Arctic Monkeys (UK), Grizzly Bear (US), Abul Mogard (RS), Vesta (Fin), Shame (UK) @ Flow Festival, Helsinki, 10.8.2018

IMG_5706Brittiläinen Shame palautti uskon vanhaan kunnon punkin jälkilöylyissä syntyneeseen brittirokkiin.  Shamen kaltaisten kokoonpainojen ansiosta rujo riffirokki voi hyvin ja voi palata massojen musiikiksi. Shame julkaisi alkuvuodesta esikoisalbuminsa Songs of Praise, joka sai kovasti kehua. Itsekin aloin kuunnella yhtyettä kaverin suosittelemana. Albumilla Shame kuulosti kiinnostavalta, mutta vasta live-keikka räjäytti potin. Missasin keikasta miltei puolet, koska jumitin pääportin jonoissa, vaikkakin sisäänpääsy kävi lauantaina paljon sujuvammin kuin perjantaina. Silti sieppasi käkkiä jonossa, kun tiesi Shamen aloittaneen keikkansa.

Festareilla harvoin näkee esityksiä täysin kokonaan, koska soittoajat menevät väistämättäkin limittäin. Joka tapauksessa Shamen kohdalla puolikaskin keikka tuntui kokonaiselta. Parikymppisten lontoolaisten touhu näyttää harvinaisen kypsältä. Bändi on vihainen, tulivoimainen, mutta samalla äärimmäisen teeskentelemätön ja sympaattinen. Laulaja Charlie Steenin jokainen liike lavalla tai yleisön käsien päällä on uskottavaa, hän spiikkaa fiksusti ja näyttää ilman paitaa aidolta rokkitähdeltä. Biisit ovat sopivan raakoja ja lupaavia jostain suuremmasta. Shamella oli varaa soittaa sinkkubiisit keikan alkupuoliskolla, mutta lopun meininki ei tästä huolimatta pettänyt. Etenkin Lampoon pisti yleisön hölkkäämään paikallaan. Tästä bändistä voi kasvaa uusi Arctic Monkeys, kannattaa ottaa seurantaan.

IMG_5709.jpgVesta säväytti vuosi sitten Flow’n teltassa erinomaisella keikalla, mikä tuntui sopivan kokoiselta venuelta tämän hetken puhutuimmalle artistille. Tänä vuonna iso päälava tarjosi vielä vähän liian isot saappaat Vestalle. Alkuillan päivänvalossa ei tietenkään ole samaa taikaa kuin tummassa elokuun yössä, kun valot ja visuaalisoinnit rikastuttavat esityksiä. Vesta yhtyeineen soitti keväällä julkaistun Lohtulauseita-albumin materiaalia mutkattomasti, mutta kyllä se uutuuden viehätys karisee, jos indietähti saa liian nopeasti popätähden puitteet. Vesta lauloi vakuuttavasti ja raitapukuinen taustabändi soitti virheettömästi, mutta päälavalle Fakin rokstarr on vielä pieni kappale. Älä kasva liian nopeasti isoksi, Vesta.

IMG_5725.jpgSeuraavaa artistia odotellessa kurkistin The Other Soundin tarjontaan. Serbialainen Abul Mogard imaisi mukaan lentävän äänimattonsa aalloille. Syntetisaattoripohjainen musiikki potki juuri oikealla hetkellä vastapalloon ja latasi valmiuden kuunnella taas melodista populaarimusiikkia. Abul Mogardin teos olisi pitänyt kuunnella kokonaan ja silloin se olisi varmasti noussut emotionaalisesti vielä korkeampiin sfääreihin kaikessa hypnoottisessa visuaalisuudessaankin.  Abul Mogard oli oiva osoitus Flow’n monipuolisuudesta.

Grizzly Bear on brooklynilainen pitkän linjan indiebändi, jonka popista voi löytää niin psykedeliaa kuin barokin vivahteita. Näin yhtyeen heidän kotikaupungissaan kahdeksan vuotta sitten, jolloin he olivat juuri julkaisseet kehutun Veckatimest-albumin. Samalla levyllä on bändin isoin kappale Two Weeks, joka johdatti minutkin Grizzly Bearin pariin. Seuraava albumi Shields (2012) jatkoi taidokasta linjaa, eikä viime vuonna julkaistu Painted Ruins pettänyt. Etenkin Morning Sound on komea kappale.

Grizzly Bear on musiikillisesti haastavaa kuunneltavaa, mutta kun sen karvoista saa kiinni, niin sitten se pitää otteessaan. Yhtyeen keulilla laulaa vuoroin kosketinsoittaja Ed Droste ja kitaristi Daniel RossenChris Taylor on basisti ja multi-instrumentalisti, jolta hoituu vaikka poikkihuilu. Rumpalina toimii osuvasti kaveri nimeltä Christopher Bear. Grizzly Bear oli parempi kuin edellisellä kerralla. Heidän lavaesiintymisensä oli kovin vähäeleistä kuin introvertit studiomuusikot olisi huijattu ulos kammiostaan keikalle. Siitä huolimatta keikasta jäi erittäin tyydyttävä maku, sillä näin rautaista soittamista ei kovin usein näe. oli Ed Drostekin puheidensa mukaan varsin innoissaan saadessaan soittaa ensi kertaa Suomessa.

IMG_5733.jpgOmalla listalla illan pääesiintyjä oli ennalta Arctic Monkeys, vaikka yhtye ei ole koskaan ollut missään suurkulutuksessa. Olenkin ollut innostuneempi sivuprojektista The Last Shadow Puppets, jonka keikka pari vuotta sitten vakuutti ja todisti Alex Turnerin hyväksi live-esiintyjäksi. Haara-asento ja kitara käteen. Erittäin rock.

