Suede (UK) @ Jäähalli, Helsinki, 3.3.2026

9 maaliskuun, 2026 by keikkakeppi

Suede - Helsingin jaahalli

Britit ovat olleet uranuurtaja popmusiikissa etenkin 1960-luvulla, mutta vasta 1990-luku jätti termin brittipop historiaan. Tuolloin kärkikaksikkona nahistelivat Oasis ja Blur, mutta heidän vanavedessänsä tulivat Suede ja monet muut bändit. Heidän keski-ikäisiään fanejaan on hemmoteltu viime aikoina oikein olan takaa, sillä Oasis hurmostutti viime vuonna stadioneita menneisyyden karismallaan, mutta ovat hekin valmistelemassa uusia kappaleita. Blur ryhdistäytyy aika ajoin uuden musiikin parissa ja kiertelee kuitenkin harvakseltaan. Ysärin menestysbändeistä Suede on ehdottomasti johdonmukaisesti aktiivisin, vaikka piti sekin vuosituhannen alussa pitkän breikin. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana yhtye on julkaissut runsaasti laatukamaa ja kiertänyt säännöllisesti. Sen varjolla Suede aloitti Dancing With European kiertueensa Helsingistä.

Odotukset yli 35 vuotta toimineisiin bändeihin kallistuvat yleensä nostalgiaan. Suede on siitä poikkeuksellinen bändi, että he julkaisevat musiikkia tasaisesti, mutta joka kerta he myös yllättävät miten onnistuneita uudet kappaleet ovat. Jokaiselta albumilta löytyy isoja biisejä, jotka laittavat kampoihin vanhoille klassikoille. Tuorein albumi Antidepressants (2025) on teemoiltaan synkkä, mutta täynnä rullaavaa elämänmakuista post-punkia, jolta ei itse asiassa heikkoja lenkkejä löydy. Edelliset neljä albumia ovat myös kukin varsin onnistuneita.

Helsingin jäähalliin yleisöstä enemmistö oli saapunut varmasti kuulemaan vanhoja ikivihreistä ja keikan jälkeen pois kävellessä kuului supinaa, etteivät uudet kappaleet pärjänneet vanhoille. Voihan se niinkin olla, mutta kyse on myös siitä, että uusia lauluja ei kuule samalla tavalla, sillä moni vanhempi virkaa tekevä bändi ei saa enää samaa huomiota tämän päivän hittiartistien rinnalla. Menneiden hittien perässä tulleet saattoivat hieman pettyä, sillä keikasta miltei puolet oli uudehkoja biisejä. Sueden settilista kuitenkin hieman elää paikkakuntakohtaisesti, vaikka olemme tietoisia, että konserttien visuaaliset taustat asettavat settilistoille reunaehtoja.

Edellisen kerran näin Sueden Sideways -festivaaleilla samaisen jäähallin ulkopuolella. Muistelin, että silloin äänenvoimakkuus oli jopa alhainen johtuen ulkoilmakeikasta ja asuinalueiden läheisyydestä. Jäähallin sisällä tilanne oli päinvastainen. Suede tykitti napakan alle puolitoistatuntisen keikan äänenvoimakkuutta säästelemättä. Sovitukset olivat uskollisia, mutta soundi oli raaka. Rummut oli miksattu mäiskeeksi ja kitaravallit murisivat tuoreimman albumin post-punkissa hengessä.

Keikka alkoi kolmella mainiolla uuden albumin kappaleella, josta nimikkokappaleesta on tullut oma suosikkini. Varsinainen yleisön herättäjä oli kuitenkin Trash. Settilista oli läpileikkaus koko uralta ja kappaleita kuultiin lähes kaikilta albumeilta ja vähän harvemmin kuultujakin. Pääpaino lankesi ysärille ja kolmelle viimeiselle albumille. Vahvalta Autofiction (2022) -albumilta kuultiin kolme kappaletta, joista encoreksi nostettiin yllättäen Only Way I Can I Love You, joka on hienon melodian omaava kohtalokas rakkauden tunnustus.

Yhtyeen energinen keulakuva Brett Andersson otti yleisön haltuun ensimetreillä ja piti itsensä liikkeellä läpi keikan. Ilmahyppyjä ei nähty samalla tavalla kuin aiemmin. Nyt Brettin oli laskeutui turvallisemmin eturiviin yleisön eteen. Andersson laulatti yleisöä myös useaan otteeseen, mutta suomalaisyleisön kanssa tunnelma lähinnä latistuu. Brettin ääni on edelleen iskussa, vaikka ikä on hieman kaventunut skaalaa. Vaikka Suede piirtyy helposti johtohahmonsa kautta, on kyseessä kuitenkin tiukasti yhteen hioutunut bändi, joka nykykokoonpanollakin ollut kasassa yli 30 vuotta. Brett Andersson tekee biisejä aina muiden kanssa. Alkuaikoina Anderssonin aisaparina oli Bernard Butler, joka lähti bändistä omille teilleen jo 1994. Sen jälkeen biisit ovat syntyneet yhteistyössä kitaristi Richard Oakesin ja kitaristi/kosketinsoittaja Neil Codlinging kanssa. Varsinaisena perustajajäsenenä alusta asti on ollut Anderssonin ohella vain basisti Matt Osman, vaikka käytännössä rumpali Simon Gilbert liittyi mukaan aivan alussa, paljon ennen ensimmäistä julkaisua.

Suede todisti olevansa ysäribrittibändien ykkönen, ja lähinnä siksi, ettei se ole jäänyt sinne, vaan jatkaa päämäärätietoisesti eteenpäin tavoitteenaan kehittyä jokaisella albumillaan. Jos yleisön mielestä ne suuret biisit ovat ensimmäiseltä kolmelta albumilta, niin uudet biisit kuulostavat tässä ajassa kuitenkin suuremmilta.

Settilista:

Disintegrate, Dancing with the Europeans, Antidepressants, Trash, Animal Nitrate, Filmstar, Pale Snow, Everything Will Flow, She, New Generation, Can’t Get Enough, June Rain, She Still Leads Me On, Shadow Self, Trance State, Still Life, So Young, Metal Mickey, Beutifiul Ones – encore – The Only Way I Can Love You

David Byrne (US) @ Tempodrom, Berlin, 12.2.2026

15 helmikuun, 2026 by keikkakeppi

Paljon on tullut nähtyä keikkoja, mutta Talking Heads jäi näkemättä. Bändi ehti lopettaa omaan aktiivisuuteeni nähden liian aikaisin vuonna 1991 ja tietämykseni mukaan bändi ei koskaan edes käynyt Suomessa. Bändin nokkamies David Byrne sen sijaan pyörähti 1994 Suomessa Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Nämä tilaisuudet menivät myös ohi, mutta onneksi yli 30 vuotta myöhemmin Byrne on yhä voimissaan ja esittää oman soolotuotantonsa lisäksi myös Talking Headsin uuden aallon korkeimmalla harjalla ratsastanutta musiikkia.

Satuin osumaan Berliiniin samaan aikaan, kun David Byrnen maailmankiertue tuoreimman Who is the Sky? -albuminsa myötä ehti Australiasta Eurooppaan. Lipunhankinta olikin kinkkisempi juttu. Konserttisali myytiin loppuun ja mustan pörssin hinnat olivat useissa sadoissa euroissa. Vajaa viikko ennen keikkaa sain kuin sainkin peruutuslipun Ticketmasterin kautta ja vielä ihan järkevään hintaan. Konserttisali Tempodrom on ehdottomasti yksi suurista suosikkipaikoista, jollaiselle olisi sijaa Suomessa niin kapasiteettinsa kuin arkkitehtuurinsa puolesta. Tempodrom vetää 4000 henkeä, mutta se tuntuu hyvällä tavalla intiimiltä ja näköyhteys on lavalta vähintäänkin kohtalainen joka puolelta. Edellisestä vierailusta tässä elävän musiikin temppelissä raportoin pari vuotta sitten. https://keikkakeppi.com/2024/02/21/beirut-us-tempodrom-berlin-17-2-2024/.

