Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2012

The Brian Jonestown Massacre (US) @ Tavastia, Helsinki, 25.6.2012

by

Vastenmielinen nimi orkesterilla. Yhdistelmä uskonlahkon joukkoitsemurhaa Jonestownissa ja edesmenneen The Rolling Stones -kitaristin Brian Jonesin kuolemaa. No, kamapäissään tämäkin idea on ollut hieno vuoden 1990 San Franciscossa, missä Anton Newcomben perustama ja despootin lailla hallitsema The Brian Jonestown Massacre sai alkunsa. Bändin musiikki ei ole lainkaan inhottavaa, vaan 1960-luvun kitarapopista, psykedeliasta, shoegazesta ja hypnoottisesta intensiteetistä voimansa amentavaa vaihtoehtorock-musiikkia. Suuremmalle yleisölle yhtye on tuttu HBO-hittisarjan Boardwalk Empiren tunnusbiisistä Straight Up and Down.

Klubikeikat nousevat kesällä suurempaan arvoon, sillä vertailukohdat ovat hyttysten piirittämiä festarilavoja, missä soittoajat typistetetään puolesta tunnista tuntiin. The Brian Jonestown Massacre palkitsi kuulijansa reilulla kahden tunnin iltamilla, joka arki-illan vesilinjalla kuunneltuna alkoi olla hetkittäin piinaavaa. Konserttilipun sain luukulta jonottamatta 30€ hintaan. Kipurajoilla tiketti oli, mutta kun näki miten monta jamppaa rahaa oli jakamassa, ei tuntunut pahalta. Tavastia oli ehkä puolillaan, joten ei ihan eturivin pumppu.

Vaikka Tavastia saa yleensä pääosin vuolaita kehuja, on sen eteismaksupolitiikka miltei yhtä kohtuutonta kuin oluen myynti. Kesällä kun voit liikkua t-paitasillasi, niin johan sitä joutuu joka ainoa sisään astunut maksamaan 2,5€ eteispalvelumaksua. Tämä tuli selväksi jo ovella lippua tarkistaessa. Siitäpä menin suoraan maksamaan narikan, jota en käyttänyt. Jäin hetkeksi tutun kanssa juttelemaan ja sain toisen narikkajärkäleistä kimppuuni perimään uudestaan maksua – eikä mitenkään asiakasta palvelevaan sävyyn. Siinä on aika vaikea todistaa maksaneensa, kun ei saa narikkalappua takista, jota ei ole jättänyt. Eikä saa myöskään kuittia. Sellaista se on; narikkarahoja on hankala lyödä kassaan. Tilanne laukesi, kun  toinen narikanvartijoista muisti saanensa minulta maksun.

Kello 22.05 lavalle nousi kahdeksan soittajaa, joista viisi piti käsiänsä kitaran kaulalla, kuudes soitti bassoa, seitsemäs urkuja ja välillä hänkin kitaraa ja kahdeksas rumpuja. Lavalla pomppi yhdeksäntenä roudari vaihtamassa soittimia, lähinnä Anton Newcomben kitaroita. Vastaavaa kitaroiden esiinmarssia en ole aikaisemmin livenä nähnyt, parhaimmillaan kitaroista kaksi oli 12-kielisiä. Kitaramassasta erottui kuitenkin hienoja sointukuvioita ja melodioita, vaikka komppiranteita heilui paikoin puuroiseksi äänivalliksi saakka. Ja kaikki tämä oli tarkoin harkittua Newcomben soundilinjaa.

