Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2013

Lucinda Williams (US) @ Finlandia-talo, Helsinki, 28.5.2013

by

Lucinda Williams ei edusta countrymusiikin stereotypioita, vaan on jollakin tapaa genren lainsuojaton ja enkä lokeroisi häntä vain puhtaaksi countryksi. Williams seilaa americanan, heartlandrockin ja bluesin maastossa ja miltei voisi luokitella naispuoliseksi Tom Pettyksi. Vahva musta kajaali silmissä ja hallitusti sekainen tukka tekee Lucindasta ulkoisesti katurockarin, mutta sisältä hän on aito singer-songwriter. Williamsin henkilökohtaisissa lauluissa heijastuu elämänkokemukset sen kaikkine puolineen, mutta melankolia tuntuu olevan monessa laulussa pääosassa. Lucindan olemus kertoo, että vuodet on vedetty täysillä,  mutta nyt 60-vuotiaana artisti vaikuttaa tasapainoiselta, joka on löytänyt henkilökohtaisen status quon.

Lucindan taival alkoi Lousianan vetisiltä seuduilta Lake Charlesista. Sieltä sorainen tie on vienyt Texasin ja Los Angelesin kautta ja melko pitkän kaavan sai viedäkin ennen kuin paikka Pohjois-Amerikan naisartistien eturivistä löytyi. Lucindasta kuultiin isommin vasta, kun Mary Chapin Carpenter teki jättikantrihitin Williamsin sävellyksestä Passionate Kisses vuonna 1992 ja toi säveltäjälleen Grammyn parhaasta countrylaulusta. Henkilökohtaisen läpimurron Lucinda Williams teki vasta 1998, kun albumi Car Wheels on the Gravel Road ilmestyi. Matka oli pitkä, sillä hänen debyyttialbuminsa Ramblin’ ilmestyi jo 1979. Läpimurron lumo tavoitti meikäläisenkin ja seuraavat pitkäsoitot Essence (2001) ja World Without Tears (2003) olivat tanakassa kulutuksessa, mutta sitten Lucinda Williams jäi unholaan.

Lucinda Williams

Lucinda Williams @ Finlandia-Talo

Lucinda Williams on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana aktiivinen ja levyttänyt säännöllisesti kehuttuja albumikokonaisuuksia. Jostain syystä en vaan enää seurannut Williamsin uraa, kunnes kuulin talvella uutisen, että Lucinda saapuu ensi kertaa Suomeen loppukeväästä. En ostanut välittömästi lippua, koska hintapyyntö oli minusta kohtuuttoman kova ja pian ilmeni, että seuraavana päivänä samoilla lauteilla soittaisi duo Emmylou Harris & Rodney Crowell. Molemmat kuulostivat lähtökohtaisesti houkuttelevalta, mutta olin aikeissa jättää kummatkin väliin ja boikotoidakseni korkeita lipunhintoja. Mielestäni 69€ on kolmen hengen keikasta ja koruttomasta lavailmeestä liikaa, vaikka lauteilla olisi pyhempi kolminaisuus. Sama linja tuntuu olevan Finlandian kaikissa konserteissa. Musiikkitalon avajaisten jälkeen Finlandia-talo on avautunut entistä useammin stageksi monelle kiinnostavalle kevyen musiikin artistille, mutta jos liput ovat suolaisia näinä ylitarjonnan aikoina, joita en kuitenkaan musiikinharrastajana vastusta, niin salit eivät tule täyteen. Eilenkin Lucinda Williamsin keikalla parvi ammotti tyhjyyttään.

Finlandia-talon huono akustiikka on muodostunut yleiskäsitteeksi ja samaa mainetta kantaa Kulttuuritalo. Molemmat talot suunnitellut Alvar Aalto ei kantanut huolta talojen käyttötarkoituksesta ja paremman akustiikan eteen on jouduttu tekemään myöhemmin isoja remontteja. Eilen Lucinda Williams varsinkin kutosriviltä fiilisteltynä kuulosti kuitenkin hyvältä. Lucindan intiimissä illassa soitti hänen lisäkseen kitaristi Doug Pettibone ja basisti David Sutton. Sähköinen keikka ilman rumpalia vierastutti alkuun, mutta kannuttomuuteen tottui nopeasti ja etenkin jämäkän bassotyöskentelyn myötä. Lucinda komppasi pääosin akustisella, mutta aina välillä tarttui myös sähköiseen keppiin. Silti toivoisin rumpuja matkaan ensi kerralla.

Lucinda aloitti settinsä klo 20.20 ja soitti tunnin ja kolmen vartin mittaisen keikan. Ennen Lucindaa esiintyi kotimainen Irma Agiashvili, jota en ehtinyt kuuntelemaan. Lucinda otti yleisön haltuun heti parilla takuuvarmalla Gravel Road -albumin biisillä. Can’t Let Go ja Car Wheels on the Gravel Road saivat tanakat aplodit. Artisti oli hyvällä tuulella ja jutusteli biisien välissä letkeitä. Nuottiteline oli myös kovassa käytössä, mutta epäilemättä siksi, että Lucindan olisi helpompi päättää mitä seuraavaksi soittaisi. Nimittäin settilistan valinta vaikutti improvisoidulta. Biisejä Lucindalla riittää, vaikka läpimurto tapahtuikin vasta nelikymppisenä. Hänen tuorein albuminsa Blessed on parin vuoden takaa. Keikalla kuultiin pari uutta laulua, joista I Look at the World näkee varmasti päivänvalon Williamsin lupailemalla uudella albumilla.

Keikan parasta antia olivat Essence-albumilta löytyvä Blue, jonka tunnelmoi herkemmin kuin Fazerin sininen hetki.  Real Live Bleeding Fingers And Broken Guitar Strings -biisin rouheista riffeistä voisi olla kateellinen monikin kitaravelho. Drunken Angel omistettiin Townes Van Zandtin ja Kurt Cobainin kaltaisille kohtalonsa nähneille kaiffareille. Tuoreimmalta Blessed–platalta kuultu Copenhagenia siivitti koskettava syntytarina. Lucinda oli taannoin Kööpenhaminassa keikalla, kun kuuli pitkäaikaisen ystävänsä ja managerin menehtyneen. Siitä syntyi tämä kaunis laulu. Biisintekijänä Lucinda on arvostettu ja Time-lehti nosti hänet vuonna 2002 parhaaksi amerikkalaisksi laulunkirjoittajaksi. Keikan kärkivetoja oli myös Change the locks, joka on konkreettinen erotilitys, ja jonka muuten Tom Petty coveroi onnistuneesti She’s the One -soundtrackille. Vuodet ovat karhentaneet Lucindan ääntä. Mieslaulajan raspia kehuttaisiin viskin rouhentamaksi, mutta enpä usko, että Williamskaan on lasiin sylkenyt. Silti ääni irtoaa välillä nuorekkaan kuulaasti. Encoressa Lucinda soitti viisi biisiä, joista suurin osa covereita. Nick Draken River Man toimi hienosti kuten myös Robert Johnsonin Stop Breakin’ Down Blues. Konsertin sinetöi Memphis Minnien Nothing Rambling.