David Byrne ja yhtä lailla Talking Headsin paluu ovat olleet toiveissani pitkään. Byrne on edustanut jotain samaa kuin nimikaimansa David Bowie; omaäänistä ja näkemyksellistä taiteilijaa, joka taipuu moneen. Byrnen musiikki saa oman kuorrutuksensa huolella mietitystä visuaalisuudesta. Byrne on ollut edelläkävijä niin musiikkivideoiden kuin live-esiintymisten suhteen kuten kaikkien aikojen paras konserttielokuva Stop Making Sense on osoittanut. Kuvallisena taitajana Byrnessä voi nähdä yhtäläisyyksiä toiseen kaimaansa David Lynchiin, vaikkakin Byrne on vähemmän surrealisti.

Ennakko-odotukset olivat korkealla, vaikka sen kummempaa käsitystä konsertin luonteesta ollutkaan. David Byrne nousi lavalle kolmen muusikon kanssa. Ensimmäisenä biisinä kuultiin akustisesti esitetty kiertueen teemaan sopivasti istunut Heaven. Ilmassa värisi heti jotain poikkeuksellista ja se todellakin piti otteessaan loppuun saakka. Pian koko muu bändi liittyi seuraan. Kollektiivisuutta korosti se, että kaikki esiintyjät olivat pukeutuneet identtisiin sinisiin vaatteisiin. Lavalla nähtiin kaikkiaan tusinan verran artisteja, jotka kaikki täyttivät tilan koreografian mukaan. Sekaan mahtui tanssijoita, mutta heilläkin oli tuplarooli taustalaulajina. Byrnen elastisuus on säilynyt ennallaan, vaikka miehellä on mittarissa jo 73 vuotta. Eihän kroppa taivu samanlaiseen vatkaamiseen kuin yli neljä vuosikymmentä sitten, mutta hän pysyi liikkeessä koko kahden tunnin konsertin ajan. Eikä tämä koske pelkästään häntä, vaan kukaan ei ollut paikallaan: koko yhtye soitti instrumenttejaan seisaaltaan kuin vapaaksi laitumelle päästetty marssiorkesteri.

David Byrne johdatti yleisön New Yorkin kotiinsa.

Keikkasetti rakentui tuoreen albumiin varsin mainioihin biiseihin, jotka kyllä toimivat livenä melkein paremmin. Studiossa David Byrnen laulussa kuulee jo ikääntymisen merkkejä, mutta livenä äänesä oli nuorta voimaa. Vajaa puolet kappaleista oli Talking Headsin aikakauden materiaalia poimittuna eri albumeilta. Sekaan mahtui muutama vanhempi soolokappale sekä raikas cover-versio Paramoren Hard Times -kappaleesta.

Lava oli enemminkin näyttämö, jonka seinustat hyödynsivät 180 asteen edestä projisointia. Eikä sekään riittänyt, sillä myös lattian sävyt vaihtelivat biisien mukaan. Seurasin keikan ympyränmuotoisen katsomon yläosista ja ainoa miinukseksi voi sanoa, että sieltä ei nähnyt kaikkea taustavisualisointia. Kuvastossa oli nähtävissä yhteiskunnallista sanomaa ja David Byrnen hallituissa välispiikeissä oli myös hienovaraista kannanottoa tämän hetkiseen maailmanmenoon. Soittajat erottautuivat hyvin ja huoliteltu koreografia näyttäytyi katsomoon oletettavasti mielenkiintoisemmin kuin permannolta katsottuna.

Who is the Sky? oli enemmän multiperformanssi kuin musiikkiesitys. Istuin katsomossa, mutta muista tannsineeni istuviltani yhtä paljon millään keikalla. Koko esityksen ajan maaginen rytmi piti otteessaan, ja se tuntui Talking Headsin tunnetuimman kappaleen mukaisesti Once in a lifetime -kokemukselta. Keikka nousi kyllä heittämällä kolmen parhaan joukkoon, vaikkei tätä pelkäksi konsertiksi voi kutsuakaan.

Jokainen kappale sai oman visuaalisen tarinansa ja omat liikkeet lavalla. Välillä oli villimpää ja välillä rauhallisempaa, mutta liike oli hetkessä kiinni ja musiikin mukaista. Keikan aikana tuli mietittyä, että kuinka Byrne esittelee kaikki lavalla esiintyneet artistit. Ja sekin tapahtui juuri oikealla ja erilaisella tavalla. Taustaan projisoitiin soittajien nimet teksteinä ja ne elivät muusikoiden liikkeiden mukana, minne lavalla astelivatkaan.

Vahvaan visuaalisuuteen perustuvat esitykset eivät anna mahdollisuutta vaihdella settilistoja kaupunkien mukaan. Samalla käsikirjoituksella mennään, mutta samalla bändin esitys paranee. Pientä lokalisointia oli kuitenkin havaittavissa, kun alkupuolella taustalla nähtiin kuvastoa Berliinistä. Tietämättä muiden kaupunkien keikoista en voi taata, että Berliini oli vain tällä keikalla, mutta eittämättä se vaikutti ajatellulta vaihtelulta.

Esitys tavoitti hetkittäin rytmistä hurmoksellisuutta ja visuaalisuus piti napakasti otteesaan. Läpi keikan kaikki esiintyjät samoissa vaatteissa eikä vaihtoja nähty, mutta se korosti samalla David Byrnen roolia olla vain palanen palapelissä. Joukkuepelaajana hän on kuitenkin vahva johtaja ja visionäärinen nero. Konsertti oli ikään kuin parituntinen luonnonilmiö – sininen hetki, jonka voi kokea vain kerran.

Settilista

Heaven, Everybody Laughs, And She Was, Strange Overtones, Houses in Motion, T Shirt, (Nothing But) Flowers, This Must be the Place (Naive Melody), What Is the Reason for It?, Like Humans Do, Don’t Be Like That, Independence Day, Slippery People, Moisturizing Thing, My Apartment is My Friend, Hard Times, Psycho Killer, Life During Wartime, Once in a Lifetime – encore – Everybody’s coming to My House, Burning Down the House

Wolf Alice (UK), Florence Road (IRL) @ K.B. Hallen @ Copenhagen, 6.11.2025

8 marraskuun, 2025 by keikkakeppi

Aikaisemmat Kööpenhaminan keikkakokemukset ovat tähän asti kaikki tapahtuneet legendaarisessa Kristianstadin Loppen klubissa. Pääsin katsastamaan K.B Hallenin, joka on juuri sen kokoluokan konserttipaikka, joka Helsingistä puuttuu. Halli rakennettiin yleiskäyttöön urheilulle kuten sulkapallolle ja tanssille vuonna 1938, mutta siellä on järjestetty myös tapahtumia ja konsertteja. K.B. Hallen vetää reilut 4500 katsojaa. K.B. Hallen on siitä kuuluisa, että The Beatles soitti siellä ainoat Tanskan keikkansa vuonna 1964, mutta on siellä käynyt myös The Rolling Stones ja Led Zeppelin muutamia mainitakseni.

Historiallisilla pelipaikoilla oltiin, mutta eihän sitä tiedä mistä tulee seuraava suuri bändi. Illan aloitti lämmittelijän roolissa irlantilainen Florence Road. Vasta singlejä ja yhden EP:tä julkaisseesta yhtyeelle on povattu läpimurtoa indierock-rintamalla. Pääesiintyjä Wolf Alice taas on neljä pitkäsoittoa julkaissut yhtye, joka on brittien ykkösbändejä, mutta muualla maailmassa vasta suuremman läpimurron kynnyksellä. Wolf Alice on käynyt Suomessa Kesärauhassa 2022, mutta tämän vuoden Euroopan kiertueelle ei Suomi mahtunut. Tosin Provinssirock ilmoitti juuri kiinnittäneensä yhtyeen ensi kesälle.