Arctic Monkeysin tuore albumi Tranquility Base Hotel and Casino on ollut pienoinen pettymys. Keikan starttasi levyn paras biisi Four Out Of Five. Uusi materiaali toimi livenä paremmin, vaikka ne parhaat hetket osuivatkin niihin vanhoihin stygeihin. Soittolistalla säväyttivät Snab Out Of It, I Bet You Look Good on the Dance Floor ja varsinaisen setin päättänyt Arabella. Bändin isoin hitti Do I Wanna Know? soitettiin jo viidentenä, mutta silti keikan rakenne kesti loppuun asti. Onneksi Alex Turner ei kanna yksin bändiä, vaan rumpali Matt Helders, kitaristi Jamie Cook ja basisti Nick O’Malley ovat oleellinen osa karismaattista kokoonpanoa. Arctic Monkeys täytti päälavan kriteerit komeasti, olematta liian pompöösi.

AM_wide

 

 

Patti Smith (US), The Limiñanas, (Fra) Fleet Foxes (US), Olavi Uusivirta (Fin), Kynnet (Fin) @ Flow Festival, Helsinki 10.8.2018

Flow Festival 2018 Liput

Teemu Tannerin Kynnet on ollut hetken aikaa kelpo nosteessa. Bändi alkaa vakiinnuttaa paikkansa indie-suosikkien joukossa. Näin Kynsien klubikeikan vuosi takaperin, jolloin yhtye oli vielä hiomaton timantti. Black Tentin lavalla nähtiin peräti seitsenhenkinen Kynnet. Yhtyeen soitto on vuodessa hioutunut timanttiseksi, vaikka sarkastiseen kekkulointiin sopii aina pienet säröt. Bändi on kotimaisen lo-fi rockin raikkainta antia tällä hetkellä. Milla (ei voi sitää mua) ja Ella ovat edelleen tarttuvinta osastoa, mutta ei uusi biisi kuten Raaputa kaljatuoppiin vähennä Kynsien kiiltoa.

IMG_5667Olavi Uusivirta on keikkunut sen verran pitkään suomirockin eturivistössä, että koin aika yllättäväksi valinnaksi Flow-festivaaleille. Viidentoista vuoden ajan Olavi Uusivirta on osoittanut olevansa kotimaan parhaimpia biisintekijöitä, jolla on rohkeutta muuntautua menettämättä kuitenkaan uskottavuuttaan. Uusivirran tuotanto on ollut aina tasalaatuista, mutta keikoilla hän on omimmillaan. Olavi täyttää helposti pienet ja isot salit karismallaan, eikä jättimäinen Red Arena myöskään tuottanut ongelmia. Tupaten täynnä ollut teltta sai vahvan keikan lisäksi mahtipontiset visualisoinnit. Monikamerat taltioivat esitystä tyylillä, mutta Ollaanko tämä kesä näin? -biisin taustalle projisointiin taas hauskasti omaa tarinaa kännykän viesteillä. En ole pitkään nähnyt aikaan Olavi Uusivirran keikkaa, mutta ihan hauska festariyllätys oli kuulla TotoAfrica ja nyt puhutaan kaikkien aikojen aor-klassikosta eikä Olavin saman nimisestä biisistä.

IMG_5674Fleet Foxes on ollut henkilökohtaisen toivelistan kärkibändejä siitä asti, kun yhtye julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2008. Fleet Foxes käväisi Ruisrockissa 2011, mutta sinne en päässyt. Pitkä odotus täyttyi täydellisesti Flow’ssa. Fleet Foxes on parasta mitä musiikille on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana, vaikka yhtye oli tauolla nelisen vuotta. Fleet Foxes on julkaissut kolme mestarillista albumia, joista tuorein Crack-Up ilmestyi viime vuonna.

Robin Pecknoldin johtama bändi osoitti päälavalla olevansa harmonisen indiefolkin saralla aivan omaa luokkaansa. Pecknold ääni taipuu huikeasti progressiivisten folk-kappaleiden mukana. Yhtye on vähäeleisen taitava, josta mainittakoon kitaristi Skyler Skjelset ja basisti Christian Wargo, jotka laulavat myös stemmat. Multi-instrumentalisti Morgan Hendersson rikastaa biisejä, vaikka kontrabassolla. Keikka meni todella ihon alle. Harmaiden pilvien kerääntyessä ylle olin niin tyytyväinen musiikista, että toivoin sadetta. En muista milloin olisi satanut yhtä puhtaasti ja lämpimästi. Tunnin konsertti päättyi ylevästi Helplessness Bluesiin. Kevyesti yksi parhaista keikosta Flow’ssa ikinä.

IMG_5673.jpgFleet Foxesin jälkeen olisi kannattanut lähteä pois, mutta en malttanut jättää väliin ranskalaista The Limiñanasia, joka vahvisti olevansa varsin energinen combo. Balloon 360° lava osoittautui oikeaksi paikaksi bändille, mutta sama pumppu pitää myöhemmin nähdä klubiympäristössä. Yhtye sekoittaa garage poppia ja 1960-luvun psykedeliaa mielenkiintoisesti. Bändi on ulospäin pariskunta: rumpali Marie ja kitaristi Lionel Limiñana, mutta lavalla yhtye oli seitsemän hengen porukka. Kuluneena vuonna julkaistu Shadow People-albumi on kokoelma hienoja lauluja. Livenä ne saivat vielä riehakkaamman muodon. Etenkin albumin nimikappale ja Istanbul is Sleepy ovat biisejä, jotka herättivät.