Lucinda Williams on noussut Amerikan arvostettujempien naisartistien joukkoon ja sitä statusta tukee maailmanlaajuisesti myös jatkuvat vierailut usean artistin levyllä. Meille suomalaisille tuorein visiitti sijoituu Michael Monroen Sensory Overdrive -albumille, missä hänen taustalaulunsa tuovat Gone, Baby Gone –biisiin henkeä. Lucinda ei voinut tietenkään olla suitsuttamatta Monroeta ja amerikkalaiseen linjaan kuului kehua Helsinki cooliksi kaupungiksi. Ilta Finlandia-talossa oli palkitseva, vaikka hetken penkissäni jouduinkin taistelemaan nuokkumista vastaan. Syy ei ollut Lucinda Williamsin, vaan itse kullekin on varmasti tuttua kun istuu työlään päivän jälkeen salin hämärään lämpöön. Siksipä keikat pitääkin kuunnella seisaaltaan.

Tuomari Nurmio @ Revanssi, Kerava 24.5.2013

by

Perjantai-illasta tuli pienimuotoinen festari. Nimittäin Dave Lindholmin perään oli pakko hoitaa vielä yksi keikka. Puhelinsoitto Keravan aseman kupeessa sijaitsevaan juottolaan kertoi, että toinen suomalaisen rockin pääkäskyttäjä Tuomari Nurmio aloittaa keikkansa vasta puolen yön jälkeen. Alkuperäinen idea oli pidättäytyä vain Daven ja Puppa J:n keikassa, mutta kun aikaisen showtimen vuoksi soitto lakkasi LeBonkissa jo klo 23, niin ei siinä kauan nokkaa tuhissut. Reilu tunti aikaa junailla itsensä Keravalle, joten matkaan.

Dumari ja Mitja

Mitja Tuurala ja Tuomari Nurmio @ Revanssi, Kerava

Ei kuulu tapoihin käydä Keravalla ylipäätään ja varsinkaan perjantai-iltana. Tuomari Nurmio antoi kuitenkin kutsun seikkailuun. Juna puksutti näppärästi 25 minuutissa määränpäähän ja matka sujui jutustellessa sutjakkaasti. Revanssi on kapakka Keravan asemanaukiolla, jonka toinen puoli toimii sporttibaarina, toinen ravintolana ja ajoittain klubina. Matalan salin seinustalle on kyhätty pieni lava, johon juuri ja juuri mahtui Tuomari Nurmio kanisterikitaransa ja Mitja Tuurala läskibassonsa kanssa. Dumari veti tuvan täyteen pääasiallisesti kulman kolleja ja seudun siskoja. Sekaan mahtui muutama muukin pitemmältä tullut matkalainen. Tunnelma Revanssissa oli humalaisen hötkyilevä. Litkua oli imetty ohi suupielien ja sen sai tuntea kengänpohjissaan, jotka liimautuivat tukevasti lattiaan. Lasinsirujakin oli parketissa keikan päätyttyä sen verran, että ymmärtää miksi Suomi on muovituoppien luvattu maa.

Tuomari Nurmio julkaisi kuukausi takaperin Dumari ja Spuget -albumin, joka on kunnianosoitus Stadin slangille. Nurmio jos kuka taitaa paljasjalkaisena stadin kundina slangin ja jossain Harjutorin saunassa jengi saattaisi ymmärtää biisien joka ainoan merkityksen. Eipä Keravakaan kovin kaukana ole murteen päämajasta, joten kielikylpy otettiin vastaan innostuneesti. Dumarin setti koostui pääosin uudesta platasta, mutta sekaan mahtui myös muutama tutumpi viisu kuten henkilökohtainen iki-inhokki Ramona, rytmiklassikko Lasten mehuhetki ja läpimurron kansan tietoisuuteen 1970-luvun lopussa tehnyt iskusävelmä Valo yössä. Yllättävämpiä valintoja illan ohjemistossa oli Lihava rakkaus, joka on pala Tuomari Nurmio & Korkein Oikeus (2002) levyltä. Settilistasta erottui myös Luuta ja Nahkaa (1997) -albumilta noukittu Kova luu. Slangilinjan kärkinimi on tietenkin kieliklassikoksi noussut Tonnin stiflat, jonka Nurmio levytti uudelleen Dumari ja Spuget -levylle. Skulaa tai delaa toimi myös mainiosti. Vanhan materiaalin ykkösstyge oli Aavaa preeriaa, joka on poiminta mestarilliselta debyyttialbumilta Kohdusta hautaan (1979). Keravalaisyleisöön taisi osua parhaiten tappavan väkevä Dumari. Itse jäin kaipaamaan Punaista planeettaa.

Tunnelma oli täyteen pakatussa salissa välillä tönivä ja piti vieraspaikkakuntalaisen varuillaan. Keikan loputtua reilun tunnin soiton jälkeen ei tehnyt mieli jäädä viettämään loppuiltaa Revanssiin. Iltamat olisivat jatkuneet kolmeen saakka. Sen sijaan piti karauttaa taksilla takaisin Stadiin. Dumarin lipun hinta olisi ollut ennakkoon 10€, mutta ovelta lipusta perittiin 15€. Siihen päälle juna- ja taksimaksut, niin voisihan sitä edullisemminkin Tuomari Nurmion nähdä. Joskus pitää vaan ottaa rohkeita irtiottoja ja laittaa niin sanotusti menemään, vaikka hilloa kuluisi enemmänkin. Dumari tarjosi Mitja Tuuralan ryhdikkään bassottelun lomassa rouhean keikan. Tehtävä Keravalla suoritettu.

Dave Lindholm, Puppa J Folkstep Quartet @ LeBonk, Helsinki 24.5.2013

by

Dave Lindholm on suomalaisen rock-historian kiistaton virstanpylväs. Mies on taittanut matkaa reilut neljäkymmentä vuotta. Ensimmäinen levytys on jo vuodelta 1971 ja nyt 61-vuotiaana mies on edelleen tuottelias ja aktiivinen keikkailija. Daven valtti on siinä, että hän on muuntautumiskykyinen, vaikka itse miehen tuotanto on aina pysynyt lestissään. Kokoonpanot vaihtuvat tiuhaan ja se pitää miehen virkeänä. Dave vaihtaa myös kielen sujuvasti. Kansa tuntee Lindholmin paremmin suomenkielisestä tuotannostaan, mutta Davelta taittuu englannin kieli kotimaisista artisteista kaikkein notkeimmin varsinkin blues-pohjaisessa tuotannossa.

