Ebbot Lundberg & The Indigo Children (SWE), Mikko Joensuu (FIN) @ Korjaamo, Helsinki, 20.1.2017

Korjaamon perjantai-ilta tarjosi kaksi kovaa artistia. Mikko Joensuu aloitti illan yksin. Väkeä oli yllättävän vähän paikalla vielä viikonloppua vasten. Arvelin tuvan täyttyvän viimeistään pääesiintyjä Ebbot Lundbergin noustessa lavalle. Jengiä valui myöhemmin lisää, mutta yllättävän väljäksi paikka jäi. Harmillista, sillä molemmat artistit ovat armoitettua valioluokkaa.fullsizerender-2

Mikko Joensuu julkaisi hartaasti kypsyteltyä musiikkia viime vuonna, kun Amen trilogian kaksi ensimmäistä osaa näkivät päivänvalon. Nuo albumit olivat viime vuoden parhaimmistoa ja siksipä odotukset Joensuun esityksestä olivat suuret. Nuutuneen näköinen Mikko Joensuu aloitti illan akustisen kitaran ääressä, mutta lopetti kappaleen yhtäkkiä. Hän sanoi, että kädet tärisevät liikaa, eikä pysty soittamaan. Mikko perusteli keskeytyksen ihailtavan suorasukaisesti: ”Koska mä voin”. Mikko selitti epävakauttaan huonosti nukutulla yöllä. Mies siirtyi sähköpianon ääreen ja soitti Amen 2:lta komean Drop Me Down. Levyltä tuttu mahtipontinen sovitus puuttui, mutta Joensuun nöyrästä jumalan hylkäämästä lavaolemuksesta huolimatta esitys kasvoi vaikuttavaksi yhden miehen enkelikuoromaiseksi kokemukseksi. Tärinät olivat taputeltu pois.

Vahvan lauluäänen omaava Joensuu on työstänyt musiikkiaan antaumuksella ja teemat ovat uskonnollisia. Joku voisi tulkita sanoitukset gospeliksi, vaikka kyse on jumalasta luopumisesta. Itse näen kappaleet yleismaailmallisena eksistentialismina kuten Amen 1 albumilta kuultu Closer to God antaa ymmärtää. Mikko Joensuu soitti myös yhden hienoimmista pop-biiseistään There Used to Be Darkness, jota hän ei sanojensa mukaan ole aikaisemmin soittanut yksin. Vapautunut Joensuu jutteli jo helpottuneena loppupuolella keikkaa. Hän olisi viihdyttämyt yleisöä vaikka tunnin lisää, mutta lämmittelijällä on aikarajansa. Täytyy myöntää, että Joensuun maalailevaan musiikin harmaisiin sävyihin uppoutuu helposti ja niitä olisi kuunnellut pitempäänkin. Joensuu päätti 50 minuuttia kestäneen osuutensa tunnustukselliseen biisiin What Have I Done. Harmaa oli muuttunut puhtaan valkoiseksi.

fullsizerender-3Suurelle yleisölle Ebbot Lundberg on tuttu The Soundtrack of Our Lives -yhtyeen messiaanisena nokkamiehenä. Hän on myös tuttu varhaisemmasta hoikempien vuosien Union Carbide Productions –kokoonpanosta, jonka kappaleella Chamelion Ride keikka alkoi iskevästi. Nyt Ebbot Lundberg kiertää The Indigo Children -yhtyeensä kanssa, joka elää tämän projektin ulkopuolella itsenäistä elämää nimellä Side Effects. Joukkio asteli kasvomaalauksissaan ja yhtenäisissä mustissa pitkissä palttoissaan lavalle hieman yli klo 22. Jykevän kokoinen Ebbot näyttää nuorten miesten keskellä kuin Gandalf olisi hobittien piirittämä. Tästä jäikin leikkisästi mielen päälle ajatus bändin nimestä – miten hyvin sointuisi yhteen Ebbot & The Hobbits.fullsizerender-4