IMG_5680.jpg

Patti Smith päätti omalta osaltani perjantain. Edellisen kerran näin hänet yhtyeineen viisi vuotta sitten Tampereella, joten oli hyvä tarkistaa punkmamman nykykunto. Hyvässä iskussa 72-vuotias Patti Smith on edelleen, mutta silti melko rutiininomainen suoritus Flow’ssa nähtiin. Kädet heiluvat ja harmaa tukka takkuilee karismaattisesti,  mutta esityksessä ei ollut mitään erityisyyttä. Settilistan yllättävin biisivalinta oli Midnight Oilin kasariklassikko Beds Are Burning. Voimapoppi sopii Pattin edelleen vahvalle äänelle, mutta luultavasti biisi oli settilistassa sanomansa vuoksi. Patti soitti odotetusti tunnetuimmat kappaleensa Dancing Barefoot, Because the Night ja koko keikan päättäneen Glorian. Pattin bändissä esiintyi kiinnostava jäsen. Hänen ja Fred ”Sonic” Smithin poika Jackson Smith oli napannut komppikitaristin paikan yhtyeessä. Ehkä vain tuuraamaan, sillä hän näytti vahvan äitinsä vieressä peräkammarinpojalta.

IMG_5689.jpg

 

Pedar (It) @ Kestè, Napoli, 29.7.2018

IMG_5631Napolin vanha kaupunki on kiehtova yhdistelmä mennyttä arkkitehtuuria ja sotkuisia modernin maailman merkkejä. Kapeiden kujien seinämät ovat tägien, graffitien ja freskojen peittämät. Uljaan San Giovanni Maggiore kirkon takana sijaitsee pieni piazza, jonka suojassa sijaitsee Kastè. Musiikkia tarjoavalla baarilla on klubitilat sisällä, mutta heinäkuun lopulla toiminta keskittyy luonnollisesti terassille. Päädyin paikkaan, koska elävän musiikin vaihtoehtoja ei sunnuntaina Napolissa ollut paljon. Illan artisti Pedar vaikutti ehdottomasti kiinnostavimmalta.

Soittoajaksi oli ilmoitettu klo 22 ja saapuessani paikalle Pedar viritteli lavalla kitaraa. Ilahduin ensiksi täsmällisyydestä, mutta jouduin kuitenkin odottamaan tunnin ennen kuin keikka alkoi. Väsyneenä reissaajana sadattelin italialaista suurpiirteisyyttä, mutta ei siinä ollut hassumpaa istuskella ja seurata paikallisten illanviettoa. Pari tarjoilijaa kantoi juomaa asiakkaille, eikä ketään häirinnyt viereisestä pöydästä tuoksunut pössy.

En ole aiemmin perehtynyt italiaiseen musiikkiin, vaan se on huterasti menneiden käännösiskelmien, San Remon laulukilpailujen ja italodiskon varassa. 60 miljoonan asukkaan maassa on kuitenkin vahva ja monipuolinen musiikkikulttuuri, johon sietäisi tutustua useammalta kantilta, vaikka kieltä ei ymmärtäisikään.

IMG_5621Pedar on 28-vuotias paikallinen singer-songwriter, joka on jo muutaman vuoden kiertänyt lähitienoita tiuhaan. Alkuvuodesta hän julkaisi esikoisalbuminsa tai nykymittapuussa viiden biisin EP Ammescafrancescavastaa vastaa pitkäsoittoa. Pedar esiintyi yksin akustisen kitaran kanssa, mutta mies svengasi hetkittäin trion edestä. Pedarin musiikki ammentaa voimansa folkista, jossa on kuitenkin piirteitä bluesista sekä ajoittain rytmikkäämmästä napolilaisfunkysta.

Pedar on rakkauslaulujen tulkki. Hän luo lauluillaan intensiivisen tunnelman, jossa on kuitenkin potkua. Pedarin lempeä ääni toimii hyvin olematta kuitenkaan liian hempeä, silti ilmava kitarankäsittely on hänen vahvuutensa. Biisilista on pääosin omaa tuotantoa tai muita ennestään tuntemattomia italialaisia covereita. Hit the Road Jack oli ainoa, minkä hän lauloi englanniksi. Omista biiseistä nousi ylitse muiden Te vulevo da’, josta olin koko ajan tunnistavani piirteitä jostain toisesta kappaleesta. Ehkä se oli hyvän kappaleen merkki. Pedarin laulut eivät ole hittikamaa, mutta selkeästi niissä on signaaleja lauluntekijän lahjakkuudesta. Taitaa olla Italiassakin pitkä matka suosioon, vaikka Pedar pääsikin vastikään Fiat –laulukilpailussa loppusuoralle.

Pedar oli miellyttävä tuttavuus, tärkeä palanen Napolin reissussa, mutta tuskinpa häneen tulen myöhemmin palaamaan. Pedarilla on matkaa maansa huipulle, ja aika mahdoton tie rajojen ulkopuolelle aivan kuten suomenkieliselläkin musiikilla. Vieraskielinen musiikki jää kielitaidottomalle kuitenkin etäiseksi, koska sanoma ei aukea, ja siitäkin huolimatta, että italia on laulujen ykköskieli ainakin oopperassa.  Pedarista jäi hyvä jälkimaku ja kulkee mukana aina kun ajattelen maailman parasta napolilaista pizzaa.

Seinäsoittaja

Nick Cave & The Bad Seeds (Aus), Burt Bacharach (US), Cigarettes After Sex (US), Mavis Staples (US), Jade Bird (UK), Paperi T (Fin), Litku Klemetti (Fin), Delvon Lamarr Organ Trio (US) @ Pori Jazz, 19.7.2018

Pori Jazz oli sössiä maineensa alkukesästä kohtalokkaasti toimitusjohtajanimityksellään. Onneksi hallitus reagoi salamannopeasti ja homma saatiin takaisin uomiinsa. Ihmisen muisti on lyhyt ja torstain ensimmäisenä pääkonserttipäivänä Kirjurinluodolla meininki oli kuten ennenkin. Tuskin kukaan boikotoi. Ainoastaan painostava helle saattoi olla este herkkänahkaisimmille. Auringon paahde verotti iltapäivällä yleisöä, mutta illan pääesiintyjiä oli kuulemassa arviolta toistakymmentä tuhatta ihmistä.

