Cloud Nothings (US) @ Musik & Frieden, Berlin, 8.2.2019

Ohion Clevelandista kotoisin olevalla Dylan Baldilla oli tapana perustaa feikkejä bändejä ja luoda niille tilejä Myspaceen. Yhdestä tuli totta, kun bändiä kysyttiin keikalle. Tämä yhtye on vuodesta 2011 alkaen julkaissut viisi kelpoa levyä. Tuorein niistä Last Building Burning julkaistiin viime lokakuussa ja sen puitteissa bändi kiertää nyt Keski-Eurooppaa. Osuin sopivasti Berliiniin, kun bändi saapui kaupunkiin.

Musik & Frieden sijaitsee Speer-joen varrella ja edustaa täysin muuta kuin vastarannalla pönöttävä Mercedes Benz -areena. Musik & Frieden on intiimi klubi, joka vetää 400 henkeä ja perjantain huuma ja Cloud Nothings imaisivat paikan täyteen väkeä. Klubissa on juuri sitä oikealla tavalla kliseisen perusrokkiluolan spirittiä. Ovella päivystää elämänsä portsarina tehnyt vitsiniekka. Rupiset vessat ovat graffittien tapetoimat. Baaritiskiltä myydään Jeveriä ja Berliner Pilsneriä kolme euroa pullo. Onpa paikassa oma baari röökinpolttajillekin. 

En ole koskaan fanittanut Cloud Nothingsia yltiöpäisesti, mutta tuottelias bändi on ansainnut monta vilkaisua. Taisin nostaa yhden heidän biisinsä omalle vuoden kiinnostavimpien kappaleiden listalle jokunen vuosi sitten. Musik & Frieden oli niin täynnä, että keikka piti kuunnella samoilta asemilta salin laidalta. Saksalaisyleisö otti rauhallisesti lukuun ottamatta eturivin intoilijoita, jotka innostuivat muutaman biisin jälkeen crowd surffaamaan.

Keikka keskittyi luonnollisesti uuteen albumiin, joka on pari naksua suoraviivaisempi kuin aikaisemmat melodisemmat pitkäsoitot. Musik & Friedenin akustiikka ei ollut ihan paras. Yllättävän matala tila teki soundista vähän tuhnun. Miksauspöytäkin sijaitsi ovenpielessä, josta tuskin hädin tuskin näki lavalle. Tunnelmaan pieni tunkka ei vaikuttanut. Cloud Nothings puristi biisit rutiininomaisesti sekoilematta. Dylan Baldi raastoi komppiitaraansa ja suolsi biisejä lippis päässään. TJ Duke lauloi taustoja bassonsoiton ohella. Rumpali Jayson Gerycz piti paukutti menemään. Chris Brown murjoi kitaraansa ja etenkin komeassa Dissolution-biisissä, joka venyi kestoltaan kymppiminuuttiseksi ja käynnistyi rytinällä, mutta laantui hetkeksi psykedeeliseksi surinaksi ja kiihtyi lopulta huikeaan loppukiriin. Uusista biiseistä toimivat eri hyvin sinkkubiisit Leave Him Nowja The Echo of the World.

Cloud Nothings soitti napakan tunnin ja vartin mittaisen keikan, jossa keikan loppupuoli varattiin vanhempien albumien materiaaleihin. Life Without Sound(2017), Here and Nowhere Else(2014) ja Attack On Memory(2012) tarjosivat kukin parit maistiaiset. Keikan parhaan kappaleen tittelin nappasi Stay Useless, joka todisti bändin olevan parhaimmillaan melodisen slacker rockin väkevimpiä väkertäjiä. 

Setlist:

On on Edge

Leave Him Now

In Shame

Offer and End

The Echo of The World

Dissolution

So Right So Clean 

Another Way of Life

Modern Act

Now Here In

Enter Entirely

Darkened Rings

Psychic Trauma

Stay Useless

I’m Not Part of Me

Encore

Wasted Days

Monkeybar (NO/SE), Lucy and Liem – The LSD Duo (UK/VN) @ Yoko Cafe, Ho Chi Minh City, 16.1.2019

Yoko Cafe on napannut nimensä tietenkin Yoko Onolta, ja jotta ei jäisi epäselväksi, kahvilabaarin seinää koristaa seppelöity Yokon ja John Lennonin kuva kuuluisasta hair peace & bed peace -tempauksesta. Se ei vielä tuonut rauhaa vuonna 1969 sodan runtelemaan Vietnamiin. Ho Chi Minh City, joka aiemmin tunnettiin nimellä Saigon on kokenut vaiherikkaita vuosia niin Ranskan siirtomaavallan kuin kaikkien aikojen turhimman sodan aikana. Taistelut ja kauheudet ovat taakse jäänyttä elämää ja nykyään Ho Chi Minh City on vahvassa kasvussa sykkivä kaupunki, mistä löytyy elävää musiikkia lähes päivittäin.