Odotetun vierailun lavalle teki Berliinin suomalainen Eliza Karmasalo, joka lauloi uudella Aufheben -albumilla julkaistun suomenkielisen biisin Viholliseni maalla. Newcombe on asettunut myös Berliiniin ja sieltä kontakti Suomeen löytyi. No, suomea biisissä lauletaan, mutta ilman ääkkösiä ja kieliopintajua. Laulu muistuttaa sanoitukseltaan lähinnä muinaista Marika Krookin Aava-euroviisua, vaikka kappale itsessään on uuden levyn parhaimmistoa. Yhtyeen lauluvastuu on päällikkö Newcombella. Kolme biisiä lauloi kitaristi ja alkuperäisjäsen Matt Hollywood. Originaalityypit ovat tässä bändissä harvassa, sillä peräti 40 soittajaa on juossut bändin paukkuvista ovista. Nykykoonpanossa on Newcomben ja Hollywoodin lisäksi alkuperäisistä palannut Ricky Myami, ei tosin rumpujen taakse vaan yllätys, yllätys kitaristiksi. Yhden biisin ja satunnaisesti taustoja lauloi lavan keskellä heilunut pipopäinen heppu nimeltä Joel Gion, joka velmun löysällä olemuksellaan, mutta tarkalla tamburiinikädellään toi koko bändin soittoon tärkeän sydämen sivuäänen. Kiehtova persoona, jonka ilmeet kertoivat puuduttavan tylsästä hommasta, mutta kaveri tiesi roolinsa tärkeyden Newcomben silmissä

Anton Newcombe seisoi lavan vasemmassa laidassa ja soitti sivuttain luoden otsatukkansa alta pilkistävän haukankatseen lähinnä bändikavereihinsa eikä yleisöön. Muu kööri näytti nöyrältä johtajansa katsekentässä. Lienee Newcombe valinnut aseman juuri siksi, että saa tarkkailla poliisina soittokavereidensa soittoa. Taisi bändi aloittaa pari kolme kertaa biisin uudestaan, ja ei ole vaikea arvata kenen toimesta, sillä aika tiukkasanaisesti sai kollegat kuulla kunniansa Newcombelta. Yleisö tosin sai mieheltä pahoittelunsa, sillä heidän vuokseen soundia tietenkin korjattiin.

Jos oli piikikäs sanoissaan Anton Newcombe urkurille, sai myös kuulla myös lavalle kavunnut sananensa stagedaivaaja, joka roudarin työnnettyä alas tuuppasi viatonta tyttöä yleisössä. Newcombe vaati tiukkasanaisesti kundia pyytämään tytöltä anteeksi tai soitto loppuisi. Kaikki tapahtunut ei tietenkään näkynyt miksauspöydän seudulle, saatika kuulunut. Selväksi tuli kuitenkin, että Newcombe on maineensa veroinen äkkivääränä miehenä. Nykyään Newcombe on jättänyt juomisen ja heroinin, mutta jos haluaa palata miehen sekoiluvuosiin, niin siihen on mainio väylä klassisen DiG! -dokumenttielokuvan kautta, joka löytyy ainakin Youtubesta palasina.

Välillä olin taipua moodiin, että tämähän on parasta kenkientuijottelumusaa livenä ikinä, välillä taas ajatukset lähtivät seilaamaan kun biisit muistuttivat puuduttavasti toisiaan. Mikäli keikka olisi kestänyt tunnin ja vartin, olisin väittänyt nähneeni jotain käsittämätöntä Tavastialla. Keikan lopetus hienoista biiseistä huolimatta alkoi olla uuvuttavan pitkä. Välillä biisit löysivät jamivaihteen ja kestivät minuuttitolkulla sekoittaen niin Hey Judea kuin Sympathy For The Deviliä, mutta ihan varmaa finaalia en välttämättä koskaan nähnyt, sillä annoin periksi, kun muu bändi oli poistunut lavalta. Anton Newcombe jäi säätämään urkujen soundeja yksistään – vika oli löydettävä. Kuuntelin kakofoniaa sellaisen viitisen minuuttia, kunnes poistuin yöhön. Encorea tuskin soitettiin, sillä kerran jo keikan loppupuolella Newcombe väitti bändijäseniä julmiksi, kun halusivat lopetella soittoa, eivätkä antaneet hänen soittaa niin paljon lauluja kuin haluaa. Sellainen nokkamies tämä Anton Newcombe.

