Jessica Lolli (IT) @ Sheraton Hotel, Caleta de Fuste, Fuerteventura, 20.11.2021

Kanarian suurimman saaren Fuerteventuran keskiosissa pääkaupunki Puerto de la Roseiran eteläpuolella sijaitsee turisteille rakennettu resort-keskittymä Caleta de Fuste, joka myös El Castillona tunnetaan. Paikka on rakennettu turistien ehdoilla maineikkaiden hiekkarantojen ääreen muuten kovin karuun vuoristomaisemaan. Keinotekoisuuden tuntu välittyy eniten kasteltavista golf-kentistä. Aivan rannan tuntumassa seisoo Länsi-Saharaa vasten hulppea Sheraton hotelli, jonka linnamainen ilmentymä lienee paikallisessa mittakaavassa parhaimmasta päästä tarjoten elävää musiikkia joka ilta puoli yhdeksän. 

Sheraton hotellin loungen laidalla on pianobaari, jonka nurkassa on paikka artistille. Varsinaista lavaa tai yleisölle tarkoitettua salimaista katsomoa ei ole, vaan musiikkia voi kerääntyä kuuntelemaan nojatuoliryhmittymien ääreen. Tarjoilijat kantavat pöytiin cocktaileja, kun taustalla respassa ramppaa asiakkaita.  

Lauantain artisti Jessica Lolli on italialainen Milanossa kouluttautunut viihdelaulaja, mutta asemoinut itsensä Corralejoon Fuerteventuran pohjoiskärkeen. Ensimmäisenä mieleen nousee, mitä italialainen laulaja, jonka ääni voisi soida isommissakin ympyröissä tekee Kanarian saarten vähiten suositulla lomasaarella.

Jessica Lollin keikka oli kuin yhden hengen karaokeshow. Hän oli roudannut paikan päälle itse myös esitystekniikan. Varsinaiset biisit hän poimi tietokoneelta, mistä kullekin laululle löytyi taustasäestys ja sanat laulun turvaksi. Jessica lauloi pitkän kolmen setin keikan kouralliselle yleisöä. Hän istui jalat ristissä läppärinsä ääressä ja tulkitsi sydämensä kyllyydestä. Paikoittain piuhojen kytkennöissä oli jotain vikaa, joka kuului särönä. Lolli yritti välillä korjailla plugien kiinnityksiä, mutta ilman tulosta. Tekninen apuvoima olisi ollut tarpeen sooloartistille. Rätinä jäi onneksi laulujen varjoon, jotka olivat covereita laajalla skaalalla. Parhaiten Jessican sielukas ääni toimi Amy Winehousen, Adelen ja Lady Gagan biiseissä, jotka eivät lähtökohtaisesti ole viisuja helpoimmasta päästä. Erityisen tulkinnan sai Gnarls Barkleyn Crazy. Ohjelmistoon mahtui myös Elvis Presleytä ja Ben E. Kingiä sekä Gloria Gaynoria. Keikan loppupuolella Lolli esitti toivebiisinä Frank Sinatran klassikon My Wayn, joka karaokessa tuppaa olla se biisi, jolla voi todistaa mestarilaulajan taidot. Jessica Lolli epäili äänensä kestävyyttä, mutta onnistui erinomaisesti ja siirsi kuulijat kulkemaan mielikuvissaan Madison Avenueta. Tämän päälle Jessica osoitti olevansa kielitaitoinen ja tulkitsi myös ranskaksi Edit Piafia. 

Fuerteventuran reissulla ei odota kuulevansa nimekästä artistia, mutta Jessica Lollin viihdyttävä setti, vaikkakin karaokemainen veto, täytti livemusiikin puutosta hyvin. Jessican ääni on syvä ja taipuu moneen. Hän on valovoimainen, mutta karisma ei kuitenkaan tunnu riittävän ainakaan isoimmille areenoille. Lieneekö vaatimattomuuutta, mutta kontakti yleisöön jäi ujojen kiitoksien varaan. Siinäpä lienee syy miksi näin kovan tason tulkitsija kiertää turistikohteita. Eikä siinä mitään vähäteltävää ole, sillä yleisö on monikansallista, vastaanottavaista ja rennolla asenteella liikkeellä. Turistille jokainen ilta on lauantai ja esiintyvää taiteilijaa se ei varmastikaan haittaa. 

The Lovematches @ Tina-klubi, Botta, Helsinki, 22.10.2021

Kuvassa voi olla 2 henkilöä ja tekstissä sanotaan THE LOVEMATCHES RESCUE SONGS

Ensimmäisen pandemian piinaamana keväänä tuli tiirailtua The Lovematches -yhtyeen striimattuja kotisohvakeikkoja ja yhdestä raportoinkin https://keikkakeppi.com/2020/03/25/the-lovematches-kotisohva-fb-live-25-3-2020/ Sen jälkeenkin duo on ollut aktiivinen ja julkaisut biisejä singleinä ja vastikään koko pitkän albumin, joka kantaa nimeä Rescue Songs. Lokakuussa julkaistun levyn julkaisua juhlistettiin onnistuneesti yksityistilaisuudessa. 

Tina-klubi on Bottan ylimmässä kerroksessa sijaitseva legendaarinen pikkuklubi, joka menneinä aikoina tunnettiin nimellä Club Berlin. Nykyinen nimi ei tule taipuvasta metallista, eikä Tina Turnerista vaan Tina Holmbergistä, joka on työskennellyt yli 30 vuotta Bottalla. Huikea kunnianosoitus antaa työntekijälle oma nimikkoklubi. Tina-klubi on hieman kabinettia suurempi tila, joka sopii täydellisesti intiimeille konserteille. Nyt ei tahtonut kaikille löytyä istumapaikkaa, mutta tiivis tunnelma sopi iltaan.