Tasan kahdeksalta valot sammuivat ja kööpenhaminalaisyleisö antoi lavalle nousseelle Florence Roadille raikuvat aplodit. Monesti lämppäriin tulee suhtauduttua nihkeästi ja jätettyä näkemättä kokonaan tai sen ajan tullut turistua vain tuttujen kanssa. Florence Road otti heti yleisön hyppysiinsä. Raikasta kitararokkia soittanut nelikko sai huomiota tiktok -videoilla soittaen covereita, mutta sittemmin julkaistut omat biisit ennustavat jonkinlaista läpimurtoa. Irlannissa yhtyeestä kirjoitetaan positiivisia artikkeleita, mutta jos pääsee kiertämään Wolf Alicen kanssa eri territorioita, niin ei ole mahdotonta, että parikymppisistä soittajista kohistaan pian muuallakin. Florence Road ei keksi pyörää uudestaan, mutta polkee sitä riemukkaasti ja nimenomaan kuin vanhaa jopoa eikä mitään sähköavusteista etenijää. Listojen ylituotettujen konepoplaulujen seassa Florence Roadin vuoroin sähköinen ja akustinen soitanta kuulostaa aidolta. Ensi kertaa yhtyettä kuultuna Heavy ja Break the Girl jäivät parhaiten mieleen. Harmi että bändin nimi saattaa sekoittua Florence and the Machineen, mutta onneksi kummallakin on aivan omat juttunsa.

Esiintymislavan taustaa koristi simppelit valtavat hopeiset kimalleverhot. Hieman yhdeksän jälkeen Wolf Alicen jäsenet kapusivat lavalle lukuun ottamatta karismaattista laulajaansa. Ensimmäisenä biisin Thornsin pianomelodian käynnistyessä myös Ellie Rowsell astui trikoissaan hopeaverhojen läpi ja nappasi dramaattisin elein yleisön puolellensa. Ensinnäkin Ellien lauluääni skaalautuu aina Abba-avaruudesta tiukkaan garagevääntöön, mutta lavapreseensissä on Freddie Mercuryn majesteetillisuutta. Rowsell soittaa myös kitaraa ja on keskeinen biisintekijä muiden jäsenten tavoin.

Wolf Alicen julkikuva kohdistuu helposti Ellie Rowselliin, mutta kyseessä on yhteen hitsaantunut kovatasoinen bändi, jonka perustajana on Ellien lisäksi kitaristi Joff Oddie, mutta basisti Theo Ollis ja rumpali Joel Amey ovat hekin olleet mukana kaikilla julkaistuilla albumeilla. Yhtye soitaa rehellistä vaihtoehtoista rokkia, jonka soundiesikuvat löytyvät 1970-luvulta, seassa on Siouxie and the Bansheensin kaltaista post-punkia sekä ysärigrungea ja vastapainoksi haaveilevia popmelodioita.

Bändi soitti reilun puolentoista tunnin keikan ja settilista noudatti pitkälti muuta kiertuetta, vaikka ilman videoprojisointeja esiintynyt yhtye olisi voinut soittaa treenattuja biisejä vaihtelevamminkin. Joka tapauksessa kappaleista syntyi elävä draaman kaari ja missään vaiheessa ei tullut notkahduksia. Tänä vuonna julkaistu erinomainen The Clearing oli luonnollisesti pääroolissa, mutta yhtye soitti kattavasti kaikilta albumeilta. Illan onnistunein veto oli edelliseltä Blue Weekend (2022) albumilta löytyvä How Can I Make It Okay, joka jäi mieleenpainuvaksi esitykseksi nimenomaan yleisön kanssa. Yleensä yleisölaulannat lannistavat, mutta nyt vuorolaulanta kasvatti kappaleen kohti hienoa kliimaksiansa. Parinkymmenen kappaleen settiin ei mahtunut huonoja hetkiä. Yuk Foo ja Play The Greatest Hits -kappaleet toivat säpinää, jota vastapainotti Lipstick on the Glass ihon alle tunkeutuvalla melodiallaan.

Wolf Alice heitti vaikuttavan keikan, jossa huomiota ei vienyt Ellien valovoimaisuus, vaan koko bändi pursui rautaista osaamista toimivassa konserttiympäristössä. Wolf Alicelta puuttuu vielä se kaikkien tuntema iso hitti, mutta repertuaarissa on neljä tasalaatuista albumia ja tukuttain hienoja lauluja, joiden varassa on hyvä kiertää. Yleisössä on paras pitää huolta, ettei missaa yhtäkään hetkeä.

Wolf Alice Setlist:

Thorns, Formidable Cool, Delicious Things, Just Two Girls, Leaning Against the Wall, White Horses, Bros, How Can I Make It OK, Your Love is Whore, Safe in the World, Safe From a Heartbreak (If You Never Fall in Love), The Sofa, Bread Butter Tea Sugar, Yuk Foo, Play the Greatest Hits, Lipstick on the Glass, Play It Out, Giant Peach, Smile, Bloom Baby Bloom – encore – The Last Man on Earth, Don’t Delete the Kisses

Graham Nash (UK/US) @ Laeiszhalle, Hamburg, 1.10.2025

4 lokakuun, 2025 by keikkakeppi

Tutkailin Hampurissa elävän musiikin tarjontaa ja keikkatietokanta Songkick ilmoitti, että Graham Nash esiintyy Laeiszhallessa. En malttanut jättää väliin tilaisuutta tsekata yli kuusikymmentävuotisen uran tehnyttä 83-vuotista artistia. Mahdollisuudet nähdä artisti tulevaisuudessa käyvät väistämättä vähiin.

Aikanaan tuli kahlattua 1960-luvun brittiyhtyeet läpi. Heti The Beatles ja The Rolling Stones -yhtyeiden takana kolkutteli The Hollies, jonka perustajajäsen Graham Nash jäi silloin jo mieleen. Samassa aallossa tuli tutustuttua amerikkalaisiin bändeihin kuten Buffalo Springfieldiin ja The Byrdsiin. Näistä kolmesta muodostui myöhemmin kuuluisa trio: Crosby, Stills & Nash, jota aika-ajoin Neil Young on vahvistanut. Lauluharmonioiden täyttämä folkrock on ollut Nashia eteenpäin vievä voima.

Graham Nash syntyi Manchesterissa ja hänen ja lapsuudenkaverinsa Alan Clarken perustama The Hollies pisti kampoihin Liverpoolin ja Lontoon yhtyeille pop-harmonioillaan. Brittiyhtyeet rantautuivat myös Amerikkaan. The Holliesin esiintyessä legendaarisesssa Whisky a Go Go’ssa Graham Nashin ihastui Los Angelesiin ja päätti jättää yhtyeen. Osittain syystä, että Nash taiteelliset tavoitteet eriytyivät. SamallaNash tutustui The Byrdsin David Crosbyyn, joka taas tutustutti hänet Buffalo Springfieldin Stephen Stillsiin. Muusikoiden kemiat ja varsinkin äänet toimivat yhteen sen verran hyvin, että kundit päättivät perustaa uuden bändin. Nashin jättäytymistä Kalifornian auringon alle vauhditti myös ihastuminen Joni Mitchelliin. Brittisyntyinen artisti amerikkalaistui ja sai kansalaisuuden 1978. Graham Nash on niitä harvoja, joka on valitty Hall of Fameen kahdesta eri kokoonpanosta.

Laeiszhalle on lähes 120 vuotta vanha konserttisali Hampurin ytimessä. Sain hankittua yksittäisen paikan permannon 12. riviltä ja se on reilu pari tuhatta katsojaa vetävässä salissa kohtalaisella etäisyydellä lavasta. Vanha sali on rakennettu akustisesti klassiselle musiikille ja toimimaan ilman vahvistimia, mutta Nashin musiikki kuulosti erinomaiselta. Graham Nash esiintyi kolmihenkisen yhtyeen kanssa, johon kuului kosketinsoittaja Todd Caldwell ja kaksi multi-instrumentalistia Adam Minkof, jolta taittui basso, rummut, kitarat. Zach Djanikian taas vastasi kitaroista, mahdolinista, saksofonista ja välillä myös rummuista. Kaikki kundit olivat erinomaisia taustalaulajia, joten olennaiset harmoniat toimivat myös hyvin.