Mikko Viman & The Dead Pilot (Fin) @ Bar Loose, Helsinki, 21.6.2012

by

Harvoin sitä laskeutuu kylmemmästä kelistä aurinkoisempaan, kun tulee lentäen Helsinki-Vantaalle. Nyt kävi niin. Jatkoin saman tien iltamyöhäiseltä lennolta suoraan Bar Loosen alakertaan, minne päivänvalolla on pitkä matka. Eipä se aurinko pahemmin paista Mikko Viman & The Dead Pilotin koleassa mutta kiehtovassa musiikissakaan. Bändi oli uusi tuttavuus, mitä nyt pari biisiä olin kuullut. Mikko Vimanin poppoo sai musiikkinsa kelpo lentoon. Naftin tunnin keikan soittanut kokoonpano oli ilmeeltään harkitun asetelmallinen. Lavalle oli värkätty pöytä, jossa punaisella varjostimalla varustettu lamppu loi vakavahkon ilmeen. Pöydälle mahtui myöskin jallulasi, josta Mikko Vimanin oli hyvä naukkailla biisien välissä. Vastikään viime vuoden lopulla debyyttialbuminsa Don’t Walk Away From The Sorrow julkaissut helsinkiläinen bändi keikkailee harvakseltaan. Sinänsä harmi, sillä Mikko Viman laulaa hetkittäin jallun kyydittämällä baritonillaan kuin Tinderticksin Stuart A. Staples. Hänen ympärillensä on kyhätty riisuttu orkesteri: piano ja akustinen kitara, joka tosin vaihtui parin loppubiisin ajaksi sähköiseen. Kitaristi Marko Kiviluoman rauhallisen rento soitto oli hallittua ja irtonaista. Martti Lindholmin piano luo lauluhin selkärangan, mutta ajoittain jäi kaipaamaan ryhdiksi bassoa, varsinkin vikojen biisien blueseissa. Reilun puolet keikasta lavalla oli myös kaksi taitavaa taustalaulajatarta, jotka toivat harmonioillaan sielukkuutta ja arvokkuutta esitykseen.

Bar Loosen viihtyisään luolaan oli saapunut parisen kymmentä kuulijaa, jotka jaksoivat antaa aplodeja jokaiselle biisille. Enemmänkin pienien bändien keikoille soisi väkeä, varsinkin jos lippu maksaa vaivaiset 5€. Juhannusaaton aatto ei ollut ihan  paras keikkapäivä, sillä aika monet olivat jo lähteneet maaseutujen pusikoihin. Hyvä kuitenkin, että kaupunkiin jumittuneille on myös musiikkitarjontaa. Mikko Vimanin seurassa baarijakkaralla nuokkuvalle väsyneelle reissajaalle ei ollut vaaraa torkahtaa, mutta ei myöskään villiintyä hytkyttelemään. Musiikin pohjavire on surumielinen, jopa kohtalokas, vaikka kauniita melodiota muutamissa biiseissä onkin. Biisit ovat samankaltaisia sanoituksiaan myöten. Aika usein jumala ja paholainen ovat napit vastakkain tai sitten koukataan huumeiden tai epätoivoisen rakkauden kautta. Lähinnä nousi mieleen kysymys miksei tätä samaa tehdä suomeksi, voisi sanoituksiin löytyä laajempi ilmaisupohja. Ehkäpä kotimaisella luciferit kuulostaisivat kornimmilta. En näe bändille kauheasti mahdollisuuksia nousta suurempaan tunnettavuuteen, mutta eipä se taida olla tarkoituskaan. Hämyinen Bar Loose lienee bändille se haaveiden Tavastia. Kunnianhimo ja asenne ovat kuitenkin kohdillaan, kunhan Mikko Viman ja kumppanit eivät hyydy tyytyväisyyteensä – kehitystä on varmasti luvassa.

