Pitkään suljettuna olleen Templehofin lentokentän liepeillä Berliinissä sijaitsee vuonna 1951 Yhdysvaltain ilmavoimien sotilaille rakennettu elokuvateatteri. Jenkkilentäjien poistuttua maasta oli rakennus rapistua autiotaloksi, kunnes siitä keksittiin kunnostaa klubi. Erinäisten vaiheiden jälkeen paikka vakiintui Columbia Theateriksi vuonna 2015, jolloin se entisöitiin palvelemaan modernina konserttisalina. Hyvin onnistuttiinkin, sillä julkisivu neonvaloineen oli kutsuva ja täytyy todeta, että yksi miellyttävimmistä ja tyylikkäimmistä klubeista missä olen käynyt. Kapasiteetti vetää 800 kuulijaa ja vanhan elokuvateatterisalin laskeva lattia mahdollistaa näkyvyyden kaikkialta. Lava muistuttaa nuorisoseurantalon raaminäyttämöä, mutta kyllä siinä isommatkin nimet mahtuvat soittamaan.
Whitney on vuonna 2015 Chicagossa perustettu bändi, joka on tuotteliaana julkaissut jo neljä albumia. Tuorein vasta viime syksynä ja sen puitteissa yhtye kiertää nyt Eurooppaa. Uutta materiaalia on tulossa lisää, sillä vastikään singlenä julkaistu For A While lupaa svengaavaa tulevaisuutta, sillä kappale on alkuvuoden parhaita julkaisuja. Whitney on Max Kakacekin ja Julien Ehrlichin muodostama yhtye, mutta kaksikon lisäksi kiertuekokoonpanossa soitti neljä muuta taidokasta muusikkoa. Pääkaksikko taitaa multimäärin instrumentteja, mutta keikalla Ehrlich on päävokalisti rumpujen takana ja yhtäläisyyksiä voi löytää Levon Helmistä paitsi coolin lauluäänen osalta, joka liippaa lähelle falsettia. Kakacek keskittyy keikoilla kitaraan, vaikka välillä hänkin asettui koskettimien taakse.
Whitneyn keikka kattoi noin parikymmentä kappaletta. Yhtyeen soundi on samaan aikaan jännä ja letkeä. Se on fuusio indiepoppia ja folkia, jonka kruunaavat Kakacekin hallitut kitaramelodiat. Yhtye tarjosi alusta loppuun laadukasta soitantaa. Biisit ovat idearikkaita, vaikka suurempana kerta-annoksena niistä on vaikea hahmottaa eroavaisuuksia. Tasapaksulla setillä ei pysty rakentamaan draaman kaarta, joka pitäisi kuulijan valppaana. Muutama kappale nousee ylitse muiden ja pyöräytti saksalaisyleisön lanteissa isommat muuvit. Ehrlich mainitsikin välipuheessaan, että oli selvästi ilahtunut, kun huomasi yleisön heiluvan biisien tahdissa.
Keikan aloittanut No Matter Where We Go on hieno styge, jossa Kakacekin riffit vuoropuhelivat Ehrlichin laulun kanssa täydellisesti. Uusista Spark-albumin kappaleista MEMORY on toimivimpia, vaikka muuten pitkäsoitto ei pärjää aiemmille. Sekaan mahtui tylsempiä hetkiä kuten LOST CONTROL, joka antoi mahdollisuuden piipahtaa baaritiskillä. Berliinin hintataso on yhä ilahduttavan edullinen suurkaupungiksi, kun tuopposen saa viidellä eurolla. No Woman on selkeästi yhtyeen isoin hitti ja se kyllä nappaa heti alkutahdista mukaansa. Tuore sinkku For A While voi tosin napata ykkösbiisin manttelin. Keikan päättänyt Valleys (My Love) jätti hyvän maun. Jos live-musiikin ystävän matka vie Berliiniin, niin Columbia Theateria ei kannata ohittaa.
Whitneytä lämmitteli Uwade, joka on laulaja-lauluntekijä New Yorkista. Ehdin kuuntelemaan häneltä vain muutaman kappaleen, mutta eipä settilista olisi voinut kovin pitkä olla, koska artisti on julkaissut vasta yksittäisiä singlejä. Pienen näytteen perusteella hunajaisen äänen omaava Uwade todisti olevansa valovoimainen esiintyjä, josta voi hyvinkin tulla laajemminkin tunnettu, mikäli Nostalgian ja The Man Who Sees Tomorrowin kaltaisia kappaleita kuullaan lisää.
Uwade
Whitneyn settilista:
No Matter Where We Go, Giving Up, BLUE, Dave’s Song, Golden Days, Polly, Early Trains, MEMORY, LOST CONTROL, FTA, Nothing Remains, The Falls, For A While, Used to Be Lonely, Friend of Mine, On My Own, REAL LOVE – encore – COUNTY LINES, No Woman, Valleys (My Love)
Pitkän linjan lauluntekijäkaksikko Tuomo & Markus julkaisi vuoden alkumetreillä toisen albuminsa Game Changing. Ei tule olemaan helppoa muilla artisteilla napata piikkipaikka alkuvuoden hehkutetuimmalta pitkäsoitolta. Arvostelut ovat olleet ylistäviä, mutta kyllä kuulijatkin ovat huolellisesti valmistellun albumin löytäneet, sillä Louhisali oli täynnä. Atlantin takaisesta musiikkiperinteestä innostuksensa hakeva musiikki ei tarjoa uutta, mutta silti se poikkeaa virkistävästi tämän hetken valtavirrasta.
Tuomo & Markus yhtyeineen soittivat kahden setin konsertin, joka täytti odotukset ja kehkeytyi musiikilliseksi elämykseksi. Duon jäsenet ovat näyttäneet osaamistaan aiemminkin, kun Tuomo Prättälä todisti pianistin taitojaan Ilmiliekki Quartetissa. Suuremmalle yleisölle hän tuli tutuksi sooloartistina My Thing -debyyttialbumillaan vuonna 2007, mikä lienee yhä paras Suomessa koskaan tehty englanninkielinen soul-albumi. Markus Nordenstreng on The Latebirds -yhtyeensä albumeilla ja soololevyillään levittänyt kitarapohjaisen americanan ilosanomaa Suomessa reilut parikymmentä vuotta. Hän on tuttu myös toimittajana etenkin Radio Helsingin taajuuksilta. Molemmista lauluntekijöistä huokuu intohimo pohjoisamerikkalaiseen musiikkiin, mutta sopivasti eri sektoreihin, joka yhdistettynä tarjoaa kuulijalle maukasta gumboa.
Englanninkielinen juurimusiikki jää Suomessa usein marginaaliin, mutta Tuomon & Markuksen musiikki matkustaa helposti yli rajojen, mikä on ollut varmasti tarkoituskin. Uutta albumia on pitkälti äänitetty Yhdysvalloissa. Tuomo & Markus ovat saaneet albumille kovia vieraita, mutta keikalla he pärjäsivät hienosti ilman Marc Ribotin tai Jonathan Wilsonin kaltaisia mestareita. Tuomo & Markus soittivat yhtyeineen uuden albumin kokonaisuudessaan ja sen ohella pari kappaletta Dead Circles (2016) -esikoisalbumilta sekä maistiaisen samaisen yhtyeen vielä julkaisemattomalta instrumentaalialbumilta. Prättälän ja Nordenstrengin sivuprojektilta Pratt & Moody saimme kuulla latautuneen version Lost Lost Lost -kappaleesta.