Yoko Cafe on viihtyisä baari, jonka pienellä lavalla aloitti Saigoniin asettunut nottinghamilainen laulaja Lucy Alexandra Howson.  Häntä säesti paikallinen kitaristi Nguyen Hieu Liem. Yoko Cafe oli vetänyt iltaysiltä alkaneelle keikalle mukavasti väkeä. Osa oli kaltaisiani muualta tulleita, joista taas suurin osa varmaan pitemmällä visiitillä kuin meikäläinen. Lucy & Liem The LSD duo esitti omaa tuotantoa ja illan lyhyeen settiin mahtui nippu uunituoreita kappaleita, joiden sanoja Lucy välillä lauloi pienestä muistikirjasta ja välillä puhelimen näytöltä. Kitaristi Liem säesti velhon ottein. Lucyn laulut ovat intiimejä bluespohjaisia ja paikoin nimensäkin mukaan psykedeelisiä sävyjä omaavia biisejä, joissa eri mielentasoissa hempeys pehmentää sopivasti raakuutta ja taas ajoittain rujous karhentaa suloisuutta.

Illan pääesiintyjä Monkeybar on norjalais-ruotsalainen duo. Ennakkotiedoista kuvittelin yhtyeen olevan kuin kotimainen Nieminen & Litmanen, mutta pieleen meni, ei ollut lähelläkään sitä. Rumpali-kosketinsoittajaduosta kyse, mutta siihenpä yhtäläisyydet jäivät: ei samaa groovea, vaan paljon elektronisempi ja jatsimpi. Monkeybarin musiikki seilaa vuonoja pitkin luoden parhaimmillaan eeppisiä tunnelmia, mutta tallailee välillä omissa kahluusaapaissaan. Kosketinsoittaja Steinar Nickelsen ja rumpali Erik Nylander ovat soittaneet pitkään yhdessä ja hyvällä draivilla homma taittui. Yleisölle musa taisi olla liian vaikeaa, sillä väkeä valui pois keikan mittaan. Duo soitti tyylikkäästi tunnin setin, vaikka lopussa salissa oli enää kourallinen kuulijoita. Monkeybar on julkaissut yhden pitkäsoiton Last Dance (2016), mutta tammikuun alussa ilmestynyt single We are the Planes lupailee lisää uutta materiaalia. 

Monkeybarin soitanta oli irtonaista ja välillä heidän musiikkinsa soutaa synkempiä vesiä lankeamatta kuitenkaan surumielisiin säveliin. Tietty ilo ja eteenpäin menemisen meininki on kuitenkin vallitsevaa. Monkeybar tekee jatkuvaa matkantekoa, jossa suunnan valitsee Nickelsen, mutta vauhdin määrää Nylander. Hikiseen Saigonin iltaan Monkeybar sopi mainiosti. Yhtye on kaukana apinoista eikä siinä edes ketään muuta apinoida, mutta jokunen päivä aiemmin Ta Cu -vuorella näkemäni villit apinat taisivat olla etiäinen Monkeybarin keikasta.

Pelle Miljoona Oy @ Hotelli Waltikka, Valkeakoski, 15.12.2018

Kuvahaun tulos haulle pelle miljoona oy waltikka

Mallasveden rannalla sijaitseva Hotelli Waltikka on kuin ajan patinoima risteilyaluksen yökerho, missä peilikatto tekee tilasta avaramman tuntuisen. Valotaulussa hohtava ”Naistenhaku” muistuttaa maailmasta, missä miehet ovat olleet vallankahvassa. Illan keikan aikana naistenhaku kyltti loisti alusta loppuun. Nyt on matriarkaattien aika, kuten totesi Pelle Miljoona avauspuheenvuorossaan.

