Two of Us kuten myös Bobby ”Blue” Bland aikanaan esittämä ja sittemmin myös Whitesnaken versioima Ain’t No Love in The Heart of the City. Kosketinsoittaja Taittonen pääsi tulkitsemaan Elvis Presleyn Don’t Be Cruel -klassikon. Perusblues-osastolta kuultiin Muddy Watersia. Illan päättäneessä encoressa hoilattiin ensiksi yhteislaulantaa, mutta lopulta salongissa päästiin myös jouluisen juhlayön tunnelmiin, kun Erja esitti ikivihreän joululaulun Silent Night.erjalyytinen2

 

 

Eppu Normaali @ Metro Areena, Espoo, 2-3.12.2016

Ensimmäisen kerran paketoin kaksi konserttia samaan artikkeliin. Perjantaina suomalaisen rokkitaivaan kiintotähti tarjosi Eput-elokuvan ensi-illan ja tämän päälle puoliakustisen keikan. Lauantaina oli vuoro toisintaa viime elokuun Ratinan stadionilla järjestetty 40-vuotisjuhlakeikka yhdessä Tampereen filharmonisen orkesterin kanssa. Minulla oli mahdollisuus osallistua molempiin.

Löysin Eppu Normaalin 1980-luvun alussa, mutta jätin yhtyeen vähemmälle huomiolle Imperiumin vastaisku (1988) -albumin jälkeen. Noihin aikoihin en päässyt vielä ikäni puolesta bändin keikoille, ja sitten kun olisi ollut mahdollista, se ei enää kiinnostanut. Näin Eppu Normaalin elävänä vasta 2009 Ruisrockissa. Siksipä tämä kahden keikan superviikonloppu maksoi missattuja hetkiä reppukaupalla takaisin.
Perjantain startti alkoi siis Eput -elokuvalla. Dokumenttielokuvan odotukset trailerin
pohjalta oli kehnot, mutta katsomiskokemus yllätti positiivisesti. Elokuvan vahvuus oli sen sujuva kerronta niin arkistomateriaalien, rekonstruktioitujen kohtausten kuin hauskojen anekdoottien osalta. Haastattelujen subjektiivinen kuvaustyyli tosin oli vieraannuttavaa ja nosti esiin kikkailun makua.  Se on turhaa, kun puhutaan kuitenkin suomirokin peruskalliosta. Joka tapauksessa Syrjän veljesten välistä suhdetta ja Eppujen alkutaivalta avattiin mielenkiintoisesti. Elokuva oli mitä mainioin lämmittely live-keikalle.ca61e822d1c529d_medium

Perjantain puoliakustinen keikka starttasi yllättävillä biisivalinnoilla, mikä oli virkistävää lauantain hittipotpuria vasten. Tarkoin harkitussa settilistassa kuultiin muun muassa yhtyeen aliarvostetuimmalta Cocktail Bar (1981) -albumilta poimittu Kuuvartalo yöllä. Enkä olisi uskonut kuulevani myöskään Aknepop -esikoisalbumi (1978) löytyvää avausraitaa Teen sinusta muusia. Loppua kohden suunta muuttui kohti tutumpia aikuisrokin säveliä. Akustisen setin parhaimmistoa olivat Balladi kaiken turhuudesta ja Kun jatsia kuunneltiin. Martti Syrjän lauluääni toimii edelleen laajalla skaalalla, sen todisti Pimeyden tango. Bändin taiteellinen johtaja Pantse Syrjä istui akustisensa kanssa aloillaan, mutta Juha Torvinen nousi välillä Martin kylkeen keikaroimaan. Sami Ruusukallio hoiti basson eleettömästi, mitä nyt virnisteli välillä rumpujen takana istuvalle Aku Syrjälle.img_0290

Espoon Tapiolassa sijaitseva Metro Areena tarjoaa hitusen intiimimmän vaihtoehdon Hartwall Areenalle. Vapaita iltoja on enemmän tarjolla, koska siellä ei pelata liigatason kiekkoa. Tämä on tervetullut lisä pääkaupunkiseudulle ja se alkaa olla kätevän matkan päässä, kun Länsimetro vihdoin avataan.  Perjantain akustinen setti esitettiin riisutussa ympäristössä. Visuaalinen panostus säästettiin lauantaille.