Tuomo & Markus eivät tarjoa kovin persoonallista materiaalia, koska kaikille kappaleille löytyy viite rapakon takaa, mutta näillä leveyspiireillä kuultuna niissä on silaus Suomenlahden vihuria. Tuomo tuo yhtyeeseen sielukkuutta, kun taas Markus taas kopistelee uskottavasti pitkin kanjoneita. Vaihtelevista biiseistä syntyy riemukas kokonaisuus. Vahvuutena voi pitää sitä, että kappaleet ovat äärimmäisen hyvin soitettu, sovitettu ja tuotettu. Sanoituksetkin ottavat rohkeasti kantaa. Tämä kaikki toimii erityisesti siksi, että erinomainen bändi soittaa saumattomasti yhteen. Verneri Pohjolan trumpetti on keskeinen osa yhtyeen soundia. Juho Viljanen vastaa lyömäsoittimien ohessa pasuunasta ja letkeydestä. Jos Prättälän ja Nordenstrengin laulusoundit natsaavat hienosti yhteen, niin basisti Jeremias Ijäs, tuo lisäkerroksen lauluharmonioihin. Miikka ”MacGyver” Paatelaisen pedal steel liimaa osaset yhteen.
Uusista kappaleista jokaisella on paikkansa niin albumilla kuin keikkasetissä. Eikä niistä mitään halua korostaa ylitse muiden. Keikan eka puolisko oli kokonaisuudessaan naksun vaikuttavampi, koska fokus oli uudessa materiaalissa. Erityisesti Let This Season Go imi herkällä melodiallaan itseensä ikivihreyttä. We’re Not Buying It svengasi pitelemättömästi. Albumin nimikkokappale teki hienosti vääjäämätöntä matkaa kliimaksiinsa. Toisella puoliskolla oli yhtä lailla upeita hetkiä, joista ykkösalbumilta tuttu Don’t Shut Down Your Radio muistutti tarttuvuudestaan.
Tuomo & Markus heittää vain muutaman keikan vuoden alkuun levyn ilmestymisensä kunniaksi, mutta tuskin tarvitsee kauan odottaa, kun kesän festivaalit julkaisevat ohjelmistoaan ja Tuomo & Markus alkavat tulla tutummaksi suuremmallekin yleisölle. Toivottavasti bändiä kuullaan myös muualla Euroopassa ja etenkin Pohjois-Amerikassa, missä Tuomo & Markus ovat molemmat henkisesti syntyneet.
Piemonten pääkaupunki Torino sijoittuu kartalla sen verran sivuun, että lienee syynä miksi kaupungin musiikkitarjonta oli viikonloppuna aika vaatimatonta. Torinoa on pidetty kulttuurikaupungin maineessa, mutta bisneskaupunki Milanossa on kuitenkin vilkkaampi keikkaskene. Lähestyvä joulunaika verottaa kaikkialla esiintymisiä, mutta onneksi Torinon perjantai-iltaan mahtui yksi kiinnostava keikka. Torinolainen We Are Waves aloitti kiertueensa kotikaupungista. Yhtye soittaa uuden aallon ja post-punkin hengessä tummasävyistä elektronista popia The Curen ja Editorsin jalanjäljissä.
Uunituoretta Cave -albumia juhlistettiin kulttuuriluolassa nimeltä Blah Blah, joka sijaitsee kaupungin keskeisellä Via Po -kadulla. Ulospäin pienehköltä baarilta vaikuttanut tila osoittautui mainioksi paikaksi, missä kapakan toinen puoli oli miniatyyrikonserttisali, mikä toimii ajoittain myös elokuvateatterina. Pikkuriikkiselle klubille ei montaa kymmentä henkeä mahtunut, mutta tarjosi vaikutelman isommasta klubista.
We Are Waves on julkaissut neljä albumia ja englanninkielisenä tähtäin on ollut kansainvälisillä vesillä. Suurta läpimurtoa ei ole saavutettu kotimaassakaan, sillä levynjulkkarit pidettiin pienelle keski-ikäiselle yleisölle. Pitkäjänteisyys voi kuitenkin tuoda tulosta tavalla tai toisella sillä asenne on kohdillaan. Yhtyeen keulakuva ja biisintekijä on Fabio ”Viax” Viassione, jonka jylhä lauluääni istuu bändin musaan tuoden ylevyyttä. Biisit eivät mullista maailmaa, mutta ovat genressä kelpo kuunneltavaa. Live-kokoonpanon valovoimaisimmaksi esiintyjäksi paljastui kuitenkin karismaattinen basisti Marco Di Brino, jonka kemia laulajan kanssa toimi hienosti. Yhtyeen kaksi muuta jäsentä jää coolin parivaljakon taakse, mutta kosketinsoittaja Cesare Corso on yhtyeen soundin velho ja rumpali Adriano Redogilia antoi vauhtia matkalle transsitilaan.
Uuden albumin biisit ovat varsin tasalaatuisia, eikä mikään nouse erityisesti muiden yläpuolelle. Jokaisesta kappaleesta voi kuulla assosiaatioita muihin orkestereihin, mutta mistään plagiaatiosta ei kuitenkaan ole kyse. Criptonesia starttasi biiseistä teatraalisimmin, mutta kulki dynaamisen bassoriffin tukemana ärhäkästi. Laulujen sanoituksissa Viax purkaa lockdown-tuntemuksiaan ahdistuksesta haluihin, kun pandemia sulki kaiken, mutta Daylight Daze antoi uskoa parempaan.
Samaan teemaan saadaan varmasti vielä useilta artisteilta näkemyksiä, mutta We Are Wavesin tunnot välittyivät musiikin kautta kiehtovasti. Yhtye tarjosi mainion keikan mielenkiintoisessa klubissa ja ei lainkaan mahdotonta, että helposti lähestyttävä musiikki matkustaa laajemmalle. Kieli ei ole ainakaan esteenä varsin universaalille ja elinvoimaiselle yhtyeelle.
Kulttuuritalon akustiikkaa on aina parjattu, mutta pitää muistaa, että Alvar Aallon alkuperäinen suunnitelma ei kohdistunut sähköisille soittimille. Sen mitä konserttisali menettää äänen soinnissa, voittaa se esteettisyydessään ja toimivuudessaan. Kultsan lavaa reunustavat seinät tekevät aina vaikutuksen, kun artistien hahmot heijastuvat jättimäisinä varjoina. Enkä muista koskaan kärvistelleeni pitkissä jonoissa, vaikka yleisöä olisi tuvan täydeltä. Tällä kertaa kehumani seinämät oli peitetty mustalla molton-kankaalla, joka vei hohtoa salin visuaalisuudelta, mutta paransi soundeja. Lieneekö tilapäinen viritys tehty bändin toiveesta vaiko pysyvämpi ratkaisu.
Counting Crows on taivaltanut kunnioitettavasti kolme vuosikymmentä. San Franciscon seudulta ponnistanut yhtye löi läpi 1990-luvulla Mr. Jones -hitillään. Miljoonia albumeita myynyt yhtye nousi vaihtoehtoisen indierokin kärkinimeksi kavuten Billboard-listoille ja saaden suitsutusta live-esityksistään. Yhtyeen musiikki oli aikuisystävällistä rokkia, jonka fanien levylatasilla soi myös R.E.M. Tarttuvien kappaleiden lisäksi yhtyeen maine kulminoitui karismaattiseen keulahahmoon. Laulaja ja pääasiallinen biisintekijä Adam Duritz nosti bändin keskivertoa suuremmaksi juuri intohimoisella ja paneutuneella tulkinnallaan. Muut jäsenet jäivät taustahahmoiksi, mutta ilman heitä ei Duritzin laulukaan olisi toiminut.
