Avainsana-arkisto: Bob Dylan

Bryan Ferry (UK) @ Finlandia-talo, Helsinki, 9.5.2016

by

Roxy Music on yksi 1970-luvun ikonisimpia orkestereita. Bändin ura starttasi ajassa, jolloin glam rock oli kova sana, mutta Roxy Music teki lajityypistä persoonallista yhdistämällä siihen kokeellisuutta sekä mausteet uudesta aallosta ja elektronisesta musiikista. Lopputuloksena syntyi taitavasti soitettua taidepoprockia, jonka biisit eivät noudattaneet perusrokkirenkutusten kaavoja. Roxy Music oli salonkikelpoinen hyvin pitkälti johtohahmonsa Bryan Ferryn vuoksi. Myös herra nimeltä Brian Eno sai kannuksensa Roxy Musicin riveissä, mutta taiteelliset erimielisyydet ajoivat hänet kahden albumin jälkeen soolouralle ja yhdeksi maailman arvostetuimmista tuottajista. Jos David Bowie oli vuosikymmenen brittiläistä ylivoimaa, niin Roxy Music ei siitä kauaksi jää, ei musiikillisena uudistajana eikä edelläkävijänä monelle myöhemmin ponnistaneelle artistille.

FullSizeRender-1Roxy Musicin paluukeikka Kaisaniemessä 2010 oli odotettu, mutta jouduin myymään lippuni viime hetkellä ulkomaan reissun vuoksi. Nyt Bryan Ferryn soolovierailu Finlandia-taloon paikkasi harmituksen. Elegantilla herrasmiehellä on jo 70 vuotta mittarissa, mutta karisma ei ole yhtään hälvennyt, vaikka aikaisemmin niin tinkimättömän pukeutumisen suhteen mies oli sonnustautunut pukuun yllättävänkin rennosti ylänapit auki. Bryan Ferryn äänikin on vielä kelvollisessa kuosissa, vaikka samat falsetit ei enää taivu kuten neljä vuosikymmentä sitten. Taustalaulajat lauloivat lähes kaikki biisit Ferryn mukana, mutta silti ei jäänyt epäselväksi kuka oli keskipiste.

Bryan Ferry aloitti konsertin 19:30 ja soitti hieman yli puolentoista tunnin aikana 23 kappaletta. Se on ikämiehelle kova suoritus. Hän huilasi ainoastaan keskivaiheella yhden biisin aikana. Finlandia-talon väliaikamahdollisuutta hän ei myöskään käyttänyt. Bryan Ferry esiintyi ison yhdeksän hengen orkesterin kanssa ja hintava 75€ pääsylippu tuntui kerrankin väärtiltä. Ferryn seurana oli yhdeksän muusikon taidokas joukko. Erityismaininta pitää antaa myös valosuunnittelulle. Lava eli visuaalisessa loistossa kiitettävän vaihtelevasti biisien mukana.

FullSizeRender-2Bryan Ferry soitti kattavan läpileikkauksen koko urastaan. Keikan alkupuolella paino oli sofistikoituneemmassa soolotuotannossa ja loppupuoli reviteltiin Roxy Musicin tahdissa. Keikan avasi toissa vuonna julkaistun Avonmore –albumin nimikappale. Slave to Love ja Don’t Stop the Dance jatkoivat soolotuotannon softin letkeää linjaa. Neljäntenä kuultiin ensimmäinen Roxy Music –klassikko Ladytron, jonka jälkeen sai vuoronsa Bryan Ferryn useasti sovittama Bob Dylan, jota kuultiin peräti kahden coverin verran. Pääosin Ferry seisoi lavan keskellä ja hoiti laulut, mutta välillä hän istuutui koskettimien ääreen. Yleisön kanssa jutustelua oli turha odottaa. Pakolliset kiitokset ja kiva-olla-Helsingissä fiilikset herrasmies sentään jakoi. Hyvin yhteen soittaneesta bändistä esiin nousi taitava saksofonisti Jorja Chalmers, joka soitti soolot rohkeasti Ferryn vierestä. Erityisesti If There Is Something pitkälti Chalmersin myötä nappasi illan komeimman biisin tittelin. Myös kitaristi Neil Hubbard oli kitarassaan vakuuttava kuten on jo todistanut vieraillessaan usealla Roxy Musicin pitkäsoitolla.

FullSizeRenderKeikan dramaturgia oli onnistunut, vaikka pisteet näytti vievän Ferryn bändituotanto. Nostalgia oli kirjaimellisesti tilaisuudessa läsnä, mutta ei nukkavieruna vaan raikkaana. Biisejä oli valittu laajalti usealta levyltä. Roxy Musicin tuotannosta viimeiseksi bändilevyksi jäänyt Avalon (1982) sai suurimman huomion, sillä siltä soitettiin peräti viisi kappaletta. Keikan finaali oli lähteä käsistä, kun taustalaulajat kannustivat jengin seisomaan. Jäykkä Finlandia-talo muuttui hetkessä notkeaksi klubiksi Roxy Musicin isoimman hitin Love is the Drug rävähtäessä eetteriin. Tämän päälle vänkä ensisingle Virginia Plain ja tymäkkä Both Ends Burning. Sitä olisi ollut valmis kumartamaan kiitokseksi tyytyväisenä, mutta kolmen biisin satsi encorena kruunasi hienon illan. Bryan Ferry tuo vanha salonkien väsymätön casanova oli niin kovassa iskussa, että vastaavaa on aniharvoin tarjoilla Finlandia-talossa.IMG_8879

Settilista:

Avonmore

Slave to Love

Don’t Stop the Dance

Ladytron

Bob Dylan’s Dream

Don’t Think Twice, It’s All Right

Smoke Gets in Your Eyes

Bête Noire

Oh Yeah

Zamba

Stronger Through the Years

Tara

Take A Chance With Me

While My Heart Is Still Beating

If There Is Something

More Than This

Avalon

Love is The Drug

Virginia Plain

Both Ends Burning

* Encore

Let’s Stick Together

Jealous Guy

Editions of You

 

 

Nikos Giolias (GR) @ Venetian Castle, Naxos, 25.6.2015

by

Aigeianmerellä sijaitsevien Kykladien suurin saari Naxos on kesäisin turistien täyttämä sympaattinen lomakohde, mutta Dionysos jumalan saari tarjoaa onneksi muutakin kuin rantaelämää. Nimi Naxos viittaa tietenkin johtavaan klassista musiikkia julkaisevaan levy-yhtiöön, mutta muuta yhteistä saarella ja levylafkalla ei ole.

Naxoksen pääkaupungin sydän on vanhakaupunki, jonka laella on venetsialaisaikainen linnake. 1200-luvulla rakennettujen kivimuurien sisällä on pieni sympaattinen noin satapaikkainen ulkoilmakonserttisali, jossa järjestetään vuosittain Domus Festival. Tänä vuonna 17. kerran järjestetty musiikkitapahtuma tarjoaa kahden kuukauden ajan joka illalle erilaisia konsertteja aina bouzouki-esityksistä, Mikis Theodorakis teemailtoihin sekä blues & jazz –vetoihin. Nimiesiintyjiä ei ohjelmistosta löydy.

Nikos Giolias

Näin kadulla konserttijulisteen kuulapäisestä kitaristista. Normiolosuhteissa se ei olisi kummemmin hetkauttanut, mutta maininta Django Reindhardtista ja Motörheadista samassa lauseessa sai kiinnostumaan. Olin aikaisemmin nähnyt konserttipaikan tutustuessani vanhaan kaupunkiin joten nyt oli helppoa tehdä päätös lähteä konserttiin.

Nikos Giolias on ateenalainen kitaristi, joka on soittanut useasti Domus Festivalilla ja tällekin kesälle hänelle oli varattu muutama ilta. Konsertin alkamisajaksi ilmoitettiin klo 21, mutta todellisuudessa showtime oli vartin myöhemmin. 15€ liput sai ostaa kätevästi salin viereisestä Venetsialaismuseosta. Ei haitannut sekään, että tikettiin sisältyi ilmainen juoma retsinaa tai ouzoa. Olosuhteet olivat kaikin puolin kohdillaan, sillä salista avautui häikäisevän kaunis maisema merelle ja Apollonin temppelille. Ehkä hienoin konserttipaikka missä olen käynyt.

Nikos Giolias esiintyi yksin ja näytti hallitsevansa sähkökitaran, laulun ja välispiikit moitteettomasti. Ainoa miinus oli taustanauhan käyttö. Mieluummin kuuntelisi basistia ja rumpalia elävänä, mutta ymmärtäähän sen miten paljon helpompaa ja huokeampaa on liikkua yksin.

Giolias osoittautui päteväksi kitaristiksi, joka taitaa monet genret. Keikka alkoi instrumentaaliesityksellä Django Reinhardtin gypsy swing –klassikosta Nuages. Sitten artisti alkoi vitsailla yleisön kanssa leppoisasti ja itseironisesti. Kreikan kriisikään ei jäänyt mainitsematta ja Giolaksen mukaan tilanne on vakavampi kuin mitä TV:ssä sanotaan. Seuraavaksi alkoi osuus, joka olisi voinut jäädä väliin. Nikos Giolias esitti laulaen kolme hienoa klassikkobiisiä: Simon & Garfunkelin The Boxer, Bob Dylanin Blowin’ in the Wind ja Kansasin Dust in the Wind. Biiseissä ei ollut vikaa, mutta hän pyysi kaikki mukaan yhteislauluun. Yleisön keski-ikä oli 50 paremmalla puolen ja siihen sakkiin laulanta näytti istuvan kuin feta Kreikkaan. Universaaleja hittejä oli helppo hoilata niin saksalaisen, ranskalaisen kuin norjalaisen. Suomalainen oli hiljaa.

