Vesterinen yhtyeineen @ Korjaamo, Helsinki, 19.11.2020

Kovan keikkamaineen hankkinut Vesterinen yhtyeineen innosti viime keväänä hankkimaan liput Korjaamon keikalle. Lopulta konsertti toteutui Covid-19 pandemian aiheuttamien lykkäysten vuoksi vasta marraskuussa kahdeksi erilliseksi keikaksi jaettuna. Valitsin näistä ensimmäisen vedon, joka alkoi jo iltakuudelta. Tapahtuma järjestettiin koronarajoituksia noudattaen ja suurin osa yleisöstä käytti maskeja. Lanteita keikuttavaa musiikkia pitäisi kuunnella seisten, mutta ymmärrettävästi turvavälejä on helpompi hallinnoida kun yleisö istuu tuoleilla.

Vesterinen yhtyeineen on noussut viimeisen vuosikymmenen aikana esiintymislavojen suosikiksi ja suoltanut tasaiseen tahtiin pitkäsoittoja, joilta on poimittu useita radiohittejä. Iskelmällistä suomipoprokkia soittavan yhtyeen voi sijoittaa samalle kartalle Juha Tapion, Tuure Kilpeläisen tai miksei Kolmannen naisen kanssa, mutta kymmenhenkisenä orkesterina se erottuu joukosta. Yhtyeen ilme on huolitellun esteettinen levyn kansia ja pukeutumista myöten. Runsaan keikkailun ansioista bändin soitto rullaa ja rokkaa saumattomasti. Vesterisen bändillä on runsaasti tarttuvia sävellyksiä, joissa lauletaan asioista, joilla ei loukata ketään, mutta joihin on helppo samastua ja joista voi kerätä voimia oman elämänsä ylä- ja alamäkiin. Sellaista sen iskelmän pitääkin olla.

Korjaamon lavalle astui yhtye, joka tuotti mukavista ennakko-odotuksista huolimatta lievän pettymyksen. Perusasiat ovat kunnossa, mutta esiintymisestä välittyi pakotetun viihdyttämisen tarve. Siitä jäi puuttumaan aitoutta, mitä live-musiikista eniten kaipaa. Yhtyettä lämmitteli alkuun akrobaatti, joka korosti tulevaa käsikirjoitettua performanssia.

Yhtyeen keulilla Tero Vesterinen omaa tunnistettavan lauluäänen, josta voi poimia tuttuja sävyjä useilta muilta kotimaisilta laulajilta. Vesterisen sinänsä valloittavaksi tavaramerkiksi noussut virnistyksensä vaikutti paikoin teennäiseltä. Bändin kemia toimi muuten hyvin ja taustalaulajakertut Heini Ikonen ja Jepa Lambert toivat rempseyttä yhtyeen esiintymiseen ikään kuin tribuuttina Topi Sorsakoski & Agents -yhtyeelle. Vesterisestä ja ”kertuista” kuten Tero itse taustalaulajiaan nimitti, välittyi ilo ja onni soittaa yleisön edessä, mutta lavan eteen show vaikutti koreografioineen väkinäiseltä. Muu bändi keskittyi soittamiseen ja se riitti. Mutta heti kuin Vesterinen asettui mikrofonin ääreen laulamaan yrittämättä turhia, hänestä välittyi vilpitöntä karismaa.

Vesterinen yhtyeineen kiertää edelleen viime vuotisen Faaraoiden aika -levyn tiimoilta ja kannattaa kiertää, sillä levy on viihdyttävä. Kiertue on venynyt poikkeusvuoden takia, mutta settilistaan mahtui myös uunituore sinkku Rodeo, joka lokeroi yhtyettä iskelmäpoppiin tukevammin. Kymmenhenkinen orkesteri osallistuu myös kollektiivisesti musiikin säveltämiseen ja sanoittamiseen. Se tuo rikkautta musiikkiin joka taipuu stadionrokiksi asti. Eritoten tuplakanttorien Iikka Kotajan ja Janne Riionheimon soittamat koskettimet sekä Leo Kylätaskun puhaltimet kruunaavat yhtyeen soundin. 

Settilista koostui pääosin tuoreimman pitkäsoiton biiseistä, joista hitit Faarao ja Tummilla teillä toimivat parhaiten myös lavalla. Sekaan mahtui vanhempia suosikkeja kuten Kukaan ei koskaan tai Valot eteiseen. Varsinainen keikka huipentui Onnelliseen mieheen, jonka esittelyn kuten monen muunkin spiikkasi Tero Vesterinen miellyttävästi radiojuontajaäänellään. Ylimääräisenä kappaleena kuultiin Turisti -kappale, joka muistutti meitä kaiken rajallisuudesta ja vastuustamme pitää planeetastamme huolta. Kappaleen eteen Vesterinen piti kauniin messupuheen, joka tuntui aidolta, ei teeskennellyltä eikä opetetulta. Viesti oli väkevä ja toivottavasti osui keikkalopetuksen myötä yleisössä jokaisen sydämeen.

Creek Road Eleven @ Kulttuuritehdas Vernissa, Vantaa, 25.9.2020

Vantaanjoen rannalla Tikkurilassa seisoo Kulttuuritehdas Vernissa. Aikanaan nuorten valtaama talo on toiminut monipuolisena kulttuuripyhättönä vuodesta 1990 lähtien. Vantaan elävän musiikinyhdistys pitää tehtaalla myös klubi-iltojaan. Vaikka suurin osa pääkaupunkiseudun konserttisaleista on tullut koluttua, niin astuin vasta ensimmäistä kertaa kulttuuritehtaalle.

Vernissan jokiranta oli kuvainnollisesti oikea paikka juhlistaa levynjulkaisua. Illan agendalla oli Creek Road Elevenin uunituore kakkosalbumi Creek Running Again. Viihtyisään klubiin oli saapunut muutamia kymmeniä ihmisiä, mikä on vallitseviin olosuhteisiin nähden sopiva määrä. Yleisö istui väljästi sijoitetuissa pöytäryhmissä, vaikka Creek Road Elevenin juureva musiikki on tehty seisten kuultavaksi. Miksauspöydässä ei aristeltu volyyminapin kanssa ja keikka soi kovaa. Oli siinä puolensakin, näin Creek Road Eleven kuulosti isolta rokkibändiltä.