The Lovematches -duon muodostavat Pasi Rytkönen (laulu, kitara) ja Sanna Björkman (laulu, harmonikka), mutta juhlailtaan oli saatu mukaan myös koko keikan ajan pystybassoa soittanut Johan Järf, sekä muutamia vierailijoita kuten Susanna Hallaste, joka soitti koskettimia ja kerran tinapilliäkin. Illan avasi versio The Beatles -klassikosta From Me to You, joka riisui jännityksen pois heti alkuunsa ja sanoitti samalla illan vuorovaikutteisuuteen nojaavan teeman. Riisuttu tulkinta oli välitön kädenojennus yleisölle, joka piti alusta loppuun. Vaikka tapahtuman pointti oli soittaa albumi läpi, illan eetokseksi nousi yhdessäolon ilo.  Yleisö kävi koronarajoitusten helpotuksesta valmiiksi kierroksilla tuoden iltaan lisäbuustia, mutta kunniaa pitää antaa kuitenkin Pasin ja Sannan supliikeille välispiikeille, jotka kertoivat svengaavia tarinoita. Yleisö koostui pääosin sukulaisista, ystävistä ja kollegoista, joka varmasti helpotti välittömän tunnelman muodostumista.

Jos eka biisi otti löysät pois, niin sen jälkeen kuultiin koko albumi alusta loppuun maukkaiden anekdoottien saattelemana. The Lovematches kaivaa levykokoelmista vanhoja stygejä, jotka eivät ole ilmeisiä ja loppuun kulutettuja hittejä, vaan paremminkin löytöjä, jotka raikkaina sovituksina kasvavat uusiksi teoksiksi kuten skottibändi Del Amitrin Driving With the Brakes On. Eikä ihan ensimmäisenä tule mieleen, että Peer Günt pääsisi uudelleen käsittelyyn, mutta Losing My Mind todistaa olevansa kelpo biisi myös riisuttuna. Vielä hienompi helmi on Havana Blackin Sense of Love, jonka duo nostaa kuin tuhkasta.

Uudelta levyltä löytyy myös muutama tilausbiisi, joista Esa Elorannan Heartache in Hurtville esimerkkinä. Tero Pulkkisen säveltämä ja Johanna Kaunisvuon sanoittama You’ll Get It All nousi illan parhaimmistoon. Varsinainen albumi ei jäänyt ainoaksi soittolistaksi, sillä tauon jälkeen saatiin vielä toinen setti. Sitä ennen Pasi ja Sanna kaupittelivat uunituoretta cd:tä nimmareilla, koska vinyyliä joutuu odottamaan joulukuulle. Albumi on graafiselta ilmeeltään ristipistokansikuvituksineen kotikutoisen tyylikäs ja niin bändin näköinen. Pasin ideoima ja toteuttama tulitikkuteema kulkee idearikkaasti levyn sisäkansien kuvituksissa. Tulitikkuaskeja oli myös kaupan. 

Illan toinen veto jatkui sitten rock-klassikkojen uudelleen versioinneilla. Settilistaan kuului liuta valintoja 1970 ja -80 luvuilta á la Whitesnake, Rod Stewart ja Crazy Cavan. Sannan ja Pasin vahvuus on kaksi erilaista ääntä, joista syntyy yksi erityinen ääni. Se myös kuluttaa. Ei ihme, että runsaan jutustelun ja laulannan jälkeen artistien suuta alkoi kuivaa. Tärkeintä olikin päästä kippistelemään ja turisemaan kavereiden kanssa. Pasi uhkasikin keikan alussa laittaa oven takalukkoon, että ehtii jutella kaikkien kanssa. The Lovematches tarjosi illan sydän lämpöä täys.

Suad @ Korjaamo, Helsinki, 8.10.2021

Alkuvuoteen kaavailtu Suadin esikoisalbumin julkaisujuhla koitti vihdoin lokakuussa. Odotukset olivat korkealla ja ylipäätään elävän musiikin suhteen. Ilta lunastui kirjaimellisesti juhlana. Suad on ehtinyt väläytellä muutaman vuoden ajan lahjakkuuttaan julkaisemalla erinomaisia singlejä. Odotettu debyyttialbumi Waves julkaistiin alkuvuodesta ja edelleen se on kuluvan vuoden parhaita. Hienoa, että nyt sitä on mahdollisuus soittaa livenä.

Suadin musiikki on pehmeää, mutta tummasävyistä poprockia. Albumin nimen mukaisesti se aaltoilee hienoina melodioina ja liplattelee sovituksellisia koukkuja. Suad tuskin nousee valtavirran suosikiksi, mutta tyydyttää indiemusiikin ystäviä kansainvälisestikin, sillä henkilökohtaisuudesta kumpuavat biisit matkustavat helposti yli rajojen.

Korjaamon vaunusali on Helsingin tyylikkäimpiä klubeja. Suad veti salin puolilleen ja määrä oli juuri passeli nautinnolliseen musiikkikokemukseen. Keikka nappasi mukaansa tarttuvalla Faces -kappaleella, joka karisti jännityksen nopeasti. Varsinainen setti kesti vain 45 minuuttia syystä, ettei biisejä ole vielä liiaksi ja coverit eivät kuulu ohjelmistoon. Parin encoren kanssa saatiin täyteen tunti live-musiikin ilottelua, jossa ei ollut täytepaloja. Suad tunnusti, ettei ole hyvä välispiikkaamaan, mutta päinvastoin hänestä välittyi lämpöä ja aitoutta. Ja onko puheilla niin väliä, jos osaa laulaa.

Yhtyettä esitellessään Suad totesi tehneensä jotain oikein, kun on saanut taitavat soittajat taaksensa. Kokoonpano soitti erittäin coolisti. Keulilla Suad Khalifa pitää hillityllä karismallaan yleisön otteessaan. Kitaristi Tommi Toijonen teki vaikutuksen irrottelevalla tyylillään eritoten illan hienoimmalla Sleep the Nights -kappaleella, Mikko ”Vilunki 3000 ” Viljakainen bassossa ei esittelyjä kaipaa, rumpali Henri Lindström on maailman luokan rumpali, joka on soittanut myös Alex Cameronin yhtyeessä, kosketinsoittaja Tapio Viitasaari panosti myös stemmoihin. Yhtyeen soundiin on vaikuttanut vahvasti levyä Suadin kanssa tuottanut Lauri Eloranta, jota ei lavalla kuitenkaan nähty. Yleisön seasta hänet albumin julkaisujuhlassa saattoi kuitenkin bongata.