Perjantain setti sisälsi kaikkiaan 18 biisiä ja lopun hittiputki piti yleisön tyytyväisenä. Lauantain mammuttikonsertti tarjosi säveliä puolet enemmän ja iltaan mahtui kaikkien tunnettujen biisien lisäksi muutama harvinaisempi pala.  Epuilla alkaa olla areenakokemusta sen verran, että se alkaa olla isoilla lavoilla varsin uskottava. Martti Syrjän pitkän huiskea olemus mustassa t-paidassaan ja farkuissaan täyttää karismaattisen artistin piirteet helposti. Juha Torvisen jatkuva liike ja biisien lopetushypyt Syrjän kanssa ovat ehtaa nuorekasta suomirokkia. Vastaheränneen näköinen Pantse Syrjäkin kävelee hänkin välillä lavan eteen ja soittaa kitaraansa virkeästi.

img_0332Ensimmäisen kolmen vartin aikana bändi kutsui vieraaksi lavalle alkuperäisbasisti Mikko Saarelan, joka kävi tulkitsemassa biisin James Dean ja soitti bassoa myös Pidetään ikävää -kappaleen aikana. Illan ensimmäinen kolmas osa oli keikan parasta antia. Homma lähti liikkeelle Asustelaululla ja jatkui väkevästi kitarariffien saattelemalla Tien päällä taas -klassikolla. Jos akustisesti bändi oli vähän nuutuneen oloinen, niin sähkö toi Eppuihin virtaa. Lavalla nähtiin illan aikana myös vierailemassa suomirokin ikikasvo Safka Pekkonen ja taituripianisti Iiro Rantala kuten perjantainakin. 60-päinen Tampereen filharmonia saapui lavalle kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin johdattamana. Massiivinen orkesteri liittyi bändin tahtiin Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset -klassikossa ja ensimmäinen reaktio oli, että miksi? Mikä on lisäarvo? Toisena filharmonian kanssa soitettu Jackpot osoitti sinfoniaorkesterin mukaan hyppääminen ei käy ongelmitta. Martilla oli vaikeuksia päästä kyytiin ilman Pantsen ja Samin jeesiä. Kun taas filharmonia liittyi Eppujen mukaan, homma taittui luontevammin. Neljäntenä kuultu Lensin matalalla 2 antoi vastauksen miksi Eppujen tukena kannattaa tarjota sinfoniaorkesterin isoa soundia. Siitä olikin hyvä lähteä puolen tunnin breikille.

img_0315Keikka jatkui filharmonisissa meiningeissä ja Sadan vuoden päästäkin (2005) -albumilta valittu Olin vain tuuli nousi jälkimmäisen puoliskon hienoimmaksi hetkeksi. Koko keikan aikana lavan reunoilla taustoilla olleet screenit olivat maailmanluokkaa, mutta filharmonian aikana projisointiin tuotiin grafiikkaa, joka oli melko kotikutoista. Jos laulettiin lentämisestä, niin taustalla nähtiin kömpelöitä pilviä. Jos taas hipit olivat rautaa, niin graafiset kukat olivat naiiveja. Olisi ollut parempi turvautua vain kameroihin, joiden tallentamat kasvokuvat heppujen kasvoista jaksavat kiinnostaa.img_0302