Edellisestä näkemästäni Creek Road Elevenin keikasta oli vierähtänyt neljä ja puoli vuotta. Ajassa matka ei ole pitkä, mutta bändi on ottanut ison harppauksen erityisesti live-esiintyjänä. Ensimmäinen The Long Harvest -albumi (2017) oli laadukas kiekko, mutta aktiivinen treenaaminen ja säännöllinen keikkailu on kasvattanut bändistä Suomen mittakaavassa genren kärkinimiä. Myös huomio Pohjois-Amerikan ja Australian radiokanavilla on kohottanut yhtyeen itsetuntoa.  

Creek Road Eleven soittaa geneeristä southern rockia, missä on seassa kantrimausteita. Bändin biisikatras on melodista ja soitto on joka osa-alueella tasokasta. Bändin pääasiallinen biisinikkari Toni Ruuska on ensinnäkin lajityypin uskottava tulkitsija, jonka ääni kantaa, mutta samalla hän käsittelee kitaraa väkevästi. Ruuska jututtaa yleisöä biisien välissä myös luontevasti. Osin myös lauluja kirjoittava Jyrki Levä on ässä kitaristiksi ja moni biisi nousee siivilleen ilmavien soolojen aikana. Levä laulaa stemmoja ja juuri yhteislaulu Ruuskan kanssa on bändin bravuuri ja sitä kannattaa jatkossakin vaalia. Kosketinsoittaja Petri Frestadius kuorruttaa bändin soundi kermavaahdolla laulaen myös harmonioita. Korea kakku ei pystyisi kasassa ilman jämäkkää rytmiryhmää. Rummuissa Jani Miinala pitää paketin kasassa ja basisti Pete Christiansson taitaa homman yhtä vähäeleisesti kuin Bill Wyman.

Keikka alkoi uuden albumin mainiolla startterilla It’s Shining Now ja läpi kahlattiin uusi albumi kokonaan, kuten levynjulkaisuun kuuluu. Varsinaiseen settin mahtui yksi kappale debyyttialbumilta, jonka kunniaa kantoi bensiininkatkuinen Long Straight Highway. Tuoreen albumin joka kappaleessa on ideaa, vaikka mikään niistä ei sinänsä keksi vankkureita uudestaan. Sanoitusten osalta ollaan simppelisti peruspreerialla, mutta eipä sitä tässä lajityypissä odotakaan mitään sanataidetta. Pääasia, että homma luontuu mutkattomasti. Keikan puolivaiheessa kuultu Night Train nousi jo sinkkujulkaisuna esiin ja biisissä on kestosuosikin ainesta. Any Chosen Way paljastui tasapainoisimmaksi uudesta materiaalista. Varsinaisen setin ja albumin päättänyt Morning Sun kasvoi niin eeppisiin mittoihin, että puron solina alkoi muuttua kosken pauhuksi. Komea huipennus keikalle.

Bändi taputettiin takaisin lavalle ja yleisö palkittiin vielä kolmella kappaleella, joista Bad Monday ja Sunny Day edustivat debyyttialbumin satoa. Illan ainoan coverin tulkitsi Jyrki Levä, kun kantrilegenda George Jonesin ja monen muunkin levyttämä Revenooer Man pisti hymyn huuliin. Viihdyttävä ilta ja kuten sanotaan, kannatti lähteä kauempaakin. Kiinnostavaa seurata miten kakkosalbumi otetaan vastaan maailmalla.

Juliet Jonesin Sydän @ Tavastia, Helsinki 23.9.2020

Juliet Jonesin Sydän päätti alkuvuodesta käynnistetyn Kansas -levynjulkaisukiertueensa Tavastialle. Kirjoitin Sellosalin levynjulkkarikeikasta oman artikkelin helmikuussa https://keikkakeppi.com/2020/02/08/juliet-jonesin-sydan-sellosali-espoo-6-2-2020/, joten valtavaa tarvetta ei ollut palata aiheeseen. Tämän vuoden keikkatarjonta on ollut kuitenkin covid-19 -pandemian vuoksi varsin vaatimatonta, joten miksipä ei Joneseista ja Tavastiasta jotain kirjoittaisi.

Koronakevään jälkeen olen nähnyt vain kaksi oikeaa live-keikkaa ja edellinen oli heinäkuussa. Elävää musiikkia on ollut suoraan sanoen ikävä ja Tavastialle paluu tuntui kuin olisi astunut vanhaan kotiinsa. Yleensä Tavastian keikat, missä olen vieraillut, ovat olleet loppuunmyytyjä tai lähes täynnä, mutta nyt rajoitusten vuoksi tuli koettua väljä klubi, missä oli tarjolla vähemmän asiakaspaikkoja. Pöytäryhmiä oli asetettu runsaasti takabaarin eteen ja varsinainen permannon seisomapaikka-alue oli rajattu turvaetäisyyksin. Muutenkin hygeniasta oli huolehdittu esimerkillisesti. 

Näin asiakasnäkökulmasta katsottuna väljyys oli positiivinen kokemus, mutta yrittäjän silmin tilanne on päinvastainen. Kustannukset juoksevat normaalitasolla, mutta lippuja myydään paljon vähemmän. Ei ole helppoa olla tapahtumayrittäjä näinä aikoina. Yleisön vinkkelistä on mukavaa, kun asiakkaita ei ole tungokseksi saakka, takkeja kertyy narikkaan niukemmin, baaritiskillä on hiljaisempaa eikä vessaan tarvitse jonottaa. Palkitsevinta on liikkumisen vapaus, kun voi vaihtaa paikkaa kätevästi parvelta eturiviin. Ruuhkaton Tavastia kelpaisi aina, mutta sellaista ei olisi pitkään toiminnassa.

Kun jengiä on vähemmän, on myös ilmatilaa yleisön kommenteille. Yleensä artisteille suunnatut heitot eivät ole niitä, joita haluaisi kuulla, kun on tullut kuuntelemaan bändiä. Vuorovaikutus artistin kanssa voi olla hauskaakin, mutta harvemmin, kuten ei tänäänkään.

Juliet Jonesin Sydäntä lämmitteli Planeetta 9, jonka esitystä en ehtinyt todistamaan. Jonesit nousivat lavalle 21.45 Jupiterin soidessa taustalla ja vetivät puolentoista tunnin setin. Bändi nousi Kari Hyvärisen mukaan Tavastian lavalle jo uransa 28. kerran. Jonesien keikat ovat aina olleet lämminhenkisiä kuin ison perheen kokoontumisajoja, sillä yleisö koostuu pääosin faneista. Samaan tapaan jokaiseen keikkaan kuuluu sympaattista kömpelyyttä. Rutiinin puutteessa joutuu aina vähän hakemaan oikeaa juoksurataa, mutta silti Juliet Jonesin sydän pääsee aina kädet pystyssä maaliin.

