Vastenmielinen nimi orkesterilla. Yhdistelmä uskonlahkon joukkoitsemurhaa Jonestownissa ja edesmenneen The Rolling Stones -kitaristin Brian Jonesin kuolemaa. No, kamapäissään tämäkin idea on ollut hieno vuoden 1990 San Franciscossa, missä Anton Newcomben perustama ja despootin lailla hallitsema The Brian Jonestown Massacre sai alkunsa. Bändin musiikki ei ole lainkaan inhottavaa, vaan 1960-luvun kitarapopista, psykedeliasta, shoegazesta ja hypnoottisesta intensiteetistä voimansa amentavaa vaihtoehtorock-musiikkia. Suuremmalle yleisölle yhtye on tuttu HBO-hittisarjan Boardwalk Empiren tunnusbiisistä Straight Up and Down.
Klubikeikat nousevat kesällä suurempaan arvoon, sillä vertailukohdat ovat hyttysten piirittämiä festarilavoja, missä soittoajat typistetetään puolesta tunnista tuntiin. The Brian Jonestown Massacre palkitsi kuulijansa reilulla kahden tunnin iltamilla, joka arki-illan vesilinjalla kuunneltuna alkoi olla hetkittäin piinaavaa. Konserttilipun sain luukulta jonottamatta 30€ hintaan. Kipurajoilla tiketti oli, mutta kun näki miten monta jamppaa rahaa oli jakamassa, ei tuntunut pahalta. Tavastia oli ehkä puolillaan, joten ei ihan eturivin pumppu.
Vaikka Tavastia saa yleensä pääosin vuolaita kehuja, on sen eteismaksupolitiikka miltei yhtä kohtuutonta kuin oluen myynti. Kesällä kun voit liikkua t-paitasillasi, niin johan sitä joutuu joka ainoa sisään astunut maksamaan 2,5€ eteispalvelumaksua. Tämä tuli selväksi jo ovella lippua tarkistaessa. Siitäpä menin suoraan maksamaan narikan, jota en käyttänyt. Jäin hetkeksi tutun kanssa juttelemaan ja sain toisen narikkajärkäleistä kimppuuni perimään uudestaan maksua – eikä mitenkään asiakasta palvelevaan sävyyn. Siinä on aika vaikea todistaa maksaneensa, kun ei saa narikkalappua takista, jota ei ole jättänyt. Eikä saa myöskään kuittia. Sellaista se on; narikkarahoja on hankala lyödä kassaan. Tilanne laukesi, kun toinen narikanvartijoista muisti saanensa minulta maksun.
Kello 22.05 lavalle nousi kahdeksan soittajaa, joista viisi piti käsiänsä kitaran kaulalla, kuudes soitti bassoa, seitsemäs urkuja ja välillä hänkin kitaraa ja kahdeksas rumpuja. Lavalla pomppi yhdeksäntenä roudari vaihtamassa soittimia, lähinnä Anton Newcomben kitaroita. Vastaavaa kitaroiden esiinmarssia en ole aikaisemmin livenä nähnyt, parhaimmillaan kitaroista kaksi oli 12-kielisiä. Kitaramassasta erottui kuitenkin hienoja sointukuvioita ja melodioita, vaikka komppiranteita heilui paikoin puuroiseksi äänivalliksi saakka. Ja kaikki tämä oli tarkoin harkittua Newcomben soundilinjaa.