Counting Crows on ollut allekirjoittaneen toiveissa nähdä livenä pitkään, mutta eipä ole yhtye tullut Suomeen aiemmin, eivätkä ole ulkomaan reissut osuneet samoille leveyspiireille. Yhtyeen piti vierailla kultsalla helmikuussa, mutta pandemia pukkasi keikan marraskuun alkuun. Helsingin konsertti päätti Euroopan kiertueen. Adam Duritz kertoi välispiikissään, että tällä kiertueella he halusivat kiertää uusia paikkoja, vaikka fiksuinta olisikin olisi ollut keskittää keikat tiettyihin kaupunkeihin.
Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Sullivan Street. Hieno laulu lähti liikkeelle aavistuksen laiskana sovituksena ja epäilytti, että onko konkareiden keikkakunto valahtanut maitohapoille. Adam Duritzin laulu oli miksattu pintaan ja ääni kulki entiseen tapaan. Hard Candy antoi vauhtia ja pian sitä olikin lumoutunut keikkatunnelmaan. T. Rex -paitaan pukeutunut Duritz esiintyi odotusten tasolla, mutta kyllä muutkin muusikot ottivat huomionsa: kitaristi-multi-instrumentalisti David Immerglück kosiskeli yleisöä kitaristikliseillään ja pari kertaa kosketinsoitinten takaa eteen singahti Charlie Gillingham valokeilaan haitaria soittamaan. Toinen perustajajäsen David Bryson pysyi kitaroineen taustalla. Adam Duritz oli maineensa veroinen, vaikka paikoin hän vetäytyi pianon viereen huilaamaan, mikä sekin saattoi olla osa näytelmää. Hän omaa intensiivisen katseen, eläytyy käsillään ja hakkaa rintaansa. Joitakin saattaa ärsyttää teatraalisuus, mutta koin, että Duritz oli yksi karismaattisimmista esiintyjistä mitä olen hetkeen nähnyt.
Counting Crows kiersi tuoreen Butter Miracle EP-levyn tiimoilta. Puolikkaan levyn lisänimi Suite One viitannee toisenkin puoliskon ilmestyvän joko erillisenä EP:nä tai osana uutta pitkäsoittoa. Uudet kappaleet toimivat mainiosti. Angel of 14th Street on gospelrokkia parhaimmillaan ja Bobby and the Rat-Kings voisi olla luontevasti Bruce Springsteenin ohjelmistossa. Parituntiseen iltaan mahtui monta ilon hetkeä ja kokeilevin esitys oli Goodnight Elizabeth / Pale Blue Eyes kappaleiden yhdistelmä, missä Recovering the Satellites -albumilta löytyvän kappaleen sisällä soitettiin Velvet Underground -klassikkoa. Hard Candy -albumilta tuttu Ryan Adamsin kanssa kynäilty Butterfly in Reverse soi komeana americanana. Edellisen pitkäsoiton Somewhere Under Wonderland (2014) kappaleet Cover Up the Sun ja God of Ocean Tides olisi voitu korvata muilla lauluilla, vaikka bändi saikin papukaijan merkin monipuolisuudestaan soittaessaan kappaleita laajasti uran varrelta ja muutamia yllätyksiäkin kuten versiointi Jackson C. Frankin Blues Runs the Game oli varsin onnistunut. Silti yhtye on parhaimmillaan omissa biiseissään. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin saksofonisoolo syntetisaattorilla tuntui halvalta ratkaisulta.
Lavalla nähtiin rutinoitunut bändi, jolla oli pitkä rundi takana. Pientä väsymystä oli havaittavissa, mutta ammattireiskat pitivät keikan hienosti kasassa. Encorena kuultiin kiertueen linjan mukaisesti kolme kappaletta. Jälkilöylyt aloittanut Round Here nosti tunnelman kattoon. Counting Crows lupaili tulevansa uudestaan ja ehkä siihen voisi uskoa, sillä konkariyhtyeen pitää miellyttää olemassa olevia faneja, sillä uusia tuskin enää tarttuu haaviin. Adam Duritz valitteli pitemmän puheenvuoronsa aikana, että pandemian ajan keikkatauko sai hänet unohtamaan laulujensa sanat. Miten ihmeessä hän saisi taas kaikki sanat päähänsä. Kiertueen tueksi hän oli virittänyt lavalle lunttilappuja unohdusten varalle, mutta totesi ne hyödyttömiksi, jopa silloin hän törmäsi laulun sanoituslehtiötä kannattaneeseen telineeseen. Yleisö hörähti, kun Adam totesi: ”Fucking useless”.
Settilista:
Sullivan Street, Hard Candy, Mr. Jones. Colorblind, Butterfly in Reverse, Cover Up the Sun, Omaha, High Life, Miami, Blues Run the Game, God of Ocean Tides, Goodnight Elisabeth / Pale Blue Eyes, The Tall Grass, Elevator Boots, Angel of 14th Street, Bobby and the Rat-Kings, Rain King, A Long December
Muutama kuukausi ennen pandemiaa näin Lissabonin Super Bock Em Stock -festivaalilla Josh Rousen bändikeikan, joka oli varsin onnistunut performanssi innostuneen yleisön edessä. Sen verran konsertista tykästyin, että pandemian aikaan seurasin Rouselta myös striimauskeikan. Vanha suosikkini ei ollut laimentunut lainkaan, vaan todisti elinvoimansa lauluntekijänä. Kulkutauti jylläsi vielä pahana, kun Rouse ilmoitti saapuvansa ensi kertaa Suomeen viime maaliskuun alussa. Alkukevään keikka jouduttiin siirtämään vielä tähän syksyyn.
Edellisestä Tavastian keikasta oli vierähtänyt parisen vuotta, joten tuntui mukavalta palata takaisin eniten vierailemaani konserttisaliin. Tavastia on niitä paikkoja, joiden toivoisi pysyvän yhtä muuttumattomana ja kotoisana hamaan tappiin. Tavastia vetää noin 700 henkilöä, mutta on parhaimmillaan asiakkaan näkökulmasta, kun siellä on väljempää. Keikkajärjestäjä ja artisti ovat varmasti toista mieltä. Rousea oli kerääntynyt kuuntelemaan reilu sata, maksimissaan parisen sataa henkeä. Amerikan vieraalle toivoisi yleisöä, mutta esitys pysyi omalla mukavuusalueella varsinkin, kun genre oli americanalla maustettua folkpoppia.
Kolmen vuoden takaiselta Portugalin keikalta löytyy raporttia, joten Josh Rousen esittelyyn en käytä enempää palstatilaa. https://keikkakeppi.com/2019/11/27/josh-rouse-us-teatro-tivoli-bbva-lissabon-23-11-2019/ Sen verran Rousen elämä on muuttunut, että Nebraskasta kotoisin oleva muusikko on palannut kotikonnuilleen asuttuaan pitkään Espanjassa. Muusikolla on syytä kiertää leipänsä eteen ja pääsääntöisesti Rouse tekee soolokeikkoja. Lissabonin bändiveto oli siis harvinaisempi tapaus, mutta erinomaiselle esiintyjälle ei ole väliä soittaako yhdessä vai yksin. Josh Rouse julkaisi kesällä tuoreen pitkäsoiton Going Places. Rouse vitsailikin, että haastavaa luoda settilista, kun plakkarissa on jo 14 albumillista musiikkia. Rouse soitti ensi kertaa Suomessa ja kertoi soittavansa runsaasti myös varhaisempaa tuotantoa, joka kattaa eniten täälläkin radiosoittoa saaneita pikkuhittejä.