Tällä kokoonpanolla kun puskee biisejä kuten Streets, The DoorWhite Lies, Winter, The Burn ollaan hetkessä, jolloin musiikin omakohtaisuus suodattuu parhaiten kollektiiviseksi kokemukseksi. Keikan viimeisenä kappaleena kuultiin debyyttisingle Caves and Blood Veins, joka kolisteli kuin vaunusalin ratikat illan soitannat komeasti maaliin. 

Pauli Hanhiniemen retkue, Puotila All Stars feat. Osmo Ikonen @ Hakamäki Piknik, Savitaipale, 17.7.2021

Hakamäki piknik järjestetään vuosittain Savitaipaleella. Yhden päivän kestävä musiikkitapahtuma kokosi museomäen nurmelle toistatuhatta ihmistä retkivilteille nauttimaan eväistä ja elävästä musiikista. Konserttialue sijaitsee ulkoilmamuseoalueella mäen päällä, jonka reunassa olevasta puisesta näkötornista avautuu vangitseva näköala välkehtivälle Kuolimolle. Järvi on tunnettu muun muassa äärimmäisen uhanalaisesta Saimaannieriästä.

Hakamäen museoalueen alarinteesen on kyhätty lautarakenteinen katettu kestolava, jonne näkyvyys oli riittävän hyvä kaikkialta. Tapahtumaa on järjestetty jo useita vuosia, joten pysyvä lava on fiksu ratkaisu. Ympäristössä on useita perinteikkäitä puurakennuksia: tuulimylly, riihi ja torppa, jotka luovat tunnelmaa kesäiseen talkootapahtumaan.

Puotila All Stars oli soittanut jo jonkin matkaa, kunnes saavuin alueelle. Puotilalaisten keulilla keikkui tällä kertaa Osmo Ikonen. Kokoonpano viritti letkeällä alkuillan jamittelullaan mukavaan moodiin. Ohjelmisto oli cover-voittoisena vähän mitään sanomaton, josta Esa Kaartamon Onnen kulkuri sovittautui savitaipalelaiseen tunnelmaan parhaiten. Keikan loppupuolella yleisö innostui seisten jorailemaan, vaikka keikka ei taitavan musisoinnin lisäksi tarjonnut sen suurempaa huumaa. 

Lauantai-illan pääesiintyjä Pauli Hanhiniemi on pitkän linjan lauluntekijä, joka on viihdyttänyt niin Kolmannen naisen kuin sooloprojektiensa kanssa kansaa lähes neljän vuosikymmenen ajan. Pauli Hanhiniemen retkue on kokoonpano, joka soittaa bändipohjalta Hanhiniemen poimintoja uraltaan, mutta painon ollessa viimeisimmissä soololevyissä. Retkue ei ole levyttänyt yhtye, joten siinä toisin kuin Perunateatterissa tai Hehkumossa taustayhtyeen vaikutelma.

Retkue nousi lavalle parisenkymmentä minuuttia myöhemmin kuin ohjelmassa luvattiin, mutta mikäpäs sitä odotellessa kivassa miljöössä. Keikka startattiin rempseästi Hymyilylaululla, mutta Suru teki lähtöään nappasi puoleensa, joka lienee Paulin myöhäissoolotuotannon kappaleista harvoja täysosumia. Siitä uskoin keikan nousevan heti siivilleen. 

Hanhiniemen ympärillä soittaa kitaraa Riku Kettunen, rummuissa Juppo Paavola ja bassossa Ville Rauhala, joka on tuttu myös akustisesta M.A.D -duosta. Bändi toimii teknisesti kuin Perunateatteri aikanaan, mutta ihan samaa särmää ja intohimoa ei tällä kertaa välittynyt. Soolobiisien seassa kuultiin harvemmin kuullut Perunateattarin Heinäkuu-huhtikuu ja Kolmannen naisen Tuli vain mieleen. Hehkumokauden Muutkin mokaa lienee yleisöä eniten miellyttänyt, mutta omalle kohdalle se ei oikein osunut. Mä en oo koskaan -duetossa albumilla esiintyneen Ilaria Tuccin korvasi Ville Rauhala, mutta useimmiten albumilla toimivat duetot kannattaa jättää soittamatta.

Kolmannen naisen klassikot Valehtelisin jos väittäisin ja Äiti pojastaan pappia toivoi nostattivat meininkiä, mutta näiden seassa Pölyä, hiuksia, risuja erottui tuoreena paremmin. Keikasta jäi kaikesta rentoudestaan ja välittömyydestään huolimatta vähän väsähtänyt olo. Olisiko yhtye saanut siipeensä keikattomuudessaan, mutta kuka tahansa vaatii rutiinia jaksaa rundata raikkaalla otteella poikkeuksellisessa helteessä. Hanhiniemen retkueen esiintymisestä ei välittynyt samaa hurmosta kuten tarjosi esimerkiksi Kolmannen naisen keikka hieman ennen kulkutautia. Voipi olla, että Pauli Hanhiniemi säästeli paukkuja illan toiseen vetoon Hakamäki Piknikin jatkoille.

Vesterinen yhtyeineen @ Korjaamo, Helsinki, 19.11.2020

Kovan keikkamaineen hankkinut Vesterinen yhtyeineen innosti viime keväänä hankkimaan liput Korjaamon keikalle. Lopulta konsertti toteutui Covid-19 pandemian aiheuttamien lykkäysten vuoksi vasta marraskuussa kahdeksi erilliseksi keikaksi jaettuna. Valitsin näistä ensimmäisen vedon, joka alkoi jo iltakuudelta. Tapahtuma järjestettiin koronarajoituksia noudattaen ja suurin osa yleisöstä käytti maskeja. Lanteita keikuttavaa musiikkia pitäisi kuunnella seisten, mutta ymmärrettävästi turvavälejä on helpompi hallinnoida kun yleisö istuu tuoleilla.