Odotetun vierailun lavalle teki Berliinin suomalainen Eliza Karmasalo, joka lauloi uudella Aufheben -albumilla julkaistun suomenkielisen biisin Viholliseni maalla. Newcombe on asettunut myös Berliiniin ja sieltä kontakti Suomeen löytyi. No, suomea biisissä lauletaan, mutta ilman ääkkösiä ja kieliopintajua. Laulu muistuttaa sanoitukseltaan lähinnä muinaista Marika Krookin Aava-euroviisua, vaikka kappale itsessään on uuden levyn parhaimmistoa. Yhtyeen lauluvastuu on päällikkö Newcombella. Kolme biisiä lauloi kitaristi ja alkuperäisjäsen Matt Hollywood. Originaalityypit ovat tässä bändissä harvassa, sillä peräti 40 soittajaa on juossut bändin paukkuvista ovista. Nykykoonpanossa on Newcomben ja Hollywoodin lisäksi alkuperäisistä palannut Ricky Myami, ei tosin rumpujen taakse vaan yllätys, yllätys kitaristiksi. Yhden biisin ja satunnaisesti taustoja lauloi lavan keskellä heilunut pipopäinen heppu nimeltä Joel Gion, joka velmun löysällä olemuksellaan, mutta tarkalla tamburiinikädellään toi koko bändin soittoon tärkeän sydämen sivuäänen. Kiehtova persoona, jonka ilmeet kertoivat puuduttavan tylsästä hommasta, mutta kaveri tiesi roolinsa tärkeyden Newcomben silmissä
Anton Newcombe seisoi lavan vasemmassa laidassa ja soitti sivuttain luoden otsatukkansa alta pilkistävän haukankatseen lähinnä bändikavereihinsa eikä yleisöön. Muu kööri näytti nöyrältä johtajansa katsekentässä. Lienee Newcombe valinnut aseman juuri siksi, että saa tarkkailla poliisina soittokavereidensa soittoa. Taisi bändi aloittaa pari kolme kertaa biisin uudestaan, ja ei ole vaikea arvata kenen toimesta, sillä aika tiukkasanaisesti sai kollegat kuulla kunniansa Newcombelta. Yleisö tosin sai mieheltä pahoittelunsa, sillä heidän vuokseen soundia tietenkin korjattiin.
Jos oli piikikäs sanoissaan Anton Newcombe urkurille, sai myös kuulla myös lavalle kavunnut sananensa stagedaivaaja, joka roudarin työnnettyä alas tuuppasi viatonta tyttöä yleisössä. Newcombe vaati tiukkasanaisesti kundia pyytämään tytöltä anteeksi tai soitto loppuisi. Kaikki tapahtunut ei tietenkään näkynyt miksauspöydän seudulle, saatika kuulunut. Selväksi tuli kuitenkin, että Newcombe on maineensa veroinen äkkivääränä miehenä. Nykyään Newcombe on jättänyt juomisen ja heroinin, mutta jos haluaa palata miehen sekoiluvuosiin, niin siihen on mainio väylä klassisen DiG! -dokumenttielokuvan kautta, joka löytyy ainakin Youtubesta palasina.
Välillä olin taipua moodiin, että tämähän on parasta kenkientuijottelumusaa livenä ikinä, välillä taas ajatukset lähtivät seilaamaan kun biisit muistuttivat puuduttavasti toisiaan. Mikäli keikka olisi kestänyt tunnin ja vartin, olisin väittänyt nähneeni jotain käsittämätöntä Tavastialla. Keikan lopetus hienoista biiseistä huolimatta alkoi olla uuvuttavan pitkä. Välillä biisit löysivät jamivaihteen ja kestivät minuuttitolkulla sekoittaen niin Hey Judea kuin Sympathy For The Deviliä, mutta ihan varmaa finaalia en välttämättä koskaan nähnyt, sillä annoin periksi, kun muu bändi oli poistunut lavalta. Anton Newcombe jäi säätämään urkujen soundeja yksistään – vika oli löydettävä. Kuuntelin kakofoniaa sellaisen viitisen minuuttia, kunnes poistuin yöhön. Encorea tuskin soitettiin, sillä kerran jo keikan loppupuolella Newcombe väitti bändijäseniä julmiksi, kun halusivat lopetella soittoa, eivätkä antaneet hänen soittaa niin paljon lauluja kuin haluaa. Sellainen nokkamies tämä Anton Newcombe.