Ohjelmiston osalta torstai oli tämän vuoden ehdotonta eliittiä. Jazzin ystäville todettakoon, että Keikkakeppi perehtyy tälläkin kertaa vain populaarimusiikkiin. Näkemieni artistien ikähaarukka oli laajin ikinä. Nuorimman ja vanhimman ikäero oli 70 vuotta. Kaikki seuraamani artistit soittivat joko pää- tai jokilavalla, joiden välillä seilasi nyt helpommin, sillä molemmat lavat kuuluivat saman anniskelualueen piiriin, joten porteista ei välttämättä tarvinnut kulkea.

Iltapäivän starttasi päälavalla Delvon Lamarr Organ Trio, joka on vastikään julkaissut varsin grooven albumin Close But No Cigar, joka on ilmavaa hammond-urkuvetoista jamittelua 1960-1970-lukujen soulin hengessä. Omien biisien päätteeksi kuultiin Curtis Mayfieldin soulklassikko Movin’ On Up. Siitä olikin helppo ponnahtaa ensimmäisen kotimaisen artistin pariin.

IMG_5227Litku Klemetti on ollut viimeiset pari vuotta kuumin kotimainen indie-nimi. Toiveeni on ollut nähdä hänet pitkään, mutta vasta nyt osui aikataulut kohdilleen. Litku Klemettiin yhdistetään iskelmä, punk ja proge. Litkun esikuvat löytyvät menneestä ja hän on kärjistetysti kuin Hassisen koneessa tikattu Taiska.  Yhdistelmä on ajatonta suomirokkia parhaimmillaan. Keväällä julkaistu Taika tapahtuu jatkaa erinomaisen esikoissooloalbumin Juna Kainuuseen linjoilla, vaikkakin vaatii enemmän kuuntelua.

Litku Klemetti yhtyeineen aloitti Jokilavalla ja saivatkin soittaa suoraan vastapalloon, kun aurinko oli armottomillaan lämpömittarin kavutessa 30 asteeseen. Litku pelkäsikin kuolevansa lavalle. Lierihattu antoi kuitenkin suojaa ja yhtye painoi tunnin keikan sisukkaasti läpi. Litkun live-maine on todellakin sanojensa mittainen. Bändi soittaa tiukasti yhteen, jopa helteessä. Bändi on käytännössä sama kuin Litku Klemetti ja Tuntematon numero, joka on kulkenut rinnalla jo pidempään. Uusista soolokappaleista kirkkaimmaksi nousee Miksi en lähtisi kaupunkiin. Monta muutakin hienoa ja sopivan ärsyttävää biisiä settilistalta löytyikin, mutta niin pitääkin.

IMG_5228Päälavalla aloitti seuraavana Paperi T. Uudemman suomiräpin virallinen aforisti, jota jumaloidaan ja yhtä lailla myös vihataan. Omalla asteikolla Henri Pulkkinen on pätevä musiikkitoimittaja, mutta myös ajatuksia herättäviä tekstejä kirjoittava runoilija. Räppärinä ja muusikkona hän ui lajityyppissään kuin harvinainen jalokala, vaikka musiikillisesti jää vielä alamittaiseksi. Sanoitukset ovat hienoja havaintoja kaupunkilaismiesten mielenmurroksista. Lavalla Paperi T on valloittava kaveri, joka ei säästele hymyään. Hänestä ei ilmene paniikkia, vaan kaikki näyttäisi olevan hyvin.

IMG_5231Torstain juniori oli Jade Bird. Vasta kaksikymmentä vuotias lontoolaisneito on herättänyt jo laajalti huomiota, vaikka on julkaissut ainoastaan EP-levyn ja pari singleä. Enpä muista nähneeni yhtä karismaattista ja sulavasanaista parikymppistä, joka ottaa yleisön haltuun kuin kokeneempi kettu. Jade Bird esiintyi yksin akustisen kitaran ja koskettimien äärellä. Pirteä olemus kesti kuumuuden ja hän soitti omien kappaleiden lisäksi luonnollisesti covereita, jotta lyhyehkö setti saatiin täyteen. Birdin ääni on herkkä, mutta kuitenkin kantava. Hänen kelpasi tulkita Kate Bushia ja Pixiesiä. Toki muitakin Jade Birdin kaltaisia on maailma täynnä. Erottuminen vaatii vielä jotain erityistä.

IMG_5234Torstain tärkeimpiä artisteja oli luonnollisesti Mavis Staples. Viime vuonna Porissakin vierailleen Wilco-yhtyeen Jeff Tweedy on pitänyt soultähden kiireisenä. Tweedy on tuottanut ja säveltänyt Mavisin neljästä viimeisestä albumista kolme ja niitä kuunnellessa ei tulisi mieleen, että Mavis täytti vastikään 79 vuotta. Terästä koko mummo. Mavisin ympärillä soitti kitarisiti Rick Holmstromin johtama nelihenkinen yhtye parilla taustalaulajalla vahvistettuna. Soundi oli yllättäen varsin riisuttu ja soulille tyypillisiä torvia ei jäänyt kaipaamaan. Mavis Staplesin taival on huikea populaarimusiikin historiassa ja loppua ei ole näköpiirissä. Settilista täyttyi niin tyylikkäistä cover-valinnoista kuin Jeff Tweedyn kynäilemistä kappaleista, joista Build a Bridge säväytti eniten. Totta kai Mavis soitti legendaarisen perheyhtyeensä The Staple Singers klassikoita, joista luonnollisesti I’ll Take You There päätti lämminkenkisen keikan.