Filharmonian poistuttua lavalta Eppu Normaali jatkoi omillaan. Hyvä niin. Viimeinen kolmannes vei bändin taas uomiinsa. Urheiluhullun aikana Martti Syrjä esitteli kuuluisaa hauistaan ja Juha Torvinen liikkui kuin sulkapallokuningas. Viimeisistä biiseistä yllättävin poiminta oli juurikin Torvisen sävellys Yöjuttu. Yhteislauluun kannustivat klassikot Vihreän joen rannalla (kauan sitten) ja Kitara, taivas ja tähdet. Bändi palasi vielä encoreen ja palkitsi yleisönsä hienolla Kaikki häipyy, on vain nyt –kappaleella. Vihoviimeinen Njet njet palkitsi osuvasti täyteläisen ja liki kolmituntiseksi kasvaneen illan. Eppu Normaalin 40-vuotinen taival on poikkeuksellinen suomalaisessa rokkikartalla. Sitä olisi ollut hyvä todistaa jo 1980-luvulla, mutta parempi nyt kuin ei silloinkaan. Bändin luovuus on tyrehtynyt, mutta mittavaa ja monipuolista materiaalia kelpaa soittaa sadan vuoden päästäkin. Pantse tosiaan antaa aika ajoin vihjeitä, että kyllä se uusi albumikin jossain vaiheessa ilmestyy.img_0362

Perjantain settilista:

Lainelautailevan lehmän maha rock’n’roll

Kuuvartalo yöllä

Teen sinusta muusia

Poltan loppuun tupakin

Balladi kaiken turhuudesta

Minun aurinkolasit

Hiljaa huomiseen

Kun jatsia kuunneltiin

Pimeyden tango

Urheiluhullu

Joka päivä ja joka ikinen yö

Puhtoinen lähiöni

Yöjuttu

Linnunradan laidalla

Kitara, taivas ja tähdet

encore

Kaikki häipyy, on vain nyt

Murheellisten laulujen maa

2. encore

Njet njet

img_0294

 

Lauantain settilista:

Asustelaulu

Tien päällä taas

Suomi-ilmiö

Vuonna 85

Ei sankariainesta

Akun tehdas

James Dean

Pidetään ikävää

Joka Päivä ja joka ikinen yö

Puhtoinen lähiöni

Tahroja paperilla

Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset

Jackpot

Läpivalaistu

Hipit rautaa

Lensin matalalla 2

2. setti

Musiikkia rantalasta

Hiljaa huomiseen

Olin vain tuuli

Kun valot tulevat vastaan

Murheellisten laulujen maa

Pimeyden tango

Kun jatsia kuunneltiin

Baarikärpänen

Viihteen kuningas

Näin kulutan aikaa

Urheiluhullu

Kun olet poissa

Vihreän joen rannalla (kauan sitten)

Suolaista sadetta

Kitara, taivas ja tähdet

Linnunradan laidalla

Voi kuinka me sinua kaivataan

Encore

Kaikki häipyy, on vain nyt

Njet njet

Anssi Tikanmäen Orkesteri @ Tavastia, Helsinki, 23.11.2016

Maisemakuvia Suomesta on kotimaisen kevyen instrumentaalimusiikin eittämätön klassikko. Anssi Tikanmäen ensimmäinen sooloalbumi julkaistiin Ikaros-yhtyeestä tutun kokoonpanon kanssa tasan 35 vuotta sitten. Siinäpä riittävästi syytä juhlistaa albumin ajatonta taivalta ja kultalevyrajan ylittävää rajapyykkiä parilla konsertilla Tampereella ja Helsingissä. Tikanmäen mukaan ennen Tavastian keikkaa uupui vielä 400 kappaletta 25.000 myydyn levyn tavoitteesta.

img_0251Anssi Tikanmäki toi Tavastialle käytännössä kaksi orkesteria. Maisemakuvia Suomesta on kestoltaan alle 40 minuutin albumi, joten pelkästään sen läpisoitto olisi ollut nopea suoritus. Ilta käynnistyikin nykyisellä Anssi Tikanmäki Orkesteri (ATO) kokoonpanolla, joka soitti ensiksi juhla-albumin klassikoista kiusoittelevat näytepalat. Sen jälkeen yhtye kahlasi läpi modernimpia maisemia myöhemmin julkaistuilta Tikanmäen albumeilta Tuntematon maa (2006) ja H20.fi (2009). Sitten Tikanmäki kutsui lauteille odotetun alkuperäisen vuonna 1981  levyttäneen kokoonpanon. Vanhasta yhtyeestä puuttui ainoastaan edesmennyt rumpali Upi Sorvali, jota paikkasi nykyisen ATO:n taitava rumpali Sami Kuoppamäki, joka hänkin on saanut oppinsa juuri Sorvalilta.