Keikka oli ilmeeltään samankaltainen kuin helmikuinen startti. Settilista oli sekoitus vanhoja klassikoita ja uusia kappaleita. jotka tarjosivat monipuolisesti jytää ja hempeyttä. Juliet Jonesin sydämen viehätys on siinä, että sitä ei ole istutettu tiettyyn lokeroon, vaan seilaa velmuilevan monimuotoisena iskelmällisestä punkahtavaan asennerokkiin. Vaikka biiseissä ollaan usein kieli poskessa, välillä havainnoidaan maailmaa vakavasti. 

Rakkauslaulu raikasi tuoreella otteella, mutta Perjantai-illassa tuntui lähes kuusikymppisten äijien etääntyneen liikaa nuoruuden kortteliralleista, mutta toisaalta, kun Kari Jones laulaa, niin ääni kulkee kuin 35 vuotta sitten. Sami Pirkolan säveltämissä uusissa kappaleissa lauletaankin sitten keski-ikäisen miehen elämän nälkää kuvaavista asioista kuten kappaleessa Ennen kuolemaa. Uusista kappaleista takuuvarmaksi livetykiksi on nousemassa Hienolta -kappale, joka raikasi Tavastialla komeimmin.

Juliet Jonesin Sydän jää keikkatauolle, mutta onneksi bändi on tullut jäädäkseen. Kansas -albumi on vuoden parhaita kotimaisia ja sitä kelpaa soittaa tulevinakin vuosina.

Settilista: Hullua, Juliet Jones, Rakkauslaulu, Kummajainen, Huonoa musiikkia, Cowboy, Valaiset yöt, Paratiisiin, Rolling Stones, Ennen kuolemaa, Kantri, Runotyttö, Aamuyöllä, Hiekkaan, Hienolta, Jänis, Työläiset, Perjantai-ilta, Albania, Encore: Hippa, Helppo elämä, 2. Encore: Suudelma

Risto (soolo) @ G Livelab, Helsinki, 10.7.2020

Risto Ylihärsilä asteli lavalle aikataulussa ja hämmensi yleisöä toteamalla kuinka vitutti lähteä keikalle. Mustiin vaatteisiin pukeutunut Risto laski pari kaljapulloa lattialle ja kertoi siksi vetäneensä suojakännit. Tämä oli ensimmäinen keikka Ristolle koronatauon jälkeen ja samoin myös itselleni yleisön joukoussa neljään kuukauteen. Risto kertoi, ettei ollut tauon aikana koskenut instrumentteihinsa miltei ollenkaan. Lähtötilanne oli siis varsin sarkastinen, mutta ei Risto yleisöä halveksinut, vaan sätti itseään. Risto aloitti ekan biisin kahdesti, kun särö oli jäänyt päälle, mutta siitä se ulappa aukesi eikä suojakännistä ollut muuta kuin hyötyä. Risto vei mukaansa vajaan parin tunnin häröilevälle risteilylle, jossa kuultiin lähes kaksikymmentä kappaletta. 

G Livelab on akustisesti kaupungin parhaita, koska se on suunniteltu elävää musiikkia varten. Ristokin kuulosti selväpiirteisemmeltä kuin mitä häntä olen vuosien aikana päässyt kuulemaan. Risto aloitti kappaleella Unessa mies, valveilla nainen, joka oli karmean suloinen johdatus hienoon konserttikokemukseen. Esiintymättömyydestä johtuva jähmeys karisi nopeasti ja Risto alkoi itsekin viihtyä täyden salin edessä. Hän lauloi hyvin ja sai syntikat lentoon, saattaen välillä miltei haltioituneeseen tunnelmaan. Yleisön seasta huudettu kannustava kommentti – Risto, sä olet punkkari! kääntyi artistin suussa  – Ai, runkkari? …kieltämättä.

Esikoisalbumilta Risto (2004) kuultiin avauskappaleen lisäksi Levy-yhtiön jätkät, jossa artisti ahdistuu sopimuksen allekirjoittamisen paineissa. Kappale on ironiaa, mutta samalla kannusti ostamaan vinyylejä keikan jälkeen baarin puolelta. Keikan varsinaisen osuuden päättänyt Annukan kaa istui setin romanttisena kappaleena heinäkuiseen valoisaan iltaan lempeästi samalla, kun ikkunan takaa kolisteli raitiovaunu menemään.

Keikan grooveinta antia tarjosivat Aurinko aurinko plaa plaa plaa -albumin (2006) kappaleet Minä oon nähnyt Jumalan kasvot ja Rakkauden Rock, joista tulee aina mahtavat fiilikset. Sen sijaan perusgroove Discopallo toimisi paremmin koko bändin versiona. Sähköhäiriöön (2009) ei ole niin huono albumi kuin on annettu ymmärtää. Elävä todiste oli iskevä tulkinta biisistä Elävä ihmisjumala. Myös Ilta-aurinko hymyilee kappale vei mukanaan houreiselle tripille, kun taas Hiljaa, hiljaa nosti oudosti mielikuvan Risto Ylihärsilästä esiintymässä Agentsin keulilla.

G Livelabin tarjoaa laadukkaan musaklubiympäristön, mutta siellä saa myös maksaa reilusti enemmän pääsylipusta kuin muualla. 24€ lippu on kuitenkin näin liveköyhänä vuonna pikkuraha elävän musiikin harvinaisesta ilosta. Nyt sormet ristiin, ettei toista aaltoa tule ja liveklubit saadaan normaalin toimintaan. G Livelabilla on etulyöntiasema, koska se on lähtökohtaisesti pienen yleisön klubi, missä max 180 henkeä istuu pöytien ääressä etäällä toisistaan.  Pitkään saadaan mennä kotimaisella kattauksella ennen kuin ulkomaan ihmeet matkaavat maahamme entiseen tapaan, mutta mikä sen mukavampaa kun meillä on ainutlaatuisia Riston kaltaisia persoonallisia artisteja.