IMG_5240Jos David Lynch tekisi lisää Twin Peaksia, niin Cigarettes After Sex on se bändi, joka tuudittaisi unelmiin Roadhousen baaritiskillä. Dreampopin kermaisimmalle tasolle vasta viime aikoina noussut Cigarettes After Sex on ollut kasassa jo 10 vuotta, mutta deybyyttialbumi tuli ulos vasta viime vuonna. EP:n ja singlejen myötä ura ei urjennut, mutta pääsy mukaan menestyneisiin TV-sarjoihin nosti bändin uudelle tasolle. Youtube ja Spotify -kuuntelijamäärät ovat nousseet käsittämättömin lukemiin siihen nähden, mihin indie-artistit ovat tottuneet. Kyynikko voisi todeta, että bändi toistaa samaa viisua, mutta yltiöromanttisen kuorsauspopin seasta nousee valtavasti hienoja melodisia nyansseja, jotka vievät mennessään. Apocalypse, Nothing’s Gonna Hurt You Babe ja ovat biisejä, joihin ei voi olla rakastumatta, mutta ne ovat biisejä, jotka tulevat korvista ulos ihan just.

IMG_5247Illan armoitettu nestori Burt Bacharach on 90-vuotias. En ole koskaan ollut katsomassa kenenkään yhtä iäkkään live-esitystä. Kymmenkunta vuotta sitten näkemäni Sly & Family Stonen keikalla Pro Jazzeilla itse Sly (silloin 64-v) tuntui satavuotiaalta. Burt Bacharach ei ollut koriste lavalla, vaan oikea johtaja, joka veti ison orkesterin kanssa läpileikkauksen huikean urastaan. Burt Bacharach spiikkasi, soitti ja lauloi, vaikka pääosin äänessä olikin muut laulajat. Bacharachin kynästä on lähtenyt niin monta sulosointua, että niitä on vaikea mahduttaa yhteen settiin, ellei turvaudu potpureihin. Keikka huipentui kaikkein ikivihreimpään Raindrops Keep Falling On My Head -kappaleeseen, joka vie aina polkupyöräilemään villiin länteen.

Nick Cave & The Bad Seeds oli monelle syy tulla Pori Jazziin ja siltä Kirjurinluoto myös näytti. Yht’äkkiä alueelle oli kerääntynyt väkeä niin, ettei eturivin paikoille ollut mitään mahdollisuutta tunkeutua. Se oli virhe, sillä siten Nick Cave pitäisi kokea. Viidenkymmenen metrin päästä pystyy aistimaan karismaattisen esiintyjän, mutta samaa otetta vangitsevasta esityksestä ei saa. Nick Cave ottaa vimmatusti kontaktia yleisöön koko keikan ajan.

CAVE_pysty_02Nick Cave & The Bad Seeds oli niin erinomainen, että heikompikin biisimateriaalikin kuulostaa kovalta kamalta. Cave laittaa itsensä likoon. Hän ravaa pitkin lavaa mustassa puvussaan ja välillä laskeutuu yleisön tasolle. Cave saavuttaa yhteyden, jota harvoin näkee. Musiikillisesti Nick Cave & The Bad Seeds ei ole koskaan ollut kuitenkaan valtavirtaa. Goottitaustainen Cave on monelle liian synkkää. Menestyneimmät kappaleensa hän on esittänyt duettoina Kylie Minoguen, PJ Harveyn ja Chris Baileyn kanssa ja silloin mainstream on tavoitettu. Se ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan Nick Cave bändeineen on tehnyt huikean matkan 1980-luvun alkupuolelta asti.

Caven uraan mahtuu lukuisia hyviä kappaleita, mutta paljon myös keskinkertaista. Tasalaatuisuus on kuitenkin kestänyt kaikki vuosikymmenet.  Löysin artistin The Good Son (1990) -albumin aikaan ja hienoa olikin kuulla illan mittaan suosikkini The Ship Song ja The Weeping Song. Omalla listalla korkealla on myös The Boatman’s Call, joka on sai huomiota Caven yhden kuuluisimman Into My Arms -kappaleen osalta.  Kolmas kiinnostukseni kohteeksi noussut albumi Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus jäi Porin illassa täysin sivuun. Kaksi viimeisintä albumia Push the Sky Away ja Skeleton Tree sen sijaan olivat settilistan keskiössä, joita olen taas viime vuosina jonkin verran kuunnellut. Esimerkiksi Jubilee Street on Caven uran hienoimpia kappaleita ja massiiviseen loppuun kasvanut live-versio teki siitä vielä merkittävämmän teoksen kuin albumilla. Oma suhteeni Nick Caveen sai siis melko hyvän käsittelyn. Nick Cavella on toki biisejä, joiden suosiota en ihan täysin ymmärrä kuten Stagger Lee, Tupelo tai Red Right Hand, mutta ei se mitään, sillä tarkoin harkitussa dramaturgiassa niilläkin oli paikkansa. Elokuvamusiikkia ja käsikirjoituksiakin rustannut Cave omaa draaman tajun. Hän osaa rakentaa konsertin kaaren taitavasti niin, että jokainen palikka on huolella mietitty.

CAVE_01

Nick Cave on selkeä keulahahmo, mutta hänen erityisyydestään huolimatta on syytä nostaa esiin myös bändi. The Bad Seeds on kovien muusikoiden kokoonpano, jonka musiikilliseksi sielunkumppaniksi on noussut Ellis Warren. Hän riuhtoi viulunsa kanssa lähes yhtä sähäkästi kuin Nick Cave. Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ole ketään jäljellä, mutta Caven rinnalla on moni kulkenut kuitenkin jo 1990-luvulta ja siinä ajassa ehtii hitsautua toimivaksi kokoonpanoksi.

Nick Cave and the Bad Seeds heitti väkevän keikan. Illan parhaaksi kappaleeksi nousi Jubilee Streetin ohella Shoot Me Down, joka on poiminta yhtyeen B-sides and rarities -kokoelmalta. Porin konsertti ei kattanut ihan yhtä montaa biisiä kuin kiertueen muut keikat, mutta 15 biisin setti oli kuohkean päivän päätteeksi riittävästi. Keikka huipentui Caven kutsuessa yleisöä lavalle. Parisenkymmentä lammasta totteli paimentaan kuin opetuslapset Jeesusta.

IMG_5265 

Settilista:

Jesus Alone

Magneto

Do You Love Me?