Nikos Giolias soitti myös kreikkalaisia lauluja, joista mielenkiintoisin oli kreikannos Bob Dylanin biisistä. Keikan aikana kuultiin lisää Django Reindhardtia, saksalaista slageria ja tietenkin Motörheadia. Taas tuli todistettua, että hyvä sävellys toimii genressä kuin genressä. Lemmy Kilmister olisi varmasti nyökytellyt tyytyväisenä, jos kuulisi Gioliaksen napakan kantriversion Ace of Spades –klassikostaan.

Keikka oli jaettu kahteen osaan, mutta jälkimmäinen puolisko jäi muista velvollisuuksista johtuen väliin. Toki olisi mielenkiintoista ollut kuulla miten Nikos Giolias heittäytyy Buena Vista Social Clubin latinotunnelmiin. Lähtö keikalta kävi kuitenkin tyylikkäästi, sillä tauolla Nikos tuli hengailemaan oven suulle ja sai selittää suoraan artistille miksi poistuimme konsertista kesken kaiken. Mukavan jutustelun saattelemana oli helppo feidaantua Naxoksen yöhön.Nikos Giolias

Dumari ja Spuget & Blosarit (FIN), Bob Dylan (US), Suzanne Vega (US), Bettye LaVette (US) @ Pori Jazz, 17.7.2014

by

Vuoden 2014 Pori Jazzin tarjonta osoittautui ennalta jälleen kerran laadukkaaksi. Ei ihan yhtä huikea kuin vuotta aiemmin, mutta tasavahva linja on pitänyt jo 49 vuotta. Ensi vuonna Pori Jazz, yksi Suomen tärkeimmistä musiikkitapahtumista, viettää puolivuosisatajuhlia. Silloin jos koskaan on varmasti tiedossa kovia nimiä, mutta mikä olisi jotain sellaista, mitä ei Suomessa koskaan aikaisemmin olisi nähty tai edes vuosikymmeniin. Joko saisimme vihdoin nähdä Porissa mystisen Tom Waitsin tai takuuvarmasti massoja liikuttavan ja Suomen aina karttaneen Coldplayn? Takuuvarma 50-vuotisjuhlien jyristäjä ja Porin ensikertalainen olisi tietenkin Bruce Springsteen & E Street Band, mutta onhan Pomoa tässä jo viime vuosina nähty runsaasti. Mikäli David Bowie vielä lähtee kiertämään, hän olisi varmasti ikämiesluokan kiinnostavimpia kavereita. Spekulointi voi alkakoon, mutta korjataanpa ensiksi tämän vuoden sato.

Olen käynyt Porin Jazzeilla yli 20 vuotta ja tästä vuodesta tuli ensimmäinen vuosi, kun ei alueelle saanut enää viedä omia alkoholillisia piknik-juomia. Hassuahan se, jos tämä vuosi jää juomista mieleen, mutta viltti, viinit ja retkieväät ovat aina olleet osa jazzien meininkiä. Ruokakorit olivat edelleen sallittua, mutta nyt viinit ja kuoharit piti jonottaa ja ostaa ravintolahintaan. Torstaina viinit pääsivät välillä loppumaankin. Halvin valkoviinipullo irtosi 20 eurolla, jota pidin varsin kohtuullisena hinnoitteluna, mutta kuinka laadukkaan viinin olisitkaan vienyt samalla rahalla omakustanteisesti. Kirjurinluoto täyttyi torstaina 20 000 jazz-vieraasta ja järjestäjät ovat varmasti uuteen järjestelyyn ja myyntiin tyytyväisiä, vaikka asiakkaat kaipasivat vanhaa vapaata keski-ikäisten hippimeininkiä, johon ei holhouskulttuuri ja kontrolli koske. Kaikki nämä vuodet Pori Jazz, kuten myös Puisto Blues, ovat olleet häiriöttömiä tapahtumia siitä huolimatta että omat juomat on saanut viedä mukana. Toivottavasti valtakunnan poliittinen kerma joka kokoontuu Poriin fiksuille Suomi-Areenoille, laittaisi asiat taas entiselleen, vaikka narinaa kuuluu tietysti muilta festivaaleilta.

bettye_lavette

Bettye LaVette @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Torstain ensimmäinen näkemäni artisti oli detroitilainen Bettye LaVette, joka on tahkonut uraansa jo vuodesta 1962, julkaistuaan vasta 16-vuotiaana My Man (He’s Loving Man) sinkun. Ura ei lähtenyt purjeliitoon, vaan huiteli aina vuoteen 2005 asti vaihtelevaa matalentoa, jolloin vasta cover-albmi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. Bettye ehti työskentelmään urallaan James Brownin kanssa ja levyttämään kotikaupunkinsa tunnetuimmalle levymerkille Motownille, mutta ei mitään sellaista ikivihreää, josta ympäri maailmaa tiedettäisiin. Bettye LaVette on soulin suuria tuntemattomia. Edelleen 68-vuotias LaVette tulkinta riipaisee, ja hänen lohduton äänensä ei näytä häivähdystäkään taantumisesta. Bettye LaVetten keikan kuuntelin etäältä rinteestä ja lavan edustan intiimiä tunnelmaa en kaukana sosiaalisessa seurassa tavoittanut. Nina Simonen ja Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Don’t Let Me Be Misunderstood on henkilökohtaisia ikisuosikkeja ja eikä Bettye LaVatte myöskään pettänyt. Samoin The Whon Love Reign O’er Me biisistä kuultiin väkevä tulkinta. Bettye LaVette oli niin takuuhyvä kuin ennakolta odotin. Bändi soitti hyvin, vaikka puhaltimet olisivat tehneet sielukkaaseen vetoon aimo lisän. Vielä kun LaVetten näkisi joskus tunnelmallisessa klubiympäristössä.

vega

Suzanne Vega @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Suzanne Vega tuli nähtyä toistamiseen vain kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Edellinen hieno duo-keikka kitaristi Gerry Leonardin kanssa The Circuksessa toimi mainiosti eikä Porin Jazzin esityksessä ollut mitään vikaa. Samaa viivalla heilui tasomittari. Gerry Leonard oli jälleen mukana, mutta isolle lavalle ei oltu tuotu muuta ylimääräistä kuin rumpali, joka muistutti etäälle kovasti Max Weinbergia. Bassoa soitanta hiukan kaipasi ja ehkä koskettimilla olisi saatu Vegan keikkaan lisäarvoa, jota hänen folk-pohjaisessa materiaalissa ei usein kuulla. Nyt ei olisi ollut pahitteeksi kuulla hieman toisenlaisia versioita Vegan hienoista lauluista. Settilista noudatti aika tarkkaan samaa kuin Helsingissä viime syksynä. Luka, Tom’s Diner ja Marlene on the Wall tyydyttivät Kirjuriluodon ison yleisön hitinnälän, mutta myös uudemmat kappaleet kuten Vegan pukeutumista kommentoiva  I Never Wear White näyttivät toimivan helteisessä kesäsäässä hyvin. Eikä Suzanne jättänyt laittamatta myöskään tunnusmerkiksi äitynyttä silinterihattua päähänsä keikan aikana. Suzanne Vega istui Pori Jazzeille oikein hyvin. Itsellä odotukset olivat jo seuraavassa maestrossa ja vasta häntä siirryin katsomaan niin läheltä kuin mahdollista.

Bob Dylan onkin sitten oma lukunsa. Kiistatta yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä artisteista millä mittapuulla tahansa mitattuna. Olen nähnyt hänet ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja silloin muistan hänet mielenkiintoisena live-artistina. Sitten myöhempi 2000-luvun veto oli sellaista puuroa, josta ei jäänyt mitään käteen, ei elämystä, ei hädin tuskin tunnistettavia biisejä. Aiemmista kokemuksista johtuen nytkään odotukset eivät olleet korkealla, mutta Porin esityksen nähtyä nousi päällimmäiseksi kysymys: Miksi Dylan keikkailee? Taloudellisesti siihen ei varmasti ole tarvetta ja jos musiikin esittämisen palo vie miestä, niin se ei ainakaan välity yleisölle. Bob Dylanin bändi soitti ilmavasti ja soundit olivat Dylanin bändin edelliseen vetoon nähden hyvät. Dylanin karrelle palanut äänikin sylki laulunsanoja paikoin tunnistettavasti. Mutta miksi hän ei anna itsensä näkyä screeneillä? Miksei häntä saa kuvata? Miksei hän ota mitään kontaktia yleisöönsä? Miksei häntä saa fanittaa? Okei, vaikka kuinka haluaisi olla yksityinen henkilö tai tinkimätön taiteilija, niin miksi ihmeessä yli viisikymmentä vuotta viihdetaiteen huipulla esiintyvä artisti lähes halveksuu yleisöä. Varsinkin jos puhutaan Porin Jazzeista ja isosta massasta, joka haluaa tulla kuulemaan tuttuja säveliä. Kuinka Kirjurinluoto olisikaan raikunut, jos Dylan olisi vetäissyt Knockin on Heaven’s Door tai minkä muun tahansa ukkopirun tunnetuista hiteistä.