Daven ura starttasi Ferris-nimisellä kokoonpanolla, mutta vaihtui pian Isokynä Lindholm -nimeen ja suomenkieleen. 1970-luvun alussa Dave teki klassisimmat levynsä Isokynä Lindholm (1972), Sirkus (1973) sekä ylittämättömän mestariteoksen Musiikkia (1974) Orfeus-orkesterin kanssa. Jatko oli vakuuttavaa aikansa superbändissä Rock’n’Roll Band, eivätkä Pen Lee ja etenkään huikea Bluesounds laskeneet tasoa. Sooloalbumeja on syntynyt tasaiseen tahtiin erilaisissa kokoonpanoissa. Sanoittajana Dave on omaa luokkaansa, lähes runoilija, jonka lyriikat ovat parhaimmilaan puhekielenomaista tajunnanvirtaa. Otto Donnerin kanssa kamarihenkisesti tuotettu Pieni ja hento ote mahtuisi komeasti pakanan virsikirjaan. Puhtaat laivat on minimalistinen ja impressionistisen tarkka kuvaus kesäisestä satamasta ja elämän kohtalokkuudesta. Dave on tunkeutunut myös karaokebaarien väen suosikkeihin Tupaakka, viina ja villit naiset -tyyppisillä ralleilla, mutta valtaväestön lemmikiksi Dave Lindholm on liian sekarotuinen. Eittämättä vähän vaikeasti lähestyttävän tyypin roolissa Dave on omimmillaan.

Dave Lindholm aloitti keikan tasan kello 21, kuten kapakan nettisaitilla mainittiin. Harmi vaan, että Hesarin NYT-liite ilmoitti aloitusajaksi 22. Pelkäänpä, että moni saattoi missata Daven soolo-osuuden. Lindholm soitti tavaramerkikseen tulleen luuttu-kitaransa kanssa 50 minuutin setin, jossa mies pudotteli liukuhihnalta kaikki hittinsä ja pari bluesia. Dave antoi kitaran laulaa ja todisti myös, että hänen persoonallinen äänensä ei ole vuosien saatossa ruostunut. Ehkä hieman karheampi soundi tuo miehen tulkintaan lisää syvyyttä. Sarkastisesti rakkauden tunnustusta tulkitseva Joo, joo mä rakastan sua nousi illan kirkkaimmaksi helmeksi. Kattaus tyydytti Dave-diggaria, mutta voi kun settilistaan mahtuisi vielä Sä avasit oven tai Kuinka yö meni pois –biisien kaltaiset klassikot. Pienen ja hennon otteen jälkeen Dave poistui lavalta, mutta ilmoitti palaavaansa vielä takaisin.

Daven jälkeen lauteille nousi Puppa J Folkstep Quartet. Puppa J on suomireggaen ja miksei hiphopinkin voimahahmoja. Jamaikan veri kulkee Pupan suonissa ja tuo hiphoppailu periytyy erityisesti Jätkäjätkät -kokoonpanosta. Puppa J on jäänyt vähemmälle huomiolle ja soolotuotantoa en ole kuunnellut aikaisemmin. Tuorein albumi Kiveliö kutsuu on saanut kehuja. Pupan ympärille oli kyhätty trio, josta nousi esiin vahvasti Sini Palokankaan viulu. Rumpujen sijaan reggaebiitti lähti perkussioista. Pelimannireggae toimi letkeästi ja Puppa J on selkeä hengenheimolainen Jukka-Pojalle, joka on puhkaisssut väylän valtavirran kärkikarkeloihin. Puppa kolkuttelee lähellä, mutta katalogista puuttuu vielä kansaan osuvat isot hitit. Terassimusaa parhaimmillaan, joten harmi, että joutui hötkymään LeBonkin uumenissa.

Sitten tapahtui se, mitä Dave lupaili. Lindholm nousi Puppan Folkstep Quartetin kanssa lauteille ja vetivät yhdessä alkupalaksi Daven Minun nimi on nimessun. Dave istutti luuttunsa bändin soundiin kuin perunan peltoon. Tuskin kokoonpano on ehtinyt yhdessä kovasti treenaamaan, mutta luontevalta yhteissoitto kuitenkin vaikutti. Puppa ja Dave lauloivat vuoron perään omien biisiensä lisäksi myös raikkaan version Bob Dylanin Knockin’ On Heaven’s Doorista. Setin päätti Puppa J:n Huolii, jonka kertosäkeen kuuli koko ajan väärin: huorii.

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band (FIN) @ Klubi, Turku 8.5.2013

by

En ajatellut kirjoittaa Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Bandista toistamiseen. Tribuuttibändin näkeminen peräkkäisinä iltoina ei lähtökohtaisesti anna kauheasti uutta sanottavaa. Muutaman päivän tauon jälkeen palasi keskiviikon keikka kuitenkin mieleen. Jos Ghostareiden esikuva saa meikäläisen naputtamaan kahdesti, niin antaa mennä kunniaa tekevillekin.

Brucetuksen alkuinnostus veti edellisiltana klubin täyteen ja näytti pitkään, että toiset iltamat eivät jaksa houkutella paikalle saman verran poppoota. Ainakaan parinkymmenen minuutin olutjonoa ei tullut. Kun keikka lähti käyntiin Hometownilla, niin johan salissa oli mukavasti jengiä. Kuuden euron hinta ei ainakaan ole este. Itse pääsin tsekkaan keikan mainiolta paikalta baarijakkaralta istuen, vaikka luulisi vajaan kolmen tunnin areenaistunnan jälkeen seisomisen ja heilumisen maittavan. Molemmat Springsteen-vedot tiirasin katsomosta ja päätin, että seuraavalla kerralla palaan takaisin kentälle. Se on ainoa oikea paikka kuunnella keikkaa. Nyt klubin lattia olisi huutanut joraamaan, mutta turnausväsymystäkö, kun jäkittäminen ja oluen naukkailu oli siisistimpää.

Ghostarit

Ghostareiden tiistain keikan seremoniamestarina toimi basisti ja taustalaulaja Tomi ”Yyteri Tomi” Nordlund. Hän hoiti kaikki välispiikit. Keskiviikkona bändin pomo Saku ”Bruce” Virtanen  puhui bändin sisään ja veteli välissäkin läppää. Puhetaidoissa Tampereen Bruce  ei ole ihan esikuvansa veroinen. No, Sakun saarnaa ei kuultu, joten palopuheiden tasoa en päässyt vertaamaan. Keikan mittaan Yyteri-Tomi ei malttanut pitää suutaan kiinni, vaan otti kontaktia yleisöön. Ja sekös käy, sillä höpöttämisen hän osaa sujuvasti ja välittää fiiliksen, että  jätkät diggaavat soittaa yleisölle. Ghostareiden tarkoitus on olla viihdyttävä ja soittaa Brucen biisejä niin hyvin kuin osaavat. Ja hyvin homma taittuu. Nimittäin yleisö Turun Klubilla on mitä kriittisin, sillä väitän, että 98% saliin saapuneista ovat jonkin tason bruce-uskovaisia, jotka ovat opetelleet jumalansa sanoman tarkkaan. Huvittavinta keikalla oli nähdä parilla hurufanilla myös pahvilappuja, joita normaalisti tyrkytetään Pomolle. Ghostarit eivät kuitenkaan lähteneet toteuttamaan toivelauluja.

