Dumari ja Spuget & Blosarit (FIN), Bob Dylan (US), Suzanne Vega (US), Bettye LaVette (US) @ Pori Jazz, 17.7.2014

Vuoden 2014 Pori Jazzin tarjonta osoittautui ennalta jälleen kerran laadukkaaksi. Ei ihan yhtä huikea kuin vuotta aiemmin, mutta tasavahva linja on pitänyt jo 49 vuotta. Ensi vuonna Pori Jazz, yksi Suomen tärkeimmistä musiikkitapahtumista, viettää puolivuosisatajuhlia. Silloin jos koskaan on varmasti tiedossa kovia nimiä, mutta mikä olisi jotain sellaista, mitä ei Suomessa koskaan aikaisemmin olisi nähty tai edes vuosikymmeniin. Joko saisimme vihdoin nähdä Porissa mystisen Tom Waitsin tai takuuvarmasti massoja liikuttavan ja Suomen aina karttaneen Coldplayn? Takuuvarma 50-vuotisjuhlien jyristäjä ja Porin ensikertalainen olisi tietenkin Bruce Springsteen & E Street Band, mutta onhan Pomoa tässä jo viime vuosina nähty runsaasti. Mikäli David Bowie vielä lähtee kiertämään, hän olisi varmasti ikämiesluokan kiinnostavimpia kavereita. Spekulointi voi alkakoon, mutta korjataanpa ensiksi tämän vuoden sato.

Olen käynyt Porin Jazzeilla yli 20 vuotta ja tästä vuodesta tuli ensimmäinen vuosi, kun ei alueelle saanut enää viedä omia alkoholillisia piknik-juomia. Hassuahan se, jos tämä vuosi jää juomista mieleen, mutta viltti, viinit ja retkieväät ovat aina olleet osa jazzien meininkiä. Ruokakorit olivat edelleen sallittua, mutta nyt viinit ja kuoharit piti jonottaa ja ostaa ravintolahintaan. Torstaina viinit pääsivät välillä loppumaankin. Halvin valkoviinipullo irtosi 20 eurolla, jota pidin varsin kohtuullisena hinnoitteluna, mutta kuinka laadukkaan viinin olisitkaan vienyt samalla rahalla omakustanteisesti. Kirjurinluoto täyttyi torstaina 20 000 jazz-vieraasta ja järjestäjät ovat varmasti uuteen järjestelyyn ja myyntiin tyytyväisiä, vaikka asiakkaat kaipasivat vanhaa vapaata keski-ikäisten hippimeininkiä, johon ei holhouskulttuuri ja kontrolli koske. Kaikki nämä vuodet Pori Jazz, kuten myös Puisto Blues, ovat olleet häiriöttömiä tapahtumia siitä huolimatta että omat juomat on saanut viedä mukana. Toivottavasti valtakunnan poliittinen kerma joka kokoontuu Poriin fiksuille Suomi-Areenoille, laittaisi asiat taas entiselleen, vaikka narinaa kuuluu tietysti muilta festivaaleilta.

bettye_lavette

Bettye LaVette @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Torstain ensimmäinen näkemäni artisti oli detroitilainen Bettye LaVette, joka on tahkonut uraansa jo vuodesta 1962, julkaistuaan vasta 16-vuotiaana My Man (He’s Loving Man) sinkun. Ura ei lähtenyt purjeliitoon, vaan huiteli aina vuoteen 2005 asti vaihtelevaa matalentoa, jolloin vasta cover-albmi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. Bettye ehti työskentelmään urallaan James Brownin kanssa ja levyttämään kotikaupunkinsa tunnetuimmalle levymerkille Motownille, mutta ei mitään sellaista ikivihreää, josta ympäri maailmaa tiedettäisiin. Bettye LaVette on soulin suuria tuntemattomia. Edelleen 68-vuotias LaVette tulkinta riipaisee, ja hänen lohduton äänensä ei näytä häivähdystäkään taantumisesta. Bettye LaVetten keikan kuuntelin etäältä rinteestä ja lavan edustan intiimiä tunnelmaa en kaukana sosiaalisessa seurassa tavoittanut. Nina Simonen ja Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Don’t Let Me Be Misunderstood on henkilökohtaisia ikisuosikkeja ja eikä Bettye LaVatte myöskään pettänyt. Samoin The Whon Love Reign O’er Me biisistä kuultiin väkevä tulkinta. Bettye LaVette oli niin takuuhyvä kuin ennakolta odotin. Bändi soitti hyvin, vaikka puhaltimet olisivat tehneet sielukkaaseen vetoon aimo lisän. Vielä kun LaVetten näkisi joskus tunnelmallisessa klubiympäristössä.