bob

Bob Dylan @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Dylan päättikin keskittyä tuoreimpaan materiaaliin kuitenkin unohtaen esimerkiksi uusimman ja kovin kelvollisen Tempest –levyn kokonaan. Sen sijaan Dylan luukutti Love and Theft albumilta peräti kolme kappaletta ja Modern Times albumilta kaksi kappaletta. Varhaistuotannosta kuultiin Hard Rain’s A-Gonna Fall ja She Belongs to Me. Kyllä nämä Dylan-faneille kelpaavat, mutta jazzeilla näitä on vain rajallinen määrä. Keikan parhaimiksi anniksi osoittautuivat keikan aloittanut Things Have Changed, jonka Dylan sävelsi mainioon elokuvaan Wonder Boys ja keikan startteri The Girl From The North Country, jonka äijä duetoi aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Klassikkoalbumilta Highway 61 Revisited kuultiin sentään oiva mammutti Desolation Row ja encorena illan ainoaksi hitiksi luokiteltava Along The Watchtower. Ne kelpasivat kyllä ja varmasti Dylan-friikit olivat illan annista ylipäätään innoissaan, mutta massoja ei Dylan todellakaan settilistallaan nuollut.

Dylanista jäi olosuhteisiin nähden kuitenkin pettynyt fiilis. Ja se vaan taitaa olla yleisin fiilis, mitä Dylan itsestään jättää. Siksi taidankin paneutua jatkossa vain niihin loistaviin biiseihin ja albumeihin, joita mies on tuutannut vuosien saatossa ulos. Enkä epäile, etteikö jotain yllättävää uutta vielä mies tuottaisi. Mielenkiinto Dylaniin ei katoa, mutta keikoille häntä ei tarvitse lähteä katsomaan, kunnes taas törmään ilmoitukseen, että käppänä on tulossa kaupunkiin – silloin voi fiilis olla taas toinen.

Illan päätteeksi siirryin vielä viereiselle Nurmilavalle katsomaan Tuomari Nurmion vetoa tittelillä Dumari ja Spuget & Blosarit. Keikka oli nimensä mukaisesti stadin slangipainotteinen keikka mutta piristävästi puhaltimilla lisävarusteltuna. Dumari jota voisi helposti kutsua Suomen Dylaniksi vetikin hienon keikan, jonka aikana yleisöä kohdeltiin juuri siten miten vastuuntuntoiselta taiteilijalta voi kuvitella odottavansa. Pikku Julmuri, Mammona, Lasten mehuhetki, Tonnin Stiflat takasivat juurevan tunnelman. Tuomari Nurmio ei pettänyt taaskaan ja poikkeuksellisen tuhti bändikeikka oli oiva päätös torstain Pori Jazzin illalle. Kirjurinluoto sammui aina vaan viihdyttävään Dumari tulee, Dumari tappaa – rappaukseen. Urheiluruudussa illan ottelutuloksen voisi näyttää klassista The Housemartins levyä mukaillen: Dylan 0 – Dumari 4.

dumari

 

 

Hollis Brown (US), Cabin Dogs (US) @ North Star Bar, Philadelphia, PA, 7.11.2013

by

Vuosi sitten New Yorkissa vieraillessani tarkoitukseni oli tsekata uusi brooklynilainen klassista rockia soittava orkesteria nimeltä Hollis Brown. Keikan piti olla Mercury Loungessa, mutta Sandy-myrskyn vuoksi klubi ei saanut sähköjä toimimaan, joten konsertti jouduttiin peruuttamaan. Tänä vuonna koitui uusi mahdollisuus Philadelphiassa, mihin poikkesin läpikulkumatkalla juoksemaan lapsuuden elokuvasankarin Rockyn portaita. Kaupungissa tarjoitui myös yksi ilta perehtyä paikalliseen klubisceneen ja sitä tutkiessani osui silmään Hollis Brown.

The North Star Bar

North Star Bar sijaitsee Fairmontin alueella 15 minuutin kävelymatkan päässä downtownista pohjoiseen.Rauhallisen oloisen Poplarkadun kulmassa loistaa mainosvalo, joka on vilkuttanut vaihtoehtomusiikin ilosanomaa jo pitkään. Bänditarjonta koostuu kansallisista pienistä nimistä, mutta on venuen lauteilla huhkinut jopa White Stripes. Hieman nukkavieru, mutta särmikäs North Star Bar tarjoaa hyvän valikoiman olutta, maittavaa sapuskaa, ystävällisen henkilökunnan ja 250 henkeä vetävän konserttisalin. Jos asuisin näillä kulmilla, epäilemättä North Star olisi meikäläisen kantakapakka  – yhdellä varauksella.

Lippuja en ostanut ennalta, mutta eipä tuntunut ovellakaan olevan tunkua. Luulin maksaneeni huokean 10$ hinnan Hollis Brownista, mutta sisään päästyäni selvisi, että tarjolla on peräti kolme bändiä. Reissumiehellä oli nälkä ja ehdin nähdä ensimmäisenä aloittanutta philadelphialaista Bastards of Earle -bändiä vain vilaukselta. Mikä siinä olisi ollut samalla katsoa orkesteria ja vetää burgeria naamariin, mutta ruokasali oli erotettu klubista seinällä, jonka läpi Earlen Downtown Girl kuitenkin tunkeutui.

IMG_3495

Cabin Dogs @ The North Star Bar

Lavalle nousi illan kakkosbändinä Cabin Dogs, joka teki ensitahdilta vaikutuksen. Uusi tuttavuus kuljetti välittömästi mieleni junassa mantereen halki nähden maisemissa americanan ja juurevamman folk rockin mestareita. Enkä liioittele, jos sanon ensimäisenä mieleen tulleen orkesterin nimeltä The Band. Eikä kaukana ollut The Jayhawks. Silti Cabin Dogs tuntui hieman löysästä lavaolemuksesta huolimatta persoonalliselta ja hyvin yhteen soittavalta kokoonpanolta. Bändin nokkamiehet ovat veljekset Rich & Rob Kwait. Rich hoitaa pääosin laulun kitaran soiton ohessa, Rob laulaa myös samalla kun pitää bassolinjan kurissa. Bändissä soittaa lead-kitaraa Ira Race ja taitavasti soittaakin, koskettimissa Lee Shusterman pitää homman raikkaana ja paketti pysyy kasassa Stephan DiVincenzon ansiosta. Bändin olemus on vetelä, mutta samalla jäntevä. Rich laulaa hieman kapea-alaisesti, mutta tulkinnassa on vuorien rinteiltä kaikuvaa syvyyttä ja istuu lajityyppiin kuin haukka kanjonin päälle liitämään. Bändi tavoittaa tiukalla yhteissoitollaan sujuvan grooven, joka antaa vapauden jamittaa biisejä jopa hieman ylipitkiksi.

Ennen Cabin Dogs -nimeä veljekset soittivat nimellä Kwait Brothers Band, mutta kavuttuaan vuorille ja murehdittuaan lemmikkikoiriensa poismenoa, ottivat nimekseen jämäkästi Cabin Dogs. Keikkaa katsellessa en tuntenut vielä orkesterin tuotantoa, mutta omatuotantoiselta se vaikutti. Jälkeen päin tutkiessani asiaa selvisi, että Kwait veljekset tekevät bändin biisit joitakin covereita lukuunottamatta. North Star Barin illassa he soittivat myös erittäin kelvollisen version Neil Youngin Out on the Weekend -biisistä. Cabin Dogsin veto jäi vaivaamaan, joten päätin ottaa yhteyttä orkesteriin. Sain nopean vastauksen Rich Kwaitilta ja täydellisen settilistan myös. En lähde sitä purkamaan, vaan liitän tähän sen sellaisenaan:

  • High Falls – albumilta Midnight Trail
  • Safe Passage –  Kwait Brothers Band albumilta Hillside
  • Forty Miles – Kwait Brothers Band albumilta Hillside
  • Pulling Me Away – uusi laulu, joka soitettiin ensi kertaa livenä. Julkaistaan seuraavalla albumilla loppuvuodesta 2014.
  • Woman’s Got to Groove It – uusi laulu, joka soitettiin ensi kertaa livenä. Julkaistaan seuraavalla albumilla loppuvuodesta 2014.
  • Out on the Weekend – Neil Young cover
  • Higher than the Mountain – uusi laulu, joka julkaistaan seuraavalla albumilla loppuvuodesta 2014.
  • Mountain Man – uusi laulu, joka julkaistaan seuraavalla albumilla loppuvuodesta 2014.

Etenkin keikan kaksi viimeistä uutta vuoristoaiheista kappaletta vakuuttivat allekirjoittaneen. Heti keikan jälkeen otin bändin kaksi pitkäsoittoa Electric Cabin (2006) ja Midnight Trail (2011) ahkeraan kuunteluun Spotifyn kautta. Eittämättä on tartuttava myös Kwait Brothers Bandin Outland Disco ja Hillside -plattoihin. Mikäli letkeän groovyn omaava americana kiinnostaa, niin suosittelen Cabin Dogsia vilpittömästi.