Kun Ghostarit lopettivat, yleisö vaikutti äärimmäisen tyytyväiseltä. Omasta mielestäni bändi heitti paremman keikan kakkosiltana – vähän niin kuin idolinsakin. Ghostarit noudattivat esikuvansa tapaan linjaa laittamalla kunkin illan settilistan mahdollisimman paljon uusiksi. Klubin suojissa saatiin kuulla liuta biisejä, joita ei kuultu HK Areenalla kumpanakaan iltana kuten The Night ja Radio Nowhere. Jos tiistai-iltana kuultiin Darkness on the Edge of  Townilta eniten biisejä, niin keskivikkona lähemmässä tarkastelussa oli Born in the USA, jolta kuultiin jo mainitun Hometownin lisäksi, Cover Me, Downbound Train, I’m Going Down, Glory Days ja hieman ponnettomaksi soundiltaan jäänyt Dancing in the Dark. Tämä selvästi ennakoi Springsteenin seuraavaa keikkaa Tukholman Solnassa, missä hän lauantaina 11.5 soitti koko vuoden 1984 hittialbuminsa läpi. Ghostareilla on kyky ennustaa.

Saku Virtanen tuli kehuttua jo edellisessä jutussa melkoiseksi Bruce-tulkitsijaksi eikä tyypin tulkinnan taso laimentunut toisella keikallakaan. Illan tähtihetkiksi nostaisin biisin nimeltä Racing in the Street, joka kuultiin vain pari tuntia aiemmin myös Pomon unohtumattomana versiona. Ei mansepoikien tarvinnut lainkaan hävetä. Iloisin yllätys oli kuitenkin Trapped, biisi jota itse mestari soittaa aniharvoin. Samoin Does This Bus Stop at 82nd Street? ei kuulu ihan perusbrucetuslistaan. Kun yleisö on diehard-ihailijaosastoa, pitää listalla olla myös harvinaisuuksia. Keskiviikon tapaan kuultiin encoressa kunnianhimoinen Jungleland ja toinen esitys toimi askelta paremmin, mutta Rosalita (Come Out Tonight) nappasi kärkipaikan lisäosuudella. The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band teki kahden illan perusteella allekirjoittaneeseen vaikutuksen ja aion käydä katsomassa tilaisuuden tullen orkesteria uudestaan. Lisäksi jos tribuuttitouhu on Suomessa tätä tasoa, niin muitakin apinaorkestereja pitää ehdottomasti tsekata.

kuva-5

Bruce Springsteen & The E Street Band (US) @ HK Areena, Turku 8.5.2013

by
Bruce Springsteen & E Street Band

Bruce Springsteen & E Street Band HK Areena, Turku 8.5.2013

Bruce Springsteen & E Street Band ehti palautua edellispäivän hikisestä vedosta vain 21 tuntia, kun pomo orkestereineen palasi HK Areenan lauteille. Olisiko bändin jätkiä auttanut toipumaan legendaarisen Dennis-pizzerian antimet, missä yhtye oli Brucea lukuunottamatta käynyt syömässä. Huhujen mukaan pomo oli havaittu jäähdyttelemässä Marina Palacen baarissa oluella. Meikäläiselle ensimmäinen kerta, kun näen peräkkäisinä päivinä saman artistin keikan. Monen muun kohdalla jäisi toinen setti näkemättä, sillä yleensä vaihtelua on vähän. Brucen suhteen ei ole riskiä, että näkisi saman shown toistamiseen.  Statistiikkaa sen verran, että molemmat keikat tarjosivat 27 biisiä, mutta vain yhdeksän niistä oli samoja tiistaina ja keskiviikkona. Variaatiota siis riitti ja keikat olivat luonteeltaankin erilaiset. Jos Springsteen väsytti tiistaina itsensä yleisöä kosiskellessa, niin keskiviikkona rooli oli enemmän olla osa bändiä. Kyllä Bruce keskiviikkonakin riuhtoi paitansa märäksi, mutta muuten esitys ei ollut niin fyysinen kuin edellisenä päivänä.

Keikka alkoi tiistain tapaan 19.20 ja varsinaisen setin loputtua näytti keskiviikko jäävän lyhyemmäksi vedoksi, mutta pitempi encore venytti keikan samaan 2h 50min kestoon. Kellontarkkaa duunia ammattimiehiltä. Bruce nousi lauteille yksin akustisen kitaran kanssa ja starttasi illan I’ll Work For Your Love -biisillä. E Street Band liittyi seuraan, kun Magic (2007) -albumilta poimittu raita Long Walk Home veivattiin rutiininomaisesti. Siinä saattoi havaita pitkään reissanneesa muusikkoretkueessa koti-ikävää. Toisaalta jampat ovat karaistuneet  viettämällä 40 vuotta matkalaukkuelämää. Pieniä taukoja puolitoista vuotta kestävällä kiertueella on, mutta kyllä vähän hengästyttää, kun bändin on jaksettava heinäkuun loppuun saakka. Syyskuullakin on vielä yksi saman kiertueen pistokeikka. Reippaita veteraaneja New Jerseystä ja siitä todisti seuraavaksi kuultu kova trio, kun The Ties That Bind, Out in the Street ja muhkeana sovituksena soitettu Atlantic City päästettiin irti. Silloin saattoi todeta tunnelman karanneen kattoon ja sulattaneen helposti Nummelinin jäädytetyn paidan. Keikka alkoi siis mielenkiintoisesti ja äänentoistokin kuulosti paremmalta kuin tiistaina.