vega

Suzanne Vega @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Suzanne Vega tuli nähtyä toistamiseen vain kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Edellinen hieno duo-keikka kitaristi Gerry Leonardin kanssa The Circuksessa toimi mainiosti eikä Porin Jazzin esityksessä ollut mitään vikaa. Samaa viivalla heilui tasomittari. Gerry Leonard oli jälleen mukana, mutta isolle lavalle ei oltu tuotu muuta ylimääräistä kuin rumpali, joka muistutti etäälle kovasti Max Weinbergia. Bassoa soitanta hiukan kaipasi ja ehkä koskettimilla olisi saatu Vegan keikkaan lisäarvoa, jota hänen folk-pohjaisessa materiaalissa ei usein kuulla. Nyt ei olisi ollut pahitteeksi kuulla hieman toisenlaisia versioita Vegan hienoista lauluista. Settilista noudatti aika tarkkaan samaa kuin Helsingissä viime syksynä. Luka, Tom’s Diner ja Marlene on the Wall tyydyttivät Kirjuriluodon ison yleisön hitinnälän, mutta myös uudemmat kappaleet kuten Vegan pukeutumista kommentoiva  I Never Wear White näyttivät toimivan helteisessä kesäsäässä hyvin. Eikä Suzanne jättänyt laittamatta myöskään tunnusmerkiksi äitynyttä silinterihattua päähänsä keikan aikana. Suzanne Vega istui Pori Jazzeille oikein hyvin. Itsellä odotukset olivat jo seuraavassa maestrossa ja vasta häntä siirryin katsomaan niin läheltä kuin mahdollista.

Bob Dylan onkin sitten oma lukunsa. Kiistatta yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä artisteista millä mittapuulla tahansa mitattuna. Olen nähnyt hänet ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja silloin muistan hänet mielenkiintoisena live-artistina. Sitten myöhempi 2000-luvun veto oli sellaista puuroa, josta ei jäänyt mitään käteen, ei elämystä, ei hädin tuskin tunnistettavia biisejä. Aiemmista kokemuksista johtuen nytkään odotukset eivät olleet korkealla, mutta Porin esityksen nähtyä nousi päällimmäiseksi kysymys: Miksi Dylan keikkailee? Taloudellisesti siihen ei varmasti ole tarvetta ja jos musiikin esittämisen palo vie miestä, niin se ei ainakaan välity yleisölle. Bob Dylanin bändi soitti ilmavasti ja soundit olivat Dylanin bändin edelliseen vetoon nähden hyvät. Dylanin karrelle palanut äänikin sylki laulunsanoja paikoin tunnistettavasti. Mutta miksi hän ei anna itsensä näkyä screeneillä? Miksei häntä saa kuvata? Miksei hän ota mitään kontaktia yleisöönsä? Miksei häntä saa fanittaa? Okei, vaikka kuinka haluaisi olla yksityinen henkilö tai tinkimätön taiteilija, niin miksi ihmeessä yli viisikymmentä vuotta viihdetaiteen huipulla esiintyvä artisti lähes halveksuu yleisöä. Varsinkin jos puhutaan Porin Jazzeista ja isosta massasta, joka haluaa tulla kuulemaan tuttuja säveliä. Kuinka Kirjurinluoto olisikaan raikunut, jos Dylan olisi vetäissyt Knockin on Heaven’s Door tai minkä muun tahansa ukkopirun tunnetuista hiteistä.