North Star Bar osoittautui kiehtovaksi nuhjuiseksi rokkiluolaksi. Nyt nostan esiin aikaisemmin mainitsemani varauksen. Ainoa ongelma oli liian kovalle miksattu äänenvoimakkuus. Joko miksaaja on huonokuuloinen tai putkimaisen ja matalan salin akustiikka tekee sen, että lavalla volyymi on ok, mutta yleisö joutuu pitelemään korviaan. Sama koski kaikkia illan esiintyjiä. Mieleni teki käydä vinkkamassa miksaajalle, mutta suomalaiseen vieraskoreuteen ei kuulu mennä valittamaan. Kärsitään mieluummin. Missään muualla Pohjois-Amerikan klubeissa en ollut törmännyt näin kovaan äänentoistoon. Lienee North Star Barin perinne.

IMG_3499

Hollis Brown @ The North Star Bar

Cabin Dogs soitti illan ykkösaktin rummuilla ja näin Hollis Brownin sisääntulo kävi  melko nopeasti. Hollis Brownin jätkien tehdessä soundcheckiä kävi mielessä, että nyt jos koskaan namiskoja vois kääntää hitusen pois kaakosta. Eivät kääntyneet. Hollis Brown aloitti perinnetietoisen ja ryhdikkään vetonsa saatuaan instrumenttinsa kondikseen. Laulaja, kitaristi Mike Montali totesi: ”Me olemme Hollis Brown New Yorkista”. Ja sitten mentiin. Jos Cabin Dogs saa voimansa vaihtoehtoisesta countryrockista niin Hollis Brown repii ryhtinsä niukasta blues-rock -perinteestä, jossa mellestää kuitenkin melodiat ja ilmavat kitarariffit. Vanhan liiton ajaton tunnelma täyttyy Mike Montalin riipivästä tulkinnasta. Kitaristi Jon Bonilla hoitaa kitaroinnin rennon tarkasti. Ei kukkoilua vaan tiukkaa riffipohjaista soitantaa. Rytmiduo Dillon Devito bassossa ja Mike Graves rummuissa pitävät meiningin pystyssä.

Bob Dylanin Ballad of Hollis Brown -biisistä nimensä ottanut bändi on rockin historian tarkkaan kuunnellut, mutta Dylan ei tule heistä ensimmäisenä mieleen. Cabin Dogs -yhtyeestä voisi paremmin kuvitella Dylan-tribuutiksi. Hollis Brown on julkaissut vasta yhden Nothing and the Famous No One (2012) EP:n ja pitkäsoiton Ride on the Train (2013). Ihastuin vuosi takaperin bändiin kuunneltuani esikoissinkkuna julkaistua rautaista Cold City -biisiä, joka tuo The Black Keysin mieleen. Onneksi suosikkikipale soitettiin myös Philadelphian illassa.

IMG_3501

Mike Montali & Dillon DeVito

Hollis Brown on keikkaillut viimeisen parin vuoden aikana aktiviivisesti, sillä soitossa näkyi varmuus, mutta kuitenkin vielä tuore näyttämisen halu. Pitkän huiskea Mika Montali omaa mieleenjäävän äänen ja laulunteko sujuu yhdessä Jon Bonillan kanssa. Faith & Love, Ride on the Train, Gypsy Black Cat ja Down on Your Luck ovat perinteisten rock-klassikoiden piirteitä omaavia kappaleita. En usko, että isompaan läpilyöntiin on kovin pitkä matka, jos tuubista saadaan ulos saman tasoista (ja parempaakin) kamaa jatkossakin. Saman genren torikojua riittää markkinoilla rutkasti, mutta lahjakkuus ja motivaatio voivat viedä vaikka kuinka pitkälle. Juteltuani Miken kanssa keikan jälkeen hän kertoi bändin menevän studioon piakkoin, joten suurin toivein odottelen uutta materiaalia.

Menin North Star Bariin katsomaan Hollis Brownia, mutta lähdin pois kahden suosikin kanssa. Hollis Brown oli sitä mitä odotinkin, mutta Cabin Dogs tuli positiivisesti puun takaa. Varmaan Bastards of Earle olisi joutanut samaan sakkiin, jos olisin ehtinyt heidän meininkiä paremmin tsekata. Ilta oli mainio, mutta hämmästelin, miten vähän yleisöä oli torstai-iltaan saapunut. Ehkä pari-kolmekymmentä tyyppiä. Se on vähän maineikkaallekin klubille. Taitaa vaan olla kovatasoista tarjontaa Philadelphian kokoisessa kaupungissa kuten koko mantereella niin paljon, että ei ole helppoa repiä leipää soittohommista. Rock ’n’ roll on kuitenkin hyvä harrastus.

Dave Lindholm, Puppa J Folkstep Quartet @ LeBonk, Helsinki 24.5.2013

by

Dave Lindholm on suomalaisen rock-historian kiistaton virstanpylväs. Mies on taittanut matkaa reilut neljäkymmentä vuotta. Ensimmäinen levytys on jo vuodelta 1971 ja nyt 61-vuotiaana mies on edelleen tuottelias ja aktiivinen keikkailija. Daven valtti on siinä, että hän on muuntautumiskykyinen, vaikka itse miehen tuotanto on aina pysynyt lestissään. Kokoonpanot vaihtuvat tiuhaan ja se pitää miehen virkeänä. Dave vaihtaa myös kielen sujuvasti. Kansa tuntee Lindholmin paremmin suomenkielisestä tuotannostaan, mutta Davelta taittuu englannin kieli kotimaisista artisteista kaikkein notkeimmin varsinkin blues-pohjaisessa tuotannossa.

Daven ura starttasi Ferris-nimisellä kokoonpanolla, mutta vaihtui pian Isokynä Lindholm -nimeen ja suomenkieleen. 1970-luvun alussa Dave teki klassisimmat levynsä Isokynä Lindholm (1972), Sirkus (1973) sekä ylittämättömän mestariteoksen Musiikkia (1974) Orfeus-orkesterin kanssa. Jatko oli vakuuttavaa aikansa superbändissä Rock’n’Roll Band, eivätkä Pen Lee ja etenkään huikea Bluesounds laskeneet tasoa. Sooloalbumeja on syntynyt tasaiseen tahtiin erilaisissa kokoonpanoissa. Sanoittajana Dave on omaa luokkaansa, lähes runoilija, jonka lyriikat ovat parhaimmilaan puhekielenomaista tajunnanvirtaa. Otto Donnerin kanssa kamarihenkisesti tuotettu Pieni ja hento ote mahtuisi komeasti pakanan virsikirjaan. Puhtaat laivat on minimalistinen ja impressionistisen tarkka kuvaus kesäisestä satamasta ja elämän kohtalokkuudesta. Dave on tunkeutunut myös karaokebaarien väen suosikkeihin Tupaakka, viina ja villit naiset -tyyppisillä ralleilla, mutta valtaväestön lemmikiksi Dave Lindholm on liian sekarotuinen. Eittämättä vähän vaikeasti lähestyttävän tyypin roolissa Dave on omimmillaan.

Dave Lindholm aloitti keikan tasan kello 21, kuten kapakan nettisaitilla mainittiin. Harmi vaan, että Hesarin NYT-liite ilmoitti aloitusajaksi 22. Pelkäänpä, että moni saattoi missata Daven soolo-osuuden. Lindholm soitti tavaramerkikseen tulleen luuttu-kitaransa kanssa 50 minuutin setin, jossa mies pudotteli liukuhihnalta kaikki hittinsä ja pari bluesia. Dave antoi kitaran laulaa ja todisti myös, että hänen persoonallinen äänensä ei ole vuosien saatossa ruostunut. Ehkä hieman karheampi soundi tuo miehen tulkintaan lisää syvyyttä. Sarkastisesti rakkauden tunnustusta tulkitseva Joo, joo mä rakastan sua nousi illan kirkkaimmaksi helmeksi. Kattaus tyydytti Dave-diggaria, mutta voi kun settilistaan mahtuisi vielä Sä avasit oven tai Kuinka yö meni pois –biisien kaltaiset klassikot. Pienen ja hennon otteen jälkeen Dave poistui lavalta, mutta ilmoitti palaavaansa vielä takaisin.

Daven jälkeen lauteille nousi Puppa J Folkstep Quartet. Puppa J on suomireggaen ja miksei hiphopinkin voimahahmoja. Jamaikan veri kulkee Pupan suonissa ja tuo hiphoppailu periytyy erityisesti Jätkäjätkät -kokoonpanosta. Puppa J on jäänyt vähemmälle huomiolle ja soolotuotantoa en ole kuunnellut aikaisemmin. Tuorein albumi Kiveliö kutsuu on saanut kehuja. Pupan ympärille oli kyhätty trio, josta nousi esiin vahvasti Sini Palokankaan viulu. Rumpujen sijaan reggaebiitti lähti perkussioista. Pelimannireggae toimi letkeästi ja Puppa J on selkeä hengenheimolainen Jukka-Pojalle, joka on puhkaisssut väylän valtavirran kärkikarkeloihin. Puppa kolkuttelee lähellä, mutta katalogista puuttuu vielä kansaan osuvat isot hitit. Terassimusaa parhaimmillaan, joten harmi, että joutui hötkymään LeBonkin uumenissa.

