Queen + Adam Lambert (UK/US) @ Kaisaniemen puisto, Helsinki 3.6.2016

 

Näyttökuva 2016-6-6 kello 21.03.02Queen, yksi maailman suurista orkestereista, kävi alkuperäisellä kokoonpanollaan vain kerran Suomessa. Kulttuuritalon keikasta on kulunut 41 vuotta ja konserttiin myytiin tuolloin vain 674 lippua. Helteisen perjantain konsertti Kaisaniemen puistossa oli loppuunmyyty. Queenin lisäksi konsertissa esiintyi kolme muuta esiintyjää, joten kyse oli pienimuotoisesta festivaalista. Lämmittelijöistä Suzanne Vega olisi ollut kiinnostava, mutta hänet olen nähnyt pari kertaa muutaman vuoden sisään: https://keikkakeppi.com/2013/10/23/suzanne-vega-us-the-circus-helsinki-22-10-2013/

Säästin kaiken Queenin varaan ja tähtäsin paikalle täsmällisesti ennalta ilmoitetun Queen8soittoajan mukaan. Lähestyessäni Kaisaniemeä rautatieaseman tunnelissa kuulin jo etäistä jytinää. Ensiksi arvelin soundcheckin olevan käynnissä, mutta lähempää kuului jo selkeästi Another One Bites The Dust –biisin alkutahdit. Portilla kuhnailevalta henkilökunnalta sain kuulla, että Queen oli aloittanut tasan kymmeneltä, siis viisitoista minuuttia ennen soittoaikaa. Miksi ihmeessä? Sähköpostiviesti nykytekniikalla lipun ostaneille olisi  ollut kiva. Tästä järjestäjä Park Livelle iso miinus.

Queen on mammutti pitkälti karismaattisen edesmenneen solistinsa Freddie Mercuryn (1946-1991) johdosta, vaikka bändin muodostikin neljä lahjakasta muusikkoa ja eritoten tasavertaista säveltäjää. Heistä basisti John Deacon on jäänyt eläkkeelle, mutta kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor jatkavat hittien esittämistä nyt Idols-tähti Adam Lambertin kanssa. Viime vuosikymmenellä laulumiehen paikalla oli Free ja Bad Company -orkestereiden keulilla häärinyt Paul Rodgers. Freddie Mercuryn saappaat ovat jättimäiset kenenkään täytettäväksi, mutta Adam Lambert tekee sen yllättävän hyvin. Hänessä ei ole Mercuryn yltiöpäistä teatraalisuutta ja lavaliikehdintää, mutta hän taaplaa komeasti tyylillään, ja mikä parasta, pyrkimättä imitoida esikuvaansa.

Queen2

Lähtökohta keikkaan ei ollut paras, koska ensimmäiset viisi biisiä jäi kuulematta. Muutenkin täyteen ahdetussa Kaisaniemen puistossa ei tahtonut löytää sitä parasta virettä, kun katsomisetäisyys jäi kauaksi miksauspöydän taakse. Yritin tihrustaa kaksimetrisen karpaasin takaa screenille. Soundit eivät kuulostaneet myöskään takalinjoille parhaalta mahdolliselta. Ja miksi alueelle saa tulla reppujen kanssa? Onko ärsyttävämpää kuin joutua reppujen töytäisemäksi, kun ohitunkeutuvat tyypit eivät osaa arvioida miten paljon vievät tilaa kulkiessaan koko omaisuus selässä.

Queen6

Queenin settilista oli hyvin pitkälle sama kuin muuallakin Euroopan kiertueella. Ensimmäisenä kokonaisena biisinä kuulin Brian Mayn säveltämän Fat Bottomed Girls, joka nousi illan kohokohdaksi. Samoin Play The Game raikasti biisilistaa. Eikä meininki taantunut kun Killer Queen, tuo varhaisen tuotannon merkkipaalu, rävähti eetteriin. Adam Lambert hoiti pestinsä ansiokkaasti, mutta hän sai viettää aikaa myös backstagella, kun Brian May ja Roger Taylor lauloivat biisit mieheen. Sekä Love of My Life, että These are the Days of My Life olivat tribuutteja Freddie Mercurylle, jonka läsnäolo oli lähes käsin kosketeltavaa arkistomateriaalipotpurissa.

Queen3

Sitten koittikin ne illan käsikirjoituksen tylsimmät hetket, kun ensiksi Roger Taylor otti drum battlessa mittaa omasta pojastaan. Rufus Tiger Taylor pisti kampoihin, mutta tänä iltana taidoista huolimatta sankarin viitta kuului isäpapalle. Tässä oli sentään kyse kahden muusikon dialogista, mutta pian sai vuoronsa myös Brian May, joka nosti itsensä kirjaimellisesti jalustalle, kun hän raapi kitarastaan kryptisiä soundeja hieman liian pitkäksi venyneen soolon aikana. Show oli kuitenkin visuaalisesti näyttävä ja Queen-perinteitä kunnioittava.

Queen7Keikan loppupuoli pureutui niihin isompiin hitteihin. Adam Lambert palasi lauteille ja vetäsi Brian Mayn säveltämän rykäyksen Tie Your Mother Down,jonka jälkeen olikin aika bändin isoimmalle kappaleelle. Bohemian Rhapsody alkoi lupaavasti ja olisi ollut jännittävä seurata miten Adam Lambert selviää yhdestä musiikkihistorian merkkiteoksista vähän samaan tapaan kuin karaokebaareissa on kiintoisaa kuunnella miten tavan tallaaja tulkitsee Frank Sinatraa. Mutta Adam ei saanut laulaa biisiä kokonaan, kun se leikkaantui sinänsä tyylikkäästi vanhaan videomateriaaliin ja Freddie Mercuryn versioon. Siinä sitä katsoimme musiikkivideota ja kuuntelimme äänitallennetta sen sijaan, että olisimme saaneet elää version Adam Lambertin mukana. Varsinaisen setin viimeisenä biisinä kuultiin Roger Taylorin kynäilemä Radio Ga Ga, joka on allekirjoittaneelle Queenin isoin hitti ja nytkin eetteriin kajahti komea veto vaikuttavan valoshown ja videoprojisoinnin saattelemana. Encorena kuultiin loppuunkuluneet We Will Rock You ja We Are The Champions.