Setin toisena kappaleen kuultiin The Soundtrack of Our Lives Behind the Mask (2001) -klassikkoalbumilta löytyvä Nevermore. Kolmas biisi vei tuoreen materiaalin pariin, jonka aloitti viime vuonna ilmestyneen albumin nimibiisi For the Ages to Come. Ebbot Lundbergin musiikin juuret ovat tukevasti 1960-luvulla, jolloin helisevät kitarat harhailivat siinä hippilaitumien ja psykedeliametsän rajamailla. Tähän sixties-maisemaan kun tuo ripauksen rosvojouokon uhmaa, niin puhutaan musiikista joka täytti Korjaamon vaunusalin. Uuden albumin väkevää antia olivat myös Backdrop People, I See Forever sekä erityisesti To Be Continued, joka nousee kevyesti edellisvuoden parhaimpien hymnien joukkoon. Selkeästi Indigo Children ei ole jäämässä  Ebbotin yhden levyn projektiksi, sillä bändi soitti uunituoreen julkaisemattoman kappaleen Where Are You Now.

fullsizerenderSettilistaan mahtui vielä lisää vanhempaa materiaalia. Union Carbide Productionin tunnetuin kappale Golden Age oli ikään kuin itsestäänselvyys. The Soundtrack of Our Lives ajan mestariteos Second Life Replay päätti varsinaisen osuuden. Encoressa kuultiin vielä muutama biisi, joista bändin isoin hitti ja yksi koko maailman parhaista rollaripastisseista Sister Surround ei jättänyt ketään kylmäksi. Yhtä lailla ohittamaton oli aina niin rennosti rullaava The Passover.

Korjaamo sijaitsee uinuvassa Töölössä. Se on yksi pääkaupunkimme parhaimpia keikkaluolia, vaikka on hitusen Tavastiaa pienempi ja museoympäristönä vähemmän katu-uskottava. Korjaamon soisi heräävän ja nostavan päätään Olympiastadionin tornin korkeudelle, jotta jengi oppisi käymään siellä kuten Tavastialla. Toisaalta viihdyn  juuri siksi Korjaamolla, koska siellä ei ole tunkua.img_0787

 

Grant-Lee Phillips (US) @ Korjaamo, Helsinki, 8.10.2016

 

Kalifornian Stocktonissa kannuksensa saanut Bryan G. Phillips on tullut tutuksi yhtyeestään Grant Lee Buffalo, jonka hajottua hän on jatkanut aktiivista soolouraansa nimellä Grant-Lee Phillips. Nykyään Nashvilleen asettunut Phillips julkaisi tänä vuonna mainion folk-albumin The Narrows ja kiertää nyt Eurooppaa soolona kitaransa kanssa.

Grant-Lee Phillipsissä virtaa äidin puolelta intiaaniverta ja sen voi aistia miehen lauluissa. Phillips hallitsee akustisen kitaran suvereenisti ja hänen äänialansa on laaja. Miehestä kumpuaa sekä herkkää huokailua että väkevää mylvintää. Grant Lee Buffalo oli 1990-luvulla niitä bändejä, joihin olisi pitänyt tutustua kunnolla The Jayhawksin ja muiden americanasta ponnistaneiden aikalaisorkesterien jalanjäljissä, mutta se vaan jäi. Joitakin yksittäisiä kappaleita tuli kuunneltua, mutta kokonaiskuva yhtyeestä jäi lehtijuttujen ja erityisesti Michael Stipien kehujen varaan. Grant Lee Phillipsin pitkään jatkunut soolotuotantokaan ei ole tullut tutuksi lukuun ottamatta Nineteeneighties (2006) cover-albumia, jolla mies versioi herkästi itselleni tärkeimpiä kasariklassikoita.