Settilista: Unessa mies, valveilla nainen; Tiedän millainen on ihminen, Mikä estää olemasta ihan kaikki?, Elävä ihmisjumala, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot, Levy-yhtiön jätkät, Hiljaa, hiljaa; Muistatko, kun tanssittiin; Ilta-aurinko hymyilee, Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento, Rakkauden rock, Annukan kaa, Encore, Nina, olen palasina, Turvaluola, 20 sekuntia puhdasta onnea, Putoan kaivossa, Discopallo

Settilista: Unessa mies, valveilla nainen; Tiedän millainen on ihminen, Mikä estää olemasta ihan kaikki?, Elävä ihmisjumala, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot, Levy-yhtiön jätkät, Hiljaa, hiljaa; Muistatko, kun tanssittiin; Ilta-aurinko hymyilee, Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento, Rakkauden rock, Annukan kaa, Encore, Nina, olen palasina, Turvaluola, 20 sekuntia puhdasta onnea, Putoan kaivossa, Discopallo

Juice Originals feat. Riku Nieminen @ Akun tehdas, Live Stream TV, 20.5.2020

Sain seurata alkuperäisten Juice Leskisen taustalla soittaneiden legendaaristen muusikkojen uutta esiinmarssia Juice -elokuvan myötä joulukuussa 2018 sekä Kuopiossa että Tampereella. Keikkojen piti juhlistaa elokuvan ensi-iltaa, mutta kuinkas sitten kävikään. Yhtyeestä kasvoi parinkin kiertueen veroinen kestävä kombinaatio, jonka kevään konserttisalikiertue keskeytyi niin kuin monen muunkin esiintyvän artistin taival tänä mustan auringon keväänä.

Olen seurannut jonkin verran livestream -keikkoja, kun muutakaan tarjontaa ei ole ollut. Parista mainiosta keikasta olen raportoinutkin, mutta varsin moni on ollut väkinäistä akustisen kitaran kauhomista ties missä teknisesti heikoissa olosuhteissa. Muutamia poikkeuksia on ollut kuten Knipin huolellisesti rakennettu MusaCorner, mutta se onkin ollut enemmän nauhoitettu yksi-biisi-kerrallaan-lähetys.

Vaikka olen Juice Originalsista kirjoittanut aiemminkin, niin tuli tarve sanoa, että ensimmäistä kertaa näin livestream-keikan, joka oli lähes yhtä eheä kuin bändin varsinaiset elävän yleisön edessä esitetyt keikat. Yhtyeen johtohahmo Anssi Tikanmäki tunnetaan perfektionistina, mutta kyllä sitä kelpaa kuunnella keikkaa vaikka ilman kuulokkeita kännykästä, kun soundit ovat kohdillaan.

Ihan keikan starttiin en ehtinyt, mutta oli helppo liittyä tunnelmaan hieman myöhässä. Keikka rakentui tutuista Juicen ikivihreistä lauluista, mutta läsnä olivat myös tunnusomaiset Anssi Tikanmäen välispiikit. Anssilla riittää tarinaa ja puujalkavitsejä, mutta hän tarvitsee vastapuolen, jonka kanssa rupatella. Aikaisemmin Puntti Valtosen kanssa läpät nousivat parhaimmillaan absurdiksi ilotteluksi, joille ei aina tahtonut löytyä loppupistettä. Muistan ensimmäisillä keikoilla Rikun haasteet saada kiinni konkareiden kujeilusta. Tällä kertaa Nieminen nappsi Valtosen roolin ja pystyi tasapäiseen jubailuun Tikanmäen kanssa ilman vaivaannuttavia hetkiä.

Livestream-keikalta puuttuu luonnollisesti yleisö, mutta bändi oli varautunut siihen, että yleisö on paikalla äänitehosteiden avulla. Välispiikkejä rikastutettiin valmiiksi nauhoitetuilla aplodeilla, jotka välillä kirmasivat stadionluokkaan saakka. Ensiksi trikki tuntui kömpelöltä, mutta pitemmän päälle äänitehosteista tuli sopivan koominen elementti, joka vahvisti ainakin heikompia vitsejä.

Jos on keikkarutiini opettanut näyttelijä Riku Niemisen olemaan tärkeä osa konkariyhtyettä, niin puolentoista vuoden breikin aikana hän on kehittynyt myös tulkitsijana erinomaiseksi. Jos oli alkuun jännitystä, niin nyt Riku on laulajana itse varmuus ja vetää Juicen biisit kuin ominaan. Riku laulaa paremmin kuin koskaan ja laadukkammin kuin Juice, mutta karismaltaan alkuperäinen Leskinen on tietenkin lyömätön. Juice Originalsin tasokas soitto pitää huolen, että biisit pelaavat Slamin ja Grand Slamin tutuilla pallokentillä.

Setti koostui klassisista biiseistä, joita on kuultu aiemmilla keikoilla. Kaksoiselämää, Rakkauden ammattilainen, Norjalainen villapaita, Syksyn sävel, Viidestoista yö ja Musta aurinko nousee. Niillä oli hyvä markkinoida syksylle siirtynyttä kiertuetta. Kitaristi Jari Yliaho lauloi virkistävästi Outoon valoon -kappaleen, jonka aikana rumpujen taakse kapusi Riku Nieminen ja todisti olevan myös verraton rumpali.

Hienoa, että Tikanmäki on saanut veteraanit messiin. Jo Coitus Intissä soittanut Juuso Nordlund oli ilo nähdä lähikuvissa, sillä taustalla viihtyvää basistia harvemmin näkee etualalla. Eero ”Safka” Pekkonen on myös yhä iskussa, vaikka hänkin esiintyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1975 Juicen taustalla. Jari Yliaho on skeban takana yhtä tikissä kuin hän oli aikanaan Slamissa tai oman Siberia -bändinsä keulilla. Ila Louranta jäi leffakiertueen aikana taustalaulajan asemaan, mutta nyt hän oli mukana isommassa roolissa. Ilman Ilan taustalaulua Musta aurinko nousee ei kuulostaisi siltä kun sen pitää. Anssi Tikanmäki on musiikkifakiiri ja hänen jälkikasvustaan on kasvanut luonteva osa grandslamilaisuutta tuoden lisää myös laatua soittoon. Akun tehtaan monikameratekniikalla taltioitu keikka saa pisteet myös siitä, että se oli valoja ja miksausta myöten ammattimaisesti toteutettu.

Teppo Airaksisen ohjaaman Juice-leffan hehku on jo laantunut, ja jos Riku Nieminen ja Juice Originals jatkaa vielä pitkään, voi ajatella homman menevän laskelmoiduksi, mutta minkäs teet jos Juice Leskisen musiikki elää ja sitä halutaan kuulla muutenkin kuin levylautaselta tai radiosta. Ikävä oikeita keikkalavoja kohtaan on kasvanut suureksi, mutta tällaiset laadukkaasti toteutetut setit lievittävät kaipausta.