Sting (UK), Rumer (UK), Hector (Fin), Latebird’s All Stars (Fin) @ Helsinki Classic Festival, 16.6.2012

by

Nyt rantautui Pori Jazz Helsinkiin. Ei Stadissa jazz soi, muttaa sama keski-ikäisten massa kokoontui Kaisaniemeen, missä ei tietenkään tavoiteta Kirjurinluodon nurmikenttien hohtoa, kun puupenkit on vedetty hiekkakentälle, sille samalle pläntille, missä on koettu niin Tuskaa kuin Maailmoja kylässä. Helsinki Classic on uusi tulokas muutenkin runsaassa pääkaupunkiseudun festivaalitarjonnassa. Nimi on harhaanjohtava. Nimittäin ensimmäinen mielikuva on klassisen musiikin festivaali, missä alttarina on uusi Musiikkitalo ja kapellimestarina Leif Segerstam. Jos sen Classic sanan perään olisi uskallettu laittaa sana rock tai pop, niin silloin oltaisiin asian ytimessä.

Helsinki Classic kokosi yhden päivän juhlaan pääesiintyjäksi Stingin ja hänen tuekseen aikamme suloisimmalla äänellä siunatun Rumerin sekä ties monettako kertaa lopettaneen Hectorin ja Latebirdsien ympärille kyhätyn kotimaisen dreamteamin. Pikkufestarin ohjelma oli siis varsin laadukas, mutta yllätyksetön. Olin nähnyt esiintyjistä ainoastaan Latebirdsin aiemmin, joten monta uutta bongattavaa oli tarjolla Kaisaniemessä.

Ensimmäisenä tahtipuikkoa alkoi heiluttaa Markus Nordenstreng, joka liidasi tähtibändinsä cover-putkea. Vuorollaan mikrofoniin tarttuivat ikäpolvensa kultapossukerholaiset mm. Jonna Tervomaa, Tuure Kilpeläinen, Anssi Kela, Tokela, Lasse Kurki ja kyytiä saivat rokkiklassikot ja powerpoppihelmet. Leppeään kesäiseen iltapäivään istuivat niin tulkinnat Nick Lowen, Tom Pettyn kuin Neil Youngin klassikoista. Keikka loppui Levon Helmin poismenon muistoksi vedettyyn The Bandin biisiin The Weight, jonka nousi lavalle hoilaamaan koko remmi. Tunnelma oli kuin Band Aidissa sekä hyvässä että pahassa. Ilmapiiri oli lämmin, mutta hitusen teennäinen ja varmasti sama setti Juttutuvassa olisi ollut hekumallinen. Latebirdsien musiikkimaku osuu niin yksiin, ettei hyvistä biiseistä sen enempää. Meininki on vaan hitusen harmaata jättilavalla, mikä vaatii karismaa ja auraa. Nyt se jakaantui turhan monen harteille.

Hector ei ole koskaan kuulunut suuriin suosikkeihini, vaikka mestarillisia sävellyksiä ja sanoituksia miehen repertuaariin mahtuu liuta. Uutta tuotantoa ei Hectorilta ole tullut sitten vuoden 2004 ja jäähyväiset on sanottu ja paluukiertueita tehty. Ilman suuria odotuksia siis kuuntelemaan. Varauduin nostalgiapotpuriin ja sen sieltä sai. Hector aloitti Neil Young ja The Beatles -covereilla ja tuntui, että jatkuuko tässä sama linja kuin Latebirdseillä. Ei jatkunut. Sitten tulikin kaikki hitit Ei mittään varhaisräpistä, Kissojen yöhön ja koko konsertin huipentaneeseen kansallislauluun Lumi teki enkelin eteiseen. Hectorin taustalla soitti iso ja asiansa osaava bändi ja laulaja itse oli hyvässä kuosissa. Taattua ja viihdyttävää. Jatka Hector samaan malliin.

Pori Jazzien Kirjurinluodon konsertteihin saa viedä picnic-kamat ja omat juomat. Uloskin pääsee välillä jos haluaa. Tätä mallia ei kopioitu Helsinki Classiciin. Nimittäin alueelta ei saanut poistua, kun sinne kerran oli astunut sisään. Vielä kun Koffin kaljatiskillä huomasi hinnaston, jossa 0.4l tuopista kehdattiin pyytää 7€, alkoi ajatus ulospääsystä houkuttaa. Kaisaniemen liepeillä oli läjäpäin leiriytyneitä loiskuuntelijoita, joille pussikalja maistui. Varmaan heitä olisi hymyilyttänyt, jos olisivat tienneet miten alueen sisäpuolella keskiluokkaa kyykytettiin. Tuumasta toimeen ja yritin valkoisen valheen turvin ulos alueelta, sinne muiden sekaan nautiskelemaan kevyemmästä hintatasosta. Vasta kolmas järjestysmies päästi ulos.

