Kotimaisen folkrokin terävin keihäänkärki Pekko Käppi & K:H:H:L kutkutti kovasti ja harmittelin, että tekee tiukkaa saada mahtumaan samaan iltaan kahta konserttia eri soittoajoista huolimatta. Olin menossa katsomaan JJyllin, Kuoppiksen ja Von Hertzenin veljesten Kingston Wall -inkarnaatiota Kulttuuritalolle, mistä tarkoitukseni oli karata kesken keikan Nosturiin tsekkaaman kovan albumin julkaisseen Pekko Käpin kokoonpanoa. Kultsan ovella törmäsin tuttuun, joka kyseli, josko olisi ylimääräistä lippua. Ei ollut, mutta päätin luopua omastani ja lähdin suorilta Nosturiin. Kaikki voittivat.
Pekko Käppi & K:H:H:L (Kuolleiden hillittömäin hevoisten luut) on kasvanut uunituoreen Väärä laulu –albumin myötä nelikoksi lyömäsoittajan liityttyä ryhmään. Soundi kasvoi sitä myöten isommaksi ja syvemmäksi. Tamperelaisen kokoonpanon albumin julkaisua juhlistettiin isolla kirkolla asti. Pekko Käppi yhtyeineen tekee kansanmusiikille sen mitä Värttinä teki aikoinaan eli pukee sen populaariin muotoon, jota kelpaa valtavirrankin kuunnella. Kotimaan rajojen ulkopuolellakin.
Käpin jouhikko on instrumentti, jota ei näe usein rokkibändin soitinvalikoimassa. Enkä osannut kuvitella miten monipuolisesti jouhikantele soi, kun sitä vasta ensi kertaa pääsin livenä kuulemaan. Nelikielinen vempain sylkee mystistä energiaa kuin pohjan akka vitsauksia. Tommi Laineen kitara haastaa jouhikkoa taistoon kyyttösilmän tavoin. Nuutti Vapaavuoren basso soi koreasti kuin kaukomielellä. Rumpujen taakse asettunut Jani Auvinen takoo kuin seppo rumpujaan.
Keikka alkupuoli painottui luonnollisesti uuteen albumiin. Nimikkobiisi ja singlenäkin julkaistu Musta Kimppu ovat tämän vuoden ehdotonta parhaimmistoa jo näin alkuvuodesta. Helsingin sanomien hehkuttama Ikoni –sinkku on todellakin maagisen tarttuva laulu, mutta valitettavasti myös helpoiten kuluva ja ehkä eniten siksi, että minimalistiset lyriikat toistuvat liikaa.
Pekko Käppi & K:H:H:L louhii kansanperinteiden kallioista lohkareita joihin jauhaa sekaan rokin ja bluesin tuttuja elementtejä. Tästä keitoksesta moni velho olisi ylpeä. Tärkeää on myös Pekon antaumuksellinen tulkinta, jossa laulu ponnistaa parhaimmillaan kantapohjista kuten. Yhtä lailla oleellisen osan yhtyeen luomaan maisemaan maalaa Toni Tapanisen kalmaiset sanoitukset.
Alkuun esityksessä oli havaittavissa pientä patoutumaa, mutta nopeasti vesi virtasi uomiinsa. Pekko itse totesi myös, että hyvinhän tämä menee. Niin meni. Kuuntelin keikan alun salin keskivaiheilta ja hetkittäin teki mieli soundin osalta päästä kuulemaan bändiä intiimiin luolaan, mutta siirtyessäni miksauspöydän taakse, kuulosti bändi erinomaiselta. Käppi kelpasi Keikkakepille, mutta 1h 40min annos tuntui just maksimimäärältä. Yhtye taputettiin ansaitusti takaisin varsinaisen setin jälkeen. Ensimmäisen coverina kuultiin mielenkiintoinen versio Laman Mun pelko-biisistä ja viimeisenä Matilda (2017) -albumin helmi Palavien lasten laulu. Pekko Käppi & K:H:H:L tarjoaa laadukasta mystiikkaa laatikossa, jota suosittelen penkomaan.
Keikkakeppi 