JD McPherson w/ Ray Jacildo (US) @ Livestream performance via Stageit.com, Nashville, TN, 2.4.2020

Näinä koronakaranteeniaikoina live-keikkojen seuraaminen on siirtynyt verkkoon. Nyt tartuin ensimmäisen kerran rapakontakaiseen tarjontaan. Stageit.com -sivuston kautta oli mahdollisuus seurata juurevan kanisterirokin mestarin JD McPhersonin esitystä. Viime vuoden parhaita keikkoja oli saman hepun Pori Jazz -veto, joten silmät kiiluen uppouduin intiimiin nettisettiin. 

JD McPherson soitti duettokeikan kosketinsoittaja Ray Jacildon kanssa. Ennakkotiedoissa puhuttiin duettokeikasta basisti/tuottaja Jimmy Suttonin kanssa, mutta epäilemättä koskettimet tukivat McPherson kitarointia ja ainutlaatuista laulantaa parhaiten. Ehdin keikan alkuun juuri ja juuri, joten alkuspiikkiä en ehtinyt kuunnella kokonaan. McPherson ja Jacildo soittivat n. 50 minuutin keikan Nashvillestä käsin. Stagena toimi huone, jossa he soittivat istuviltaan. Valonheitin piirsi värivaloja kotikutoisesti taustalle, mutta muuten mentiin visuaalisesti matalalla profiililla.

JD McPherson soitti 10-vuotisjuhlaa viettävän esikoisalbuminsa Signs & Signifiers kokonaan. Kahdentoista kappaleen albumi on tasavahva kokonaisuus, joka tarjoaa sekoituksen mullanhajuista rock’n rollia ja rhythm and bluesia. Albumi ei ollut vielä läpimurto, mutta määritteli McPherson taidot. Hän tuntee juurimusiikin perinteet ja rakentaa vanhoista mausteista ei pastisseja, vaan maukkaita ja persoonallisia pastilleja, joita tukee syvältä kurkusta kumpuava lauluääni. 

Keikka kulki kronologisessa järjestyksessä ja heti kolmen biisin kärki asetti setin uomilleen. Laulujen välissä riitti juttua, mutta pääosin pandemian vaikutuksesta esiintyvien artistien ammatilliseen asemaan. Stageit.com on siitä pätevä saitti, että se tarjoaa aitoja live-esityksiä, joita ei nauhoiteta eikä arkistoida. Sisään pääsi ostamalla 35 noottia. Kymmenen noottia sai 50 sentillä. Nettialustala pystyi kommentoimaan striimausta, mutta mikä parasta, artistille sai heittää keikan varrella tippiä kuin katumuusikolle konsanaan. JD McPherson heitti myös porkkanan: viisi eniten tipannutta saisivat Signs & Signifiers -albumin nimmareilla ja Annika Orrockin Incredible Women of All-American Girls -kirjan. Itsekin intouduin heittämään lanttia, mutta maksaakseni hyvästä musiikista. Olin lopulta 179. sijalla tippauslistalla.

Sivusto ei näyttänyt keikan katsojien määrää, mutta todennäköisesti samaan aikaan ruutujen äärellä oli useita satoja ellei tuhansia, sillä en näyttänyt olevan ainoa edes Suomesta ja muutenkin jengiä oli ilmaantunut ympäriinsä Grönlantia myöten. Keikassa oli myös se kiva ominaisuus, että saattoi ottaa liftarin kyytiin eli ostaa jollekin toiselle keikan ulkopuolelle jääneelle lipun. Kallista touhu ei ole, sillä maksoin lipusta ja tipeistä yhteensä 10 dollaria, mutta kun summan maksaa useampi, alkaa kitarakotelon pohjalle kertyä ihan palkkaa.

JD McPhersonin ohjelmassa oli samalle päivälle kaksi livestream-keikkaa. Katsoin ensimmäisen, joka alkoi kello 14 Nashvillen aikaan ja oli tarkoitettu nimenomaan eurooppalaisille, joille veto osui mukavasti iltakymppiin. Jälkimmäinen keikka alkoi vasta iltakympiltä paikallista aikaa, joten sitäkin voi seurata aamuvirkut härmässä. Netin välittämä kuva näyttäytyi tänne valtameren taakse aika tuhnuna, mutta äänen laadussa ei ollut valittamista, vaikka soundi ei ole verrattavissa konserttisalien PA-kamoihin.

Livestreamaus voi olla pitkään ainoa tapa nähdä livemusiikkia, mutta se voi olla myös ainoa keino muusikolle tehdä elantoa. Stageit.comin kautta se näyttää onnistuvan. JD McPherson jaksoi muistuttaa myös fanituotteiden ostamisesta. Nettikauppa on aina auki. Nyt pitää auttaa ja kuluttaa niiden jotka voi, jotta maailma ei taannu täysin. Taidan itsekin tehdä sinne piipahduksen ja hankkia vaikka vinyylisinglen ”Bossy”, koska sen b-puolella on mainio cover Nick Lowen Rome Wasn’t Built in A Day -kappaleesta, jonka McPherson soitti keikan päätteeksi encorena.

Settilista:  North Side Gal, Country Boy, Fire Bug, Signs & Signifiers, Wolf Teeth, Scratching Circles, A Gentle Awakening, Dimes For Nickles, B.G.M.O.S.R.N.R, I Can’t Complain, Your Love (All That I’m Missing), Scandalous. Encore Rome Wasn’t Built In a Day

The Lovematches @ Kotisohva (FB-LIVE), 25.3.2020

Muusikot kokivat kovan kolauksen, kun COVID-19 vaimensi live-keikat yleisön edessä totaalisesti. Virus on lamaannuttanut monta muutakin tärkeää asiaa ja kuka tietää miten kauan vaikuttaa. Onneksi artistit keksivät esittää musiikkia livestriimausta hyödyntäen. Nettikeikat eivät ole uusi keksintö, mutta tällä hetkellä yleisöä on vastaanottimien ääressä enemmän kuin koskaan. Ehdin hetken pohtia, että pitäisikö sitä kirjoittaa jotakin näistä, sillä muuten homma hiljenee omalta osaltani yhtä pitkäksi aikaa. Litku Klemetin erinomaisen kotikeikan katson jälkikäteen, mutta The Lovematches – Facebook -livevedon tsekkasin ehtana suorana lähetyksenä, mikä on kuitenkin se juttu.