Vaikka lavalla oli ikään kuin kaksi bändiä,  kuulostivat molemmat Tikanmäen hyppysissä lähes identtisiltä. Kuolemattomat sävelet soivat jouhevasti niin nuoremman polven kuin kokeneempien hartioiden käsittelyssä. Nykyinen ATO soitti lämmittelymielessä kolmen vartin setin ja siinä käytiin mm. Jyllinmamman maailmassa Ikaalisissa, Hangon regatassa, Järvenpään asemalla, Kymmenen virran maassa ja Unijoella. Erinomaisia sävellyksiä, mutta samaa klassista kaikua näistä ei löydy kuin juhla-albumin kappaleista. Nykyisessä orkesterissa on myös Anssin kaksi monitaitoista poikaa. Eljas Tikanmäki soittaa koskettimia ja haitaria, kun taas Eemil Tikanmäki vaihtelee kitaran ja viulun välillä. Pitkän linjan muusikko Juuso Nordlund hoitaa basson. Puhaltimista vastaa taitava Masa Orpana. ATO:n yhteisoitosta paistoi kautta linjan soittamisen ilo.img_0258

Tikanmäen esiintymisessä suurta roolia näyttelee hänen vuolaiksi venähtävät välispiikit. Anssi itsekin vitsaili kuulostavansa luettelevalta Wikipedialta, mutta oikeasti hänen turinointinsa ovat se täydentävä mauste. Vanha mestari kertoi laulujen taustoja ja esitteli soittokumppaneidensa aikaansaannoksia. Hauskin hetki oli se, kun Anssi palautti Pentti Lahden unohtaman hammastahnatuubin kaikkien edessä. Samalla kertaa kesävierailulla sukulaispojan unohtunut huppari löysi myös omistajansa.

Mennäänpä sitten varsinaiseen illan pääohjelmaan. Maisemakuvia Suomesta sisältää kahdeksan kappaletta ja ne soitettiin epäkronologisessa järjestyksessä. Albumin tunnetuin kappale Aamu Lakeuksilla säästettiin luonnollisesti encoreksi. Vanhat jermut olivat treenanneet setin niin hyvään iskuun, ettei vuosikymmenet tuntuneet missään. Eipä ihme, sillä kukin muusikko on sarallaan kansallista huippuluokkaa. Kitarassa piipahti muutamassa biisissä Peter Lerche, joka on työskennellyt mm. Pekka Pohjolan ja Vesa-Matti Loirin kanssa. Basson varressa vieraili Reijo Karvonen, joka hoiti laulajan tonttia aikanaan Ikaroksessa. Esa-Markku Juutilainen on kansalle tunnetumpi musiikin oppikirjoista, mutta lavalla hän on mestari huilun ja tenorisaksofonin soitossa. Pentti Lahti soitti komeasti sekä tenori- että alttosaksofonia. Bändin esittäessä ilottelevaa Savolaista metsää saapui lavalle vieraaksi koko kansan Seppo Hovi. TV:n välityksellä kukaan ei ole voinut välttyä bongaamatta miestä, mutta meikäläiselle tämä oli ensimmäinen kerta nähdä hänet livenä. Erinomainen hanuristi, vaikka väitti hieman jännittäneensä esitystä. Lavalla vieraili vielä UMO:n riveistä tuttu Teemu Salminen, joka soitti huilua Aamu Lakeuksilla –kappaleessa. Live-vedoista mieleenpainuvimmaksi nousivat uljas Lapin tunturit, helmeilevä Kesäranta Etelä-Saimaalla sekä Valkeakosken tehtaanpiiput, joka huipentui Sami Kuoppamäen pitkään rumpusooloon. Yleensä en ole puuduttavien rumpusoolojen ystävä, mutta Kuoppamäki paukutti virkistävästi kuin veden virratessa Valkeakosken kanavassa.

