Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2013

Olavi Uusivirta @ Tavastia, Helsinki 28.3.2013

by
Olavi Uusivirta

Olavi Uusivirta yhtyeineen @ Tavastia Helsinki

Olavi Uusivirta julkaisi vastikään ensimmäisen kokoelmalevynsä 27 suosikkia. Kappalemäärä tuntuu kolmekymppiselle vaikkakin tuotteliaalle artistille liioitellulta, mutta keikan jälkeen tuli vahvistettua seikka, että tarttuvia lauluja riittää ainakin vajaan puolentoista tunnin keikalle kivuttomasti. Olavilla oli varaa aloittaa keikka suurimmalla hitillään On niin helppo olla onnellinen.

Olavi Uusivirralta ilmestyi yksi viime vuoden parhaimmista kotimaisista pitkäsoitoista Elvis istuu oikealla (2012) ja albumin puitteissa tuli nähtyä Olavi livenä parikin kertaa. Silloinen meininki oli seesteisempi ja kumarsi 1970-luvun Dave Lindholmin ja Hectorin suuntaan. Nyt Olavilla oli taustalla uusi bändi kitarassa Timo Kämäräinen, bassossa Tommi Saarikivi ja rummuissa Olli Krogerus. Kundit ovat soittaneet Olavin levyillä aikaisemminkin, mutta eivät paljoa lauteilla. Uudella kokoonpanolla meininki oli suoraviivaisempi ja artsumpi fiilistely oli sivuosassa. Soitossa näkyi iloa ja hulvattomuutta. Olavi Uusivirta laittaa esiintyessään aina kaikki likoon, mutta Tavastialla mies yltyi paikoin poikkeuksellisen riehakkuuteen, jopa niin, että kolautti kallonsa yhteen kitaristin kanssa Reberbahn-biisin aikana. Onnettomuus sai onnellisen lopun, kun Olavi suuteli Kämäräistä nätisti huulille.

Avaruusalus Tavastia

Avaruusalus Tavastian lauteilla kapteeni Olavi Uusivirta

Kiertue oli kyhätty kokoelman myynninedistämiseksi ja suurin osa materiaalista oli tuttua parhaimmistoa, mutta osasi Olavi yllättää. Mikko Alatalon Hän hymyilee kuin lapsi kuultiin rohkeana sovituksena. Olavilta hieno veto nostattaa aliarvostettua Alataloa. Eräs polttariporukka sai Olavilta huomiota Oodi ilolle-stygen aikana ja vasta kihlanneet saivat Kaiken jälkeen olet kaunis omakseen. Ensimmäinen encore kuultiin jo tunnin soiton jälkeen ja sen kärkeen Olavi bändeineen vetäisi vaikuttavan version Rauli Badding Somerjoen klassikosta Valot. Perään saatiin Elokuu-elokuvan soundtrackille Anna Järvisen kanssa duetoima superhitti Nuori ja kaunis ja toimihan se Olavin yksinkin vetämänä, vaikka Anna väistämättä tuokin sävellykseen sielukuutta. Toisen encoren startatessa Metsänpoika-biisillä aloin jo valua narikkaan välttääkseni pahemmat jonot, sillä jatkoseura odotti Coronassa biliksen parissa.

Kiirastorstaina Tavastia oli miltei täynnä. 15€ lipun ostin vasta ovella, mutta montaa tikettiä ei jäänyt myymättä. Lämppärinä soittanut Toot Toot jäi valitettavasti näkemättä. Alkaa olla suht tavallista, että keikkaharrastuksesta on tullut täsmäiskutoimintaa. Tämän illan selitykseksi riittänee myöhäiset työt. Paikalle h-hetkellä ja saman tien pois. Sopii paremmin kuin jäädä kokonaan ilman. Onneksi nykyään soittoajat ilmoitetaan selkeästi ja pitävät vielä kutinsa. Olavi aloitti vain yhdeksän minuuttia annettua klo 23 aloitusta myöhemmin. Uusivirta hakee kokoelmakiertueellaan selvästi voimaa uudelle luovuudelle ja niin edellisen albumin kuin tämän keikankin pohjalta odotan uutta tuotantoa mielenkiinnolla. Välitilinpäätös on kivasti plakkarissa.

