Kraftwerk (Ger) @ Finlandia-talo, Helsinki, 15.2.2018

Kuvahaun tulos haulle kraftwerk helsinkiLänsimaisen populaarikulttuurin historiassa Kraftwerk on yhtä merkittävä kuin Elvis Presley tai The Beatles. Kraftwerk ei ole suosiossa mitattuna lähellekään samaa kaliiberia, mutta yhtä tärkeä edelläkävijä ja suunnannäyttäjä. Saksan Düsseldorfissa lähes viisikymmentä vuotta sitten perustettu yhtye loi sähkökäyttöisillä laitteilla tuotetulla musiikilla pohjan modernille elektroniselle popille mitä kuulemme päivittäin.

IMG_4023Kraftwerkin alkuvuosien kokeellinen elektroninen musiikki ei löytänyt yleisöä, mutta klassisten albumien Autobahn (1974), Radioactivity (1975), Trans-Europe Express (1977) ja The Man-Machine (1978) populaarimpi ote avasivat ovet suuremmalle yleisölle. Alkuperäisestä kokoonpanosta on yhtyeessä mukana edelleen Ralf Hüttner, joka on yhtyeen keulahahmo ja biisintekijä. Hän laulaa myös minimalistiset sanoitukset. Toinen alkuperäinen nokkamies Florian Schneider hyppäsi kelkasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Kraftwerk jatkaa edelleen nelimiehisenä, joka on oleellinen osa yhtyeen ilmettä. Muut konevelhot ovat Friz Hilpert, Henning Schmitz, jotka hekin ovat olleet mukana lähes kolmekymmentä vuotta sekä vuonna 2012 linjastolle astunut Falk Grieffenhagen.

img_00961.jpgKraftwerk on vieraillut useasti Suomessa, mutta pari edellistä keikkaa ovat olleet Flow-festivaalilla. Nyt Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo tuntui tismalleen oikealta paikalta tuplakonsertille, sillä onhan Finlandia-talo aikalaisena vain vuoden Kraftwerkia nuorempi. Kraftwerk veti kaksi parituntista settiä vain reilun tunnin breikillä, joista itse olin todistamassa ensimmäistä vetoa. Kova suoritus vanhoilta herroilta, vaikka patsasmainen esiintyminen ei ole verrattavissa monen yhtyeen fyysiseen live-esitykseen. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä.

IMG_4026Kraftwerkin 3D-kiertue starttasi helmikuun alussa Dresdenissä ja jatkoi Venäjän kautta Helsinkiin. Konsertti oli musiikin osalta nippu yhtyeen tunnetuimpia kappaleita tuoreina miksauksina. 3D-pahvilasit päässä katsottuna keikka oli audiovisuaalisesti huikea kokemus, vaikka projisoitu kuvasto visualisoi kappaleet pelkistetysti yksi yhteen teeman mukaan.  Moderni teknologiayhteiskunta on aina ollut se perusaineisto, jota Kraftwerk insinöörin tarkasti ihannoi ja toisaalta kritisoi.

IMG_4024

Kraftwerkin vaikutus musiikin eri tyylilajeihin on vertaansa vailla. Ilman heitä ei olisi 1980-luvun syntpop-yhtyeitä kuten Depeche Mode. Ilman Kraftwerkia ei olisi teknomusiikkia, jossa elektroninen musiikki yhdistyi funkin poljentoon. Eikä 2000-luvun Daft Punkin robottipoppia olisi syntynyt ilman Kraftwerkin olemassaoloa. Yhtye on myös melodisten elektroriffien isä. Tuskin Gösta Sundqvist olisi keksinyt koko kansan rakastamaa hoilauslaulua Pohjois-Karjala kuuntelematta Kraftwerkia.

IMG_4032Konsertti alkoi klo 19. Settilista oli tismalleen sama kuin aikaisemmin kiertueella. Tarkkaan visuaalisuuteen nojaava esitys ei anna tilaa improvisaatiolle. Yhtye soitti kappaleita kattavasti, mutta moni kuultiin potpurin muodossa, joka on tuttua The Mix ­-ja 3D The Catalogue -kokoelmilta. Ensimmäinen biisi yhdisteli pedagogisesti Numbers ja Computer World -kappaleita. Sen jälkeen huomasi osaavansa laskea saksaksi kymmeneen. Kolmantena kuultu Computer Love on parhaita esimerkkejä yksinkertaisen tarttuvasta riffistä, joka on massalle tutumpi Coldplayn Talk –kappaleen modifikaatiosta.