Sitten tapahtui se, mitä Dave lupaili. Lindholm nousi Puppan Folkstep Quartetin kanssa lauteille ja vetivät yhdessä alkupalaksi Daven Minun nimi on nimessun. Dave istutti luuttunsa bändin soundiin kuin perunan peltoon. Tuskin kokoonpano on ehtinyt yhdessä kovasti treenaamaan, mutta luontevalta yhteissoitto kuitenkin vaikutti. Puppa ja Dave lauloivat vuoron perään omien biisiensä lisäksi myös raikkaan version Bob Dylanin Knockin’ On Heaven’s Doorista. Setin päätti Puppa J:n Huolii, jonka kertosäkeen kuuli koko ajan väärin: huorii.

Hoedown @ Juttutupa, Helsinki 26.1.2013

by

Kello 22 jono ravintolan edessä lauantai-iltana ei normaalisti yllätä, mutta enpä ole koskaan käkkinyt Juttutuvan oven takana lauman jatkeena. Edessäni odotti portsarin armeliasta vinkkausta sisään sakki, jonka keski-ikä oli reilusti lähempänä kuolemaa kuin syntymää. Hoedown on vetänyt demarikuppilan piripintaan monta kertaa aikaisemminkin. Itse asiassa jo kymmenkunta vuotta ja yleisö koostuu valtaosin varttuneemmasta väestä. Suosio on saletti. Yhtye juhlistaa kymmenvuotista taivaltaan vetämällä legendaarisia Hoedown-klubikeikkoja peräti neljänä iltana putkeen. Kiertue jatkuu ympäri maata, mutta Juttutupa on Hoedownin koti – sieltä on hyvä startata.  Bändi syntyi Art Goes Kapakan myötä Taidehallin kuppilassa kun Mika Kuokkanen (kitaristi, laulaja) ja Masa Maijanen (basisti )vetivät perustamansa bändinsä kanssa keikan vierainaan Olli Haavisto (pedal steel etc.) ja Esa Kaartamo (laulu, kitara). Vieraileva duo liittyi bändiin samantein ja nykyään kombo kattaa kaikkiaan seitsemän jäsentä. Vahvistukseksi ovat sittemmin liittyneet Ninni Poijärvi (laulu, viulu, haitari), Jarmo Nikku (Kitara etc.) ja Topi Kurki (rummut). Kasassa on siis eräänlainen dreamteam.

Itse päätin lähteä todistamaan Juttutupa-tourin toiseksi viimeistä iltaa. Sunnuntain päätöskeikkaa mainostettiin ikärajattomana. Olisipa ollut kiinnostavaa nähdä millaista settiä bändi tarjoilisi koko perheelle sopivalla teemalla. Perinteikkäästi Juttutuvan keikat alkavat jo iltayhdeksän huitteilla. Tiesin tämän, mutta paikalle ehdin vasta kymmeneksi. Reilun tunnin sain kuitenkin kuunnella Hoedownin vilpitöntä rakkautta roots-musiikkia kohtaan. Se ponnistaa syvältä. Orkesterin vahvuus on taidokas yhteissoitto ja sävykkäät stemmalaulut, mutta heikkous taas hienoinen laiskanpulskeus. No, eipä tässä genressä nyt kukaan odotakaan mitään revittelyä, mutta pieni irrottelu piristää kummasti kokemusta kuten basisti Masa Maijanen, joka intoutui keikan lopussa laulamaan rehvakkaat bluesit. Settilista koostuu juurimusiikin klassikoista ja sekoittaa folkia bluesiin ja rock’n rollia countryyn. Hoedown tarjoaa tyylitajuisia ja paikoin varsin sielukkaita cover-versioita menneistä mestaripaloista ja esittää välillä myös omaa tuotantoa, joka ei erotu muusta materiaalista ainakaan pahassa.

Hoedown-klubi-iltojen perinteeseen kuuluu kutsua mukaan vierailevia kotimaisia artisteja. Ilman näitä eturivin yllätysvieraita Hoedown jäisi pikkasen tasapaksuksi. Sehän tässä hassua, kun kukin Hoedown-jäsen pärjää yksin karismallaan, mutta yhdessä he ovat vähän kuin The Band. Loistava orkesteri, yksi parhaista, mutta kun The Last Waltzin vieraslitanjan tapaan eteen astuu vaikkapa Bob Dylan, niin johan kombinaation ylle nousee sädekehä. Hoedown oli kutsunut lauantain vieraaksi herran nimeltä Tokela. Alkuillan keikkaa oli erään kuulijan mukaan ihastuttanut eniten Esa Kaartamon tulkinnat. En epäile yhtään. Itsellä skarppi oli nyt Hoedownin ja Tokelan osuudessa. Yhteistyö on jatkunut pitkään ja siitä on todisteena kimpassa väsätty ja kovasti kehuttu pitkäsoitto Honky Tonk Merry-Go-Around (2008). Spiikissään Tokela mainitsi nuoruuden esikuvakseen Eddie Cochranin, jonka Three Steps to Heaven -biisi soikin rapeana versiona. Samoin albumin nimibiisi kantrikuningatar Patsy Clinen Honky Tonk Merry-Go-Around höyrytti ilmanalaa hyvällä buustilla. Tokelan Melrose on allekirjoittaneelle aina ollut vähän yhden biisin bändi, vaikka asenne triolla on kohdillaan. Tokelan ja Tommi Vikstenin duo The Munsons on mielenkiintoisempi. Tokelan laulu on ollut aina herpaantumatonta, raastavaa ja samalla ilmavaa. Tälläkin kertaa mies osoitti olevansa vähän pehmeämmällä maaperällä valtakuntamme juurimusiikin tulkitsijoiden peruskiviä.

Hoedown on kuin juurikasmaan bataatti. Perusperunaa muistuttava, mutta kuitenkin makeampi ja värikkäämpi, silti perinteikäs ja ravitseva. Onhan se huikeaa, että bändi on kymmenen vuoden ajan tarjoillut säännöllisesti ilmaisia klubi-iltoja. Nyt neljä iltaa putkeen tarjosi tosifaneille hurmoksellisen viikonlopun, mutta kukapa pelkkää bataattia vetäisi napaan. Meikäläinenkin innostuu, jos kyytipojaksi tarjotaan jotain lisuketta kuten herra Tokela.

Peter Demian (Can) @ Venice Beach, Los Angeles, CA 19.9.2012

by

Peter Demian @ Venice Beach

Katusoittajien keikoista ei ole ollut tapana kirjoittaa, mutta yleensä sitä paineleekin ohi ja saattaa vain nakata kolikon skittakoteloon. Tällä kertaa oli alkuillan dinnerimestana The Sidewalk Café Venice Beachillä ja kappas siihen ravintolan eteen boardwalkille pamahti mies kitaransa kanssa vetämään biisejä. Tietenkin covereita.

Peter Demian saapui Los Angelesiin Kanadasta 1978. Demian ajeli 69 vuoden Valiantilla kitara takapaksissa, kunnes moottoripyöräpoliisi pysäytti epäilyttävän veijarin Mulholland Driven kupeessa ja peräsi mikä heppu on miehiään. Demian selitti olevansa muusikko. Poliisi vaati todistaa asian, joten Demian nappasi kitaran esiin ja alkoi soittaa. Poliisi kuunteli hetken ja totesi, että jos uskot siihen mitä teet, on sinun paikkasi Venice Beachilla. Siellä Peter Demian on trubadoinut sen 34 vuotta. Välillä mies esiintyy kadulla Street Smart -bändinsä kanssa.

Peter Demian ei ole vain katumuusikko, sillä on hän on levyttänyt ainakin pari pitkäsoittoa. Toinen platta Greetings From Venice Beach on sitä coveristoa mitä hän nytkin soitti, mutta toinen albumi on hänen omia biisejään ja kulkee nimellä Paloma Serenade. Nämä levyt tuli hankittua miehen keikan jälkeen. Muusta tuotannosta ei ole varmuutta, mutta tuskin levytyksiä on paljon enempää, muutenhan kaveri soittelisi sisätiloissa.

Keikka alkoi Leonard Cohenin Hallelujah -biisillä. Monen muunkin coveroima klassikko ei noussut mitenkään ihmeelliseksi esitykseksi ehkä vain ylipituutensa vuoksi. Bob Dylanin Like A Rolling Stone -kappaleessa sen sijaan lierihattuisen ja hieman nuhjaantuneen oloisen Demianin karhea tulkinta pääsi paremmin oikeuksiinsa. Välillä ääni löysi Joe Cocker -tyyppistä karheutta, välillä taas tarjosi yllättävästi laajemman ääniskaalan. Setti oli klassikkokamaa ja omia biisejä ei tähän sisältynyt. Nyt kun olen kuunnellut jälkeenpäin Paloma Serenadea, olisi niistä hyvinkin mahtunut viisu jos toinenkin ohjelmistoon.