Kiertue kantaa Wreckin’ Ball -albumin nimeä, mutta levyltä ei soitettu kuin kolme kappaletta. Onneksi, sillä muutamaa hienoa hetkeä lukuunottamatta albumi on heikko Springsteenin katalogissa. Jonkun muun artistin albumina, se kantaisi helposti klassikon leimaa. Minkäs teet kun herra on suoltanut sadoittain mestarillisia viisuja pöytälaatikkoon ja jakanut karkkeja runsaasti myös muille artesteille. Hyvä esimerkki on vasta postuumisti Darkness on the Edge of Townin jäämistöstä kasattu Promise (2010) -albumi, jolta eilen soitettiin ilopilleri Ain’t Good Enough for You. Vastapainoksi Bruce tarjosi synkempää materiaalia ja ensimmäistä kertaa koskaan elävänä: Wages of Sin löytyy ennenjulkaisemattomista lauluista kasatulta Tracks (1998) -boksilta. The Riverin loppuun Bruce pisti sellaiset ujellukset, että vaikea uskoa, että miehestä lähtee niin kirjava arsenaali ääntä. Ennen junnaavaa  Shackled and Drawnia kultiin miellyttävä viisukvartetti, jonka aloitti yhdeksi illan kohokohdaksi noussut eeppinen Youngstown, missä Nils Lofgren laittoi hyrrän pyörimään, kuten myös päällekäyvä Murder Incorporated, missä taas liinapäinen pomon adjutantti Little Steven kepitti mukiinmenevät soolot. Tiistaina kaipailin biisejä Nebraska -albumilta ja keskiviikkona toive toteutui kun Johnny 99 rokkasi isosti ja Open All Night soitettiin svengaavana sovituksena. Sign request -osuus oli tiistaita niukempi ja ensimmäisenä Bruce valitsi kylteistä esikoisalbuminsa aloitusraidan Blinded by the Light, missä rumpali Max Weinberg ja perkussionisti Everett Bradley ottivat mittaa toisistaan. Ykkösalbumin harvoin veivattu letkeä Does This Bus Stop at 82nd Street? teki diehard-faneille eetvarttia.

Encoren aloitti elokuvallinen Racing in the Street, jonka kuulin ensimmäistä kertaa livenä ja kappas se oli viiltävä kymmenminuuttinen veto. Syntymäduo Born in the U.S.A ja Born to Run laittoivat kädet heilumaan ja pakollinen Dancing in the Dark tanssitti kansaa. Tosin vieressäni istuneeseen varttuneempaan rouvaan ei kipinät iskeneet, sillä kasvot olivat kivettyneet koko keikan ajan. Pientä hymyä nousi huulille, kun Bruce daivasi faniyleisön käsien päällä ja kutsui taas pikkukundin jeesaamaan lavalle Waitin’ On A Sunny Dayn aikana. Yleisön ikähaitari oli tuo lapsista eläkeläisiin, jotta ikään kuin koko kansan pertin roolia työväenluokan miljonääri kantaa. Kiertueen pakollinen finaaliveto Tenth Avenue Freeze-Out nostatti kädet lippaan, kun Clarence Clemons ja Danny Federici ilmestyivät tiistain tapaan screenille. Heput muistuttavat tosiasiasta, että mikään ei ole ikuista, mutta toisaalta elämän on jatkuttava. Koko show päättyi kuitenkin railakkaissa irkkutunnelmissa American Landin tahtiin. Keskiviikon settilistassa erosi aikaisempiin vetoihin nähden sillä, että ainuttakaan coveria ei kuultu, ei edes Springsteenin muille lahjoittamistaa lauluista.

Tiistain konsertti oli hitusen hittipitoisempi ja Brucen aktiivisempi vehkeily yleisön kanssa nosti sen rankingissa korkealle, mutta überfaneille keskiviikko oli monipuolisemman settilistan vuoksi palkitsevampi. Itse istuin molemmat keikat samassa katsomossa, mutta keskiviikkona lähempänä parven eturivissä, mistä lavalle näkyi erinomaisesti. Jos tiistain keikalla oli joitakin tyhjiä paikkoja ja kentälläkin väljempää, oli keskiviikkona areena miltei täynnä – permannolla oli enemmän tungosta ja hc-fanien osastokin pullisteli. On se kumma, kun ei tule ähky, vaikka kuuntelee pari päivää tuutin täydeltä Brucea. Pomon keikkojen lisäksi molempina iltoina vielä Springsteen jatkot tribuuttiorkesteri Ghost of Bruce Springsteen & E Street Bandin seurassa. Laskin, että kuulin yhdeksän tuntia pomon musiikkia livenä kahden päivän aikana. Kissanpäivät Bruce-narkkarille. Näitä elämyksiä ei kuitenkaan riitä loputtomasti. Bruce painaa varmasti tappiin, mutta näin massiivista bändikiertuetta tuskin enää montaa nähdään. E Street Bandilla on yhtä suuri merkitys allekirjoittaneelle kuin itse nokkamiehellä. Bruce pärjää yksinkin, mutta on parhaimmillaan E Street Bandin soittaessa taustalla. Haluanko, että  Turun keikat jäävät viimeiseksi kerraksi nähdä kokoonpano estraadeilla. Mitäpä jos hankkisin vielä liput  yhdelle keikalle ja vilkuttelisi kännykän valoja vaikka Pariisin hämärtyvässä illassa.kuva-2

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band (FIN) @ Klubi, Turku 7.5.2013

by

Vajaa kolme tuntia iltaan Bruce Springsteeniä pitäisi riittää kerta-annoksena, mutta jos on altis vetämään överit, niin lopputulema on iisisti positiivinen Bruce-pöhnä. Turun visiitti pakotti jäämään yöksi hotelliin ja jos 50 metriä hotellia vastapäätä on klubi, missä järjestetään epäviralliset Bruce Springsteen -jatkot, niin tilaisuutta ei apostoli voi jättää väliin. Kuuden euron panosta vastaan oli luvassa tribuuttibändi, joka kulkee nimellä The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band.

Brucen aaveet

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band @ Klubi, Turku

Kahteen tarjoilijaan varatutunut Klubi yllättyi väenpaljoudesta. Baaritiskille sai jonottaa 20 minuuttia alakerrasta saakka saadakseen oluen, mutta mikäpä siinä jonotellessa ultrafanien joukossa. Klubi keräsi pääosin This Hard Land -fanikerhon jäseniä. Oli mielenkiintoista kuunnella juuri päättyneeltä Bruce Springsteen -keikalta kokemuksia. Viereen pamahti myös tyttö, joka pääsi tanssimaan Dancing in the Dark– vedon aikana. Moovit Brucen kanssa oli ollut mimmille mykistyttävä once-in-a-lifetime -kokemus. Biisikylttejä kirjoitelleet fanit onnittelivat kollegoita, joiden toive oli päässyt Brucen käsittelyyn. Saman tien alkoi monilla mietintä, että  mitä toivovat seuraavana iltana.

Baaritiskille päästyäni nousi lauteille illan kokoonpano. Omatoimisen Bruce Springsteen-opiston käyneet tamperalaisjampat ovat valmistautuneet hyvin arvosanoin ja perustaneet luvatun maan jumalalle kunnioitusta julistavan bändin The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band. Elvis Presleytä on vielä helppo lähteä plagioimaan, mutta Bruce onkin toista maata. Etenkin pomon monisäikeinen tulkitseminen ja lavaesiintyminen on haastavaa, eivätkä ne biisitkään ole mitään kolmen soinnun ralleja. Saku ”Bruce” Virtaselle näyttää pomon rooli olevan yllättävän helppoa. Mies saa apuja ulkonäöstä. Hän ei ole kaukana 30-vuotiaan Brucen olemuksesta. Virtanen on opetellut maneereita, eleitä ja tapaa tulkita tarkasti. Hän on paikoin todellakin kuin peilikuva esikuvastaan. Ainoa ero on se, että mies on vasenkätinen. Ja Virtasen laulusoundi ei häpeä myöskään Brucelle, vaan se on pitkälti koko bändin uskottavuuden kasassa pitävä voima.