From Her to Eternity

Loverman

Red Right Hand

The Ship Song

Into My Arms

Girl In Amber

Tupelo

Jubilee Street

The Weeping Song

Stagger Lee

Push the Sky Away

Rings of Saturn

IMG_0714

 

Nits (NL) @ Savoy, Helsinki, 9.5.2018

Amsterdamista lähtöisin oleva Nits on yli nelikymppisenä edelleen iskukykyinen yhtye. Nits kiertää viime vuonna julkaistun Angst -albumin kunniaksi Manner-Euroopassa ja Suomessa. Vaikka yhtye laulaa englanniksi, se ei ole lyönyt koskaan läpi anglosaksisissa maissa eikä isommin Pohjoismaissa. Ainoastaan Suomessa heillä on vankka suosio ja tälläkin kertaa he soittavat Helsingin lisäksi konsertit Tampereella ja Turussa. 

IMG_4527Savoyssa Nits esitti tuoreen albumin kokonaisuudessaan, mikä kertoo bändin luottavan uuteen materiaalinsa. He eivät jumita paikallaan soittaen vanhoja varmoja kappaleita, vaan kunnianhimoisesti treenaavat uudet kappaleet live-kuntoon. Angst on todellakin mainio albumi. Nits soitti kaksiosaisessa konsertissaan myös tutumpia säveliä vuosien varrelta. Ensimmäinen setti kesti tunnin ja 30 minuutin väliajan jälkeen saatiin kuulla vielä toinen tunti. Konserttilippu permannolle miksauspöydän taakse maksoi 42€, mikä ei ollut kuin viisi euroa enemmän kuin kuusi vuotta sitten

Nitsin kokoonpano on pysynyt pitkään samana. Alkuperäinen biisintekijä Henk Hofsteden lisäksi yhtyeessä soittavat rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips. Edellisellä näkemälläni Nits -keikalla sairastunutta Stipsiä tuurasi Laetitia Van Krieken, mutta nyt Stips oli hoiti tonttinsa taatun tyylikkäästi. Nits vierailee Suomessa muutaman vuoden välein ja ensimmäinen kerran he kävivät täällä jo vuonna 1982. Itse olen ehtinyt näkemään heidät kolme kertaa ja koskaan en ole pettynyt, en tälläkään kertaa. 

https://keikkakeppi.com/2012/05/19/nits-savoy-helsinki-18-5-2012/

IMG_4517

Nitsille leimallista on live-esitysten huoliteltu rakenne, johon kuuluun aina hiottu visualisointi. Senpä vuoksi yleisön edessä improvisointi ei kuulu yhtyeen pirtaan, vaikka yleisön laulattamista Hofstede jälleen pienimuotoisesti yritti. Musiikillisesti Nits toimii pätevästi triona, mutta yhtyeen matkassa kulkevat uskollisesti myös veljekset Paul ja Tom Telman. He ovat ikään kuin yhtyeen viralliset ulkojäsenet, jotka pitävät huolta miltä Nits kuulostaa ja näyttää. Tällä kertaa visuaalisuus kasvoi alun pelkistetystä ilmeestä lopun runsaaseen lavan täyttäneeseen eheään kokonaisuuteen. Erityispiirteenä mainittakoon rekvisiitan lisääminen osana esitystä, kun loppupuolella rakennusmies ripusti tikapuilla katosta roikkumaan yhtyeen jatkaessa musisointia. 

IMG_4533Keikka ei pettänyt. Uusista biiseistä Flowershop Forget-Me-Not ja Cow with Spleen nousevat helposti keikkasuosikeiksi tulevaisuudessakin. Vanhoista biiseistä J.O.S Days soitettiin hieman liian suoraviivaisesti, josta sen sävykkyys hieman kärsi. Tähän lienee syy, että olen tykästynyt liikaa alkuperäiseen albumiversioon. Henk Hofstede on mainio viihdyttäjä. Sivistynyt mies on mainio tarinankertoja, jonka jutustelun lomassa on helppo asettua sodanjälkeisen Amsterdamin kaduille. Pockets of Rain kappaleen taustalla nähtiin arkistomateriaalia meteorologi Kari Nyströmin sääennustuksista. Nits osaa lokalisoinnin, mutta ihmekös, sillä Suomeen inspiroi heitä erityisesti. Yellow Socks & Angst – kappaleessa tehdään matkaa laivalla Tukholmasta Turkuun. Suussa maistuu salmiakki ja lopussa ääniraidalla risteilyaluksen kapteeni Nordström kuuluttaa selvällä suomen kielellä matkustajat tervetulleeksi maihin.

IMG_4534

Settilista:

Oom-Pah-Pah

Les Nuits

Flowershop Forget-Me-Not

J.O.S Days

Sopa Bubble Box

Nescio

Yellow Socks & Angst

Radio Orange

Lits-Jumeaux

Along A German River

2 setti:

Breitner on A Kreidler

Cow with Spleen

Sketches of Spain

Two Sisters

Cars & Cars

No Man’s Land

A Touch of Henry Moore

Pockets of Rain

Port of Amsterdam

Encore

Zündapp nach Oberheim

Giant Normal Dwarf

In the Dutch Mountains

IMG_4531

Vundabar (US), Ursus Factory (FIN) @ Loppen, Copenhagen, 27.4.2018

Loppen

Kööpenhaminan reissuun osui kiinnostava jenkkibändi Vundabar. Edellisestä vierailustani Loppenilla oli vierähtänyt vajaa pari vuotta: https://keikkakeppi.com/2016/05/28/steve-gunn-us-loppen-copenhagen-denmark-22-5-2016/ Arvelin tunnelmallisen klubin imaisevan paikan helpostikin täyteen, varsinkin kun esiintyjä on saanut hiljattain Pitchforkissa hyvät arviot ja myynyt rapakon takana keikat loppuun. Lipusta pulitin maltilliset 75 kruunua, joka ei ole paha hinta, jos siihen sisäältyy bonuksena yksi olut, ja mikä vielä mukavampaa, toinenkin kova bändi.