Vesterinen yhtyeineen on noussut viimeisen vuosikymmenen aikana esiintymislavojen suosikiksi ja suoltanut tasaiseen tahtiin pitkäsoittoja, joilta on poimittu useita radiohittejä. Iskelmällistä suomipoprokkia soittavan yhtyeen voi sijoittaa samalle kartalle Juha Tapion, Tuure Kilpeläisen tai miksei Kolmannen naisen kanssa, mutta kymmenhenkisenä orkesterina se erottuu joukosta. Yhtyeen ilme on huolitellun esteettinen levyn kansia ja pukeutumista myöten. Runsaan keikkailun ansioista bändin soitto rullaa ja rokkaa saumattomasti. Vesterisen bändillä on runsaasti tarttuvia sävellyksiä, joissa lauletaan asioista, joilla ei loukata ketään, mutta joihin on helppo samastua ja joista voi kerätä voimia oman elämänsä ylä- ja alamäkiin. Sellaista sen iskelmän pitääkin olla.

Korjaamon lavalle astui yhtye, joka tuotti mukavista ennakko-odotuksista huolimatta lievän pettymyksen. Perusasiat ovat kunnossa, mutta esiintymisestä välittyi pakotetun viihdyttämisen tarve. Siitä jäi puuttumaan aitoutta, mitä live-musiikista eniten kaipaa. Yhtyettä lämmitteli alkuun akrobaatti, joka korosti tulevaa käsikirjoitettua performanssia.

Yhtyeen keulilla Tero Vesterinen omaa tunnistettavan lauluäänen, josta voi poimia tuttuja sävyjä useilta muilta kotimaisilta laulajilta. Vesterisen sinänsä valloittavaksi tavaramerkiksi noussut virnistyksensä vaikutti paikoin teennäiseltä. Bändin kemia toimi muuten hyvin ja taustalaulajakertut Heini Ikonen ja Jepa Lambert toivat rempseyttä yhtyeen esiintymiseen ikään kuin tribuuttina Topi Sorsakoski & Agents -yhtyeelle. Vesterisestä ja ”kertuista” kuten Tero itse taustalaulajiaan nimitti, välittyi ilo ja onni soittaa yleisön edessä, mutta lavan eteen show vaikutti koreografioineen väkinäiseltä. Muu bändi keskittyi soittamiseen ja se riitti. Mutta heti kuin Vesterinen asettui mikrofonin ääreen laulamaan yrittämättä turhia, hänestä välittyi vilpitöntä karismaa.

Vesterinen yhtyeineen kiertää edelleen viime vuotisen Faaraoiden aika -levyn tiimoilta ja kannattaa kiertää, sillä levy on viihdyttävä. Kiertue on venynyt poikkeusvuoden takia, mutta settilistaan mahtui myös uunituore sinkku Rodeo, joka lokeroi yhtyettä iskelmäpoppiin tukevammin. Kymmenhenkinen orkesteri osallistuu myös kollektiivisesti musiikin säveltämiseen ja sanoittamiseen. Se tuo rikkautta musiikkiin joka taipuu stadionrokiksi asti. Eritoten tuplakanttorien Iikka Kotajan ja Janne Riionheimon soittamat koskettimet sekä Leo Kylätaskun puhaltimet kruunaavat yhtyeen soundin. 

Settilista koostui pääosin tuoreimman pitkäsoiton biiseistä, joista hitit Faarao ja Tummilla teillä toimivat parhaiten myös lavalla. Sekaan mahtui vanhempia suosikkeja kuten Kukaan ei koskaan tai Valot eteiseen. Varsinainen keikka huipentui Onnelliseen mieheen, jonka esittelyn kuten monen muunkin spiikkasi Tero Vesterinen miellyttävästi radiojuontajaäänellään. Ylimääräisenä kappaleena kuultiin Turisti -kappale, joka muistutti meitä kaiken rajallisuudesta ja vastuustamme pitää planeetastamme huolta. Kappaleen eteen Vesterinen piti kauniin messupuheen, joka tuntui aidolta, ei teeskennellyltä eikä opetetulta. Viesti oli väkevä ja toivottavasti osui keikkalopetuksen myötä yleisössä jokaisen sydämeen.

Creek Road Eleven @ Kulttuuritehdas Vernissa, Vantaa, 25.9.2020

Vantaanjoen rannalla Tikkurilassa seisoo Kulttuuritehdas Vernissa. Aikanaan nuorten valtaama talo on toiminut monipuolisena kulttuuripyhättönä vuodesta 1990 lähtien. Vantaan elävän musiikinyhdistys pitää tehtaalla myös klubi-iltojaan. Vaikka suurin osa pääkaupunkiseudun konserttisaleista on tullut koluttua, niin astuin vasta ensimmäistä kertaa kulttuuritehtaalle.

Vernissan jokiranta oli kuvainnollisesti oikea paikka juhlistaa levynjulkaisua. Illan agendalla oli Creek Road Elevenin uunituore kakkosalbumi Creek Running Again. Viihtyisään klubiin oli saapunut muutamia kymmeniä ihmisiä, mikä on vallitseviin olosuhteisiin nähden sopiva määrä. Yleisö istui väljästi sijoitetuissa pöytäryhmissä, vaikka Creek Road Elevenin juureva musiikki on tehty seisten kuultavaksi. Miksauspöydässä ei aristeltu volyyminapin kanssa ja keikka soi kovaa. Oli siinä puolensakin, näin Creek Road Eleven kuulosti isolta rokkibändiltä.

Edellisestä näkemästäni Creek Road Elevenin keikasta oli vierähtänyt neljä ja puoli vuotta. Ajassa matka ei ole pitkä, mutta bändi on ottanut ison harppauksen erityisesti live-esiintyjänä. Ensimmäinen The Long Harvest -albumi (2017) oli laadukas kiekko, mutta aktiivinen treenaaminen ja säännöllinen keikkailu on kasvattanut bändistä Suomen mittakaavassa genren kärkinimiä. Myös huomio Pohjois-Amerikan ja Australian radiokanavilla on kohottanut yhtyeen itsetuntoa.  