Muulla bändin jäsenistöllä ei olekaan sitten ulkonäöllisiä yhtäläisyyksiä, mutta soittotaidossa he eivät ole jääneet kauaksi. Epäilemättä jätkät ovat ammattimiehiä. Ainakin koskettimia naputtelee Okke Komulainen, joka tunnetaan maineikkaasta Liekki-orkesterista. Nostan hattua seitsenhenkiselle kokoonpanolle ja toivon, että tämä sivuprojekti jaksaisi elää muulloinkin kuin Bruce on maisemissa. Bändin setti oli fiksusti valittu. Samoja biisejä ei kuultu kovinkaan monta mitä hetki aiemmin Brucen HK Areenan keikalla. Suuressa roolissa oli Bruce Springsteenin Darkness on the Edge of town (1978) -platta, jolta Ghostit heittivät erityisen väkevänä version Adam Raised A Cain -biisistä. Samoin Streets of Fire ja Prove It All Night herättivät toiveita kuulla ne myös mestarin omana tulkintana.

The Ghost of Bruce Springsteen & The E Street Band soitti puolitoista tuntia. Bruce on meikäläisen arvoasteikolla tapissa ja vaikeasti imitoitavissa. Siksi epäilin keikan olevan vain kömpelö yritys leikkiä Springsteeniä. Onneksi olin väärässä. Mailien päähän häiskät jäävät vielä esikuvastaan, mutta pääsevät kuitenkin niin lähelle, että saavat luvan tarttua melkein mihin Brucen biisin tahansa. Äärimmäisen rohkeaa versioida Jungleland, joka on Springsteenin tuotannon Bohemian Rhapsody. Erikseen mainittava, että saksofonisti Pekka Koivisto selviytyi fonisoolosta kunnialla. Laimeahan se oli Clarence Clemonsiin verrattuna, mutta mikäpä ei olisi. Juuri Pohjois-Amerikassa käydessäni näin mainion AC/DC -tribuuttivedon Back in Black-matkintaorkesterilta ja kehuttuani aikaisemmassa blogissani amerikkalaista tahtoa tehdä plagiaatio pieteetillä, voin jakaa samat sanat Tampereen pikkupomoille. Kiitos kun leikitte Brucea, sillä terveet ne leikkivät. Älkää sairastuko.

Bruce Springsteen & The E Street Band (US) @ HK Areena, Turku 7.5.2013

by

Bruce Springsteenin fanien kelpaa. Vajaa kymmenen kuukautta on kulunut legendaarisesta kaikkien aikojen pisimmästä Helsingin Olympiastadionin keikasta ja äijä yhtyeineen heiluttaa Suomi-neidon helmoja taas. Tällä kertaa Turussa, missä nakkihalliksi kutsuttu HK-Areena täyttyi varsinaissuomalaisista keltanokista ja valtakunnan hardcore-faneista. Bruce Springsteen & The E Street Band soitti eilen kuudennen keikkansa, kun ensimmäisestä vierailusta on tasan vuosikymmen aikaa. Springsteenin esikoisjulkaisu Greetings from Asbury Park, New Jersey (1973)  viettää 40-vuotisjulkaisujuhlaa ja enpä voi muuta kuin haaveilla olleeni mukana niissä ensimmäisissä kolmessakymmenessä vuodessa. Onneksi menneisiin vuosiin pääsee kuuntelemalla Brucen kuolematonta musiikkia ja lukemalla kirjallisuutta, joista tuore Peter Ames Carlinin elämäkerta Bruce paljastaa taas jotain uutta myyttisestä miehestä ja raihnaisista Jersey Shoren ajoista.

Bruce soitti tiistai-illassa 2h 50min keikan. Se on Springsteenin viime kesän vetoon verrattuna tynkä. 27 biisillä katettu pöytä oli taas täynnä herkkullisia hittejä ja maittavia harvinaisuuksia. Paino oli 1980-90-2000-lukujen tuotannossa, sillä maestron parhaalta 1970-luvulta kuultiin vain viisi kappaletta ja niistäkin Thunder Road, Born to Run ja Tenth Avenue Freeze-Out encoressa, joka muuten vedettiin Areenan täydessä loisteputkivalaistuksessa. Kertoi ehkä jotain illan avoimesta tunnelmasta. Bruce oli hulppealla tuulella ja laittoi jälleen kerran itsensä likoon. Harva 63-vuotias vetelisi crowd surfingia eturivin fanien käsien päällä, mutta Bruce murtaa ennakkoluulot. Miehen antaumuksellisuus onkin hurmoksellisen messun avaintekijä.

The E Street Bandin jäsenistö on harventunut muutaman viime vuoden aikana. Enää Bruce ei näytä ovea, vaan poistumistie on luonnollinen. Ensin lähti urkumestari Danny ”Phantom” Federici melanooman viemänä ja sitten saksofonistisuuruus Clarens ”The Big Man” Clemons menehtyi aivoverenkiertohäiriön jälkiseurauksiin. Molempien jättämät aukot ovat valtavat, mutta onpa heille löytyneet kelpo tuuraajat. Charles Giordano paikkaa Federciä asianmukaisesti ja Clemonsin veljenpoika Jake Clemons on saanut lisää tilaa karismaattisen setänsä tontilla. Mutta eivät he kuitenkaan täytä täysin niitä saappaita, joissa mestarit tukevasti seisoivat. Jokin spiritti puuttuu.

Nykyisen E Street Bandin ainoa alkuperäisjäsen on basisti Garry Tallent. Hän veivasi jo Springsteenin Dr. Zoom and the Sonic Boom virityksessä. Eilisen keikan aikana seurasin tarkemmin siniseen kauluspaitaan ja tummanharmaaseen pukuun sonnustautunutta E Street bandin eleetöntä luottopakkia. Vielä Wild, Innocent & E Street Shuffle (1973) levyn aikaan mies näytti partoineen grunge-jeesukselta. Mitä kertoo miehestä lempinimi “The Foundation of the E-Street Nation”? Nykyään Tallent vaikuttaa virkamieheltä ja sellaista myös kamerat karttavat. Katsomosta tuli seurattua screeniä tiuhaan ja kertaakaan en nähnyt Tallentin kasvoja freimeissä, en edes yhteiskumarruksessa tai Pay Me My Money Down -letkajenkan aikana. Joko se oli monikameraohjaajan tarkoituksenmukaisuutta, sattumaa tai komento pomolta. Viulusti Soozie Tyrell ja pianisti Roy ”The Professor” Bittan kuten koko takarivin torvikopla näkyi usein screenillä. Kaikkiaan lauteilla heilui 17 muusikkoa eli eräänlaisesta sinfoniaorkesterista on kyse. Jos vielä 1970-luvulla yhtye esiintyi kirjavissa rantapummien garderoobeissa, niin nyt joukkue esiintyy yhtenäisissä tummissa asuissa.