Freddie Mercuryn ei tarvinnut kääntyä haudassaan, kun Queen + Adam Lambert soittivat kunnioittavalla ja vilpittömällä otteella Queenin klassikoita. John Deacon voi myös viettää miljooniensa kanssa rauhallisia joutopäiviä. Suurin ilo oli kuitenkin nähdä, että Brian May ja Roger Taylor diggaavat edelleen soittamisesta ja se nautinto heille suotakoon. Mikä palkitsevinta he tarjoavat edelleen elinvoimaista Queenia myös sitä alati janoavalle yleisölle.

Queen1

 

 

Kari Peitsamo @ Semifinal, Helsinki 26.12.2015

Kari Peitsamon legendaarinen joulushow on Semifinalissa vuodesta toiseen toistuva perinne, jonne en ole joulumenoiltani koskaan ehtinyt. Joulupukin tuoma lahjakirja Kari Peitsamo: Rokkari ja saarnamies kannusti liikkeelle. Nyt jos koskaan oli paras hetki tarkistaa onko perinteinen joulushow maineensa veroinen. Saavuin kymmenen minuuttia ennen ilmoitettua alkamisaikaa ja ulko-oven takana riitti jonoa. Hetken pelkäsin, että mahdunko sisään, mutta yhden miehen varassa toiminut lipunmyynti ja narikka vei oman aikansa. Pääsin sisälle pulitettuani pääsylipusta huokeat kahdeksan euroa ja narikasta kolme euroa.

Kari Peitsamo astui lavalle vartin ilmoitettua myöhässä klo 21.45. Tavaramerkiksi noussut liina kiersi miehen päätä, jonka alta harmaantunet hiukset kertoivat, että omintakeista matkaa on takana lähes 40 vuotta. Kari Peitsamo on suomalaisen rokkiskenen pisin vitsi, joka on otettava vakavasti. Hän parodisoi koko rokin historiaa oman persoonansa kautta. Siksi ujosta Nokian takametsien pojasta on kasvanut yksi viihdyttävimmistä suomirokin koomikoista. Hän on lonely rider, joka ei ole koskaan istunut mihinkään muottiin, ei suomirokkiin, ei punkkiin, uuteen aaltoon, ei mihinkään. Kari Peitsamo on musiikillisesti yhden hitin mies ja siten ehkä yhdentekevä, mutta sanoituksellisesti satojen pelkistettyjen oivallusten taituri. Absurdius tai ehkä kosmisuus on sana, joka parhaiten kuvaa miehen aforistisia lyriikoita. FullSizeRender-1

Perinteinen joulushow alkoi maailman myydyimmällä laululla White Christmas, mutta siihen joulumusiikki sitten jäikin. Hitusen yli tunnin kestäneessä setissä kuultiin kattavasti Peitsamon tuotantoa, josta ihailtavan suuri osa osui miehen siniselle kaudelle eli vuosille 1977-1979. Peitsamon mukaan se toinen musta kausi alkoi vuonna 1980 ja jatkuu edelleen. Keikka oli vuorovaikutuksen juhlaa. Vastaavaa toivekonserttia en ole aiemmin päässyt näkemään. Peitsamo oli yleisön vastaanotosta mielissään ja jutusteli asiaan perehtyneen fanijoukon kanssa välittömästi. Intiimi tunnelma pisti Peitsamon toteamaan pariin kertaan, että kotiin ei ole syytä lähteä keikan jälkeen lepäämään, vaan nyt vedetään perseet.

Kakkosbiisinä kuultu muutaman vuoden takainen Kuulehan –biisi osui napakasti ensimmäiseen talvikeliin, jonka Tapaninpäivä vihdoin meille toi tänne Etelä-Suomeen. Kari muistutti talvirenkaiden tärkeydestä. Takametsä piti pintansa vielä tuoreimmassa aineistossa, mutta sen jälkeen laskeuduttiinkin varhaisen materiaalin pariin. Vedestä nousee kasvi hoilattiin yhteislauluna. Fanaattinen yleisö osasi sanat ja se helpotti Peitsamoa kaivamaan aarteita arkiston perukoilta. Itse en ole Peitsamon fani, mutta aina olen helsinkiläistynyttä Nokian miestä arvostanut. Tätä ennen olen nähnyt miehen vain pari kertaa livenä ja yhtään albumia en ole koskaan kuunnellut kokonaan läpi. Peitsamo heitti tunnin setissä reilut kaksikymmentä biisiä, joita kuunteli huulet korvissa. Enpä muista nauraneeni näin paljon kenenkään keikalla. Hirtehisimmät hetket tarjosivat Ice Hockey For You ja Porno With Whiskey. Kari Peitsamo on eittämättä intellektuelli, joka katsoo maailmaa omintakeisten aurinkolasiensa takaa. Jatkuvasti yllättävä Peitsamo on toiminut haudankaivajana, tunnustautunut kommunistiksi ja pari vuotta sitten aloittanut teologian opinnot. Musiikki on välillä jäänyt, mutta ei koskaan loppunut.FullSizeRender-2

Kari Peitsamo synnyttää taiteensa populaarikulttuurin uudelleen vääntäjänä, jonka esikuvat ovat selkeitä. Creedence Clearwater Revival on läsnä aina kuten myös The Beatles, joista John Lennon on eittämättä miehen suurin esikuva. Idolit saavat Peitsamon käsittelyssä aina hienon kohtelun. Peitsamo on tribuuttien mestari. J.J. Calen Cocaine-väännös Ilpo on hatunnosto taksikuskeille. Mustanaamio kumartaa sarjakuvasankarille yhtä lailla kuin Peer Günt ei saa lopettaa kouvolalaiselle legendalle tai Sibeliuksen musiikkipallo 150 vuotta sitten syntyneelle Suomen Beethovenille.