img_9901Kun silmiini osui ilmoitus Grant Lee Phillpsin Suomen vierailusta, oli aika katsastaa miehen tuotantoa vihdoin tarkemmin. Phillips soitti alkuillan keikan ja nousi lavalle jo kello 19.00. Mies soitti puolentoista tunnin mittaisen varsin intiimin keikan. Phillips osasi ottaa yleisön ja jutusteli kappaleiden välissä vitsejä vääntäen pohjustaessaan esimerkiksi Mona Lisa –kappaleen tarinaa. Biiseissä tavoitettiin vakavampiakin tunnelmia kuten Cry Cry, joka itkee alkuperäiskansan kohtalon vuoksi. Uuden albumin upein biisi on Holy Irons, josta voi löytää The Bandin parhaimpien helmien kaltaisuutta. Keikalla Phillips keskittyi ainoastaan omaan tuotantoon, jota kuultiin läpileikkauksena koko uralta unohtamatta klassisia Grant Lee Buffalo -kappaleita. Beatleaanisen kaunis Mockingbirds on edelleen miehen onnistuneimpia sävellyksiä. Encorena aloittanut grungeballadi Fuzzy keskeytyi, kun Wallu Valpio nousi ystävällisen röyhkeästi kesken biisin lavalle kehumaan Phillipsille kuinka tärkeä hän on Eddie Vedderin ohella Valpiolle. Yleisön reaktioista päätellen varmaan monelle muullekin.

Grant-Lee Phillips oli parempi kuin odotin. Todella hienoa nähdä artisti, joka vielä yli viisikymppisenä luo tasavahvaa uutta materiaalia. Maisemanvaihdos Nashvilleen näkyy Phillipsin uusissa lauluissa uutena virtana. Konserttitiedotteen mukaan Grant-Lee saapui ensimmäistä kertaa Suomeen, mutta itse Phillips muisteli soittaneensa Suomessa Grant Lee Buffalon kanssa jossain kaukana järvien rannalla. Eikä haittaisi, jos bändi pistäisi hynttyyt yhteen ja tulisi joskus uudestaan.

 

Settilista:

Tennessee Rain

Holy Irons

Smoke and Sparks

Mona Lisa

Lily-a-Passion

Mighty Joe Moon

Honey Don’t Think

Jupiter and Teardrop

Happiness

Cry cry

San Andreas Fault

Mockingbirds

Mobillize

Buried Treasure

Rock of Ages

 

Encore

 

Fuzzy

Strangest Thing

Find My Way

Homespun

Walking in the Green Corn

 

Mark Olson (US) @ Korjaamon vintti, Helsinki 8.6.2014

Jos ruutupaitainen reissumies Mark Olson tulee kaupunkiin esiintymään, tilaisuutta ei voi jättää väliin, vaikka lähellä se tällä kertaa oli. Kuulin nimittäin keikasta vasta muutama tunti ennen tilaisuuden alkamista. Asiat tärkeysjärjestykseen ja ehdin paikalle viime tipassa. Kiinnostava kotimainen lämmittelijä Ochre Room jäi valitettavasti kuulematta, mutta kavutessani Korjaamon vintin portaita ylös aloitteli kulkuri Olson juuri esiintymistään norjalaisen kaunottaren Ingun Ringwoldin kanssa. Ehdin siis sopivasti mukaan tunnelmaan. Mark Olson tekee Suomessa peräti viiden konsertin kiertueen.OlsonThe Jayhawks on vaihtoehtoisen kantrirockin, jota myös americanaksi kutsutaan, ehdottomia kärkinimiä. Kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1992, jolloin yhtye julkaisi mestariteoksen Hollywood Town Hall. Siitä lähtien olen seurannut orkesterin otteita säännöllisesti. The Jayhawksin historia alkoi Minneapolisissa, missä Mark Olson perusti yhtyeen edelleenkin alkuperäisten kitaristi Gary Lourisin ja basisti Marc Perlmanin kanssa vuonna 1986. Mark Olson oli alkuun pääasiallinen biisintekijä ja laulaja, kunnes Gary Louris alkoi saada sijaa sävelten rustaajana ja toisena laulajana. Olsonin ja Lourisin yhteislaulusta muodostui se poikkeuksellinen voima, joka teki läpimurrosta käänteentekevän. The Jayhawks säilyi kuumana nimenä Tomorrow the Green Grass –albumin (1995) myötä. Sitten Mark Olson lähtikin bändistä ja näytti siltä, että se vaientaa myös The Jayhawksin. Mutta ei. Louris piti bändin kurssin korkealla tosin viemällä tyyliä popahtavampaan ja progressiivisempaan suuntaan.