IMG_0094The Model oli ensimmäinen kappale, jossa taustavisuaalisuus rakentui vanhoihin arkistomateriaaleihin mallimaailmasta. Tällöin kolmiulotteisuuden funktio ei ollut niin merkittävä. Samaan tapaan arkistomateriaaliin tukeutui Tour de France -osuus. Viimeisen kappaleen jälkeen Kraftwerk nousi vielä vartiksi lauteille ja esitti kärkeen ehkä sen tunnetuimman kappaleensa The Robots. Ylimääräinen osuus päättyi osuvasti Music Non Stopin ehtymättömyyteen. Yhtä loputonta on Kraftwerkin resonoiva taival tässä kosmoksessa. Aika voi jättää Kraftwerkin, mutta sen luoma musiikki ei jää koskaan ajasta.

img_0091.jpg

Settilista:

Numbers / Computer World

It’s More Fun to Compute / Home Computer

Computer Love

The Man Machine

Spacelab

The Model

Neon Lights

Autobahn

Airwaves

Geiger Counter / Radioactivity

Electric Café

Tour de France / Prologue / Etape 1 / Chrono / Etape 2

Trans-Europe Express / Metal on Metal / Abzug

Encore

The Robots

Aérodynamik

Planet of Visions

Boing Boon Tschak / Techno Pop / Music Non Stop

img_0088.jpg

 

 

Angélique Kidjo (BJ) @ April Jazz, Espoo 27.4.2014

Tätä nykyä afropopin ykkösmimmi on Angelique Kidjo. Hänen harteilleen on laskettu äiti Afrikan viittaa, mutta myös maanosansa ykkösdiivan manttelia, eikä ihme, sillä Kidjo pitää iloisesti meteliä niin muusikkona kuin Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä. Kidjo on ollut allekirjoittaneellekin tuttu nimenä ja satunnaisradiosoittoina kuten Agolo -hittinsä vuoksi, mutta koskaan en ole Kidjon tuotantoon perehtynyt, saati konserteissa käynyt.

Espoon Tapiolassa järjestettävä April Jazz on ollut vuosia toivelistalla. Joka kevät olen tutkaillut festarin korkeatasoista jazzin ja rytmimusiikin ohjelmatarjontaa, mutta kertaakaan en ole päässyt paikan päälle. On syytä ihmetellä, sillä lähempää ei festivaalia enää voi löytää. Meikäläisellä on April Jazz Areenalle matkaa muutama kiven viskaus. Tänäkin vuonna ohiheitto oli lähellä, sillä visiitti osui arpomisen jälkeen vasta päätöskonserttiin.

Angélique Kidjo on alun perin kotoisin Länsi-Afrikasta Beninistä ja hänen koko nimensä on sellainen nimikaunotar, josta Gösta Sundqvist olisi voinut tehdä kevyesti biisin. Koko litanja kulkee näin: Angélique Kpasseloko Hinto Hounsinou Kandjo Manta Zogbin Kidjo. Artisti on asunut jo vuosikymmeniä Ranskassa ja nyttemmin New Yorkissa. Poikkeuksellisen äänen omaava Kidjo aloitti uransa Pariisissa taustalaulajana, mutta pian tie vei sooloartistiksi.IMG_4196

Heti ensikokemuksesta voin todeta, että Angélique Kidjo on yltiöreipas ja rutinoitunut viihdyttäjä, joka pistää itsensä likoon niin laulunsa kuin lavaliikehdintänsä osalta. Kidjon hame pyörii, kädet hakkaavat rumpua ja tästä kokonaispyörteestä innostuu jopa normaalisti kankea suomalainen yleisökin eläytymään vapautuneesti. Diivan piirteitä en tahdo Kidjon olemuksesta löytää sitten millään.

Kidjo kiertää pätevän nelihenkisen orkesterin kanssa. Basisti Ben Zwein ja rumpali Daniel H Freedman luovat rytmiryhmällään vankan afrofunkpop-pohjan, minkä päälle kitaristi Dominic Jamesin on helppo istuttaa eloisat melodiat. Dominic James osaa myös vuorovaikutuksen Angélique Kidjon kanssa. Heidän välillään on leikkimielistä jännitettä ja kiusoittelua. Lavan takalinjoilla ja afrikkalaisia perkussioita lyövä Magatte Sow vie esityksen viimeistään beniniläisiin maisemiin.