Keikan kohokohtia olivat harvoin soitettu Brilliant Disguise, joka itse asiassa esitettiin Wrecking Ball -kiertueella ensimmäistä kertaa. Tunnel Of Love (1987) -albumin parisuhteen päättymistä puiva hymni sai nyt Max ”Mighty One” Weinbergilta tymäkän kannutuksen. Mukava pala oli myös This Hard Land, jonka Bruce omisti samaa nimeä kantavalle suomalaiselle faniklubille. Perinteeksi muodostunut sign request -osuus  tarjosi väkevän version Pink Cadillacista, joka erottautui muista kylteistä sillä, että siinä oli vain auto vaaleanpunaisella pahvilla. Samoin  aniharvoin veivattu From Small Things (Big Things One Day Come) oli raikas toive. Kipalehan löytyy levytettynä vain Dave Edmundsin mainiolta D.E. 7th -albumilta. Kylttipyynnöt tuleva hc-faneilta, jotka osaavat toivoa juuri biisejä, jota ei ilmeisimmin soiteta.

Bruce Springsteeen & The E Street Band

Muuten Brucen setti oli aika yllätyksetön. Darlington County ja Two Hearts nousivat esiin kuten Patti Smithille kyhätty Because the Night. Olisin toivonut enemmän rohkeampia valintoja vaikka Nebraska (1982) tai lähes hyljätyltä Human Touch (1992) -albumeilta. Waitin’ on a Sunny Dayn aikana Bruce nappasi lauteille hädin tuskin 10-vuotiaan pikkupojan, joka sai vetää kertosäkeet koko areenalle. Illan sympatiapisteet oli jaettu. Keikan perussetin päättänyt Land of Hope and Dreams on ottanut komeasti finaalipaikan ja vie E Street junan pienelle huilille ennen runsasta encorea. Jälkilöylyt tarjosivat viisi kappaletta, joista ensimmäisen Bruce esitti akustisesti soolona. Bruce kaivoi vielä yhden yleisökyltin esiin: Queen of the Supermarket on monen parjaama Bruce-viisu, mutta nyt siitä kuultiin riipaisevan kaunis versio. Bruce itsekin huikkasi ”A Masterpiece”.

Kiertueelta on kantautunut mutinaa, että Bruce ja kumppanit ovat heittäneet rutiininomaisia vetoja, mutta eilen Bruce oli vilpittömän hyvällä tuulella ja bändi hieman kauhtuneenakin trimmattu. Wrecking Ball -kiertue on kestänyt vuoden ja koko tellus on kierretty ympäri. Europpassakin ollaan jo toista kertaa. Ihme, että eläikää lähestyvä karavaani jaksaa kulkea. Ehkä eilisen pirteyden takana on uusi ympäristö. Bruce on rampannut pääosin stadioneilla, koska massaa riittää koko universumista kuulemaan rockin evankelistaa. Intiimi areenakeikka oli näin olen harvinaista herkkua. Turkuhalli osoittautui kelpo mestaksi ja asettui jopa Hartwall areenan edelle. Viime kesän stadionkeikan hinta 69€ oli kääntynyt toisin päin. Nyt G-katsomosta maksettu tiketti maksoi 96€, mutta väkeä oli vajaa neljäsosa vähemmän kuulemassa. Ihan kohtuullista. Eilinen ei nouse viime kesän klassikkokeikan edelle, mutta pätkii joitain aikasempia vetoja. Eipä Bruce ole vielä koskaan pettänyt eikä tule pettämään, koska mies on ahkera, tunnollinen ja itsekurin omaava ammattilainen. Epäilemättä mies poksuttaa niin kauan kuin veri virtaa suonissa. Turun ensimmäisen keikan arvoa nostaa edellä mainittu Bruce-kirja. Luepa miehen tarina ja loppuunkin kalutuista biiseistä löytyy uutta henkeä, kun tietää taustalta jonkun hauskan anekdootin.

Back in Black (US) @ House of Blues, Anaheim, California 26.4.2013

by

Tunnustan heti kärkeen, että sivistyksessäni on reikä, joka on ammottanut avonaisena niin kauan kuin olen musiikkia harrastanut. AC/DC, tuo rockin kivajalka, on meikältä vieläkin näkemättä. Mahdollisuuksia olisi ollut, sillä Australian kukot ovat käyneet Härmässä useasti. Aina on vaan tilaisuus mennyt ohi. Nyt vieraillesani Anaheimissa huomasin kylän ykkösklubin, ja lähestulkoon ainoan, mainostavan tribuutti-iltaa AC/DC:n kunniaksi. Tahtipuikkoja heilutti Back in Black, joka lienee paras imitoimaan vaihtovirta/tasavirtaa koko Telluksella. Eipä ollut aito orkesteri, mutta enpä osaa kuvitella kenenkään pääsevän näin lähelle esikuvaansa.

Back in Black on vuonna 2000 Dallasissa perustettu apinaorkesteri. Bändi imitoi niin Bon Scottin kuin Brian Johnsonin aikaisen AC/DC:n. Laulaja Darren Caperna osaa maneereita myöten tulkita esikuviansa. Pieni vaatteiden vaihto välillä ja mies on kuin ilmetty. Keikka alkoi Brian Johnsonin aikakaudella ja sitten hattu narikkaan ja farkkulivi niskaan ja Bon Scott nähtiin elävänä lauteilla. Eipä ollut kitaristi Mike Mroz myöskään kaukana Angus Youngin olemuksesta. Tosin pitkän huiskea sälli oli liikkeissään kuin lyhtypylväs vaahtosammuttimen kokoiseen idoliinsa verrattuna. Samoin komppikitaristi Scott Lepage jäkitti paikallaan kuin Malcolm Young. Basisti Eric Sykes ja rumpali Ken Schiumo eivät niin esikuviltaan vaikuttaneet, mutta hoitivat rytmiryhmän tehtävät kuten asiaan kuuluu. Olen siis nähnyt AC/DC:n intiimillä klubikeikalla tai ainakin melkein.

Amerikan mantereella cover-pumput osaavat hommansa ja jos sen tekee oikein hyvin pääsee kiertämään maan parhaita venueita säännölliseesti. Back in Black on rutinoitunut hyvään kuosiin ja saundaa paremmalta. Esikuvaan en voi rinnastaa sen tarkemmin kuin ei ole vertailukohtaa, mutta mielikuvat täyttyivät täydellisesti. Cover-bändien ei tarvitse tuottaa levyjä, koska katalogia löytyy muutenkin. Riittää, että veivaa livenä ja saa jengin diggaamaan. House of Bluesissa oli hurmoksellinen meininki alusta loppuun.