Pasi Rytkösen ja Sanna Björkmanin herkistelyduo on tullut tutuksi sosiaalisen median kautta, sillä yhtye on soittanut sensitiivisiä sovituksia tutuista ja yllättävistäkin kappaleista. The Lovematches saa jokaisen kappaleen lepattamaan kuin liekki iltahämärässä. Bändissä Pasi vastaa akustisesta kitarasta ja Sanna haitarista, mutta duon suola on laulu yhdessä ja erikseen. Molemmat tulkitsevat hienosti, mutta yhdessä heidän äänensä synnyttää poikkeuksellisen harmonian, joka lepyttää pahemmankin ärripurrin. The Lovematches on yhteislaulunsa puolesta (ja muutenkin) täydellinen pari.

Ennakkoilmoituksessa houkuteltiin rauhoittumaan puoleksi tunniksi ennen puoli yhdeksän uutisia. Ajankohta oli hyvä ja puolen tunnin setti on juuri sopiva nettikeikalle. Striimaus alkoi sovitusti, tekniikka toimi moitteettomasti ja yhden kuvan kompositio oli huolella rakennettu ja valaisukin kotioloihin passeli. Rytkönen on myös kuvauksen ammattilainen joten siitä on iso apu visuaalisessa toteutuksessa. Encorea ei kuultu, joten uutisiin ehti luvatusti.

Intiimi sessio tarjosi viisi kappaletta. Kaikki covereita ja kaikki 1980-luvulta. Homma lähti liikkeelle raikkaasti Dire Straitsin So Far Away -kappaleella. Kakkosena kuultiin harvinaisempi herkku, kun Aikka Hakalan Be Seeing You täytti olohuoneen välityksellä koko eetterin. Kolmas kappale Havana Blackin Sense of Love oli illan namuin pala. Ja hienoa oli todistaa kuinka hard rock klassikko ja nimenomaan sen alkuperäinen versio riisutaan nahkahousuista ja tilalle vaihdetaan kulahtaneet deniminsiniset farkkulappuhaalarit. Siltä kuulosti Whitesnaken Here I Go Again. Viimeisenä kuultiin vasta talvella pois menneen Crazy Cavanin Cross My Heart. Se oli letkeä lopetus.

Nettikeikkaa tulee harvoin katsottua isolta ruudulta, vaan striimausta vahtaa pikkuiselta älypuhelimen näytöltä tai läppärin ruudulta. Äänentoisto laitteiden omilla kaiuttimilla on heikko kuin mökkiradiossa, siksi on parempi varustautua kuulokkeilla. Intiimit konsertit tarjoavat myös jutustelua ja yleisön kommentoinnin seuraamista. Näin tapahtui The Lovematchesin keikalla. Molemmat olivat äänessä, mutta Pasi pudotteli anekdoottia aina Keravan Raketti-Anttilaa myöten. Näiden pittoreskien esitysten parasta antia onkin yhdistelmä musiikkia ja tarinoita matkan varrelta. 

Livekommentteja, peukkuja ja sydämiä sateli tietenkin, mutta niiden tutkiminen on kiinnostavampaa vasta esityksen jälkeen. Kommentointi tuppaa harhauttamaan sivupolulle itse musiikista. Keikan tarkoitus oli tarjota hetkeksi eskapismia korona-ahdistukseen ja siinä Pasi ja Sanna onnistuivat. The Lovematches tarjosi oikea-aikaisen etäännytyksen ja kyntteliköllisen valkeaa.

Olavi Uusivirta @ Tavastia, Helsinki, 6.3.2020

Olavi Uusivirta aloitti kevään kiertueen Tavastialta. Artisti jatkoi viime vuotisen Skorpioni-albumin teemoittamalla tiellä, mutta mistään rutiininomaisesta julkaisua promoavasta keikasta ei ollut kyse. Uusivirta yhtyeineen tarjosi räätälöidyn erikoiskeikan, johon sisältyi reilun kahden tunnin verran sekä hittejä että harvinaisempia makupaloja. 

Lienee saman asian toistamista, kun kuvailee Olavin ainutlaatuista lavapreesenssiä. Hän laittaa aina kaikki peliin, mutta niin tinkimättömän ammattilaisen pitääkin. Tälläkään kertaa ei nähty poikkeusta. Uusivirta singahteli lavalla kuin mangusti aavikolla. Illan päätteeksi hän kapusi laulamaan portaikon kaiteelle ja surffasi yleisön päällä. Kaikki tämä oli odotettua, mutta silti yllättävää.

Olavi on karismaattinen, mutta hän ei ole kuitenkaan synnynnäinen pyhimys, joka kääntää kaikkien päät astuessaan huoneeseen. Olavi joutuu tekemään työtä puoleensavetävyytensä eteen, mutta sen hän tekee juuri oikealla asenteella ja siksi se onkin ansaittua. Vaikuttavuuteen auttaa luonnollisesti poikkeukselliset kyvyt lauluntekijänä, taito jututtaa yleisöä ja uskallus esiintyä rokkikukkona ilman paitaa.

Keikka alkoi kymmenvuotista taivaltaan juhlivan Preeria-albumin kahdella kappaleella Erika ja Sydänmaa, joista kumpaakaan en muista kuulleeni ihan hetkeen. Olavi lupaili Preerian ympärille jotain spesiaalimpaa keikkaa keväämmällä. Sitä odotellessa. En ole nähnyt Uusivirran keikkoja uran alkutaipaleella, mutta yli kymmenen vuoden ajan kuitenkin, joten perspektiiviä löytyy, kun on bongannut artistin niin torikärryn kokoisilla pikkulavoilla kuin isommilla festivaaleilla. Enkä koskaan ole nähnyt huonoa tai välinpitämätöntä esitystä. Joten jos jotain huonoa sanottavaa pitää keksiä, niin Uusivirta tuppaa olemaan tasapaksu.

Seuraavaksi mentiinkin tutumpien ja tuoreempien laulujen pariin, vaikka settiin mahtui muitakin yllätyksiä kuten Kuolemantanssi, joka sai ensiesityksensä livenä Helsingissä. Irrallaan edusti harvinaisempaa osastoa eikä Sininen kukka ole myöskään kovin usein kuultu. Me ei kuolla koskaan soi riisutummin ja paljasti sävellyksen toimivuuden. Illan hienoin tulkinta saatiin Lastenhuone -biisistä, jota kuorrutti Timo Kämäräisen lap steel americana-tunnelmiin. Ylipäätään nelihenkinen yhtye soundasi muhkeasti. Bändi on iso osa Olavi Uusivirtaa, vaikka usein jää turhaan vähemmälle huomiolle.