Pelle Miljoona Oy on ensisijaisesti yhtye, vaikka keulilla heiluu Pelle Miljoona, hippipunkin suuri filosofi. Pelle Miljoona teki 1970-80 –lukujen taitteessa useilla kokoonpanoilla liudan klassisia albumeita, mutta valtakunnallinen suursuosio lankesi 1980 julkaistulla Moottoritie on kuuma -albumilla. Vanhojen legendojen paluukeikkoja on aika ajoin, kun juhlitaan vuosikymmenien takaista historiaa. Pelle Miljoona Oy:n keikka oli siitä ainutlaatuinen, että joka ainoa alkuperäisjäsen on hengissä ja Valkeakosken keikan perusteella vielä varsin mojovassa iskussa.

Keikka lähti liikkeelle sata lasissa, kun klassikko Juokse villi lapsi vangitsi pirkanmaalaiset laulamaan mukana. Vokaaliosuudet aloitti vapauden valistaja Pelle, kun taas valtakunnan solidaarisin punkrokkari Tumppi Varonen soitti rumpuja. Illan mittaan kaverit vaihtoivat tonttejaan muutamaan otteeseen. Tumppi on laulajana taipuisampi, mutta rajallisemman äänialan omaava Pelle säkenöi karismaa ja asennetta yhtä kovaa kuin vuonna 1980. Yhtyeen tärkein biisintekijä Ari Taskinen istui matalalla profiililla koko keikan koskettimien takana. Bändin energisin oli Sam Yaffa, joka liidasi taustalaulut, mutta tuntui, että oli koko touhun kivijalka. Kitaran varressa Andy McCoy osoitti olevansa edelleen sankari. Pienen hiljaiselon jälkeen mies vaikuttaa olevan taas kelpo vireessä niin Pelle Miljoona Oy:n riveissä kuin tuoreen soolomateriaalinsa parissa. Keikalla Andy lauloi yhden biisin, käännösversion Blue Öyster Cultin klassikosta Don’t Fear the Reaper, joka oli kääntynyt Kuin Romeo ja Juliaksi ja menetti sitä myöten arvoaan.

Illan settilista koostui omista levytyksistä, mutta myös Pelle Miljoonan muiden yhtyeiden kappaleista ja parista coverista. Pelle Miljoona Oy julkaisi kaikkien yllätykseksi syksyllä viiden biisin EP:n, josta kaikki kuultiin illan aikana. Uusista biiseistä Tumpin biisi Olen unessa näyttäytyi varsin tarttuvana lauluna ja Hei hei hei sopi illan settiin kuin olisi ollut aina mukana. Klassikkobiiseistä  parhaiten futasivat ne, joissa taustalaululla on keskeinen osa kuten Koska sydän sanoi niinMulla menee lujaa ja Vapaus on suuri vankila. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että niihin oli yleisön helpoin yhtyä mukaan. Notkea nostalgia nosti tunnelman Waltikan peilikattoon.

Vanhojen jermujen keikoissa on se ilo, että taidot ovat juurtuneet maaperään sen verran tukevasti, että ikihongat humisevat kuin nuoret pajukot. Taito ei ole karissut eikä Pelle Miljoona Oy:n osalta myöskään meininki. Lisäksi näissä vuosikymmenten uraa juhlistavissa kiertueissa on läsnä suuren kunnioituksen ilmapiiri, mutta aina myös haikeuden, sillä tämä saattaa olla se viimeinen. 

Settilista

Juokse Villi Lapsi

Koska sydän sanoi niin

Anna soihtusi palaa

Diggaan Rock’n’Rollista

Gabriel

Kovat Kundit

Älä äiti itke

Valkokangasrakkautta

Lanka palaa

Meille kävi näin

Olen unessa

Kuin Romeo & Julia

Mulla mene lujaa

Hei hei hei

Tänä yönä vien sut pois

Vapaus on suuri vankila

Olen kaunis

Moottoritie on kuuma

Encore

Ei tämä lama päähän käy

Tahdon rakastella sinua

Hyvää yötä maailma

Juice Originals feat. Riku Nieminen @ Musiikkikeskus, Kuopio, 11.12.2018 ja Tullikamari, Tampere 12.12.2018

Juice Originals soitti identtiset keikat Kuopiossa ja Tampereella. Kuopion musiikkikeskuksessa oli kyseessä konsertti, missä yleisö ei malttanut istua paikoillaan. Tullikamarin Pakkahuoneella klubimainen ympäristö salli jengin jorata. Konsertti juhlisti Juice-elokuvan maailmanensi-iltaa kokoamalla Juicen kaikissa alkuperäisissä yhtyeissä soittaneita muusikoita

Lavalle nousivat seuraavat alkuperäiset muusikot Anssi Tikanmäen johdolla:

Juuso Nordlund: basso (Coitus Int, Juice)
Safka Pekkonen: urut (Juice, Slam)
Hannu Tervaharju: basso (Slam)
Jari Yliaho: kitara, laulu (Slam, Grand Slam)
Ila Loueranta: laulu (Slam, Grand Slam)
Vesa Sytelä: rummut, perkussio (Slam, Grand Slam)
Antti Tammilehto: basso (Grand Slam)
Puntti Valtonen: laulu (Grand Slam)
Anssi Tikanmäki: koskettimet, laulu (Grand Slam)

Yhtyettä vahvistivat Tikanmäen pojat:
Eljas Tikanmäki: rummut
Eemil Tikanmäki: kitara

Päävokalistina toimi Juice Leskistä elokuvassa esittävä ja laulut laulava Riku Nieminen. Vierailijana lavalle nousi lisäksi kahden kappaleen ajaksi Coitus Intin myötä manserokin isä Mikko Alatalo sekä häntä elokuvassa näyttelevä Antti Tuomas Heikkinen lauloi dueton kappaleessa Hän hymyilee kuin lapsi.

Tampereen konsertista on sen verran perehtynyt arvostelu, että samaa on turha toistaa. Keikkakeppi tekee siis tällä kertaa poikkeuksen ja linkittää toiseen artikkeliin.

https://www.tamperelainen.fi/artikkeli/728688-keikka-arvio-riku-niemisen-juice-originals-osoittautui-projektiksi-joka-olisi-syyta

Settilista molemmilla keikoilla: 

Heinolassa jyrää

Marilyn

Juankoski Here I Come

Per vers runoilija

Hän hymyilee kuin lapsi

Syksyn sävel

Kuopio tanssii ja soi

Luonas kai olla saan

XV yö

Myrkytyksen oireet

Rock´n roll´n blues´n jazz

3.30

Eesti

Kaksoiselämää

Musta aurinko nousee

Maamme



Sólstafir (IS), Árstíðir(IS) @ Tapper, Tallinn, 24.11.2018

Kun ajelee Tallinnassa reilu neljä kilometriä Pärnun maantietä pitkin poispäin keskustasta, päätyy marraskuun pimeydessä aika arveluttavaan paikkaan keskelle autokauppoja. Epäilin hetken, että taksikuski vie satunnaisen varastohallin taakse katsomaan sitä mitä Suomessa tehdään saunan takana. Ihan ensimmäisenä ei tullut mieleen, että siellä voisi olla rokkiklubi. Helpotuksen huokaus pääsi, kun rakennuksen seinässä luki Tapper. Helsingin sanomat uutisoi samaan aikaan, että suomalaisturistit katoavat Tallinnasta. Eivät he katoa varastojen taakse, Tallinna ei vaan kiinnosta yhtä paljon kuin takavuosina. Pikkujoulukausi tosin näytti toiselta, kun laivat rahtasivat mullilaumoittain turisteja satamaan.

Tallinnassa riittää tarjontaa. On joulutoria, leffafestaria ja elävää musiikkia osui lauantai-illalle ihan valittavaksi. Rock Cafessa esiintyi isot poppisnimet  ja Alma. Itse päädyin islantilaiseen musiikkiin, mistä oli tarjolla folk-metallin mestareita. Pääesiintyjä Solstafir on melko maineikas genressään, mutta itse olin ennalta kuitenkin enemmän innostunut Arstidirista. Jälkimmäistä on kuitenkin vaikea yhdistää metalliin, sillä yhtye on puhtaasti  indiefolkpoppia kiehtovalla kamarimausteella, jonka instrumentteihin kuuluu vahvasti myös sello.

Tapper sijaitsee teollisuusrakennuksen toisessa kerroksessa ja hämärästä alkuvaikutelmasta huolimatta paikka osoittautui toimivaksi klubiksi.  Tila vetää nelisensataa henkeä. Islannin ihmeet houkuttelivat paikalle hyvin väkeä. Tapperilla lienee historiaa pitemmältäkin ajalta, sillä nettisivuja ei ole päivitetty vuoden 2009 jälkeen. Klubin tiedotus onkin Facebookin varassa niin kuin monella vastaavalla näinä aikoina. Paikka on rock- ja metallimusiikkin keskittyvä klubi ja siihen paikan rähjäisyys istuu hyvin. 