Matchbox (UK) @ Waltikka, Valkeakoski 23.3.2013

by

Matchbox on Carl Perkinsin vuonna 1956 legendaarisella Sun-studiolla rykäisemä rockabilly-klassikko. Biisin vetovoimaa ei vähennä myöskään se, että The Beatles tekaisi siitä oman version. Matchbox, jos mikä, natsaa myös bändin nimeksi. Brittein saarelta ponnistava Matchbox on raapinut rockabillyrasiasta perinteikkäitä liekkejä jo reilut 40 vuotta.

Rockabilly on pysynyt 1950-luvun lopun valtaisan suosion jälkeen elinvoimaisena alakulttuurina tähän päivään asti. Poikkeuksena 1970/80-lukujen taite, jolloin punkin ja poliittisen 70-luvun vastavoimaksi noussut Rockabilly saavutti hetkeksi suuren suosion. Menestyksen etulinjassa marssi Matchbox, jonka hitit Rockabilly Rebel ja Midnight Dynamos raikuivat härmää myöten. Samassa rivissä kulkivat Crazy Cavan N’ The Rhythm’ Rockers ja hieman myöhemmin myös Amerikan maalta tykittänyt Stray Cats. Nämä ajat ovat meikäläisellekin varsin tuttuja. Kiitos isosysterin, jonka c-kaseteilta tuli veivattua Matchboxin Settin’ the Woods on Fire ja Midnite Dynamos -albumeja. Sitä oli sen verran juniori silloin, että enemmän Matchbox merkitsi leikkiautojen valmistajana, mutta kyllä bändikin teki lähtemättömän vaikutuksen. Sitä innostui niin, että piti askarrella Etelävaltioiden lippu farkkutakin selkään. Noh, teddy-huumaa kesti hetken, kunnes sitten taas joidenkin vuosien päästä iski neo-rockabilly ja Restless sen keskeisimpänä nimenä. Pitkistä tauoista huolimatta rockabilly on kulkenut musiikin kuuntelussa mukana kaikki nämä vuodet ja toki lajityypin luojat siellä Memphisissä ovat suurimmat syypäät, mutta Matchbox oli se, joka sytytti kipinän.

Matchbox @ Waltikka, Valkeakoski

Matchbox edustaa rockabillyn siistiä skrakabilly-osastoa. Viimeistelty ulkoasu on oleellinen osa koko toimintaa. Kledjut pitää olla kuosissa ja tukka tötteröllä, mutta kyllä soittokin sujuu hallitusti vaikka vuosia on joukkueella roimasti takana. Eilen Valkeakosken Waltikassa teddy-veteraanit osoittivat olevansa vetreässä kondiksessa. Bändi nousi lavalle tasan puolelta öin ja lauluosuudet aloitti yllättäen komppikitaristi Gordon Scott. Hetkeä myöhemmin päävokalisti Graham Fenton nousi messiin lauteille ja otti mustissa hansikkaissaan mikrofonista jämäkän otteen. Kyllä Fentonilta boogie vielä lähtee. Ainoat alkuperäisjäsenet rumpali Jimmy Readhead ja basisti Fred Poke saivat härkävaunut kulkemaan tanakassa tahdissa. Lajityypin perinteisiin kuuluva kontrabasso loisti poissaolollaan, mutta Poke länkytti tahdikkaasti puoliakustista bassoa. Kai se on niin, jos roudaa kamansa itse, on ymmärrettävää, että läskibassosta tinkii ensimmäisenä. Ykköskitaristi Steve Bloomfield ei ollut myöskään kohmeessa. Hän kuten kaikki muutkin ovat vatkanneet bändin rivistössä jo buumivuosista lähtien. Sitäpaitsi herran sävelkynästä ovat lähteneet nuo suurimmat hitit ja jostain kumman syystä eleetön Bloomfield osoittautui porukan parhaimmaksi laulajaksi.