Josh Rousen setti lähti käyntiin yhdellä suosikilla It’s the Nighttime. Rouse kertoi saapuneensa edellisenä päivänä Nebraskasta ja kärsivänsä hieman jetlagista, mutta alun tutut sävelet virkisti uneliaan artistin nopeasti. Rouse soitti vanhoja kappaleita ja uutukaisia lähes vuoropareittain. Melodiset laulut soivat akustisen kitaran ja huuliharpun säestyksellä letkeästi. Uudet kappaleet pitivät balanssin. Going Places -albumi on varsin onnistunut kokonaisuus, vaikkakaan selkeää hittiä sieltä ei erotu. Rouse pyysi yleisöä kuvittelemaan City Dog -kappaleen taustoja laulamaan The Jayhawks -yhtyeen keulahahmon Gary Lourisin, joka vierailee albumilla. Yleisössä tämä uutinen herätti ihastusta, sillä tuvassa oli enemmänkin vaihtoehtoisen indie-jenkkirokin ystäviä.
Josh Rouse soitti sympaattisen keikan, joka pysyi kasassa koko puolentoista tunnin ajan. Se on pitkä aika olla yksin lavalla yleisön edessä, jota tauottaa vain muutamat vesihuikat. Josh Rousen setti soljui eheästi musisoinnin ja jutustelun ohessa. Encoreen mahtui pari toivekappalettakin. Ilta oli kaikkinensa onnistunut ja iloinen, vaikka illan sykähdyttävimmäksi lauluksi nousikin Sad Eyes. Josh Rouse kiertää yksin ja mukavaa, että hän aloitti kiertueensa täältä peräpohjolasta. Yhden miehen organisaation harteille kuului myös oheistuotemyynti. Keikan jälkeen Josh kauppasi säkistään t-paidat, vinyylit ja cd:t. Kauppa kävi mukavasti, mutta parasta oli päästä juttelemaan arvostamansa artistin kanssa, jolla jalat pysyvät tukevasti maassa.
Settilista:
It’s the Nighttime, Winter in the Hamptons, Stick Around, 1972, Hollow Moon, City Dog, Crystal Falls, Quiet Town, Sunshine (Come on Lady), Love in the Modern Times, It’s Good to Have You, I Will Live on Islands, Salton Sea, Sad Eyes, Waiting on the Blue, Fight Attendant, My Love Has Gone, Love Vibration
encore:
Some Days I’m Golden All Night, Feeling No Pain, Come Back (Light Therapy)
Goottirokin pioneeri ja kestosuosikki The Cure on siitä mielenkiintoinen bändi, että sen kuuntelijakunta on demografisesti rikas. Helsinki Areenalta venäjäpakotteiden vuoksi pienempään jäähalliin siirretty ei myynyt loppuun, mutta käytävillä liikkui ikähaitariltaan ehkä laajin yleisö mitä olen hetkeen nähnyt. Harmaita hapsia, mutta myös uuden sukupolven goottilapsia. 1970-luvun lopulla perustettu The Cure kerää edelleen uutta yleisöä, vaikka tuoretta musiikkia on saatu odottaa pitkään. Yhtyeellä on hyvällä tavalla kultivoitunut kulttimaine.
Popin ja rockin historia lähenee jo seitsemääkymmentä. Se on pitkä aika, mutta silti vielä lyhyt ajanjakso musiikin historiassa. Jos muistelee 1980-lukua, jolloin oma musiikkimakuni hahmottui. Kuuntelin 1960- ja 1970-lukujen bändejä, vain yhden tai kahden vuosikymmenen takaa, mutta silti niitä piti muinaisina mammutteina. Ilahduttavaa havaita, että nykynuoret innostuvat bändistä, jolla on juuret yli neljän vuosikymmenen takana.
Skotlantilainen The Twilight Sad on luonteva lämppäri The Curelle. Yhtye soittaa post-uutta aaltoa tummalla, mutta kuitenkin melodisella otteella, joka sopii aisapariksi. Eikä ihme, sillä The Twilight Sad sattui lämmittelemään myös The Curen edellistä itsenäistä Helsingin areenakeikkaa. https://keikkakeppi.com/2016/10/08/the-cure-hartwall-areena-helsinki-7-10-2016/ Vuonna 2019 The Cure soitti toki myös Flow’ssa.
The Twilight Sad heitti kahdeksan kappaleen setin, jossa James Grahamin skottimurre puski korvatulppienkin läpi, jotka oli välttämätöntä hankkia soitannan äänekkyyden vuoksi. The Twilight Sad soitti kiinnostavaa musiikkia, että edellisen keikan skippaus harmitti. Yhtye kulkee Joy Divisionin vanavedessä kuten niin moni muukin brittibändi, mutta tekee kuitenkin homman tyylikkäästi. Hienoja kappaleita ja tuhti soundi. Setistä erottui muun muassa rullaava I/m Not Here (Missing Face).
The Cure on tunnettu pitkistä konserteista. Vuoden 2016 keikka huiteli kolmessa tunnissa, mutta sen verran vuodet ovat vieneet mehuja, että Lost World kiertueen konsertit ovat kestäneet parisen tuntia, mikä on optimaalinen maksimikesto mille tahansa kulttuuritapahtumalle. The Curen setin profiili kulki tasaista reittiä ja kahden encoren jälkimmäinen osuus nosti vasta sykettä, kun kaikki hitit juostiin loppukirissä pois.
Keikka oli kaikin puolin onnistunut ja harvemmin kuultujen kappaleiden At Night tai M seassa kuultiin pari julkaisematonta kappaletta, jotka kertovat yhtyeen elinvoimaisuudesta omalla mukavuusalueellaan. Keikan aloittanut Alone ja varsinaisen setin päättänyt Endsong ovat maistiaisia joskus lähitulevaisuudessa julkaistavalta Songs of A Lost World -albumilta. Tuota albumia on odotettu ja näyttää siltä, että odotus palkitaan. Mikäli päätös encoren hittejä olisi ripoteltu sinne tänne matkan varrelle sekaan, olisi konsertti lähennellyt nappisuoritusta.
Yhtyeen kokoonpano on pysynyt samana viime näkemästä. Robert Smith on yhtyeen visionääri, jonka persoonallinen lauluääni on tunnistettava. Simon Gallup poukkoilee ja roikottaa bassoa polvissa tuttuun tapaan. Roger O’Donnel soittaa koskettimia ja kitarassa Reeves Gabrels poimii riffit tutusti. Rumpalin duunia pääsi seuraamaan screeniltä kun kamera näytti Jason Cooperin työskentelyä myös yleisön suuntaan. Paluumuuttajana uudella kiertueella soittaa koskettimia myös Perry Bamonte, joka palasi 17 vuoden tauon jälkeen yhtyeen riveihin. The Curen kulkema matka on pitkä, jota harvan kunto kestää. Yhtyeellä on vahva visio ja motivaatio viedä juttuaan eteenpäin jonnekin mutkan takaiseen hämärään.