Graham Nash asteli lavalle tismalleen klo 20 ja askel oli selvästi jo vanhan miehen, vaikka muuten olemus oli nuorekkaan harmaantunut. Hän istui koko keikan, mitä nyt vaihtoi kerran kosketinsoittimien ääreen. Encoreja kuultiin pari, vaikka bäkkärillä ei kertaakaan käyty. Riitti kun noustiin seisomaan ja hämmästeltiin yleisön seisaaltaan annettuja aplodeja ja arvuuteltiin pitäisikö vielä soittaa lisää. Kaikkiaan Nash yhtyeineen soitti tunnin ja kolme varttia. Konsertin otsake oli More evenings of Songs & Stories. Lauluja kuultiin parisenkymmentä ja usean laulun välissä myös jutustelua, mutta mitään erityisten anekdoottien riemuvoittoa Nash ei tarjonnut. Hän pudotteli paremminkin lyhyitä alustuksia, missä oli inspiroitunut kirjoittamaan laulun. Yhteiskunnallisista kannanotoistaan tunnettu Nash pahoitteli demokratian olevan kuilun partaalla tämän päivän Yhdysvalloissa ja komppasi Bruce Springsteenin lausuntoja Trumpista.

Itse konsertti oli täyteläinen kattaus Graham Nashin urasta siitäkin huolimatta, että The Hollies jäi sivuosaan. Ainoana kappaleena kuultiin Bus Stop, jossa Nashin laulu haki hetken uomaansa, mutta saaden kuitenkin innostuneet aplodit. Muuten settilista perustui Nashin soolomateriaaliin ja Crosby, Stills & Nash -katalogiin unohtamatta Neil Youngin täydentämää klassista Déjà Vu-albumia (1970), jolta kuultiin yleisön yhteislaulamat klassikot Our House ja Teach Your Children. Soolotuotannosta huomiota sai erinomainen debyyttisoolo Songs for Beginners (1971), mutta myös viimeisimmältä Now (2023) soitettiin kappale Love of Mine, joka todistaa sävelkynän pelittävän vielä kasikymppisenä. Iltaan mahtui myös Joni Mitchellin aikalaismaalaus Woodstock ja Stephen Stillsin Love the One You’re With, joita molempia Nash on ollut toki myös levyttämässä.

Graham Nashin yhtye soundasi hienosti ja oli vaikuttavaa seurata lahjakkaiden muusikoiden monitaitoisuutta. Rumpalin paikkaa vaihdettiin aika-ajoin ja keikan päättäneessä huikeassa Suite: Judy Blue Eyes -kappaleessa akustiset kitarat kisailivat kuin taistelevat metsot. Graham Nashin ääni kestää yhä, mutta lauluharmoniat toivat biisien vaatimaa ryhtiä. Konserttiin lähtiessä artistin ikä oli päällimmäisenä mielessä, mutta poistuessa ikää ei tullut ajateltua ollenkaan. Musiikki on ajatonta, mutta osa artisteista vaikuttaa olevan kuolemattomia.

Settilista:

Wasted on the Way, Marrakseh Express, Military Madness, I Used to Be a King, Right Between the Eyes, Bus Stop, Immigration Man, Over the Wall, Better Days, Love the One You’re With, Simple Man, Love of Mine, Southbound Train, To the Last Whale… A. Critical Mass B. Wind on the Water, Just a Song Before I Go, Our House, Teach Your Children, Find the Cost of Freedom, Woodstock, Suite: Judy Blue Eyes

Nada Surf (US) @ Tavastia, Helsinki, 25.9.2025

2 lokakuun, 2025 by keikkakeppi

Nada Surfin odotettu keikka osui omalta kohdaltani syksyn kiireisimpään päivään. Lämppäriin ei ollut aikaa ja tähtäsin pelipaikoille viime tinkaan. Ensimmäiset biisit jäivät kuulematta syystä, että taksikuski ei osannut Tavastialle. Tämä oli hyvä muistutus lähteä liikkeelle ajoissa, mutta myös siitä, että Tavastia ei ole itsestään selvä pyhättö kaikille.

Nada Surf on ollut vuosikausia suosikkibändejäni, hyvää käyttömusiikkia. Ihan yhtä intohimoista suhdetta yhtyeeseen ei ole kehkeytynyt kuin verrokkiyhtye Teenage Fanclubiin taannoin, mutta toisaalta skottibändi on ollut pitkiä aikoja paussilla levylautasella, kun taas Nada Surf on soinut tasaiseen tahtiin.

Nada Surf perustettiin 1990-luvun alkupuolella New Yorkissa, mutta vasta kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen yhtye saapui Suomeen. Läpimurto tapahtui Elektran kautta julkaistulla Popular -hitillä ja sitä seuranneella esikoisalbumilla High/Low vuonna 1996, mutta kakkosalbumi The Proximity Effectin (1998) flopattua on yhtyeen ura jatkunut riippumattomien levy-yhtiöiden kautta, mikä on sallinut yhtyeelle omaehtoisuutta ja sitä myötä tasavahvoja albumeja. Bändi ei ole sittemmin kolkutellut hittilistoja, mutta indiebändinä arvostusta on tullut etenkin Keski-Euroopassa.

Näin yhtyeen Ranskan Lillessä seitsemän vuotta sitten ja odotusarvot keikkaan eivät olleet samalla levelillä kuin niillä, jotka näkivät bändin ensi kertaa Tavastialla. https://keikkakeppi.com/2018/02/04/nada-surf-us-laeronef-lille-3-2-2018/ Muutaman biisin missaus keikan alussa ei ollut siis maailmanloppu. Ranskassa yhtye juhlisti Let Go -albumin 15-vuotista taivalta ja soitti albumin kokonaisuudessaan. Tavastialla klassikkoalbumilta kuultiin myös viisi kappaletta, mutta suurimman huomion vei tuore Moon Mirror -albumi, josta settilistalle nostettiin peräti yhdeksän kappaletta. Tämä osoittaa, ettei yhtye ratsasta vanhalla materiaalilla, vaan on yhä luomisvoimainen yhtye, joka tykkää soittaa uutta materiaalia. Ja mikäpä siinä, sillä Moon Mirror on yhtyeen parhaimpien teosten joukkossa ja ehdottomasti viime vuoden kärkijulkaisuja.

Nada Surf tarjoaa hyväntuulista musiikkia, mutta sama tunne välittyy esiintymisessä ilman mitään sen kummempia shownumeroita tai krumeluureja. Taustalle oli viritetty taustakangas yhtyeen logolla, joka eli keikan aikana värivalojen loisteessa. Muuten luotettiin omaan osaamiseen. Yhtyeen keulilla Mathew Caws teki isoimman työn vastaamalla laulun lisäksi myös kitarasta. Lillen konsertissa yhtye kiersi vielä kahdella kitaristilla, mutta nyt Caws sai tukea vain Pixies -coverin Where is My Mind aikana, kun Matthew Pittman vieraili lavalla. Alusta asti bändissä soittanut basisti Daniel Lorca on näyttävä rastatukassaan. Rumpali Ira Elliot on soittanut myös aina ensilevytyksestä asti. Ydintrio vastaa myös yhtyeen sävelistä ja sanoituksista. Kosketinsoittajan tontin hoiti Louie Lino, joka on ollut osa virallista kokoonpanoa vasta jonkin aikaa.

Yhtye on toistanut uskollista settilistaa kiertueellaan, mutta encoressa suomalaisia ensikertalaisia hemmoteltiin parilla ylimääräiselle numerolla, joista esikoisalbumilta tuttu The Plan riemastutti reippaalla garage-otteella. Nada Surf heitti rennon konsertin, josta yleisö näytti olevan varsin innostunut. Keikka huipentui intensiiviseen Blizzard of ’77 -kappaleeseen, jonka bändi esitti yhteislaulaen vain akustisen kitaran säestyksellä. Itselleni päivä ei ollut paras elävään musiikkiin, mutta silti keikka jätti jäljen, jota ei saa rapsuteltua pois.

Settilista:

Second Skin, In Front of Me Now, Moon Mirror, Inside of Love, Killian’s Red, Intel and Dreams, Losing, Mathilda, Cold to See Clear, Where is My Mind, New Propeller, Floater, See The Bones, Blonde on Blonde, The One You Want, Open Seas, So Much Love, The Way You Wear Your Head – encore – 80 Windows, The Plan, Popular, Always Love, Blizzard of ’77

The Smashing Pumpkins (US) @ Jäähalli, Helsinki, 24.8.2025

26 elokuun, 2025 by keikkakeppi

Helsingin kolkko jäähalli ei ole koskaan ollut konserttipaikkana suosikki, mutta kiinnostavan tarjonnan puolesta siellä on aika ajoin tullut käytyä. Tällä kertaa jäähalli yllätti toimivuudellaan: sisäänpääsy sujui sukkelasti, käytävätungos oli siedettävää ja permannolla pääsi helposti siirtymään miksauspöydän etupuolelle, vaikka halli oli loppuunmyyty. Lavarakennelmat eivät olleet mitenkään erityiset, taustalla kolme jättimäistä hahmoa ja elävyyttä tuotiin valoilla ja savulla. Videoprojisointi loisti poissaolollaan, mutta sitä ei jäänyt kaipaamaan, kun keikkaa pääsi seuraamaan hyviltä paikoilta.