Kun vielä istuin alueen ulkopuolella, alkoi alueelta kuulua Karen Carpenterin ääni. Ei sentään, The Carpentersin laulaja ei ole noussut haudasta, vaan tulkitsija oli englantilainen Rumer, jolla on ehkä 1970-lukulaisin ääni kaikista nykynaisista. Adele hoitaa 1960-luvun. Hinkuhan sitä oli päästä lähempää kuulemaan, vaikka hyvin alueen reunoillekin olisi kuulunut koko festivaali. Rumerin uutta Boys Don’t Cry -albumia ehdin kuulemaan ennalta muutaman biisin verran ja hitusen alkoi festarin linja selvitä, sillä Rumerin levy on tulkintoja 1970-79 välillä syntyneistä lauluista. Pelkkiä covereita ja käännöskappaleitako Classic Helsinki tarjoaa? No, Rumerin hunajaisella tulkinnalla olisi voinut kuunnella version mistä viisusta tahansa ja tuli siellä hänen omaakin tuotantoa. Uudesta tuotannosta Jimmy Webbin P.F Sloanista syntyi niin sutjakka versio, että veikkaan laulusta pientä kesähittiä.

Rumerin jälkeen taivas täyttyi harmaasta pilvimasssasta ja vesisade uhkasi hetkellä millä hyvänsä. Ohjelman aikataulu oli toimiva ja esiintyjien välissä oli sopivasti odottelua, sillä kamat vaihtuivat lavalla vauhdilla. Kaikki alkoivat osuutensa minuutilleen, niin myös Sting starttasi virkeän biisinsä All This Time klo 20.30. Sting soitti puolentoista tunnin setin ja pikkuisen kiireen tuntu vaivasi koko ajan. Aivan kuin Stingin oli saatava mahtumaan keikkaan niin monta biisiä kuin mahdollista. Lopulta niitä tuli 16 kappaletta ja suurin osa hittejä sekä soolo että The Policen uralta. Stingilläkin on menossa kiertue ilman uutta materiaalia ja linja on selkeästi palvella yleisöä, toki erinomaisen orkesterin säestämänä. Rumpupallilla istuu muuan Vinnie Colaiuta, joka on soittanut Frank Zappan ja ties kenen mestarin kanssa. Koskettimissa taas on David Sancious, joka taas tunnetaan alkuperäisenä Bruce Springsteen & E Street Bandin jäsenenä. Persoonallista ilmettä esitykseen toi viulusti Peter Tickell. Keikka oli varsin miellyttävä, vähän sama fiilis nousi kuin Hectorista. Ei yllätyksiä, mutta homma toimii, vaikka maileja on jo takana. The Police on pärjännyt aina suht korkealla omilla bändilistoilla, mutta Stingin sooloura sitten 1980-luvun lopun, ei ole iskenyt kummoisesti. Muutaman vuoden takaista The Policen paluurundia himoitsin, mutta eipä ollut silloin mahdollisuuksia. Nyt Stingin keikalla mieltä lämmitti eniten entisen bändin tuotanto ja settiin kuului onneksi pari ei niin ilmeistä biisiä kuten Driven to Tears. Encoren päättänyt, ehkä Stingin tiukin sävellys, Next to You raikasi taustalla kun jo astelin kohti Rautatientoria tihkusateessa.