Keikka kesti 1h 20 minuuttia ja settiin mahtui liuta bändin omaa tuotantoa ja muutamia standardi-covereita, kuten Gene Vincentin Be Bob A Lula, Hank Williamsin Settin’ the Woods on Fire, Jerry Lee Lewisin Whole Lotta Shaking Going On ja Webb Piercen Teenage Boogie. Ei siis hassumpaa. Keikan päätti bändin viimeisimmän studioalbumin Coming Home (1998) nimibiisi I’m Coming Home. Luomisvoima on ehtynyt, mutta mikäpä siinä kun soitto maistuu ja omaa tuotantoa on ihan riittävästi ja tarvittaessa rockabillyn arkistosta voi aina lainata klassikoita. Valkeakoskelainen hotelli järjestää Waltikka Goes Revival -tapahtumia säännöllisesti ja paikalle raahautuu genren ystäviä etäämmältäkin tietenkin viimeistellyn outfitin kera. Itse satuin seuduille muista syistä, mutta tällaista tilaisuutta ei voinut jättää tietenkään väliin. Waltikan peileillä ympäröity sali oli valitettavan vajaalukinen, mutta sitäkin innokkaampi jengi sai kuitenkin timmit iltamat aikaan. Pääsylipusta sai maksaa 20€ , mikä ei paha, koska samaan rahaan olisi saanut vielä pari kotimaista lämppäriäkin, mutta ne jäivät tällä kertaa näkemättä.

Keystone Cops @ Bar Mendocino, Helsinki 16.3.2013

by

Lauantai-illan yllätys. Lähdin kaverin bileistä ja Albertinkatua tallustellessani opastin eksyneen kulkurin Eerikin kulmaan. Kaveri huikkasi kiitokset ja sitten jatkoin matkaani ehkä metrin, sillä Eerikin kulman naapurissa sijaitsee piskuinen Bar Mendocino. Kapakan ovi oli ulos auki ja sisältä kajahti juurevaa meininkiä. Mies kadulla huomasi reaktioni ja heitti rööki huulessa, että sisään vaan, siellä soittaa Keystone Cops. Eipä tarvinnut sekunnin sadasosaa kauemmin miettiä, kun astuin Mendocinoon. Baari on entuudestaan tuttu ja siellä on tullut joskus aiemminkin käytyä. Paikka tarjoaa lauantaisin ilmaista jammailua, mitä tulee harvoin seurattua, sillä keikoista ilmoitetaan vain Bar Mendocinon nettisivuilla. Tarjonta on pääosin amerikkalaista perinnemusiikkia. Kapakassa oli jengiä ehkä tusinan verran ja lauteilla huiteli Keystone Cops menemään. Istuin baaritiskille kuuntelemaan ja paljastui, että toinen setti oli jo käynnissä. Kuulin kuitenkin sen verran biisejä, että kehtaan tänne kirjoittaa.

Keystone Cops on pitkän linjan puurtaja roots-musiikin saralla. Bändi on puskaradion ja lukemieni artikkeleiden perusteella kelpo bändi genressään. Itse en ollut bändiä aiemmin nähnyt lavoilla enkä pahemmin lättyjä kuunnellut. Silti Keystone Cops oli kaivertunut suosituksiensa vuoksi mieleeni. Nyt sain mahdollisuuden tsekata, mikä on bändin mitta. Kitaristi-laulaja Ville ”Lefty” Leppäsen liidaama yhtye on julkaissut viisi pitkäsoittoa reilun kahdenkymmenen vuoden aikana  ja viimeisin tekele on  How To Crawl (2011). Trioksi muotoutuneessa yhtyessä bassoa soittaa Pasi Ryökkynen ja kannuja nakuttaa Juha Tanninen. Triolla on kehittynyt reilun kymmenen vuoden kokemuksella kimppakunto ja sen huomaa. Bändillä on persoonallisen ilmeikäs soundi ja soitto kulkee groovysti. Lefty Leppänen on aika velho skittansa kanssa. Pääosin Leppäsen kynästä lähtevää tuotantoa tarjoava Keystone Cops seisoo bluesissa americanassaan komeasti lajityypin eturivissä ainakin täällä Suomi-neidon helmoissa.