Angélique Kidjo julkaisi tammikuussa tuoreen albumin nimeltä Eve, jonka materiaalista settilista pitkälti koostui. Awalole tarjosi melodisimmat hetket, jonka taustoja orkesterin kundit lauloivat komeasti. Herkimpiä hetkiä tarjosi Cauri, joka sammuttaisi tuutulauluna monen uneliaan ajovalot. Kidjo laulaa sujuvasti usealla kielellä. Angéliquelta taittuu fon, ranska, youruba ja tietenkin englanti, jolla hän lauloi mm. uutuuslevyn nimikappaleen Eve.

Keikan loppupuolella yhteislauluna hoilattu gospeltunnelmia tavoitellut hitti Afrika sai teltan seinät pullistumaan. Kidjo kiersi yleisön seassa ja jakoi kahdenkeskisiä tanssihetkiä tai siltä se etäältä näytti. Angélique Kidjo on yllättävän pienikokoinen nainen ja lavaltakaan häntä ei tahtonut pitkä mies kunnolla nähdä, ja varsinkaan yleisön seasta tanssimasta. Sitten Kidjo houkutteli ujot suomalaiset lavalle, ja niin kuin aina, lapset ovat rohkeimpia ja nytkin lavan etureunan täytti reippaat juniorit. Eräältä pikkupojalta Kidjo nappasi hatun päästä ja sovitti omaan nuppiinsa. Hyvin se Angéliquen päähän istui mutta osoittautui kuumaksi. Kidjo kertoikin vitsikkäästi, miksi pitää lyhyitä hiuksia. Pitkät hiukset ovat kuumat ja niissä on Kidjon mukaan järjetön huolenpito shampoopesuineen ja kuivatuksineen. Kidjo aloitti lavalla loputtoman tanssii yleisön kanssa –show’n, missä kukin lavalle noussut sai vuorollaan vetää soolonumerot. Siinä vaiheessa olin seurannut jo puolitoista tuntia konserttia ja kiintiö alkoi täyttyä. Jos olisin tanssiorientoitunut heiluja, niin lavalle mars, mutta kun tulin katsomaan Kidjoa, enkä yleisön vaihtelevia tanssinumeroita, päätin poistua takavasempaan. Keikka jäi kesken, mutta toivottavasti en musiikillisesti missasin mitään erityistä. Tästäkin annista jäi tyydytetty olo.

Angélique Kidjo on syntynyt laulamaan, mutta myös puhumaan. Hänen esityksestään sai maksaa 39€, mikä ei järisyttävän paha hinta ole, mutta jos mainoksessa ilmoitetaan, että liput
33,50 € alkaen, niin silloin 39€ tuntuu kiskurihinnalta. Harvemmin näille keikoille eläkeläiset, varusmiehet ja lapset ensimmäisinä rynnivät, vaikka pitäisi. Nimittäin Kidjo puhuu paljon biisiensä väleissä, ja asiaa, yleensä naisten ihmisoikeuksista. Hän ei saarnaa, eikä julista, mutta välittää karismaattisesti viestiä, että meidän on herättävä toimimaan kuten tällä kertaa lapsi- ja teiniavioliittojen puolesta, joita Beninissä edelleen valitettavasti esiintyy ja sulkee monien nuorten naisten potentiaalin tulevaisuudessa. Näistä asioista on hyvä kiertää valistamassa, mutta voi kun sanoma kantautuisi niidenkin korviin, jotka eivät Kidjoa käy kuuntelemassa.IMG_4201

Ema Hurskainen & Musta kappale @ LeBonk, Helsinki, 20.12.2013

Keikkaharrastaja ei pysty aina olemaan altis seuraamaan joka aviisia, missä, milloin ja mitäkin live-musiikkia on tarjolla. Onneksi muitakin medioita on olemassa. Internetissä Meteli.net on koko maan kattava keikkaportaali. Satunnaisesti saattaa kuulla tärppejä radioiden menovinkeistä tai artistihaastatteluista. Meikäläiselle radio on oleellinen osa autolla ajamista kuten eräänä torstaina, kun Radio Helsingin Njassan haastateltavana vieraillut JanneEma” Hurskainen antoi kipinää. Monipuolisen uran musiikin parissa pinkonut Ema Hurskainen on tehnyt kuluvana vuonna mainion sooloalbumin. Eritoten HC Andersen ja Eläkeläiset cover-humppapoppoon riveissä Kristan Voutilainen -taiteilijanimellä rumpuja hakannut Hurskainen on aina tehnyt kaiken kieli poskessa mutta tosissaan. Hän ei ole nuoleskellut valtavirtaa eikä ensimmäinen omiin nimiin tehty tuotos tee poikkeusta, vaikkakin Viimeiselle ihmiselle -albumi sisältää paikoin vakaviakin pohdintoja.