Helsinki Classic avasi suht onnistuneesti ja veti Kaisaniemeen n. 9.000 katsojaa, ei kapasiteetti olisi paljoa enempää vetänytkään. Lipun hinta oli maltillinen 69€. Hesarin lukijat saivat kaksi lippua yhden hinnalla, mutta eivät lähteneet hesarin lukijat rynnäkköön. Bajamajoja riitti konserttien aikana, mutta kun tuli tauko, tukkivat vessajonot kulkuväylät. Sama homma ruokakojuilla, missä jengi näytti jonottavan festarisapuskaa pitkissä letkoissa. Ja se juomien hintataso sai jo tuomioni, mutta ymmärrän, että jostain sitä voittoa pitää kattaa, kuten laittamalla 0,33l siiderille 7€ hintalappu. Pori Jazzeilla sama line-up olisi vetänyt 25.ooo katsojaa kevyesti ja joka jamppa olisi juonut kaupasta roudattua koffia tai fiinimpää viiniä. Epäilen, että tänä vuonna Pori Jazz laskee tulostaan, sillä ne massaa liikuttavat isot nimet ovat Helsingissä.

Tom Petty & The Heartbreakers (US), Jonathan Wilson Band (US) @ Globen, Stockholm, Sweden 14.6.2012

by

Ehdittiin tottua jo pitkään, että kaikki isot nimet soittavat Ruotsissa ja karttavat kaukaa Pohjanlahden toisen puolen perukat. Asian tila on onneksi ollut korjattuna jo monta vuotta ja Suomessakin ollaan saatu heilua maailman tähtien tahtiin. Voisi sanoa jopa ylitarjontaan saakka. Silti on muutamia poikkeuksia, jotka eivät millään löydä syytä tulla Suomeen. Yksi heistä on Tom Petty & The Heartbreakers. Ainoan kerran Tom Petty esiintyi Bob Dylanin lämppärinä Helsingissä Let Me Up (I’ve Had Enough) albumin kiertueella 1980-luvun lopussa. Eli aika pitkään on mies maatamme vältellyt ja eikä liiemmin ole keikkaillut Euroopassa. Siksipä Tom Petty on ollut yksi odotetuimmista artisteista.

Ruotsissa ei ole tullut käytyä aiemmin keikkareissuilla. Silloin kun The Rolling Stones vieraili muinoin Ullevilla, olin sen verran juniori, että sain vain kuolata vierestä, kun kuuli naapurimaahan tehdyistä pyhiinvaellusmatkoista kylän vanhimmilta, jotkut olivat päässeet jopa Roskildeen saakka. Toisaalta silloin teininä se oli myös likviditeettikysymys. Nyt tilaisuuden tullen ei ole enää mahdotonta lähteä keikkojen perässä kauemmaksikin. Taisi olla helmikuuta, kun ilouutinen Tom Pettyn Euroopan kiertueesta lanseerattiin. Kiertuelistalle osui lähimpänä Tukholma. Ei muuta kuin Ticnetin sivuille jonottamaan. Reilun tunnin venailulla, sain mitä hain ja vuoden odotetuimman keikan tittelissä oltiin hanakasti kiinni ja vielä ihan kohtuulliseen 79€ hintaan.

Ensimmäinen Ruotsin matkakeikka sujui varsin mutkattomasti. Onneksemme halpalentoyhtiö Norwegian singahtelee Tukholmaan edullisesti. Hyppäsin koneeseen klo 15 Helsingissä ja klo 19.30 olin jo kuulemassa Globen-areenalla Tom Pettyn lämppäriksi haalittua Jonathan Wilsonia. Yöksi Söderiin hotelliin ja seuraavana päivänä takaisin Suomeen. Ei paljoa kalliimpi kuin festarikeikka Suomessa. Wilsonin setistä jäi jokunen biisi kuulematta, mutta ihan omasta syystä, nimittäin Södermalmin meininkiä oli kiva tuumailla terassilta käsin. Siitä huolimatta Wilson nappasi mukaansa ja paikoin hyvään countrypsykedeliagrooveen mies bändeineen pääsi. Viime vuonna lupaavan Gentle Spirit -albumin julkaissut Wilson olisi ollut omiaan klubissa, mutta nyt niin kuin lämmittelijät aina, jäi hän pääesintyjän valtavan odotuksen jalkoihin. Wilsonille ei tainnut jäädä soundcheckissa aikaa riittävästi, sillä suht kolkkoon ja kovaan soundiin ei tahtonut millään korva tottua. Silti sen tason herra, jolle suon uuden mahdollisuuden heti kun sellainen eteen tulee.