Iltaan ehti yllätysvieraskin. Tuoreeseen 2020 kappaleeseen liittyi mukaan tietenkin Anna Puu. Performanssina tyylikäs, mutta Puun piipahdus rikkoi kuitenkin hyvän keikan flown joka kiinnittyi Olavi Uusivirtaan. Seuraavaksi kuultu Kesäyön uni todisti myös, että uusi duetto ei ole biisinä kovin kaksinen. Lavalla piipahti myös toinen vieras, jonka henkilöllisyys jäi epäselväksi, koska katse harhaili juuri silloin kännykässä naputtelemassa biisilistaa. Jos joku tunnistaa hänet, niin saa kertoa. 

Olavi Uusivirta edustaa katoavaa vanhan liiton suomirokkia, vaikka viimeisten parin albumin pop-vaikutteet ovat tehneet hänestä isomman yleisön tanssittajan. Suosio on sillä tasolla, että Tavastia myydään helposti loppuun kahtena iltana peräkkäin, mutta sen verran näkemyksellinen artisti Uusivirta on, että koko kansan areenatähdeksi hänestä ei onneksi ole. Toivottavasti Olavi pysyy pikkubroidina, eikä kasva setämieheksi.  Seuraavaksi Uusivirralta voisi tulla jokin folkimpi veto.

Settilista: Erika, Sydänmaa, Ehkä sun on pakko mennä, Valtakunta, Kuolemantanssi, Kuollut kaupunki, Me ei kuolla koskaan, Miten mulla meni, Tanssit vaikka et osaa, Waterloo, Lastenhuone, Sudenkorento, Kultaa hiuksissa, E=mc2, 2020, Kesäyön uni, Sininen kukka, Encore, Helppo olla onnellinen, Toton Africa, Irrallaan, Kauneus sekoittaa mun pään, Nuori ja kaunis, Huhuu.

Juliet Jonesin Sydän @ Sellosali, Espoo, 6.2.2020

Juliet Jonesin Sydän teki onnistuneen paluun keikkalavoille viisi vuotta sitten. Soittamisen ilo ajoi kundit lavalle, joka näkyi vahvasti niillä parilla keikalla, jotka satuin näkemään. Silloin ratsastettiin nostalgian varassa, sillä taustatukea antoi vain single-kokoelmalevy. Lähes 20 kymmenen vuoden paussi ei ollut himmentänyt Juliet Jonesin Sydämen hohtoa. Paluun jälkeen yhtye on soitellut epäsäännöllisesti, mutta nyt oli aika myös uudelle materiaalille. Sellosalissa juhlistettiin vastavalmistunutta albumia Kansas, joka on ensimmäinen sitten vuoden 1996. Albumi ja sen ympärille pystytetty kiertue on omistettu vajaa vuosi sitten poisnukkuneen Juliet Jonesin Sydämen ulkojäsenen Seppo Kansanojan muistolle.

Vuoden 2015 paluussa ei ollut mukana enää alkuperäisjäsen ja pääasiallinen biisintekijä Eero Hyyppä. Hänet korvasi koskettimissa Pekka Gröhn, joka on tuttu muusikko myös J. Karjalaisen rinnalta. Toinen keskeinen säveltäjä on ollut Sami Pirkola ja Hyypän jälkeen hänelle kaatui vastuu laulujen luomisesta. Kun tieto tulevasta pitkäsoitosta julkaistiin, alkoi kuitenkin epäilyttää, että olisiko parempi pysyä nostalgian varassa. Parin sinkun jälkeen huoli oli poissa, sillä uudet kappaleet kuulostivat mainioilta. 

Espoon Sellosali on vakiintunut kelvollisena konserttipaikkana, joka tarjoaa monimuotoista ohjelmistoa junaradan varressa. Lähes kaikki siellä näkemäni keikat on soitettu täysille saleille. Juliet Jonesin Sydämen keikkaa olisi kuitenkin pitänyt päästä kuuntelemaan pystyasennossa, vaikka työpäivän jälkeen mieluusti lojuukin tuolissa. Todennäköisesti bändikin olisi soittanut mieluummin klubi-yleisölle, sillä vuorovaikutus aplodeja antavalle yleisön välille ei syntynyt yhtä luonteavasti.  

Jos soittaminen on kuin ajaisi polkupyörällä, niin taidot eivät siinä olleet ruostuneet, mutta esiintymiseen liittyvä jännitys ei näemmä vähene konkareillakaan. Alkuun Jonesit olivat aika puissa, mutta kyllä se jäykkyys notkistui ennen pitkää. Keikka alkoi Kansas-albumin ensimmäisellä single-julkaisulla Hullua. Biisi kulki nätisti, mutta soundit kuulostivat kakkosriville melko heikoilta. Eikä tilanne parantunut missään vaiheessa keikan aikana, vaikka bändin läsnäolo ja hienot biisit sinänsä auttoivat unohtamaan tekniset puitteet. Kitarariffejä pystyi kuulemaan turhankin yksityiskohtaisesti, mutta taustalauluissa olisi saanut olla volyymia kuten myös Gröhnin koskettimissa.

Toisena kappaleena kuultiin harvinaisempi herkku Juliet Jones, joka starttasi Kari ”Kidi” Heiskarin jänteikkäällä bassokuviolla liikkeelle. Kari Hyvärisen sielukkaan raastava lauluääni on edelleen ylivoimainen suomirokin rintamalla, joka pääsi oikeuksiinsa Seppo Kansanojan kynäilemässä klassikossa Rakkauslaulu. Sami Pirkola otti lauluvuoron vetäessään tuoreen pop-helmen Hiekkaan. Sami osaa edelleen luoda tarttuvia säveliä, mutta keski-iän ehtoopuolella ei tahdo olla enää samanlaista sanottavaa kuin nuoruuden vinosti tarkastelevassa uteliaisuudessa. Nyt sanoitukset heijastelevat ajan valumista hukkaan: Tänään on eilinen huomenna taas. Pirkolan uudet biisit ovat tarttuvia kuten Rolling Stones ja Hienoa osoittavat. Kidin laulama Runotyttö on kuin Baddingille räätälöity hempeily. Mielellään olisi kuunnellut uuden albumin kokonaisuudessaan.