Venice Beach on kuuluisa hassuista persoonistaan. Kadulla tallailee jos minkälaista friikkiä aina hare krisna-väestä, hippeihin ja narkkareihin. Kylläpä ne trimmatut rullaluistelijatytötkin koristaa katukuvaa kuten myös Muscle Beachin bodarit. Demianin eteen kokoontui muutamia vanhempia ikihippejä joraamaan. Kamaa oli vedetty sen verran, että muuvit olivat vanhoilla sulkahatuilla aika viihdyttäviä. Eräs nainen veti balettiaskelia ja kävi välillä Demianin taustalla laulamassa. Taitavat olla tanssijat trubaduurin kumppaneita, jotka havittelevat osinkoja kitaralaukun almuista.

Keikan loppupuolella sattui huvittava välikohtaus, kun katusoittajakollega alkoi pimputtaa pianoaan etuajassa. Demian tästä hermostui ja kovalla sanalla kehotti miestä häipymään, sillä nyt oli hänen vuoronsa. Todennäköisesti katusoittobisnes on sen verran järjestäytynyttä, että kullakin on omat soittovuoronsa ravintolan edessä. Keikan jälkeen Peter Demian kävi keräämässä kolehtiinsa kolikot ja setelit, joita jengi aika avomielisesti jakoi. Taisi saada mies kelpo tilin. Keikan jälkeisestä jutustelusta selvisi, että Demian on kasvanut Kanadassa suomalaisten keskuudessa ja hänelle oli jäänyt hauska sanonta mieleen: ”Napa keskellä mahaa”. Tähän oli mukava lopettaa keikkatunnelmat Venice Beachin auringonlaskussa.

Jason & The Scorchers (US) @ Virgin Oil, Helsinki 7.9.2012

by

Jason & The Scorchersin nokkamies Jason Ringenberg ei ole koskaan ollut minun mittarissani kaikkein katu-uskottavin rockari. Jotenkin hän muistuttaa enemmän pikkupoikaa, joka on saanut uudet cowboy-releet ja leikkii yli-innokkaasti paukkuraudallan. Samalla poikamaisella innostuksella 53-vuotias ikinuori country-tähden näköinen Ringerberg pyörittää nyt jo 30 vuotta preerioita kiertänyttä cowpunkin keulakuvaa. Cowpunkia voisi luonnehtia ränttätänttärockin, hillbilly-countryn, bluesin ja punkin yhdistelmäksi.

Jason & The Scorchers on käynyt Suomessa neljä kertaa ja usein bändi on kiertänyt maata Helsingin lisäksi Tampereen ja Turun kautta. Peräpohjolaan on kertynyt uskollinen fanikunta. Orkesterin legendaarista Lost & Found -kiertueen Tavastialle vuonna 1985 osunutta keikkaa en vielä nähnyt, mutta kymmenen vuotta myöhemmin YO-talolla bongattu Blazing Glory-kiertuun esitys on tallentunut pääkoppaan yhdeksi parhaista rock-keikosta ikinä. Jasonin hurjat kiipeilyt Yo-talon salin kaiteilla jättäisi tolppa-apina Michael Monroenkin kakkoseksi. Silloin heitti myös kitaristi Warren E. Hodges instrumenttiaan ilmiömäisesti kaulan ympäri. Oi niitä aikoja. Sittemmin rauhoittui bändikin ja jäi tauolle muutamaksi vuodeksi 2007, mutta teki komean paluun 2010, jolloin julkaisi hienon Halcyon Times -albumin. Sen puitteissa bändi kävi täälläkin ja veti vetreän keikan Tavastialla. Nyt olikin vain parin vuoden odotus, kun Jasonin länkkärit saapuivat taas natisuttamaan parketteja. Täytyy tunnustaa, että ihan yhtä pillastunutta ei ollut Virgin Oilin meno kuin aikaisemmin.

Nashvillessa perustetun orkesterin alkuperäisistä jäsenistä on nokka-Jasonin lisäksi vain mainittu Hodges. He ovat bändin ydin. Nykykokoonpanossa bassoa soittaa hobittia muistuttava Al Collins ja kannuja paukuttaa ruotsalainen perushevarin näköinen Pontus Snibb. He täyttivät alkuperäisten Perry Baggsin ja Jeff Johnsonin ja heidän seuraajienkin paikat mainiosti. Olisihan ollut nasta nähdä Baggs ja Johnson juhlakiertueella, mutta kaikille rock ei ole ikuista. Jos tätä ulkonäköpoliittista polemiikkia jatkaa, niin en tiedä mitä näen, mutta Jason Ringenberg ja Markus Nordenstreng ovat kuin kaksi marjaa.

Keikka lähti päräyttävästi liikkeelle esikoisalbumin klassikolla Lost Highway. Alusta asti bändi paineli  kuin täysillä biisonilaumaa pakoon. Koko settilista oli kirjava kattaus koko urasta. Mukavaa oli kuulla harvemmin livenä soitettu When Angels Cry ralli 1989 ilmestyneeltä Thunder & Fire -albumilta. Sen sijaan kakkosalbumi Still Standing -albumi jäi kokonaan paitsioon. Jason kertoi bändin olevan liikkeellä siksi, että se ei juhlista vain menneisyyttä vaan sitä, että se on edelleen voimissaan ja uutta luova bändi. Tästä oli oiva esimerkki uusi biisi Thanks for the Ride.  Punttia vipattivat myös Blazing Glorylta kuultu 200 Proof Lovin’  ja varhaisen Fervor-EP:n jytäpommi Hot Nights in Georgia. Uuden Halcyon Times -albumin Golden Days ja Mona Lee pitivät meininkiä yllä ja etenkin kitaristi Warnerin laulama Better Than This, mutta osasi bändi välillä rauhoittuakin ja vetäisi viiltävän kauniin ikivihreän Pray For Me, Mama (I’m A Gypsy Now).

kuva

Jason & The Scorchers @ Virgin Oil

Vähän ennen keikan puolta väliä pisti silmään, että Ringenberg asetti nuottitelineen, josta vilkuili sanoja.  Mies näyttää kyllä hyväkuntoiselta, mutta ei taida pääkoppa pitää lyriikoita enää mielessä. Nuottiteline ei ole todellakaan rock, mutta tässä yhteydessä se oli sympaattinen ele. Muutaman biisin jälkeen nuottiteline katosi ja perusmeinki jatkui. Encoren alkuun saatiin klassinen versio Bob Dylanin Absolutelty Sweet Mariesta.  Heti perään pärähti ikijytä White Lies, johon jo keikan luuli päättyneen. Mutta ei. Keikka huipentui järjettömän kovaan vetoon John Denverin biisistä Take Me Home, Country Roads.

Jason Ringenberg oli juttutuulella ja veti muutaman pitemmän saarnan. Ensimmäinen manifesti oli kuolevien levykauppojen puolesta, toisessa taas julistettiin sotaa vastaan. Toisaalta lännenmiehen sydän osoittaa myös kovasti yläkerran suuntaan. Ehkä uskoontulon into on vähän laantunut siitä, mitä se oli Blazing Gloryn aikaan, mutta lause God is my wittness putosi Ringenbergin suusta muutamaan kertaan.

Keikka kesti tasan kaksi tuntia. Se oli jämäkkä rock-paketti. Showtime oli myöhäinen puoliyö, mutta se oli pelastus, sillä ehti katsomaan keikan alle MM-karsintajalkapalloa. Ovelta sai vielä lippuja 25€ hintaan, mutta ei saliin kauhean montaa jannua olisi enempää mahtunutkaan. Virgin Oil on ihan kiva kahden kerroksen mesta hyvällä sijainnilla, mutta rock-klubina se ei ole koskaan ollut suosikkini. Jotenkin se vaan tuntuu ketjuravintolalta. Toki oli piristävää nähdä Scorchersit uudessa ympäristössä, mutta kyllä Tavastia vaan olisi ollut oikea venue. Harmi vaan, että se oli buukattu jo ennalta Reigning Soundille. Sääli myös keikkojen päällekkäisyys. The Circus olisi ollut taas liian iso bändille, mutta ei valiteta. Pääasia, että keikka tuli nähdyksi. Samaan hulvattomaan rodeoon eivät viisikymppiset lehmipunkkarit yltäneet kuin 17 vuotta sitten, mutta hyytymisen taso oli sitä luokkaa, että Ringenberg saa leikkiä lehmipoikaa vielä pitkään.

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Olympiastadion, Helsinki 31.7.2012

by

Silhuetissa jäntevä hahmo seisoo kevyessä haara-asennossa, kädessään Telecaster-kitara ja taustalla avautuu ihmismeri. Hahmo kääntyy ja nostaa kädet ylös ja kymmentuhatpäinen yleisö lainehtii aalloissa. Tämä mies lavalla on pomo.

Vuonna 1949 New Jerseyn Freeholdissa, jota myös fariseusten seurassa kutsutaan luvatuksi maaksi, syntynyt Bruce Springsteen on ehkä kaikkein kirkkain helmi ja todiste siitä, että rock on ikuinen nuoruus. Iästä huolimatta. Springsteenin poikkeuksellinen lahjakkuus ja tarmokkuus huomattiin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten ja ensiksi levy-yhtiön mestarit yrittivät leipoa miehestä folk-tähteä Bob Dylanin tapaan. No, olisi Springsteen siihenkin muottiin taipunut ja sittemmin todistanut taitavansa myös folkin muutamalla albumilla. Springsteen loi kuitenkin oman tyylilajinsa heartland rock, johon on toki muitakin liitetty Tom Pettya ja Southside Johnnya myöten. Springsteen on lajinsa ylivoimainen kuningas tai The Boss kuten häntä todella kutsutaan. Tämän lempinimen herra sai jo silloin kun stadioneille oli vielä vuosia matkaa. Mies nimittäin maksoi bändinsä jätkille palkan ja pomohan se on, joka lyö setelit käteen keikan jälkeen. Maailmassa ei ole montaa ihmistä, jotka lähes kaikki tuntevat vain etunimeltä. On eräs Elvis ja tämä Bruce.