The Smashing Pumpkins oli 1990-luvun vaihtoehtorokin suuruuksia, joka löi läpi grungen aikana, mutta olematta kuitenkaan puhtaasti ysärin hittigenreä. Bändi erottui olemalla mystisempi ja vaarallisempi, mutta toisaalta helpommin lähestyttävämpi kuin muut aikalaisensa. Billy Corganin johtama The Smashing Pumpkins perustettiin Chicagossa ja julkaisi esikoisalbuminsa Gish vuonna 1991. Yhtye kiertää viime vuonna julkaistun Aghori Mhori Mei albuminsa kunniaksi, mutta settilistan muodostivat varsinaiseen läpimurtoon avittanut kakkosalbumi The Siamese Dream (1993) sekä suosiota entisestään laajentanut kolmosalbumi Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995).

Keikka alkoi muutama minuuttia ilmoitettua aiemmin ja soittoa kuultiin pikkasen vajaa pari tuntia. Ensimmäistä biisin alkutahtien jälkeen oli pakko laittaa korvatulpat, sillä volyymissa ei säästelty. Suojatusta kuulosta huolimatta soundit kuulostivat koko keikan ajan hyvältä, mikä ei ole jäähallissa itsestäänselvyys. Ensimmäiset kaksi kappaletta olivat uutta tuotantoa, joista Pentagrams on onnistunut sävellys. Keikkayleisö oli tullut kuuntelemaan nostalgisia klassikoita ja niitä onneksi saatiin. Tunnistettavalla alkuintrollaan startannut Today sai jäähallin täyden yleisön innostumaan isosti ja tunnelma oli korkeimmillaan, kun Bullet with Butterfly Wings pärähti eetteriin. Väkevä biisi on ysärin tunnistettavampia hymnejä, jonka vetovoima ei ole laskenut kolmessakymmenessä vuodessa. Harmillista vain, että keikan kohokohta kuultiin neljännen biisin kohdalla. Settilistassa kuultiin vanhoja stygejä ihan riittävästi, mutta dramaturgisesti kappaleiden järjestys olisi voinut olla toisenlainen.

Yhtye soitti tiukasti. Suurimmat hitit Disarm ja Tonight, Tonight ovat tunnettuja jousistaan, mutta nyt oikeat soittimet korvanneet taustanauhat vesittivät tunnelmaa. Parhaimmillaan yhtye oli tykittäessään perusmättöä kolmen kitaran voimin. Yleisöä viihdytti kitaristi James Iha opettelemillaan suomen kielen sanoillaan, ja kesti hetken ennen kuin Corgan avasi sanaisen arkkunsa, mutta yhtyeen keulahahmoista välittyi molemmista jutellessa hyväntuulisuus.

Illan parhaat palat olivat Siamese Dreamilta tutut Mayonese ja Cherub rock sekä rumpali Jimmy Chamberlainin raskaasti runnoma Muzzle. Illan coverina kuultiin versio Berlinin Take My Breath Away -slovariklassikosta. Alkuperäiselle kappaleelle uskollinen veto tuntui turhalta välipalalta. Keikan loppupuolessa ei periaatteessa ollut mitään vikaa, mutta biisivalikoiman puolesta se jäi tasapaksuksi, vaikka mukana oli isoja kappaleita kuten Ava Adore, Bodies, Stand Inside Your Love, Zero ja keikan päättänyt Everlasting Gaze. The Smashing Pumpkins tarjosi mainion keikan ilman encorea. Yhtyeen taival on pitkä, mutta leipiintymistä ei soittamisessa välittynyt. Ainoa tosiseikka, joka montaa muutakin lauluntekijää vaivaa on se, että parhaat biisit tuppaavat syntyä alle kolmekymppisenä. Billy Corgan mustassa goottikaavussaan näytti silti elinvoimaiselta. Jos lauluntekijän kynä ei ole enää yhtä terävä, niin hänen persoonallinen lauluäänensä kestää hienosti kuluttavasta tyylistään huolimatta. Ajoittain ääni on alkanut muistuttaa Mick Jaggeria, ja samaa rataa jatkaessa urasta tulee pitkä.

Settilista:

Edin, Pentagrams, Today, Bullet With Butterfly Wings, Muzzle, 1979, Porcelina of the Vast Oceans, Sighommi, Take My Breath Away, Mayonaise, 999, Disarm, Tonight, tonight, Cherub Rock, Where Boys Fear to Tread, Jellybelly, Bodies, Ava Adore , Stand Inside Your Love, Zero, The Everlasting Gaze

Sting (UK), Thee Sacred Souls (US), Maxwell (US), MRCY (UK), Lady Blackbird (US), Litku Klemetti (FIN), Liana Flores (UK/BR) @ Pori Jazz, 18.7.2025

25 heinäkuun, 2025 by keikkakeppi

Jazz on jäänyt marginaaliin Porissa, mutta onneksi ei kokonaan. Pori Jazz on nimenä brändi ja nykyään monimuotoisen rytmimusiikin juhla. Kirjuriluodon päätöspäivä oli melkoinen työmaa, vaikka päivän avannutta Sam Greenfieldiä ja Lokkilavan jatsitarjontaa ei ohjelmaan mahtunutkaan. Musiikin määrä itsessään ei tuntunut työltä, mutta hikiset olosuhteet ja hieman tasapaksuksi jäänyt ohjelma vaati veronsa.

Iltapäivän alkuun esiintyi päälavalla brittiläisbrasilialainen artisti Liana Flores, joka esitti brassivihahteista folkia englanniksi. Hempeät täsmäsävelet toivat iltapäivän kuumuuteen virkistävää tuulenvirettä, jolloin suurin osa yleisöstä vasta etsi paikkoja levittää retkituolinsa ja vilttinsä. Liana Flores yhtyeineen oli kaiken kaikkiaan viehättävä tapaus, vaikka jäikin enemmän taustamusiikiksi. Hänen tuotannossaan ei varsinaisesti erottunut yksittäisiä helmiä, mutta Nightvisions on polveilevan kaunis kappale, ja miellyttävä Rises of the Moon se kaikkein tunnetuin. Liana Flores oli hyvä valinta aloittamaan päälavalla.

Litku Klemetti on tullut nähtyä Skoda-lavalla myös 2018, jolloin oli miltei identtinen helle ja muistan Litkun itsensä päivitelleen kuinka raskasta on soittaa paahtavan auringon alla. Litku oli siihen aikaan juuri breikannut indie-artisti Juna Kainuuseen -albuminsa myötä. Seitsemän vuotta myöhemmin samalla lavalla Litku Klemetti on pitänyt kutinsa tehden omaehtoista musiikkia entiseen virkistävään tyyliin. Litku on yhtyeineen oikeastaan ainoa suomenkielisen rock-musiikin nimi, joka pitää 1970- ja 1980- luvun suomirockperinteitä yllä taittaen välillä progressiivisempaan ja välillä elektronisempaan suuntaan.

Litku Klemetin esitys oli saanut vuosien saatossa lujasti itsevarmuutta. Laulajana ja lauluntekijänä Klemetti on omintakeinen ja yhtye svengasi kuin rasvattu. Tietynlaista punk-asennetta löytyy. Litkun lavapreesens oli kehittynyt naksun verran railakkaampaan suuntaan ja hän liikkui lavalla tanssien, maaten ja välillä jakkaraltaan lennokkaasti hyppien.