Kari Peitsamon settilistat eivät ole tuttuja eikä niitä pahemmin löydä netistä. Ymmärtäähän sen, jos järjettömästä biisimassasta poimii esitettäväksi biisejä, on vaihtelu hurjaa. Perinteinen joulushow antoi mahdollisuuden kirjata biisit talteen, koska Kari alusti joka ainoan kappaleen. Keikka päättyi Frank Sinatran My Way-klassikkoon, sillä Peitsamo on vihdoin kasvanut kappaleen mittaiseksi. Biisiin sisältyi myös lainaus Peitsamon ainoasta hitistä Kauppaopiston naiset. Ennen kuin Karin oli aika vetää ne luvatut perseet, hän heitti vielä encoreksi hersyvän Koira –kappaleen. Keikka päättyi hurmiollisesti ja yhteenvetona voisi todeta, että Kari Peitsamo, jos kuka, tekee parhaat lastenlaulut aikuisille. Hän on suomirokin naivisti numero yksi.FullSizeRender.jpg

Settilista:

White Christmas

Kuulehan

Takametsä

Vedestä nousee kasvi

Tuhatkaunon tapaus

Blub Blump molskis

Mustanaamio

Kari vanhana

Oliivinvihreä Dodge Dart vm. -75

Ice Hockey For You

Sibeliuksen musiikkipallo

Perseitä, Perseitä, Perseitä

Puoliksi palanut pikkusikari

Setä Ben ja hänen syntetisaattorinsa: Minut lukittiin vahingossa galleriaan

Mekaaninen susi

Peer Günt ei saa lopettaa

Porno With Whiskey

Checkin’ and bowlin’

Funky shit

Ilpo

Lennon elää

Hello kottarainen

My way (sis. Kauppaopiston naiset)

Encore

Koira

 

 

The Cult (UK), Primal Scream (UK) @ Hollywood Palladium, Los Angeles, CA 20.11.2015

 

FullSizeRender-2Hyppäsin Newport Beachilta autokyytiin ja posotimme 50 mailia pohjoiseen kohti Los Angelesia. Isossa maailmassa matka ei ole mitään, mutta Etelä-Kalifornian ruuhkissa se voi tuntua loputtomalta via dolorosalta. Varasin matkaan aikaa reilu kolme tuntia ja sen siihen sain lähes kulutettua. Tuskaiseksi kokemuksen teki kusihätä. Kuusikaistaiselta ruuhkassa jumittavalta moottoritieltä on turha haaveilla poikkeavansa pois. Eikä käyrää ohimolla laskenut se, että kaveri joutuu odottamaan kohteessa meikäläistä toista tuntia.

Jonotus Palladiumiin sujui nopeasti eikä ovella tarkistettu henkilöllisyyttä tai tehty turvatarkastusta kuten monissa aiemmissa Amerikassa käydyissä konserteissa. Tiketin tsekkaus riitti. Olin ostanut lipun jo Suomesta käsin 60 euron hintaan. Kävin melkoisilla kierroksilla ja ajattelin palkita itseni oluella, josta sain pulittaa 14 dollaria. Taalan kurssi on euroon nähden tällä hetkellä korkea, mutta lähtöhinnat olivat huurteisellekin tuplahinta verrattuna kotimaiseen hintatasoon.

FullSizeRender-1Primal Scream oli illan ensimmäinen artisti. Bändiä odotellessa ehti tutkailla ympäristöä ja paikalle saapunutta jengiä. Huvittavaa oli havaita siivooja, joka luuttusi lattiaa yleisön seassa. Järjestysmiehet pitivät kulkuväylät tiukasti auki, mikä auttoi vaihtamaan paikkaa keikan aikana vaivattomasti. Perjantai-ilta näytti yleisöstä myös aggressiivisemman puolen. Aivan vieressäni kaljatuopit läikkyivät kun pari körilästä ottivat toisistaan mittaa. Enkä voinut välttyä pössyn tuoksusta, vaikka sali oli täysin savuton. Hollywoodissa siis kaikki ennallaan.

Primal Scream aloitti osuutensa hieman yli kello 20 parin vuoden takaisella 2013 -biisillä, joka löytyy bändin tuoreimmalta More Light -albumilta. Levyllä biisi rasittaa, mutta livenä se toimi aloittajan roolissa kivasti. 33 vuotta toiminnassa ollut skottibändi on ollut britti-indiepiireissä yksi merkittävimmistä yhtyeistä. Primal Screamilla on mittava ura, jonka kirkkaimmat hetket osuivat 1990-luvulle. Bändi on tuotannossaan monipuolinen ja onnistunut niin tiukoissa konebiiteissä kuin The Rolling Stones -henkisissä pastisseissa, joita edusti kakkosena kuultu Jailbird, poiminta albumilta Give Out but Don’t Give Up (1994). Ilahduttavaa oli kuulla useampi raita bändin industriaalisimmalta ja ehkä eheimmältä albumilta XTRMNTR (2000). Accelerator, Kill All Hippies, Shoot Speed/Kill Light ja etenkin Swastika Eyes virittivät Palladiumin kiihkeään tunnelmaan.