Keikka huipentui Just the Glow (2006) -albumilta kuultuun letkeään House of Country music -biisiin ja akustiseen huuliharpulla maustettuun Can’t be Satisfied –makupalaan.  Encoren Lefty veti ilman kitaraa ja näytti, että laulu kantaa yksinäänkin. Lyhyeksi jäänyt keikka tarjosi kuitenkin hyvän ensivaikutelman orkesterista. Keystone Cops saa ilman muuta toisen mahdollisuuden ja Spotify helpottaa tutustumista bändin tuotantoon. Jälleen kerran tuli todistettua sellainen elämän perusfakta, että jos pitää itsensä liikkeellä, saattaa törmätä mukaviin yllätyksiin. Artistit eivät hae ketään kotoa.

Gary Clark Jr (US) @ Tavastia, Helsinki 6.3.2013

by

Kuluvan talven kaksi hartaimmin odotettua keikkaa osuivat parin viikon sisään. Molemmat artistit ovat mustan rytmimusiikin perinteitä kunnioittavia kaiffareita, jotka osaavat tuoda tuotantoonsa modernia kuorrutusta ainakin albumeillaan. Neosoulin evankelista Cody ChesnuTT tuli jo edellisessä artikkelissa todettua maineensa veroiseksi. Toinen veijari, tuo bluesin joukahainen, Gary Clark Jr nousi Tavastian täpötäyteen saliin taas eilisiltana.

Viime syksynä rapakon takana kohistiin uudesta Stevie Ray Vaughanista ja innokkaimmat vertasivat jopa Jimi Hendrixiin. Bright Lights EP oli synnyttänyt suuren kiinnostuksen ja Gary Clark Jr nostettiin Texas Bluesin pelastajaksi. Satuin olemaan rapakon takana syksyllä ja minulla olisi ollut mahdollista nähdä mies veivaamassa hyväntekeväisyyskeikkaa Sandyn uhrien hyväksi. Myrskyn toisessa aallossa iskenyt talvimyteri esti kuitenkin aikeet ja päädyin tsekkaamaan Roky Ericksonin vedon lähikorttelissa.

Rolling Stonesin 50-v. konsertti New Jerseyssä vahvisti Clarkin hehkutusta kutsumalla virtuoosin kitaroineen vieraaksi juhlakonserttiinsa. Texasin pojalle tarjottiin siis suurin alttari mitä rockin temppeleissä voi kuuna päivänä tarjota. Pitkän huiskea Clark selvisi esiintymisestään mainiosti ja näytti sorminäppäryydellään vanhalle väinämöiselle Keith Richardsille närhen munat. Notkeaa oli Garyn soitanta, mutta esiintyminen muuten melko varovaista ainakin TV-lähetyksen välityksellä. Samaan vaisuun lavapreesenssiin sortui vähän Tavastian vetokin.

GaryClarkJr_kuva

Kannattaa tsekata myös Pasi Rytkonen Photography Facebookissa. Lisää rautaisia keikkafotoja.

Gary Clark Jr. nousi lavalle  21.40 eli 10 minuuttia ilmoitetun showtimen jälkeen. Hyvä niin, sillä loppuunmyydyn Tavastian perinteeksi on tullut, että ulkona on vielä soiton alkamisajan tienoilla letka jonoa. Hidas sisäänvaluminen syntyy, kun jengin pitää jättää palttoota kolmen euron narikkaan. Välttämätöntähän se on yleensä niin kuumassa salissa. Tänä iltana kyllä viileä tuulahdus yllätti minut ja vierustoverinkin. Liekö ilmastointia uusittu?