Olen nähnyt ulkomailla vain kerran kotimaisen artistin ja silloin Michael Monroe kiipeili pitkin Whisky a go go -klubia Suomen lippu korkealla. Loppenin lauteita lämmitteli Ursus Factory ja jälleen sai olla ylpeä maanmiehistä. Yhtye on kitaristi-laulaja Jussi Pelkosen ja rumpali Aleksi Ripatin muodostama duo, jonka kaverukset perustivat katusoittorundilla. Nimen he nappasivat hylätyltä puolalaiselta traktoritehtaalta. 

IMG_4455-1.jpgUrsus Factorylla on ollut jo Suomessa muutaman vuoden kovan livebändin maine. Ensimmäinen pitkäsoitto julkaistiin viime vuonna ja sitä ennen yhtyeen tuotanto oli parin EP:n varassa. Keikkaa yhtye on tahkonnut paljon ja katusoittohistoria on loksauttanut kaverusten soiton kohdilleen. Ursus factory soittaa vinksahtelevan grooven omaavaa garagerockia, jossa on mukana kaikki kliseet, mutta virkistävästi. On sitä ennenkin nähty kukkoilua, kuten Ripatti kaivellessaan pallejaan tai Pelkosen revitellessään kitaraansa kuin Prince.

Keikka alkoi sähäkästi kun kundit juoksivat lavalle olut läiskyen ja täräytti ilmaan kappaleen Virhe. Paikalle oli kerääntynyt perjantai-illasta huolimatta yleisöä niukasti, joitakin kymmeniä. Väkevä startti lopahti tekniseen viritykseen, jonka aikana rumpali rupatteli yleisön kanssa kertoen hauskoja Matt Damon -vitsejään. Ursus Factory soittaa nimestään huolimatta suomirokkia, joskin viljelee englannin kielisiä fraaseja sanoituksissaan. Loppenissa yhtye käänsi lennosta kappaleita englanniksi, mikä oli toisaalta turhaa, mutta toisaalta ne taipuivat improvisoidussa ja humoristisessa ilmapiirissä mainiosti kuten kappaleessa Oot pomo – You’re the Boss. Yhtye ehti räimeeltään myös herkistyä, kun lähtivät kotopuoleen Kallioon Itkemään. Loppuun on helppo todeta, että suomalaisella rokilla menee hyvin myös Juutinrauman tuolla puolen.IMG_4459-1.jpg

Illan pääesiintyjä Vundabar on kotoisin Bostonista, alun perin duo, joka toisin kuin lämmittelijänsä, on varustettu basistilla. Bändin johtohahmo Brandon Hagen ja rumpali Drew McDonald ovat lapsuuden naapureita ja soittaneet kimpassa pitkään. Kiertueella mukana kulkee basisti Grayson Kirtland. Vähän yli kaksikymppiset nuoret miehet elävät luovinta aikaansa ja kolmen albumin jälkeen näyttää, että homma ei jää tähän. Onhan heillä aikaa, sillä luovuus alkaa väljähtymään vasta kolmekymppisenä. Tuore Smell Smoke on erittäin tasokas levy ja ennakkokuuntelun perusteella odotukset keikasta olivat melkoisen korkealla.

IMG_4462.jpg

Vundabar on kitaravetoinen hybridi, jossa pop, garage, punk nyökkäävät toisilleen nätisti. Biisit eivät ole suoraviivaisia, vaan taiderokin tapaan saattavat nyrjähtää suuntaan jos toiseen. Alle tunnin keikka sisälsi kymmenkunta biisiä. Keikan alkuun yhtye latasi uuden albumin parhaat kappaleet Acetone ja Tonight I’m Wearing Silk, jotka molemmat voisivat olla The Strokesin klassikoita. Edellisen Gawk (2015) -albumin Chop ja Oulala ovat laatustygejä, mutta loppua kohden keikka uuvahti dramaturgisesti. Big Funny toimi vielä kohtalaisesti ja sekoiluksi yltyvä $$$ tarjosi särmää jamittelua, mutta kokonaiskuva keikasta ei tavoittanut odotuksia. Yhtye esitteli itsensä amerikkalaiseksi pohjasakaksi, mutta siitä se on kaukana. Pikemminkin jätkien asenteessa oli epävarmuudesta kumpuavaa lievää pöyhkeyttä. Bändi tarjoaa kuluvan vuoden toistaiseksi kiinnostavinta uutta musiikkia ja onneksi se on vielä myös tulevaisuuden lupaus. Monta hyvää biisiä jäi keikalla soittamatta ja pitkä rundi on saattanut tylsyttää nuorista miehistä parhaan terän. Vai oliko syy avonaisesta ikkunasta leijuneissa Christianian tuoksuissa, jotka eivät tulleet Wunderbaumista.IMG_0118

Ritchie Blackmore’s Rainbow (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 13.4.2018

Kuvahaun tulos haulle ritchie blackmore's rainbow helsinki

Varhaisiin musiikillisiin kokemuksiini lapsuudessani liittyy vahvasti Ritchie Blackmore ja Rainbow. Kun TV-ohjelmassa Toivotaan, toivotaan esitettiin kappale I Surrender, uskon monen muunkin jannun tajunnan räjähtäneen samanaikaisesti. Lyömätön kappale oli ukkosenjohdatin Rainbow’n varhaisempaan tuotantoon, mutta eritoten Deep Purplen klassisiin albumeihin. Hard rock tai paremminkin varhainen heavymusiikki fantasiapohjaisilla sanoituksilla valloitti pikkupoikien mielenmaisemat helposti.  Ritchie Blackmoren sorminäppärät kitarasoolot tekivät saman vaikutuksen kuin Taru Sormusten herra kirjallisuudessa.