FullSizeRender-7Bobby Gillespie on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta kitaristi Andrew Innes on ollut mukana kaikki aktiiviset vuodet kuten myös lähes yhtä kauan kosketinsoittajana toiminut Martin Duffy. Muu jäsenistö on vaihtunut tiuhaan vuosien varrella. Rumpali Darren Mooney on istunut rumpujen takana vuodesta 1997 ja bändin tuorein jäsen on basisti Simone Butler. Vain Bobby Gillespie onnistuu lavaesiintymisellään nousemaan esiin, kun muut jäsenet vaikuttavat kankeilta rivimuusikoilta. Gillespien honkkeli olemus ei kuitenkaan onnistunut tarjoamaan riittävästi karismaa, mikä olisi räjäyttänyt Palladium ilmiliekkeihin.

FullSizeRender-4Primal Screamin rooli lämmittelijänä ei antanut bändille sen ansaitsemaa arvoa. Loppusuora alkoi raikkaalla valinnalla I’m Losing More Than I’ll Ever Have Play. Sitä seurasi hittiputki, joka starttasi läpimurtohitillä Loaded ja jatkui Country Girl, Movin’ On Up ja Rocks – klassikoilla. Primal Scream veti kuitenkin komean keikan, mutta ihan hurmosta se ei tavoittanut, koska yleisö oli tullut katsomaan enemmän illan pääesiintyjää.

Itsekin latasin odotukseni The Cultin keikkaan, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Brittitaustainen The Cult on samaa ikäluokkaa Primal Screamin kanssa, mutta Ian Astburyn ja Billy Duffyn luotsaama bändi saavutti kultakautensa jo 1980-luvulla. Sen jälkeen orkesteri on kulkenut vanhojen hittiensä varassa, koska uusi materiaali on ollut ponnetonta. Vuoden vaihteen jälkeen julkaistavan uutukaisen Hidden City (2016) ensisingle Dark Energy vaikuttaa lupaavalta. Ian Astbury asuu tätä nykyä Los Angelesissa, joten bändi nousi ikään kuin kotiyleisön eteen.

FullSizeRender-6Bändi asteli lavalle Horse Nationin tahdissa, mutta komea Rain käynnisti varsinaisen keikan. Hyvin homma nytkähti liikkeelle, mutta ajoittain oli havaittavissa pientä yskintää. Billy Duffy hoiti kitaroinnin rutinoituneesti ja Ian Astbury meuhkasi teennäisellä uholla. Valitettavasti hänen kiihkeä äänensä on vuosien saatossa menettänyt parhaan teränsä. Klassisen Love –albumin (1985) biisit toimivat moitteettomasti ja Nirvana jatkoi Rainin kastelemaa tietä. The Cultin astetta tiukempi rock oli yleisön mieleen, mutta itselle 1980-luvun jälkeen sävelletty tuotanto on paikoin puuduttavaa hard rockia. Hienoja hetkiä riitti kuitenkin sen verran, että ulos lähdin tyytyväisenä. Lil’ Devil, Wild Flower tarjoavat maailman luokan riffejä, joiden esikuvat löytyvät AC/DC:n suunnalta, mutta ovat The Cultin käsissä jalostuneet persoonallisiksi voimakappaleiksi. Uudemmasta materiaalista Honey From A Knife esiintyi edukseen. Keikka huipentui bändin kovimpiin hitteihin Fire Woman ja She Sells Sanctuary, jolloin Palladiumin parketti tärähteli kuin maanjäristyksestä yleisön takoessa nyrkkiä ilmaan.

FullSizeRender-8Illan pääesiintyjä palasi vielä kahden kappaleen verran lavalle. Ensimmäisenä kuultiin The Phoenix, jonka aikana lauteille kapusi vieraana Alice in Chainsista tuttu Jerry Cantrell. Toisena encorena kuultu Love Removal Machine sai tuekseen itse alkuperäisen Sex Pistols kitaristin Steve Jonesin, joka hänkin majailee Los Angelesissa. Paikallinen tuttava kertoikin minulle, että hyvin tavallista, että Losissa lavalla saattaa piipahtaa artistia kovempia vierailijoita. Enpä olisi uskonut tässä elämässä näkeväni Steve Jonesia, mutta joskus onni on puolellani.

Palladium vetää vajaa neljätuhatta ihmistä ja perjantai-iltana se ei ollut aivan loppuunmyyty, mutta lähes täynnä. Jengi purkautui ulos nopeasti ja kyyti takaisin majapaikkaan sujui reilusti alle tunnissa. Yksi klassinen rokkiluola on nyt bongattu kahdella kovalla kestosuosikilla. Legendaarisia klubeja Los Angelesissa riittää vielä useita ja jos sinne vielä tie vie, niin esteiden on oltava suuria, etten niitä ottaisi haltuun.FullSizeRender-3

The Cult Setlist:

Horse Nation

Rain

Nirvana

Lucifer

Lil’ Devil

Dark Energy

The Witch

Honey From A Knife

Gone

Wild Flower

Wonderland

Sweet Soul Sister

Fire Woman

She Sells Sanctuary

Encore:

The Phoenix

Love Removal Machine

 

Primal Scream setlist

2013

Jailbird

Accelerator

Kill All Hippies

Shoot Speed/Kill Light

(I’m Gonna) Cry Myself Blind

Swastika Eyes

I’m Losin More Than I’ll Ever Have Play

Loaded

Country Girl

Movin’ On Up

Rocks

 

The Potatoes @ Bar Oravanhäntä, Espoo 6.12.2014

Tapiolan Oravannahkatorilla vanhan liikekeskuksen toisessa kerroksessa sijaitsee pieni pubi nimeltä Oravanhäntä. Sellainen pesä, jonne ei ensimmäisenä kuvittelisi elävän musiikin lyöntiä vaan paremminkin kaljaveikkojen sammaltamista. Ulkokuori voi pettää, sillä sammalhuoneessa vietettiin pikkujoulua harvinaista herkkua tarjoten. Tapiolalaisjuuret omaava The Potatoes pitää kiinni perinteistään ja soittaa säännöllisesti kerran vuodessa kotikulmillaan.