Gary käynnisti keikan loppuvuodesta ilmestyneen Blak and Blu -albumin vahvimpiin raitoihin kuuluvalla When My Train Pulls In. Jouduin kuuntelemaan keikkaa takabaarin lipan alta, minne soitto ei kuulosta koskaan hyvältä. Heti kun pääsin väijymään lipan reunalle, niin johan kuulosti veto paremmalta. Clarkin esiintyminen oli varsin maltillista. Mies ei ole yleisön kosiskelija, vaan hoitaa sen minkä osaa eli pudottelee iskeviä kitarariffejä ja rytmikkäitä blueskoukkuja. Taidettiin kuulla aika monta viisua ennen kuin Clark kyseli yleisöltä onko heillä hauskaa. Eipä siellä kovin hauskaa ollut, mutta antoisaa bluesia sen sijaan tarjottiin. Ennen sukupolvensa suureksi valituksi tulemistaan mies ehti julkaista pari omakustannealbumia ja EP:tä sekä näyttelemään aikamme yhden merkittävimmän amerikkalaisindieohjaajan John Saylesin elokuvassa Honeydripper.

Kitara kulkee hyvin niin Clarkin omissa kuin lainatuissa blues-klassikoissa kuten Hendrixin Third Stone From the Sun, jota mies coveroi albumillaankin, mutta kiinnostavammaksi pointiksi nousee kuitenkin Clarkin pehmeä lauluääni. Jonakin ilmestyskirjallisena päivänä voisin kuvitella kuulevani Gary Clark Juniorin ja Cody ChestnuTTin dueton. Keikka oli kovin juurivetoinen. Clarkin taustalla soittivat perusrytmiryhmä ja komppikitaristi. Blak and Bluen isot soundit ja tyylilajien monipuolisuus oli riisuttu blues-karsinaan sopivaksi. Uudella albumilla viehättänyt funkin, hiphopin, texas bluesin ja juurevan junttapopbluesin yhdistelmä oli poissa. Albumin cool nimibiisi Blak And Blue soi niin alastomana, että menetti chillailevasta meiningistään paljon, mutta paljasti sen miten hyvä biisi toimii myös simppelisti sovitettuna luurankona. Levyn menoralli Travis County taas osoitti kertakäyttöisen tarttuvan biisin kääntyvän helposti suolapatsaaksi livenä.

Tähän loppuun täytyy tunnustaa fakta, että Gary Clark Juniorin keikka oli kaikesta huolimatta lievä pettymys. Odotus oli kova ja netistä tsiigatut clipit antoivat ihan lupaavia merkkejä. Ison Warnerin julkaiseman ”esikoisalbumin” genrekirjavuus antoi odottaa lavalle myös rikasta rytmimaailmaa, mutta esitys olikin perusbluessettiä. Clarkin albumilla saatiin myytyä massoille sekametelisoppa, jota bluesiksi oli hyvä kutsua.  Ei siinä mitään, hyvä että jengiä saadaan lajityypin pariin. Varmasti moni bluesdiggari oli näkemästään innoissaan. Tosin aika moni alkoi valua ennen keikan päättymistä pois. Itsekin jätin encoren näkemättä ja syyksi selittelen seuraavan aamun aikaista nousua. Varsinaisen setin vikat biisit kuuntelin parvelta, mistä näkyi väen poistuttua hyvin, mutta minne soundeista katoaa aina bassot. Vika biisi ennen encorea oli se odotetuin hitti Bright Lights. Se sai yleisön heilumaan ja oikeastaan ainoan kerran. Jännä seurata miten bluesin tulevaisuudeksi nimetyn Clarkin seuraavat siirrot vievät. Edelleen syvemmälle Texas bluesin perinteisiin vaiko albuminsa suomiin sävykkäisiin tuoreisiin tunnelmiin.

GaryClarkJr_foto_PasiRytkonen