Globen on hulppea areena. Kyllä Hartwall-halli jää olemuksellaan varjoon, ehkä tosin saundeillaan nousee parempaan asemaan, koska Globen on korkea kupoli. Enpä kuitenkaan lähde akustiikkaa vertailemaan, vaikka sehän on selvä, ettei areenoilla pääse klubin intensiiviseen tunnelmaan. Tärkeintä on aina esitys ja sisältö – ja se miten biisit välittyvät. Jos jokin häiritsee, aika harvoin sen laittaa akustiikan tai miksauksen piikkiin, ongelma on soitossa ja biiseissä. Tom Pettyn astuessa lavalle kaikki saundilliset seikat jäivät sivuosaan ja se on hyvä merkki se.

Globen vetää show-illoissa reilut 16.000 katsojaa. Montaa paikkaa ei tänäkään iltana ollut tyhjillään. Istuin permannolla rivillä 46, mistä oli lavalle sellainen 30-40 metriä, ei mitkään eturivin paikat, mutta hyvin Pettyn konstailematon lava sinnekin erottui. Suuri etu oli siitä, että permanto oli tehty loivasti nousevaksi. Raisereita pinoon ja jengi näki kentän joka riviltä. Tom Pettyn taustaa hallitsivat syvyydessä valtavat verhot, jotka vaihtoivat valoissa väriään. Maltilliset screenit olivat sijoitettu lavan yläreunaan neljään ruutuun, ja kuvissa esillä oli tasapuolisesti bändi siinä kuin itse laulaja-lauluntekijä. Kaikin puolin Tom Pettyn olemukseen sopiva stage, jossa ei pelleilty mahtipontisuudella.

En ole perehtynyt ruotsalaisiin anniskeluoikeuksiin, mutta kyllä se vaan kotimaan kaljakarsinajonotuksen voitti, kun sai hakea oluttuopin kentän reunalta ja siemailla juomaa samalla kun kuunteli Jonathan Wlisonia. Tom Pettyn vedon aikana hanat olivat kiinni. Kännivetoista juopottelua en konsertissa nähnyt, vaikka takarivin pojat lauloivat heti aloitusraita Listen to Her Heart -biisistä lähtien mukana kuin iloisessa brittiläisessä jalkapallokatsomossa. Tosin vessavisiitillä osui yksi roskikseen sateenkaaria antautuneesti haukotellut ruotsalaisherrasmies.

Tom Petty soitti tasan kahden tunnin keikan. Biisilista oli uskollinen Euroopan kiertueen aikaisemmille seteille, vaikka luotettavalta taholta kuulinkin, että Pettyllä on tapana ruuvata biisilista kuntoon vasta puoli tuntia ennen keikkaa. Vain Don’t Come Around Here No More oli uusi valinta. Monen mielestä Pettyn kauheimpia sävellyksiä, mutta kyllä siitäkin saatiin kuulla ehkä paras versio ikinä. Keikan puolessa välissä käväisin lavan etureunan kulmilla ja ehdin kuunnella Something Good Is Coming-biisin hyvältä etäisyydeltä, kunnes järjestysmies osoitti seikkailijalle tien takaisin istumapaikalle. Viime vuotisen Mojo-levyn biisi nousi illan kauneimaksi esitykseksi ja muutenkin uuden levyn blues toimi paremmin livenä kuin levyllä kuten biisillä Should Have Known It. Lisäksi Hearbreakers soitti mainion version Fleetwood Macin Oh Well-biisistä, jonka Havana Black vakuutti reilut parikymmentä vuotta sitten olevan coveroitavissa. Tom Petty and the Heartbreakers on bändi ja se sai mahtiareenalla fiiliksen, että olisi ollut katsomassa intiimimpää keikkaa. Unohtui useasti, että taustalla on enemmän ihmisiä kuin jääkiekiekon MM-finaalissa.