Creek Road Eleven soittaa geneeristä southern rockia, missä on seassa kantrimausteita. Bändin biisikatras on melodista ja soitto on joka osa-alueella tasokasta. Bändin pääasiallinen biisinikkari Toni Ruuska on ensinnäkin lajityypin uskottava tulkitsija, jonka ääni kantaa, mutta samalla hän käsittelee kitaraa väkevästi. Ruuska jututtaa yleisöä biisien välissä myös luontevasti. Osin myös lauluja kirjoittava Jyrki Levä on ässä kitaristiksi ja moni biisi nousee siivilleen ilmavien soolojen aikana. Levä laulaa stemmoja ja juuri yhteislaulu Ruuskan kanssa on bändin bravuuri ja sitä kannattaa jatkossakin vaalia. Kosketinsoittaja Petri Frestadius kuorruttaa bändin soundi kermavaahdolla laulaen myös harmonioita. Korea kakku ei pystyisi kasassa ilman jämäkkää rytmiryhmää. Rummuissa Jani Miinala pitää paketin kasassa ja basisti Pete Christiansson taitaa homman yhtä vähäeleisesti kuin Bill Wyman.

Keikka alkoi uuden albumin mainiolla startterilla It’s Shining Now ja läpi kahlattiin uusi albumi kokonaan, kuten levynjulkaisuun kuuluu. Varsinaiseen settin mahtui yksi kappale debyyttialbumilta, jonka kunniaa kantoi bensiininkatkuinen Long Straight Highway. Tuoreen albumin joka kappaleessa on ideaa, vaikka mikään niistä ei sinänsä keksi vankkureita uudestaan. Sanoitusten osalta ollaan simppelisti peruspreerialla, mutta eipä sitä tässä lajityypissä odotakaan mitään sanataidetta. Pääasia, että homma luontuu mutkattomasti. Keikan puolivaiheessa kuultu Night Train nousi jo sinkkujulkaisuna esiin ja biisissä on kestosuosikin ainesta. Any Chosen Way paljastui tasapainoisimmaksi uudesta materiaalista. Varsinaisen setin ja albumin päättänyt Morning Sun kasvoi niin eeppisiin mittoihin, että puron solina alkoi muuttua kosken pauhuksi. Komea huipennus keikalle.

Bändi taputettiin takaisin lavalle ja yleisö palkittiin vielä kolmella kappaleella, joista Bad Monday ja Sunny Day edustivat debyyttialbumin satoa. Illan ainoan coverin tulkitsi Jyrki Levä, kun kantrilegenda George Jonesin ja monen muunkin levyttämä Revenooer Man pisti hymyn huuliin. Viihdyttävä ilta ja kuten sanotaan, kannatti lähteä kauempaakin. Kiinnostavaa seurata miten kakkosalbumi otetaan vastaan maailmalla.

Juliet Jonesin Sydän @ Tavastia, Helsinki 23.9.2020

Juliet Jonesin Sydän päätti alkuvuodesta käynnistetyn Kansas -levynjulkaisukiertueensa Tavastialle. Kirjoitin Sellosalin levynjulkkarikeikasta oman artikkelin helmikuussa https://keikkakeppi.com/2020/02/08/juliet-jonesin-sydan-sellosali-espoo-6-2-2020/, joten valtavaa tarvetta ei ollut palata aiheeseen. Tämän vuoden keikkatarjonta on ollut kuitenkin covid-19 -pandemian vuoksi varsin vaatimatonta, joten miksipä ei Joneseista ja Tavastiasta jotain kirjoittaisi.

Koronakevään jälkeen olen nähnyt vain kaksi oikeaa live-keikkaa ja edellinen oli heinäkuussa. Elävää musiikkia on ollut suoraan sanoen ikävä ja Tavastialle paluu tuntui kuin olisi astunut vanhaan kotiinsa. Yleensä Tavastian keikat, missä olen vieraillut, ovat olleet loppuunmyytyjä tai lähes täynnä, mutta nyt rajoitusten vuoksi tuli koettua väljä klubi, missä oli tarjolla vähemmän asiakaspaikkoja. Pöytäryhmiä oli asetettu runsaasti takabaarin eteen ja varsinainen permannon seisomapaikka-alue oli rajattu turvaetäisyyksin. Muutenkin hygeniasta oli huolehdittu esimerkillisesti. 

Näin asiakasnäkökulmasta katsottuna väljyys oli positiivinen kokemus, mutta yrittäjän silmin tilanne on päinvastainen. Kustannukset juoksevat normaalitasolla, mutta lippuja myydään paljon vähemmän. Ei ole helppoa olla tapahtumayrittäjä näinä aikoina. Yleisön vinkkelistä on mukavaa, kun asiakkaita ei ole tungokseksi saakka, takkeja kertyy narikkaan niukemmin, baaritiskillä on hiljaisempaa eikä vessaan tarvitse jonottaa. Palkitsevinta on liikkumisen vapaus, kun voi vaihtaa paikkaa kätevästi parvelta eturiviin. Ruuhkaton Tavastia kelpaisi aina, mutta sellaista ei olisi pitkään toiminnassa.

Kun jengiä on vähemmän, on myös ilmatilaa yleisön kommenteille. Yleensä artisteille suunnatut heitot eivät ole niitä, joita haluaisi kuulla, kun on tullut kuuntelemaan bändiä. Vuorovaikutus artistin kanssa voi olla hauskaakin, mutta harvemmin, kuten ei tänäänkään.

Juliet Jonesin Sydäntä lämmitteli Planeetta 9, jonka esitystä en ehtinyt todistamaan. Jonesit nousivat lavalle 21.45 Jupiterin soidessa taustalla ja vetivät puolentoista tunnin setin. Bändi nousi Kari Hyvärisen mukaan Tavastian lavalle jo uransa 28. kerran. Jonesien keikat ovat aina olleet lämminhenkisiä kuin ison perheen kokoontumisajoja, sillä yleisö koostuu pääosin faneista. Samaan tapaan jokaiseen keikkaan kuuluu sympaattista kömpelyyttä. Rutiinin puutteessa joutuu aina vähän hakemaan oikeaa juoksurataa, mutta silti Juliet Jonesin sydän pääsee aina kädet pystyssä maaliin.