Illan aikataulu oli sen verran tiukka, että ensimmäinen esiintyjä, ihan kiinnostava ruotsalainen Louise Lemón jäi näkemättä ja harmillisesti en myöskään ehtinyt Arstidirin alkuun. Valitettavaa, sillä yhtye on on varsin mainio. Vahvat lauluharmoniat tukevoittavat lempeitä ja tarttuvia melodioita. Tänä vuonna julkaistu albumi Nivalis on täynnä komeita kappaleita kuten Lover ja While This Way

Solstafir on folk-metallia kirjaimellisemmin. He voisivat tulla suoraan Viikingit -sarjasta ja yhtä lailla heidän musiikkinsa sopisi epookkisarjojen soundtrackiksi. Musiikki on simppeliä mutta progressiivisen hitaasti raskaammaksi rokiksi kasvavaa, mutta kuitenkin vain sinne rajoille, että metalliksi sitä on vaikea kuvailla. Jos on Arstidir suosittu Islannissa ja muuallakin, niin Solstafir onkin sitten iso nimi omassa genressään. Partasuut ovat valloittaneet Eurooppaa jo pitkään. Nytkin kiertue kattaa keskeiset maat. Tallinnasta yhtye jatkaa Suomeen kolmelle keikalle ja kun Helsingissä ei keikkaa nähdä, on Tallinna itse asiassa meikäläiselle lähin paikka. 

Solstafirin keikka alkoi mystisesti. Bändi pysyi pitkään savun ja valojen takana. Lava näyttikin pitkään kuin tulivuoren purkaukselta, jonka takaa kantautui palmikkotukkien veitsien teroitus. Sitten pikkuhiljaa soturit alkoivat saada purjetta tuuliinsa ja purjehtivat aika kiehtovaan taistoon. Solstafirin keikka oli hieman tasapaksu, joka olisi kaivannut dramaturgista vaihtelua.

Solstafir oli yhtyeistä tullessa vieraampi ja etäisemmäksi se myös jäi, vaikkakin bändi tarjosi mieltä rikastavaa materiaalia. Biisien toistuva juntta oli tarttuvaa ja se selittänee suosion. Itselle Arstidir on kuitenkin lähempänä ja jonka parissa tulen varmasti viettämään tiuhemmin aikaa. Entangled on yksi vuoden kauneimpia kappaleita.

Wand (US) @ Bitterzoet, Amsterdam, 20.11.2018

Amsterdam on livemusiikin ykköskaupunkeja, ainakin siinä mielessä, että keikat myydään loppuun nopeasti. En nyt tarkoita, että ravaisin Amsterdamissa alvariinsa, mutta ne kerrat, kun olen cityn keikkaskeneä tutkinut, olen ollut myöhässä. Tavoitteeni oli nähdä tämän hetken popfunkin nousukas Parcels Paradisossa, mutta liput oli kaupattu vikkelään loppuun. Niin kuin ne kaikki muutkin kiinnostavat live-vaihtoehdot. Ilman elävää musiikkia en kuitenkaan jäänyt, koska onnistuin saamaan tiketin Bitterzoet –klubille, missä esiintyi ennalta vieras Wand.

Pienen perehtymisen jälkeen Los Angelesista ponnistava Wand teki vaikutuksen. Asiaa helpotti se, että yhtyeen nokkamies Cory Hanson on soittanut myös arvostamani Ty Segallin bändissä. Wand on suht tuore tulokas, mutta muutamassa vuodessa julkaissut jo neljä albumia ja tuore EP Perfume oli kiertueen liikkeelle pannut voima. Viisihenkisen yhtyeen genreä on vaikea luokitella, mutta psykedelialla maistetusta rokista on kyse. Wand soittaa niin progea kuin vivahteikasta garagerockia ja taipuen välillä popimmaksi. Bändi soittaa hyvin ja biisit ovat kiehtovia.

Bitterzoet on pienehkö klubi, joka oli sopivasti täynnä. Narikkaa ei ollut, vaan talvitakit sai tunkea alakerran lukittaviin lokerikkoihin. Amsterdamissa oli varsin kolea keli vuodenaikaan nähden. Sali on kuin pieni kappeli, jonka seiniä reunustaa kirkoista tutut lasimaalaukset, sillä erotuksella, että kuvasto oli pakanallista ja pakarallista. Yhden baarin klubi oli kaikin puolin kompakti, jossa mukillisen olutta sai kolmella eurolla. Vaikka hollantilaiset ovat maailman pisintä sakkia, niin klubin takaosa oli korkeammalla, josta näki lavalle erinomaisesti. Intiimi klubi tuntui kuitenkin isommalta, siihen osasyy oli tietysti myös Wand, joka äityi soittamaan kuin isompikin orkesteri.