Helsingin parjattu jäähallikin tuntui tällä kertaa kaikin tavoin toimivalta venuelta. Soundit kuulostivat hyvältä ja permannolta välittyi jopa areenakeikaksi mukavan kotoisa kokemus. The Cure projisoi visuaalisesti pitkälti samoja kuvituksia ja efektejä kuin aiemminkin, mutta eipä se musiikkikaan ole muuttunut. The Cure johdatti tutun jännään siimekseen, minne haluaa eksyä toistekin.
Settilista:
Alone, Pictures of You, Kyoto Song, A Night Like This, Charlotte Sometimes, Lovesong, If Only Tonight We Could Sleep, Cold, Burn, Fascination Street, The Hungry Ghost, Push, Want, Shake Dog Shake, From the Edge of the Deep Green Sea, Endsong
Encore: At Night, M, Play For Today, A Forest
2. encore: Lullaby, The Walk, Friday I’m In Love, In Between Days, Close to Me, Just Like Heaven, Boys Don’t Cry
Tapiola Festivaali on uusi kaksipäiväinen festivaali, jonka taustalla toimii kokenut festivaalijärjestäjä Loud n’ Live. Tapahtuma on selkeästi suunnattu ohjelmansa puolesta aikuiseen makuun ja sellaiseen, jolle retro tarkoittaa 1990-lukua. Ennalta katsottuna yleisfiilis ohjelmistosta oli laadukas, mutta aika mielikuvitukseton ja siksi väsähtänyt. Tutustuin tapahtumaan vain ensimmäisen päivän aikana. Sikäli on hassua, että lomakauden jälkeen perjantain ohjelma alkoi puolen päivän jälkeen, joka vaati monen lintsaamista koulusta tai työpaikoilta.
Sijainti tapahtumalle on täydellinen. Tapiolan urheilupuisto sijaitsee vain 10km Helsingistä, mutta itse Espoossakin riittää kolmen sadan tuhannen asukkaan pohjalta potentiaalia festarille. Metropysäkki sijaitsee vieressä, kelvolliset pysäköintimahdollisuudet ja urheilupuisto takaa etäisyyttä asuintaloihin. Sideways-tapahtuman tapaan urheilupuistossa pystyy hyödyntämään jäähallia, missä saa meluta myöhään ja sisätila suo tapahtuman järjestäjille varmuutta huonon sään sattuessa. Puutarhakaupunki Tapiolan urheilupuisto kuulostaa ihanan vehreältä ympäristöltä, mutta valitettavasti festarimiljöö oli karu ilman mitään ideaa, josta voisi olla innoissaan. Lavat sijaitsivat urheilukenttien välissä asfaltilla. Plussaa tapahtuma sai käytännöllisyydestä. Järjestelyt toimivat moitteettomasti ja jonot olivat maltillisia. Tapahtumapaikakka oli tylsä ja ohjelmistossa samat nimet, joita näkee muutenkin kaikkialla. Ei jätä kovin elämyksellistä muistijälkeä.
Artisteilta en odottanut mitään ihmeellisyyksiä. Olavi Uusivirta pistää aina itsensä likoon eikä 28 asteen helle tehnyt poikkeusta. Tunnin settiin mahtui takuuvarmat hitit ja jengi eläytyi hyvin mukana. Maistiaisena pian ilmestyvältä albumilta Pieni kuolema kuultiin kappale Älä päästä mua menemään. Lisäksi Ikuiset lapset -albumin kappale En tiedä mitä menetän jos jään edusti harvemmin kuultuja kappaleita. Olavi Uusivirran rutinoitunut bändi on jo melkein osa itse Olavi Uusivirtaa. Kitaristi/kosketinsoittaja Timo Kämäräinen on oikea käsi ja vasemmassa kädessä bassottelee Jaakko Kämäräinen. Rumpali Olli Krogerus on tietenkin jalat.
Ismo Alanko on tullut nähtyä itsenäisillä pitkillä keikoilla, mutta ensi kertaa bongasin festivaalisettiin puristetun hittipotpurin miehen uran ajalta. Tiukka tunnin setti sisälsi Hassisen konetta, Sielun veljiä mutta eniten soolouran parhaita kappaleita keikan päättäneeseen Taitelijaelämään. Myöhäisiltapäivän keikka käynnistyi paahtavassa kuumuudessa auringon paistaessa päin muusikoiden pläsiä. Ainoastaan takalinjojen muusikoilla saattoi olla hitusen helpompaa lavan varjoissa. Keikan dramaturgia oli harkittu ja toimiva. Iso yhtye tarjosi tasapainoisesti vauhtibiisejä ja maalailevimpia hetkiä. Kattauksesta Pornografiaa erottui kuin uudestisyntyneenä. Siekkareiden Rakkaudesta oli iltapäivän täysosuma, vaikka yleisö lauloi mieluummin Levottomia jalkoja. Ismo Alangon seurassa lavalla soittivat a-luokan muusikot: Joakim Berghäll, Jussi Jaakonaho, Mikko Mäkelä, Juho Viljanen ja Niko Votkin.
Chisu on ilmoittanut jäädyttävänsä uransa ja sille on varmasti syynsä. Liudan megahittejä suoltanut artisti vaikutti lopen kyllästyneeltä laulaessaan Mun koti ei oo täällä tai Baden Badenia toisella päälavalla. Aikansa kutakin. Onneksi laulut elävät ja Chisu saa varmasti uutta virtaa tulevista projekteista.
Metro Areenan suojissa oli Radio Novan sponssaama retrolava, missä artistit edustivat electrodancea 90-luvulta. Kävin vilkaisemassa Dr. Albanin esityksen. Tupa oli aivan täynnä ja jengi näytti odottavan sitä yhtä hittiä It’s My Life. Minikeikalla kappaletta ei tarvinnut kauan odottaa, sillä artistin repertuaari on muutaman kappaleen varassa. Dr. Alban edusti sitä osastoa, joka kerää sääliä pitserian nurkkakeikoilla. Tällä kertaa karmeutta sai seurata ison areenan lavalla. Musiikki oli miksattu pieleen, taustanauhat ja päällelaulut eivät natsanneet. Pitkälti yli kuusikymppisen Dr. Albanin parhaat päivät ovat auttamatta takana, mutta minkäs teet, kun yksi hitti on syvällä suomalaisten sydämissä.
Esiintyvistä artisteista J. Karjalainen mahtui vielä oman makuni piiriin. Karjalaisen keikat ovat aina tasalaatuisia. Useasti miehen yhtyeineen nähnyt, eikä koskaan ole osunut hutia. Karjalaisen ikivihreät kestävät kulutusta ja uusissa kappaleissa on sen verran ideaa, että solahtavat klassikoiden sekaan mukavasti. J. Karjalaisen taustalla soittavat niin timanttiset muusikot, että mestarin kohtalona on sama kuin Olavi Uusivirralla – voiko J. Karjalaista olla ilman Mikko Lankista, Janne Haavistoa, Tom Nymania ja Pekka Gröhniä.
Tapiola Festivaali oli yhden päivän kokemuksen varassa ihan kiva kokemus. Festivaalilta puuttuu vain profiili, siksi ensimmäinen vuosi välittyi hajuttomana ja mauttomana. Tapiola festivaali edustaa samaa kauraa kuin Himos Festivaalit sun muut karkelot. Turvalliset kotimaiset tähtiartistit ja ysäritähdet Ruotsista riittävät päätökseksi ostaa lippu. Tapiola festivaali myytiin jo ennakkoon miltei loppuun. Olisi mahtavaa, jos Tapiola festivaali rohkenisi panostamaan jatkossa muutamiin ajankohtaisiin ulkomaisiin tähtiin sekä uusiin kotimaisiin tulokkaisiin, jotta saisi ilmeikkyyttä ja loisi itselleen brändin, joka kestää vuosikymmeniä kuten Pori Jazz tai Ruisrock. Lämpimät elokuun illat sopivat musiikin juhlaan, mutta jos festivaali ei jätä persoonallista jälkeä mielen päälle, alkavat tulevaisuuden elokuiset illat tuntua ennen pitkää viileiltä.