Keikka oli ilmeeltään samankaltainen kuin helmikuinen startti. Settilista oli sekoitus vanhoja klassikoita ja uusia kappaleita. jotka tarjosivat monipuolisesti jytää ja hempeyttä. Juliet Jonesin sydämen viehätys on siinä, että sitä ei ole istutettu tiettyyn lokeroon, vaan seilaa velmuilevan monimuotoisena iskelmällisestä punkahtavaan asennerokkiin. Vaikka biiseissä ollaan usein kieli poskessa, välillä havainnoidaan maailmaa vakavasti. 

Rakkauslaulu raikasi tuoreella otteella, mutta Perjantai-illassa tuntui lähes kuusikymppisten äijien etääntyneen liikaa nuoruuden kortteliralleista, mutta toisaalta, kun Kari Jones laulaa, niin ääni kulkee kuin 35 vuotta sitten. Sami Pirkolan säveltämissä uusissa kappaleissa lauletaankin sitten keski-ikäisen miehen elämän nälkää kuvaavista asioista kuten kappaleessa Ennen kuolemaa. Uusista kappaleista takuuvarmaksi livetykiksi on nousemassa Hienolta -kappale, joka raikasi Tavastialla komeimmin.

Juliet Jonesin Sydän jää keikkatauolle, mutta onneksi bändi on tullut jäädäkseen. Kansas -albumi on vuoden parhaita kotimaisia ja sitä kelpaa soittaa tulevinakin vuosina.

Settilista: Hullua, Juliet Jones, Rakkauslaulu, Kummajainen, Huonoa musiikkia, Cowboy, Valaiset yöt, Paratiisiin, Rolling Stones, Ennen kuolemaa, Kantri, Runotyttö, Aamuyöllä, Hiekkaan, Hienolta, Jänis, Työläiset, Perjantai-ilta, Albania, Encore: Hippa, Helppo elämä, 2. Encore: Suudelma

Risto (soolo) @ G Livelab, Helsinki, 10.7.2020

Risto Ylihärsilä asteli lavalle aikataulussa ja hämmensi yleisöä toteamalla kuinka vitutti lähteä keikalle. Mustiin vaatteisiin pukeutunut Risto laski pari kaljapulloa lattialle ja kertoi siksi vetäneensä suojakännit. Tämä oli ensimmäinen keikka Ristolle koronatauon jälkeen ja samoin myös itselleni yleisön joukoussa neljään kuukauteen. Risto kertoi, ettei ollut tauon aikana koskenut instrumentteihinsa miltei ollenkaan. Lähtötilanne oli siis varsin sarkastinen, mutta ei Risto yleisöä halveksinut, vaan sätti itseään. Risto aloitti ekan biisin kahdesti, kun särö oli jäänyt päälle, mutta siitä se ulappa aukesi eikä suojakännistä ollut muuta kuin hyötyä. Risto vei mukaansa vajaan parin tunnin häröilevälle risteilylle, jossa kuultiin lähes kaksikymmentä kappaletta. 

G Livelab on akustisesti kaupungin parhaita, koska se on suunniteltu elävää musiikkia varten. Ristokin kuulosti selväpiirteisemmeltä kuin mitä häntä olen vuosien aikana päässyt kuulemaan. Risto aloitti kappaleella Unessa mies, valveilla nainen, joka oli karmean suloinen johdatus hienoon konserttikokemukseen. Esiintymättömyydestä johtuva jähmeys karisi nopeasti ja Risto alkoi itsekin viihtyä täyden salin edessä. Hän lauloi hyvin ja sai syntikat lentoon, saattaen välillä miltei haltioituneeseen tunnelmaan. Yleisön seasta huudettu kannustava kommentti – Risto, sä olet punkkari! kääntyi artistin suussa  – Ai, runkkari? …kieltämättä.

Esikoisalbumilta Risto (2004) kuultiin avauskappaleen lisäksi Levy-yhtiön jätkät, jossa artisti ahdistuu sopimuksen allekirjoittamisen paineissa. Kappale on ironiaa, mutta samalla kannusti ostamaan vinyylejä keikan jälkeen baarin puolelta. Keikan varsinaisen osuuden päättänyt Annukan kaa istui setin romanttisena kappaleena heinäkuiseen valoisaan iltaan lempeästi samalla, kun ikkunan takaa kolisteli raitiovaunu menemään.

Keikan grooveinta antia tarjosivat Aurinko aurinko plaa plaa plaa -albumin (2006) kappaleet Minä oon nähnyt Jumalan kasvot ja Rakkauden Rock, joista tulee aina mahtavat fiilikset. Sen sijaan perusgroove Discopallo toimisi paremmin koko bändin versiona. Sähköhäiriöön (2009) ei ole niin huono albumi kuin on annettu ymmärtää. Elävä todiste oli iskevä tulkinta biisistä Elävä ihmisjumala. Myös Ilta-aurinko hymyilee kappale vei mukanaan houreiselle tripille, kun taas Hiljaa, hiljaa nosti oudosti mielikuvan Risto Ylihärsilästä esiintymässä Agentsin keulilla.

G Livelabin tarjoaa laadukkaan musaklubiympäristön, mutta siellä saa myös maksaa reilusti enemmän pääsylipusta kuin muualla. 24€ lippu on kuitenkin näin liveköyhänä vuonna pikkuraha elävän musiikin harvinaisesta ilosta. Nyt sormet ristiin, ettei toista aaltoa tule ja liveklubit saadaan normaalin toimintaan. G Livelabilla on etulyöntiasema, koska se on lähtökohtaisesti pienen yleisön klubi, missä max 180 henkeä istuu pöytien ääressä etäällä toisistaan.  Pitkään saadaan mennä kotimaisella kattauksella ennen kuin ulkomaan ihmeet matkaavat maahamme entiseen tapaan, mutta mikä sen mukavampaa kun meillä on ainutlaatuisia Riston kaltaisia persoonallisia artisteja.