Settilista rakentui pääosin vanhoihin iskusävelmiin ja lauluvuoroja jaettiin kaikille. Myös Jussi ”Paroni” Parkkonen sai osansa. Hän tulkitsi Kantrin asianmukaisella apatialla, mutta saaden yleisön mukaansa. Loppua kohden vauhti kiihtyi ja yleisöä viihdytti eniten Samin laulama timanttikaksikko Huonoa musiikkia ja Jänis. Koko repertuaarin jäntevin esitys oli Kummajainen. Myös Työläiset raikasi uskottavalla uholla. Sen sijaan Helppo Elämä ja Albania tuntuivat pakollisilta numeroilta, vaikka dramaturgisesti ovat juuri oikeat loppukirikappaleet.

Encoressa saatiin kuulla vielä Parkkosen tulkitsema J. Karjalais-cover Hippa ja huurteisten yhteislaulujen ykkönen Suudelma. Juliet Jonesin Sydämen esiintyminen oli alkuun huteraa, mutta se tekeekin yhtyeestä juuri niin sympaattisen. Pekka Gröhn esiteltiin keikan aikana viisi kertaa, ehkä tarkoituksella, mikä osoittaa hänen arvonsa, mutta myös sen, että välispiikitkin voisi käsikirjoittaa. Nimittäin anekdootteja riittäisi tällä remmillä varmasti kerrottavaksi. Toisaalta improvisoidut puheenvuorot synnyttävät luontevasti välitöntä huumoria, joka on aina ollut keskeinen osa yhtyeen imagoa. Juliet Jonesin Sydän oli jälleen kerran lämpöä täynnä.

Settilista

Hullua

Juliet Jones 

Rakkauslaulu

Hiekkaan

Mannerheimintie

Paratiisiin

Rolling Stones

Runotyttö

Kantri

Hienolta

Aamuyöllä

Kummajainen

Työläiset

Huonoa musiikkia

Jänis

Helppo elämä

Albania

Encore

Hippa

Suudelma

New Model Army (UK) @ Tavastia, Helsinki, 2.2.2020

New Model Army tunnetaan kantaaottavana post-punkbändinä. Poliittiset mielipiteet eivät jääneet epäselväksi myöskään Tavastialla, kun yhtyeen keulahahmo Justin Sullivan jakoi näkemyksiään Brexitistä. Hän intoutui vitsailemaan miten saisi Suomen kansalaisuuden, kun Iso-Britannia loittonee yhä etäämmälle Atlantilla. Sullivan viittasi välipuheissaan aina Thatcherismiin saakka, joka aikoinaan oli katalysaattori yhtyeen perustamiselle neljäkymmentä vuotta sitten Bradfordissa. New Model Army on kokenut useita miehistön vaihdoksia, mutta keulilla on pysynyt koko ajan Sullivan. Takana on viisitoista julkaistua albumia. Komeaa uraa juhlistanut kiertue päättyi Helsinkiin erikoispitkällä keikalla.

Justin Sullivan nousi yksin lavalle 20:30. Hän aloitti akustisella kitaralla tunnin mittaisen setin. Välillä tukea antoi osa yhtyeen jäsenistä ja välillä taustalle kerääntyi koko bändi, joten akustisuus jäi tulkinnalliseksi. Varsinainen sähköinen setti alkoi vartin tauon jälkeen ja kestikin täyteläiset puolitoista tuntia. Bändillä oli pitkä kiertueputki takana ja palautumista oli myös Jyväskylän ja Oulun keikoista. Ei ihme, että Sullivanin ääni oli kovilla.

New Model Army kolahti meikäläiselle Thunder and Consolation (1989) -pitkäsoiton myötä ja sitä ennen olin kuullut ainoastaan 51st State-kappaleen, joka lienee se isoin hitti edelleen. Kyseinen kappale ei ole ollut Sullivanin mukaan pitkään aikaan settilistassa, mutta nyt se on jälleen ajankohtainen, koska Brexitin myötä Britannia on Yhdysvaltojen 51. osavaltio. Sittemmin olen ollut passiivinen yhtyeen suhteen, kunnes törmäsin viime vuonna julkaistuun From Here -albumiin, joka osoittautui kokoelmaksi hienoja lauluja. Sen myötä oli hyvä tsekata muutakin tuotantoa.

Justin Sullivan vastaa teksteistä ja monista sävellyksistä, mutta tekee biisejä myös bänditovereidensa kanssa. Uusi From Here on onnistunut työnäyte konkaribändiltä. Harmi vaan, että keikalla ei uudelta albumilta kuultu kuin kolme kappaletta, sillä sen olisi voinut soittaa huoletta kokonaan läpi ja maustaa vanhoilla hiteillä. Yhtye soitti varsin kattavan läpileikkauksen koko uran ajalta. Viimeistä edelliseltä Winter-albumiilta kuultiin komean nimikappaleen lisäksi Born Feral, joka kasvoi eeppisiin mitoihin. Uuden albumin yleisön huudattaja oli Never Arriving, mutta ehtaa klassikkoainesta tarjosi erinomainen Where I Am.

Sullivan on ainut alkuperäisjäsen ja selkeä nestorihahmo, mutta nykyinen nuoremmista jannuista koostuva remmi on ollut kasassa useamman albumin ajan ja hitsaantunut kursailematoksi kokoonpanoksi. Basson varressa heiluu punatukkainen Ceri Monger, hän on osallistunut myös parin kappaleen sävellystyöhön kuten rumpali Michael Dean. Kitaraa soittaa Marshall Gill ja koskettimissa ja lyömäsoittimissa on Dean White

New Model Army on uljas yhtye, jonka haarniskoilla lepää kantaaottavien laulujen viitta, mutta siitä huolimatta yhtye osaa myös tehdä melodisia marssilauluja, joita on vaikea lokeroida musiikillisesti. Raskaamman poljennon tukemaa ylvästä rokkia, jossa on punkin uhoa, mutta myös folkin pehmeyttä ja ripaus klassisia piirteitä. Yhtyeellä on Suomessa vankka uskollinen fanipohja ja näyttävin suosionosoitus nähtiin keikan aikana, kun eräs yleisöstä seistä tönötti parin biisin ajan toisen kaverin harteilla. Siinä unohtui helposti politiikka. Musiikki johdatti heittämällä mielenmaisemat muuttuvan maailman kolhoilta rannikoilta alavemmille nummille.