Elämme ristiriitaisia aikoja. Maailmanlaajuisesti stadioneita täyttäviä AOR-yhtyeitä ei synny enää samaan tapaan kuin ennen. Musiikkiteollisuus on ollut jo pitkään murroksessa ja muuttunut digitaaliaikana sirpaleisemmaksi. Onko Coldplay viimeinen dinosaurusluokan orkesteri, joka sekin on tosin kertonut rajoittavansa kiertueita ilmastonmuutoksen vuoksi ja ilmoittanut lopettavansa musiikin tekemisen kolmen seuraavan albumin jälkeen. Toisaalta tapahtumien suosio jatkaa kasvua ja kotimaassakin olympiastadion on täyttynyt tänä vuonna useammin kuin koskaan. Kynnys astua stadionluokkaan on laskenut, mutta samalla artistit eivät välttämättä vedä yleisöä kuin kansallisesti.
Coldplay on ollut pakko-nähdä-listalla vuosikausia jo siitäkin syystä, että yhtye ei ole koskaan esiintynyt Suomessa. Viime vuosituhannen alussa julkaistut yhtyeen ensimmäiset neljä klassikkoalbumia ovat olleet kovassa kulutuksessa. Viime vuosien Coldplay on muuttunut tanssittavammaksi ja sitä myöten fanipohja on laajentunut. Onnelliset tähdet tuikkivat universumissa kohdalleni lopulta tänä vuonna, kun sain lahjaksi matkan Pariisiin ja pääsylipun Coldplayn konserttiin.
Stade de France on Ranskan suurin stadion, joka vetää konsertteihin parhaimmillaan 90.000 katsojaa. Massiivisten lavarakennelmien vuoksi Coldplayn spektaakkeliin myytiin reilu 70.000 lippua per konsertti, mutta kun keikkoja on peräti neljä samalla viikolla, niin yhtyeen näki Pariisissa peräti 260.000 katsojaa. Yhtyeen ideologia oli parkkeerata sirkus yhteen paikkaan pidemmäksi aikaa, jotta hiilijalanjälki olisi mahdollisimman pieni. Konserteissa pyritään hyödyntämään uusiutuvia energialähteitä, kierrättämään ja tekemään kaikki valinnat mahdollisimman ekologisesti. Coldplayn hallintokoneisto on laskenut tarkkaan kannattaako Muhammedin mennä vuoren luo vai toisin päin. Oletettavasti melkoisen runsas joukko on lentänyt kauempaa konserttien perässä Pariisiin. Coldplayn seuraava etappi on Bryssel ja sitten Lontoo. Kummassakin paikassa kuullaan useita keikkoja.
Konserttipäivään osui myös jännitettä nostava elementti, sillä poikkeuksellinen helleaalto velloi Euroopan yllä. Pariisiin ennustettiin konserttipäivälle 39 asteen painostavaa kuumuutta. Coldplay kantoi vastuutaan ja ohjeisti ennen keikkaa jakamassaan tiedotteessaan ihmisiä välttämään saapumista liian aikaisin ja pukeutumaan viilentäviin vaatteisiin. Kentälle oli varattu vesipisteitä ja ensiapuhenkilökuntaa hätätilanteiden varalle. Sääennuste piti kutinsa. Aurinko alkoi laskea vasta lähempänä iltakymmentä, jolloin lämpötila putosi 35 asteen alapuolelle. Hikistä puuhaa yleisölle, mutta nostan hattua koko tapahtumaorganisaatiolle. Tirehtööri Chris Martin ei säästellyt kaloreita ravatessaan ympäri stadionia parin tunnin ajan. Erityismaininnan ansaitsee myös basisti Guy Berryman, joka soitti keikan alusta loppuun riisumatta pilottitakkiaan.
Ennen Coldplayta päälavalle nousi London Grammar, joka oli mainio valinta lämmittelijäksi. Hannah Reidin, Dan Rothmanin ja Dot Majorin muodostama englantilaistrio soitti juuri oikean mittaisen keikan tarjoten kymmenen kappaleen satsin kattauksen uraltaan. Yhtye oli itselleni vain nimenä tuttu, vaikka heillä on katalogissaan kolme menestynyttä albumia ja saaneet huomiota musiikkialan medioissa. London Grammar oli virkistävä ilmestys illansuun kuumuudessa. Yhtyeen voimavara on Hannah Reidin lauluäänessä, joka venyy, kestää ja taipuu.
London Grammar
Stade de France korvensi yleisöään kuin leivänpaahdin, mutta auringon säteiden laskeuduttua kolossaalisten seinien taakse, alkoi grillivastusten kuumuus helpottaa. Sain seurata konserttia hyviltä istumapaikoilta Gold Area-katsomosta. Hyvästä paikasta huolimatta esiintyvät artistit erottuivat lilliputteina. Konsertin edetessä kuumuus tuuperrutti muutamia yleisöstä ja ylhäältä katsomosta erotti ensiapujoukkoja pelastustöissä. Coldplay keskeytti kerran esityksen ja muistutti pitämään nesteytyksen kunnossa ja vaikka poistumaan välillä jäähdyttelemään stadionin suojiin. Toisen kerran keikka keskeytyi kun Chris Martinin silmään lensi roska, mutta tauko kesti vain hetken ja kesken jäänyt kappale soitettiin uudestaan.
Sisään tullessa yleisölle jaettiin valkoiset rannekkeet, joille kehkeytyi lopulta merkittävä rooli konsertin visuaalisessa vaikuttavuudessa. Katsomossa odotus alkoi villiintyä jo varttia ennen oletettua showtimea. Aallot velloivat yleisömeressä ja tyyntyivät vasta kun John Williamsin ET:n lentoteema alkoi soida taustanauhalta ja johdatti soittajat lavalle. Kiertue tottelee tuoreimman albumin Music of the Spheres -nimeä. Coldplay on aina kurottanut häpeilemättömästi sfääreihin. Yhtye aloitti indiebändinä 1990-luvun lopulla, mutta heti alkuun se näyttäytyi salonkikelpoisena, jos vertaa muihin aikalaisbändeihin. Muiden tavoitellessa katu-uskottavuutta, soitti Coldplay isoin soundein.
Ensimmäisenä kuultiin uusimman levyn avainbiisi Higher Power, joka singlenä jää yhtyeen repertuaarissa keskinkertaiseksi, mutta livenä kappale onnistui starttaamaan mainiosti. Rannekkeiden funktio selvisi myös, kun ne alkoivat välkkyä valolähteinä eri väreissä läpi konsertin. Esimerkiksi kun kuultiin Yellow, hohkasi koko areena keltaisena rannekevalojen ansiosta. Kun laulettiin Human Heartia, muodostui yleisöön kaksi sydäntä. Koko konsertin ajan yleisö sykki osana visuaalisuutta ja se teki kokemuksesta ainutkertaisen. En muista aiemmin nähneeni vastaavanlaista.