Eilinen konsertti Helsingissä oli Springsteenin neljäs kerta Suomessa, keikkoja on toki vuoden 2003 Rising-kiertueen tuplakeikka mukaan laskettuna viisi. Jokainen keikka on ollut mammuttimainen ja osoitus siitä, että Bruce Springsteen on syntynyt viihdyttämään yleisöä. Kolme tuntia on kulunut helposti ja huomaamatta. Joskus tunnin keikkakin voi olla tuskallinen kokemus, mutta Springsteenin seurassa ei ole sitä ongelmaa. Brucea ja mitä tahansa stadionsankaria pitää muuten aina kuunnella kentällä, katsomoiden penkit ovat jalkapallon katselua varten. Eilinen Wrecking Ball -kiertueen Euroopan osuuden päättänyt Helsingin konsertti taisi saada Springsteenin kaikkien aikojen pisimmän keikan tittelin. Kellotin kestoksi 4h 10min. Keikan finaalissa oli venytyksen makua, mutta hurmoksellisessa tunnelmassa sen ei olisi toivonut loppuvan koskaan. Sitä todellakin yhtyi viimeisten biisien joukossa kuultuun Southside Johnny & The Asbury Jukes biisin sanoihin I Don’t Want to Go Home. Tämä biisi on muuten Steven Van Zandtin käsialaa.

Brucen taustalla hääräävä mestarillinen E Street Band on kärsinyt viime aikoina alkuperäisten jäsenten kadosta. Ensiksi menehtyi Danny Federici ja vuosi sitten myös Clarens Clemons siirtyi saksofoneineen ikuisten muistojen bändiin. Clemonsia saatiin korvaamaan veljen poika Jake Clemons ja hyvin jätkä päräyttikin. Ihan sinne eturiviin setänsä vakipaikalle ei rookie vielä päässyt, vaan veteli siellä muun torvisektion jatkeena. Pidemmissä sooloissa kuten Dancing in the Darkissa, pääsi Jake lavan keskiöön. Laskin lavalla soittaneen kaikkiaan 16 muusikkoa, joten voidaan puhua E Street Big Bandista. Tällä kokoonpanolla tavoitettiin niin gospel-tunnelmat kuin herkät folk-fiilikset. Ainoa ketä en havainnut lavalla oli Brucen vaimo Patti Scialfa.

Bruce aloitti kohteliaasti sanomalla hyvää iltaa suomeksi ja näytti olevan hyvässä kondiksessa muutenkin. Eipä sitä neljän tunnin vetoja ihan keskenkuntoisena vetäisikään. Miehen ääni kuulosti jopa paremmalta kuin viimeksi Tampereen Ratinassa 2009. Bändi on soittanut kiertuellaan runsaasti John Fogertyn tuotantoa ja Helsingissä saatiin kuulla ensi kertaa Rocking All Over the World. Springsteenin kynästä on lähtenyt niin monta omaa mestariteosta, ettei covereita tarvitsisi soittaa lainkaan. Brucepa kunniottaa rock-historiaa ja haluaa esittää sellaisia viisuja jotka ovat olleet hänelle merkittäviä esikuvia uran alussa ja omaa tyyliä luodessa kuten Detroit Medleyssä ja konsertin päättäneissä Twist & Shoutissa kuultiin. Jackie Wilsonin tunnetuksi tekemä (Your Love Keeps Lifting Me) Higher and Higher sai sellaisen messiaanisen käsittelyn, että Olympiastadion oli nousta ilmaan. Tällä coverilla tehtiin tosin niitä minuuttejakin keikkaan, mutta ansaitusti.

E Street Band esitti reilu 30 biisiä ja jos biiseistä laskee sämplet ja pätkät mukaan, on määrä liki 40. Ja etenkin jos huomioi vielä ne 5 bisiiä, jotka Bruce veti yksistään ennen varsinaisen keikan alkua. En nähnyt tätä lämmittelyä, sillä tähtäsin vasta oletettuun aloitusaikaan, joka piti olla klo 19. Keikka tosin alkoi vasta 19.48. Springsteenin keikoilla on ollut jo perinteistä, että yleisö heiluttelee pahvilappuja toivebiiseistä, joita maestro sitten aina yllätykseksi noukkii lavalle. Tällä kertaa Bruce nappasi kiertueneitsekasteen saaneen Light of Dayn ja veti sen kuin tosta vaan bändin kanssa. E Streetin Bandin keikkakunto on aina ollut tunnetusti kova ja jokaiselle kiertueelle on treenattu iso satsi biisejä soittokuntoon. Tässä täytyy nyt kuitenkin tuottaa pieni paljastus, sillä  kuulemma  ennen konserttia Springsteenin apurit jakavat toivebiisipahveja hardcore-faneille. Tosin tämä on tietoa kylän miehiltä, eikä tarkkaa omin silmin nähtyä todistetta asiasta ole.  Hyvinkin voin uskoa tätä väitettä. Käsikirjoitetaan ne teatterinäytelmätkin. Tärkeintä, että yleisö viihtyy. Toki siellä on varmasti sydämestä omin käsin tehtyjä pahvilappuja.

Omiksi suosikeiksi keikan sadosta nousivat ikihyvä The Night, väkevästi vedetty Prove it All Night, harvoin livenä kuultu Darlington County, Because the Night, missä Nils Lofgren pääsi näyttämään kitarasoolotaitonsa  ja aina yhtä vaikuttava Clarens Clemonsin bändiin liittymisen ajoista kertova Tenth Avenue Freeze Out. Biisi keskeytettiin tyylikkäästi ja The Big Man sai Screenillä oman ansaitun muistohetkensä. Uudesta tuotannosta Shackled and Drawn jytisi parhaiten ja tietenkin varsinaisen keikan päättänyt Land of Hope and Dreams. Keväällä julkaistu Wrecking Ball -albumi on mielestäni yksi pomon kehnoimmista. Epätasainen kokonaisuus, joka on tuotettu tylsän keskitien rockiksi ja kun biiseihin ei olla saatu tarpeeksi ideaa on tungettu epäluontevaa irkkupoljentoa, vaikka toki Brucella onkin puoliksi irlantilaiset juuret. Silti levyllä on hetkensä ja se on osoitus miehen tuotteliaisuudesta ja luovuuden ehtymättömyydestä. Ja mikä parasta uudet biisit toimivat livenä yllättävän hyvin.

Konserttilava on massiivinen, mutta koruton. Springsteenin keikalla on aina tärkeintä sisältö, eivätkä kolossiaaliset monumentit ja pyrotekniikat. Lavan toisessa kulmassa liehui Suomen lippu ja toisessa kulmassa oli itseensä kiertynyt Yhdysvaltain lippu. Olihan keikassa valtiovierailun fiilistä, sillä katsomossa istui ex-pressa Tarja Halonen. Se ei ollut ihme, että lopun hittiputkessa Tarjakin jammasi innostuneesti, mutta myös samassa seurueessa ollut Päivi Räsänen alkoi hillitysti heilumaan. Sisäasianministerin ekat kaksi tuntia meni kännykkää näppäillessä, vaikka evankelistaa olikin tullut kuulemaan. Bruce on luvatusta maasta ja omaa saarnaamisen suhteen profeetan taidot.

Nähdyistä Brucen keikoista eilinen spektaakkeli nousi kun nousikin vuoden 2008 Helsingin keikan ohi ja osoitti sen, että parhaimmillaan stadionkeikkallakin voi tuntea olevansa lähellä artistia, vaikka välimatkaa onkin 50 metriä. Bruce on syntynyt lähtemään ja esiintymään ihmisten edessä. Yhtä hyvin hän voisi vetää puolentoista tunnin hittiputkikeikan ja vetää hillot himaan, mutta kun laji on miehelle intohimo ja hinnoittelukin maltillista, ei voi valittaa. Kenttälippu maksoi 69€ eli sellaiset 17 euroa per tunti. Ei riistä tämä pomo.

The Mars Volta (US), Snoopy Dogg (US), Jimmy Cliff (Jam), Metronomy (UK), Mikko Joensuu (Fin), Bloc Party (UK), Suicidal Tendencies (US), French Films (Fin), Jukka Poika & Sound Explosion Band (Fin) @ Ruisrock, Turku 8.7.2012

by

Ruisrockin päätöspäivä alkoi epävakaassa säässä ja aika taisaiseksi sadepäiväksi se muodostuikin. Taisipa olla ensimmäinen festaripäivää, jonka jälkeen tennarit oli heitettävä roskikseen. Varsinkin niittylavan edusta lillui liejussa ja mudassa. Kahdesta kertakäyttösadetakista molemmat repeytyivät, joten suosittelen rokkidiggareille kunnon sadesuojaa, mikäli ei halua kastua. Kumisaappaat ovat pelimiehen jalkineet, mikäli kestää kantaa riskin sateettomasta päivästä. Toki aina voi sukkahien läiskyessä äyräitten yli astua tallustelemaan paljain jaloin. Ruisrockissa ei ole riskiä astua lasinsiruihin.