Keikan alkuun kuultiin kolme hittiä Mielikuvitusleikki, Jääkuningatar ja pakollinen Juna Kainuuseen tai siltä se vähän tuntui, kun Litku pudotteli hauskoja välispiikkejä. Litku vitsailikin, että hittien perään voidaan soittaa uusia biisejä, jotka ovat vieläkin parempia. Ja itse asiassa uutukainen Lippissukupolven joutsenlaulu tuppaa olemaan rajalla, että onko se liiankin tarttuva eli pikapuoliin ärsyttävä ja kyllästyttävä. Keikan mielenkiintoisin esitys oli Ohjeet elämään -kappale, jonka aikana täräytettiin Deep Purplen klassikko Highway Star ilmoihin. Litku Klemetti pitää suomirokin lippua korkealla ja vajaan tusinan kappaleen repäisy oli päivän onnistuneimpia.

Päälavalle kapusi puolestaan näyttävän näköinen esiintyjä nimeltä Lady Blackbird, joka kertoi esiintyneensä vain kolme vuotta aiemmin samaisella lavalla. Tuo vuoden 2022 Pori Jazz onkin ainoita väliin jääneitä festivaaleja viime vuosina. Lady Blackbird aloitti pienieleisesti esittäen pari Nina Simone -coveria luottaen vahvaan ääneensä. Taustalla soittanut nelikko antoi vain pienimuotoista tukea. Kolmantena kuultu Like a Woman päästi bändin valloilleen ja tiukka yhtye tarjosi yllättävän isosoundista soulia.

Lady Blackbird on kavunnut tämän päivän kiinnostavien soul-laulajien joukkoon parin albumin myötä, ja hänen show toimii hienosti elävän yleisön edessä. Kappaleet myötäilevät lajityypin standardeja, mutta biiseistä harva jäi mieleen. Let Not (Your Heart be Troubled) edusti vahvinta antia. Silti albumivetoisesti uraa tekevä artisti alkaa olla jo katoavaa kansanperinnettä aikamme musiikkibisneksessä.

MRCY esiintyi seuraavana Skoda-lavalla esittäen seitkytlukuista soulia, mutta kuitenkin modernin maustein. Yhtye kuulosti ennalta levyltä varsin lupaavaltaja vei mielen sinne autenttisiin Curtis Mayfieldin äänimaisemiin. Tuottaja Barney Listerin ja laulaja Kojo Degraft-Johnsonin yhtye esiintyi laajennetun orkesterin kanssa eikä livenä soundi ollut yhtään hassumpi. Yhtye esitti kappaleita kahdelta julkaistultaan albumiltaan Volume 1 (2024) ja Volume 2 (2025). Powerless erottui kuten myös Lorelei sekä viimeisenä kuultu Days Like This. Kertakaikkisen mutkaton meininki ja varma valinta ohjelmistoon, mutta miten nämä hyvätkin soul-bändit erottuisivat muusta massasta.

Koko lauantain odotetuin artisti Dave Stewart’s Eurythmics feat. Vanessa Amorosi peruutti esiintymisensä harmillisesti vain hetken ennen festivaalia. Eurythmics ilman Annie Lennoxia ei ole mitään, muta Dave Stewartin olisin mielelläni nähnyt. Korvaajaksi ilmaantui Maxwell, joka on grammynsa taannoin voittanut, mutta ei kuitenkaan enää tämän päivän nimi. Falsettiäänestään tunnettu laulaja veteli isohkon yhtyeensä kanssa aika mitään sanomatonta modernia soulahtavaa r´n´b -höttöä ilman sellaisia hittejä, joilla olisi naulannut yleisön lavaan kiinni. Maxwell oli esiintymisestä Porissa silmin nähden innoissaan, mutta motiivi taisi olla muu kuin yleisö. Hän mainitsi useaan otteeseen, että saapui paikalle, koska sai lämmitellä ikisuosikkiansa Stingiä. Vaikka hän heittikin ihan ammattitaitoisen keikan, niin entistä enemmän harmitti, että Dave Stewart perui vierailunsa.

Thee Sacred Souls oli koko päivän toisteisesta soul-annista kuitenkin mielenkiintoisin. San Diegolaisyhtye veti erinomaisen keikan Skoda-lavalla. Yhtye oli noukittu samasta laarista kuin MRCY, mutta amerikkalaiskollegat nousivat koko esityksellään mieleenpainuvammaksi. Sama 1960-70 -lukujen soul Al Greenin hengessä välittyi vahvasti. Esikuvat olivat selkeät ja vanha soundi oli tavoitettu hienosti, mutta biisien erityisyyden puute vaivasi hieman myös Thee Sacred Soulsia. Arvostetulle Daptone -levymerkille pari albumia, joita kelpaa kyllä kuunnella.

Yhtyeen keulilla laulanut Joshua Lane ei poikennut erityisesti lavalla muista kollegoistaan, mutta poikkeuksellista ennakkoluulottomuutta hän esitti laskeutumalla tallustelemaan yleisön sekaan pariinkin otteeseen. Hän kuljeskeli yleisön seassa ja lauloi samalla kuin kavereidensa kanssa hengaillen. Varsinainen yhtye on trio, jonka kaksi muuta soittajaa basisti Sal Samano ja rumpali Alex Garcia vaihtoivat tiuhaan instrumenttejaan. Porissa yhtye nähtiin laajennetulla kokoonpanolla taustalaulajineen. Jäi mieleen ja syytä seurata yhtyeen kehittymistä jatkossakin.

Illan päätti Sting. Edellisen kerran todistin elävänä miestä yhtyeineen Helsingissä 2012. Siitä keikasta jäi vähän nihkeä maku, joten nyt riitti intoa nähdä Sting nykykunnossaan. Motivaatiota lisäsi myös se, että Sting esiintyi 3.0-nimisellä kokoonpanolla, jossa hän itse soittaa bassoa ja Dominic Miller kitaraa ja Chris Maas rumpuja. Tämän lähemmäksi ei The Policea voi enää päästä, sillä tuskin Andy Summers ja Stewart Copeland laittavat hynttyitä yhteen enää Stingin kanssa. Stingin arvostus perustuu enemmän The Policeen kuin soolotuotantoon, joka sekin kyllä on ollut merkittävä.

Sting aloitti keikan tiukasti Message in a Bottle -kappaleella. Kirjurinluodon täyteen pukannut 25.000 hengen yleisö oli heti messissä. Samalla napakkuudella kolmikko veti läpi koko keikan. The Policea kuultiin riittävästi ja Stingin soolotuotannon hitit kuulostivat tuoreilta. Loppuun kaluttu Englishman in New York svengasi triosovituksella niin mielenkiintoisesti, että se olisi voinut olla tällaisenaan jo The Policen albumeilla. Fields of Gold on ollut se inhokkikappale, eikä arvostusta nostanut Tapani Kansa versioidessaan sitä taannoin. Yksi kaverini sanoikin, että Sting olisi vetänyt täydet pisteet kotiin jos olisi omistanut kappaleen edesmenneelle Kansalle. Kirjuriluodon illassa kappale kuulosti siedettävältä. Yleisö näytti rakastavansa kappaletta toiseksi eniten, koska kännykät ilmestyivät videoimaan valtoimenaan kappaletta. En tiedä missä näitä videoita sitten lopulta katsotaan, mutta vielä enemmän kännyköitä heilui ilmassa, kun The Policen suurin hitti Every Breath You Take lähti soimaan.

Sting, Miller ja Maas olivat vedossa. Minimalistinen bändi todisti huippumuusikoiden ammattitaidon, mutta myös kappaleiden erinomaisuuden. Sting on säveltänyt kappaleensa pienistä elementeistä, jotka tekevät niistä juuri niin hyviä klassikoita, joita ei voi olla diggaamatta, varsinkaan jos niistä kuulee uusia sovituksia. Driven to Tears nousi settilistan mieleenpainuvammaksi, vaikka ei ole varsinaisesti hittiosastoa. Yhtye jamitti kappaletta vänkästi. Yleisö lauloi messissä voimakkaimmin, kun So Lonely pärähti soimaan kovalla tempolla. Sting oli vedossa. Hän osoitti, että basson varressa työskentely ei vaikuta laulamiseen. Stingin ääni on tunnistettava ja sävykäs vielä 73-vuotiaanakin.

Pori Jazzin järjestelyt ovat toimineet aina hyvin. Täyteen myydyssä Kirjurinluodossa muodostuu jonoja luonnollisesti enemmän jo pelkästään vesipisteille, kun helle janottaa. Muuten ei ole valittamista, mutta pois lähtiessä parkkipaikka oli melkoinen villi länsi ilman liikenteenohjausta. Kesti melkein tunnin päästä ulos alueelta. Siihen voisi Jazzit panostaa jatkossa, vaikka julkinen liikenne on aina ollut melko toimiva.