img_0256Ilta oli odotetusti historiallinen. Anssi Tikanmäen sävelet ovat tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa siinä kuin Pekka Halosen maalaustaide tai Matti Kassilan ja Kaurismäen elokuvat. Anssi Tikanmäen teoksesta tekee erityisen se, että sillä ei ole korkeakulttuurin pateettista taakkaa, vaan Maisemakuvia Suomesta on puettu samaan katu-uskottavuuteen kuin samaan aikaan syntynyt uuden aallon suomirokki. Jos Anssi juhlistaa vaikkapa 40-vuotista taivalta, niin olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla, miltä kappaleet kuulostaisi sanoitettuina ja laulettuina. Kukapa muu siihen kykenisi kuin edesmennyt Juice Leskinen, jonka Grand Slam-aikojen musiikillinen johtaja Anssi Tikanmäki oli. Toisaalta instrumentaalimusiikin parasta antia on kuulijan mahdollisuus itse kuvittaa ja sanoittaa se oman kokemusmaailmansa mukaisesti. Miltä juhlakonsertti olisi näyttänyt ilman taustakankaalle yksi yhteen projisoituja maisemakuvia?

Weeping Willows (SWE) @ Sellosali, Espoo, 13.11.2016

 

Tyhjä esiintymislava on tunnelmallisesti valaistu, instrumentit lepäävät paikoillaan, soittajat valmistautuvat takahuoneessa. Tasan klo 18 alkaa kaiuttimista kuulua Frank Sinatran pettämätön tulkinta klassisesta Willow Weep for Me -kappaleesta. Ei siis epäilystä, mistä ruotsalainen Weeping Willows on napannut nimensä. 1950-luvun iso soundi nappaa Sellosalin tyylikkäästi pauloihinsa. Sinatran lämmittäessä pääesiintyjäkään ei voi olla ihan vaatimaton.

Ruotsalainen Weeping Willows on ollut aina tiedossa sen alkutaipaleesta lähtien ja satunnaisessa kuuntelussa, mutta nyt korkkaan vasta ensimmäisen keikkakokemuksen. Sain isänpäivälahjaksi lipun Weeping Willowsin keikalle ja parempaa lahjaa en olisi osannut toivoa, varsinkin kun keikka osui vielä samaiselle illalle.

ww2Weeping Willows on Pohjoismaiden melodramaattisin bändi. Bändin biisit ovat sanoitukseltaan sopivan simppeleitä ja suomalaisen sielunmaisemaan istuvaa paatoksellista tunteisiin vetoavaa tilitystä. Koskettavat melodiat raastavat sydäntä ja bändi kuulostaa kuin Agents, Scott Walker ja Morrissey olisivat pistäneet hynttyyt yhteen. Fanikuntaa on sen verran Suomessakin, että bändi on viikon sisään kiertänyt maata aina Oulua myöten. Suomen kiertue päättyi Espoon Sellosaliin.

Weeping Willows aloitti kaksiosaisen konsertin edelliseltä The Time Has Come (2014) -albumilta löytyvällä kappaleella The World Is Far Away. Keväällä julkaistun Tomorrow Became Today –albumilta valittu Go Find Your Happiness piti tunnelman yllä. Yhtyeen keulahahmo Magnus Carlson kirjoitti uuden albumin nimikappaleen vuosi sitten kuolleen isänsä muistolle ja siitä tuli luontevasti tämän päivän hymni. Värisyttävä sävellys on eittämättä kuluvan vuoden komeimpia kappaleita. Carlson on laulajana Pohjois-Euroopan tasokkaimpia, joka pystyy tulkinnallaan kamppailemaan helposti niin Elvis Presleytä, Topi Sorsakoskea kuin Morriseyta vastaan. Ryhdikkäässä ruskeassa puvussaan hän hallitsi lavaa elegantisti kuin Roy Orbison. Carlson oli omien sanojensa mukaan poikkeuksellisen puheliaalla tuulella ja mies suolsi ruotsia, suomea ja englantia sekaisin. Magnus vaikuttaa spiikatessaan varovaiselta kaverilta, mutta kun laulun vuoro tulee, niin mies on itse varmuus.ww3