Ema Hurskainen hankki matkailuauton ja irrottautui arjesta ajamalla Etelä-Eurooppaan kelailemaan ja tekemään biisejä kokonaiseksi vuodeksi. Kotiinpalattuaan mies linnoittautui studioon ja väsäsi todellisen sooloalbumiin tehden kaiken itse kansitaidetta myöten. Äänityksessä on miestä jelppinyt Teho Majamäki ja Samae Koskinen. Vain digialbumina julkaistu albumi ei olisi osunut meikäläiseen ilman Njassan haastattelua.  Tehokuuntelu sai innostumaan suoraviivaisesta hardrockista niin paljon, että Ema oli nähtävä lauteilla ja eikä yhtään vähempää hänen taustabändinsä vuoksi. Niillä nimillä mikä tahansa kokoonpano olisi kiinnostava.

Ema Hurskainen & Musta Kappale @ LeBonk

Ema Hurskainen & Musta Kappale @ LeBonk

LeBonkin keikka oli jo käynnissä ensimmäisen biisin voimin kun ehdin paikalle maksamaan 10 € tikettiä. Narikkaan asti meininki kuulosti lupaavalta. Tuoppi händyyn ja etsimään sopivaa väijypaikkaa. Niitä riitti. Paikalle oli saapunut joitakin kymmeniä ihmisiä, mutta tupa oli kaukana täydestä. Alkuun bändiä tuli kuunneltua yläbaarin tasalta ilman ainoakataan näköestettä. Soundit eivät  kantautuneet ylös hyvin, joten piti laskeutua portaat permannolle. Korvakuulolta soitto kuulosti heti paremmalta, mutta näkyvyydeltään lattiapaikka oli heikompi. LeBonkin lavan edustalla on pylväs, joka häiritsee ikävästi. Eipä muutenkaan klubi ole noussut suosikkilistoile muuta kuin ohjelmistonsa vuoksi.

Omalta osalta tyngäksi jäänyt aloitusbiisi Itket ja juhlit on myös albumin avausrauta ja väkevä startteri, joka tuo mieleen IMG_3608Pave Maijasen rockeimmillaan ja ehkä parhaimmillaan. Meno lauteilla oli jäntevä. Ema Hurskaisen t-paita alkoi läiskiintyä hiestä yhtä nopeasti kuin meikäläisellä urheillessa, mutta se kertoikin keikan antaumuksellisuudesta. Sitten voidaan siirtyä aiheeseen ketä soitti Eman ympärillä. Mustaksi kappaleeksi nimetty bändi oli täynnä kovan luokan muusikoita. Rumpuja mäiski Tehosekoittimesta tuttu Tero Sundell, bassossa hääri Arttu Hasu (Rubik, Lauri Tähkä) koskettimissa Kim Rantala (Giant Robot, Jätkäjätkät) ja kitarassa itse Jukka Orma, joka ei esittelyä kaipaa tai jos joku kaipaa, niin Sielun veljet saattaa auttaa asiaa. Bändi oli treenattu tiukkaan iskuun vaikka levytyssessiossa ei ollutkaan mukana.

Ema Hurskaisen karavaanarivuosi oli tuottanut mainioita biisejä. Etenkin äijä on kelpo laulaja, joten ihmetyttää, että mies ole aiemmin tehnyt philcollinseja ja rynnännyt rumpujakkaralta eturiviin. Ema ei ole keksinyt puimuria uudestaan, mutta melodista ja rankemmalla otteella suollettua suomirockin peruskauraa hän niittää ansiokkaasti. Sen on oltava sattumaa ja Maailma palaa ovat avausbiisin ohella helpoiten lähestyttävää tavaraa. Rantakylän Aila -biisi taas kantaa pesäpallomailoineen Gösta Sundqvistin perintöä eikä lainkaan hassummin. Systeemin vika ja Taju kankaalle tänään voisivat taas olla Teemu Bergmanin katalogista. Eikä se tee musiikista huonoa, jos se muistuttaa jostakin. Tietoista parodiaa löytyy vahvasti biisistä Mainosmaisema, joka katsoo maalaismaisemaa uudelta kriittiseltä kantilta. Ylipäätään Ema Hurskaisella on sanottavaa tai niin kuin hän itse sanoo: kysyttävää. Nämä Hurskaisen arvoja pohdiskelevat kysymykset ovat saaneet kunnioitettavat puitteet ja kun ympärillä on mukana näinkin särmikkäät soittokumppanit, niin sitä toivoisi tietenkin, että Ema Hurskainen & Musta kappale ei vain jäisi tähän.

IMG_3611