Ultra Bra (FIN), Franc Moody (UK) @ Pori Jazz, 18.7.2025

24 heinäkuun, 2025 by keikkakeppi

Sadetakit saivat jättää kotiin, kun Kirjurinluodon areenan konsertteja hellitteli lämpöaalto. Kirjurinluoto on siinä mielessä armoton, että varjoisista paikoista täytyy kilpailla, kun avaraa nurmialuetta suojaa vain muutama hassu puu. Lopulta paras paikka piileskellä kuumuudelta on päälavan edessä, jossa iso rakennelma blokkaa auringon säteet. Kakkosvenuena tunnettu Skoda-lava on piinaava myös artisteille, sillä he joutuvat esiintymään vasten aurinkoa lähes koko päivän.

Perjantain anti Pori Jazzeilla koostui kahdesta bändistä, joista ensimmäisenä nousi estradille Franc Moody. Brittiläinen yhtye on kosketinsoittaja Jon Moodyn ja kitaristilaulaja Ned Francin muodostama duo, joka esiintyy konserteissa neljän muusikon kokoonpanona basistilla ja rumpalilla vahvistettuna. Vaikka yhtyeen esikuvia ovat Daft Punk ja Jamiroquai, tarjosi Franx Moody funkahtavaa popmusiikkia omintakeisella tavalla ja mukavan kotikutoisesti ilman ylituotettua soundia.

Aloituskappale Space Between Us nappasi mukaansa ja raikas tanssipop piti liikkeessä koko keikan. Jon Moody kantoi seremoniamestarin viittaa ja piti esityksen eläväisenä. Yhtä lailla Ned Franc vastasi päävokaaleista ja kitarariffeistä. Yleisfiilis oli vekkulimaisen positiviinen. Biisit olivat tasalaatuisia, mutta ilman sellaisia iskusäveliä, joilla nousisi soittolistoille. Settilistassa erottuivat esikoislevyn Dance Moves (2018) hitti Dopamine ja kakkosalbumilta Dream in Colour (2020) löytyvät Skin on Skin ja Night Flight. Yhtye nousi Kirjurinluodon yllättäjäksi, jonka pariin voi olla syytä palata myöhemminkin.

Pääesiintyjäksi laskevan auringon iltaan oli buukattu kotimainen nostalgiapläjäys. Ultra Bra äityi sukupolvikokemukseksi 1990-luvun puolen välin jälkipuoliskolla, kun se kaappasi isoilla biiseillään kansan suosion. Se oli iso teko yhtyeeltä, joka sai alkunsa poliittisen musiikin projektina. Ultra Bra julkaisi neljä menestysalbumia ennen yllättävää lopettamispäätöstään vuonna 2001. Bändi teki ensimmäisen paluun esiintymislavoille 2017, mutta nyt yhtye on palaamassa soittaen muutamilla kesäfestivaaleilla ennen elokuisia Olympiastadionin konsertteja. Tämänkertaisessa paluussa on siemen jollekin pysyvämmälle, sillä yhtye julkaisi pari singleä konserttien alla.

Ultra Bra itsessään käsittää tusinan verran soittajia, mutta Kirjurinluodolla yhtyettä vahvisti iso joukko jousisoittimia. Konsertin alussa etäämmältä kuunneltuna konsertista jäi vaitonainen tunne. Muiden patsastellessa näytti siltä, että basisti Tommi Saarikivi oli tullut esiintymään ravatessaan läpi lavan ja roikottaen nelikielistä miltei polvissa. Mitään ei lähtökohtaisesti ollut pielessä ja kaikki näyttivät samalta kuin 1990-luvulla. Kerkko Koskisen johtama yhtye on priimaa joka osa-alueella, mutta musiikki ei tahtonut imeytyä suoniin samalla tavalla kuin ennen.

Yksi ulkoinen tekijä saattoi olla se, että Ultra Bra on ollut mielikuvissani mitä parasta vappupiknik-musiikkia, jota pitää kuunnella iltapäivän auringossa yhteislaulaen. Toisaalta enimmäkseen Anni Sinnemäen kynästä lähteneet taidokkaat laulujen sanat vievät valvottujen öiden aamuöisiin tunnelmiin ja kahdenkeskisiin hetkiin. Vuorokauden aika ei voi olla syy, vaan yhtyeen on toimittava myös yötä vasten.

Viisas ratkaisu oli siirtyä lähemmäksi lavaa. Pori Jazz on ainoita paikkoija, missä on mahdollisuus siirtyä lähelle artisteja vaivattomasti, koska suurin osa yleisöstä nauttii ohjelmasta retkituolillaan viinejä siemaillen. Lähemmäksi mentyä alkoivat musiikilliset nyanssit erottua ja artistien, etenkin Vuokko Hovatan lavakarisma, josta välittyy hänen ammattitaitonsa myös näyttelijänä. Toinen valovoimainen soololaulaja Terhi Kokkonen hyödynsi vauhtiin päästyään hienosti lavaa tilana. Olli Virtaperko ja Arto Talme hoitivat miesäänet tuttuun tapaan duettona. Ainoastaan välijuonnot olivat latteita, joita Talme joutui spiikkaamaan vähän kuin pakotettuna tai sitten vaan ilman rutiinin tuomaa sujuvuutta. Laulut olisivat toimineet omillaankin.

Settilista oli nousujohteinen ja mitä pitemmälle ilta eteni, sitä tutumpia säveliä kuultiin. Ultra Bra ei esitä huonoja lauluja, kaikki ovat omalla tavallaan aarteita kuten maistiainen uudesta tuotannostakin. Vaitonainen Kerkko Koskinen keskittyi soittamiseen, mitä nyt heitteli biisien vaihtuessa näyttävästi nuottipaperit selkänsä taakse. Vaikka Koskinen on säveltäjänä mestari, niin Ultra Bran ehdoton vahvuus ovat myös lyriikat. On lasten laulua, paatoksellisempaa, poliittisempaa, runollisempaa tunnelmaa sekä arkisia havaintoja.

Settilista koostui tunnetuimmista kappaleista, mutta illan aikana kuultiin myös uusi laulu, joka antoi vihiä, että mahdollinen tuleva albumi voisi kantaa vanhojen rinnalla. Vanhoista biiseistä Kahdeksanvuotiaana, Tyttöjen välisestä ystäyydestä ja Savanni nukahtaa vakuuttivat parhaiten. Encoressa kuultiin coverina Kerkko Koskisen Annika Eklundille Euroviisukarsintaan säveltämä kappale Shanghain valot sekä Ultra Bran ehkä ne isoimmat kappaleet Sinä lähdit pois ja Minä suojelen sinua kaikelta, joista jälkimmäinen on mitä hienoin kappale näihin aikamme uhkakuviin muistuttamaan optimismista ja pienen ihmisen voimavarasta.

Kuvat © TT

Ted Russell Kamp (US) @ Storyville, Helsinki, 6.7.2025

7 heinäkuun, 2025 by keikkakeppi

Aamun sanomalehteä lukiessa törmäsin ilmoitukseen, että Storyvillen kesäterassin iltapäivässä esiintyy grammy-voittaja Ted Russel Kamp ja vielä ilmaiskeikalla. Aurinkoisella kelillä piha olisi ollut varmasti täynnä, mutta sateen turvin lähdin liikkeelle toiveikkaana, että terassilla olisi hyvin tilaa.

Turha spekuloida olosuhteilla, sillä konsertti oli siirretty sateen suojaan alakerran musiikkiklubiin. Porukkaa oli mukavasti, mutta satunnaisia ohikulkijoita ei kellariin kätketty konsertti houkutellut. Ulkotiloissa on normaalia aloittaa musisointi klo 15, mutta kellariklubissa iltapäivämatinea vaati hetken totuttelua. Toki Grammy-statuksella voisi täyttää isommatkin konserttisalit, mutta nyt paikalla oli uteliaita juurimusiikin ystäviä ja niitä, jotka ovat nähneet artistin Suomessa aiemminkin.