Tom Petty on hitauden mestari. Biisit käynnistyivät verkkaisesti. Uneliaisuus korosti sympaattista ja läsnäolevaa tunnelmaa. Tom Pettyn välispiikit olivat kömpelön ystävällisiä ”Thank you so much”-osastoa. Politiikka ja retoriikka kuullaan toisilla lavoilla. Nyt puhui musiikki ja bändi, ja hyvin puhuikin. Hitaus on rauhaa ja onnistuessaan rautaa.

Hauskempaa olisi haukkua, mutta minkäs teet, kun olet fani ja odottanut ikäsi keikkaa; ei tästä voi pahoja sanoja pudotella. Mieluummin olisin nähnyt Heartbreakersin vuonna 1979, mutta turha jossitella, jos vanhat jermut osaavat hommansa samalla tavalla nytkin. Monta herkkua jäi kuulematta, sillä sen verran muhkea katalogi bändillä on. Ikisuosikit Mary Jane’s Last Dance ja Refugee lämmittivät eniten. Yleisö taas riehaantui Full Moon Feverin hiteistä. Viihdyttävä cover -versio kuultiin Traveling Wilburys klassikosta Handle With Care, jossa Roy Orbisonin osuuden tulkitsi ansiokkaasti komppikitaristi Scott Thurston.

Tom Pettyn laulu on kiehtovaa, koska se välillä tuntuu yhtä väkinäiseltä kuin teinipoika tuskailisi äänenmurroksessa, mutta hetken päästä äänihuulet lepattavat kuin ilolinnun siivet ja tekee Pettystä erinomaisen tulkitsijan. Lavakarisma ei ole Bruce Springteenin tasoa, mutta entä sitten, jos meininki bändissä paikkaa puutteet. The Heartbreakers on maailmanluokan orkesteri, ihan samaa tasoa kuin E Street Band, vaika ei soundiltaan yhtä massiivinen. Kitaristi Mike Cambell on mestari, mutta kaukana kitarasankareiden olemuksesta, Benmont Tench on kosketinsoittajien velho ja alkuperäinen basisti Ron Blair oli välillä poissa riveistä 20 vuotta, mutta soitti keikan päättänyttä American Girliä kuin vuonna 1976. Rumpali Steve Ferronessa ei ole samaa iloa kuin originaalipaukuttaja Stan Lynchin soitossa, mutta taitoa enemmän.

Kevään ja alkukesän keikat ovat olleet aika nostalgiavoittoisia ja hassua todeta, että kuuskymppiset ovat ihan yhtä notkeita kuin nuoremmat kollegat. Jos soitto kulkee, niin antaa mennä vaan. Tässä on elämää monella artistilla edessä. Useasti väitetään, että parhaat biisit on tehty aikaa sitten ja uusi materiaali on vanhan toistoa. Tom Petty on poikkeus, sillä miehellä riittää luomisvoimaa edelleen. Hän on yksi tasalaatuisimmista lauluntekijöistä maan päällä.

Tom Petty & The Heartbreakers heitti odotukset täyttäneen keikan, että voin sanoa nähdyn nouseen areenakeikkojen kärkeen – ja siinä kategoriassa on entuudestaan jo aika kovia nimiä. Keikan anti oli monipuolinen: pari coveria, muutamat bluesit uudelta levyltä ja loput viisut tasaisesti koko pitkän ja tuotteliaan uran klassikkoalbumeilta. Suuria yllätyksiä ei kuultu, mutta ei sitä ekalla kerralla osaisi mitään rutiinista ja hyväksi havaitusta poikkeavaa odottaakaan.

Settilista:

Listen to Her Heart

You Wreck Me

I Won’t Back Down

Here Comes My Girl

Handle Wirh Care

Good Enough

Oh Well

Something Big

Don’t Come Around Here No More

Free Fallin’

It’s Good to Be King

Something Good Coming

Learning to Fly

Yer So Bad

I Should Have Known It

Refugee

Runnin’ Down A Dream

Encore

Mary Jane’s Last Dance

American Girl