Back in Black

Back in Black @ House of Blues, Anaheim

Biisilistan avaaminen tässä yhteydessä on hölmöä, sillä mitä muuta Back in Black olisi soittanut kuin taattua AC/DC:n hittikimaraa. Tuli Shoot to Thrill, You Shook Me All Night Long, T.N.T., It’s a Long Way to the Top ( If you Wanna Rock’n Roll), Highway to Hell, For Those About to Rock, Dirty Deeds Done Dirt Cheap ja niin edelleen ja pois päin. Yllätyksiä ei tullut. Ehkä Whole Lotta Rosie edusti ei-niin-odotettua.

Tämä ilta oli jo toinen cover-orkesteri peräjälkeen, mutta mikäpäs siinä. Ehkä vielä jonain päivänä näen aidot rockin kengurut, mutta kyllä Angus Young-plagiaatio lavaliikehdintöineen ja esiintymisasuineen antoi armoa odotukselle. House of Blues Disneyland Downtownin sydämessä on oiva rock-luola, missä voi vetää hyvät sapuskat keikan alle ja siirtyä sitten salin puolelle katsomaan miten kirnu kulloinkin pyörii. Liput keikalle olisi maksanut 18$, mutta kerrankin kävi mahdotommalta kuulostava mäihä.

Vaikka kyseessä oli tribuutti-iltamat, kävi mielessä pelko, että loppuunhan se myydään. Olihan kuitenkin perjantai-ilta. Lähdin ennalta ostamaan neljää tikettiä ja kun pääsin luukulle, sain käteeni kuoren, jossa oli neljä lippua valmiiksi maksettuna. Mitä? Epäilin myyjän vitsailevan, mutta totta se oli, sain liput ilmaiseksi. Ehkäpä kuoressa ollut American Express -logo kertoi, että tiketit olivat jo kertaalleen maksettu. Enempää en alkanut asiaa selvittelemään, vaan lähdin hämmentyneen tyytyväisenä odottamaan illan konserttia. Se oli vähintäänkin hintansa väärti.

Troys ’R Us (Can) @ The Roxy, Vancouver, Canada 24.4.2013

by

The Roxy @ Vancouver, Canada

The Roxy on perinteikäs bilepaikka Vancouverissa, minne erityisesti NHL-tähdet kokoontuvat viettämään iltaa. Roxy kantaa maailmanlaajuisesti legendaarista nimeä joko yökerhona tai rock-clubina, joista kaikkein tunnetuin (nyt jo edesmennyt) lienee New Yorkissa. Vancouverin Roxy on tarjonnut kaupungin ykkösloungena elävää musiikkia jo 25 vuotta. Nyt paikka ratsastaa pääosin laadukkaiden hittiputkia tuuttaavien house-bandien varassa, mutta se takaa, että tupa on saletisti täynnä joka ilta.

Keskiviikkoinen ilta Vancouverin ytimessä oli muuten rauhallinen, mutta Roxyn edessä oli pientä kuhinaa. Klubin sisäänkäynti on tyylikkään punaisen valotaulunsa alla kuin suoraan elokuvista. The Roxy on kuitenkin totta. Poket päästävät VIP-tyypit sisään toisesta ovesta ja tavalliset jampat toisesta sekä pitävät huolta että röökit poltetaan 30 jalkaa ulko-ovesta. Kanada on tiukka maa. Palvelu on laadukasta niin ovella kuin baaritiskillä ja kunniahan se on kaupungin klassikkoklubilla työskennellä. Sisältä Roxy yllätti pienuudellaan, mutta 300 henkilön kapasiteetti täyttyy harva se ilta. Tänään tosin paikka ei natissut aivan pinkeänä.

Troy

Troy ’R Us @ The Roxy

Talon bändeistä esiintymisvuorossa oli Troys ’R Us, joka parodioi leikkimielisen nimensä leluketjulta Toys ’R Us. Lelujen sijaan nimi lähtee puhtaasti bändin johtohahmosta kitaristi-laulaja Troy Reidistä. Biisilista koostuu vain ja ainoastaan covereista, muutaman ääri-ilmeisen viisun lisäksi bändi soitti joitakin harvemmin kuultuja biisejä. Bändi soittaa kolme keikkaa viikossa ja sen huomaa. Hyvin on saumat hitsattu ja homma toimii kuusihenkiseltä yhtyeeltä. Tänä iltana lauteilla soitti viisi tyyppiä, kun kitaristi-laulaja Layla Naomi Vaugeois-Montgomery loisti poissaolollaan. Lavan täytti Troyn lisäksi Jaralin Detienne (kitara, laulu), Teague Purtell (koskettimet, laulu) Reggie Hache (basso, laulu) Jay Benison (rummut).

Eräästä vancouverilaisesta lehtijutusta luin, että Roxyssa on soitettu 20 vuotta joka ilta Sweet Home Alabama. Klassikohan se, mutta ehkä kuluneista kulunein. Pelkäsin, että settilista on muutenkin pelkkää klisettä. Ei ollut. Keikkaralliin osui myös muutama yllättävämpi styge kuten Violent Femmesin Blister in the Sun, Katrina & The Wavesin Walkin On Sunshine ja The Cultin She Sells Sanctuary. Wolfmotherin Woman soi myös tymäkkänä versiona. Sitten tuli tutumpaa kamaa Lenny Kravitz Are You Gonna Go My Way, Bon Jovi You Give Love A Bad Name ja Greenday Basket Case. Bändin jäsenet vuorottelivat laulajan tontilla ja kukin hoiti osuutensa mallikkaasti. Ja harmoniat ne vasta toimivatkin.

Loppusuora alkoi nostalgisemmissa tunnelmissa kun nyrkkeilyanthemina tunnettu Survivorin Eye of the Tiger pärähti soimaan. Tämän perään Joan Jett & The Blackhearts -klassikko I Love Rock ’n Roll. Sitten Kings of Leonin Use Somebody ja ilta alkoikin olla taputeltu. Jos cover-bändi on ammattibändi, joka tekee 150 keikkaa vuodessa, niin ei se jää omatuotantoisesta bändistä paljoa jälkeen. Musiikki soi parhaimmillaan elävänä ja vaikka aina olen ollut originaliteetin puolesta puhuja, niin arvostan myös taitoa. Vaikka soittaisikin vain toisten biisejä, niin tärkeintä on, että sen tekee hyvin. Troys ’R Us ei sovita rohkeita versioita, vaan vetää hittinsä yksi yhteen esikuvien mallin mukaan tutusti ja turvallisesti. Sitä saa mitä tilaa.  Pohjois-Amerikassa riittää tarjontaa ja kilpailu kuuluisan klubin housebändipaikasta on valtava. Ei sinne tuurilla päästä.