Muu bändi hoiti yhtä vakuuttavasti oman tonttinsa. Bassoa soitti bändin ainoa ulkojäsen Anders Kappelin. Varsinaiset jäsenet Rumpali Anders Hernestam, kitaristi Ola Nyström ja multi-instrumentalisti Niko Röhlcke soittivat yhteen saumattomasti. Riisuttu bändi saa kuitenkin aikaan ison soundin, vaikka albumeilla kuultavat isot jousisovitukset ja torvet puuttuvat. Hetken bändi yritti kuulostaa suomalaiselta rautalangalta kappaleessa Let the River Flow. Carlson kertoi Topi Sorsakoski & Agentsin klassikkoalbumin In Beat olleen yhtyeen suuri esikuva. Yllättävän lyhyeksi jäänyt ensimmäinen setti päättyi kappaleseen I’d Do Anything For You.

Sellosalin konserttimeininkiin kuuluu reilu väliaika, jolloin kahvitellaan kuten teatterissa. Siinä ehtii myös juoksemaan automaatille nostamaan käteistä, jos haluaa ostaa bändin levyjä. Silti tauko katkaisi hienoksi viritetyn tunnelman. Toinen puoliaika vaatii aikansa, jotta pääsee takaisin oikeaan moodiin. Weeping Willows teki sen helpoksi aloittaessaan kakkossetin komeasti Fear & Love (2007) -albumin uljaalla kappaleella The Moon Is My Witness. Perään kuultu It Takes A Strong Heart to Love jatkoi samaa rataa. Varhaiselta Endless Night (1999) -albumilta kuultiin While I’m Still Strong ja tuore My Love Is Not Blind. Molemmissa kappaleissa epätoivosta kipinöi kuitenkin optimisimia. Sitten koitti se hetki, jota ei osannut odottaa. Esa Pulliainen oli vieraillut Tavastian keikalla ja esittänyt Surujen kitaran Weeping Willowsien kanssa. Nyt Bändi hoiti sen ilman Pulliaisen legendaarisesti pillittävää kitaraa, mutta silti se nousi illan yhdeksi kohokohdaksi. Magnus Carlson artikuloi suomen kieltä kerrassaan komeasti. Suomi-linja jatkui kun tämän jälkeen kuultu True To You sai myös viittauksensa sekä Jani & Jetsettersin Viileää että Eläkeläisten Humppa sujuu cover-versioihin. Varsinainen setti päättyi irtonaiseen Wait For Love To Grow -kappaleeseen.

wwSellosali on mainio konserttipaikka. Akustiikassakaan ei ole yleensä ongelmia. Tällä kertaa soundi kuulosti kuitenkin vähän kolkolta samaan tapaan kuin Kulttuuritalossa. Se ei kuitenkaan haitannut menoa. Weeping Willows soitti reilun puolentoista tunnin keikan ilman väliaikaa. Mielellään olisin kuunnellut muutaman biisin lisää, mutta tämä jätti nälkää. Yleisö oli tyytyväinen konserttiin ja tanakka taputus takasi encoren. Presence (2004) -albumilta löytyvä rokkaavampi Stairs aloitti kolmen kappaleen ylimääräisen osuuden. Sen perään kuultiin yhtyeen ainoa iso hitti Touch Me, joka löytyy Into the Light (2001) -platalta. Konsertin päätti odotetusti läpimurtokappale Broken Promised Land.

Kokonaisuudessaan hieno, harkitusti kasattu, tunnelmallinen keikka, joka sai suonet virtaamaan ja valtimot sykkimään. Weeping Willows on emotionaalisten ihmisten musiikkia ja erityisesti tällaisena päivänä se toimii kaihomielisille isille. Kun Magnus Carlsonin poistui viimeisen kerran lavalta, huikkasi hän takahuoneeseen, että varatkaa yksi lonkero. Se on konkreettinen esimerkki siitä miten paljon Weeping Willowsin kundit pitävät suomalaisesta kulttuurista.

ww4