Olson vetäytyi Joshua Treen autiomaahan silloisen muusikkovaimonsa Victoria Williams sairastuttua MS-tautiin. Puolison hoitamisesta tuli pääasia, mutta ei Olson musiikkia jättänyt, vaan perusti Williamsin kanssa uuden bändin The Original Harmony Ridge Creek Dipper, joka kuitenkin jäi pienimuotoisemmaksi niin sisältönsä kuin suosionsa suhteen, kun vertaa The Jayhawksin samanaikaisiin tekemisiin.

Kuten mainitsin Olsonin ja Lourisin stemmalaulanta oli ylivoimaista. Sen jälkeen Olsonin ääni tuntui yksinään raakileelta, vaikka persoonallinen tulkitsija hän on omillaankin. Louris pärjäsi tahoillaan paremmin. Jokaisen meistä on jossain vaiheessa valittava Lennonin ja McCartneyn välillä. Tässä tapauksessa nostin Lourisin lipun salkoon. Creekdippersin tuotantoa seurasin pintapuolisesti ja vasta Salvation Blues (2007) –sooloalbumilla Mark Olson nousi lähelle sitä tasoa, mitä hän oli ollut vielä Jayhawksissa. Vakuuttava linja jatkui Ready for the Flood (2008)–albumilla, jolla Olson ja Louris palasivat duona yhteen 13 vuoden tauon jälkeen. Muutama vuosi myöhemmin Olson palasi Jayhwaksin riveihin. Yhteinen aikaansaannos Mockingbird Time (2011) antoi haisun 1990-luvun kultaisista vuosista, mutta ei tavoittanut samaa tasoa sävellysten osalta. Olson jaksoi Jayhawksissa yhden albumin ja kiertueen, jolloin mies edellisen kerran kävi Suomessa.

Sitten alkoikin Olsonin kulkurivuodet. Hän on nimittäin matkustanut uuden vaimonsa kanssa pitkin poikin maailmaa, tutkinut musiikin uudistamisen mahdollisuutta, keräillyt instrumentteja ja nyt näkemäni konsertin pohjalta onnistunut siinä erinomaisesti. Kuvittelin näkeväni Mark Olsonin yksinään ja akustisen kitaran kera, mutta lauteilla hänen seurassaan oli Ingunn Ringwold ja liuta erikoisia lyömäsoittimia ja kielisoittimia maailman eri kolkista. Olsonin ääni on tosiaan tunnistettava, mutta yksinään paikoin puuduttava. Onneksi Ingunn Ringwold stemmat syvensivät laulantaa. Hetkittäin mieleen tulivat Olsonin ja Lourisin parhaat hetket kuten esimerkiksi huikeassa Blue –biisissä. Ingunn Ringwold tunnetaan myös levyttävänä artistina Sailorine. Olson on tuottanut Sailorinen Tea Leaves –albumin ja nyttemmin parivaljakko jakaa töiden lisäksi siviilielämän. Tätä ei voinut olla huomaamatta. Olson hymyili kuin vastarakastunut teini katsellessaan Ingunnia. Yleisö tuntui silloin toissijaiselta, vaikka ajoittain ujojen välispiikkien lomasta Olson innostui auliisti kertomaan tarinoita.

Mennäänpäs itse keikkaan. Olin ensi kertaa Korjaamon vintillä. Pienen koulun kolkon juhlasalin tunnusta huolimatta, paikka osoittautui pienimuotoisen viihtyisäksi. Etenkin makeat lamput toimivat sisustuselementtinä komeasti. Baaritiski on kätevästi vieressä, mutta ei sielläkään kesken musisoinnin uskalla jauhaa tarinaa, sillä se rikkoisi intiimin paikan tunnelman välittömästi. Paikalle oli kerääntynyt arviolta 50 henkeä, joista suurin osa istui pöytien ääressä. Keikkatiketti maksoi 18€, jonka päälle pakollinen eteismaksu, vaikkei takkia kesäkeleillä mukana kantaisikaan. Kuitenkin erittäin kohtuullinen hinta kahdesta kokoonpanosta. Olson