bob

Bob Dylan @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Dylan päättikin keskittyä tuoreimpaan materiaaliin kuitenkin unohtaen esimerkiksi uusimman ja kovin kelvollisen Tempest –levyn kokonaan. Sen sijaan Dylan luukutti Love and Theft albumilta peräti kolme kappaletta ja Modern Times albumilta kaksi kappaletta. Varhaistuotannosta kuultiin Hard Rain’s A-Gonna Fall ja She Belongs to Me. Kyllä nämä Dylan-faneille kelpaavat, mutta jazzeilla näitä on vain rajallinen määrä. Keikan parhaimiksi anniksi osoittautuivat keikan aloittanut Things Have Changed, jonka Dylan sävelsi mainioon elokuvaan Wonder Boys ja keikan startteri The Girl From The North Country, jonka äijä duetoi aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Klassikkoalbumilta Highway 61 Revisited kuultiin sentään oiva mammutti Desolation Row ja encorena illan ainoaksi hitiksi luokiteltava Along The Watchtower. Ne kelpasivat kyllä ja varmasti Dylan-friikit olivat illan annista ylipäätään innoissaan, mutta massoja ei Dylan todellakaan settilistallaan nuollut.

Dylanista jäi olosuhteisiin nähden kuitenkin pettynyt fiilis. Ja se vaan taitaa olla yleisin fiilis, mitä Dylan itsestään jättää. Siksi taidankin paneutua jatkossa vain niihin loistaviin biiseihin ja albumeihin, joita mies on tuutannut vuosien saatossa ulos. Enkä epäile, etteikö jotain yllättävää uutta vielä mies tuottaisi. Mielenkiinto Dylaniin ei katoa, mutta keikoille häntä ei tarvitse lähteä katsomaan, kunnes taas törmään ilmoitukseen, että käppänä on tulossa kaupunkiin – silloin voi fiilis olla taas toinen.

Illan päätteeksi siirryin vielä viereiselle Nurmilavalle katsomaan Tuomari Nurmion vetoa tittelillä Dumari ja Spuget & Blosarit. Keikka oli nimensä mukaisesti stadin slangipainotteinen keikka mutta piristävästi puhaltimilla lisävarusteltuna. Dumari jota voisi helposti kutsua Suomen Dylaniksi vetikin hienon keikan, jonka aikana yleisöä kohdeltiin juuri siten miten vastuuntuntoiselta taiteilijalta voi kuvitella odottavansa. Pikku Julmuri, Mammona, Lasten mehuhetkiTonnin Stiflat takasivat juurevan tunnelman. Tuomari Nurmio ei pettänyt taaskaan ja poikkeuksellisen tuhti bändikeikka oli oiva päätös torstain Pori Jazzin illalle. Kirjurinluoto sammui aina vaan viihdyttävään Dumari tulee, Dumari tappaa – rappaukseen. Urheiluruudussa illan ottelutuloksen voisi näyttää klassista The Housemartins levyä mukaillen: Dylan 0 – Dumari 4.

dumari

 

 

Dave Lindholm, Puppa J Folkstep Quartet @ LeBonk, Helsinki 24.5.2013

Dave Lindholm on suomalaisen rock-historian kiistaton virstanpylväs. Mies on taittanut matkaa reilut neljäkymmentä vuotta. Ensimmäinen levytys on jo vuodelta 1971 ja nyt 61-vuotiaana mies on edelleen tuottelias ja aktiivinen keikkailija. Daven valtti on siinä, että hän on muuntautumiskykyinen, vaikka itse miehen tuotanto on aina pysynyt lestissään. Kokoonpanot vaihtuvat tiuhaan ja se pitää miehen virkeänä. Dave vaihtaa myös kielen sujuvasti. Kansa tuntee Lindholmin paremmin suomenkielisestä tuotannostaan, mutta Davelta taittuu englannin kieli kotimaisista artisteista kaikkein notkeimmin varsinkin blues-pohjaisessa tuotannossa.