Settilista: Unessa mies, valveilla nainen; Tiedän millainen on ihminen, Mikä estää olemasta ihan kaikki?, Elävä ihmisjumala, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot, Levy-yhtiön jätkät, Hiljaa, hiljaa; Muistatko, kun tanssittiin; Ilta-aurinko hymyilee, Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento, Rakkauden rock, Annukan kaa, Encore, Nina, olen palasina, Turvaluola, 20 sekuntia puhdasta onnea, Putoan kaivossa, Discopallo

Settilista: Unessa mies, valveilla nainen; Tiedän millainen on ihminen, Mikä estää olemasta ihan kaikki?, Elävä ihmisjumala, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot, Levy-yhtiön jätkät, Hiljaa, hiljaa; Muistatko, kun tanssittiin; Ilta-aurinko hymyilee, Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento, Rakkauden rock, Annukan kaa, Encore, Nina, olen palasina, Turvaluola, 20 sekuntia puhdasta onnea, Putoan kaivossa, Discopallo

Juice Originals feat. Riku Nieminen @ Akun tehdas, Live Stream TV, 20.5.2020

Sain seurata alkuperäisten Juice Leskisen taustalla soittaneiden legendaaristen muusikkojen uutta esiinmarssia Juice -elokuvan myötä joulukuussa 2018 sekä Kuopiossa että Tampereella. Keikkojen piti juhlistaa elokuvan ensi-iltaa, mutta kuinkas sitten kävikään. Yhtyeestä kasvoi parinkin kiertueen veroinen kestävä kombinaatio, jonka kevään konserttisalikiertue keskeytyi niin kuin monen muunkin esiintyvän artistin taival tänä mustan auringon keväänä.

Olen seurannut jonkin verran livestream -keikkoja, kun muutakaan tarjontaa ei ole ollut. Parista mainiosta keikasta olen raportoinutkin, mutta varsin moni on ollut väkinäistä akustisen kitaran kauhomista ties missä teknisesti heikoissa olosuhteissa. Muutamia poikkeuksia on ollut kuten Knipin huolellisesti rakennettu MusaCorner, mutta se onkin ollut enemmän nauhoitettu yksi-biisi-kerrallaan-lähetys.

Vaikka olen Juice Originalsista kirjoittanut aiemminkin, niin tuli tarve sanoa, että ensimmäistä kertaa näin livestream-keikan, joka oli lähes yhtä eheä kuin bändin varsinaiset elävän yleisön edessä esitetyt keikat. Yhtyeen johtohahmo Anssi Tikanmäki tunnetaan perfektionistina, mutta kyllä sitä kelpaa kuunnella keikkaa vaikka ilman kuulokkeita kännykästä, kun soundit ovat kohdillaan.

Ihan keikan starttiin en ehtinyt, mutta oli helppo liittyä tunnelmaan hieman myöhässä. Keikka rakentui tutuista Juicen ikivihreistä lauluista, mutta läsnä olivat myös tunnusomaiset Anssi Tikanmäen välispiikit. Anssilla riittää tarinaa ja puujalkavitsejä, mutta hän tarvitsee vastapuolen, jonka kanssa rupatella. Aikaisemmin Puntti Valtosen kanssa läpät nousivat parhaimmillaan absurdiksi ilotteluksi, joille ei aina tahtonut löytyä loppupistettä. Muistan ensimmäisillä keikoilla Rikun haasteet saada kiinni konkareiden kujeilusta. Tällä kertaa Nieminen nappsi Valtosen roolin ja pystyi tasapäiseen jubailuun Tikanmäen kanssa ilman vaivaannuttavia hetkiä.

Livestream-keikalta puuttuu luonnollisesti yleisö, mutta bändi oli varautunut siihen, että yleisö on paikalla äänitehosteiden avulla. Välispiikkejä rikastutettiin valmiiksi nauhoitetuilla aplodeilla, jotka välillä kirmasivat stadionluokkaan saakka. Ensiksi trikki tuntui kömpelöltä, mutta pitemmän päälle äänitehosteista tuli sopivan koominen elementti, joka vahvisti ainakin heikompia vitsejä.

Jos on keikkarutiini opettanut näyttelijä Riku Niemisen olemaan tärkeä osa konkariyhtyettä, niin puolentoista vuoden breikin aikana hän on kehittynyt myös tulkitsijana erinomaiseksi. Jos oli alkuun jännitystä, niin nyt Riku on laulajana itse varmuus ja vetää Juicen biisit kuin ominaan. Riku laulaa paremmin kuin koskaan ja laadukkammin kuin Juice, mutta karismaltaan alkuperäinen Leskinen on tietenkin lyömätön. Juice Originalsin tasokas soitto pitää huolen, että biisit pelaavat Slamin ja Grand Slamin tutuilla pallokentillä.

Setti koostui klassisista biiseistä, joita on kuultu aiemmilla keikoilla. Kaksoiselämää, Rakkauden ammattilainen, Norjalainen villapaita, Syksyn sävel, Viidestoista yö ja Musta aurinko nousee. Niillä oli hyvä markkinoida syksylle siirtynyttä kiertuetta. Kitaristi Jari Yliaho lauloi virkistävästi Outoon valoon -kappaleen, jonka aikana rumpujen taakse kapusi Riku Nieminen ja todisti olevan myös verraton rumpali.

Hienoa, että Tikanmäki on saanut veteraanit messiin. Jo Coitus Intissä soittanut Juuso Nordlund oli ilo nähdä lähikuvissa, sillä taustalla viihtyvää basistia harvemmin näkee etualalla. Eero ”Safka” Pekkonen on myös yhä iskussa, vaikka hänkin esiintyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1975 Juicen taustalla. Jari Yliaho on skeban takana yhtä tikissä kuin hän oli aikanaan Slamissa tai oman Siberia -bändinsä keulilla. Ila Louranta jäi leffakiertueen aikana taustalaulajan asemaan, mutta nyt hän oli mukana isommassa roolissa. Ilman Ilan taustalaulua Musta aurinko nousee ei kuulostaisi siltä kun sen pitää. Anssi Tikanmäki on musiikkifakiiri ja hänen jälkikasvustaan on kasvanut luonteva osa grandslamilaisuutta tuoden lisää myös laatua soittoon. Akun tehtaan monikameratekniikalla taltioitu keikka saa pisteet myös siitä, että se oli valoja ja miksausta myöten ammattimaisesti toteutettu.