Konsertti oli jaettu blokkeihin, joissa yhtye esiintyi kolmella eri lavalla. A-lavalta siirryttäessä piskuiselle C-lavalle, sai yhtye kulkea toista sataa metriä kentän toiseen laitaan. Chris Martinille pisteet, että takaisin juostessaan soitti samalla akustista kitaraa. Pyrotekniikkaa ei myöskään säästelty alussa. Lähinnä pohdin miten voi vielä parantaa keikan lopussa, mutta huipennuksena ilotulitteet räiskyivät näyttävästi lavan yllä.
Yhtyeen kaksikymmenvuotisen uran aikana yleisöpohja on kasvanut ja osalle tietyt levytykset voivat tuntua vieraammilta. Itse kuulun konkariosastoon, missä intoillaan alkupään hittikappaleista kuten Yellow, Politik, In My Place, Clocks, kun taas nuorempaa osastoa tanssittaa kappaleet kuten Hymn for the Weekend, Paradise ja My Universe. Muutamaan heikompaan kappaleeseen saatiin puhallettiin puhtia visuaalisuuden avulla. Illan urotyönä Martin lauloi Magic -kappaleen ranskaksi.
Coldplay nojaa pitkälti Chris Martinin karisman varaan, mutta aika harvoin yhtyeessä useampi liidaa. Kovin moni ei taas nousisi keulahahmoksi ilman toimivaa bändiä. Lavalla Martin kerää huomion innostuneella olemuksellaan ja leveällä hymyllään, kun muut hoitavat hommansa kivikasvoisina. Studiossa kaikilla jäsenillä (kitaristi Jon Buckland, basisti Guy Berryman, rumpali Will Champion) on merkittävä rooli biisien säveltämisessä.
Coldplay on tunnettu albumeilla vierailevista maailman tähdistä kuten Beyoncé, Rihanna tai Selena Gomez. Konsertissa lavalle vierailijana piipahti London Grammarin Hannah Reid, mutta hän ei jäänyt ainoaksi, sillä yhtyeen luovuutta edusti lavalle ilmestynyt käsinukke. Ei mikä tahansa nukke, vaan Coldplayn sivutuotteena luoman The Weirdos -ryhmän hahmo, jonka nukettajana ja äänenä toimi Angel Moon.
Coldplay tarjosi spektaakkelin. Tästä isompaa elävän musiikin tapahtumaa on vaikea kuvitella. Kaksi tuntia riitti helteessä erinomaisesti ja vaikka lukuisia hittejä jäi kuulematta, tuntui kokonaisuuus sopivalta annokselta. Visuaalisuutta pystyy jatkossakin kehittämään led-valoin ja hologrammein, mutta kenen musiikki kantaa suuremman tapahtuman soundtrackina kuin Coldplayn? Chris Martin on sanonut itsekin, että heidän musiikkinsa käsittelee aina jotain suurempaa ja käsittämätöntä.
Coldplayn konsertti oli pitkään toivelistallani. Elämyksellisyyden lisäksi konsertti muistutti, että mikä tahansa on mahdollista, kun jaksaa pitää kipinää yllä. Kaikista näkemistäni stadionkonserteista Coldplay tarjosi kollektiivisimman kokemuksen, joka mahtipontisuudestaan ja pateettisuudestaan huolimatta välittyi aitona. Paluumatkalla metroon ranskalaiset lauloivat Viva la Vidaa kuin marseljeesiä.
Coldplay setlist: Higher Power, Adventure of a Lifetime, Paradise, Charlie Brown, The Scientist, Viva la Vida, Hymn for the Weekend, Let Somedy go (with Hannah Reid), Bani Adam, Politik, In My Place, Yellow, Sunrise, Human Heart, People of the Pride, Clocks, Infinity Sign, Something Just Like This, Midnight, My Universe, A Sky Full of Stars, Sparks, Magic (Magique), Humankind, Fix You, Biutiful
London Grammar setlist: Californian Soil, Missing, Hey Now, Lord It’s a Feeling, How Does It Feel, Hell to the Liars, Wasting My Young Years, Strong, Lose Your Head
Australista on tullut kautta aikain paljon makeita bändejä ja erityisesti sellaisia, jotka eivät ole iskeneet valtavirtaan, mutta kiehtoneet kansainvälisiä indiepiirejä. Englanninkielisen musiikin on luonnollisesti helpompi matkustaa ja monelle australialainen musiikki onkin saattanut olla vain brittiläistä tai jenkkikamaa. Omaa suhdettani australialaiseen musaan on vahvistunut sellaiset yhtyeet kuten The Triffids, The Church, Nick Cave & The Bad Seeds, Hunters & Collectors, Hoodoo Gurus, Cut Copy tai nykyaktiiveista vaikkapa Courtney Bartnett ja Rolling Blackouts Coastal Fever. Näiden lisäksi syntyy joka vuosi uusia artisteja tai sitten vain löytää vanhempia helmiä.
The Jezabels oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus, mitä nyt ehdin perehtyä yhtyeen tuotantoon hankittuani lipun konserttiin. Neljä Sydneyn yliopistossa opiskellutta kaverusta löivät hynttyyt yhteen vuonna 2007 ja alkoivat määrätietoisesti tehdä töitä kohti läpimurtoa. Yhtye julkaisi muutaman huomiota herättäneen singlen ja EP:n ennen kuin ensimmäinen koko pitkä albumi Prisoner näki päivänvalon 2011. Esikoisalbumista tulikin kyseisen vuoden palkituimpia ja pidetyimpiä albumeja Australiassa. Yhtye julkaisi kolme menestynyttä albumia kunnes vuoteen 2016 saakka, jonka jälkeen on pysytellyt pääsääntöisesti tauolla. The Jezabels palasi tänä keväänä juhlistamaan esikoisalbumin 10-vuotisjuhlaa kiertämällä Australian isoimpia kaupunkeja.
Art deco -tyyliä edustava Enmore Theatre on reilut sata vuotta sitten rakennettu teatteri Sydneyn Newtownissa. Permanto ja parveke vetävät 1600 katsojaa. Ostamassa lipussani oli määritelty istumapaikka, mutta kun saavuin teatterille vain hetkeä ennen keikan alkua, ei kukaan istunut permannolla paikoillaan, vaan odottivat seisten hurmioituneena kaupungin oman bändin kotiinpaluuta. Päätin katsoa miksauspöydän takaa keikan alkupuoliskon, kunnes kapusin ylös parvelle istumapaikalle. Enmore on siitä mainio keikkapaikka, että permanto on laskeva ja jokainen näkee alas lavalle hyvin, vaikka edessä seisoisi pitempikin kaveri. Tila oli myös akustisesti varsin toimiva.
The Jezabels on neljän soittajan kokoonpano, jonka keulahahmo on Hayley Mary, jonka vahva lauluääni onkin yhtyeen kantava voimavara. Muut yhtyeen jäsenet ovat kosketinsoittaja Heather Shannon, rumpali Nik Kaloper ja kitaristi Sam Lockwood. Lisäksi live-keikoilla matkaa mukana vieraileva basisti. Yhtyeen soundi on mahtipontinen, paikoin melodramaattinen, mutta yhtyeen musiikki on kuitenkin helposti lähestyttävää. Kappaleissa on miellyttäviä melodiakulkuja, jotka paranevat mitä enemmän lauluja kuuntelee.