Keikan alkupuolen kultakimpale oli edellisen Plum (2017) albumin Bee Karma. Hieno kappale, joka tavoitti hienosti Kalifornian 1960-luvun melodista psykedeliaa. Wand ei pyri laajentamaan tajuntaa musiikillaan liikaa, vaan biiseissä on koukkuja, jotka nappaavat ja ohjaavat sivupoluille, mutta eksyttämättä liian progressiivisiksi. Keikan settilista oli hyvin suunniteltu. Itensiteetti oli nousujohteinen ja huipentui omien biisien kautta pariin Neil Young -coveriin. Down by the River startattiin, mutta jätettiin kesken kuin pieleen mennyt. Omiin korviin se vaikutti varsin komealta yritykseltä. Yhden oman biisin jälkeen keikka päättyi hienoon versioon Cinnamon Girlistä.

Cory Hanson on erinomainen lead-kitaristi, joka hoitaa myös päävokaalit. Välipuheita ei turinoitu, kunnes kiitokset vasta lopussa. Kosketinsoittaja Sofia Arrequin lauloi taustat, Lee Landey soitti bassoa ja rumpali Evan Burrows piti homman paketissa. Toisena kitaristina toimi Robert Cody. Yhtyeen Euroopan rundi alkoi Englannista ja ulottuu Keski-Eurooppaan. Pohjoismaissa Wandia ei nähdä, mutta toivottavasti joskus myöhemmin. Wand on todellakin maaginen sauva, josta sinkoilee jännittäviä biisejä kuten Melting Rope ja The Gift. Niistä moni biisitaikuri olisi ylpeä.

Yari & Se Tuntematon numero @ Louhisali, Espoo, 25.10.2018

Legendaarisen SE-yhtyeen keulahahmo Jari Knuutinen alias Yari ja uuden polven indiesuosikki Litku-Klemetti & Tuntematon Numero lyöttäytyivät toistamiseen kimppaan ja heittivät ainutkertaisen yhden viikon rundin, joka tärkeimpien keikkapaikkojen Tavastian, Tullikamarin ja Lutakon lisäksi osui myös Tapiolan Louhisaliin. Mitä espoolaiset ovat tehneet, että ansaitsevat näin kovatasoisen kulttuurikokemuksen.
Kiertueen pointti oli soittaa kokonaisuudessaan SE:n Pahaa unta? -albumi vuodelta 1980. Litku Klemetti ja Tuntematon numero on noussut esiin nimenomaan musiikilla, jonka esikuvat ovat menneen ajan progessa, punkissa ja uudessa aallossa tavaramerkkinään tietenkin Litkun vibrahtava lauluääni. Yarin taustalle ei voisi kuvitella parempaa kokoonpanoa. Alkuperäistä SE -yhtyettä en ole luonnollisista syistä koskaan nähnyt ja heidän musiikkiaan olen kuunnellut vain levylautasella. Louhisali oli yllättävän täynnä väkeä ja yleisön ikärakenteesta ja innostuneesta vastaanotosta päätellen faneja ollaan oltu kauan. SE -yhtye erottui aikanaan runollisena ja raikkaana vaihtoehtona suoraviivaisemmassa uuden aallon tarjonnassa. Louhisali on hyvällä tavalla intiimi konserttisali, jossa on kiinteän katsomon lisäksi pöytäryhmiä, mistä on helppo liikkua laidalla olevaan baariin ostamaan virvoitusjuomia. Alkuun huomiota veivät yleisöstä pystyssä törröttäneet kädet, joissa älypuhelimet tallensivat kokonaisia biisejä. Eräs ruutupaitainen hujoppi tönötti häpeilemättömästi muista paikalla olijoista välittämättä keskellä lavaa ja kuvasi useamman biisin. Etenkin Yaria ja Litkua saattoi ärsyttää äijä, joka seisoo kameransa kanssa aivan silmien edessä. Keikan loppupuolella rohkeimmat ryhtyivät tanssimaan ja sellainen taas ilahduttaa aina. IMG_6066Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin. Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle. Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua. IMG_6065 Settilista: Ei vielä Kyynelet Ollaan naurettu niin kauan Häpeä Anna mun olla Varjot Viimeiseen hengenvetoon Yö Safarilla Pahaa unta? Kun valot sammuu Encore Kiitos enkeleistä Mä haluan elää Kevyesti puoli viiteen Eloise Ei asfaltti liiku