Rainbow kävi suosion vuosinaan Suomessa muutaman kerran, mutta kun ikäni puolesta olisi ollut mahdollista nähdä yhtye, ei sitä enää ollut tai en pitänyt kiinnostavana. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin oli kiehtovaa palata 1980-luvun tunnelmiin, vaikkakin pienin odotuksin. Aika moni muu oli ajatellut tehdä samoin, sillä Ritchie Blackmore’s Rainbow möi Hartwall Areenan loppuun. Yleisö oli miesvaltaista ja varttunutta, joiden seassa tunsin itseni jälleen junioriksi.

IMG_4383.jpgRitchie Blackmorella on hankalan miehen maine. Se liittynee enemmän hänen taiteelliseen kunnianhimoon ja haluun sanoa viimeinen sana, mutta monet tarinat antavat kuvan oikukkaasta mestarista. Etenkin Deep Purple koostui vahvoista persoonista, joista varsinkaan Ian Gillan ja Blackmore eivät syöneet spagettia samalta lautaselta. Deep Purplesta erottuaan Blackmore sai Rainbow’n johdossa olla herra despootti ja pitää mieleistään rekrytointia jatkuvasti käynnissä.

Blackmore vietti syntymäpäivänsä aattoa perjantaina. Ikääntyminen ei näytä hidastavan 73-vuotiasta kitaristilegendaa. Hän haluaa kaatua saappaat jalassa. Blackmore on ollut aktiivinen aina. Viimeiset vuodet ovat kuluneet Blackmore’s Night-projektin kanssa, missä hän on keskittynyt keskiaikaisiin tunnelmiin vaimonsa Candice Nightin kanssa.  Pari vuotta sitten hän päätti palata sinne, missä suuren yleisön mielestä on omimmillaan eli hard rockin pariin. Kiertueelle Rainbow on hyvä otsake, mutta yhtä hyvin se voisi olla Ritchie Blackmore’s Deep Purple, sillä settilista koostui molempien yhtyeiden kappaleista.

IMG_4379Uuden kokoonpanon keulilla lauloi chileläinen Ronnie Romero, joka on saman ikäinen kuin albumi Difficult to Cure (1981). Romero on mukautuva laulaja ja taivuttelee mikkiständiä esikuviensa mukaisesti. Erityisesti häneltä luonnistui Ronnie James Dio laulamat hitit kuten Stargazer. Ruotsalainen kosketinsoittaja Jens Johansson on tuttu Stratovarius-kokoonpanosta ja hän keräsi yleisöpisteet soittamalla hetken Jean Sibeliuksen Finlandiaa. Basson varressa Bob Nouveau nousi esiin laulaessaan syntymäpäiväonnittelut Blackmorelle. Ritchie ei ollut innoissaan huomiosta, joka muistutti ikävästi, ettei hänen saagansa ole loputon. Yhdysvaltalainen Nouveau ja maanmies rumpali David Keith ovat nousseet Blackmoren luottosoittajaksi, sillä heillä on jo useamman vuoden historia Blackmore’s Nightissa. Kokoonpanolla oli homma koko ajan vähän hakusessa, sillä kun kukaan ei oikein tiennyt mitä maestro Blackmore seuraavaksi aikoi.

Miksi keikka alkoi vasta iltayhdeksältä? Takarajaksi määritetty klo 23 osoittautui kohtalokkaaksi, sillä ylimääräiset numerot jäivät soittamatta. Moskovassa ja Pietarissa oli kuultu 2-4 encorea. Ei keikka tyngäksi jäänyt, mutta perehtyneellä yleisöllä oli oletus, että Smoke on the Water kuultaisiin illan huipennukseksi. Pitkään jatkunut epäluuloinen taputus päätyi pettyneeseen mölinään ja ulos valumiseen.

IMG_4388.jpgSilti Blackmore tarjosi yhtyeineen konsertissa lähes kaikki keskeiset kappaleet, vaikka muutama tärkeä Rainbow -biisi jäi puuttumaan. Keikan nytkäytti liikkeelle Spotlight Kid, jolla Rainbow on startannut kauan. Kakkosena soitettiin Russ Ballardin säveltämä klassikko I Surrender. Siinä se lapsuuden hittikappale sitten meni ja  vei mukanaan suuremmat odotusarvot, sillä se toinenkin Ballardin hitti Since You Been Gone soitettiin neljäntenä. Dramaturgisesti settilista olisi voinut olla harkitumpi ja perinteikkäämpi, missä hitit kuullaan vasta keikan loppusuoralla. Illan parhaaksi vedoksi nousi kuitenkin Man on the Silver Mountain. Keikan puolivälissä homma meni läskiksi. Yhtyeen pitämä tauko katkaisi keikan jäntevyyden. Breikin jälkeen Child in Time sai vielä Areenan kohteliaasti hymisemään, mutta muuten edettiin ilman kompassia.

Keikan videoprojisoinnit olivat köykäisiä. Esimerkiksi varsinaisen setin viimeisenä kuullun Burnin taustalla paloivat tylsät tulenlieskat ja tuliräjähdykset. Istuin korkealla kolmannella tasolla ja etäisyyttä lavalle oli sen verran, että screenille olisi kaivannut videokuvaa soittajista. Jäi arvailujen varaan kuinka arvaamaton Blackmore johti yhtyettään. Näytti siltä, että Romeron piti kysyä lupa jokaiseen välispiikkiin Parasta antia taustakankaalla esittivät klassiset levynkannet kuten Rising, Down to Earth ja Straight Between the Eyes. Niissä on sitä nostalgista voimaa, joka iskee edelleen nuoren sällin otsaluuhun kuin valokeila.

IMG_4374

Settilista:

Spotlight Kid

I Surrender

Mistreated

Since You Been Gone

Man on the Silver Mountain

Perfect Strangeres

Sixteent Century Greensleeves

Soldier of Fortune

Difficult to Cure

All Night Long

Child In Time

Stargazer

Long Live Rock ’n’ Roll

Burn

IMG_4391