Päivä alkoi tihkusateessa letkeissä reggae-tunnelmissa, joita Jukka Poika & Sound Explosion Band tarjosi rantalavalla. Bändi on taitava ja Jukka Pojan tarinat lempeitä. Kukapa tästä ei tykkäisi. Tosin en jaksa uskoa, että skaala kauheasti laajenisi ja kyllästymisen kynnys voi olla pelottavankin lähellä.

Aurinkolavalla aloitti hieman aikataulusta myöhässä French Films, joka oli juuri heittänyt keikan Roskildessa. Saavutus  tuoreelle kotimaiselle kitarapoppis-bändille, jonka esikuvat ovat hyvinkin Britanniassa. Katsoin miltei koko keikan ja uutena tuttavuutena voin todeta kiinnostavaksi bändiksi. Bändi on julkaissut vasta ep:n ja yhden pitkäsoiton. Soitanta sujuu, mutta laulanta ei heti hurmannut. Toisaalta brittipop-perinteeseen kuuluu, että riittää, että laulu on persoonallista. Meininki oli hyvä, mutta biiseistä ei mikään jäänyt erityisesti mieleen. Ehkä seuraavalla keikalla soi se helisevien kitarasaundien hyväilevä hittibiisikin.

Pakko oli poikeata hetkeksi telttalavalle, missä jenkkikulttibändi Suicidal Tendencies pyöritti yleisöä. Pumppu taidetaan luokitella johonkin trashin, speedin ja punkin välimaastoon. Miltei 30 vuotta mättänyt kööri oli hurjassa vedossa, mitä tulee yleisöön. Ihan eturiviin ei meikäläinen todellakaan tämän genren parissa pyri, mutta videoscreenit paljastivat, että aikamoinen taifuuni kävi lavan edessä, missä jengi sinkoili, mossasi ja sekoili kuin viimeistä päivää. Ja viimeinen Ruisrock päivähän tässä oli käsillä, mutta itse en halunnut antaa kaikkia paukkuja, sillä listalla on vielä monta kiinnostavaa artistia.

Harvakseen keikkaileva Eppu Normaali oli jätettävä väliin, vaikka onhan bändin merkitys nuoruudessa suuri. Nyt combo on vain käynyt puuduttavan tasapaksuksi, joka ei enää yllätä. Hyvinhän ne vanhat klassikoit soi jo 2009 Ruissalossa, kun ylöjärveläiset viimeksi näin. Sen sijaan suuntasin rantalavalle, missä oli mahdollisuus nähdä Bloc Party ensimmäisen kerran. Muutaman vuoden breikiltä palannut bändi oli pirteässä kunnossa ja soitti pari uutta biisiä tulevalta albumiltaan. Ihan hyvät rantapartyt bändi laulaja Kele Okereken johdolla sai aikaan ja etenkin läpimurtohitti Banquet sai tassut nousemaan. Silti jäi vähän tylsähkö fiilis ja uudesta albumista ei jaksa odottaa kovin ihmeellisiä.

Seuraavaksi singahdin ensimmäistä kertaa festarin aikana lounalavalle, missä aloitti Mikko Joensuu yksin akustisella kitarallaan ja huuliharpullaan. Mikko on paremmin tuttu kehutusta Joensuu 1685 bändistä, mutta alkanut vasta keikkailemaan soolona jokin aika sitten. Eikä mitään julkaistua ole vielä edes tarjolla. Tämän keikan perusteella toivon, että pian on debyytti kauppojen hyllyssä. Nimittäin Mikko Joensuun hauras olemas, kuulas tulkinta ja koruttomat biisit olivat vaikuttava paketti. Ensimmäinen fiilis oli varhainen Bob Dylan. Laulu on kaukana mielikuvasta ja väitän, että paremmassa suunnassa, mutta olemus ja biisit olivat niin Dylania. Habitus on tosin enemmän Woodstockin hippikatalogista aurinkolaseja myöten. Keikan ainoa miinus oli se, että alkoi sataa kaatamalla. Jengiä siksi vain kourallinen. Mikko tarttui välillä myös sähköiseen kitaraan ja lopun huipennus oli kakofoninen, erittäin kaukana siitä Dylan-mielikuvasta. Tästä miehestä on kuultava lisää.

Pikkupätkän kuuntelin Jimmy Cliffin taidokasta Jamaika-reggaeta. Äijä on soittanut jo ennen Bob Marleyta, mutta edelleen vetää timmissä kunnossa  – ja mikä ääni miehellä onkaan. Näin Jimmy Cliffin edellisen kerran vuoden 1993 Ruisrockissa ja tämä 19 vuotta ei ollut muuttanut miestä mihinkään, ehkä parempaan suuntaan. Jimmy Cliff julkaisi aivan Ruisrockin alla tuoreen Rebirth– albumin joka on saanut innostuneen vastaanoton. Etenkin miehen omasta kynästä lähteneet rymit ja sanat toimivat erityisen hyvin. Klassikkoaineksia omaanva One More soi keikalla tarttuvasti. Jos voi suomireggae hyvin, voi se alkuperäinen vielä paremmin.

Sateen hellittyä olikin hyvä siirtyä telttalavalle, missä britti-elektropopbändi Metronomy tanssitti yleisöä. Vesi oli tulvinut myös teltan sisälle ja märkyys madalsi hippaajien askelta. Metronomy oli uusi, piristävä tuttavuus. Ennakkofiilis synnytti mielikuvan uneliaammasta materiaalista, mutta moodi nousikin ilon puolelle. Joseph Mountin johtama yhtye on soittanut jo reilun kymmenen vuotta ja tehnyt useille hittiartisteille remixejä, mutta meikäläiseen bändi ei ole tarttunut aikaisemmin. Ennakolta en edes ehtinyt tutustua heidän tuotantoon pahemmin, ainoastaan The Look soi viehättävästi Ruisrockin nettisaitilla. Metronomy oli ehkä positiivisin yllätys ja ei muuta kuin paremmin tutustumaan.

Snoop Dogg ei kuulu kiinnostukseni kohteisiin nyt eikä koskaan aikaisemminkaan. Maailman kuuluisimpien rap-artistien joukkoon kuuluva heppu oli kuitenkin bongattava. Hieno show tanssityttöineen, mutta kun biisit eivät putoa, niin eivät saa myöskäään päätäni kääntymään. Täytyy tunnustaa katselleeni keikkaa olutkarsinasta, joten eipä ne saundit sinne asti ihan tykisti kuuluneetkaan. Mutavelli ei tuntunut kuitenkaan muuta yleisöä haittaavaan, sillä takapuolet keikkuivat terhakkaasti. Ruisrock tarjoaa jokaiselle jotakin, mutta ei kaikille kaikkea. Siksipä suunta eteenpäin.

Meikäläisen osalta festarin päätöskeikka oli rantalavalle noussut The Mars Volta, jonka progressiivinen rock ei jaksanut innostaa. Ehkäpä se oli väsyneeseen mielentilaan liian vaikeata. Komealta laulaja Cedric Bixler-Zavalan johtama orkesteri kuulosti. Omalla klubikeikalla bändi olisi varmasti päässyt oikeuksiinsa varsinkin kun kuulija olisi ollut terävämpi ja hereillä. Viimeinen esiintyjä Two Door Cinema Club sai jäädä odottamaan seuraavaa mahdollisuuttaan. Ennakkokuuntelun perusteella en ihan kybällä kiinnostunut, vaikka pirteä bändi brittien suosioon on noussutkin.

Vuoden 2012 Ruisrock oli kaiken kaikkiaan onnistunut tapahtuma. Muutamia keikkoja jäi näkemättä, mutta suunnitelmissa olleet bändit tuli pääosin tsekattua. Yleensä sitä noukkii ennakolta itseään kiinnostavat orkesterit ja siksipä harvoin pettyy. Ehkä sitä pitää olla seuraavalla kerralla uteliaampi ja rohkeammin tutustua bändeihin, joita on karttanut, inhonnut tai josta ei tiedä ennalta mitään. Riippuu tietenkin millaisen line-upin Ruisrock saa kasaan. Enpä usko, että ensi vuottakaan tarvitsee jättää väliin. Sen sijaan ruoka- ja juomapuoleen toivoisi kehitystä. Panttijärjestelmä on hyvä, sillä silloin ympäristö säilyy puhtaana. Joka jamppa pitää 2€ palautustölkistä jo aika hyvin huolta. Pressipuolen ruokamäärään kannattaa myös satsata, ettei tarvitse myydä ei-oota. 20€ noutopöytä näytti hyvältä niille, joille ruokaa riitti. Hienoa, että joihinkin hanoihin oli saatu muutakin kuin suomalaista peruslageria. Oli aika nastaa vetästä laadukkaat vehnäoluet samalla kun fiilisteli tuttujen kanssa. Sehän se festarin keskeinen pointti. Niin musiikki on tärkeää, mutta hyvässä seurassa.