Mark Olsonin settilista oli läpileikkaus koko urasta. Jayhawksin biisejä, Creekdippersiä, soolomateriaalia ja tuoreita stygejä. Keikan kakkosbiisi Salvation Bluesilta löytyvä Clifton Bridge osoittautui illan kovimmaksi vedoksi. Eikä varhainen Creedippers kaunokki Eyes Are the Window ollut yhtään heikompi esitys. Yleisö innostui luonnollisesti eniten Jayhawks klassikoista kuten Sister Cry ja Two Angels. Mielenkiintoista oli huomata miten kahden artistin ja usean vaihtuvan instrumentin myötä soitto kuulosti täyteläiseltä. Ingunn Ringwold soitti pääosin perkussioneita, mutta kietoi jalkaansa ties minkälaisia helistimiä ja näppäili erikoisia kielisoittimia. Olson hoiti myös lyömäsoittimia, mutta soitti pääosin kitaraa. Pitkä yhteinen matka ja soiton rutiini tekivät yhteissoitosta nautittavaa.

Löysin aikanaan The Jayhawksin debyyttialbumin The Jayhawks (1986) vinyylinä ja sen arvoa en ole koskaan tajunnut täysin, mutta nyt levyltä kuultiin pari biisiä. Erityisesti King of Kings sai riemukkaan tulkinnan. Taidanpa ottaa Mark Olsonin liidaaman pitkäsoiton uudestaan kuunteluun. Varsinainen setti päättyi Jayhawksin paluulevyn biisin Black Eyed Susan. Sen jälkeen pariskunta kävi kääntymässä takahuoneessa ja soitti vielä kaksi biisiä. Keikan päätti Over My Shoulder, joka sai erään parin tanssimaan. Kaunis päätös reilun tunnin mittaiselle keikalle. Olson ja Ringwold tulivat vielä keikan jälkeen juttelemaan ihmisten seuraan ja jakamaan nimmareita. Ei voi muuta todeta kuin, että lämminhenkinen keikka.

Lydia Lunch Retrovirus (US) @ Korjaamo, Helsinki 7.3.2014

Joskus paras keikkatietolähde löytyy kotinurkista. Enkä kehu itseäni. Nimittäin jos samassa taloudessa etsii toinen silmäpari myös elävän musiikin tarjontaa, voi joskus osua eteen sellaista mitä ei itse löytäisi. Näin kävi perjantai-iltana, kun kuumotti päästä liikekannalle. Asiaan löytyi lievitystä, kun selvisi, että puolelta öin Korjaamolla soittaa post punkin provokaattoriksi mainittu ja eritoten no wave scenen pioneeri Lydia Lunch Retrovirus orkesterinsa kanssa. Ei siinä muuta kuin taksiin, tosin vasta kaksikymmentä vaille kaksitoista ja menoksi. Tasan puolilta öin jätin takkini narikkaan ja samalla alkoi kuulua ensimmäiset murinat salin puolelta.

kuva 1

Lydia Lunch Retrovirus @ Korjaamo

Illan pääesiintyjä Lydia Lunch on uusi tuttavuus, vaikka millamagiamaiseen persoonallisuuteen olisi  helposti voinut kiinnittää huomiota aikaisemminkin. Lydia Lunch on 1970-luvun lopulta asti esiintynyt niin musiikin kuin elokuvien parissa. Kirjailijina ja runoilijana hän on ollut myös aktiivinen. Viime kesänä Lydia Lunch vetäisi kokeellisen keikan Kuudes aisti -festivaaleilla, mutta se meni meikäläiseltä ohi. Korjaamolla  ennakkoilmoituksen mukaan Lydia Lunch soittaisi läpi no wave ja punk-vuosien materiaalia.