Keikka alkoi arvoituksellisesti. Prisoner -albumin nimikkokappaleen yhtye soitti läpikuultavan verhon takaa ikään kuin introna. Varsinainen keikka käynnistyi, kun verho laskeutui ja albumin isoin hitti Endless Summer pelmahti Enmoren ilmatilaan. Lauantai-illan vauhdittama yleisö oli heti lämpimänä. Koko esikoisalbumi kuultiin kronologisessa järjestyksessä ja parhaat hetket tarjosivat Try Colour, Rosebud ja varsinaisen osuuden päättänyt Catch Me.
Hayley Mary on karismaattinen esiintyjä, joka liikehdinnällään käyttää koko ison lavan hyödykseen. Karisma välittyi myös yleisöön, joka oli täysillä mukana keikan alusta loppuun. Hänen lauluäänestään voi löytää vivahteita jopa Kate Bushilta ollen kuitenkin ihan omansa. Muu bändi soitti vähäeleisesti ja pitkälti savuharson hämyssä. Encoressa kuultiin vielä viisi kappaletta, jotka olivat kokoelma yhtyeen tunnetuimpia kappaleita uran alkupuolelta. Mace Spray aloitti tyrmäävästi ja hullaantunut yleisö liekehti Easy to Love -hitin aikana.
The Jezabels heitti tyylipuhtaan paluukeikan, joka voi tarkoittaa yhtyeen laajempaakin aktivoitumista tulevaisuudessa. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Synthia (2016) on isoin onnistuminen ja sille toivoisi jatkoa. Hayley Maryn sooloura ei ole kuitenkaan päässyt vielä ihan samalle asteikoille yhtyeen tuotannon kanssa. The Jezabels on noteerattu myös Briteissä ja heittänyt joitain konsertteja olemassa olonsa aikana myös Yhdysvalloissa, mutta on vielä selkeästi australialaisten oma indiesuosikki.
Settilista: Prisoner, Endless Summer, Long Highway, Trycolour, Rosebud, City Girl, Nobody Nowhere, Horsehead, Austerlitz, Deep Wide Ocean, Piece of Mind, Reprise, Catch Me encore Mace Spray, A Little Piece, Easy to Love, Hurt Me, Dark Storm
Vivid on valotaiteen juhla vähän samaan tapaan kuin Lux Helsingissä, mutta mittakaava on giganttinen. Konsertti järjestettiin osana valotapahtumaa Luna Parkin huvipuistossa heti Sydneyn ytimen pohjoispuolella. Sinne piti matkata ikonista Harbour Bridgeä pitkin, mutta samalla sai ihailla valolla maalattuja pilvenpiirtäjiä ja Sydneyn oopperataloa. Itse värikäs huvipuistokin oli näyttävämpi valoloistossaan.
Big Top on konserttisali vähän samaan tapaan kuin Peacock Linnanmäellä, mutta sillä erotuksella, että se vetää 2950 katsojaa. Samaisella venuella on esiintynyt suuria nimiä ympäri maailmaa. Nyt vuorossa oli Spiritualized, joka on tunnettu space-rockistaan ja eritoten klassikkoalbumistaan Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space (1997). Vividin valotapahtuman näkökulmasta valinta oli oivallinen ja itse konserttikin tarjosi komeammat ja monipuolisemmat valaistukset kuin klubikeikat yleensä.
Illan aloitti lämmittelijän roolissa erikoiskaksikko Party Dozen, jonka muodostivat saksofonisti Kirsty Tickle ja rumpali John Boulet. Joskin aika kakofoninen heidän keikkansa, mutta kerrankin jotain aivan muuta. Yhtyeen soundi on industriaalisen psykedeelistä rämistelyä ilman tarttuvia melodioita tai perinteisiä rakenteita. Ajoittain Kirsty lauloi omaperäisesti huutamalla saksofonin torviosaan, josta laulu kuului kuin kaukaisesta megafonista. Biisit olivat ihan kappaleen mittaisia ja pieninä annoksina ihan mielenkiintoinen musikaalinen kokemus.
Sen sijaan Spiritualizedin keikkaa ei ollut mutkaton. Ehkä suurin ongelma oli biisien lopettaminen. Puhutaan nyt vaikka kliimaksista. En ole yhtyettä nähnyt aiemmin enkä tiedä onko space-rockin määre mukainen tapa lopettaa biisit ehtymättömään junnaukseen, jota tuki lähes strobomainen valojen välke. Jos eka biisi loppuu kuin viimeinen biisi ja aika moni muukin kappale ennen keikan kruunaavaa laulua, alkaa itse musiikkiin valitettavasti väsyä. Lähtökohta keikalle ei ollut paras mahdollinen, sillä podin jetlagia ja vire ei ollut paras mahdollinen. Erityisesti olin kiinnostunut kuulemaan Spirtualizedin tuoretta albumia Everything Was Beautiful, jota olin muutamaan kertaan ehtinyt kuulemaan.
Keikka sinänsä oli monelta osin onnistunut. Valot pitivät vaihtelullaan mielenkiintoa yllä, jos ei sitä migreenin rajoille ajanutta biisien lopetusvälkettä lasketa. Yhdeksänhenkinen yhtye soitti hienosti ja soundi oli muhkea, johon sielua ja syvyyttä toivat kolme taustalaulajaa. Bändin keulahahmo Jason Pierce, joka tunnetaan myös nimellä J. Spaceman, ei satsannut esiintymiseen kummemmin. Saattaa olla hänelle tyypillistä, mutta J. Spaceman istui sivuttain yleisöön päin koko keikan. Katselin suurimman osan keikasta hänen selkäänsä. Ei mitään kontaktia, ei välispiikkejä, Pierce keskittyi vain musiikkiin laulamalla ja soittamalla kitaraa. Kappaleiden välissä hän käänsi edessään olevan lehtiön sivuja. Kauaksi en erottanut, että lukiko biisien sanoja vai nuotteja. Yhtyeen asemointi lavalla oli sinänsä tyylikäs, kun muut muusikot olivat sijoittuneet kaareen niin, että lavan keskikohta jäi tyhjäksi.
Keikan parasta antia olivat uuden levyn kappaleet, vaikka erikoista, että ainoatakaan singlejulkaisua ei kuultu. Etenkin harmitti, että Mainline Song/The Lockdown Song loisti poissaolollaan. Onneksi The Best Thing You Never Had (The D Song) jyräsi illan hienoimmaksi esitykseksi. Muut kappaleet olivat laaja kattaus uran varrelta aina debyyttialbumin spirituaalisesta Shine A Light -laulusta alkaen. Jason Pierce ei ole erityisen hyvä laulaja ja siksi bändin isolla soundilla ja taustalaulajilla on merkittävä roolinsa. Myös Kirsty Tickle nousi pari kertaa lavalle tuoden lisää voimaa. Laskeskelin, että yhden biisin keskimääräinen kesto lähenteli kymmentä minuuttia. Se on tällaiselle vähän kärsimättömälle kaverille liikaa. Siksipä keikka ei transformoinut avaruuden aurinkokuntiin saakka, vaan jäi tällä kertaa pyörimään maata kiertävälle radalle.
Settilista: Hey Jane, She Kissed Me (It Felt Like a Hit), Shine A Light, I’m Coming Home Again, A Perfect Miracle, I’m Your Man, Here It Comes (The Road) Let’s Go, Best Thing You Never Had (The D Song) Let It Bleed (For Iggy), The A Song (Laid in Your Arms), Damaged, Soul on Fire, Come Together, Sail On Through encore So Long You Pretty Thing
Keikkakeppi 