Teppo Airaksisen ohjaaman Juice-leffan hehku on jo laantunut, ja jos Riku Nieminen ja Juice Originals jatkaa vielä pitkään, voi ajatella homman menevän laskelmoiduksi, mutta minkäs teet jos Juice Leskisen musiikki elää ja sitä halutaan kuulla muutenkin kuin levylautaselta tai radiosta. Ikävä oikeita keikkalavoja kohtaan on kasvanut suureksi, mutta tällaiset laadukkaasti toteutetut setit lievittävät kaipausta.

JD McPherson w/ Ray Jacildo (US) @ Livestream performance via Stageit.com, Nashville, TN, 2.4.2020

Näinä koronakaranteeniaikoina live-keikkojen seuraaminen on siirtynyt verkkoon. Nyt tartuin ensimmäisen kerran rapakontakaiseen tarjontaan. Stageit.com -sivuston kautta oli mahdollisuus seurata juurevan kanisterirokin mestarin JD McPhersonin esitystä. Viime vuoden parhaita keikkoja oli saman hepun Pori Jazz -veto, joten silmät kiiluen uppouduin intiimiin nettisettiin. 

JD McPherson soitti duettokeikan kosketinsoittaja Ray Jacildon kanssa. Ennakkotiedoissa puhuttiin duettokeikasta basisti/tuottaja Jimmy Suttonin kanssa, mutta epäilemättä koskettimet tukivat McPherson kitarointia ja ainutlaatuista laulantaa parhaiten. Ehdin keikan alkuun juuri ja juuri, joten alkuspiikkiä en ehtinyt kuunnella kokonaan. McPherson ja Jacildo soittivat n. 50 minuutin keikan Nashvillestä käsin. Stagena toimi huone, jossa he soittivat istuviltaan. Valonheitin piirsi värivaloja kotikutoisesti taustalle, mutta muuten mentiin visuaalisesti matalalla profiililla.

JD McPherson soitti 10-vuotisjuhlaa viettävän esikoisalbuminsa Signs & Signifiers kokonaan. Kahdentoista kappaleen albumi on tasavahva kokonaisuus, joka tarjoaa sekoituksen mullanhajuista rock’n rollia ja rhythm and bluesia. Albumi ei ollut vielä läpimurto, mutta määritteli McPherson taidot. Hän tuntee juurimusiikin perinteet ja rakentaa vanhoista mausteista ei pastisseja, vaan maukkaita ja persoonallisia pastilleja, joita tukee syvältä kurkusta kumpuava lauluääni. 

Keikka kulki kronologisessa järjestyksessä ja heti kolmen biisin kärki asetti setin uomilleen. Laulujen välissä riitti juttua, mutta pääosin pandemian vaikutuksesta esiintyvien artistien ammatilliseen asemaan. Stageit.com on siitä pätevä saitti, että se tarjoaa aitoja live-esityksiä, joita ei nauhoiteta eikä arkistoida. Sisään pääsi ostamalla 35 noottia. Kymmenen noottia sai 50 sentillä. Nettialustala pystyi kommentoimaan striimausta, mutta mikä parasta, artistille sai heittää keikan varrella tippiä kuin katumuusikolle konsanaan. JD McPherson heitti myös porkkanan: viisi eniten tipannutta saisivat Signs & Signifiers -albumin nimmareilla ja Annika Orrockin Incredible Women of All-American Girls -kirjan. Itsekin intouduin heittämään lanttia, mutta maksaakseni hyvästä musiikista. Olin lopulta 179. sijalla tippauslistalla.

Sivusto ei näyttänyt keikan katsojien määrää, mutta todennäköisesti samaan aikaan ruutujen äärellä oli useita satoja ellei tuhansia, sillä en näyttänyt olevan ainoa edes Suomesta ja muutenkin jengiä oli ilmaantunut ympäriinsä Grönlantia myöten. Keikassa oli myös se kiva ominaisuus, että saattoi ottaa liftarin kyytiin eli ostaa jollekin toiselle keikan ulkopuolelle jääneelle lipun. Kallista touhu ei ole, sillä maksoin lipusta ja tipeistä yhteensä 10 dollaria, mutta kun summan maksaa useampi, alkaa kitarakotelon pohjalle kertyä ihan palkkaa.

JD McPhersonin ohjelmassa oli samalle päivälle kaksi livestream-keikkaa. Katsoin ensimmäisen, joka alkoi kello 14 Nashvillen aikaan ja oli tarkoitettu nimenomaan eurooppalaisille, joille veto osui mukavasti iltakymppiin. Jälkimmäinen keikka alkoi vasta iltakympiltä paikallista aikaa, joten sitäkin voi seurata aamuvirkut härmässä. Netin välittämä kuva näyttäytyi tänne valtameren taakse aika tuhnuna, mutta äänen laadussa ei ollut valittamista, vaikka soundi ei ole verrattavissa konserttisalien PA-kamoihin.

Livestreamaus voi olla pitkään ainoa tapa nähdä livemusiikkia, mutta se voi olla myös ainoa keino muusikolle tehdä elantoa. Stageit.comin kautta se näyttää onnistuvan. JD McPherson jaksoi muistuttaa myös fanituotteiden ostamisesta. Nettikauppa on aina auki. Nyt pitää auttaa ja kuluttaa niiden jotka voi, jotta maailma ei taannu täysin. Taidan itsekin tehdä sinne piipahduksen ja hankkia vaikka vinyylisinglen ”Bossy”, koska sen b-puolella on mainio cover Nick Lowen Rome Wasn’t Built in A Day -kappaleesta, jonka McPherson soitti keikan päätteeksi encorena.

Settilista:  North Side Gal, Country Boy, Fire Bug, Signs & Signifiers, Wolf Teeth, Scratching Circles, A Gentle Awakening, Dimes For Nickles, B.G.M.O.S.R.N.R, I Can’t Complain, Your Love (All That I’m Missing), Scandalous. Encore Rome Wasn’t Built In a Day