Kulttuuritalo tiedotti jonkin aikaa ennen konserttia, että permanto on muutettu seisomakatsomoksi suuren kysynnän vuoksi: onpa sitten tilaa tanssia. Sopii lähtökohtaisesti erinomaisen hyvin White Liesin keikalle, mutta todellinen syy katsomojärjestelmän muuttamiseen taisi olla vaisuhko lipunmyynti. Seisova yleisö antaa illuusion, että sali olisi täydempi kuin onkaan. Väljyys on usein hyväksi, mutta bändin ja järjestäjien kannalta toivoo enemmän kuhinaa. Olisihan se kiva saada yhtye toistekin maaperällemme. Edellisistä Suomen keikoista oli vierähtänyt 11 vuotta. 

White Lies edustaa toisen aallon post-punk genreä, josta ovat ponnistaneet mm. Editors ja Franz Ferdinand. White Liesin muodostavat kolme kaverusta laulaja-kitaristi Harry McVeigh, basisti Charles Cave ja rumpali Jack Lawrence-Brown. Yhtye perustettiin Lontoossa 2007 ja plakkarissa on jo viisi tasalaatuista täyspitkää albumia. Tuorein As I Try Not to Fall Apart julkaistiin helmikuussa ja sen tiimoilta yhtye kiertää parhaillaan Eurooppaa. 

Pienehköksi jäänyt yleisö sai nauttia täysipainoisesta White Liesin keikasta. Alkulämmöt tarjosi Charming Liars, joka kiertää tourilla mukana. Charming Liarsin keulilla Kilyan Maquire rokkikukkoili lavalla kuin olisi esiintynyt kymmenien tuhansien edessä. Charming Liars ei yhtyeenä vakuuttanut; biisit olivat kliseisiä ja simppeleitä ralleja, jäämättä erityisesti mieleen, mutta yhtyeen asenne oli kohdillaan ja tahto lämmittää yleisö White Liesin esitykseen keräsi arvostusta. 

White Liesin asteli kellon tarkasti lavalle. Kolmikon lisäksi kokoonpanoon kuului kosketinsoittaja. Heti kärkeen Harry McVeigh nosti kädet pystyyn tervehdykseksi, mutta siihen egoilu sitten jäikin. Yhtye piti matalaa profiilia, mutta soitto pysyi korkeatasoisena alusta loppuun. Aloitusbiisissä ei säästelty, sillä edelleen yhtyeen isoin biisi Farewell to the Fairground kajahti Alvar Aallon suunnittelemassa pyhätössä komeasti. Strobovalot säkättivät ensimmäisen kappaleen taustalla ja pelkäsinkin, että tätäkö koko keikka on. Valot tukivat kauttaaltaan lavan visuaalisuutta ja vältyin migreeniltä. White Lies on kasvanut suuren indiebändin saappaisiin ja tuntuikin kuin olisi tullut kuuntelemaan stadionkeikkaa Kulttuuritalolle. Yhtyeen yleissoundi on muhkea, jossa kulkee mukana kuitenkin syntetisaattorilla luotuja jänniä yksityiskohtia. Jos uran alkuvaiheissa kitara oli enemmän pinnassa, niin nyt soitanta on ajan hengen mukaisesti elektronisempaa.

Keikan alkupuolisko toimi saumattomasti Is My Love Enough -biisiin saakka, sitten tuli suvantoa ja vaikka loppukeikan settilista olikin periaatteessa priimaa viimeiseen encoreen saakka, ekan puolen tunnin fiilikseen ei jostain syystä päästy. Vieressäni kyllä jorattiin ja kiljuttiin antaumuksella. Bändin jäsenet soittivat kivikasvoisina virkamiehinä revittelemättä, mutta laulaja Harry McVeigh piti kohteliaita välipuheita ja väläytteli tyytyväisenä makeeta Ricky Gervais-virnettään.

White Lies ei tarjoa varsinaisesti uutta genressään, mutta jatkaa Joy Divisionin perintöä ja päivittää post-punkia tähän päivään. Yhtyeen vahvuus on McVeighin raamikas ääni, joka kasvattaa keskinkertaisemmankin biisin loistoon. Uuden albumin kappaleet pärjäävät komeasti vanhoille iskusävelmille, ainoastaan Step Outiside jäi vaisuksi poppikseksi, kun taas levyllä keskinkertainen There No Cure For It -kasvoi junnaavuudessaan toimivaksi jamitteluksi. Vanhemmasta materiaalista esikoissinkku Unfinished Business kestää vuodesta toiseen. Muista kappaleista Time to Give erottui edukseen. Bändin biisit ovat tarttuvia ja kulutusta kestäviä. Samalla ammattimaisella asenteella ja asteittaisella kehittymisellä White Lies jatkaa helposti pitkään. Kundeista välittyy into ja tahto mikäpä sen tärkeämpää. Toivottavasti seuraavalla kerralla tupakin on täynnä.

Settilista

Farewell to the Fairground, There Goes Our Love Again, Am I Really Going to Die, To Lose My Life, Hurt My Heart, Time to Give, Is My Love Enough, Step Outside, First Time Caller, Big TV, There Is No Cure For it, Unfinished Business, Tokyo, I Don’t Want to go to Mars Encore Death, As I Try Not to Fall Apart, Bigger Than Us