New Yorkilainen Lydia Lunch sai taiteilijanimensä legendan mukaan pölliessään sapuskaa punklegenda Dead Boysien nälkäisille kundeille. Sillä nimellä on menty lähes neljäkymmentä vuotta, vaikka Lydialla on ollut useita bändejä tunnetuimpana Teenage Jesus and the Jerks. Nyttemmin New York on taakse jäänyttä elämää ja Lunchin tukikohta on ollut Barcelona jo vajaat kymmenen vuotta. Siksipä hänen on helppo kiertää Euroopassa. Lydia Lunch ei ole koskaan noussut post punkin eturiviin, mutta sinnikkäällä työskentelyllä on pysynyt elinvoimaisena kaikki nämä vuodet. Lunch teki taannoin yhteistyötä Nick Caven,  Sonic Youthin ja Michael Giran kanssa, mutta samoille suosion sijaluvuille ei ole astunut koskaan. Enkä usko, että haluaisikaan. Lydia Lunch on kujakatti, joka kusee juuri siihen hiekkalaatikkon mihin huvittaa.

Illan artisti oli koonnut ympärilleen mielenkiintoisen ja nimekkään orkesterin. Kitaran varressa reuhtoi Weasel Walter, joka on mm. The Flying Luttenbachers -instrumentaalipunkjazzorkesterin perustajajäsen. Rumpuja soitti kokenein ottein Bob Bert, jonka ansioluettelossa seisovat vaatimattomasti Sonic Youth ja Pussy Galore. Bassoa sormeili New Yorkin metelirockin ja jazz-piirien perustyöläinen Tim Dahl, joka on työskennellyt mm. muusikko-tuottaja Jim O’Rourken kanssa.

Lydia Lunch Retrovirus soitti lähestulkoon saman setin kuin Moskovassa viikkoa aiemmin. Race Mixing aloitti keikan tunnustelevasti, Love Split with Blood jatkoi jo ärhäkämmin. Kolmantena kuultiin Mechanical Flattery, joka on aneeminen tunnelmapala klassikkosooloalbumilta Queen of Siam (1980). Settiin mahtui myös 8-Eye Spy -bändin riveissä väsätty Ran Away Dark. Samalta Lydia Lunchilta biisit kuulostivat, vaikka olivat kuinka eri projekteista lähtöisin. Keikan ehdoton helmi oli Burning Skulls, joka on Lunchin sooloalbumilta Shotgun Wedding (1991). Black Juju nousi loppupuolen jamittelujen ja etenkin Weasel Walterin kitaroinnin myötä kiinnekohdaksi. Lydia Lunch laulaa aika yksioikoisesti, mutta post punkin masentuneeseen julistamiseen hänen tupakan kärhentämä äänensä sopii mainiosti. Lydia Lunch, pian 55 vuotta, kauluspaidan napit pitkälle avattuna vaikuttaa fyysiseltä olemukseltaan silmäpusseistaan huolimatta suhteellisen reippaalta, vaikka parhaat vuodet ovat väistämättä takana. Taitaa moni tupakkaa väkevämpi artikkeli keventää taiteilijana olemisen raskautta edelleen.

IMG_3888Lydia Lunch Retroviruksen keikka kannatti tsekata. Ei näitä kokemuksia tarjota jatkuvalla syötöllä. Setti sisälsi kymmenkunta biisiä, johon aikaa vierähti hitusen yli tunnin. Encorena kuultiin bändin jätkien jamittelua vajaan minuutin verran. Lydia ei vaivautunut enää lavalle ja taustasoittajatkin lopettivat soittonsa kuin seinään. Se oli siinä. Lipusta pulitettu 18€ oli erittäin kohtuullinen kulu post punkin historian oppitunnista. Näiltä luennoilta ei kannata lintsata.

The Pains of Being Pure at Heart (US) @ Korjaamo Helsinki 12.11.2012

Aikamoisen keikkaputken jälkeen vaati voimia lähteä liikenteeseen, mutta lähdin kuitenkin. Harvoin sitä ennalta kiinnostavaa nimeä kuten The Pains of Being Pure at Heart näkee elävänä. Bändi kävi toissa vuonna Flow’ssa, mutta missasin keikan, joten asia oli korjattava. Sen verran viime tippaan menin, että en nähnyt  ensimmäisenä soittanutta suomalaista Blag Twigiä. Uskon, että lämppärin voin nähdä toistekin.