Oravanhäntä ei ole räkälä, vaikka nuhjuinen ulkomuoto sellaisesta antaa vihiä. Baarissa on ystävällinen henkilökunta, kohtuullinen valikoima oluita, biljardipöytä, erinomainen jukebox ja ylipäätään välitön tunnelma. Normaalisti Oravanhäntä kerää väkeä vain muutaman kourallisen, mutta itsenäisyyspäivän iltamat vetivät keinuvan kehtolinnan täpötäyteen.

The Potatoes on pitkän linjan instrumentaalirock-orkesteri, joka on ollut kasassa 1980-luvulta lähtien. Muusikoiden piireissä bändi on saavuttanut arvostusta, mutta suuren yleisön tietoisuuteen potut eivät ole päässeet. The Potatoes on julkaissut yhden ep-levyn ja kaksi pitkäsoittoa, joista tuorein Round the World on vuodelta 2003. Satunnaisesta keikkailusta huolimatta bändi on edelleen kasassa täysin alkuperäisessä kokoonpanossa. Nelimiehinen poppoo koostuu Kitaristi Mikko Lankisesta, kosketinsoittaja Antti ”Äpryk” Ahvenaisesta, rumpali Jari ”Hirkka” Hirvosesta ja basisti Kimmo Lehtolasta. Bändin groovea hippamusiikkia voi verrata Booker T & MG’s kaltaisen urkusouliin, jossa on kuitenkin vahva rooli Mikko Lankisen täsmällisellä kitaroinnilla. Ihan Laika & The Cosmonautsin rautalankameininkiä pottujen soitossa ole, muttei ei siitäkään kauaksi jäädä, sillä Lankinen on herkistellyt kitaransa kanssa myös Laikan legendaarisessa kokoonpanossa. Suurelle yleisölle Lankisen soitto on kuitenkin tuttua J. Karjalaisen hiteistä.

Potut1 Potut3Keikka alkoi vartin yli kymmenen ja pottukattila alkoi porista vengaavasti heti ensi iskusta. Shown aloitti lennokkaasti One Mint Julep ja kaikkiaan keikkasetti sisälsi 15 biisiä, joista suurin osa on omatuotantoista. Sekaan mahtui muutama cover, joista George Harrisonin Beatles-sävellys Something kuultiin keikan puolivälissä, varsinaisen setin päätti Booker T & MG’s cover Melting Pot ja Frank Sinatran The Strangers in the Night –ikivihreästä soitettiin veikeä versio encorena. Oma tuotanto ei kuitenkaan kalpene klassikoiden rinnalla. Ahvenaisen urut suoltavat messevää melodiakulkua ja Lankinen on velho kitaristiksi, mutta rytmiryhmää ei pidä lainkaan väheksyä, sillä Lehtolan ja Hirvosen terävästä soitosta ei huomaa, että äijät paiskivat päivätöikseen aivan muuta kuin musisointia. Pottujen soitosta paistoi varmuus ja vetreys, vaikka keikat ovat harvassa. Soitannasta paljastui myös leikkisyyttä, joka kelpasi joraavalle yleisölle. Sen verran väkeä oli, ettei pitkäkään jätkä tahtonut kunnolla nähdä bändiä, mutta eipä baarissa ollut erityistä esiintymislavaa, vaan kundit olivat ahtautuneet baarin nurkaan. Pottuja ei oltu tultu katsomaan pelkästään tapiolalaisten voimin, vaan yhtyeen ystäviä oli saapunut kauempaakin. The Potatoesin keikka oli ilmainen, mutta uskon, että tapiolalainen keskiluokka olisi ollut valmis vaikka maksamaan sisäänpääsystä. Todennäköisesti bändin kulut korvattiin komeasti oluen myynnillä, jota taisi mennä tynnyreittäin. Sen verran pottuyleisö oli muuseissa.

Oravanhännän kaltaisissa pikkubaareissa on hyvänä puolena se, että kunnon takahuonetta ei ole. Näin muusikot saapuvat  kapakan puolelle jäähdyttelemään ja silloin on helppo mennä juttusille. Vaihdoin muutaman sanan sekä Lankisen että rumpali Hirkan kanssa ja kannatti, sillä toinen löi käteen settilistan ja toinen cd-levyn. Biisilistasta paljastui mielenkiintoinen seikka, että tilanteen mukaan bändi soittaisi ylimääräisinä kappaleina peräti yhdeksän biisiä. Nyt encore jäi yhteen ainokaiseen kappaleeseen. Liekö bändin näkökulmasta yleisön meininki ollut vähemmän intomielistä? Yleisöstä katsottuna bändin groovy soitanta ei tehnyt ähkyksi ja muutama extrastyge olisi varmasti vielä maistunut. Joka tapauksessa herkullinen keikka Tapiolan lähiöbaarissa. The Potatoes tuli nähtyä vihdoinkin ja siitä olikin hyvä lähteä Oravanhännästä torkkumaan unien kultalaan.

The Potatoes -settilista:

1.One Mint Julep 2. Califronia Rag 3. Windy 4. Music to Watch Girls By 5. Hagalund 6. Groover 7. Down in the Dumps 8. Fadeaway 9. Something 10. Bounce 11. Wham 12. Can’t Be Still 13. Count Me 14. Get Out 15. Melting Pot + encore: The Strangers in the Night

Kuvat: Jokke Kirmonen

Robbie Williams (UK) @ Hartwall Areena, Helsinki, 19.5.2014

Robbie Williamsista on kasvanut isäntämies, jos hän vielä 20 vuotta sitten oli poikabändi Take Thatin keskeinen vaikuttaja ja tässä välissä seilannut pophulttion ja viihdetaiteilijan välimaastossa. Allekirjoittaneelle Robbie on ollut hahmo lehtien otsikoissa, hänen musiikkiinsa en ole perehtynyt mitä nyt muutamaa radiohittiä en ole voinut olla ohittamatta. Odotukset illasta olivat siis olemattomat, mutta mielenkiintoa riitti, sillä Britannian wanna-be-estradikuningas oli myynyt kaksi iltaa peräkkäin areenan täyteen. Miehellä riittää siis ystäviä Suomessa. Enemmistä faneista on naispuoleista väkeä ja sen kuuli haltioituneista huudoista heti kun Robbie asteli yleisön eteen.

Ensimmäinen kerta, kun sain kutsun aitioon. Enpä olisi itse lippua tapahtumaan ostanutkaan, joten otin tilaisuuden vastaan ilolla. Aitio sijaitsi samalla tasalla kuin lava ja keskellä takakaarretta. Etäiset näkymät olivat hyvät, mutta saundit eivät areenan toiselle laidalle kuuluneet kummoisesti. Tämä hieman harmillista, sillä bändi oli Swing Both Ways -albumin varaan rakennetun kiertueen hengen mukaisesti iso. Lähinnä torvet pärisivät päällimmäisinä ja Robbien ääni jäi vaisuksi ei pelkästään akustiikan, vaan myös vertailun vuoksi. Jos mies laulaa Dean Martinin, Frank Sinatran ja muiden viihdegurujen tunnetuksi tekemiä klassikkobiisejä, niin välimatkaa on vielä rutkasti. Toki Robbiella on aikaa vielä kypsytellä ääntään ja tulkintatapaansa, sillä mies on vasta 40-vuotias. Williams on kuitenkin karismaattinen ja välispiikkeineen varma viihdyttäjä. Swing-kiertue myy hyvin, mutta kyllä artisti on vahvimmillaan laulajana pop-biiseissään kuten jättihitti Angelsissa, joka kuultiin vasta keikan lopussa. Sitä ennen saatiin kuulla väkisin yhteen hitsattu potpuri muista pophiteistä. Muuten anti oli swingaavaa nostalgiaa alusta alkaen. Keikan päätti tuore biisi Sensational.kuva

Avauskappale Shine My Shoes aloitti setin raikkaasti ja jäikin illan yhtenä parhaimpana vetona mieleen. Se onkin tuoretta tavaraa, jossa Robbie on ollut mukana sanoittamassa. Puttin’ On the Ritz, joka on yksi musiikkihistorian tarttuvimpia, mutta myös  kuluneimpia klassikoita, iski yleisöön kuin häkä. Cab Callowayn ikivihreä Minnie the Moocher jatkoi samaa rataa. Yhtä kovaa menneiden estradiviihteen riemullista settiä kuultiin aina New York, New Yorkiin saakka, joka tuntui laimealta yliukko Sinatran versioon verrattuna. Siitäkin olen kuullut paremman tulkinnan jossain karaokebaarissa. Biisilista oli takuuvarmaa, mutta yllätyselementit puuttuivat. Kaikkiaan kaksituntiseen iltaan mahtui 22 kappaletta sekä liuta potpureihin kyhättyjä biisejä. Konsertti oli kaksiosainen. Finlandia-talon ja Kulttuuritalon iltoihin väliaika on itsestäänselvyys, mutta en muista milloin areaanalla olisi ollut tätä ennen intermission. Lienee osa Williamsin kiertueen ohjelmaa, mutta hallin käytävien kioskimyynti ei pane moista vastaan. Parasta ja yllättävintä keikassa oli sen visuaalinen lumoavuus. Lavasteet ja huikeat projisoinnit tekivät Williamsin lavakarisman ohella esityksestä todellisen showbusineksen huipputuotteen. Vaihtuvat teemat, tanssijat ja pukuloisto pitivät mielenkiinnon hereillä, mutta näitäkin ihmeitä olisi mukavampi ollut seurata pienemmässä kabareemiljöössä.Robbie

Ilta areenassa oli viihdyttävä, mutta musiikillisesti lievä pettymys. Olisin mieluummin seurannut Robbie Williamsin puhtaan pop-keikan. Yleensä keikoilta lähtiessä toivoo, että musiikillinen elämys olisi se elementti, joka jäisi takataskuun eikä tiketti, mutta eipä silti valittamista tästä kokemuksesta, jos seura aitiossa tarjoiluineen on mieleen painuvaa. Robbie Williams ei ole tulkitsijana ylivertainen, mutta esiintyjänä hän on  jopa stand-up -koomikon taitoihin vahvalla itseironialla ulottuva ammattilainen. Koko keikka tuntui kovin käsikirjoitetulta ja aitoa Robbieta ei tavoitettu kuin hetkessä, kun hän puhui vastasyntyneen lapsensa ikävästä. Taitaa Robbie olla rauhoittunut niistä uutisista mitä olen hänestä vain vuosien saatossa lukenut. Williams on kansainvälisen poptaivaan laskeva tähti, mutta kaari on kovin loiva, jos katsoo suomalaisen yleisön vastaanottoa.

Eric Clapton (UK) @ Budokan, Tokyo, Japan 20.02.2014

Tokion Nippon Budokan on legendaarinen konserttipaikka. Siellä on tallennettu useita live-taltiointeja kuten Cheap Thrickin ylistetty Cheap Thrick at Budokan (1978), Bob Dylanin parjattu Bob Dylan at Budokan (1979), Eric Claptonin tykätty Just One Night (1980) sekä kauhukeiju Ozzy Osbournen Live at Budokan (2002). Budokan ei alunperin pystytetty rockin riemua varten, vaan vuoden 1964 olympialaisten judoareenaksi. Kaksikymmentä tuhatta katsojaa vetävällä areenalla on varmasti ilo katsoa budolajien mittelöä, mutta jestas, se on myös uljas rock-pyhättö. EC3 Puhdasta sattumaa, että Eric Clapton osui Tokioon samaan aikaan. Huomasin mestarin soittavan kaupungissa pari päivää ennen reissua, mutta Suomesta käsin en onnistunut saamaan lippuja. Pelko loppuunmyydystä konsertista oli realistinen, vaikka Clapton oli varannut Budokanin useammalle illalle. Tästä huolimatta en antanut periksi. Jos yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä blueskepittäjistä on kaupungissa ja soittaa vielä Budokanissa, se nyt vaan olisi tyhmää jättää tilaisuus väliin.  Nimittäin tuo edellämainittu Cheap Trick -platta on jäytänyt mieleen haaveen, että Budokan on joskus koettava. Eric Claptonia olen seurannut jannusta saakka, mutta mikään ukko ylijumala mies ei ole koskaan ollut allekirjoittaneelle. The Yardbirds ja Cream ovat ansainneet paikkansa rockin hall of famessa, mutta Blind Faith ja etenkin Derek and The Dominos ovat olleet Claptonin uralla myös huippuhetkiä. Ei Eric Claptonin soolourakaan ole pettänyt, hän on saanut ihan itsenäänkin paikan hall of famessa. Kolminkertaiseen kreditointiin ei ole kukaan muu artisti yltänyt koskaan. Näistä meriiteistä huolimatta Clapton on lykkinyt vähän yllätyksettömän konttoribluesin latuja. Reilu kaksikymmentä vuotta sitten Claptonin Unplugged -albumi (1992) oli akustisena irtiotto virkamiesbluesrockista, mutta megasuosion saavuttanut Tears in Heaven sai raikkaudesta ja traagisesta taustastaan  huolimatta ottamaan pari askelta taakse. Sen jälkeen en ole paljon intoillut Claptonin projekteista. Näin ollen en ole myöskään koskaan ollut kovin kiinnostunut näkemään miestä elävänä. Kunnes koitti mahdollisuus nähdä hänet Tokiossa. Saavuttuani hotelliin aloin ensimmäisenä tutkia miten saada tiketti Claptonin keikalle. Netin kautta tiketin etsintä ei tuottanut tulosta toivomassani aikataulussa, vaikka jälkeenpäin selvisi, että olisin saanut lipun yksityisen jannun pitämän japanconcerttickets.com kautta, minne jätin viestiä. Seuraavana ryntäsin hotellin respaan kysymään jeesiä miten päästä Budokaniin kätevimmin. Viimeinen vaihtoehto oli lähteä ovelle tsekkaamaan lippuja. Matka Budokaniin kolmen metrovaihdon kanssa kesti tuskaisen kauan ja myöhästyminen oli mahdollista klo 19 alkavaksi merkitystä konsertista. Olin lukenut, että Japanissa keikat alkavat varsin jämptisti. Lopulta nousin maanpinnalle 18.55 ja aloin tähyämään missä suunnassa Budokan seisoo. Suurkaupungissa on helppo lähteä aivan väärään suuntaan varsinkin pimeässä. Tutka päälle ja läheisen puiston keskeltä Budokan pilkotti japanilaisine harjakattoineen. Käveltyäni 100m huomasin naisen myymässä kotiin sairastamaan jääneen miehensä lippua. Toisen onnettomuus oli toisen onni. Maksoin 12.000 jenin tiketistä 10.000 jeniä, joka on aika tarkkaan 75 euroa. kuva-6Budokanin edustalle valui väkeä ja järjestysmiehet jakoivat ohjeita megafonien kautta. En ymmärtänyt mitään katkeamattomasta pölinästä, mutta tunnelma oli kihelmöivä. Sisään pääsy sujui ilman turvatarkastuksia joutuisasti. Lipunrepijä tenttasi vain kuskaanko mukanani kameraa. En tietenkään, mutta voi tätä nykyaikaa, kun kaikilla on taskuissaan kännykkäkamerat. Sisään päästyäni ensimmäisenä hämmästelin 50-vuotiaan areenan hohkaamaa ajan patinaa, vaikka joka paikka oli tip top-kunnossa kuten muuallakin Tokiossa.  Permanto oli tatamin päällä eikä jääkiekkokaukalon mihin ollaan totuttu. Siis jonkin verran pienempi lattia, ja sekös teki areenasta poikkeuksellisen intiimin tuntuisen, vaikka väkeä riitti loppuunmyydyn areenan täydeltä. Istumapaikkaa ei tahtonut heti löytyä, kun tikettikin oli kirjailtu informaatio japanilaisella merkistöllä. Onneksi avulias kansa ei jätä muukalaista pulaan. Viisi yli seiskan istuin paikallani, tutkailin tummatukkaista yleisöä ja keskelle kattoa värkättyä jättilippua, jossa verenpunainen aurinko teki nousua valkoisesta taustasta. Clapton kunniotti japanilaista täsmällisyyttä ja aloitti keikkansa kello 19.11 Pretending -biisillä, joka on mukiinmenevää aikuisrockia Journeyman -albumilta (1989). Keikka lähti rullaamaan mutkattomasti, vaikka Claptonin laulu ei tahtonut ihan alkuun osua mikrofoniin. Ensi kuussa 69-vuotta täyttävältä kitaralegendalta ei kestänyt kauan, että laulukin alkoi kuulua. Lava oli koruton. Claptonin jalkojen alle oli levitetty ainoastaan itämainen matto, kun muun somistuksen hoitivat valot. Claptonin bändissä oli hänen lisäkseen viisi henkeä, joista kukin oli pukeutunut kuin arkimenoihinsa. Claptonin sinisen farkkupaidan päällä sentään lepäsi tumma liivi. Ulkomuoto oli toisisijaista. Puheenvuoro oli musiikilla. Claptonin taustalla soitti pianoa ja koskettimia Chris Stainton, joka on pitkän linjan arvostettu sessiomuusikko. Stainton on tehnyt duunia myös The Whon ja Brian Ferryn kanssa. Mies on Claptonin lisäksi ainoa nykykokoonpanosta, joka soitti Budokanin lauteilla Just One Night -levylle päätyneessä konsertissa. Vaikka Claptonin kitarointi otti joka biisissä pääosan, sai Stainton vetää myös monta iloluontoista pianosooloa.IMG_3790 Kakkosbiisinä lähti bluesstandardi Key to the Highway, jonka Clapton on levyttänyt bluesin kartanonherra B.B. Kingin kera, mutta alunperin Derek and the Dominos kanssa. Klassikon perään tuli toinenkin armopala mestarillista Dominosien Layla and Other Assorted Love Songs -albumilta (1971), kun illan ilahduttavimpia hetkiä tarjonnut Tell the Truth tärähti Budokanin ilmatilaan. Dominos-ajoilta kuultiin vielä akustisena Bessie Smithin tunnetuksi tekemä masennusmessu Nobody Knows You When You’re Down and Out sekä se tunnetuin helmi Layla, josta Clapton irroitteli unplugged-sovituksen. Voi kun olisivatkin soittanut sen originaalin sähköisen version. Layla on harvoja biisejä joka on noussut hittilistoille sekä sähköisenä että akustisena. Kun Eric Clapton ottaa tutun takakenon, kevyen haara-asennon, nostaa leukansa pystyyn ja sulkee silmänsä, tietää mitä on tulossa. Silloin miehen sormet nousevat pääosiin ja liikkuvat Stratocasterin varressa herkästi mutta hallitusti. Ja niiissä biiseissä missä mies ei itse laula, on ikämiehen sormipeli edelleen ilmiömäistä. Näin tapahtui esimerkiksi harvinaisen Honest Man kappaleen aikana, jonka lauluosuuden nappasi bändin urkuri Paul Carrack, joka varsinainen kultakurkku onkin. Mies on tehnyt soolouraa, soittanut Roxy Musicissa, laulanut Squeezen Tempted -hitin, mutta ollut pidetty kumppani monien mestareiden kuten Elton Johnin ja Ringo Starrin projekteissa. Carrack lauloi kaikkiaan kolme viisua illan setistä ja antoi Claptonin äänihuulten huilia. Toinen Carrackin vetämä biisi oli hänen oman Ace bändinsä How Long. Ainokaisena encorena vetäisty Joe Cockerin ja pianisti Chris Staintonin kyhäämä High Time We Went kuultiin Carrackin tulkintana ennen valtaisat aplodit saaneita kimppakumarruksia. kuva-4Tokiolaiset elävät vahvasti mukana keikan käänteissä ja heti kun kuulevat tuttuja alkusointuja, kiljahteleavat ja taputtavat kiivaasti. Näin tapahtui lavallesaapumisen jälkeen ensimmäisen kerran Wonderful Tonight -klassikossa. Samaa ilakointia kuultiin JJ Cale -covereiden After Midnightin ja varsinaisen setin päättäneen Cocainen aikana, jossa jengi jorasi antaumuksella. Muuten biisivalikoima koostui Robert Johnsonin, Bo Diddleyn ja Muddy Watersin bluesstandardeista, jotka Clapton yhtyeineen esittää taitavasti, mutta paikoin itseään toistavasti. Voi kun settilistaan olisi mahtunut joku Yardbirds tai Cream -klassikko sekaan, olisi soppa ollut maukkaampi. Eric Clapton soitti 1h 50 min aikana kaikkiaan 18 biisiä. Show’ssa edettiin musiikin ehdoilla. Clapton muisti  muutamaan otteeseen sanoa thank you, mutta muuta lätinää oli turha toivoa, vaikka yleisöstä kovaäänisesti vaadittiin: say something. Pelkistetyn lava-asetelman laidoilla levittäytyivät screenit, joista kauempana istuneenkin oli ilo seurata vanhojen herrojen soitantaa. Etenkin rumpali Steve Gaddin raskaalta näyttänyt soitto kuulosti rennon ilmavalta. Mies on hakannut kannuja ties kenenkä kanssa aina Frank Sinatrasta Kate Bushiin saakka. Ei ole rytmiryhmän toisen puoliskon basisti Nathan Eastin CV myöskään yhtään heikompi, ansiolistalta löytyy Michael Jacksonia ja Phil Collinsia. Claptonin takalinjoille oli kasattu maailmanluokan soittajapoikia ja kun taustalla lauloivat vielä sielukkaat mimmit Michelle John ja Sharon White, niin ei voi kuin onnitella japanilaisia, jotka olivat saaneet oman pikkukiertueen juhlistamaan Claptonin 40-vuotista konserttitaivalta nousevan auringon maassa.