Daven ura starttasi Ferris-nimisellä kokoonpanolla, mutta vaihtui pian Isokynä Lindholm -nimeen ja suomenkieleen. 1970-luvun alussa Dave teki klassisimmat levynsä Isokynä Lindholm (1972), Sirkus (1973) sekä ylittämättömän mestariteoksen Musiikkia (1974) Orfeus-orkesterin kanssa. Jatko oli vakuuttavaa aikansa superbändissä Rock’n’Roll Band, eivätkä Pen Lee ja etenkään huikea Bluesounds laskeneet tasoa. Sooloalbumeja on syntynyt tasaiseen tahtiin erilaisissa kokoonpanoissa. Sanoittajana Dave on omaa luokkaansa, lähes runoilija, jonka lyriikat ovat parhaimmilaan puhekielenomaista tajunnanvirtaa. Otto Donnerin kanssa kamarihenkisesti tuotettu Pieni ja hento ote mahtuisi komeasti pakanan virsikirjaan. Puhtaat laivat on minimalistinen ja impressionistisen tarkka kuvaus kesäisestä satamasta ja elämän kohtalokkuudesta. Dave on tunkeutunut myös karaokebaarien väen suosikkeihin Tupaakka, viina ja villit naiset -tyyppisillä ralleilla, mutta valtaväestön lemmikiksi Dave Lindholm on liian sekarotuinen. Eittämättä vähän vaikeasti lähestyttävän tyypin roolissa Dave on omimmillaan.

Dave Lindholm aloitti keikan tasan kello 21, kuten kapakan nettisaitilla mainittiin. Harmi vaan, että Hesarin NYT-liite ilmoitti aloitusajaksi 22. Pelkäänpä, että moni saattoi missata Daven soolo-osuuden. Lindholm soitti tavaramerkikseen tulleen luuttu-kitaransa kanssa 50 minuutin setin, jossa mies pudotteli liukuhihnalta kaikki hittinsä ja pari bluesia. Dave antoi kitaran laulaa ja todisti myös, että hänen persoonallinen äänensä ei ole vuosien saatossa ruostunut. Ehkä hieman karheampi soundi tuo miehen tulkintaan lisää syvyyttä. Sarkastisesti rakkauden tunnustusta tulkitseva Joo, joo mä rakastan sua nousi illan kirkkaimmaksi helmeksi. Kattaus tyydytti Dave-diggaria, mutta voi kun settilistaan mahtuisi vielä Sä avasit oven tai Kuinka yö meni pois –biisien kaltaiset klassikot. Pienen ja hennon otteen jälkeen Dave poistui lavalta, mutta ilmoitti palaavaansa vielä takaisin.

Daven jälkeen lauteille nousi Puppa J Folkstep Quartet. Puppa J on suomireggaen ja miksei hiphopinkin voimahahmoja. Jamaikan veri kulkee Pupan suonissa ja tuo hiphoppailu periytyy erityisesti Jätkäjätkät -kokoonpanosta. Puppa J on jäänyt vähemmälle huomiolle ja soolotuotantoa en ole kuunnellut aikaisemmin. Tuorein albumi Kiveliö kutsuu on saanut kehuja. Pupan ympärille oli kyhätty trio, josta nousi esiin vahvasti Sini Palokankaan viulu. Rumpujen sijaan reggaebiitti lähti perkussioista. Pelimannireggae toimi letkeästi ja Puppa J on selkeä hengenheimolainen Jukka-Pojalle, joka on puhkaisssut väylän valtavirran kärkikarkeloihin. Puppa kolkuttelee lähellä, mutta katalogista puuttuu vielä kansaan osuvat isot hitit. Terassimusaa parhaimmillaan, joten harmi, että joutui hötkymään LeBonkin uumenissa.

Sitten tapahtui se, mitä Dave lupaili. Lindholm nousi Puppan Folkstep Quartetin kanssa lauteille ja vetivät yhdessä alkupalaksi Daven Minun nimi on nimessun. Dave istutti luuttunsa bändin soundiin kuin perunan peltoon. Tuskin kokoonpano on ehtinyt yhdessä kovasti treenaamaan, mutta luontevalta yhteissoitto kuitenkin vaikutti. Puppa ja Dave lauloivat vuoron perään omien biisiensä lisäksi myös raikkaan version Bob Dylanin Knockin’ On Heaven’s Doorista. Setin päätti Puppa J:n Huolii, jonka kertosäkeen kuuli koko ajan väärin: huorii.