The Pains of Being Pure at Heart @ Korjaamo

Korjaamossa on tullut käytyä aiemminkin, mutten ole sieltä vieltä mitään kirjoittanut. Kulttuuritehtaan vaunusali on oiva keikkapaikka, vetää 400 henkeä ja on tilaltaan ja akustiltaan kaikin puolin toimiva. Sijainti hieman sivussa keskustasta nähden, mutta Töölöön on hyvät yhteydet, jos ei apostolin kyyti kelpaa. Korjaamon tarjonta on monipuolista, mutta ei niin valtavirtaa kuin esim. Tavastialla, ja siksipä paikka on harvoin loppuunmyyty. Nytkin sain lipun 26€ hintaan ovelta ongelmitta. Hinta oli Amerikan vieraista siinä kipurajoilla ja keikan jälkeen voin sanoa nousseen rajan yli, sillä keikka kesti vain 50 minuuttia. The Pains of Being Pure at Heartin tuotannon saisi jo samalla rahalla iTunesista. Mutta sepä ei ole se juttu, vaan nähdä orkesteri elävänä.

The Pains of Being Pure at Heart on New Yorkissa yhteenmuotoutunut ryhmä. Laulaja-kitaristi Kip Berman on kotoisin Philadelphiasta, mutta asettunut sinne, missä on muodikkainta olla vaihtoehto-orkesteri. New Yorkissa on kilpailua, mutta myös eniten vastaanottavaista ja ennakkoluulotonta yleisöä. Bändin muut jäsenet ovat taustoja laulava kosketinsoittaja Peggy Wang, basisti Alex Naidus ja rumpali Kurt Feldman. Kiertueella kitarassa jeesaa Connor Hanwick. Yhtye edustaa indierockia, missä raamit muodostaa tweepop ja shoegaze. Eli surisevia kitaroita, lempeitä melodiota ja ilmavaa mutta hempeää laulantaa. Vertauskuvat ratsastavat jostain Teenage Fanclubin, The Churchin ja miksei myös The Curen laitumilta. Bändin tuotanto kattaa kaksi pitkäsoittoa nimialbumin The Pains of Being Pure at Heart (2009) ja Belong (2011). Tämän lisäksi kolme EP:tä. Tässä viime aikojen bändejä seuratessa ja tutkaillessa olen tehnyt havainnon, että EP:t, joita myös minialbumeiksi kutsutaan, ovat taas voimissaan. Musiikkibisnes on palaamassa (ellei jo palannut) sinkkuvetoiseen tuotantoon, joskaan albumikokonaisuudetkaan eivät ole kadonneet.

Keikka alkoi 22.05 ja starttasi uuden albumin tarttuvilla raidoilla Heaven’s Gonna Happen Now ja Belong. Meininki oli kulkevien kitaravallien ja huojuvien melodioiden iloista käsikkäin kävelyä. Sitten tuli EP:ltä lohkaistu Higher Than the Stars. Yleisö notkui tyytyväisenä, mutta ei yltynyt sellaiseen ilakointiin, millaisen kohtelun voisin bändin kuvitella saavan kotiareenoilla. Kohteliaiden aplodien saattelemena biisit vaihtuivat ilman välispiikkejä, kunnes reilun puolen tunnin jälkeen kosketinsoittaja Peggy Wang kertoi mukavaa olla Helsingissä taas. Parit kohteliaisuudet ja sitten taas meno jatkui hyvin imaisevalla My Terrible Friendillä. Setti päättyi bändin nimibiisiin ja encoreksi kuultiin vain yksi styge, mutta mainio This Love Is Fucking Right!

Keikka ei ollut pituudella pilattu ja sehän sopii maanantai-iltaan. Korjaamolta jengi valui ulos jo ennen yhtätoista ja kuulin jonkun ovensuussa  sanoneen, että lisää tällaista. Kyllä. Olen samaa mieltä, sillä ei näin tasavahvoja biisejä rustaavia bändejä kasva joka kasvimaalla. Tosin livetulkinnan ja studiotaltioiden ero ei ole hävin suuri. Mihinkään yllättäviin sovituksiin tai jamitteluihin ei sorruttu, mutta se kuuluu osaksi lajityyppiin. Vähän jäi rutiinisuorituksen maku, vaikka kiertue päättyikin Korjaamolle.