Ennakko-odotuksissa kuvittelin seuraavani lauluntekijän akustista soolokeikkaa, mutta yllätyin, kun Ted Russel Kamp nousi lavalle kolmen muun muusikon kanssa. Tarjolla oli bändikeikka eikä minkä tahansa yhtyeen kanssa. Ted soitti itse luonnollisesti bassoa, mutta kitaroista vastasi kotimaisten blueskitaristien eturiviin noussut Tuomas Metsberg ja Melrosen ja monen muunkin kokoonpanon mestari Tokela. Rummuista vastasi Hoedownin riveistä tuttu Topi Kurki. Neljännen biisin aikana yhtye sai vielä erityisvieraan, kun lyömäsoittimien taakse asettui Olli Haavisto. Kovatasoisesta bändistä huolimatta arvelutti, miten ukoilta taittuu Russell Kampin biisit. Erinomaisesti taittui ja paljastui myös, että yhdessä on soitettu aiemminkin aina Espanjaa myöten. Olli Haavisto on ollut varsinainen rumpali aiemmilla Kampin keikoilla, mutta ilmeisesti kesäkeikkakiireet J. Karjalaisen kanssa antoi mahdollisuuden vierailla vain Storyvillessä. Topi Kurki oli kyllä mies paikallaan, vaikka vasta toista kertaa rumpalina Kampin taustalla.

New Yorkissa syntynyt Ted Russel Kamp on tehnyt pitkän uran ja plakkariin mahtuu useampi sooloalbumi. Sittemmin Los Angelesiin musiikillisten esikuviensa perässä muuttanut artisti on tehnyt yli 15-vuotisen uran myös Shooter Jenningsin basistina ja tuottanut useita albumeja eri artisteille. Grammy-palkinto on saavutus, mutta sen Kamp nappasi basistina Tanya Tuckerin albumilla While I’m Livin’.

Ted Russel Kamp yhtyeineen tarjosi juurimusiikin juhlaa, vaikka aikaeron vaivaama mies sanoikin napanneensa aika ajoin satunnaisia torkkuja. Bändillä oli takana yksi keikka edellisiltana Myllykoskella, mutta siitä välittyi vain sujuvampi yhteissoitto. Keikka starttasi mehukkaasti Home Away From Home -kappaleella ja tasalaatuinen kantribluesrokki rullasi hienosti koko keikan. Ted Russell Kamp on lajityypilleen uskollinen sanansaattaja. Biisit ovat sinänsä peruskauraa, mutta kappaleissa on riittävästi vaihtelevuutta, jottei mielenkiinto herpaantunut. Sanoitukset pyörivät tuttujen teemojen ympärillä kuten Hobo Nickel ja California Wildflower, mutta kuultiin myös vähemmän sankarillisia tarinoita laulussa The Upside to the Downslide ja Down in Mexico. Tedin laulussa on sielukkuutta, jota Tokelan ja Metsbergin stemmat tukivat hienosti.

Ted on tarinankertoja ja juttua riitti myös kappaleiden välissä, mikä venytti keikan liki kolmen tunnin matineaksi. Keikka käsitti kaksi settiä puolen tunnin breikillä. Biisit oli valikoitu settilistaan enimmäkseen sooloalbumeilta ja erityisesti kuultiin viime vuonna julkaistun California Son -albumin mainioita kappaleita kuten Every Little Thing ja Hangin’ On Blues. Kohottavin osuus kuultiin toisessa setissä, kun Ted esitti kappaleita yksin säestäen itseään vain bassolla. Näissä Ted todellakin osoitti lahjakkuutensa basistina ja sai perinteisen kuusikielisen tuntumaan tylsältä komppaajalta. Ted Russell Kamp on jäänyt sydämestään kiinni juurimusiikkiin ja tämän jälkeen ei tulisi mielenkään päästää häntä siitä vapaaksi.

Pablo Arias Reunion (ES) @ Sunset Jazz Club, Girona,12.4.2025

14 huhtikuun, 2025 by keikkakeppi

Lauantai-iltana Gironassa livemusiikin tarjonta oli perinteisin etsintämetodein niukkaa, mutta hakusanalla ’live music club’ osui kohdalle Sunset Jazz Club, jossa illan kokoonpanona esiintyisi Pablo Alias Reunion. En ole koskaan ollut jazzin suurkuluttaja enkä sen tuntija, mutta New Orleansista lähtöisin oleva musiikissa on jotain vetovoimaista. Turhia nirsoilematta lähdin vanhan kaupungin reunamilla sijaitsevaan klubiin. Talon ulkoseinustalla oleva maalaus antoi hyvää esimakua mielikuvieni jazz-klubista, sillä kokemus oli ensimmäinen laatuaan. Pori jazzeja ei lasketa.

Saavuin noin tuntia ennen esitysaikaa ja sain lipun ostettua ovelta, todennäköisesti viimeisen, sillä klubi tuli täyteen. Klubi-isäntä toivotti ystävällisesti tervetulleeksi ja alkoi esitellä juomalistoja, nuorempi tarjoilija saattoi minut paikalleni, joka olikin sopivasti aloittelijalle väriltään vihreä muiden istuinten ollessa punaisia. Kaikki paikat olivat plaseerattu lipunostaneille, ja jokainen ohjattiin kädestä pitäen omalle tuolillensa, vaikka varsinaisia teatterista tuttuja numeroituja paikkoja pienessä klubissa ei ollut.

Sunset näyttäytyi juuri sellaisena elokuvien jazzklubina, joiden samettista tunnelmaa on nähnyt valkokankailla. Kaareva katto miellytti silmää, mutta takasi tilaan myös hyvän akustiikan. Istuinten välissä pieniä pöytiä koristivat pienet valaisimet. Tunnelmallisen klubin yleisöprofiili oli nuorempi kuin oletin, pääosin pariskuntia keski-iän molemmin puolin, muutama yksinäinen ja kahden ja kolmen hengen kaveriporukoita. Intiimi klubi veti reilut 50 henkeä plus mitä baarin puolelta mahtui kuikuilemaan. Kaikki istuivat hiljaa paitsi silloin kun tarjoilija kantoi drinkkejä asiakkailleen läpi keikan.

Konsertti alkoi tasan kymmeneltä, kun Pablo Arias Reunion, nelihenkisenä kokoonpanona astui lavalle. Orkesterin keulahahmo on saksofonisti Pablo Arias, vaikka yhtä lailla pianisti Albert Bover olisi voinut olla bändin kärki, sillä hän on arvostettu jazz-pianisti Espanjassa. Sekä Arias että Bover ovat kotoisin Barcelonasta, mutta molemmat asettuneet tahoilleen Pariisiin ja siellä tiet ovat myös kohdanneet. Yhtyeen ohjelmisto oli luotu Pablo Ariaksen saksofonin ympärille. Jazzin improvisaation ja soolojen perinteiden mukaisesti Bover sai myös tilaa näyttää osaamistaan, mutta myös huikea rytmiduo, jonka muodostivat sisilialainen kontrabasisti Giuseppe Campisi ja rumpali Roger Gutierrez rytmittivät kappaleita sävykkäästi. Hekin saivat näyttää osaamistaan myös soolo-osuuksissa.

Välipuheet pidettiin paikallisella kielellä, joten en ymmärtänyt mistä on kyse, mutta ennakkotietojen mukaan ohjelmisto koostui Joe Hendersonin, Cedar Waltonin, ja osin myös omista kappaleista. Encoren alussa Pablo mainitsi puheessaan Chick Corean. Kaikki tuttuja nimiä, mutta olemattomilla jatsitiedoillani en tunnistanut kappaleita nimeltä. Omasta levyhyllystä löytyy pakolliset Miles Davis, Ella Fitzgerald ja joku satunnainen kotimainen, mutta muuten matka jatsin maailmaan on vasta alkamassa. Ilta oli kyllä selkeä sisään heitto uuden ääreen ainakin livemuodossa. Jatsin erityispiirteenä lienee se, että se saa kuulijan keskittymään ja poimimaan soljuvia nyansseja. Toimii jatsi taustamusiikkinakin, mutta ymmärsin sen vetovoiman klubiympäristössä. Ehkä nyt on aika avata jatsin aarrearkku, koska populaarimusiikki tuntuu polkevan paikallaan.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville